Tänään:
– Olin aamupäivän tietoliikennekoulutuksessa. En ollut oikein hyvä oppilas. Oli kuuma, liikaa tuttua asiaa, huono olo. Yhden sovitun opiskelijameetingin jaksoin sen jälkeen. Sitten ”sairauspoissaolo”. Melkoisen harvinainen juttu meitsille. Pää oli hajota leikatun hampaan riepoessa! Ihan järjetön kipu. Sain päivystysajan hammaslääkärille kuullakseni: ”Sen kuuluukin särkeä”. Hassua mutta tieto helpotti. Vähän.
– Kuopus on saanut kuorma-autoajokortin veikkauksen läpi. Ja kävi armeijaa varten lääkärintarkastuksessa. Meidän poikanen! Minkä ihmeen vuoksi, ihmettelenpä vaan.
– Tytär on ruskettuneempi kuin minä. Varmaan eka kertaa elämässään. Ei, en ole kateellinen. 🙂 Kuulosti että kolme nuorta naista olivat viettäneet riemullisen Madeiran loman.
– En ole vielä lukenut Kalevala-läksyä. Nytkö tämä jo lopahtaa? Kohta luen.
– Olen hukannut ulkoisen kovalevyn laturin. Miten minä voin aina hukata kaikkea! Itse asiassa en hukkaa, vaan pistän niin hyvään jemmaan etten löydä. Ekskullakin luulin hukanneeni muistikirjani (vaikka minulla oli apuvoimia pitämässä kamoistani huolta :)) mutta se löytyi kun tulin kotiin. Talvella hukkaamani – talteen pistämäni – avaimet tosin ovat vielä kadoksissa. Mutta nyt on iso huoli tuosta laturista. Kovalevy on täynnä aarteita. Kuvia ja artikkeleita. Reseptikansiot, luennot ja muutaman kirjan käsikirjoitus. Tosin osa on tallennettu muuallekin mutta laturi olisi tarpeen että saisin kaikki tallennukset ulos. Miksi toiset ihmiset eivät koskaan hukkaa mitään ja minä joka päivä jotain! Ikä ei ole lisännyt tätä ongelmaa; siis ei ole kyse dementiasta, mutta ei ikä ole myöskään tuonut vastuuta tai huolenpitoa. Olen ollut aina tällainen. Melko surkeaa. Sen lisäksi että hampaat ovat sekundat on tavaroista huolehtimisen kyky kerrassaan kehno.
”Alkukantaisen yhteiskunnan heikkous oli sen tuotantovoimien alkeellisessa kehittymättömyydessä, sen aineellisen perustan rajoittuneisuudessa. Mutta silloisen yhteiskunnan voiman lähteenä oli sukuyhteisöön kuuluvien ihmisten yhteistyö. Tästä lähteestä ammensi alkukantaisen kansan runouskin elinvoimansa. Kun sitten yhteiskunnallinen kehitys kulki historiallista kierrerataansa läpi kaikkien luokkayhteiskunnan ristiriitojen ja kohosi Neuvostomaassamme aivan uudelle, kollektiivisen yhteiskuntajärjestyksen korkeimmalle asteelle, niin silloin avautui ihmisten aineellisten ja kulttuuristen tarpeiden tyydyttämiselle sellaiset arvaamattomat mahdollisuudet, joista alkukantaisen yhteisön runonlaulajat eivät tietenkään voineet uneksiakaan.”
Kalevalasta (Karjala-Kustantamo, Petroskoi 1975) -yllätys, yllätys! – tämäkin; O.W. Kuusisen esipuheen (`Kalevala ja sen luojat`) viimeinen kappale. Ja epäilevästä katseestasi huolimatta, parahin TT, varsin mainio versio – ei vähiten Mjud Metshevin tyylikkään kuvituksen ansiosta.
Mitä ensimmäinen Kalevala-läksy pitää sisällään?
Ykköskommenttaattorini Koivu: O. W. Kuusisen esipuheella varustettu Kalevala! Olen hämmästynyt! Ja tuo lainaus esipuheesta. Siinä on kyllä historian ja aatteen (”kollektiivisen yhteiskunnan korkeimmalle asteelle”) havinaa yllin kyllin! Mjud Metshevin kuvitusta en tunne. Oma ”läksykirjani” on kuvittamaton – tarkoituksellisesti. Yritän luopua siitä kalevalaisesta kuvamaailmasta, jonka Gallen-Kallela on töillään kanonisoinut.
Ensimmäinen Kalevala-läksy? Olen pyrkinyt lukemaan (sittenkin vain) yhden runon joka arkipäivä. Siis vasta neljä ensimmäistä olen lukenut. (Virtuaalisen?) lukupiirin syvintä olemusta on vaikea hahmotella… Ehkä on vain paras aloittaa lukeminen ja katsoa, mitä ajatuksia lukemisen edetessä syntyy.
Ajattelin tänään tai huomenna kirjoitella blogin tekstiin siitä (hyvin epäuskovasta) Raamatun lukupiiristä, jossa olin mukana. Sen kokoonpanosta ja kokemuksista jotain juttua…
Minulla on myös tuo Koivun mainitseman Kalevalan painos: ostettu Petroskoissa joko 1975 tai 1976 osakunnan matkalla. Kävimme katsomassa teatterissa Kalevala-näytelmänkin. Oli uskomaton tunne istua ulkomailla teatterissa ymmärtäen kaiken, mitä näyttämöllä puhuttiin.
Silloin mietti, millaista olisi, jos äidinkieli olisi joku maailmankielistä! Kuinka helppoa matkailu / opiskelu / lukeminen ja moni asia olisikaan.
Taije, sinäkin ”Kuusisen Kalevalan” haltija! Varmasti Kalevala Petroskoin teatterissa oli elämys. Kielestä sen verran että nyt viisi Kalevalan runoa lukeneena sitä joutuu kyllä lukemaan vähän kuin vierasta kieltä, on se sen verran kalevalaista. Heh. Mutta toisaalta siihen tuntuu tottuvan, sitä oppivan.
Parahin Tuulien Tytär; Sinisukka, Silkohapsi: Totut ja opit, epäilemättä. Vihje sen varalle, että jokin ilmaisuista/sanoista jää sittenkin vieraaksi:
Jussila, Raimo 2009: Kalevalan sanakirja. Otava, 519 s.
Minulla oli tänään ilo saada omistukseeni kyseinen teos.
Brita Koivusta mukaillen: ”…syystä, jota tiedä en (tiedän kyllä), sain hältä suklaasydämen (en sitä, vaan K:n sanakirjan)…”
Koivu, lienet saanut yhden vuosirenkaan lisää, eikö? Siispä lämpimät onnitteluni ja samalla kiitokseni kirjavinkistä. Luulen, että joudun ko. opukseen vielä turvautumaan.