Kerran kesässä, ainakin kerran.
Tänään oli aika vuokrata pyörät. Sähköavusteiset täysinjousitetut maastopyörät (ei fatbiket). Viime kesänä Siulatalon alakerran ebikerentalista vuokrasimme mieleiset, joten sinne tänäkin aamuna. Ja saimme ”omat” pyörät, – arvelimme kolme tuntia tunturissa polkemista riittävän, joten ei koko päivän vuokrausta. Sää mitä parhain, ja pääosin minun ideoimalleni reitille lähdimme Saariselän keskustasta.
Polkujen ja latujen vanhan lähtöpisteen kohdalla on nyt remontti, – ja hieno onkin uusi tuleva ”portti” (ks. kuva täältä). Onhan lähes pömpöösi, mutta ehkä sitten valmiina sopii maisemaan.
Kiersimme rakennustyömaan, lähdimme ajelemaan – melkein hihkuen liikkumisen helppoudesta – kohti Laanilaa. Siellä Savottakahvilan nurkalta ylös tiukka nousu, joka suksilla saa vetämään henkeä eräänkin kerran (hiihtokoulusta huolimatta 😉 ) ja tuntemaan rytmihäiriöisen pumpun todella epävireiseksi, mutta tänään harjaantuneen citypyöräilijän ottein ja sähköavusteisen pyörän avittamana kilometrin nousu meni ”heittämällä”. Vastainen etelätuuli tuntui vain hyvälle.
Jatkoimme Pieranvaaran ohi kohti Ahopäätä ja sitten minun ”lempiylängölleni”, siis sinne missä hiihtäminen on mieluisinta, jossa on kauneinta, helppokulkuista, jossa on kimmeltäviä, pehmeitä hankia ja kulkevaa latua. Ja mitä siellä tänään oli? – Rakkaa, kiperiä pieniä laskuja, vettä, liukasta savea, teräviä kivenlohkareita. (Pahimmissa paikoissa ei kuvailla… )
No ei (vielä) mitään kovin vaikeaa…
Tässä oli pakko pysähtyä kuvaamaan! Liki ikoninen paikka. Laanilasta ja Laanilaan hiihtävät Rumankurun kävijät tämän varmaan tunnistavat. Tänään tuo hiihtokieltomerkki entistä hymyilyttävämpi. Ja alkava haloilmiökin vielä tupsahti kuvaan.
(edit 13.6.: Tuohon liikennenmerkkiin ja sen huvittavuuteen liittyen on tullut kyselyitä.
Siis: Se jaksaa minua aina hymyilyttää, sillä se on sijoitettu vähän hassusti, ja näyttää, että tuo latupohja (talvella latu) olisi kielletty hiihtäjiltä. Vaikka juuri siinä on yksi eniten hiihdetty pätkä näillä tuntureilla. Merkin oikea paikka olisi 10 metriä oikealle, josta lähtee vain kesäreitti, ei kunnostettua latua. Ei mitään sen kummallisempaa, mutta aina tuo merkki tunkee kuviinkin. 🙂 )
Matka jatkui kohti neljänladunristeystä ja sen lampea.
Ja siitä sitten Iisakkipään (taakse), – ihan minun valitsemani reitti. Ja kun ajatuksena oli vain nautiskella, – ”silla lailla” lussakasti, helposti, sähkön avittamana kulkea maisemia katsellen, niin johan oli reittivalinta jotensakin huono. Vaikea keksiä selityksiä…
Mutta niin vain huipulle noustiin, oli huolella jokainen rakkakivinen polunpätkä otettava, jottei olisi ylämäessä haveria sattunut. Eikä oikeastaan laskukaan ollut helppo, varsinkaan kun siellä on niitä liikkuvia kivenmurikoita. Mutta kiitos hyvän maastopyörän ja jonkinlaisen viisivuotisen runsaan pyöräilykokemuksen minäkin selvisin alas kaatumatta.
Meillä oli vielä kolme varttia vuokrausaikaa jäljellä, joten vihdoin kohti Kaunispään Huippua, jonka munkeista Pehtoori oli jo monta päivää puhunut. Puolivälissä nousua totesin, että sähköstä huolimatta tuntuu, että nousua on! Ja palatessa hurruutellessamme asfalttia, vasten aika hurjaa vastatuulta, oli ohjaustangosta pidettävä kunnolla kiinni.
Tästä kaikesta huolimatta, kannattaa kokeilla. Nimenomaan täysjousitettua, – ainakin aluksi varmadtikin kolmituntinen (- munkki/lohileipäpysähdys) riittää. Ja reittivalinta voisi olla vaikka sellainen kuin meillä viime kesänä: silloin pyöräilimme kolmessa tunnissa 35 kilometriä, tänään 25 km. Mutta olihan hyvä. Korkealla ja kauas. Liikkumisen ilo.
Iltapäivällä mökkihöperöilyä. Pehtoori tervauspuuhissa, minä kameran kanssa, hyvää ruokaa, pihalla lämmintä, – ja muutama sääski!!! Siitä huolimatta ei vieläkään kohti Oulua, – siellä niitä on vielä enemmän. Eikä ole keittiön ikkunan alla tällaisen elämää seurattavana. 🙂
