Kuulin äsken kaskaan laulun.
Olimme lyhyellä iltakävelyllä rannan kävelyreitillä, oli vielä aika lämmin, tyven samettinen ilta. Siis vielä lämmin, vaikka lämpöä ei enää ihan helteeksi asti ole riittänytkään. Ja kaskaan laulu. Kroatian syksy on samettinen. Hyvälle tuntuu loma.
Tämän päivän ohjelmassa oli nuorten Pehtoorille tasavuosijuhlareissulla antaman lahjan lunastus: päivän retki Mostariin.
Retkibussi, jossa oli parikymmentä brittiä, tuli hakemaan meidät hotellilta kahdeksan jälkeen. Oppaana oli Verdan, ihan nuoren Tapio Rautavaaran näköinen nuorehko Zagrebissa (humanistisia aineita? historiaa ja englantilaista filologiaa?) opiskellut makarskalainen mies. Hyvä opas oli. Olen ennenkin sanonut mielipiteeni näistä opastetuista retkistä, ovat ne sitten kaupunkikiertoajoja, Kiinan reissuja tai Alppi-patikoita: ne ovat hyviä! Olennaista on opastus, tarinat, faktat, tieto, kerronta! Varsinkin jos tuo kaikki tehdään hyvin kuten tänään.
Verdan ei saanut opastaa enää Mostarissa, koska oli vaihdettu maata, joten siellä meidän ryhmän otti haltuun bosnikki Almadalia, joka hänkin osasi asiansa. Meillä oli Mostarissa aikaa yhteensä 3½ tuntia, josta oppaan kanssa suunnilleen puolet.
Ja mennen tullen kolmen tunnin ajomatkanaikana Verdan selitti meille Jugoslavian ja Kroatian sekä myös Bosnia-Hertsegovinian historiaa, yhteiskuntaa, elämänmenoa, arkea ja juhlaa.
Ja hän kertoi myös tien rakennuksesta!! Autostrada! Ihan tyhjä! Aamuyhdeksältä ei siellä, eikä sen huoltsikalla ollut ketään. Oikeasti näimme suunnilleen aina yhden auton neljässä minuutissa, eikä huoltsikalla tosiaan ollut ketään!
Eikä onneksi (menomatkalla) tullissakaan. Siellä kun skannataan kaikkien passit (EU:n raja ja pakolaiset!) ja vaikka rajalla on kymmenkunta kopperoa virkailijoita varten, niin niistä vain yksi on käytössä. Politiikkaa tämäkin. Mennessä selvisimme vartissa, tullessa meni melkein tunti. Ja syypäänä italialaiset pyhiinvaeltajat! 😀 Tai siis ei siinä mitään huvittavaa, kerron joskus.
Paljon uutta opin Verdanin jutuista: Balkanin kansojen ja valtioiden historian pikakurssi oli hyväksi. Illyrit, kreikkalaiset, roomalaiset, ottomaanit, venetsialaiset, Itävalta-Unkari, natsit, Tito, Milosevic, — kronologia on nyt suunnilleen tiedossa. Mennyt – ja nykypäivä!! – tulee ymmärrättäväksi kun tietää mitä ja miksi on tapahtunut. Mostarin asema jonkinlaisena solmukohtana, kulminaatiopisteenä, eheytymisen alueena, selvisi.
Sellainen pieni hyvä hyrinä tuli jossain välissä itselle: historiatutkimuksella on tehtävänsä, historiatietoisuus auttaa ymmärtämään, ehkä antamaan anteeksikin.
Mostarin silta (Stari most) on se nähtävyys, joka Mostarissa kuuluu käydä katsomassa ja kuvaamassa: ihastella sen siroa kaarta, sillalta hyppääviä nuoria miehiä, sen siroutta, insinööritaidon ja arkkitehtuurin suuruutta jo vuosisatojen takaa. Sen sileäksi hioutuneet kivet, alla virtaava turkoosi vesi, islamin ja katolisuuden yhdistävä silta vai erottava raja, on nähtävä, kuvattava? Tokihan minäkin otin siitä kuvia, moniakin. Odotin jonkun miehistä hyppäävän, että saisin siitä kuvan.
Ja lisää turisteilua: Tabacican moskeija on 1500-luvulta. Mietimme, olemmeko ennen päässeet moskeijaan sisälle; islamilaisissa maissa olemme käyneet vain Agadirissa ja Arabi-Emiraateissa … Agadirissa (2005) oli juuri silloin ramadan, ja siellä islamilainen kulttuuri oli minusta jotenkin ahdistavaa, ihan samoin kuin Dubaissakin.
Marrakeshissa olimme yhden yönkin ja sillä reissulla käväisimme moskeijassa. Tänään siis toinen käynti. Ei tullut minulle mitään pyhyyden tunnetta, ei mitään pyhän paikan kunnioitusta, jollainen saattaa tulla esimerkiksi pienellä, saamelaisten, pyhällä paikalla tai vaikka antiikin temppelin raunioilla. No, mutta nähty on, ja sekin kuului Mostarissa käyntiin. Uskontojen ja kansojen risteyksessä, taistelutantereella.
Ja minäkin kuvasin pommituksissa raunioituneita taloja, luotien ja kranaattien jälkiä seinissä. Ja kuvasin sen pienen kilven, jossa luki ”Don´t forget”.
Tällaisia matkamuistoja basaarin putiikeissa minä en ymmärtänyt. En todellakaan. 70-lukulaiselle humanistille Peace-merkit olisivat olleet paljon houkuttavampia.
Kun kävelimme Titon mukaan nimettyä, edelleen pahoin raunioitunutta, jälleenrakentamatta jäänyttä katua, sattui kohdalle hautausmaa. Pehtoorihan sen ensin hoksasi. Ja vaikkei aikaa nyt niin paljon ollutkaan, oli minun, tietysti, päästävä sinne.
En ole ennen islamilaisella hautausmaalla (pl. esim. Oulun hautausmaan pieni nurkkaus, Hietaniemen hautausmaa etc.), saatikka islamilaisten sankarihautausmaalla käynyt…. Nuorten miesten, enimmäkseen vuonna 1993 kuolleiden hautausmaa se oli. Paljon sellaisia hautoihin liittyviä juttuja, joita en ole ennen nähnyt.
Basaarialueen läpi kulkiessa paikallisopas näytti suositun ravintolan, sinnehän me. Myöhempään ruoka- ja viinipostaukseen siitä kuvat ja jutut. Sen verran voin todeta, että maksoi vain vähän enemmän kuin se Vuittonin huivi, jonka samaiselta kujalta ostin. Alle 30 eurolla molemmat. 😀
Auringon laskiessa olimme Adriatic Beach -hotellimme pihalla.
Hämmentävä päivä.
Ja minä olen tänään kuullut kaskaankin.
