Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

 

Makkarakuppien historia II: kyselyn tulos ja resepti

Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…

Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:

”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”

Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.

Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)

Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.

Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?

Makkarakuppien historia :)

Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.

Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää,  kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.

 

Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.

Römppä, reipas sanailu ja lumi

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – ”koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

Tuulestatemmattu ja Myötätuuli

Jokunen on kysellyt, että miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Sisareni, joka luonnollisesti on myös Tuulesta, tosin kritikoi nimimerkin valintaa, ja väitti, ettei minua temmota. No ehkei sitten, mutta systerikin – joka osaa kirjoittaa! – myöntää, että juttuni ovat välillä ´tuulestatemmattuja´, joten edes blogin nimessä sen säilytin.

Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta). Voisinko satunnaista 🙂 puheliaisuuttani selittää karjalaisilla sukujuurillani?

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea, mutta virallinen uusi kotikunta oli Miehikkälä.

Tuulen suku ei ole kovin suuri; ´Tuuli´ sukunimenä on tällä hetkellä yhteensä 210 suomalaisella ( Kannattaa surffailla: Väestörekisterikeskuksen sukunimipalvelu )

Entäs Myötätuuli? Sukujuuret siis senkin taustalla? Kun 1980-luvulla äitini rakennutti mökin pohjoiseen, sen nimi vääjäämättä oli Tuulentupa. Puronrantatontti on luonnollisesti Tunturituuli. Aloitetulla Tuuli-linjalla on jatkettu senkin jälkeen kun jokunen vuosi sitten teimme sukupolven vaihdoksen ja mökki siirtyi äidiltä tyttärelle. Kieltämättä Dannyn Tuulensuojaan ja Tuuliviiri ovat sanoituksiltaan edesauttaneet Tuuli-nimen säilyttämistä mökin nimessä.

Kesällä 2005 maalasin ja sisustin mökin puuceen ja siippa vielä naulasi oveen kyltin ”Tuulenviemää” minkä jälkeen touhumme Hangasojan varressa oli varmaankin lopullisesti sinetöity etelän ihmisten kummallisuuksiksi. Ei epäilyksen häivääkään, etteivätkö mökkiraksan lappilaiset työmiehet keskenään tupisseet, jotta ”lantalaisten vouhotuksia”.

Kun sitten myös uusi mökki alkoi valmistua, oli sillekin tietysti nimi pohdittava. Perheen nuoriso totesi ykskantaan, että jos vanha, mummun rakentama mökki on Tuulentupa, niin meidän uusi mökki on perheen äipän mukaan joko Tuulenpuuska, Vastatuuli tai Myrskytuuli. Ovat olevinaan hauskoja, nuo meidän teinit.

Valokuvatorstai: Kiltti

Vuonna 1921 säädetyn oppivelvollisuuden astuttua voimaan Suomen kansakoululaitoksessa pyrittiin tekemään kaikista ”kilttejä”. Nostalgiset kuvataulut (klikkaamalla näet sen isompana) olivat siinä projektissa tärkeä väline.

Mitään uutta auringon alla?

Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan ”Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:

”Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”

Ja Langlet jatkaa:

”Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”

No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!