Viime viikon Sardinian matkalla oli paikkoja, joissa löytyi kiireen pysäytys ja jossa sielu sai levätä. Päiviä, jolloin tuli levättyä hetkessä: kunhan vaan patikoitiin, kuljettiin mukana, annettiin olla vietävissä. Sellainenhan tuntui ihan mahdottoman hyvälle, tuntui lomalle.
Sai ´olla patikalla´, ei ´suoritettu patikointia´.
Melkein olen ylpeä, että osasin moista, ei ole sellainen vahvuuksiani. Kuvaamista tuli vähän suositettua, mutta sekin oli ilo. Ja kuten tavallista, – –
Kuviin tarttui mm. näitä juttuja:
- Viemärinkansia, (melkoinen kuvakokoelma niitä jo on maailmalta)
- ovia ja portaita (niitä on vielä enemmän, Madeiralta varsinkin)
- jännittäviä kasveja, joista minulle taas kerrottiin, mutta joista en muista edes nimiä (Tässä lännenmansikkapuu. Tänä vuonna marjat poikkeuksellisen happamia, kuivuus kuulemma vaivasi)
- ja sitten tietysti merta, merta, aina merta. Turkoosimeri. Onneksi pääsin kahlaamaan, ja uimaankin.
- Reissuissa ja kotikaupungissa kuvailen hautoja, mutta tällä Sardinian retkellä vain yhtä. Se on Capo Testan majakan juurella: se kertoo surullisen tarinan nuoresta kalastajasta. Pantaleossa cimiterio oli jo lähellä, mutta sitten todettiin, että italialaisia hautausmaita on nähty jo kymmeniä, joten ei vaatimattomien yritysten jälkeen sinne edes hakeuduttu.
- Varsinkin matkoilla kuvailen sähköjohtoja, Pehtoori kun pysähtyy niitä usein ihmettelemään. Kiinassa nähty pahimmat, mutta kyllä melkoisia virityksiä on Italiassakin.
- Polkuja, – patikoidessa metsissä, tuntureilla, kukkuloilla ja vuorilla on usein katsottava nöyrästi alaspäin, on aseteltava askeleensa turvallisesti, joten taivaltaessa katse kohdistuu alas. Mutta ovathan polut ja tiet kuvauksellisiakin: ne vievät jonnekin, jonnekin tulevaan. Polut ja tiet kertovat myös menneestä, poluilla kulkeneista ja matkanneista. Siksikin niitä on mukava katsella, kuvailla, kuvitella.
- Toisten ihmisten selkiä – erityisesti ryhmäpatikoilla. Sattuneesta syystä kuljen usein viimeisenä. Tällä reissulla myös R. usein mukana kahdenkymmenen hengen porukkamme hännillä. Meidän lisäksemme reissussa pari muutakin kuvaajaa: ja siksipä kuvakansioissani on myös ilmakuvia (kiitos vielä, AP).
Tältä reissulla poikkeuksellisen vähän ruoka- ja viinikuvia. Italian reissuksi, joka oli minulle kahdeksastoista, oli poikkeuksellisen huonoja tomaatteja! (Tämä taas näitä ensimmäisen maailman suuria ongelmia!!) Mutta onneksi oli muuta hyvää. (Ruokapostaus reissusta on edelleen tekeillä.)
Tämän reissun kuvat – kuten tavallista – ovat kuvat.fi -palvelussa. Joten tervetuloa nojatuolipatikoinnille Sardianiaan.
SARDINIAN PATIKKAREISSU 2025
(Olympian reissu, mutta kuten tavallista postauksilleni: ei kaupallista yhteistyötä.)
Kansioita on monta: Buon viaggio!
Ehkä kannattaa klikkailla kuvia auki puhelinta isommalla näytöllä… , per favor.
~~~~~~~~~~~~
PS. Otsikkokuvan liput: ylin EU, seuraava Italian merivoimien lippu ja alimmaisena Sardinian lippu, joka 1800-luvulla hyväksyttiin viralliseksi, huolimatta siitä että se on espanjalaishallitsijoiden (1700-luku) jäljiltä . Välimeren maista suunnilleen kaikki ovat jossain vaiheessa olleet Sardinian valloittajia.
Upeita patikkaretkeily kuvia Sardiniasta ja Korsikasta! Hämmästyttää miten erilaisia nuo rantakalliot ovat Korsikan puolella. Kuin viivottimella vedetty vakaasuoria viivoja ja väriltään lähempänä vaalean harmaata kun vertaa Sardinian kallioiden punertavaan beigen sävyyn ja pyöreämpiin muotoihin.
siis Korsikalta …
Korsikan eteläkärjessä todellakin on poikkeuksellinen, ainutlaatuinen paksu kalkkikivikerros: valkoinen, noin pari miljoonaa vuotta vanha raidallinen kerros on graniittikallion päällä, eikä kalkkikivi ulotu kuvin pitkälle sisämaahaan. Se murenee hiljalleen mereen…
(PS. Minäkin pohdiskelin noiden saarten nimien erilaista taivutusmuotoa: Olimme SardiniaSSA ja KorsikaLLA. Ei kyllä muistu mieleen yhtään suomen kielioppisääntöä, minkä perusteella taipuvat noin.)