Pyöräilypäivä.
Kuvauspäivä.
Kirjapäivä.
Synttäripäivä.
Parsaruokapäivä.
Äänestyspäivä.
Finaalipäivä.
Apsu 4 v.
Kotiin palattua
Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.
Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).
Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…
Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.
Minun oli päästävä (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.
Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.
Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli. Ja nimenomaan Con Te Partirò
Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.
Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..
Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)
Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta, – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.
Helsinki ja konsertti
Hakaniemen Vetehisentiellä heräilimme vasta kahdeksan pinnassa. Hyvin ja pitkään siis nukuttu, mutta sekään ei tuonut mitään suunnatonta intoa lähteä Helsingin rannoille saatikka kaupoille kiertelemään.
Ajatuksena oli ollut kaupunkipyöräillä piknikille – jonnekin. Käydä Ateneumissa, Oodissa, ostamassa punainen (!) kesäpusero/tunika tms. ja toki Pehtoorin to-do -listalle oli tytär merkinnyt kylppärin valojen korjauksen, eteisen naulakkotsydeemin suoristamisen etc.
Mutta leppoisalla, makoisalla (monta kertaa hotelliaamiaisen veroisella), pitkällä aamiaisella suunnittelimme päivän uusiksi. Tytär pyöräilemään, Pehtoori sähköhommiin etc. ja minä yksin kaupungille. Eikä ollut hanskoja. Onneksi sentään sontikka. Ihan kuin syksy. Käveleskelin, jotta se päivän minimiliikkuminen tuli tehdyksi. Eikä edes kameraa mukana. Olen viikon ajan raahannut sitä mukana koko ajan, ottanut pitkästi yli 1000 kuvaa, joten tänään ei virettä.
Laiskasti kiertelin kaupoissa, Ateneum ja Oodi jäivät välistä, löysin kesäfarkut. Ja Stockan herkusta keräilin meille kaikkea hyvää kolmen hengen buffaa varten.
Istuimme sitten iltapäivän lopun tyttären pikkuruisen keittiönpöydän ääressä syöden ja höpötellen. Ja illansuussa lähdimme kohti Hartwall-areenaa.
Bocellin konsertti. Jos Italiassa taideteosten äärellä ei tällä reissulla tullut itku, niin nyt konsertin lopuksi tuli. Kerron huomenna.
Paluu – puolimatkassa
Aeroporto Fiumicino, per favor.
Lähdimme hotellista ajoissa. Onneksi. Aamuruuhkat olivat melkoiset, taksikuski kiersi liki Ostian (Rooman satama) kautta. Autostradaa mentiin vasta viimeiset kymmenen kilometriä. Jostain välistä aina näkyi, kuinka se oli tukossa. Kauniita puistomaisia leveitä teitä ajeltiin hyvinkin kolme varttia, ja muutamia liittymäpätkiä, joissa oli 50 rajoitus mentiin 130 km lasissa ja kuskin tupinan säestämänä. Että sitten sellainenkin kokemus kuuden päivän Rooman loman päätteeksi. Hyvä juttu on se, että (valkoisten, virallisten) taksien vakioitu hinta välille Rooman keskusta – lentokenttä on 48 euroa riippumatta matkasta tai sen kestosta.
Vastoin aiempia kokemuksia Fiumicinossa kaikki toimi: 25 minuuttia ja check-in ja security check hoideltu. Joskus noihin on mennyt puolitoista tuntiakin. Tänään ei.
Ehdimmepä sitten shoppailemaankin; Roomassa ei juuri liikkeissä ollut käytykään, mutta lentokentällä on aika paljon liikkeitä. Pehtoori osti Apsulle kesäpaitoja, minä Miniälle ”tavalliset” (Elisabeth Ardenin ylivertaisen hyvä huulirasva ja suklaata) tuomiset ja tyttärelle tuliaisen (reppu – onhan Roomassa käydessä edes yksi laukku ostettava), joka kyllä saa olla etukäteisnimpparilahjakin. 😉 Voi luopua yläasteelta asti palvelleesta vanhastaan.
Lento, joka oli puolillaan aasialaisia, sujui helposti. Meidän matkaammehan kuului hotelli + edestakaiset lennot Oulu–Helsinki–Rooma, mutta jätimme Helsinki – Oulu lipun käyttämättä. Se kun olisi pitänyt lentää heti Rooman lennon perään, emmekä me niin halunneet tehdä.
Jäimme Helsinkiin: tyttären luo ja huomisen konsertin vuoksi. Saimme lapsilta jo joululahjaksi liput konserttiin, jonka ajankohta oli yksi syy myös koko Rooman matkan ajankohdalle. Yhdistimme nämä jutut. Italia-teema jatkuu vielä – Andrea Botticellia mennään huomenna Hartwall-areenalle kuuntelemaan ja katselemaan. 😉 Vasta lauantaina Norskilla kotiin.
Tälle illalle tyär oli tehnyt meille varauksen Eevert-ravintolaan. Niinpä kun olimme saaneet juuri ja juuri roudatuksi laukut Hakaniemeen, lähdimme syömään. Ja hyvin söimme. Palatessa Vetehesille oli kylmä. Nyt sisällä lämmin, ja nuoruusmusiikit soi.
Shoppailua ja Trastevere
Ensimmäisen kerran syksyllä 2015 Ligurian patikkaretkellä (ja italialaisten lastenvaatekauppojen äärellä) me olimme isovanhempia, jotka etsimme lapsenlapselle tuliaisia. Silloin puolivuotias Apsu sai pienen kassillisen vaatteita. Toki sen jälkeenkin on pojalle vaatteita reissusta tuotu0, ja nyttemin lelujakin.
Tämän päivän agendalla (semminkin kun taas aamupäiväksi lupasi ”kevyttä sadetta”) oli shoppailu, ja nimenomaan tuliaiset: sekä Eevikselle että Apsulle ja vähän muitakin.
Ajelimme bussi 492:lla Piazza Barberinille ja sitten La Rinascenteen. Jo matkalla oli Benetton Outlet: löysinpäs sieltä kesäksi vähän erilaiset housut (= housu-hame). Ja sitten hienon hienoon tavarataloon tai shopping center tai mitä lieneekään. Tuli niin mieleen Milanon muotikadut: Cucci, Hermes, Versace, Vuitton … ja joka osastolla kiiltäviä pintoja, ylimeikattuja myyjiä, … muutamia mukavan näköisä vaatteitakin, ja alakerrassa laukku-, astia- ja designosastot. Siellä olisin voinut olla kauan, ja ostaa vaikka ja mitä. Tuliaisiksi ja itselle, mutta niinpä vain lähdimmme ostamatta mitään.
Kävimme vielä talon kattoterassilla: hulppeita kahviloita, samppanjabaari, lounaspaikka etc. Ja näköalat!!! Sateen uhka oli komea.
Jatkoimme matkaa Via Venetlle: kaikkien HRC-paikkojen ”äiti”. Rooman Hard Rock Cafe on se jossa olen käynyt ensimmäisenä … sen jälkeen melkein parissakymmenessä (Pariisi, Madrid, Lissabon, New York (uusi ja vanha), Lontoo, Milano, Peking, Tokio, Shanghai, Dubai, Mallorca, Helsinki, Malta, Praha, Barcelona, Wien …ainakin nuo). Pääsiäisenä 2003 teini-ikäinen tytär minut tuonne Rooman Hard Rock Cafeeseen johdatti, ja sen jälkeen niitä on bongailtu maailmalta…
Ja tänäänhän Rooman HRC oli vähän pettymys: ei mieluisia paitoja, ei itselle eikä tuliaisiksi. Jatkoimme matkaa… Espanjalaisia portaita kohti. Ja juuri kun päivän ensimmäinen iso ”kevyt vesisade” yllätti, mäolimme pienen lastenvaatekaupan luona. Nyt on Eevikselle kesämekko, oikeastaan ihan puku ja Apsullekin shortsit.
Sitten kohti Via Frattinan Alessi-yms. astiakauppaa, joka EI ollut auki. Tarkoitti pettymystä ja rahan säästöä. Ja taas satoi, mikä sai meidät päättämään, että oli lounasaika: prosciutto e melone Via del Crocen tutussa paikassa. Edelleenkin sitä voi suositella.
Sitten Disney Store – onhan Apsulla ensi viikonloppuna 4-vuotissynttärit. 😉 Sitten Volpetti! Herkkukauppa ylitse muiden, tai no, ainakin balsamicoa ja pastaa, hotellihuoneen jääkaappiin toscanalainen rose. Tuliaisia itselle ja lapsille.
Kasseja alkoi olla aika monta, ja muutenkin, oli aika palata hotellille. Kun sateet olivat tauonneet ja aurinko taas paistoi, kapusimme hotellin kattoterassille lepuuttamaan jalkoja, katselemaan kaupunkimaisemia.
”Meiltä” näkyy Vatikaaniin. Kuten sanottu, hotellin sijainti on perfetto.
Iltapäivän siestan jälkeen lähdemme ”kaupunkipatikalle” kohti Janiculum-kukkulaa ja Suomen Rooman instituuttia, VIlla Lantea. Aamupäivällähän se olisi kannattanut mennä, sillä silloin siellä on vapaa sisäänpääsy. Mutta toisaalta: ollaan sisällä käyty (aika vastikään = 1989 toukokuussa) 😉 . Minulla oli silloin ”kuriirin” tehtävä. Silloinen Lanten johtaja oli meidän laitoksen ”Rooman kielen ja kulttuurin lehtori” sekä klassillisen arkeologian ”opetuksen valvoja” eli opettajani ja sittemmin kollegani, ja minulla oli hänelle tuomisena yksi arvosteltava gradu. Ei ollut sähköpostia tai dropboxia, joilla arvosteltavia graduja olisi voinut siirrellä Oulusta Roomaan. Niinpä minä sen perille toimitin. Ja pääsimme samalla Villa Lanteen käymään.
Tänään ei ollut postitushommia. Kuvaushommia kuitenkin. Palaan niihin.
Iltapäivän aurinkoisessa, hyvinkin kesäisessä säässä laskeuduimme takaisin Teveren rantaan … ja etsimme Santa Maria Maggio in Trastevere -kirkon (kannattaa käydä!) , Trilussi-aukion, jota jo lauantaina kotiin palannut sisareni oli suositellut… Istahdimme aperitivolle, leuhkimme whatsappissa lapsille lomasta, kävellyistä askelista, lämmöstä .. Elämäni ensimmäinen Negroni (junioirin suosittelema) oli oikeinkin hyvä.
SItten etsimään ruokapaikkaa: Santo kiinni maanantaisin, Torontelloon piiiiiitkä jono, joten valitsimme summan mutikassa ristoranten. Ei valittamista.
Kun meillä kerran oli kolmen päivän bussi-ratikkakortti voimassa lähdimme etsimään pysäkkiä, etsimme, etsimme ja reilun puolen tunnin tepastelun jälkeen olimme kuin olimmekin hotellisa.
Trastevereä oli nähty, mikä oli hyvä juttu. Siellä oli ihan erilainen tunnelma kuin ”täl puol jokke”. Lussakka, rento, – sitä paitsi paljon edullisempi. Illan valo siellä viehättävä. Olemme tyytyväisiä, että sinnekin suuntasimme. Mitähän huomenna?
Erikoisia juttuja
Tänään on ollut erikoinen päivä.
Nykyisin on erikoista, että herään kuudelta. Tänään heräsin, ja olin jo seitsemän jälkeen katselemassa Oulun kaupungin heräämistä kevätaamuun. Aamut on parhaita. Mandariinisorsat nukkuivat vielä kahdeksan jälkeenkin…
Jatkoinpa sitten matkaa,
Hupisaarillakin vielä kovin hiljaista.
Ei vielä kovin paljoa viherrä. Mutta aurinkoa kuitenkin. Ja kuljin ja kiertelin yhdeksään asti.
Sitten kampaajalle: reissutukka. Ja kaupan kautta kotiin.
Oli vähän köksäiltävää, tai siis itse halusin tehdä iltapalaa. Oulun Viininystävien tapaaminen oli tänään, ei paljon ilmoittautuneita, mutta ei myöskään tilaa, missä kokoontua. Olin luvannut, että meille saa tulla. Mitään ei odotettu, ei odotettu muuta kuin, että olisi tila; pöytä ja tuolit. Lasit ja viinit oli meille tuotu jo viikonloppuna, joten ei muuta kuin paikka oli toiveena. Mutta enhän minä osaa siten, etten mitään tarjoaisi. Pieniä tapaksia ja muuta ”kesäruokaa” tein niin paljon, että riitti tusinalle.
Ja mikä erikoista: meidän Juniori oli viinipruuvin vetäjänä. Oli valinnut viinit ja piti luennon. Hassua istua ja kuunnella kun poika puhuu asiaa, esitelmöi tai luennoi, ihan miten vaan. Mutta kyllä saatoin olla ylpeä. Ja osasi ”ottaa yleisönsä”, sai aikaan vuorovaikutuksen. Mikä ei ole ihan simppeli juttu: niin paljon olen nähnyt opiskelijoiden ja kollegoiden, tutkijoiden ja tohtoreiden juttuja katederilta että tiedän, ettei se aina vaan onnistu. Juniorillla onnistui. Onneksi onnistui [palannen asiaan tuonnempana]. Oli mukava ilta.
Nyt levolle, huomenna on aurinkoa ja pyöräilyä!!
Omnes vero viae Roman ducunt?
Omnes vero viae Roman ducunt? Vievätkö todella kaikki tiet Roomaan?
Pari vuotta ennen kuin minä pidin blogia, kirjoitin Moleskineen, paperiseen päiväkirjaani, tammikuun alussa 2006:
Colosseum ja Sikstiiniläiskappelin freskot ovat Rooman kävijöiden must-jutut. Ne on nähtävä, ne ovat sen arvoisia. Ne nähdäksemme meidän ei nyt tarvinnut tällä matkalla [4 pv vuodenvaihteessa 2006] jonottaa: ne on nähty. Ensi kerralla on vielä enemmän paikkoja, nähtävyyksiä, tunnelmia, jotka on jo koettu. Silti minä haluan sinne vielä. Oli suurenmoista käydä siellä koko perhe yhdessä, tällä kertaa taas erilainen Rooman matka. Ehkä ensi kerralla menen syksyllä, menen yksin? Tai aloitan alusta ja lähden P:n kanssa kahdestaan …
Minä olen halunnut sinne neljästi aiemminkin: P:n kanssa kahdesti (elokuussa 1978 ja toukokuussa 1989), ja sitten erikseen molempien teinien kanssa: ensin S:n kanssa 2003 ja sitten viime pääsiäisenä (2005) T:n kanssa.
Nyt on kuitenkin tunne, että ei ole kesken mitään. Voin olla rauhassa. Arrivederci Roma! Mutta todellakin vain näkemiin. Kolikot on Treviin heitetty. — eikä tämä rakkauteni Roomaan ole sammunut.
Ehkä tämäkään matka ei aivan selittänyt Rooma-intohimoani. Joitakin syitä sentään tunnistin: Rooman sää, ruoka, La Dolce Vita, historia, kirkot, yöt. …kävely niissä ja niiden välissä.
Ehkä tämä johdanto kertoo, mistä on kyse. Kyllä, kyllä me taas olemme lähdössä Roomaan.
Ensimmäinen kerta oli juuri silloin, kun olin saanut tietää, että olen päässyt yliopistoon lukemaan historiaa: elokuussa 1978 olimme Eurooppaan suuntautuneella kuukauden telttaretkellä pari päivää Roomassa, seuraava kerta toukokuussa 1989, jolloin odotin esikoista, sitten pääsiäiset molempien lasten kanssa erikseen silloin kuin olivat 13-vuotiaita. Niiden reissujen rahat teinit tienasivat itse: käytiin Hiukkavaaran, Höyhtyän ja torin kirppiksillä useana viikonloppuna myymässä (silloin piti itse olla pöydän takana) heidän lelujaan, pelejään, suksiaan, kirjojaan, vaatteitaan ja kaikkea muuta kotoa kierrätettäväksi joutavaa). Se oli oikein hyvä projekti molempien kanssa. Oppivat hankkimaan matkarahoja. 😉 Ja yhteistä puuhaa oli se kirpparitouhu.
Tuon yllä mainitun, vuodenvaihteen 2006, jälkeen oltiin seuraavan kerran jo 2007 elokuussa, kun oli Pehtoorin tasavuosijuhlat Toscanassa. Lensimme ensin Roomaan ja olimme myös paluumatkalla yötä siellä. Kesällä 2010 olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa neljä päivää, ja siitä on jo blogissakin matkakertomus. Joten minulle tämä on nyt on seitsemäs kerta. Moneskohan kerta Italiassa? (Garda (1997), Milano (2007), Sisilia (2008), Umbria (2012), Liguria (2015), — ainakin nuo.)
Miksi TAAS sinne. Sitähän tammikuussa kovasti pohdimme… ja teiltä lukijoilta reissuehdotuksia kyselin. Ja vielä silloin (niin kuin aika ajoin edelleen) elän tätä ikäkriisiäni, pelkoa ajan loppumisesta, tulin todenneeksi Pehtoorille ”haluan vielä kerran nähdä Rooman”. Vielä kerran. Ainakin tämän kerran. Viikon päästä jo olemme siellä. Sitähän jo eilen pohdimme. Eilenkin. Pyörälenkeillä nappikuulokkeista olen reilun viikon kuunnellut ”Learn Italian with Paul Noble” [on muuten hyvä äänikirja ja kurssi]. Säätiedotuksia tsekkailemme, olen jo pari viikkoa aloittanut ”ruutuaikani” seurailemalla Campo de´Fiorin webcam´sta kuinka vihannes- ja kukkakauppiaat pystyttelevät kojujaan ja kuinka Pantheonin piazzalle aamuauringon säteet talojen välistä juuri ja juuri osuvat.
Nyt edessä kituviikko. Mutta onhan se niinkin, että jo odottaminen on mukavaa…
Pyöräilyä ja kakkuja
Koivuissa silmut ovat pulleat, kunhan vähän saadaan lämpöä, niin sitten vihertää kunnolla. Nyt jo pieniä vihreitä hippusia teiden varsilla, pihan nurmessa, puistojen puissa. Ja iltapäivällä jo kaunista aurinkoista säätäkin.
Aamupäivällä ei ollut. Pakkoko sitä oli heti aamutuimaan lähteä äiti-kierrokselle! Pehtoorin kanssa olimme päättäneet ja äideilleimme ilmoittaneet, että tänään olisi äitienpäivävisiteerauksen aika. Siispä ensin kohti Jääliä. Satoihan se sitten loppumatkasta, mutta ei pahasti. Paluumatkalla itse asiassa enemmän. Ja taas kerran mietin, kuinka olisi lapsuudessa ollut elämä vielä ulkoilevampaa ja seikkailulillisempaa – jos olisi ollut gore-texit!
Olen kymmeniä, kymmeneniä kertoja ollut iloinen näistä nykyajan ulkoiluvermeistä: on wind-stopperia, gore-texia, vettähylkivää soft shelliä, kierrätettyä polyamiadia, mehiläisvahattua takkia, … ties mitä kaikkea. Meillä nyt oli tänään vain ihan normi goretex-takit ja sähköpyörät, joten ei pieni kohtuullienn sade yhteensä 50 km:n lenkkiä häirinnyt.
Ainoa pieni ”kauneusvirhe” oli, että kun olin äidin pyynnöstä tilannut kakun (minun leipomani eivät hänelle maistu 😉 ) niin sen kuljettaminen pyörän tarakalla (alle kilometrin matka) ei pintakosketuksetta sujunut. Mutta me uhrauduimme syömään juuri siitä kolhiintuneesta kyljestä palaset. 😉 (BTW: paitsi että Huovisella oli ihan hillittömän pitkä jono, niin siellä oli myös macarons!!! Minähän niitä vielä hankin.)
Anopillakin oli kakkua, siitäkiin siivut söimme. Joten monen viikon kakkukiintiö lienee täys. – Paitsi että parin viikon päästä on Apsun neljä vee -synttärit… 😉 Toukokuu on kakkukuu!
Iltapäivän kotimatkalla poikkesimme ”kotimarketista” hakemassa ruokatarpeita: ostimme lihatiskistä kaksi valmista hampurilaispihviä, jotka Pehtoori grillaili. Ja mitä opimme: ensi kerralla kun tekee mieli hampurilaista, pyöräilemme vaikka Kauppuriin tai Roosteriin ja tilaamme siellä, tai sitten ostamme (esim. Viskaalin) jauhelihaa ja teen pihvit itse.
Illansuussa koetin jotain kuvailla, mutta nyt on vähän ideat hukassa. Vanhoja teemoja: taiteesta ja kuohuviinistä hain innoitusta niin kuin suuremmatkin taiteilijat. 😀 Minulle ei vain – ainakaan vielä – auennut oikein mitään…
Touhupäivä
En ottanut kameraa mukaan. Mikä on ihan poikkeuksellista. Mutta onneksi en. Sillä tänään oli Apsun kanssa sen verran vauhdikas – vauhtia ja vaarallisia tilanteita (ainakin mummille) – päivä, että oli paras keskittyä leikkimään, juoksemaan, katsomaan perään, jakamaan riemua ja pitämään huolta, että Canon olisi selvästikin ollut kolmas pyörä.
Tänään oli Apsun ja mummin humputtelupäivä. Isänsä (ainakin tällä kertaa ihan ansaitusti) Helsingissä sisarensa luona ja Grand Champagnessa ja äitinsä tänään puolivuotiaan Eeviksen kanssa viettämässä kaksin vähän levollisempaa (siivous?)päivää.
En tiedä muista asianosaisista, mutta meillä Apsun kanssa oli mukavaa. Piipahdimme ensin Caritas-isomummun luona viemässä Apsun kortin ja muuta tähdellistä ja sitten ajelimme – pitkään pohdittua (Tietomaa vai LL) Kempeleeseen Leo´s Leikkimaahan. Siellähän me reilu kolme tuntia touhuttiin. Touhuttiin niin, että mummilakin liki hiki ja paluumatkalla Apsu istui takana turvapenkillään (”en enää taavi vauvaistuinta”) ja nuokkui katsellen mummin puhelimen ruudulta ”juutupai” jottei nukahtaisi. Se ei ollut toivottavaa, jotta iltauni ei sitten karkaisi ja äidillään olisi helpompi ilta …
Tultiin vielä meille – mummipapalle – ja papan kanssa piti saada perinteinen liikennemattoleikki touhuta, ja hävittää mummi Kimblessä … vai kumpikas se oikeastaan hävisi? 🙂
Sitten söimme ja palautin pojan kotiinsa. Väsyneen pojan. Ison, pian jo nelivuotiaan. Ja kuinka siskonsa iloisin ilmein – äidin sylistä, jossa on varmasti puolet tähän astisesta elämästään viettänyt, vaikka ei mikään koliikkivauva olekaan – otti isoveljensä vastaan, takaisin kotiin.
Pieni, suuri on maailmani nykyisin.
Hyvä ja onnellinen elämä
”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.”
Noinhan sitä väitetään. Ja niinpä sitten hyvin ja (aika) pitkään nukutun yön jälkeen terveellisesti aamupuuro ja vain kupillinen kahvia, ja eiku pyörän selkään. Kotiseutumatkailu vol. XX jatkui tänään Oulunsaloon. Hyvä oli aurinkoisessa aamussa polkea. Äänikirja (Kate Morton, Kellontekijän tytär) seurana (henkinen aktiviteettikin on hyväksi ja auttaa ennalta ehkäisemään muistisairautta). Kotiseutumuseon rakennuksien perinteikkyys, liki idyllinen pihapiiri ja toive museokahvilan aukiolosta saivat kaartamaan pihaan.
Eihän se kahvila vielä auki ollut: vasta kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun.
Pitää mennä silloin uudelleen. Tulipa toinenkin syy vierailla tuolla toistamiseen. Sattuipa nimittäin museon naapurissa olevan Toivolan talon isäntä juttusille, ja kävimme sitten hänenkin talonsa pihapiirissä. Kaunis pieni-ikkunaruutuinen, mutta muutoin iso kuisti tai porstuahan tuo oikeastaan on, on 1800-luvun jälkipuoliskon kaunista maaseutuarkkitehtuuria.
Taloa kun ei vakituisesti asuta, eikä ollut avaimia mukana, niin emme päässeet sisälle. Siellä oli komea uuni ja muutakin kiinnostavaa ja kuvattavaa, mutta kun … Mutta sain lupauksen että kun tulen kesemmällä niin pääsen sisällekin.
Kotiin palattua sitten edelleen hyvän ja pitkän elämän tavoittelu jatkui, ja söin lounaaksi vain pienehkön lautasellisen salaattia.
Sitten kuvasaaliin purkua, tuunaamista ja latailua Vastavaloon, ja ohimennen näin yhden tutun FB-seinälleen laittaman aforismin:
”Hyvän ja pitkän elämän salaisuudet ovat aikaisin nukkumaan, terveellinen ruoka ja säännöllinen liikunta.
MUTTA onnellisen elämän salaisuudet ovat valvotut yöt, kunnon juhlat, herkulliset ruoat ja viinit sekä hyvät ystävät.”
Joten vaihdoin tavoitetta: ilta kului kohti onnellista elämää. 😀
Oli paistinkääntäjien ”kevätlukukauden” viimeinen tapahtuma: tutustuminen De Gamlas Hem -ravintolaan. Voudin ollessa estyneenä, minun oli (pakko, heh!) oltava varavoudin ominaisuudessa paikalla. No, toki muutoinkin olisin ollut läsnä. Semminkin kun olin happeningin järjestänyt. Mikä tietysti oli Pehtooristakin hyvä juttu. Välttyi kokkaamiselta tänään. Olisi ollut hänen hukinsa. 😉
Niinpä sitten vietimme illan kunnon juhlissa (tai noh, tutustuminen taloon ja kolmen ruokalajin illallinen ja viinilasilliset) hyvin ruokaystävien (mm. lapsuuden hammaslääkärini) seurassa. Ei hassumppa tämä onnellinenkaan elämä. 😉
