Peikkometsässä – laurisilva oli hieno!

Vaikka bloggaus nipisti taas yöunista tunnin, vähän toista, ehdin ennen aamua ja lähtöä vuorille hyvinkin nukkua sen kahdeksan tuntia. Aamu ei ollut mitenkään erityisen lämmin, mutta kuitenkin aurinkoinen.

 

Tänään urugualainen bussikuskimme Oscar suuntasi bussin kohti saaren pohjoisosaa.

Aamupäivällä ennen patikkapoluille menoa meillä oli tutustuminen Aguilon viehättävään pikkukylään, jossa leppeä sää – eilisen myrskyisän taivaltamisen jälkeen – tuntui tavattoman mukavalta. Kylä oli siisti, värikkäitä taloja, merimaisemaa, ja banaaniviljelyksiä. Taas kerran saimme kuulla hyvän ”luennon”, jotka soljuvat kadehdittavan sujuvasti. Banaani ei ole hedelmä, eikä kasva puussa. Tämänhän me tiesimme, mutta muistimmeko? En minä ainakaan, ja tänään opin banaaneista paljon muuta. Sehän on se hyvä juttu.

Kylästä lähtiessämme saimme bussiin kaksi nuorta esittämään meille El silboa, vihellyskieltä. Viheltämällä esitetyt äänteet ovat ymmärrettävissä, viheltäessä käytetään vain neljää konsonanttia ja kahta vokaalia, — on vaikea selittää mitä se on. Se on koettava, oli erinomainen lisä tähän reissuun kokea sekin.

Sitten menimme vierailukeskukseen jossa oli puutarhassa KAIKKI Kanarian endeemiset ja kotoperäiset kasvit, hieno näköala”laituri”, opastuskeskus ja huumaavalta tuoksuvia, kohtuulliselta maistuvia pikkuleipiä.

Puolelta päivin pukeuduimme kaikkiin repuista löytyviin vermeisiin, silkkialuspaita, pikeepaita, kashmirvillapusero, ohut anorakki ja kaiken päälle tyräkillä sotkettu kuoritakki olivat riittävä varustus kylmän poispitämiseen. Paikoin kampetta todellakin liikaa, kummasti ylämäissä tuntui…

Laurisilvassa eli laakeripuumetsässä kävelimme kuutisen kilometriä, kun päivän muu kävelysaldo lasketaan mukaan, niin lähelle kymppiä taas päästään. Laakeripuumetsä oli jotain ihan ennen näkemätöntä, kiehtovaa, kaunista, epätodellista.

Sumusademetsää, minun mielestäni peikkometsää. Sikäli kuin ehdin O:n opastuksia kuunnella,  kanarianmyrttipuita,  puukanervia ja kanarianorjalaakeripuita oli reitillämme eniten. Ihan vihreää ympärillä koko ajan. Puiden rungotkin kun ovat vihreän ”sammalen” peitossa.

Oli ihan hurjan vaikea saada vihreästä metsästä ”oikean” värisiä kuvia. Säädin valkotasapainoa, säädin valotusta, säädin iso-arvoja. Yli- ja alivalotin. Tämän kaiken seurauksena kuvia kertyi vieläkin enemmän kuin normaalisti: 462 räpsäystä on koko päivän saldo!  100 on heti poistettavissa, 100 jo täällä matkan päällä, kotimatkalla viimeistään, ja sitten lopuista Rantapeltoon asti selvinnneistä valitsen reissusivulle ne bestikset.

On siellä muutamia kelpuutettavia – luulisin.

Tällä reitillä oli selvästi eniten vaeltajia mitä on täällä nähty, ei paljon vieläkään mutta kuitenkin muitakin kuin me. Piknikpaikka oli poikkeuksellisen hieno: pöydät ja juokseva vesi. Ja mikä parasta keitttiövuorossa olivat miehet.

Myöhäisen lounaan jälkeen vielä ripeähkö nousu ja se oli sitten siinä.

Olimme jo neljän jälkeen San Sebastianissa, jossa paistoi aurinko. Ei edelleenkään lämmintä, mutta paistoi. Siispä veimme reput hostelliin ja lähdimme tutustumaan pieneen kaupunkiin, jossa on periaatteessa kaksi oikeaa (ostos/liike)katua, rantakatu eikä sitten juuri muuta. Ja nekin olivat perjantai-iltapäivänä kovin hiljaisia.

Kävimme pienessä kirkossa, josta Columbus lähti löytämään Amerikan, joskin luuli löytäneensä Intian. Columbuksen viimeinen levähdys/tannbkkauspaikka ennen Atlantin ylittämistä oli juuri näillä sijoilla…

Toinen must-juttu joka reissulla on ruokakauppa. Sinne siis. Hypermercado linja-autoaseman alakerrassa oli pian katsastettu. Sitten hostelliin, suihkuun, syömään.

Fabian paikallisen hotellin keittiössä oli kokkaillut meille neljän ruokalajin kevyen illallisen: ryppyperunat rulettaa. Mutta kyllä tuorejuusto.hedelmäsalaatti, paikallinen vesikrassikeitto talkkunajauhoineen, pääruokana meriahven ja jälkkäriksi ihanainen moussecofio (noinkohan kirjoitetaan?) meille maistuivat. Enkä minä sitten taaskaan ymmärtänyt olla hiljaa…

Illalliselta muutamat reippaat jaksoivat lähteä rantaan katselmaan karnevaalikauden alkajaisia, mehän emme tietenkään, vaan ”kotiuduimme” ja alamme kerätä voimia viimeistä patikkaa varten. Adios…

2 kommenttia artikkeliin ”Peikkometsässä – laurisilva oli hieno!”

  1. Laurus nobilis; laakeri ON puiden aatelia.

    Gomeran(kin) laakerimetsät – subtrooppiset ”bosque nuboso” -pilvimetsät – olisi luultavasti hakattu jo ammoin (vrt. Välimeren maat), ellei maasto olisi niin metsurivastainen.

    ”Oi Hellaan laakeri ylhäinen, sinä ikävöity puu! Kädet ylitse vuosituhanten sinun lehviis kurkottuu.” (A.T. 1948)

    Voiko maisterille tai olympiavoittajalle olla ylväämpää tunnustusta kuin laakeriseppele?

    Vastaa
  2. Koivu, laakerimetsiä ei ehkä täällä olisi hakattu vaikka maasto olisi ollut helpompi, mistä kertoo se, että täällä on peltoja ja viikunakaktusviljelyksiä tehty vaikeakulkuisille vuorenrinteille, eikä niidenkään edestä hakattu metsiä. Väittävät täällä että ovat aina ymmärtäneet puiden tärkeyden koko saaren hyvinvoinnille ja elinkeinoille…

    Nyt tämä saari on jätettävä, kohta Teneriffalle ja matkalle kohti kotia..

    Vastaa

Vastaa käyttäjälle Koivu Peruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.