Edellisen kerran olin täällä Järvenpäässä keväällä, maalis-huhtikuun vaihteessa, sisareni menehdyttyä. Silloin olin melkein viikon, tällä kertaa ehkä vähän enemmän.
Nyt olen uuden elämän vuoksi, en yrittämässä toipua menetyksestä. Viime keväänä oli kyllä kyse paljon enemmästä kuin ´vain´ menetyksestä. Siinä vaiheessa, vain muutama päivän jälkeen, oli oikeastaan vielä kyse suuresta tuskasta, jota oli vaikea käsitellä, suru odotti silloin vielä nurkan takana.
Tänään ollessani iltapäivällä (pikkuperheen ollessa päiväunilla) olin taas kävelemässä Tuusulanjärven rannalla, ja muistin, taas melkein fyysisesti tunsin, sen syvän ahdistuksen ja tuskan, joka huhtikuussa minussa tuolla kulkiessa oli.
Eihän suru ole vielä mihinkään häipynyt, mutta ahdistava tuska on poissa.
Ja nyt hetket tyttären perheen luona ovat elämää! Uutta elämää! Ja saan olla mukana tässä elämänvaiheessa. Tänä vuonna kevättalven viikkoni Järvenpäässä on elämää täynnä!
