Päivät jo pitenevät, mutta aurinko täällä pohjoisessa nousee vasta ensi viikolla. Valoisaa on nelisen tuntia.
Ladulla aamukymmeneltä hiihtäessä etelään päin taivaanrannassa on oranssi raita, vähän punaistakin ja taivas on tummanharmaa. Taaksepäin, pohjoiseen päin katsellessa kaikki on sinistä, lempeän melkein lämpimän sinistä; sininen hetki on niin hyvä ja luminen metsä niin kaunis, että on pysähdyttävä hengittämään syvään. Nouseva kuu tunturin laella…
Usein kirjoitetaan (minäkin ehkä joskus) tai sanotaan, että luonnossa vaeltaminen, Lapin tuntureilla hiihtäminen, mökkipihassa istuskelu ”maadoittaa” – hmmm — tekee se sitäkin, joskus, mutta tänään tuntui, että kaikki kauneus, lumiset puut, toisella puolen purppurainen hanki, toisella puolen kimmeltävä sinertävä, pehmeä lumipeite kevensivät oloa, tuntui että kuljin vähän irti maasta. Eikä se tunne todellakaan tullut siitä, että olisin niin ’lentävällä’ vauhdilla hiihdellyt! Ehei. Päinvastoin.
Hiihtolenkin jälkeen, palattuani mökille vaihdoin murtsikkasukseni liukulumisuksiin ja lähdin vielä lähimetsiin. Oli melkein päivän valoisin hetki, pakkanen alkoi jo kiriä: aamulla – 11 C, nyt jo -27 C.
Siinä se meidän tunturipuro, Hangasoja, pulputtaa hangen alla.
Oi joi, ihan sanattomaksi vetää tuo kauneus kuvissasi ! Kiitos tämän vuoden hienoista postauksista ja ajatuksista…. joskus kovin syvällisistäkin. Toivokaamme ensi vuodellekin kauniita ja rauhallisia hetkiä !
Lämmin kiitos, Toini.
Tämän vuoden postaukset – ja varsinkin ajatukset – ovat olleet aika vähäisiä, minusta ehkä enemmänkin syviä kuin syvällisiä. Tai sittenkin pintaa raapaisevia, toivottavasti ei sentään kovin pinnallisia. Aika ”syvissä vesissä” vuosi välillä kulki, mutta nyt jo hyvinkin pinnalla ja ehkäpä vielä tulevankin vuoden blogini pysyy hengissä.
Kaikkea hyvää Sinun ensi vuoteesi.