Niitä näitä

Pehtoorin selkäleikkaus on tehty. Ainakin tämänhetkisen tilanteen mukaan näyttää siltä, että kaikki meni hyvin. Odotettua pitempi leikkaus (kaksi tuntia), mutta nyt selkärangan ahtauman (joita olikin itseasiassa kahdessa kohtaa) avarrus tehtiin tänään aamupäivällä. Ja huomenna jo päässee kotiin. Helpotushan se on, että onnellisesti on ohi. Ja jos nyt kivutkin sitten loppuisivat. Pariin vuoteen ei ole mies rullaluistellut, viime talvena ei pystynyt hiihtämään kuin pari kertaa, muutaman kerran on issiaskivun kaltaisen ”jumittamisen” vuoksi joutunut pariksi päiväksi liki liikkumattomaksi. Patikkareissuilla reppu on ollut optimoitava sopivan painoiseksi (lue: olen ihan itse raahannut kuvauskalustoni) ja erilaisia hierontoja ja fysikaalisia hoitoja on kokeillut jos ja vaikka kuinka paljon. Särkylääkkeitä syönyt yhden lääkekaapillisen. Kuntosali-ohjelma on jo aika päiviä sitten rukattu kiertoliikkeettömäksi ja toisaalta selkälihaksia tukevaksi.

Ennen Italiaan lähtöä mies vihdoin (vain pienen painostuksen jälkeen) lähti lääkäriin ja toiseenkin. Välilevyjen pullistumia oli mutta ne eivät – vielä, kai – kipuja ja särkyjä aiheuttaneet, vaan juurikin tuo ahtauma. Siis hermosärkyä on ollut. Edessä leikkaus.

Mies halusi siirtää sen kesän yli: aktiivisimman puutarhanhoidon yli ja ennen lumitöitä… :), minun töihinpaluuni ja kapitulin jälkeiseen aikaan ja ennen lääkärin pitkää Sveitsin matkaa. Siis tänään. Nyt on edessä kolmen – kuuden viikon sairausloma. Ja toipuminen. Väistämättä tämä merkitsee sitä, että kotityöt siirtyvät minulle, joka olen viime vuodet (viime vuotta lukuunottamatta) saanut nauttia siitä, että pehtoori käy kaupassa ja pesee ja silittää pyykit, siivoileekin jollei meillä käy siivooja. No nuo eivät tuottane minullekaan tässä kahden hengen minihuushollissa ongelmia, väittäisin, että asiasta on vuosikymmenien kokemusta, mutta puutarha! Onhan siitä aina (pieni) osa ollut minun vastuullani, yhteen maailmanaikaan leikkasin nurmenkin, mutta että nyt hoitaisin kokonaan! Näin jo keskikesällä untakin tähän liittyen, mutta huolta aiheuttaneeseen tilanteeseen löytyi ratkaisu, joka taitanee toimia vain unimaailmassa 🙂 . Noh, eiköhän tämä homma hanskata.

Tuo ennenkin esillä ollut kukkatolppa on niitä harvoja juttuja, jotka kuuluvat minun puutarhasektoriini.

– Mitä ihmettä? Puutarhasektoriini? olen ollut kuukauden missioiden ja visioiden, toteuttamistyökalujen ja prosessien omistajien maailmassa ja nyt minulla on kotonakin jo puutarhasektorini! Huoh! Olenhan täälllä tullut maininneeksi – ohimennen, heh! –  meidän hienon hienosta Unitime-systeemistä. En ole tainnut sitä oikein selittää, mitä se tarkoittaa. En ole oikein löytänyt sanoja sen kuvailemiseksi, mutta onneksi meille on nyt keskushallinnon tasolta kerrottu, mitä me uusille opiskelijoillekin Unitimesta voimme sanoa. Ihan laittamattoman yksiselitteisesti se on nyt tiivistetty näin ytimekkäästi: ”Unitime on organisaation suositusten toteuttavan aikataulutuksen tuottamistyökalu”. Voiko sen enää selkeämmin artikuloida?? !!

Ja tämä kuva on minun mukavuusalueeltani. Eilen.

Aamuisin on viileää, kastetta melkein niin paljon, että voisi luulla yöllä sataneen, eikä aurinko kovin korkealle enää nouse.

Meri-Toppilanrannassa tuli eilen oltua riittämiin, joten päätinkin pitkästä aikaa lähteä Rajahautaan, pyörällä sinne ja sieltä luontopoltua pitkin Piispanlettoon. En ole käynyt vuosiin. Mikä lie tänään sai sinne lähtemään? Ehkä aamulla Katrin kanssa käyty kommenttikeskustelu vei lapsuuden maisemiin… Tosiasiahan on se, että minä asun edelleen lapsuudenmaisemissa. Tällä meidän tontilla oli 60-luvulla niitty, jossa kävimme kavereiden kanssa lennättelemässä leijoja, tai siis yrittämässä lennättää, ei siitä koskaan mitään tullut. Haaparannasta oli ostettu puna-valkoinen hieno kangasleija, mutta ei vaan saatu sitä pysymään ilmassa.

Niin siis… olen asunut lähes koko elämäni tässä kilometrin säteellä. Kun olin yhdentoista muutettiin tuosta lähellä olevan vaaleansinisen pallukan kohdalta tuohon toisen vaaleansinisen pallukan kohdalle. Sieltä lähdin abiturienttikeväänä ja muutin takaisin ensimmäisen vaaleansinisen palleron kohdalle. Ja sieltä sitten pehtoorin kanssa kimppaan ja Toivoniemeen. Siellä asuimme reilun puolenkymmentä vuotta, tehtiin tämä talo ja helmikuun ekasta 1987 on tässä oltu ja pysytty.

Sininen kolmio on Rajahauta, sinne siis ensin pyöräilin ja sitten kävelin tuon lenkuran merenrantaan ja takaisin.

Tänään siis lenkillä Piispanlettoon (pitääkin kysyä huomenna esimieheltä mistä nimi tulee…). Pentuna sinne mentiin suoraan pitäjänrajalta merelle päin. Käytiin ensin raja-Arinasta ostamassa hopeatoffeeta tai sitten vähän isompana sippi-Bostonia ja mentiin pyörillä kapoista polkua pitkin merenrantaan retkelle tai kokemaan ne ensimmäiset pahanmakuiset, pyörryttävät ”sauhut”. Ei silloin ollut Piispanletossa lintutorneja, nuotiopaikkoja, pitkospuita.

Tänään siellä tuoksui meri, laineet liplattivat rantaan. Oli loppukesän hieno aamu. Kuvatessa kokeilin taas uusia niksejä, ehkäpä palaan niihin huomenissa, tiistaina viimeistään.

Muutoin on ollut kaikenmoisen järjestelyn ja touhuamisen päivä ja illansuussa olivat nuoret syömässä. Esikoinen toi kaverinsakin. Ja ihan hulvatonta hekottomista, jotenkin uupunutta nauramista, ja paljon hyvää ruokaa. Sellainen mini-kalaasimenu. Maistuihan tuo nuorillekin, ja pakkasin molemmille ”kotipakettiin” ruokia. Parasta että kävivät, tuntuu ettei oltu pitkään aikaan kunnolla nähtykään. Nyt on kuulumiset päivitetty. Hyvä juttu.

Tervehdys täältä vehreyden takaa… Työhuone on ihan muurautunut umpeen.

Lähdin aamulla kovin aikaisin lenkille, iPod ja sauvat jäivät kotiin, kamera mukaan. Niinhän siinä sitten kävi että normaalista kolmen vartin napakasta lenkistä tuli kahden tunnin kuvausretki. Eilisten kuvausharjoitusten jäljiltä kameraan oli unohtunut polarisaatiosuodin paikoilleen, ja tulikin sitten mahtavan sinisiä kuvia. (klikkaamalla suurenevat, paranevat)

Niinhän siinä sitten kävi, että lähdin kaupunki/Caritas-kierrokselle vasta kymmeneltä, ja merkillistä tupulointia oli asioiden hoito. Ja yksi tärkeä paketti jäi ostamattakin. Eikä sitten enää iltapäivällä viitsitty mihinkään tattimetsään lähteäkään, vaikka vähän aikeena oli sellainen ollutkin. Laittelin meille juhlaruokaa. On vietetty maanantaina olevaa hääpäivää… kävimme äsken vielä uudelleen merenrannassa: nyt katselemassa auringonlaskua ja pikkukuohuvan ja vaahtokarkkeja nauttimassa. Aikas romanttista 29 v. jälkeenkin, heh. Semmoiset kahden hengen venetsialaiset…

Tavattoman mukava viikonloppu takana. Hieman väsyneitä ollaan, mutta oikein tyytyväisiä. Oli hyvä porukka reissussa, – oli hauskempaa kuin herkullista. Herkullistakin toki, mutta nyt koettiin eka kapituli, jossa oli oikeasti reipasta ilonpitoa, mutta silti mukavan rauhallista meininkiä.

Paistinkääntäjien kapitulin perjantai-iltana vietimme Diner Amicalia Tuomiojärven rannalla sijaitsevassa ammattioppilaitos Priimuksessa. Buffetin kantavana ideana oli lähiruoka, keskisuomalainen pitopöytä. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilua suomalaista ruokaa, paljolti tuttua ruokaa, mutta munuaiset ja kokonainen hunajakenno, josta saattoi leikata juustoille kaveriksi makeaa,  jäivät minun makumuistoihini parhaimpina antimina.

Illan lämpö ja tyyneys  sekä kaunis järvimaisema olivat mukavia, tunnelma rento, mahdollisuus jutustella monien vanhojen tuttujen kanssa (toisin kuin viime vuonna Naantalin Amicalissa). Ja ylivertaisen hieno juttu oli se, että ”löysimme”/kohtasimme  vanhan koulukaverin. Keskikoulussa samassa pesäpallojoukkueessa on viimeksi tavattu. Olen hänen miehensä kanssa ollut tekemisessä jo paljonkin, mutta koskaan ei ole tullut puheeksi, kuka hänen vaimonsa on. No nyt tiedän. Olipas mukava tutustua vuosikymmenien jälkeen.

Hotellille palattua sen ulkoterassilla oli vielä kymmeneltä lämmin ja tuttuja lappilaisia, joten ajattelimme jäädä yömyssylle, mutta tarjoilu ei oikein pelannut, joten me olimmekin jo hyvissä ajoin unten mailla.

Lauantaiaamun lenkki Lutakossa, sen rantakadulla. Lämpo, kaunis kaupunkirakentaminen, juhlaviikonlopun tunnelma saivat olon tuntumaan siltä, että oltaisiin ulkomailla.

No sitten seurasi eilen kertomani kampaamokatastrofi. Ja johan sen jälkeen olikin jo aika lounaalle. Me olimme ilmoittautuneet Figaroon.

Viehättävä, vanhassa jugend-talossa oleva ravintola, tarjosi kesäisen kevyen, vallan hienon lounaan. Pöllöwaarissa oli kuulemma ollut täydellinen lounas, mutta kyllä Figarossakin oli hyvää. Keltavahverokeiton kanssa tarjottu juustokeksi sopi makunystyröilleni erityisen hyvin.

Lounaalta pikaisesti kävellen hotelliin, tukan pesu ja ei kun installointiharkkoihin puoli neljäksi. Installoitavia oli melkein 100 ja harjoituksineen koko seremoniaan oli varattu kaksi ja puoli tuntia, mutta  homma hoituikin nopsemmin. Rennoin installointi, missä olen ollut, mutta silti juhlava ja lämminhenkinen tuo oli. Ei pönötystä, mutta arvokasta kuitenkin! Mistä paljolti kuuluu kiitos seremoniamestarille; pohjoissuomalaista taitoa… 🙂

Ja minä sain nyt uudet käädyt; siniset joissa on kultaiset ketjut. Sopivat garderobiini ja koruihini paremmin; ihan sen takia kannatti ryhtyä isotöiseen Pressen (tiedottaja) hommaan. Heh!   Ei nyt ihan noinkaan.. mutta joka tapauksessa nyt olen virallisesti touhuun vihitty.

Grand Diner oli Paviljongin valtavassa kongressihallissa. Lähes neljäsataa paistinkääntäjää aveceineen oli haaste, johon yli 30 kokkia ja keittiömestaria ja reilu puolensataa tarjoilijaopiskelijaa ei ihan täydellisesti onnistunut vastaamaan.

Menussa ensimmäisenä oli kylmäsavustettua haukea, joka oli ehkä parasta illan ruoista…

Tämän jälkeen seurasivat kuohkea jokirapukeitto, matalalämmössä kypsennettyä vasikkaa (minusta ruoka oli kyllä alatoopia, mutta minähän olenkin vain harrastelija… ),

paahdettua sorsaa ja punaviinikastiketta, juustoja, savariini, metsämarjoja ja melbakastiketta, kahvia ja suklaakonvehteja. Miksi minä vertaan koko ajan siihen Oloksen kapituliin kaikkea? … Sen ylittänyttä ei oikein missään suhteessa ole vielä (yhteensä on oltu viidessä kapitulissa) löytynyt. Paitsi että ehkä… Jyväskylässä oli kaikki esitteet, menukortit, osallistujaluettelot, mukava pikku lahja Viinitermit-kirjanen jne. poikkeuksellisen tyylikkäitä ja laadukkaita. Ja sitten sää. Oli niin kaunista ja lämmintä, me saimme ne elokuun samettiset illat, joita olen kaipaillut. …

Sitä paitsi eilen dinerilla oli tavattoman mukavaa. Plaseeraus oli minun osaltani mitä parhain ja muutoinkin puheliasta ja hyvää seuraa. Ja hotellin terassilla puolen yön jälkeen vielä mukavampaa. Sampaanjaa ja juttuja riitti. Kerrassaan hersyvää yhdessäoloa  ja ah, niin lämmintä. Puvussani viihdyin, se tuntui todella omalta.  (Täällä kuva). En muista milloin olisimme juhlineet kahteen asti, mutta eilen juhlimme.

Tulomatkalla olisi bussissa ollut vielä evästä yllin kyllin, menomatkalta mm. näitä petit fourseja (onko joukossamme Antellilla osuutensa sponssauksiin… ;))  oli jäänyt ja matkaeväänä ollut Huovisen rasvarieska saattaa olla juurikin se ruoka, joka tästä kapitulista viime kädessä jää mieleen… 🙂  siitäkin vielä juttua tänään riitti…

mutta minulla todellakaan ei ollut nälkä. Eikä ole oikein vieläkään.  Paistinkääntäjä aikoo nyt vähän aikaa herkutella raejuustolla ja ananaksella.

Täällä kapitulikirjeenvaihtajanne lounaan ja päivällisen välistä… lennosta ilmineerailen että Jyväskylässä on huikea kesäpäivä. Eilen illalla oli sellainen samettinen elokuun pimenevä ilta jota olemme jo kaipailleetkin. Tapasimme tuttuja kuten toivommekin. Ruoasta kerron ja laittelen kuvia huomenna, nyt ei ehdi ..

Yksi syy miksen ehdi enempää postailla on pääni. Hiukseni itseasiassa. Olin varannut – kerrankin hyvissä ajoin – kampaajan Jyväskylän keskustasta. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille ja Jyväskylän rannoilla oli jopa hienompaa kuin eilen aamuvarhain Meri-Toppilassa. Kesäaamu kauneimmmillaan.

Suihkuttelin, meikkasin ja puoli yhdeksitoista kampaajalle. Esitin toiveena että jos toiselle puolelle laineita, runsautta, ja toinen puoli korvan taakse … vähän sellainen Gilda, 20-30-luvun ”vintage-kampaus”. Nuori kampaajatyttö katsoi minua hieman oudoksen ja sanoi että ”joo”. Noh, lounas oli Figarossa klo 12, joten jotensakin huomiota herättävän ja keskustelua aikaansaaneen kampaukseni kanssa oli syömään mentävä. Edelleen kerron ruoasta huomenna lisää…

Ei muuta kuin lounaalta äkkiä tänne hotellille. Pesin tukan ja laitoin. Nyt pukeudun silkkipukuuni ja lähden installointiin. Arvonylennykseni merkitsee toistamiseen ritariksi lyöntiä… Ja kuudelta kokkarit ja sitten syömään…

Huomenna klo 11 starttaa bussi kohti Oulua, minulla on koko matka aikaa postailla … arrivederci. Huomiseen.