Niitä näitä

Monen päivän epävarmuus ja väärässä tai vain yhdessä paikassa olemisen kalvava tunne ovat nyt helpottumassa. Viime perjantaina sairaalaan joutuneen äidin vointi vakaantumassa (ei ihan kriittinen ole ollutkaan, ja onneksi Oulussa oli huolehtijoita) ja lisäksi viikonloppuna flunssaa potenut, maanantaina Ivalossa koronatestissä käynyt tytär on jo tautinsa melkein selättänyt ja negatiivinen testitulos tuli iltapäivällä.

Nyt voivat jatkaa etätöitään ja -opiskelujaan ja nauttia Lappi-olosta vielä ainakin viikon, jolleivät kaksikin. Mekin on tässä Pehtoorin kanssa oltu varuilta löyhässä omaehtoisessa karanteenissa (mm. pois vanhusten luota), – ihan siltä varalta, että jos olisimme altistuneet tyttären läsnäolosta. Mutta nou hätä. Ainakaan nyt ei ole koronaa eikä flunssaa.

Olisikin kyllä ollut todella outoa, jos Tyär ja/tai J. olisivat koronan jostain saaneet. Ennen Lappiin matkaamista olivat jättäneet kavereiden lautapeli-illan, sulkisvuoronsa, aiotun leffassa käynnin väliin, tehneet vain etätöitä ja -opintoja, koskapa pyrkivät varmistamaan, ettei kauan toivottu Lapin reissu peruuntuisi. Junamatkan Hki – Oulu tekivät työpiste-eriössä, maskit ja desit käytössä.

Noh, jostain tavisflunssan tytär kuitenkin oli saanut. Mikä tietty esti meitä viettämästä pidennettyä, suurella ilolla odottamaani, yhteistä viikonloppua tunturissa (vain autolla tulivat Kaunispään huipulle sunnuntaina) patikoiden ja kulkien. Peruuntuneen tunturissa tarpomisen vuoksi me tultiin kotiin jo maanantai-iltana. Terveydellisiä murheita, loppujen lopuksi pieniä vastoinkäymisiä, mutta minullahan tietysti huolta sinne ja tänne, tänne ja sinne. Mökkieloa kuitenkin vähän aikaa yhdessä ehdittiin olla… Ja tuleehan noita uusia terveempiä reissuja, – tuleehan?

Nyt syysmyrsky – ulkona. Sisällä levollisempaa.

Tumma joki tyvenee ja siinä on jo kirkkaita paikkoja …

Huomenna ”Ruska 2020” -kansio on valmis. Pääsette nojatuolireissulle tuntureille. 

Pian on syyspäivän tasaus: yhtä pitkästi juhannukseen ja jouluun. Vaikea uskoa.

Pian on laitettava pyörä huoltoon ja varastoon. Mitä minä sitten teen? -Joulukortteja, kalentereita, säilöntää ja villasukkia? – Tänään ei vielä tarvinnut keskittyä niihin.

Tänään ajelin Oulun ympäri, poljin ja poljin, kuuntelin Kari Hotakaisen uusinta ”Tarina”. Se on hyvä! Hänen sarkasminsa, tarkkanäköisyytensä, sanojen sujuva asettelu on mieleeni. Unohdun kuuntelemaan ja poljen. Niin hyvä!

Mutta lokakuulle kalenterissa ei ole mitään! Ei melkein yhtään mitään. No on sentään jotain pientä, nimenomaan pieniä tärkeitä, mutta ei juuri muuta. Enemmän epävarmuuksia kuin varmuuksia.

Tästä huolimatta syksy on aika ihanaa aikaa.

Tämän syksyn ruskareissu on nyt taputeltu.

Eihän se lopulta mennyt loppuun asti ihan niin kuin oli ilolla odotettu. Mutta elämä on.

Kuvakansiokin on tekeillä. Ruska vailla vertaa.

Nyt on hyvä olo, mieli.

Heti aamusta aloitimme.

Ja nyt mietin, että mihin maailma on mennyt, että täällä somessa kerron ja iloitsen siivoamisen riemusta. Miksi?

Mutta annan itselleni anteeksi tämän, sillä bloginihan on periaatteesa ”vain” minun oma päiväkirjani. Ja tässä päivässä, tänään, on ollut mahdottoman mukava siivota. Olemme kimpassa kuuranneet mökin lattiasta kattoon, kaapeista suodattimiin. Täällä tuoksuu Tolu ja kloriitti. Täällä on raikasta ja siistiä, ja se tuntuu hyvälle.

Nyt pärjätään keskenään, perheen ja ystävien kanssa taas pitkään.

Mökillä siivoaminen on sikäli mukavaa, että se on rajallista. Pieni mökki on kaksistaan aika nopeasti puunattu. Niinpä iltapäivän puolella siirryimme ulos: terassit ja rantasauna saivat painepusurikuurauksen. Kyllä kelpasi saunoa kun ämpäritkin hohtivat puhtaina. Ja kaiken aikaa sää suosi: oli pilvessä, liki sumussa. Tiesimme, että tunturissa olisi tuhnua, joten emme menettäneet mitään, emme kaivanneet patikoimaan. Päinvastoin. Terassin pesu tuntui olevan oikea juttu. Ei uskoisi, kuinka täällä pohjoisessakin terassi saa ohuen katteen. Noh, nyt se kate on hävitetty. Ja Vinkku – meidän hieman ruosteinen vahtikoirakin – on taas tikissä.

Iltakahvit saunan ja sapuskan jälkeen nautimme puron rannassa.  Lappi hellii…

Mökkimaanantai.

Jo päivän alku oli suunnitellusta poikkeava. Todellakaan ei ollut tarkoitus nousta kuudelta ylös. Sitäpaitsi säätiedotus oli luvannut jotain ihan muuta kuin sakeaa sumua. Muuttuva tekijä oli myös se, että suihkun sekoittaja oli rikki, – harvoinhan me täällä suihkua tarvitaan, kun on rantasauna, mutta kuitenkin … Siispä suunnitelmat uusiksi.

Emme lähteneet tunturiin patikalle, vaan Ivaloon – rautakauppaan ja/tai LVI-kauppaan. Minäkin päätin, että lähden mukaan, ja hommaan mökille varmuusvaraston, siis lähden hankkimaan spesiaalijuttuja, joita lähikauppa Kuukkelissa joko ei ole tai jotka ovat siellä tolkuttomissa hinnoissa ja valikoima olematon. Sukkalankoja, ikkunanpesuainetta, hedelmiä, maustekahvia, lautasliinoja, auringonkukansiemeniä, calluna, kosteusvoidetta, viinitömppö … ja kaksi kassillista ruokaa! Tuoretta Inarin siikaa tuli juuri tiskiin! NYT meidän ei tarvitse liikkua täältä viikkoon tai kahteen mihinkään!

Kunhan pääsimme Saariselän tunturijonon pohjoispuolelle, Kaunispään ja Urupään taakse, taivas selkeni, sää lämpeni. Päätettiinkin tehdä lenkki Ivalon laitamilla; löysimme Mukanperän kuuden kilometrin kävelyreitin, joka kierteli Ivalon taajaman laitamilla, Ivalojoen rantaa pitkin, Mukkavuopajan alueen läpi, kuin olisimme olleet kauempanakin erämaassa.

Reitillä oli hyviä infotauluja, mukavia näkymiä, tyveniä vedenpintoja – ja paljon karvalaukkuja, mutta meillä ei mitään mihin niitä poimia! Syksyinen auringonpaiste helli, vesi kimmelsi, oli hyvä hengittää, hiljaista kulkea. Hetkessä oli hyvä olla.

Parahiksi lounasaikaan olimme takaisin mökillä, jossa muhkeat leivät ja kahvit nautittuamme ja sään jatkuessa suosiollisena, nyt jo mökkimetsissäkin sumu oli hälvennyt, aurinko paistoi ja oli lämmin (+ 15 C), lähdimme metsään kohti Rönkönlampea, Ahopäänojan varresta, hakemaan sieniä.

Löysimmekin, – parasta oli kuitenkin kulkeminen, metsä, valo, värit, – ihan parasta.

Sienien ryöppäys, pientä siivoilua, linnuille ruokaa, sauna, Pehtoorin savustamat siiat, kuvien purkua, viesteilyä, kudin esille, kirja kuulolle… pitkän päivä on illassa. Hyvä päivä. Lepopäivä.

Kun kummitäti ja kummipoika muuttavat, on sisarella ja äidillä vähän logistisia ja siirtotehtäviä. Pehtoorilla on näihin liittyen ollut paljon enemmänkin, myös remonttireiska-päiviä.

Tänään myös juttutuokioita siellä ja tuolla. Ja siinä välissä ulkoilua auringossa. Vielä onnistuin löytämään uusia taipaleita Oulun pyöräverkostosta, vaikka hieman jo kaipaisin maisemanvaihdosta välillä. Ehtisinköhän vielä tälle kaudelle tehdä kuten viime vuonna kertaalleen: aamulla pyörä junaan ja vaikka Vaalaan ja sitten polkisi sieltä Kajaaniin ja tulisi junalla iltasella takaisin Ouluun. Raaheen en toista kertaa viitsi polkea, on niin tylsät maisemat kymmeniä kilometrejä.

Tänään oli mukava seurata Hiukkavaaran aukiolla kun tarha- ja eskariporukka olivat opejen kanssa retkellä, laulelivat, leikkivät, söivät eväitä ja sitten jonomuodostelmassa takaisin kohti päiväkotia. Minä tauottelin, pidin kahvitaukoa siellä, nautin auringosta. Oikea kamerakin oli mukana, mutta enpä ryhtynyt lapsiporukasta ottamaan tunnistettavia kuvia. Ei ole oikein fiksua kuvata lapsia luvatta, varsinkaan jos aikoo julkaista otoksia.

Iltapäivän lopulla, illansuussa vähän suurkeittiöpuuhia. Pakkaseen evästä ”perhepäivähoitopäiviä” varten, ja möksäreissullekin.

Shoppailemaankin olen ehtinyt. Tosin vain nettikaupasta. Gudrunilta tilasin itselleni uuden tunikan. Nimenomaan hankkiuduin tuohon kauppaan, koska siellä kuosit ja värit ovat vahvoja, tätä kautta aattelin hankkia piristystä ja väriä elämään. Ja sitten valitsin musta-valkoisen kamppeen! Tosin en edes tiedä, mihin uutta vaatetta tarvitsen; aika ”kotoisalta” näyttää tuleva ”sesonki”. Ehkä tämä on vain sellainen vuosikymmenien aikana sisäistynyt juttu: syyslukukaudeksi uusi vaate. 🙂 Enempi olisi ehkä tarvetta salikamppeille. Uudet treenihousut vois olla kivat! No ehkäpä hankin myös ne.

Vuosi vuodelta tämä muuttuu pahemmaksi. Minun asioiden ”talteen laittaminen”, ”sujauttelu”, ”pois tieltä”, – ja sitten liikkeelle lähteminen. En suinkaan ole sellainen, jonka tarvitsisi palata jo kilometrien päästä takaisin kotiin tarkistamaan, onko kahvinkeitin päällä (sitä paitsi meillähän ei edes ole kahvinkeitintä), mutta minulla menee tolkuttoman kauan aikaa päästä lähtemään. Ja sitten ”kohteessa” voin vielä häslätä aika lailla. Tänään taas liki ennätyksellinen päivä näiden juttujen suhteen.

Ensinnäkin aamusella päätin lähteä käväisemään pyörälenkillä. Ilokseni totesin, että olin illalla muistanut laittaa pyörän ja kameran akut lataukseen. Mikä oli hyvä juttu, muttei mikään itsestäänselvyys – tosin kovin monta kertaa ei ole lähtöä tarvinnut siirtää latauksien takia. Siis akku pyörään, ja kameraan. Sitten kameraan myös muistikortti, joka on joskus jäänyt tietokoneeseen, kun olen purkanut edellisenä iltana kuvia. Usein kyllä on myös vara-akku ja muistikortti repussa, mutta ei suinkaan aina.

Siis akut? – Check.

Sitten etsimään ja pakkaamaan kaikkea mukaan tarvittavaa.

Puhelin. – Check!
Onhan meneillään oleva kirja (”Suon villi laulu” – se on todella hyvä!) ladattu puhelimeen. – Check!
Missä nappikuulokkeet ja niiden kotelo? – Check!
Juomapullo. – Check.
Aurinkolasit (ja/tai sadeviitta). – Check.
Pyörän avain, kotiavain, varaston avain. – Check.
Pyörän mittari. – Check!
Kypärä? – Check.
Korttikotelo (ajo- ja pankkikortti) – Check!
Kamera kameralaukkuun ja se pyörän satulalaukkuun. – Check.
Olihan se muistikortti? Tarkistanpa vielä. – Check.
Heiiii, sormukset ja kello! – Check!
Hanskat? En tarvi. Sittenkin varalle. Missä ne on? – Check!
Uusi aktiivisuusmittari/älykello (whatever) käyntiin. – Nyt jo osaan. Siis check!

Ja näin kätevästi kotoa lähtö: eiku menoksi … Tänään pohjoiseen päin. Ja yhdentoista jälkeen takaisin kotona, piipahdus vain. Menisinkö autolla? – Eiku on hyvä keli, joten jatkan pyörällä. Ehdin kyllä.

Ja kun olen jo matkalla, muistan:  KELA-kortti ja lähete! Ja maski. Varmasti on hyvä olla maski mukana.

Eiku takaisin, muutama sata metriä vain. Ja aika vauhdilla vastatuuleen polkemista, että olin ajoissa Avohoitotalon parkissa. – Pyörä lukkoon, mittari irti ohjaustangosta, satulalaukku irti ja ilmoittautumaan. Onhan minulla KELA-kortti, joten hoituu automaatilla nopeasti. Vielä viisi minuuttia aikaa: ehdin varmaan käväistä vielä vessassa, pestä kädet ja laittaa maskin.

Avohoitotalon aulassa ja ruokalassa on paljon ihmisiä, kymmeniä, ei sentään tungosta, mutta ei yhdelläkään ole maskia, ei sairaanhoitajilla, ei lääkäreillä, ei potilailla/asiakkailla, ei edes vanhusten saattajilla. …

Vessasta toiseen aulaan (”seulontamammo” – hassu sana), jossa pitää ilmoittautua automaatilla uudestaan. Ja missä on minun KELA-korttini? Käännän pikkureppuni  ylösalaisin, pengon taskut – nope! Sen täytyi jäädä vessaan – laskin sen varmaan lavuaarin viereen… Kyllä, sieltä se löytyi. Sitten istahdan ihan lunkisti odottelemaan. Ja hoksaan, että vaikka olen sulkenut äänikirjan, minulla on toinen nappikuuloke paikallaan, mutta missä on toinen!?? No se löytyy – aika helposti takin oikeasta taskusta, jossa hoksaan olevan myös pyörän avaimen, vaikka olen asettanut itselleni säännön, että se pitää laittaa AINA housujen taskuun. Huoh! No mutta kaikki tallessa.

Pääsen tutkimushuoneeseen, jossa automaattisesti ryhdyn ottamaan pois myös kaulakoruani ja samalla hoitaja sanoo, että saa se koru olla. Mutta kun se on jo kädessä, en ryhdy räpläämään lukkoa, vaan sujautankin ketjun pikkurepun etutaskuun. Siinä kun on hyvä vetoketjullinen pieni tasku, joten ei joudu hukkaan. Mutta niin vain oli penkominen, kun sitä kotiin palattuani muistin etsiä!

Tiedän olen toivoton. Ja minunhan se on itseni kestettävä. 🙂