Aamulla kun kuuden jälkeen tarkistin, oli puhelimessa jo kaksi tekstaria. Molemmilta lapsilta viestit. Toinen oli ollut jo pari tuntia duunissa, ja vinkkasi Kalevassa olleesta objektiivitarjouksesta (meillä kun on vähän digikuva-asioita ollut viime aikoina) ja toinen oli juuri menossa nukkumaan – eilisen illan (tyttären aamu) Skype-sessiossa oli yksi juttu unohtunut kertoa ja sitä tekstaili. Sitä minä vaan yritän selittää, että onhan se vaan maailman parasta kun on nuo pennut olemassa. Vielä töihin polkiessa hymyilin tälle erinomaiselle asiantilalle.
Töissä olikin sitten heti ”tilanne päällä”: muutaman opiskelijan puolesta pieni hätä… oli taas kerran kulkenut tieto huonosti… eihän minusta heille paljon ollut apua, mitä nyt olin heidän kanssaan ottamassa Weboodin merkillisistä ilmoittautumisjärjestelmistä selvää… Noh, taloustieteen sivuaineopintoihin ilmoittautuminen sitten lopulta onnistui kuin onnistuikin. Muutoin kovin mitäänsanomaton päivä: koko iltapäivän olin aikeissa lähteä arkistoon muutamien juttujen tarkistukseen, mutta en saanut aikaiseksi. Huomenna se on edessä – josko iltapäiväksi sinne?
Pehtoori oli tänään oikein toiminut ”nimekkeensä” mukaisesti, ollut tilanhoitajana, elikkäs putsaillut pihaa, pensaiden juuret jo siistinyt, kukkapenkit rapsutellut ja oksia leikellyt. Olipa minunkin sitten vihdoin illansuussa takapihalla [sehän se on se puutarhan osa, jossa minä saan puutarhurointia harjoittaa ja harjoitella] jotain tehtävä: yrttilaatikot putsasin ja vähän haravoinkin. Mukavaahan se sekin oli kun vaan sai lähdetyksi. Ehkäpä se sitten on huomenna arkistossakin – kunhan vaan saan lähdetyksi…
Tuosta vesipallokuvasta muistui merkillisesti mieleen, kun kollegan (joka kirjoittaa juuri erästä seurakuntahistoriaa) kanssa pohdittiin, että onko viheltäminen ollut syntiä vielä puolivuosisataa sitten? Meillä molemmilla (liki samanikäisiä ollaan) oli hämärä muistikuva, että meidän lapsuudessa viheltely oli vähän kuin kiellettyä, ainakin sitä pidettiin ”pahatapaisena”… ”katupoikien”, ”rahvaan”, ”satamalaisten” helmasyntinä? Onko muilla muistoja, tietoa, hämäriä muistikuvia vai olemmeko me vain moisen ajatuksen jostain omineet?
Minä haluaisin tuollaisen pehtoorin
Isoäitini tapasi kysyä, ”onko tallin ovi jäänyt auki?” ja se oli merkkinä siitä, että viheltäminen piti lopettaa.
Nyt meillä on töissä abipoika joka viheltelee hyllyttäessään tavaroita…en ole raaskinut kieltää, vaikka jotkut asiakkaat voisivatkin häiriintyä.
Minulla on juuri samanlaisia muistikuvia viheltämisestä! Sitä pidettiin 50- ja 60- luvuilla huonona tapana. Varsinkin isovanhempani suhtautuivat siihen hyvin kielteisesti. Viheltäminen ei vaan kuulunut hyviin tapoihin. Se oli laitapuolen kulkijoitten hommaa.
Anna, pehtoori on hyvä olla elämässä. 🙂
Taije, siis normit muuttuvat. 🙂 mutta siis sinullakin muistoissa tuo viheltelyn pahatapaisuus.
Kaija, juuri noin mekin sen muistelimme. Hyvä ettei olla ainoita. Onkohan viheltämisen kulttuurihistoriaa tutkittu? Hmmm. …
Olinpa menossa yhtenä kiirastorstaina Johanneksen kirkkoon Matteus passion esitykseen. Viheltelin itsekseni Telemanin oboekonserton teemaa. Vähän edelläni kulki Jorma Hynninen, menossa esitykseen, Jeesuksen rooliin. Sain aika synkeän mulkaisun osakseni. Taisin vihellellä väärässä paikassa.
Olipas jotenkin tavattoman viehättävä tarina; kiitos siitä Antti. Ei tosiaan taida viheltely aina nykyisinkään olla ihan joka tilanteessa soveliasta… 🙂
Olen syntynyt v.-49. Muistan ihan hyvin ettei meillä kotona saanut sisällä vihellellä. Joskus jos vähän yritettiin niin samantien se kiellettiin.
Hei Tuula, kiitokset sinullekin muistelosta. Ajat muuttuvat. 🙂