Vaikka päivät ovat nykyisin aika tapahtumattomia, niin tänään pakkasperjantaina on ollut paljon merkityksellistä.
Neljän sukupolven kohtaamisia, yhdessä ja erikseen.
Minun anoppini, mieheni äiti, lasteni mummu, lastenlasteni isomummu täytti tänään 95 vuotta. Hän joka ei koskaan ole halunnut itseään juhlittavan, ei ole paljon mistään juhlista piitannut. Hän joka – kuten olen vuosikymmenten aikana täällä blogissani moneen kertaan kertonut (ks. alla linkit postauksiin) – on todennut: ”Ihmisellä ei koskaan ole tarpeeksi aikaa olla kotona”.
Tänään, tässä elämänvaiheessa hän kuitenkin asuu tuossa meidän lähellä hoivakodissa, ihan naapurissa siitä, missä oma äitini asui elämänsä viimeisen puolivuotta. M-mummu asuu nyt poissa kodistaan, eikä hän enää kotiaan haluaisi muistaakaan, – ei, vaikka muistaa melkein ´kaiken´. Hän osaa nyt nauttia olostaan, turvasta ja hoivasta, lastensa huolenpidosta. Ihan tykkää ”olla passattavana”. Ja se on kuulkaa paljon se!
Anoppi, joka ei koskaan, ei koskaan ole halunnut viettää omia juhliaan, vaan on juuri ja juuri on hyväksynyt äitienpäiväkukat ja yhteisesti nautitut kahvit, olikin tänään aika mielissään, kun meitä oli pieni porukka juhliaan järjestämässä ja lohileivillä ja kakkukahveilla aamupäivällä yhdessä juttelemassa. M-mummu ja sisarensa (97 v.!!) olivat sitä mieltä, että kestien lopulla olisi kuulunut olla ”lopuksi tunti tanssia” – kuten ennenkin ”kaiken maailman kokoontumisten jälkeen”.
Jäipä hyvä mieli.
Eikä minulle ollut vähäistä sekään ilo, joka iltapäivällä oli Juniorin lasten kanssa. Tässä sukupolvien välissä on juuri tänään ollut juuri nyt hyvä.