Showing: 261 - 270 of 272 RESULTS
Kiina Niitä näitä Reissut

Sunnuntai Shanghaissa

Sunnuntai Shanghaissa aloitettiin kuuntelemalla naapurikorttelin rakennustyömaan rautapalkkien kolinaa, joka alkoi kuudelta. Ei mitään pyhäpäivän pyhittämistä! No ehdinpähän aamusella päivitellä blogia. Yritin myös facebookata kummitytölle Pekingiin että tulossa ollaan, mutta joka kerta kun koneeseen kirjoittaa Facebook, netti jumittuu totaalisesti. Eipä Kiinassa facebookkailla.

Aamiaisen jälkeen porukkamme koossa ja lähdimme ensimmäiseksi museoon. Sellainen läpijuoksuhan se oli, mutta muutama komea Ming-kauden posliiniesine ja upeita kalligrafioita, sekä sinettejä  ehdittiin nähdä. Sinetit olivat minusta erityisen viehättävä, vielä kun olisi tajunnut, mitä leimat merkitsivät. Täkäläisiä brakteaatteja, jotka olivat hieman erilaisia kuin Hailuodon kaivauksilta löytämämme, oli mukava nähdä.


 

Ja myös kiinalaiseen maalaustaiteeseen yritin paneutua; meidän taidehistorian opiskelijoiden  on kuljettava silmät avoimina maailman taiteelle. 😀 Museokauppa oli maailmanluokkaa, mutta vältin kiusaukset: ei yhtään kirjaa, korttia, notebookkia, kassia tai kalenteria. Magneetti jääkaapin oveen kuitenkin.

Museosta mentiin yhteen Pudongin pilvenpiirtäjistä. Jin Mao on 420 metriä korkea.

88. kerroksessa on observatorio, josta näki miljoonakaupungin kerralla. Hissin vauhti oli hämmästyttävän tasainen, mutta kohtuullisen nopea 9, 81 metriä sekunnissa! Huih! Huipulla oltiin!

Ja sitten taas syömään. Todellakin kaksi lämmintä ateriaa joka päivä alkaa olla jo aika paljon. Tänään koettelin jo vältellä kaikkien pöytään kannettujen kippojen herkkujen testaamista kovin perusteellisesti.

Lounaan jälkeen iltapäivä ohjelmasta vapaata. Nanking Road ja ”Huihai”- road – molemmat valtavia ostoskatuja, joilla on Guccin, Louis Vuittonin, Lacosten, Hermeksen liikkeet ja jossa on kymmeniä valtaisia liikekeskuksia, käveltiin. J & S seurana kävelimme rannasta hotellille. Reilu parituntinen espressotauon kera kului, ja nähtiinpä kaupunkia ja tuli liikuttua. Eikä rahaakaan kulunut kun tyydyimme katselemaan liikkeet vain ulkoa.

.

Illan ohjelmassa? Päivällinen, ja sitten legendaariseen jazz-klubi Peaceen – art deco -tyylinen baari, jossa veteraanimuusikot soittelivat 1920-1930-luvun big band -soundeja. Vau, se oli ihan huippu. Ei oltu kuin tunteroinen, puoli kymmeneltä lähtö, me ensimmäisinä kannattamassa ajoissa poislähtöä, huolimatta siitä, että swingi oli erinomainen. Ehdimme käydä vielä rannassa kuvaamassa. Illan tuulessa jo viileä juonne, mutta ah, vielä niin lämmintä.

Hotellissa kymmeneltä, ja sitten satuimmekin naantalilaisten kanssa samaan hissiin, eikä mentykään kerrokseen neljätoista (jossa huoneemme ovat) vaan kerrokseen 42, jossa on baari ja josta näkee yli kaupungin. Yömyssyksi valkoviiniä ja talonrakennusta ja puutarhanhoitoa… Samoilla aaltopituuksilla tunnuttiin kulkevan – edelleen.

Lissabon Niitä näitä Reissut

Lomanen lopuillaan

Lauantai-ilta Lissabonissa. Vaihteeksi ajoimme taksilla. Matkaoppaita kannattaa lueskella. Ei olis tullut pieneen mieleenkään ilman niitä etsiä sellaista baaria, johon menimme aperitiiville. (Itse asiassa nuoret tarjosivat  kun olivat meille Compatibilityn mökillä hävinneet; siitä oli sellainen veto.) Baari nimeltä Pavilhao Cninês on Bairro Altossa (Rua Dom Pedro V 89).

Pieni ovi, jonka takana punaiset verhot ja sitten: korkea huone toisensa jälkeen, ja niissä kaikissa seinät täynnä kaikkea. Yksi huone vuorattu erilaisilla sotilaspäähineillä ja kunniamerkeillä, toinen pienoisrautatien vetureilla, kolmas vanhoilla soittimilla. Kuvia ja tauluja, kaikenlaista keräilytavaraa, roinaakin. Mutta mukavat isot nojatuolit, ainakin sadan drinksun lista erilaisia cocktaileja. Juniorin kanssa kirottiin kun me molemmat! olimme jättäneet kameran hotelliin. Olisi oikeasti kannattanut kuvata.

Kamerakännykän pikselit eivät todellakaan riittäneet. Mutta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, suosittelemme. Itse asiassa lähellä Portviini-instituuttia, joten kannattaa yhdistää noihin tutustuminen, eikä tehdä kahdessa rupeamassa kuten me teimme. Sitten seuraavaksi? Syömään tietty.

Kun sadekin oli taas tauonnut, päätimme kävellä Bairro Alton kapeilla,  idyllisillä kujilla – illan jo pimennettyä, mutta vielä oli ihan lämmin (+ 18 C, noin).  Etsimme taas kerran Helena Petäistön matkaoppaan perusteella ravintolaa, ja löysimmekin. Siellä oli joku ryhmävaraus: ei mahduttu. No suunnitelma B: Tagide-ravintola olisi rinteessä, josta olisi kaunis näköala kohti Alfamaa ja Tejo-joelle, Baixan kaduille.

Mutta ravintola on jo aika kaukana, siis otetaan lennosta taksi. Annamme osoitteen, ja vanha harmaa mies, vanhalla mustalla, vihreäkattoisella mersullaan vie meidät Largo da Chiadolle. Sanoin, että ei tämä Largo, vaan Largo da Academia Nacional on se, johon ollaan menossa. Puistaa päätään, näytän kartasta reitin, kirjasta ravintolan nimen. Ukko ei tiedä. Menee kysymään aukion reunaan parkkeeranneelta kollegaltaan, eikä vieläkään tajua, mihin pitäisi mennä. Näytämme vielä kartasta, mitä katua pitäisi lähteä ja mihin ajaa. Ei onnistu. Maksamme neljä euroa siihenastisesta kyydistä ja lähdemme tepastelemaan.

Löydämme Tagiden. Täysi! Herra ravintoloitsija on todella pahoillaan, ettei voi ottaa meitä asiakkaakseen ”vakka olemme Suomesta ihan tätä varten tulleet”. Hän neuvoo meille toisen ravintolan: Largo. Menkää sinne. Se on vastikään avattu, tehty vanhaan luostariin, sen kirkkoon. Uusi, innovatiivinen keittiö. Mehän menemme sinne. Ja pääsemme lehtereille, kaariholvien alle. (Eikä edelleenkään kameroita mukana.)

Tämä onkin ollut kummallinen reissu kun ei olla ainoassakaan kirkossa, eikä ainoassakaan museossa käyty. Tilaamme jo totuttuun tapaan nuorille pihvit ja meille pehtoorin kanssa merenantimia. Monkfish (merikrottia pehtoorille) ja minulle turskaa. Portugalilaisten turskainnostus on jotenkin käsittämätöntä.  Omilta kalastusalueilta on mahdollista saada vaikka ja mitä kalaa, saavatkin, mutta silti norjalainen kapakala on ykkösjuttu. Sanotaankin, että portugalilaisessa keittiössä on 365 turskareseptiä. En tiedä, monesko se minun tilaamani ruoka niistä oli, mutta oli se tavattoman hyvää. Pitkään aikaan parasta kalaruokaa, mitä olen syönyt. Sen kanssa tarjottu minttuperunamuusi sopi annokseen tavattoman erinomaisen hyvin.

Tämä gourmet-ravintola oli lähes Suomen hintatasoinen. Paitsi viinit olennaisesti halvempia. Kallein valkoviinipullo, jonka sitten valitsimmekin (Alentejon hyviä valkkareita ei Suomessa juuri koskaan ole myynnissä), maksoi vain 24 euroa. Suomessa vastaava viini olisi ravintolassa kaksin, kolminkertainen. Yleensä lissabonilaisessa ravintoloissa pullollinen hyvää portugalialaista viiniä maksaa kympin, vähän toista.

Kaupoissa on viinien hintahaarukka yhdestä eurosta kolmeenkymppiin. Ruoka on paljon halvempaa sekä kaupoissa että ravintoloissa. Vaatteet edullisia, paitsi tietysti Gant,  Armani, Ralph Lauren yms. maailmanmerkit ihan yhtä kalliita kuin missä muualla hyvänsä. Elektroniikka Suomen hinnoissa, kodin sisustustilpehöörit ja astiat halvempia kuin Suomessa.

Mutta palatkaamme vielä Largoon. Se paljastui lopulta ranskalaisten ravintolaksi ja enemmän kuin puolet täyteen tulleen ravintolan asiakkaista oli ranskalaisia. Ja se mikä hämmästytti oli, että ravintolassa sai tupakoida, nimenomaan siellä lehtereillä, jossa mekin olimme. Ja kyllähän se tuntuu ikävälle kun naapuripöydässä juppi ranskalaisukkeli sauhutteli ja oli muutenkin enemmän kuin vähän ärsyttävä.

Largosta lähdimme joka tapauksessa varsin tyytyväisinä, kylläisinä. Kymmenen jälkeen, hiljalleen kävellen, vielä nauttien lämpimästä, tummenevasta Euroopan reunan yöstä. Mutta oli jo suunnattava kohti hotellia. Olisi voinut vielä jäädä kaupungillekin, kun ei kerran satanutkaan, mutta hakeuduttava yöpuulle. Aamulla varhain lähtö kohti Helsinkiä ja kotia.

Talviaikaan siirtyminen aiheutti hieman huolta. Ollaanhan oikeaan aikaan, toimiihan herätykset jne. Tilasimmme respasta wake-up´n kuudeksi ja tehtiin taksitilaus valmiiksi, ja eikun nukkumaan. Citybreak Lissaboniin lopuillaan.

Aamulla klo 7 taksille
(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Myrskyisän yön (siis vain sää, ei meillä myrskyä :)) jälkeen aika hyvästella Real Palacio, jota sitäkin voidaan suositella, ehkä vähän syrjässä, mutta hyvä, siisti, hiljainen, hillitty ja charmantti.  Taksissa soi kaihoisa fado, J:kin huokaili Lissabonista lähtemistä mutta oli tytöllä  jo ikävä kotiinkin. Totesin nuorille, että en koskaan ole reissussa kiinnittänyt niin paljon huomiota autojen renkaisiin ja vanteisiin, ja koiriin. Väistämättä tässä matkaseurassa nämä ovat olleet aika ykkösjuttuja. Kuten sanottu ei kirkkoja, ei museoita. Autontenkaita ja koiria. Uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita, ja tarpeellisia.

Lentokenttä ei ollut ainoa paikka joka oli jo koristeltu joulukoristein.

Aeroportossa oli pitkät jonot check-inniin. Vasta tässä vaiheessa kerroin matkaretkueellemme, että olin yrittänyt saada meille matkustusluokan vaihdon. Minulla kun edelleenkin noita Plussa -pisteitä on yllin kyllin. Jonossa sitten jännitimme, kuinka käy. Ja tukimme sitten check-in -tiskin aika pitkäksi aikaa. Portugalin Marietta yritti ja puhui, puhui ja yritti. Vaikka nimenomaan olin Finnair Plus- palveluun pistänyt  viestiksi , että business-paikat kaikille tai ei kenellekään, saimme kuitenkin liput 3 + 1 siten, että J. olisi yksin joutunut Economy-paikalle. Juniori päätti ritarillisesti mennä tyttöystävänsä kanssa tavallisille paikoille.  Koneessa purseri onneksi järjesti , että pääsivät vierekkäin.  Ja saivat exit-paikan ja yhden ylimääräisen penkin käyttöönsä. Pehtoorin kanssa nautimme business-luokan brunssin:  oikeilla työkaluilla, lisätilalla ja shampanjalla. 🙂

Lissabonista lähtiessä nousu – edelleen jatkuvan, kohtuullisen myrskyisän sään vuoksi ­ – aika vaappuva, ja perämies varoitteli odotettavissa olevasta turbulenssista, mutta ei se onneksi kauan kestänyt.  Lento Lissabonista suoraan Helsinkiin, ei Lontoon kautta kuten mennessä. Ja Helsingissä juuri ehdittiin Oulun koneelle.

Oulun pimeyttä vielä lisäsi joku katuvalo-ongelma, Pohjantielläkään ei valoja, ei oikein missään. Tuntui todella että tultiin, pimeään, kylmään, pohjoiseen. Mutta takana mukava lomanen. Lissabon on hyvä kaupunki.

Lissabon Niitä näitä Reissut

Lissabonia uudesta perspektiivista…

Eilen iltapäivällä loppunut sade jatkui tänään suunnilleen silloin kun me lähdettiin liikkeelle. Ehdittiin juuri ja juuri nähdä Eduardo VII -puisto ylhäältä – olisipa paistanut. Ei paistanut, pian jo satoikin.

Annoimme periksi ja hyppäsimme taksiin. Amoreiras ostoskeskuksessa olisi ollut mökille uudet sänkypeitot, ISO tuvan pöydän liina (lue: matto jota voisi pitää pöydällä). Turhan tilaavieviä ostoksia olisivat olleet. Sellaisen pöytäänlaitettavan leipäleikkausalustan ostin. Ja töihin suklaat. Nuoret löysivät enemmänkin, ja me saatiin J:lta lahjakin.

Alkuiltapäivästä käytiin hotellilla katselemassa uutisia, joissa näytettiin tulvakuvia ympäri Portugalia ja Pohjois-Portugalissa satanutta räntää ihmeteltiin joka kanavalla. Ei mennyt ihan niin kuin piti tämän city breakin kelit. Onneksi torstaina oltiin nautittu ulkoilmasta ja lämmöstä oikein reilummanlaisesti.

Päätimme ett sateiseen lauantai-iltapäivään sopi Solar do Vinho do Porto! Siis vierailu Bairro Altossa olevaan portviini-instituuttiin. Siinä on jotain merkillistä siirtomaavallan englantilaista tunnelmaa. Jyhkeä rakennus, jossa on isoja saleja, pehmeitä laiskanlinnoja, joissa voi istuskella ja testailla portviinejä. Tosin kovin kulahtanut paikka jo oli. Tilasimme muutaman maisteluannoksen: 20 ja 30 vuotta vanhoja Tawnyja ja kaksi Colheitaa toinen vuosikertaa 2007 ja toinen vuosikertaa 1963! Olihan se vanha Colheita niin hyvää, että sellainen sitten päätettiin kotiin kuljettaa. T & J eivät moisista innostuneet.

Ja sitten Orienteen. Se Casino. Nyt sen vuoro. Passit mukana ja taas taksiin. Suunnilleen samanlainen matka kuin meiltä kotoa Oulunsalon lentokentälle (n. 35 – 40 euroa taksilla) maksoi just ja just kympin. Casinon edessä oltiin 10 minuuttia ennen kuin se aukesi (klo 16) ja hurja millainen jono siihen jo tuli. Puolensataa peliaddiktia? portugalilaista odotti pääsyä valtavaan Casinoon jossa on yli 1000 laitetta, pokeri- ja rulettipöytiä ja Black Jackeja ja kaikkea.

Tummia lasipintoja, vaaleanpunaisiin frakkiliiveihin pukeutuneita pelienhoitajia, baareja ja sellaista mistä ei paljon ymmärretty. Mutta hieno se oli. Me muuta katselimme vierestä kun T. pelasi yksikätisiä ja joitakin muita (heaven knows mitä) koneita. Ja jäi sitten vähän voitollekin. Ei meillä mennyt siellä tuntiakaan. Ja mikä surkuhupaisinta: siellä ei tarvittu niitä passeja! No nähty ja koettu on.

Sade taukosi Casinolta lahtiessa: siellahan se Euroopan pisin silta.

Sitten ilta. Ihan ainutlaatuinen. Kerron siita huomenissa. Nyt on mentava jo nukkumaan, silla aamusella on hyvin varhain lahto kohti kotia…

Lissabon Niitä näitä Reissut

Myrskyisa Lissabon – sateen suojassa

Lissabonin perjantai aukeni pilvisenä, tuulisena. Tuuli vain yltyi, liki myrskyksi. Ja kymmenen jälkeen alkoi sataa. Eikä mitään tihkua! Kaatamalla sitä tuli. Onneksi kuitenkin on lämmin.

Meillä vain kaksi pikkusontsaa mukana, mutta eihän se ollut este lähtemiselle. Hotellista lähimmälle metroasemalle (muutama sata metriä) melkein juosten ja silti kohtuullisen kosteina ryhdyimme etsimään oikeaa linjaa kohti Orientea. Helposti löytyi. Siisti ja uusi metro jonka asemilla toinen toistaan hienompia kaakeli (azulejo)seiniä.

Oriente on Lissabonin keskustan ulkopuolella, vuoden 1998 maailmannäyttelyä varten rakennettu valtava kompleksi, jossa on museoita, iso Vasco da Gama -kauppakeskus, maailman toiseksi suurin akvaario, Casino, ravintoloita. Meille uusi paikka, ja jos olisimme kaksistaan, emme ehkä sinne olisi menneetkään, mutta nuorten ehdoilla.

Akvaariossa vierähti hyvinkin pari tuntia. Kolmas (Cape Town ja Dubai) iso akvaario vuoden sisään, mutta silti fisuja ja muita mereneläviä on mukava katsella. Nuoria kun en edes yrittänyt houkutella museoihin; tämä passasi kaikille oikein hyvin.

Sitten oli tarkoitus kevyen lounaan jälkeen mennä Casinolle. Mentiinkin oikein taksilla! Kun ei tarkkaan tiedetty, missä se on ja kun satoi mielettömästi vettä, päätimme mennä pirssillä  – semminkin kun se on täällä vallan edullista. Oisko matkaa tullut vajaa kilometri ja hinnaksi huiketa kolme euroa! Hiukkasen nolotti tuommoinen matka.

Noh, Casino vielä iltapäivällä kiinni, ajateltiin jäädä odottamaan sen avautumista neljältä, mutta sitten hoksattiin, ettei kannata: meillä kun ei ollut passeja mukana! Hitto kun ei voi oppia aiemmistakaan kokemuksista (Maltalla ihan samankaltainen juttu, joten ikinä en ole vielä Casinoon päässyt. Huomenna mennään!! sanoivat T & J).

Huomenna varmaan näemme myös Euroopan pisimmän (17 km) sillan: tänään sateessa ja sumussa ei juuri näkynyt,saatikka, että olisimme kuvanneet.

Ajelimme metrolla takaisin hotellille. Ja sitten: El Corte Ingles (Iberian niemimaan Stocka. Lissabonin ECI on sellainen Helsingin Stockan kokoinen) joka on hotellin nurkan takana. Kaikki 10 kerrosta tuli käytyä: enkä ostanut lautasliinoja, en yhtään astiaa, en mitään ruokia. Muistan ajan, jolloin en tiennyt, mitä tarkoittaa ”Aseccories”: nyt huomasin roikkuvani vyö-, huivi-, laukku-, koru- osastoilla aika kauan. Ja nyt on helmikuun rotissööri-kapituliin asuste, jolla teen vanhasta iltapuvusta ihan uuden. J

Illalliselle Chiadoon, Bairro Altoon. Kävelimme hetken Rua Garretia, mukavaa seutua, ihan erilaista Lissabonia, täällä ei ole koskaan käytykään. Olisi kannattanut. Ja sitten syömäään: Cafe No Chiado oli ravintolan nimi. Kannatti mennä. Kirjallinen pieni, hyvän palvelun, hyvän ruoan pieni ravintola Rua Garretin (paikallinen Rotuaari) sivukadulla. Nuorille pihvit, meille pehtoorin kanssa mereneläviä (kannattaako Lissabonissa muuta syödä, vielä ei olla yritettykään … )  ja kaikki olimme tyytyväisiä. Kaikkeen.

Matkalla hotellille soitin tyttärelle; ikävä tuli.

Nyt mietitään huomista.

Lissabon Niitä näitä Reissut

Lissabonin torstai

Leppoisa, lämmin lomapäivä Lissabonissa kävelty ja saitteribussin kyydissä vietetty. Aamun puolipilvisestä keskipäivän + 22C asteen aurinkoon. Loistava kaupunkilomasää.

Lissabon on sitten viime kerran (1988) vaurastunut, siistiytynyt. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on Madridia miellyttävämpi kaupunki. Ihmiset ovat rauhallisempia, tunnelma melankolisempi mutta myös lussakampi. Täällä ei ole myöskään roomalaisten vuosituhantisen kulttuurin ylivertaista omanarvontuntoa.

Mutta kieli! Portugali kuulostaa venäjältä, tai on sellaista merkillistä romaanisten kielten ”murretta” niin kuin tanska on skandinaavisissa kielissä. Englantilaisia turisteja on, samoin saksalaisia. Ja sitten jenkkejä shortseissaan. Ei juuri muita. Turistikohteilla ei ruuhkaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Maques de Pombalin pömpöösi patsas on Parque Eduardo VII alapuolella. (ks. kartan yläreuna). Siihen asti kävelimme aamiaiselta ja ostimme päiväliput Double Deckeriin. Reilu puolituntia istuskeltiin kyydissä, katseltiin kaupunkikuvaa ja rakennuksia, lukuisia aukioita, joiden jokaisen keskellä oli joku äijä hevosen selässä. Pelkki ä ratsastajapatsaitako täällä on osattu tehdä? Pombal on kyllä pystinsä ansainnutkin; vuoden 1755 maanjäristyksen (jossa on arvioitu kuolleen noin 40 000 lissabonilaista) jälkeen markiisi rakennutti kaupungin uudelleen, Baixan tarkka ruutukaava-alue (kartan alaosassa) on tuolta ajalta. Nyttemmin mm. EU-rahalla restauroitu. Portugaliinhan virtaa eu-apuja liki Kreikan tahtiin.

No niin, siis. Jäimme bussista Praca do Comerciolla, eli Tejojoen rannassa. Kävelimme aukiolla, kuvailimme nautimme auringosta, J. kauhukseen näki meduusan rannassa. Ei ollut ainoa asia, jota meidän noviisimatkaseuramme kauhisteli. Montaa muutakin asiaa kummasteli ja ihasteli. Sellainen tekee matkasta mukavan muillekin. Näkee itsekin uusin silmin kun on uutta seuraa mukana.

Sitten hyppäsimme ratikka numero 28 kyytiin. Vuosikymmeniä Lissabonin seitsemän kukkulan välistä joukkoliikennettä on hoidettu ratikoilla, ja osa näistä vanhoista on vielä liikenteessä. Sellaisessa siis nousimme Alfamaan. Sen asutus säästyi tuolta vuoden 1755 maanjäristykseltä, tulvasta ja tulipaloilta joten se kujat ovat vielä kapeita, idyllisiä, vanhoja.

Ja Alfaman olennainen osa on Sao Jorgen 1100-luvulta oleva linnoitus, jonka muureilta on hienot näköalat yli koko Lissabonin, Tejojoelle ja Bairro Altoon.

 

Minä vain mietin minnä oli meidän eväät?

No niitä kun ei ollut oli tepasteltava alas Rossio-aukiolle, jolta lähtevällä sivukadulla on paljon ravintoloita. Sinne siis lounaalle. Istahdimme ulkopöytään. Lounaan jälkeen Hard Rock Cafen vuoro. Moneskohan meille?

Sitten aikeena ostaa jälkkäriksi karkkibussi jatkaa doubledeckerin kyydissä. Aikamme pysäkillä odotettiin, odotettin ja odotettiin. Käytiin ostamassa paikalliset vaniljaleivonnaiset. Ah, juuri siltä niiden muistin maistuvankin.

Kuva kertoo myos siita kuinka edullista taalla on. Todella. Palannennen asiaan huomenissa….

Ja pääsimme sitten vihdoin taas ajelullekin. Belem, Monasteri, Siirtomaamuistomerkki kaikki … ne on joskus pieteetillä käyty katsomassa. Nyt vaan päällisin puolin. Kuuden kieppeissä kierros ummessa. Viimeinen pysäkki El Corte Ingles. Nuorten kanssa vielä siellä piipahdin. Pieni huilaus hotellissa; mietimme jaksammeko enää lähteä illalliselle. Ja jaksoimmehan me. Oikein otettiin taksi ja ajeltiin ”downdowniin”. Melkein vitosen maksoi.

Ravintolan ulkoterassilla söimme, katselimmme ohi lipuvia ihmisia, ei tavattomasti höpötelty, väsyttikö? Ehkä kymmenen kilometrin tepastelu oli jättänyt meihin jälkeinsä. Nuoriin enemmän kuin meihin 🙂

Yömyssyllä käytiin Kansallisteatterin ”portailla”. Nyt jo liki unilla…

Lissabon Niitä näitä Reissut

Taalla Lissabon!

Bom-dia! Lissabonissa ollaan.

Lennot ajallaan, lentokentilla kaikki sujui, ja meilla on laukutkin mukana! Yesh!

Mitaan emme viela oikein ole nahneet, yon (kahdelta Suomen aikaan hotellissa) hyvin nukkuneet, juuri hotellin hurjan hyvan aamiaisen nauttineet ja nyt lahdemme kohti Lissabonin seitsemaa kukkulaa. Jos jostain saitteri-doubledeckerin kyytiin paastaisiin; aluksi ainakin.

Nettiyhteys ei huoneesta ainakaan viela pelita, joten raportointi voi jaada kovin satunnaiseksi…

Mutta nyt kaikki hyvin. Adios!

Dubai Niitä näitä

Dubai – Helsinki – Oulu

Eilen illalla – eilenkö se tosiaan vasta oli? – matkalla Palmusaaresta Deiran puolella olleelle lentokentälle räpsimme juniorin kanssa kilpaa kuvia. Lasiseinäiset pilvenpiirtäjät ilta-auringon valossa saivat pistämään kamerat ristitulelle. Seitsemänkaistaisella Sheik Zayad Roadilla (kaupungin läpi kulkevalla moottoritiellä) oli iltapäiväruuhka mutta olimme hyvissä ajoin kentällä.

Dubain kansainvälinen lentokenttä on – luonnollisesti – valtava. Mutta: Finnair lentää jostain siipirakennuksesta, terminaali kakkosesta. Oli sielläkin tax free -myymälä kaikkine tavallisine härpäkkeineen. Ja ainakin meille varsin jouhevat turvatarkastukset ja passikontrollit, mutta sitten rupesikin tökkimään: kun piti saada Iraniin lähtevä kone liikkeelle, kaikki ei sujunut. Matkustajat valuivat miten kuten, monia kuulutuksia ja niin edelleen… Reilu puoli tuntia meni Iranin koneen lastaamiseen, ja sitten vasta siirryttiin Finnairin tiskille.

Kone pääsi lähtemään reilusti myöhässä. Ja Helsingissä kahden kieppeillä yöllä odoteltiin laukkuja puolisen tuntia. Hohhoijaa. Viivästystä yllin kyllin. Eikä minulla kovinkaan raponen olo: oli lipalla etten taas pyörtynyt. Liekö tuosta huippauksesta mahdollista päästä. Alhainen verenpaineeni ei pitkillä lennoilla ole oikein hyvä kaveri. 

Kello oli kolme kun Hiltonissa pääsimme nukkumaan. Ja eihän unta riittänyt kuin joku tunti. Mutta ehdimme sentään vähn levätä ja peseytyä aamulla kunnolla.

Pakkasessa, kirkkaassa talvipäivän Oulussa oltiin 10.45 ja reilu tunti sen jälkeen olin jo matkalla töihin. Seminaari suurin syy, miksi ylipäätään duuniin raahauduin. Opiskelijatkin ihmettelivät naaman väriä: ei Lapissa noin voi ruskettua! No ei.

Tytär myös kampukselle ja illaksi vielä töihin. Ahkera pentuhan se on. Välillä vähän huolissani kyllä olen. Mutta molemmat nuoret lupasivat lähteä meidän kanssa toistekin reissuun. Hyvä niin.

Vävykokelas oli meitä vastassa. Oli viikon aikana tehnyt lumityöt – joita oli riittänyt – tyhjentänyt postilaatikkoa, ruokkinut ”turtlesia”.

Kotiuduin duunista kuudelta, nyt laukku purettu.

En ehtinyt kunnon yhteenvetorapottia kirjoitella. Lupailen viikonlopuksi. Ja kuviakin matkasivulle. Joskaan käsi ei reissussa juuri parantunut, joten nettityöskentely voi olla vähän rajallista. Romahtanut oltavarteni ei pitänyt lämpimästä, sen arvasinkin, mutta ei myöskään uimisesta, toisin kuin luulin. Päinvastoin, ärsyyntyi aika lailla. En sitten muutaman yrityskerran jälkeen paljon uinutkaan. Kävelin rannoilla, kävelin palmusaaren kaarellla.

Mutta olo on levännyt. Dubai oli paljon odotuksia parempi paikka, joskin meillä keskusta jäi aika vähälle tutustumiselle. Palmusaaren yltiöylellinen hotelli oli hulppea paikka viettää viikko. Sää paras mahdollinen. Ehkäpä minun ei aivan heti tee mieli lähteä uudelleen Dubaihin. Ehkäpä on muita maailman ääriä, joihin ensi kerralla, mutta ehdottomasti olen tyytyväinen, että nuoret tuon kohteen valitsivat. Lämpö, takuuvarma aurinko, ystävälliset ihmiset, monipuolisesti herkullinen ruoka, … katseltavaa, liikuntaa ja lepoa mahdollisuus harrastaa.

Kuvat suurenevat klikkaamalla, alla uuden yhteishuoltajuus laajakulman harjoituskuvassa Atlantis eilen aamulla. Eilen?

Katalonia Niitä näitä Reissut

Kotimatka ja kotona

romantic Eilen aamulla Sitgesissä aamuviideltä uni oli totaalisesti ohi. Ei siksi, että lepoa olisi ollut tarpeeksi. Ei todellakaan ollut tarpeeksi: lomamme viimeisen illan, lauantai-illan lopetti ilotulitus, joka hotel Romantican (kuva suurenee kun klikkaat sitä) ja naapurikatujen kiviseinien kaikupohjaa vasten oli kertakaikkisen äänekäs, mikä esti nukkumisen, mutta vielä enemmän unettomuuteen vaikutti helle. Oli kuuma. Todella kuuma. Niin ihana kuin hotellimme olikin, ei siinä ollut ilmastointia ja nukkuminen siksi kovin katkonaista. Mutta siitäkin huolimatta hotelli on suosittelemisen arvoinen. Hyvä puoli, monien muiden lisäksi,  Barcelonan lentokentän läheisyys. Olimme jo puolikahdeksalta palauttaneet auton autovuokraamoon, selvisimme check-inistä ja turvatarkastuksesta ennätyksellisen nopeasti ja pääsimme aamukahville ja croissantille – heti kun Perävaunu, Virallinen Pöytien Putsaajamme :), oli tehnyt siistiä jälkeä.

Lentokentällä poikkeuksellisen paljon hienoja, hyviä putiikkeja (paljolti muutenkin kuin Madridin kenttä), hankin viimeisiä tuliaisia nuorisolle ja muutaman riojalaisen kotiviinikaappiin.  Pehtoori osti purkkarit.

Lento lähti tunnin myöhässä, mutta ei onneksi myöhästyttänyt meitä Oulun koneesta.  Lento sujui nopeasti, semminkin kun otin muutamatkin nokoset. Pieni ”läppärionnettomuus” säikäytti mutta ei pahoja seurauksia. Helsingin kentällä tuttujakin. Merkillinen, mukava yhteensattuma. Oulunsalossa juniori ja tyttöystävänsä vastassa. Matkaseura hyvästeltävä. Oli kotiinpalaamisen aika.

Kotiin palamisessa on puolensa. Voi juoda vesijohtovettä, eikä tarvitse läträtä käsidesien kanssa joka käänteessä. Pelkillä silmälaseilla pärjää oikein hyvin, turhanaikainen ”aurinkolasit ulkona, rillit sisällä” -vekslaaminen on ohi. Lenkillä ei tule turhaan hiki, päinvastoin,  ei tule hiki vaikka yritin muka vähän juostakin, kylmissäni. Ja lenkillä myös käsille ja hartiaseudulle tulee liikuntaa kun hätistelee sääskiä. Ei puhettakaan että Kataloniassa olisi noin monipuolista liikuntaa tullut harjoitettua.

Kotona on myös mukava kun ei tarvi miettiä mitä tekisi (tarviko sitä reissussakaan?). Onneksi on omien reissupyykkien lisäksi nuorison parin viikon pyykit. Ja myös tiskiä. Sellainenkin mukavasti tekemistä lisäävä tekijä nimittäin oli, että tiskikone on simahtanut poissaollessamme, joten Pehtoorilla meni aamupäivä korjausyritykseen, huoltoon soittoihin ja lopulta uuden masiinan tilaamiseen. Samaan aikaan minullekin oli tarjolla rattoisaa  puuhaa, kun laittelin Festaamme kuntoon. Siellä on viikon aikana tehty ”takuuremonttia” eli keittiönurkkauksen purku ja lattialämmityksen korjaus. Muutenhan remontin jälkeen ei niin kiire olisi ollut ”toimintavalmiutta” palauttaa mutta kun tuo tiskikonehässäkkä siirtää meidät ruokailemaan ”piharakennukseen”. Ja sitten tietysti puutarha, joka ei ollut ollenkaan niin tekohengityksen tarpeessa kuin joskus teinien huolenpidon jälkeen. Pehtoorihan pitää puutarhanhoidonsta, kovastikin, joten kiva olla siksikin kotona. Tosin tupisi jotain toistuvista sadekuuroista ja käsien palelusta penkkejä putsatessa. Mukavahan se on että on raitista ilmaa?

Kotona on kätevää, että lähikauppa on tuttu. Ei tarvitse miettiä, mitä erikoisuutta tänään kokeilisi, miltä tuo leipä maistuu? Tai mikähän kala tuo tiskissä oleva onkaan. Tomaattejakaan ei tarvitse kantaa kilokaupalla kuten Katalonissa, jossa niitä olisi voinut syödä joka aterialla – ja paljon. Kotioloissa kihti ja kolesterolin nousu eivät ole ensimmäisiä ongelmia, sillä äyriäisiä ja mereneläviä ei ruokapöydässä ole tänään näkynyt.  Kotona rahaa ei kulu juuri muuta kuin Juniorin toistuviin menoihin: housut ja huppari, ruokaa ja bensaa. Siis säästeliästäkin kotona eläminen on.

Onhan se niin mukavaa olla kotona.

Niitä näitä Reissut

Freixenet ja Sitges

Lauantaiaamuna oli vielä käytävä aamu-uinnilla. Oli oltava yksin Villa Voiksin pihalla. Viivyttävä vielä viikon vaiheissa…

Yhdeksältä (tasan, turha moittia espanjalaisia mistään mañana-meiningistä) meidän talomme ”landlady”, Soriano, tuli hakemaan avaimet, palauttamaan takuusumman ja hyvästelemään meidät, oli aika jättää Villa Voiksi. Adios! Roses jääköön.

Ajelimme kohti Barcelonaa, ja ohikin. Lauantain lomaliikenteessä näimme Montserrat-vuoren huikaisevan, sahalaitaisen silhuetin. Kohteena kuitenkin – ensin? – Sant Sadurni d´Anoia. Kerran ennenkin on pehtoorin kanssa cava-tuotannon keskuksessa käyty, mutta silloin Espanjan kuohuviinitalueen ytimessä jäi sekä Codorniu että Freixenet näkemättä. Nyt varaus ja sopiva aika Freixenetillä takasivat pääsyn esittelykierrokselle ja kauppaankin (lähtikö lapasesta? Ei ihan 🙂 mutta muutama kuohuva ostettiin, eikä oheistuotteiltakaan vältytty). Freixenetin tuotantoluvut ovat huikeita: kahta Freixenetin (Carta Nevada ja Gordon Negro) kuohuvaa tuotetaan vuosittain yhteensä 110 miljoonaa pulloa!! Tilan päärakennus (jonka pihalla otetussa kuvassa ylhäällä on etualalla meidän vuokrakiesimme), piha ja muu rekvisiitta olivat vaikuttavia. (Kunhan saan matkasivun työstettyä laittelen lisää kuvia…)

Freixenet ja meidän vuokra-auto

Siis, pari tuntia Freixenetilla, jossa kuskiksi lupautunutta pehtooria lukuunottamatta testailimmekin valikoimaa,  ja sitten mietimme olisiko syytä jättää aikeissa ollut läheisempi tutustuminen Montserrat-vuoren benediktiiniläisluostariin ensi kertaan (milloin lie? toivottavasti joskus…) ja ajella kohti rannikkoa, jossa ajattelimme lomamme viimeisen yön viettää.

Sitgesin lomakaupunki on noin 35 kilometrin päässä Barcelonasta, alle puolen tunnin ajomatkan päässä lentokentästä, joten ajateltiin, että se voisi olla passeli kohde. Vielä kun oli tiedossa tuttavan positiiviset kokemukset kaupungista, ajelimme kohti lomakaupunkia. Navigaattori TomTom ja meitsi olimme edelleen hieman sotajalalla, mutta kompromissien ja pikkuteiden kautta olimme iltapäivällä helteisessä Sitgesissä. Lämmintä varmasti noin + 40 C. Majakka ja Pehtoori olivat jo viikolla lukeneet matkaoppaista, jotta hotel Romantic olisi ehkä meille sopiva yösija. Kun seurueen miehet kerran olivat tällaisen hotellin ehdolle asettaneet, ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin sinne pyrkiä. Sinnehän me sitten löysimme, yllättävänkin helposti, ja yllättävää oli myös se, että meillä oli kuin olikin varaus sinne, vaikka nettilankettiin ei koskaan tullut mitään vastausta.

romantic-hotelli1

Mutta siis. Hotel Romantic, Sitges. Suosittelemme.  Kolmesta 1800-luvun Villasta tehty hotelli, jonka seinillä taidetta, kaikki huoneet nimetty taiteilijoiden mukaan, pihalla kerrassaan viehättävä kahvila/drinkkibaari, kirjastosalonki, huoneiden korkeus noin viisi metriä, hyvällä paikalla, pitsiverhot, ja tuuletin katossa (mikä tosin ei ollut ihan riittävä ;)).

Lisää kuvia Katalonian matkamme nettisivulla KLIKS

Sitgesissä koettiin myös kolmet häät ja vietettiin yksien kihlajaisten vuosipäivää.  Oli Majakan ja Perävaunun kihlajaispäivä, joten saimme Pehtoorin kanssa kutsun juhlakuohuvalle, joka oli aiemmin päivällä hankittu Freixenetilla. Hammasharjalaseista sängyillä istuskellen, lämmintä, huippuhyvää kuohuviiniä maistellen mietimme, että toivottavasti seuraavatkin 27 vuotta ovat ystävyytemme aikaa…

Kihlajaispäiväjuhlinnan lisäksi lauantaihimme kuuluivat kolmet (!!) häät. Illansuussa lähdimme luonnollisesti katsastamaan kaupunkia. Rantabulevardilta näimme komean kirkon ja kun tapoihin kuuluu niin kohti pyhättöä kävelimme. Sisälle ei päästy, mutta kirkkoa ulkopäin kiertäessämme olimme yhtäkkiä keskellä kolmia häitä.   (kuvat suurenevat klikkaamalla)

haat

haat2

Onneksi kuvassa eivät näy sulhasen kengät!!

Onneksi kuvassa näkyy sulhasen hymy – suoraan kameralle? Kuvaajalle? Vai kenties kuvaajan ”assistentille”?

haat3

Hermosauhuilla kirkon takapihalla, ennen vihkimistä.

Romantiikkaa Sitgesissä siis riitti. Ja lämmintä. Vähän ennen yhtätoista, pehtoorin kanssa kävellessämme hotellille, apteekin mittari näytti vielä + 29 C. Olimme kaksistaan (Majakan vatsataudin vuoksi puolet porukastamme jäi hotelliin) illallisella. Kalaruokaa. Jumalaista kalaruokaa.

Tuossa maisemassa eilen – palaan huomenna tunnelmaan, tähän päivään. Nyt vain niin nukuttaa…

sitgesin-kirkko1

Katalonia Niitä näitä Reissut

Andorra

Andorra.

Suunnitellessamme tätä matkaa vaihtoehtoja olivat Portugali, Provence ja sitten tämä Costa Bravan rannikko täällä Kataloniassa. Yksi iso peruste Katalonian valitsemiseksi oli se, että voisimme samalla reissulla käydä myös Andorrassa. Tänään se on tehty.

Euroopan katolla? Aivan. Aamupäivä sinne Pyreneiden rinteitä vuoren seinämiä noustessa kului ja ilta sieltä palatessa. Kilometrejä oli vain hieman yli 200 suuntaansa, mutta aikaa kului mennessä melkein viisi tuntia vaikkei juuri pysähdelty, samoin tullessa. Teimme kiertomatkan, menimme ja tulimme eri kautta, niitä kahta reittiä kuin Andorraan voi mennä/tulla. Pyreneiden  kapeat pienet tiet kulkivat henkeäsalpaavien (kuinka kulunut adjektiivi!, mutta niin ne vain olivat) maisemien läpi.

Takaisin talolla olimme vasta kymmenen tienoilla, nautimme terassilla pienen iltapalan. Nyt nukuttaa, joten jatkan huomenna päivällä tästä ja kerron lisää Andorran kokemuksia …

_______________________________

Andorra

Andorran läpi ajettiin ja hyvin ”pyreneiseltä” pikkuvaltio näytti.  Pääkaupungissa, La Vallessa oli suunnilleen kolme pääkatua, kaksi niistä kävelimme. Näimme siis melkein kaikki ne liikkeet, tavaratalot, kosmetiikkamyymälät, joissa vuosittain käy yhdeksän miljoonaa turistia verovapaasti shoppaamassa.  Käytiinhän mekin ostoksilla: uusi hiiri (!) ja nuorisolle tuliaisia. Elektroniikan hinta oli noin 30 prosenttia suomalaista edullisempi. Samoin merkkilaukut ja  vaatteet näyttivät olevan reilusti halvempia kuin Oulun Stockalla.

Kaupunki kovin uuden näköinen. Merkillinen autonominen asema, jossa ylintä maallista ovat pitäneet ranskalaiset ruhtinaat ja kirkollista valtaa espanjalaiset piispat, ei näkynyt ”ulospäin”. (Kuva suurenee klikkaamalla)

Pilviä alkoi kertyä taivaalle, kuultiin ukkonen. Päivällisaika oli käsillä ja löysimmekin mukavan ruokapaikan, juuri kun olimme sen ovella, alkoi hillitön sade. Ei haitannut meitä.

Viiden aikaan lähdimme pohjoisen reitin kautta takaisin Välimeren rantaa kohti.

Serpentiiniteitä, sadetta, viilenevää ilmaa, noustiin yli 2000 metriin ja sitten loppuilta sieltä alas. Maisemat jylhemmät kuin eteläisellä reitillä. Aamulla nähtiin tiellä hevosia, illalla hissijonossa lehmiä. Laskettelukeskuksia ja ”alppikyliä” oli matkalla monia. Ja rajoja. Andorrasta Ranskan puolelle (ihmisalakuljetusta?? yhden passin unohtuminen Villa Voiksiin loi päiväretkeemme pientä jännitystä!). Ranskassa ajetiin Perpignaniin ja sieltä sitten takaisin Rosesiin, – kuin kotiin olisi tultu.

Lehmät hissijonossa