Showing: 1 - 30 of 30 RESULTS
Valokuvaus

Lissabonin kuvasivu valmis!

Tieteellisen kirjoittamisen -päivän jälkeen harrastuksellisen kuvaamisen -ilta.

Alla erillisessä postauksessa Puutteenperä-kuvasarjan täydennys.

Ja sitten Lissabonin reissun kuvasivu… Siellä on tämmöinenkin kuva. 🙂

Eipä ole ennen tullut moista nähtyä.

Koskapa www-sivujen työstäminen on edelleenkin kohtuullisen kivuliasta, päätin selvittää matkakuvakertomuksen kuvapalvelu-sivun kautta. Kun pääset Lissabon sivulle, klikkaa ensimmäistä vasemman reunan pikkukuvaa ja sen jälkeen valitse oikeasta ylänurkasta toiseksi pienin kuvakoko: näet kuvatekstitkin siten. Ja sen jälkeen voit kuvan oikealla puolella olevasta nuolesta klikkailla eteenpäin.

Lissabon kuvasivulle täältä

Lissabon Niitä näitä Reissut

Lissabonia uudesta perspektiivista…

Eilen iltapäivällä loppunut sade jatkui tänään suunnilleen silloin kun me lähdettiin liikkeelle. Ehdittiin juuri ja juuri nähdä Eduardo VII -puisto ylhäältä – olisipa paistanut. Ei paistanut, pian jo satoikin.

Annoimme periksi ja hyppäsimme taksiin. Amoreiras ostoskeskuksessa olisi ollut mökille uudet sänkypeitot, ISO tuvan pöydän liina (lue: matto jota voisi pitää pöydällä). Turhan tilaavieviä ostoksia olisivat olleet. Sellaisen pöytäänlaitettavan leipäleikkausalustan ostin. Ja töihin suklaat. Nuoret löysivät enemmänkin, ja me saatiin J:lta lahjakin.

Alkuiltapäivästä käytiin hotellilla katselemassa uutisia, joissa näytettiin tulvakuvia ympäri Portugalia ja Pohjois-Portugalissa satanutta räntää ihmeteltiin joka kanavalla. Ei mennyt ihan niin kuin piti tämän city breakin kelit. Onneksi torstaina oltiin nautittu ulkoilmasta ja lämmöstä oikein reilummanlaisesti.

Päätimme ett sateiseen lauantai-iltapäivään sopi Solar do Vinho do Porto! Siis vierailu Bairro Altossa olevaan portviini-instituuttiin. Siinä on jotain merkillistä siirtomaavallan englantilaista tunnelmaa. Jyhkeä rakennus, jossa on isoja saleja, pehmeitä laiskanlinnoja, joissa voi istuskella ja testailla portviinejä. Tosin kovin kulahtanut paikka jo oli. Tilasimme muutaman maisteluannoksen: 20 ja 30 vuotta vanhoja Tawnyja ja kaksi Colheitaa toinen vuosikertaa 2007 ja toinen vuosikertaa 1963! Olihan se vanha Colheita niin hyvää, että sellainen sitten päätettiin kotiin kuljettaa. T & J eivät moisista innostuneet.

Ja sitten Orienteen. Se Casino. Nyt sen vuoro. Passit mukana ja taas taksiin. Suunnilleen samanlainen matka kuin meiltä kotoa Oulunsalon lentokentälle (n. 35 – 40 euroa taksilla) maksoi just ja just kympin. Casinon edessä oltiin 10 minuuttia ennen kuin se aukesi (klo 16) ja hurja millainen jono siihen jo tuli. Puolensataa peliaddiktia? portugalilaista odotti pääsyä valtavaan Casinoon jossa on yli 1000 laitetta, pokeri- ja rulettipöytiä ja Black Jackeja ja kaikkea.

Tummia lasipintoja, vaaleanpunaisiin frakkiliiveihin pukeutuneita pelienhoitajia, baareja ja sellaista mistä ei paljon ymmärretty. Mutta hieno se oli. Me muuta katselimme vierestä kun T. pelasi yksikätisiä ja joitakin muita (heaven knows mitä) koneita. Ja jäi sitten vähän voitollekin. Ei meillä mennyt siellä tuntiakaan. Ja mikä surkuhupaisinta: siellä ei tarvittu niitä passeja! No nähty ja koettu on.

Sade taukosi Casinolta lahtiessa: siellahan se Euroopan pisin silta.

Sitten ilta. Ihan ainutlaatuinen. Kerron siita huomenissa. Nyt on mentava jo nukkumaan, silla aamusella on hyvin varhain lahto kohti kotia…

Lissabon Niitä näitä Reissut

Myrskyisa Lissabon – sateen suojassa

Lissabonin perjantai aukeni pilvisenä, tuulisena. Tuuli vain yltyi, liki myrskyksi. Ja kymmenen jälkeen alkoi sataa. Eikä mitään tihkua! Kaatamalla sitä tuli. Onneksi kuitenkin on lämmin.

Meillä vain kaksi pikkusontsaa mukana, mutta eihän se ollut este lähtemiselle. Hotellista lähimmälle metroasemalle (muutama sata metriä) melkein juosten ja silti kohtuullisen kosteina ryhdyimme etsimään oikeaa linjaa kohti Orientea. Helposti löytyi. Siisti ja uusi metro jonka asemilla toinen toistaan hienompia kaakeli (azulejo)seiniä.

Oriente on Lissabonin keskustan ulkopuolella, vuoden 1998 maailmannäyttelyä varten rakennettu valtava kompleksi, jossa on museoita, iso Vasco da Gama -kauppakeskus, maailman toiseksi suurin akvaario, Casino, ravintoloita. Meille uusi paikka, ja jos olisimme kaksistaan, emme ehkä sinne olisi menneetkään, mutta nuorten ehdoilla.

Akvaariossa vierähti hyvinkin pari tuntia. Kolmas (Cape Town ja Dubai) iso akvaario vuoden sisään, mutta silti fisuja ja muita mereneläviä on mukava katsella. Nuoria kun en edes yrittänyt houkutella museoihin; tämä passasi kaikille oikein hyvin.

Sitten oli tarkoitus kevyen lounaan jälkeen mennä Casinolle. Mentiinkin oikein taksilla! Kun ei tarkkaan tiedetty, missä se on ja kun satoi mielettömästi vettä, päätimme mennä pirssillä  – semminkin kun se on täällä vallan edullista. Oisko matkaa tullut vajaa kilometri ja hinnaksi huiketa kolme euroa! Hiukkasen nolotti tuommoinen matka.

Noh, Casino vielä iltapäivällä kiinni, ajateltiin jäädä odottamaan sen avautumista neljältä, mutta sitten hoksattiin, ettei kannata: meillä kun ei ollut passeja mukana! Hitto kun ei voi oppia aiemmistakaan kokemuksista (Maltalla ihan samankaltainen juttu, joten ikinä en ole vielä Casinoon päässyt. Huomenna mennään!! sanoivat T & J).

Huomenna varmaan näemme myös Euroopan pisimmän (17 km) sillan: tänään sateessa ja sumussa ei juuri näkynyt,saatikka, että olisimme kuvanneet.

Ajelimme metrolla takaisin hotellille. Ja sitten: El Corte Ingles (Iberian niemimaan Stocka. Lissabonin ECI on sellainen Helsingin Stockan kokoinen) joka on hotellin nurkan takana. Kaikki 10 kerrosta tuli käytyä: enkä ostanut lautasliinoja, en yhtään astiaa, en mitään ruokia. Muistan ajan, jolloin en tiennyt, mitä tarkoittaa ”Aseccories”: nyt huomasin roikkuvani vyö-, huivi-, laukku-, koru- osastoilla aika kauan. Ja nyt on helmikuun rotissööri-kapituliin asuste, jolla teen vanhasta iltapuvusta ihan uuden. J

Illalliselle Chiadoon, Bairro Altoon. Kävelimme hetken Rua Garretia, mukavaa seutua, ihan erilaista Lissabonia, täällä ei ole koskaan käytykään. Olisi kannattanut. Ja sitten syömäään: Cafe No Chiado oli ravintolan nimi. Kannatti mennä. Kirjallinen pieni, hyvän palvelun, hyvän ruoan pieni ravintola Rua Garretin (paikallinen Rotuaari) sivukadulla. Nuorille pihvit, meille pehtoorin kanssa mereneläviä (kannattaako Lissabonissa muuta syödä, vielä ei olla yritettykään … )  ja kaikki olimme tyytyväisiä. Kaikkeen.

Matkalla hotellille soitin tyttärelle; ikävä tuli.

Nyt mietitään huomista.

Lissabon Niitä näitä Reissut

Lissabonin torstai

Leppoisa, lämmin lomapäivä Lissabonissa kävelty ja saitteribussin kyydissä vietetty. Aamun puolipilvisestä keskipäivän + 22C asteen aurinkoon. Loistava kaupunkilomasää.

Lissabon on sitten viime kerran (1988) vaurastunut, siistiytynyt. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on Madridia miellyttävämpi kaupunki. Ihmiset ovat rauhallisempia, tunnelma melankolisempi mutta myös lussakampi. Täällä ei ole myöskään roomalaisten vuosituhantisen kulttuurin ylivertaista omanarvontuntoa.

Mutta kieli! Portugali kuulostaa venäjältä, tai on sellaista merkillistä romaanisten kielten ”murretta” niin kuin tanska on skandinaavisissa kielissä. Englantilaisia turisteja on, samoin saksalaisia. Ja sitten jenkkejä shortseissaan. Ei juuri muita. Turistikohteilla ei ruuhkaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Maques de Pombalin pömpöösi patsas on Parque Eduardo VII alapuolella. (ks. kartan yläreuna). Siihen asti kävelimme aamiaiselta ja ostimme päiväliput Double Deckeriin. Reilu puolituntia istuskeltiin kyydissä, katseltiin kaupunkikuvaa ja rakennuksia, lukuisia aukioita, joiden jokaisen keskellä oli joku äijä hevosen selässä. Pelkki ä ratsastajapatsaitako täällä on osattu tehdä? Pombal on kyllä pystinsä ansainnutkin; vuoden 1755 maanjäristyksen (jossa on arvioitu kuolleen noin 40 000 lissabonilaista) jälkeen markiisi rakennutti kaupungin uudelleen, Baixan tarkka ruutukaava-alue (kartan alaosassa) on tuolta ajalta. Nyttemmin mm. EU-rahalla restauroitu. Portugaliinhan virtaa eu-apuja liki Kreikan tahtiin.

No niin, siis. Jäimme bussista Praca do Comerciolla, eli Tejojoen rannassa. Kävelimme aukiolla, kuvailimme nautimme auringosta, J. kauhukseen näki meduusan rannassa. Ei ollut ainoa asia, jota meidän noviisimatkaseuramme kauhisteli. Montaa muutakin asiaa kummasteli ja ihasteli. Sellainen tekee matkasta mukavan muillekin. Näkee itsekin uusin silmin kun on uutta seuraa mukana.

Sitten hyppäsimme ratikka numero 28 kyytiin. Vuosikymmeniä Lissabonin seitsemän kukkulan välistä joukkoliikennettä on hoidettu ratikoilla, ja osa näistä vanhoista on vielä liikenteessä. Sellaisessa siis nousimme Alfamaan. Sen asutus säästyi tuolta vuoden 1755 maanjäristykseltä, tulvasta ja tulipaloilta joten se kujat ovat vielä kapeita, idyllisiä, vanhoja.

Ja Alfaman olennainen osa on Sao Jorgen 1100-luvulta oleva linnoitus, jonka muureilta on hienot näköalat yli koko Lissabonin, Tejojoelle ja Bairro Altoon.

 

Minä vain mietin minnä oli meidän eväät?

No niitä kun ei ollut oli tepasteltava alas Rossio-aukiolle, jolta lähtevällä sivukadulla on paljon ravintoloita. Sinne siis lounaalle. Istahdimme ulkopöytään. Lounaan jälkeen Hard Rock Cafen vuoro. Moneskohan meille?

Sitten aikeena ostaa jälkkäriksi karkkibussi jatkaa doubledeckerin kyydissä. Aikamme pysäkillä odotettiin, odotettin ja odotettiin. Käytiin ostamassa paikalliset vaniljaleivonnaiset. Ah, juuri siltä niiden muistin maistuvankin.

Kuva kertoo myos siita kuinka edullista taalla on. Todella. Palannennen asiaan huomenissa….

Ja pääsimme sitten vihdoin taas ajelullekin. Belem, Monasteri, Siirtomaamuistomerkki kaikki … ne on joskus pieteetillä käyty katsomassa. Nyt vaan päällisin puolin. Kuuden kieppeissä kierros ummessa. Viimeinen pysäkki El Corte Ingles. Nuorten kanssa vielä siellä piipahdin. Pieni huilaus hotellissa; mietimme jaksammeko enää lähteä illalliselle. Ja jaksoimmehan me. Oikein otettiin taksi ja ajeltiin ”downdowniin”. Melkein vitosen maksoi.

Ravintolan ulkoterassilla söimme, katselimmme ohi lipuvia ihmisia, ei tavattomasti höpötelty, väsyttikö? Ehkä kymmenen kilometrin tepastelu oli jättänyt meihin jälkeinsä. Nuoriin enemmän kuin meihin 🙂

Yömyssyllä käytiin Kansallisteatterin ”portailla”. Nyt jo liki unilla…

Lissabon Niitä näitä Reissut

Taalla Lissabon!

Bom-dia! Lissabonissa ollaan.

Lennot ajallaan, lentokentilla kaikki sujui, ja meilla on laukutkin mukana! Yesh!

Mitaan emme viela oikein ole nahneet, yon (kahdelta Suomen aikaan hotellissa) hyvin nukkuneet, juuri hotellin hurjan hyvan aamiaisen nauttineet ja nyt lahdemme kohti Lissabonin seitsemaa kukkulaa. Jos jostain saitteri-doubledeckerin kyytiin paastaisiin; aluksi ainakin.

Nettiyhteys ei huoneesta ainakaan viela pelita, joten raportointi voi jaada kovin satunnaiseksi…

Mutta nyt kaikki hyvin. Adios!

Niitä näitä

Lissabonin matka vol. 1

Nyt kun on luokattoman lohduttoman näköistä, ajatukset karkaavat kummasti parin viikon päästä odottavaan syyslomaan. Lähdemme Lissaboniin neljäksi päiväksi. Neljännen kerran Lissaboniin. Edellisestä kerrasta on tosin kulunut tovi: yli 20 vuotta. Ja ensimmäisestä matkasta Lissaboniin liki neljännesvuosisata. Mutta se reissu ei hevin unohdu.

Tuohon maailmanaikaan ei nettimatkapäiväkirjoja ollut, mutta kirjoitin kyllä matkapäiväkirjaa tältä ekaltakin Lissabonin matkalta. En nyt kuitenkaan  ryhdy sillä teitä – hyvät lukijani – rasittamaan, mutta toivottavasti muutamat reissupäiväkirjasta skannaamani kuvat ilahduttavat. 🙂

Ensinnäkin tässä kartassa näkyy matkareittimme.
Kartan alla teksti kertoo aika paljon,
joten klikkaa kuva(t) isommaksi.

Oulusta Turkuun menimme junalla, Turku – Tukholma (Norrtälje) välin Viking Linen paatilla.
Ja satamassa meitä odotti näin virtaviivainen kulkupeli!

Ei muuta kuin rattiin, vuorotellen ajeltiin.

(huom. hiusteni värjäämätön väri, noin/näin brunetti olen siis oikeasti)

Tässä vaiheessa minulla lähtiessä ollut kuume alkoi laskea, mutta siippa alkoi olla jo melko kipeä.
Meillä oli vain niin kiire viedä auto ”tuotantolinjalle”, jotta potemaan ei ehditty.

Tanskan salmien satamissa juutuimme odottelemaan vuoroa lautalle päästäksemme.
Oli hiihtoloma-aika ja meistä tuntui, että kaikki Ruotsin teinit olivat menossa Alpeille laskettelemaan:
raskaan kaluston jonossa oli kymmeniä, ellei satoja busseja täynnä nuoria ruotsalaisskimbaajia.
Odotimme ja koetimme pitää menopelimme kasassa.
Itse asiassa tuossa ikkunaa pestessä onnikasta putosi puskuri.
Takaovi lähti irti vasta Pyreneitä ylittäessämme.

Jollei auto ollut ihan luksusbussi, niin ei ollut Pohjois-Portugalin tiestökään aivan highway.

Viivat kuvassa eivät ole roskia linssissä, vaan dösän tuulilasi halkeili aika lailla.
Ei se kuitenkaan särkynyt.

Mutta me teimme sen!
Neljässä vuorokaudessa, enemmän ja vähemmän kuumeisina,
matkasimme Oulusta Coimbraan ja Lissaboniin.

Takaisin tulimme Frankfurtin kautta  lentäen.
Nautittuamme ensin muutaman päivän Lissabonin helmikuusta.

Once in a life time -reissu!

Mutta olivat ne kaksi muutakin Lissabonin reissua aika hurjia.

Kahden viikon päästä matka tehdään vähän eri merkeissä, eri tavoin.
Siitä sitten parin viikon päästä reaaliaikaista raporttia. 🙂

 

Andalusia Reissut Ruoka ja viini Valokuvaus

Päivä Malagassa

Andalusian kiertomatkan ensimmäinen päivä alkoi hotellin (nH Malaga) varsin monipuolisella aamiaisella. Tarjolla oli ´kaikkea´. Päätin  tyytyä (edelleen eilen iltaisen varsin runsaan illallisen jälkeen kylläytettynä) hiilarittomiin ja paikallisiin herkkuihin: hedelmiä, iberico kinkkua, pala manchegoa, tomaatteja, munakokkelia, pieni pala mantelikakkua ja erinomaisen hyvää kahvia.

Ehdittiin pienen pieni lenkki tehdä lähitienoolla ennen kuin bussi starttasi kohti Gibralfaroa. Aamulla neule oli vielä tarpeen, mutta päivän mittaan sää kuin Suomen suvessa – paitsi ettei satanut. 🙂 + 22 c tai  jotain – ja täysin tyventä. Hiljaa mielessäni peukutin – tätä päivää, mahdollisuutta olla täällä. Hyvillä mielin siis.

Bussilla ajeltiin satama-alueen reunamilla ja varsin arvokkaan oloisten kaupunginosien läpi kohti Gibralfaroa.

Matkalla nähtiin paljon 1800-luvun lopun kaunista, hyvin pidettyä arkkitehtuuria, leveitä avenidoja, puisto, jossa oli 400 erilaista kasvia/puuta. Puisto kaunis kuin mikä – illalla kävelylle sinne? Mikseipä? Opas kertoili taloista, niiden historiasta, Malagasta.

Tuollainen (yllä) vielä paikoin kauniisti kukkiva puu, on – kai, ainakin bussikuskin/paikallisoppaan mukaan – ”rakkauden puu”. Sehän sopii tämän  meidän reissuimme ”40-vuotishääpäiväreissu vol. II” -teemaan hyvin. 🙂

Ja mie vain nautin kyydissä istuskellen. Jotain Madeira ja Lissabon -fiboja, mutta silti omanlaisiaan miljöitä ja näkymiä. Oikeastaan odottamattoman tyylikästä, vaurasta, kaunista.

Gibralfaron kukkulalla on maurialaisajan puolustuslinnoitus, jonka muureja ja kasematteja on aika tavalla säilynyt. Rauniot ovat 1300-luvulta, niillä voi kulkea, ja niiden suojassa oli pieni museokin. Meidän paikallisopas Hose oli täpinöissään, sielläkin.

Ja linnoituksen huipulla se vihreä-valkoinen lippu: siihen viittasin ennen matkalle lähtöä tämän blogini bannerikuvassa. Vihreä-valkoinen lippu on Andalusian lippu.

Viereisessä Espanjan lipussa on alhaalla pienen pieni yksityiskohta, jota ei  ole ennen tätä päivää tiedetty. Siinä on vaakunakuviossa alhaalla pieni oratuomipihlajan marja. Ja sellainen nähtiin myös ”livenä”, kasvamassa  puussa tuolla linnoituksen muurien sisällä. Maistuu kuulemma mansikalle.

Linnoituksella oli mukava, aamupäivän rauhaisa leppoisa fiilis.

Laskeuduimme sieltä takaisin kaupunkiin. Kiertelimme vanhassa kaupungissa,viivähdimme Pablo Picasson synnyinkodin edustalla, ja sitten melkein kuin päivän huipennuksena Catedral de Malaga!

Monien tyylien (goottilainen pohjakaava, taiteessa ja koristeissa, seinissä renessanssi, barokki, uusklassismi…) arkkitehtooninen kokonaisuus, joka ei kuitenkaan  ole sekamelska. Ei missään ole tullut nähtyä lähellekään tällaista pyhättöä.  Kirkon seinillä  teema on alla olevan mukainen: kolme holvikaarta lasimaalauksineen, yläpuolella kaksi ruusuikkunaa ja keskellä yksi holvikaari. Tavattoman kauniita olivat.

Ja kirkossa on paljon kappeleita, joissa toinen toistaan hienompia maalauksia ja veistoksia.  Ja poikkeukselliset kaksoisurut.

Aika hämmentävä oli  Michelangelon Pieta-veistoksen ”replika”.  Pietarin kirkossa olevaa aitoa jäljittelevä veistos. Miksi ja miten on tänne tehty ja joutunut, hämmästytti.

Mutta muutamia Espanjan oikeasti omia, heidän taiteensa kultaisen vuosisadan (1500-luvun taitteesta 1600-luvun puoliväliin) Siglo de Oro -kauden vaikuttavia töitä oli kirkossa.

Virgen del Rosario – Neitsyt Rosario on tällä alueella tärkeä. Hänen juhliaan vietetään kai läheisillä aurinkorannoillakin, Torremolinoksessa ja Fuengirolassa.  Ja muutamia muitakin vaikuttavia taideaarteita kirkossa oli, ei kuitenkaan San Lorenzoa, meille tärkeää pyhmystä. Palannen katedraaliin vielä  kuvien kera, kunhan sitten kotosalla teen kuvakansion reissun jälkeen.

Jatkoimme vanhan kaupungin reunamille, josta saimme bussikyydin lounaspaikkaamme. Eikä ollutkaan mikään salaattibuffa!! Olikohan ruokalajeja viisi vai kuusi? Palaan tähänkin myöhemmin.

Neljän jälkeen palauduimme lounaalta hotellille. Kuvien purkua, pientä huilausta, viesteilyä.

Illaksi ei ollut ohjelmaa, eikä onneksi myöskään enää ruokaa, – lounaan jälkeen ei edes iltapalan tarvetta. Lähdimme kaksin kuljeskelemaan vanhaan kaupunkiin. Muksuille tuliaisia, ja kunhan kierreltiin. Kävely teki hyvää.

Kuinkahan hienoja nuo kadut ovat sitten kun nuo jouluvalot  sytytetään! Valoja on paljon ja jo nyt ne olivat kauniita.

Vielä El Corte Ingles,  joka on tuossa naapurikorttelissa! Sehän se on Espanjan ”Stocka”. Sieltä Emmiliinille joulupuku, ja minulle T-paita. Olisihan siellä ollut kaikenmoista shoppailtavaa, mutta ku. Kun ei tarvittu,  joten jo ennen yhdeksää hotellille – aamulla ajateltiin ehtiä käydä kauppahallissa ennen aamiaista, ja sitten vaihdammekin jo maisemaa: lähdemme aamulla kohti Granadaa ja uusia ihmeitä. Buenos tardes!

Reissut Reseptit Ruoka ja viini

Lämpöä jo odotellen

Otsikkokuva kertonee, että Oulussa aurinko paistaa jo hyvin matalalta. Kahden aikoihin olin Toppilansalmen rannalla ja Möljällä kävelemässä. Oli kylmä. – 10 C ja jostain taas tuultakin.

Huomennakin ollaan merenrannalla, ja toivottavasti on paljon lämpimämpää. Lennämme Espanjaan, Manner-Espanjaan. Ja sinne on ainakin viikonlopuksi asti luvannut päiviksi lämpöä melkein hellerajalle asti. Sen jälkeen vähän viilenee, – kait.

Matkakohteeksi valikoitui Espanja, koskapa siellä on vielä niin paljon näkemättömiä paikkoja, maakuntia ja maanteitä. Mietittiin tuossa ruokapöydässä, missäs päin Espanjaa on aiemmin kuljettukaan.

Kataloniassa olimme pari viikkoa kesällä 1995, jolloin Costa Bravan Calonge-nimisestä kylästä vuokrasimme ystäväperheen kanssa talon ja lähdimme autolla läpi Euroonpan sinne lastemme kanssa. Silloin kävimme parinakin päivänä Barcelonassa. Siellä käytiin myös kesällä 2009, oltiin yksi yökin, kun menimme PP:n kanssa (he ovat juuri ne jotka usein uutenavuonna Hangasojalla kanssamme) viikoksi Rosesiin, josta oli vuokrattuna hieno, aika uusi pikkutalo. Samaisella reissulla ajelimme Andorraan ja olimme yhden yön Sitgesissäkin.

Syysloman puolikas, pidennetty viikonloppu vietettiin kerran Madridissa. Lapset olivat jo teinejä, lukiolaisiakin? Ja pari kertaa on Pehtoorin kanssa ajettu linja-autolla Euroopan läpi ja lopuksi Iberian niemimaan läpi Ranskan Biarritzista – San Sebastian – Valladolid- Salamanca ja sieltä Portugalin Coimbraan! Olihan reissu (reitti ja kulkupeli linkin takana 😀 ), eikä siinä paljon Espanjaan tutustuttu.

Espanjan saarilla ollaan oltu: Teneriffalla olin jo pentuna perheen kanssa, patikkareissulla helmikuussa 2012 oltiin Pehtoorin kanssa siellä ja La Comeralla patikoimassa, Mallorcalla patikoitiin syksyllä 2014, jolloin Juniori, ex-miniä ja Apsukin äitinsä kohdussa mukana vuorilla. Ja Lanzatotella olimme kaksistaan 2017 – patikoimassa silloinkin.

Mutta paljon on Espanjaa vielä näkemättä ja kokematta: toivottavasti kahden viikon päästä on tutustuttu maahan ja sen historiaan, ruoka- ja viinikulttuuriin, luontoon ja kaupunkeihin runsain mitoin lisää. Vihreä-valkoinen bannerikuva on vihje siitä mihin päin Espanjassa suuntamme. Ehkä jo huomenna auringonlaskukuva Espanjan rannikolta.

Ai niin, nyt kun on tuo uusi kännykkä, jonka kamerassa on vakain, saatan ehkä laitella Insta-stooreihin videoklikkeja matkan varrelta. Seurantaan siis? 🙂 https://www.instagram.com/tuulestatemmattu/

Hyväksi lopuksi tähän ruokaohje eiliseltä. Hyvää tämä olikin. Varsinkin sellaisesta kuin minä, joka tykkää syödä surimeja suoraan jääkaapista.

Surimi One Pot

(Harri Syrjäsen ohje)

250g surimipuikkoja
300g pastaa
½ ruukkua basilikaa
½ sitruunaa
2 valkosipulinkynttä
8 dl hummerilientä
2 dl kermaa
30g parmesanjuustoa

Pilko surimipuikot paloiksi, silppua valkosipuli ja puolita sitruuna.
Silppua basilikanlehdet.
Kaada loraus oliiviöljyä kasariin, lisää valkosipulit ja kuullota hetken.
Kaada hummeriliemi ja kerma ja kiehauta.
Lisää pastat, mausta suolalla ja mustapippurilla.
Keittele hiljaa hymyillen 14 min kunnes pasta on kypsää.
Raasta parmesaani ja purista puolikkaan sitruunan mehu.
Lisää basilika ja lopuksi surimikuutiot.

Niitä näitä

Shoppailua ja Trastevere

Ensimmäisen kerran syksyllä 2015 Ligurian patikkaretkellä (ja italialaisten lastenvaatekauppojen äärellä) me olimme isovanhempia, jotka etsimme lapsenlapselle tuliaisia. Silloin puolivuotias Apsu sai pienen kassillisen vaatteita. Toki sen jälkeenkin on pojalle vaatteita reissusta tuotu0, ja nyttemin lelujakin.

Tämän päivän agendalla (semminkin kun taas aamupäiväksi lupasi ”kevyttä sadetta”) oli shoppailu, ja nimenomaan tuliaiset: sekä Eevikselle että Apsulle ja vähän muitakin.

Ajelimme bussi 492:lla Piazza Barberinille ja sitten La Rinascenteen. Jo matkalla oli Benetton Outlet: löysinpäs sieltä kesäksi vähän erilaiset housut (= housu-hame). Ja sitten hienon hienoon tavarataloon tai shopping center tai mitä lieneekään. Tuli niin mieleen Milanon muotikadut: Cucci, Hermes, Versace, Vuitton … ja joka osastolla kiiltäviä pintoja, ylimeikattuja myyjiä, … muutamia mukavan näköisä vaatteitakin, ja alakerrassa laukku-, astia- ja designosastot. Siellä olisin voinut olla kauan, ja ostaa vaikka ja mitä. Tuliaisiksi ja itselle, mutta niinpä vain lähdimmme ostamatta mitään.

 

Kävimme vielä talon kattoterassilla: hulppeita kahviloita, samppanjabaari, lounaspaikka etc. Ja näköalat!!! Sateen uhka oli komea.

Jatkoimme matkaa Via Venetlle: kaikkien HRC-paikkojen ”äiti”. Rooman Hard Rock Cafe on se jossa olen käynyt ensimmäisenä … sen jälkeen melkein parissakymmenessä (Pariisi, Madrid, Lissabon, New York (uusi ja vanha), Lontoo, Milano, Peking, Tokio, Shanghai, Dubai, Mallorca, Helsinki, Malta, Praha, Barcelona, Wien  …ainakin nuo). Pääsiäisenä 2003 teini-ikäinen tytär minut tuonne Rooman Hard Rock Cafeeseen johdatti, ja sen  jälkeen niitä on bongailtu maailmalta…

Ja tänäänhän Rooman HRC oli vähän pettymys: ei mieluisia paitoja, ei itselle eikä tuliaisiksi. Jatkoimme matkaa… Espanjalaisia portaita kohti. Ja juuri kun päivän ensimmäinen iso ”kevyt vesisade” yllätti, mäolimme pienen lastenvaatekaupan luona. Nyt on Eevikselle kesämekko, oikeastaan ihan puku ja Apsullekin shortsit.

Sitten kohti Via Frattinan Alessi-yms. astiakauppaa, joka EI ollut auki. Tarkoitti pettymystä ja rahan säästöä. Ja taas satoi, mikä sai meidät päättämään, että oli lounasaika: prosciutto e melone Via del Crocen tutussa paikassa. Edelleenkin sitä voi suositella.

Sitten Disney Store – onhan Apsulla ensi viikonloppuna 4-vuotissynttärit. 😉 Sitten Volpetti! Herkkukauppa ylitse muiden, tai no, ainakin balsamicoa ja pastaa, hotellihuoneen jääkaappiin toscanalainen rose. Tuliaisia itselle ja lapsille.

Kasseja alkoi olla aika monta, ja muutenkin, oli aika palata hotellille. Kun sateet olivat tauonneet ja aurinko taas paistoi, kapusimme hotellin kattoterassille lepuuttamaan jalkoja, katselemaan kaupunkimaisemia.

”Meiltä” näkyy Vatikaaniin. Kuten sanottu, hotellin sijainti on perfetto.

Iltapäivän siestan jälkeen lähdemme ”kaupunkipatikalle” kohti Janiculum-kukkulaa ja Suomen Rooman instituuttia, VIlla Lantea. Aamupäivällähän se olisi kannattanut mennä, sillä silloin siellä on vapaa sisäänpääsy. Mutta toisaalta: ollaan sisällä käyty (aika vastikään = 1989 toukokuussa) 😉 . Minulla oli silloin ”kuriirin” tehtävä. Silloinen Lanten johtaja oli meidän laitoksen ”Rooman kielen ja kulttuurin lehtori” sekä klassillisen arkeologian ”opetuksen valvoja” eli opettajani ja sittemmin kollegani, ja minulla oli hänelle tuomisena yksi arvosteltava gradu. Ei ollut sähköpostia tai dropboxia, joilla arvosteltavia graduja olisi voinut siirrellä Oulusta Roomaan. Niinpä minä sen perille toimitin. Ja pääsimme samalla Villa Lanteen käymään.

Tänään ei ollut postitushommia. Kuvaushommia kuitenkin. Palaan niihin.

Iltapäivän aurinkoisessa, hyvinkin kesäisessä säässä laskeuduimme takaisin Teveren rantaan … ja etsimme Santa Maria Maggio in Trastevere -kirkon (kannattaa käydä!) , Trilussi-aukion, jota jo lauantaina kotiin palannut sisareni oli suositellut… Istahdimme aperitivolle, leuhkimme whatsappissa lapsille lomasta, kävellyistä askelista, lämmöstä .. Elämäni ensimmäinen Negroni (junioirin suosittelema) oli oikeinkin hyvä.

 

 

 

SItten etsimään ruokapaikkaa: Santo kiinni maanantaisin, Torontelloon piiiiiitkä jono, joten valitsimme summan mutikassa ristoranten. Ei valittamista.

Kun meillä kerran oli kolmen päivän bussi-ratikkakortti voimassa lähdimme etsimään pysäkkiä, etsimme, etsimme ja reilun puolen tunnin tepastelun jälkeen olimme kuin olimmekin hotellisa.

Trastevereä oli nähty, mikä oli hyvä juttu. Siellä oli ihan erilainen tunnelma kuin ”täl puol jokke”. Lussakka, rento, – sitä paitsi paljon edullisempi. Illan valo siellä viehättävä. Olemme tyytyväisiä, että sinnekin suuntasimme. Mitähän huomenna?

Rodos

Matkalla kotiin, ja takauma eiliseen

Istun lentokoneessa, Bulgarian ilmatilassa, iho vielä muistaa viikon lämmön, se tuntuukin siinä. Lentokoneen käytävän toisella puolella Pehtoori torkkuu, takana nuokkuu pikkuperhe; Apsu unessa, vanhempansa surffailevat, Norwegianilla se on lennollakin mahdollista.

Tänään aamiaisella olimme vain nuoren parin kanssa, heidän kun oli lähdettävä ennen meitä kohti Rodoksen kenttää – Helsingin kone lähti kolme tuntia ennen kuin meidän Oulun kone. Ja taas iso ilon tunne tämän reissun sujuvista aikatauluista…

(Tämä kuva eiliseltä Lindoksen reissulle lähdöstä…)

Meillä (minulla) aikaa vielä ennen kentälle lähtöä kulkea rannalla, vuorten juurella, hotellin puutarhassa. Mietin että onkohan tämä minun viimeinen aamuni Kreikassa – koskaan. Tässä iässä miettii tällaisia yhä useammin. Keikka on ollut minulle, meille, useimmiten hyvä, niin nytkin. Mutta. Ehkä emme ihan heti lähde Kreikkaan uudestaan. On vielä niin paljon paikkoja, joissa haluan käydä… Seuraavaksi, mihin?

Lähdimme hotellilta hyvissä ajoin kohti Rodoksen lentokenttää, ajatuksena käydä kaupungin laitamilla olevalla hautausmaalla, tankata vuokra-auto, palauttaa se, ja ehtiä vielä tax-freehen. Reissulla kun ei ole juuri shoppailtu (eilen pieni pöytäliina ja valkoiset, löysät puuvilllahousut), joten edes lentokentältä jotain herkkuja kotiin vietäväksi.

Hautausmaa unohdettiin – syystä että? Sattuipa Apsulle pieni pahoinvointi kesken automatkan. Eipä hätää: mukana kaksi isoa pulloa vettä, Savetteja, vaihtovaatteet ja reipas poika. Tien laidassa voi pojan ”suihkutttaa”. Ja mikä myös mukavaa, autovuokraamossa eivät olleet moksiskaan sotkusta: ”Don´t worry, no problem”, eikä mikään siivouskustannuksia. Kättelivät ja halasivat Apsun ja toivottivat hyvää kotimatkaa. Viikon aikana kyllä havaittiin moneen kertaan, että etelässä lapsiin suhtaudutaan edelleen vallan mukavasti. Ja kun Apsu osasi vielä kaikille sanoa ”helou” ja ”kiitos”, joten sai muidenkin kuin matkaseurueemme sydämet sulamaan.

Kaiken kaikkiaan matkalla on ollut iso, ehkä isoin, riemu kokea kaikkea pojanpojan kautta. Niin minä oletin ja toivoinkin jo lähtiessä, ja niin on käynyt: Apsun silmin Rodos oli vielä elämyksellisempi kuin jos olisi oltu kahden hengen reissulla.

Rodoksen lentokenttä ja sen toiminta ei ollut ihan toimivimmasta päästä, mutta olihan meillä aikaa. Sen verran, että ostin itselleni uuden parfyymin, ensi perjantain vieraille fetaa, oliiveja ja pistaaseja. Voi kunpa olisi voinut vielä ostaa laatikollisen tomaatteja ja pienen ämpärillisen kreikkalaista jogurttia.

Tähän loppuun vielä kuvia eiliseltä. Läppäri kun kuitenkin täyttyi (mistä voi johtua?), eikä kuvien lataaminen onnistunut enää ollenkaan… Ja kun illalla vielä netti pätki, vain kännyllä pääsin nettiin. Reissubloggaajan olot ovat kyllä vuosien varrella parantuneet. Ei tarvitse enää iltamyöhällä hipsiä hotellin aulaan saatikka respan takahuoneeseen lähettämään postausta. Sellaista oli vielä esim. Lissabonin reissulla ja Agadirissa… Ja New Yorkin toisella reissulla… Nyt sujui eiliseen iltaan asti ongelmitta.

Mutta siis; eilen toinen Lindoksen käynti. Nyt kapuaminen Akropolille. Eipä voi väittää turvalliseksi sitä reittiä. Se oli lyhyempi ja ehkä vähemmän jyrkkäkin kuin nousu Tsampika-luostarille toissapäivänä, mutta kaiteeton, ruuhkainen ja kivet kovin liukkaita. Onneksi koko Teletappi-ryhmämme ei sinne lähtenytkään.

Tulipa taas muistoja menneestä. Nyt olin kyllä tosi huonosti perehtynyt kohteeseen etukäteen. Mutta maisemat! Tällä reissullahan olen kuvaillut ihan tavattoman vähän, mutta tuolla tuli kuvatuksi.

Ja sitten: tämän viikon yksi kuvahaasteista on ”vanhus”. Kuinka ollakkaan! Mikä on sitten aiheuttanut sen, että olen ihan poikkeuksellisen usein asettautunut kameran eteen, ja ajattelinpa, että Akropolis, temppelin rauniot ja minä olisimme yhdessä hyvä aihe tähän teemaan. Ja  Esikoinen oli kyllä parempi kuvauskohde.

Kello alkoi olla yli puolenpäivän kun laskeuduimme, ja crepes-paikka tuorepuristettuine appelsiinimehuineen houkutti erityisesti pikkuperhettä. Minulle siinä hyvä hetki käydä sillä aikaa kiertelemässä ja kuvailemassa valkoiseksi kalkittujen talojen välissä, ja löytämässä Festaan uusi liina.

Iltapäivän aluksi palasimme hotellille: oli aika altaalle. Hotellialueella oli myös ns. ”rauhoitettu alue”, jossa ei saanut melskata, ja totta puhuen sinne eivät lapset olleet kovinkaan tervetulleita. Apsun päiväunien aikana me olimme nuorenparin kanssa siellä tunteroisen, josta minä tosin olin ison ajan meressä: oikein snorklailinkin. Mitään muuta kuin sameaa merivettä näkeneenä. Mutta meressä uiminen, kelluminen, on ihanaa! Se on niin ihanaa.

Iltapäivän loppu sitten taas meidän ”partsilla”. Minä ja tyär kävimme vielä vesipuistossa kokemassa liukumäet, ja niinhän siinä kävi, että olin ainoa, joka sen korkeimman laskin. 😉 Tietysti!

Aperitiivi nautitiin vielä ”oman altaan” reunalla. Vävykokelaan tarjoama samppanja maistui viikon aikana koettujen kreikkalaisten viinien maistelujen jälkeen aivan tavattoman hyvälle. Aurinko paistoi, ja kaikki oli hyvin.

Ja illaksi meillä oli varaus resortin ”erikoisravintolaan”. All Inclusiveen kuului kaikki: loputon, runsas, Thalassa-ravintolan tarjonta, sekä allasbaarin ja Snack Barin ”välipalat”. Ja All Inclusiveen kuului myös yksi illallinen joko italialaisessa Trattoriassa, kreikkalaisessa Tavernassa tai aasialaisessa Lagoonissa. Varaussysteemi oli kovin vaikea ja paikkoja vähän, mutta me kuitenkin eiliselle illalle saimme pöydän Tavernasta. Ja huh huh. Olipa hyvää ruokaa, ja paljon. Kaikkia kreikkalaisen keittiön klassikkoja ja uusiakin testattavia. Ei mättöbuffaa vaan pöytiin tarjoiltuna makoisia annoksia. (Koostettu ruokapostaus on vielä tulossa — )

Nuoren parin kanssa vielä cappuccinolle aulan loungeen ja viimeinen synttäriviikon päivä oli ohi. Yöllä tuuli kovasti, joku kolisi terassin nurkkaan, painajaiset palasivat, mutta lopultakin ihan hyvin nukuttu yö.

Aamulla aurinko taas niin hieno, että pieni toive muutamasta lisäpäivästä häivähti mielessä.

Mutta eipä täällä aurinkoisessa Oulussakaan mitään vikaa ole.

Niitä näitä

Seinäjoen asuntomessuilta palattua

Seinäjoen asuntomessut? – Eipä ole kokemuksia asuntomessuista vuosikymmeneen, parit vapaa-ajanasuntomessut on aika lähimenneisyydessä koettu, mutta kun kaivelee menneistä muistoja, niin tuntuma oli, että pohojalaaset olivat tehneet komiat, pareet kuin monilla muilla. Homma toimi, eikä käynyt ahtaaksi missään vaiheessa. Jonotella ei juuri tarvinnut. Saimmepa syödyksi erinomaisen lounaankin, kun messualueella oli oikein ala carte -ravintola.

Päällisin puolin näytti, että oli pohjalaistaloja ja paljon leikkimökkejä (alla). Talojen hinnat, koot ja sisustukset vaihtelivat: 700 000 euron Tango-talo oli mieletön ja sitten oli ihan mukavan näköinen talo 300 000 euroa.

Talon koosta riippumatta sisustukset olivat paljolti musta-valkoisia, ja/tai harmaita. Eipä kovin värikkäitä huusholleja ollut tehty.

1_-2

Kattojen valaisu oli uudenlaista. Paneeleja ja listoja, mitkä tekivät valaistuksesta viihtyisää. Ehkä jotain sellaista mekin mahdollisen eteisen remontin aikana sovellamme. Kadehdittavan hienoja säilytystiloja ja -ratkaisuja. Koko seinän kokoisia ikkunoita oli monessa talossa, mikä oli ainakin minulle uusi juttu.

1_-11

Jonkinlainen trendi oli myös se, että keittiö, olohone ja ruokailutila olivat yhtä avointa tilaa. Kauniin ja avaran näköistä, kyllä, mutta … ei ainakaan meidän kotiin sopisi. Paitsi, että Festassa on keittiö ja iso ruokapöytä samassa tilassa. 😉 Mutta siellä on sentään sellainen seinäke näköesteenä minun hieman epäjärjestykselliseen sapuskan tekoon.

Asuntomessuilla meillä ei ollut mitään suuria linjoja tarkasteltavana, pikkujuttuja bongasimme. Ja yksi niistä oli Duster-mattoteline. Vähän kuin Oskarin orsi potenssiin kymmenen.

1_-21

Sepä päätettiin mökille tilatakin. Siivoukseen liittyvät jutut olivat varsinkin Pehtoorilla aika tiuhaan mielessä; minä kun menin ihastelemaan ja ääneen miettimään jotain uudenlaista sisustus- tai valojuttua oli Pehtoorin kommentti: ”Vaikea puhdistaa” tai ”Lika näkyy nopeasti” tai ”Kuka pystyy tuon pesämään?” No joka tapauksessa tuuletustelineen mökille tilasin.

Tässä alla yksi juttu, josta on ollut puhetta pitkään, ei vain ole löytynyt toimittajaa/tekijää. Nyt löytyi, molemmat pidimme tästä. Festan ”henkilökunnan” oven päälle tuosta sovellus. Portiikki on se firma, josta noita voi tilata.

1_-6

Yksi teema, jota messuilla tarkastelin, oli valokuvien käyttö sisustuksessa.

1_-28

Niitä ja muita kuvia messuilta olen koonnut kuvakansioon, joka on TÄÄLLÄ. Siellä on myös kuvia Etelä-Pohjanmaalta ja Kokkolasta. Olen tänään muokkaillut ja valinnut ihan teitä varten, joten olkaa hyvät.

~~~~~~~~~~~~~~

PS. Tytär on palannut turvallisesti Suomeen.

Mallorca

La Palma – kaupunkipäivä

Jo lähtiessä, matkaa suunnitellessa, oli päätetty, että yksi päivä käytetään tutustuen La Palmaan – Mallorcan ja koko Baleaarien saariryhmän pääkaupunkiin, jossa on 400 000 asukasta ja paljon nähtävää.

1_La Palma_-2

 Tämä päivä valikoitui city-päiväksi senkin takia, että oli luvannut pilvistä, sateen uhkakin oli olemassa… Taksilla hurautimme saaren laidalta toiselle. Junallakin olisi päässyt, mutta se oli paljon kalliimpi kuin taksi ja ”säästetyt” rahat käytimme Sightseeing-bussilippuihin.

1_La Palma_-15

1_La Palma_-3

Kun pääsimme Placa Espanjalle ostimme liput doubledeckeriin ja lähdimme sen katolla kiertämään Palman katuja ja katselemaan nähtävyyksiä. Näinhän on niin monessa kaupungissa tehty ennenkin… Hyvin toimi nytkin – yleissilmäys kaupungista saatiin helposti.

1_La Palma_-5

1_La Palma_-7

1_La Palma_-16

Jäimme pois La Seun goottilaisen katedraalin kohdalla.

1_La Palma_-2-2

Kuvia räpsiessä ja turistiostoksia tehden kuljeksimme: jääkaappimagneetitn ja kaksi pienen pientä, sinistä, lasia artesaaniputiikista ostin.

1_La Palma_-3-2

1_La Palma_-4-2

1_La Palma_

1_La Palma_-4

Lounaalle päätimme mennä – ei suinkaan tapaksille, vaan – Hard Rock -cafeeseen. Mietimme Pehtoorin kanssa, jotta olikohan meille kymmenes vai kahdestoista vai sittenkin jo kolmastoista HRC? –  Rooma (minulla jo neljä kertaa), New York (kahdesti), Helsinki, Madrid, Dubai, Barcelona, Lissabon, Lontoo, Pariisi, Milano, Malta, Praha, Peking, … No joka tapauksessa lounas, kuvat !! ja paidat paikallisesta HRC:sta saatiin.

1_La Palma_-8

1_La Palma_-9

Sitten kävellen kohti historiallista keskustaa. Miniän päivänä ”patikkareittien” kivet paljon helpompia käveltäväksi kuin meidän muiden reiteillä. 😉

1_La Palma_-6

1_La Palma_-10

 

1_La Palma_-11

 Mutta yhtäkaikki: me kaikki olimme sitä mieltä että paljon raskaampaa on kaupungissa tepastelu kuin vuorilla. Melu, ja pakokaasu, ostoksien ahdistus ja asfaltti eivät ole hyväksi. Toisaalta. Olipa mukava nähdä tämäkin kaupunki. Ja pitkästä aikaa käydä El Corte Inglesissa. Sehän on espanjalaisten Stocka.

Ja sattuipa kohdalle myös Chocolat Factoryn myymälä: joulukakun suklaa-minttu on nyt hankittu. 😉

1_La Palma_-12

1_La Palma_-13

Illansuussa istahdimme taksiin (45 euroa suuntaansa) ja palasimme meidän maalaiseen, r, aikkaiseen, rauhalliseen pikku kyläämme. J:) a erityisesti nuoripari totesi pariinkiin kertaan, että onneksi ei oltu varattu lomaa Palmaan vaan tänne ”sivuun”.

Ja huomenna patikkapäivä… 🙂

 

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mikä ihana ilta!

Oli sovittu että mennään viinikerhon kanssa tänään illalla kaupungille syömään. Minun piti varata paikka, tilata sapuskat, ehdottaa viinitarjoilu.

Mutta kun … mutta kun minä halusin järjestää kesämaistiaiset meillä! Ei ole aikoihin kokoonnuttu meillä – kesällä. Pehtoorin kanssa päätimme viikonloppuna että minnekään Sokeri-Jussiin tai pölyisien metelöivien keskustan ruokaloiden katupöytiin lähdetä syömään. Ja eilen (ja viikonloppuna) vähän teimme hommia, jotta kaikki olisi valmista viettää meillä arki-illan barbeque-partyt. Ensinnäkin on todettava, että vesiKIN maistui hyvälle…

WP_20140604_21_51_40_Pro

 Mutta kyllä tänään viinit (ks. lista) olivat pääosassa. Teemana uutuusviinit ja maaottelu Italia vastaan Itävalta (jota punaviinin osalta oli vahvistettu Ranskalla). Ja vain hienoisesti Italia vei voiton. La Villa oli illan kuningatar. Äänin 10 – 0 valitsimme tuolta listalta parhaaksi.

Testasimme rinnakkain kaksi kuohuvaa, kaksi rose-viiniä, kaksi valkkaria, kaksi punaista. Pareittain, ja sitten valittiin voittajat. Ikinä ennen näin (siis avoimena) ei ole testattu, mutta mukava näinkin.

04062014

 

Umbrian Grechettoa jäi, St. Laurent  roseeta jäi, mutta La Villa rutistettiin loppuun. Perfetto.

Koekeittiöstä kaikenlaista, parasta oli pääruokana olleet grillatut raakamakkarat ja sitten jälkkärit. Juustoja hillokkeen kera ja marinoituja mansikoita. Niin ja suosiollisen vastaanoton saanut paahdettu valkosuklaa (ks. ohje täällä).

Ja mikä parasta: kesäilta. Itikaton, sateeton, lämmin kesäilta. Pihamme ystäville avoinna. Vähän viiniä, paljon juttuja. Hyvää ruokaa, keskustelua, viineistä keskustelua. En ollut ainoa, joka totesi, että kuin olisimme ulkomailla. Vain illan laskeutuva pimeys puuttui…

Nyt hyvä mieli, kun sittenkin päädyttiin Rantapeltoon, eikä kaupungin pölyisille, ruuhkaisille patioille.

Suklaamintunlehdet marinoitujen mansikoiden päällä olivat meidän monen mieleen.

 tarjottavia

Eikä todellakaan kukaan hyljeksinyt vuoden 1963 portviinitilkkasta.

Pullo oli ostettu Lissabonista jokunen vuosi sitten, jouluna avattu, ja nyt jäi pienet maistiaiset kaikille.

Yli viisikymppinen port oli vielä vireessä.

tarjottavia-2

Nyt hyvillä mielin, – oli ilo nähdä ystäviä. Minulle ilo järjestää, vaikka vain arki-illan ruokasessio.

Madeira Niitä näitä Ruoka ja viini

Mistä on sunnuntai tehty?

Madeira-kastike ja  fenkoliperunamuusi ovat niitä asioita, jotka tältä päivältä kannattaa mainita. Ehkä niistä tulee meidän marraskuun vakioruoka, pyhäinpäivän perinneruoka? – vaikka Koivu kommentissaan kovasti vieroksuukin ulkomaan hömpötyksiä. 😉 Ei meilläkään niin ulkomaalaisia kuin ensin saattaisi vaikuttaa.

Meillä oli kotimaisia rosamundia (enää en mistään muista perunoista muussia tee), kotimaisia ihania fenkoleita ja madeira-kastike selittynee sillä, että se nyt vaan on poronfileiden kanssa hyvää.

Reseptiikkaa noihin? Hyvä on; tässä tulee.

Rosamunda-fenkoli-muussi

8 rosamunda-perunaa
2 isoa fenkolia
50 g voita
3 dl maitoa
suolaa
tuoretta rakuunaa

Kuori perunat, paloittele fenkoli.
Keitä perunat suolavedessä, puolivälisssä kypsennystä lisää joukkoon paloiteltu fenkoli.
Keitä kypsäksi. Kaada liki kaikki keitinvesi pois. Lisää joukkoon voi. Survo/pistä pamixilla muusiksi. Maitoa nesteeksi. Lisää lopuksi joukkoon silputtua tuoretta rakuunaa (minulla oli noin 4 rkl). Hyvää! Ihan hurjan hyvää.

Ja Madeira-kastike?

Kaada kattilaan 2 dl madeiraa ja yksi häränlihaliemifondi. Keitä kokoon siten, että jäljellä on vain noin desi. Lisää purkillinen demi-glace. Keitä, pienennä lämpöä. Anna makuuntua, suolaa kevyesti, ja juuri ennen tarjolle vientiä lisää kuumaan kastikkeeseen 1 rkl voita ja 1 rkl madeiraa. Ui-jui! Se oli hyvää.

 

Niin ja kastanjat. Niitähän tähän aikaan vuodesta kaupataan maailman turuilla ja toreilla. Niin New Yorkissa, Lontoossa kuin Lissabonissa olen nähnyt kärryjä, joista ”töttöröllisiä” näitä alkutalvesta/loppusyksystä myydään. Tuoksu kantautuu kauas.

Ehkä tuo kipollinen (kahdeksan euroa Stockalla) ei ollut kaikkein tuoreimpia, olisi pitänyt kerätä levadoilla… Mutta kokeilimmepa. Poika ei muistanut koskaan maistaneensa, eikä J:kään. Kastanjat maistuvat perunan ja pähkinän välimuodolta. Parhaimmillaan ovat hyvinkin makoisia.

Ja valmistushan on ihan ylenpalttisen vaikeaa: leikkaa kastanjaan ristiviilto, pistä merisuolapedille, sitten uuniin (180 C) puoleksi tunniksi – 40 minuutiksi. Tarjolle tuotaessa mukana kuuluu olla voita ja suolaa. Siinä kaikki.

Vielä palatakseni viikonlopun ruokateemaan globaalimminkin. Tyttären työpaikalla Meksikossa nautittiin perjantaina tällaisia.

binbitin halloween

Kotitöitä, töitä kotona, kerrassaan hyväätekevä pitkä lenkki aamulla, Intersportin alennusmyynnistä verraten tyyris uusi ulkoilukampe (housut ja takki) ja vihdoin asunnon löytäneen tyttären kanssa skype. Niistä oli meitsin sunnuntai tehty.

Hautausmailla Madeira Niitä näitä Ruoka ja viini

Pastéis de nata ja pyhäinpäivän ruoka

Täällä on ihan hillitön käry. Ihme ettei palohälyttimet soi.

Päätinpäs nimittäin tänään tehdä portugalilaisia vaniljaleivoksia, joihin olen sekä Lissabonin reissulla että Madeiralla kovasti tykästynyt. Pastéis de nata tai pastéis de Belem on niiden nimi. Belem-nimi viittaa Lissabonin reunamilla olevaan Hieronymos-luostariin, jossa näiden pikku leivonnaisten arvellaan syntyneen. Joka tapauksessa ovat jotain hyvin portugalilaista. Ja hyviä. Pieniä hyviä.

pasteis de nata

 Joka aamu Madeiralla niitä nautimme.

Ja kun pari vuotta sitten olimme nuoren parin kanssa Lissabonissa, myös miniäkokelas piti niistä kovastikin, joten ajattelin, että leipasen niitä huomiseksi, kun nuoripari tulee syömään. Löysin netistä ohjeen ja hieman soveltelin, mutta ei ihan vielä tullut odotuksenmukaisia. 😉 Eivät nuo tekemäni huonojakaan ole, mutta vaatii vielä hienosäätöä. 😉

Pyhäinpäivän ruoka meillä muutoin kovin arkista, vaikka broilerwokki kyllä onnistuikin vallan mainiosti. Huomenna sitten vähän juhlavampaa ruokaa kun nuoret tulee.

Sitä mietin, että mikähän on suomalaisille tyypillisin pyhäinpäivän sapuska? Onko se joku lihapata, paisti, jotain amerikkalaista halloween-henkistä, jotain oranssi tai ehkä kurpitsaa? Meidän perheessä ei ole mitään vakiintunutta pyhäinpäivän ruokaa, ja olisin kyllä kiinnostunut mitä muut tänä viikonloppuna syövät? Teinpä sitten pikku kyselynkin…

Hautuumaallakin kävin, olin hyvissä ajoin, joten ei ruuhkaa, mutta merkillisen ankeaa siellä oli.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pastéis de nata

Paketti pakastelehtitaikinaa

Täyte

5 dl kuohukermaa
2 viipaletta sitruunankuorta
2 kanelitankoa
1  dl sokeria
2 tl vehnäjauhoja
8 keltuaista

Ota lehtitaikinasta kahvikupilla ”kiekkoja” ja painele ne vedellä leivosmuottien (tai muffinipellin) pohjille ja reunoille. Siirrä vuoka jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi. Mittaa kerma, sitruunankuoret ja kanelitanko teflon-kattilaan. Kiehauta ja siirrä sivuun. Annan maustua 20 min. Poista kuoret ja tanko. Sekoita vehnäjauhot sokeriin ja yhdistä keltuaisten kanssa kulhossa. Vatkaa keltuaisseos kermaan ja kuumenna, kunnes seos saostuu. Siirrä sivuun ja anna jäähtyä hieman. Sen jälkeen täytä leivosmuotit ja paista 250 asteessa n. 12 minuuttia.

Meksiko Niitä näitä

Mexico City – huiputettu!

Muutaman nukutun tunnin jälkeen herään kello kahdelta yöllä. siis kello on Suomen aikaa kymmenen! Olen umpiväsynyt, mutta ei auta. Unta ei tule, torkuskelen aamuyön ja kuudelta lähden suihkuun.

Kunhan naapurihuoneesta lapsikin kömpi aamiaiselle, aloimme miettiä, mille ryhdytään. Jo eilen, kunhan paikallista aikaa puoli kymmeneltä (meille aamuyö) hotellin pääsimme, päätimme että ylikierroksia on niin paljon ja että on saatava jutella, lähdimme vielä ulos. Kävelimme lämpimässä aika hiljaisessa illassa historialliseen keskustaan (noin kilometri hotellista) ja löysimme cervezan, jossa saimme oluet (minullekin!! kun ei oikein muuta ollut) ja tacot. Suomessahan tacoilla ymmärretään niitä kovia taskuja, joita tex-mex-hyllyissä on tarjoilla, mutta täällä tacot ovat lähellä sitä,  mitä me ymmärrämme tortilloilla. Huikopalan ja yöoluen (!) jälkeen paluu hotellille.

 
marinchi

Mutta siis tänään jo yhdeksän jälkeen olimme kävelemässä kohti Metrolipolitana Katedraalia ja Zoláco-aukiota, jossa – kuinka ollakaan oli alkamassa mielenosoitus. Syksyllä Lontoossa satuimme keskelle mielenosoitusta, samoin muutama kesä sitten Roomassa, … tämä oli niihin verrattuna pieni marssi vain. Mutta sitä ohjasivat ja katsastivat poliisit, joita täällä on huomiota herättävän paljon. Todella paljon. Tuntuu, että joka ikisessä kadunkulmassa on pari poliisia. Joku oli löytänyt varjoisan paikankin.

Mexico City I_2013 147

Historiallinen keskusta muistutti Madridia, Lissabonia, jotain … mutta kaikkinensa oli yllättävänkin pieni. Sitä kiertelimme, istahdimme cappucinoille, sillä hotellin surkea aamiainen (joka ei kuulunutkaan hintaan) oli surkein juuri kahvin osalta. Samoin kuin eilen huikopalalla (3 olutta ja 3 pientä chorizo-tacoa eivät maksaneet tippeineenkään kymmentä euroa, vaikka olimme kävelykadun varrella, suunnilleen turisteilun ytimessä) olin jo tajunnut, että täällä hintataso tosiaan on ihan eri kuin Euroopassa, saatikka Suomessa.

Tänään lounaspaikka oli kyllä mukava, keidas keskellä helteistä, meluista, ruuhkaiseksi käynyttä keskustaa.

 

Mexico City I_2013 209

 

Mexico City I_2013 205

Söimme tyttären kanssa nopal-salaatit (kaktusta tietysti! ja hyvää salsaa.

Mexico City I_2013 217

 Kaktuksesta puheenollen kävimme myös  teksu-museossa. Siis tequilalla on tietysti  oma museonsa. Sinne tepastelimme ennen lounasta. Pääsylippuun kuului tietysti maistiaiset. Opimme että tequila tehdään ”sinisestä” agave-kaktuksesta (alla), mutta mezcal-viinaan voidaan käyttää muitakin kaktuslajeja.

Mexico City I_2013 186

Maistoimme siis molempia, mutta eipä tarvitse täältä ryhtyä niitä Ouluun kantamaan. Museon edessä paljon mariachi-soittajia. Niiltä olisi saanut ostaa yksityisen ”konsertinkin”, mutta tyydyimme nauttimaan soitannasta muille.

marinchi

Päivän ohjelmassa oli myös käynti taidemuseossa: Palacio de Bellas. Pitihän sitä käydä Diego Riveran taidetta katsomassa. Ahistavaa oli,  – noh, en muuta odottanutkaan. Mutta oli komea palatsi ja muutamat muut salit elämyksiä.

Ja ensimmäiset maya-temppelit, tai paremmin niiden rauniot, nähty. Kolmevuosikymmentä kestäneet kaivaukset (1974 – 1998) paljastivat katedraalin takana olleet temppelit ja paljon muuta. Päivä alkoi olla jo aika lämmin. Vetäydyimme hotellille.

Jos ei ruoka maksa täällä juuri mitään, niin ei maksa liput nähtävyyksillekään. Kolme euroa yleensä; Lontoossa syksyllä parikymppiä melkein museo tai mikä tahansa katsommisen arvoinen paikka.

Kiertelimme, kaartelimmme: sellainen sopi meille kaikille kolmelle. Tuli liikuttua, nähtyä. Iltapäivän lopulla tänne meidän pikku (vain 28 huonetta) hotelliin, jonka paikalla on ollut vuosisatoja joku majatalo. Ilmeisesti Väli-Amerikan pitkäaikaisimpaan yhdessä paikassa toiminut ”majoitusliike”; sopii historioitsijalle ;). Tuntuu oikeasti hassulle, että tässä on ainakin vuodesta 1620 asunut matkaajia, reissaajia ja kaikenmoisia maankiertäjiä.

Mitenkö niin huiputettu?  no kun tämä  suuri city (about 25 miljoonaa asukasta)  on kaksi ja puolisen kilometriä merenpinnan yläpuolella… huipulla ollaan. 😉  Sen tuntee hengittäessä, sen tuntee valon määrässä, sen tuntee illan tullessa; vilunväreet kulkevat hetken iltatuulen puhaltaessa.

Nyt nukkumaan pitkästä aikaa oikeat yöunet. 

Niitä näitä

Hitaasti kohti nykypäivää

 

Lissabonin Sao Jorgen -linnoituksen vallihauta (syyslomalla 2010).

keskiajalla2

Tämäkin Lissabonin vanhan kaupungin kujilta.

keskiajalla4

Siis näissä merkeissä edelleen…

Keskiajalla 3

Joka ikisessä paperissa, ihan sama onko kahden tai kahdenkymmenen pisteen vastaus, pyrkijä on muistanut keskiajan kaupungeista yhden seikan: hygienia oli olematonta, viemärijärjestelmää ei ollut ja kaikki jätteet, ulosteet mukaan lukien, heitettiin kaduille ja kujille. Joka ikinen on muistanut sen! Mutta vain yksi on tullut väittäneeksi, että keskiajan kaupungeissa talot lämmitettiin öljyllä ja ruoka valmistettiin grillaamalla. 😉

mdinassa

Yllä oleva kuva  on syksyltä 2006 kun olimme Maltalla, sen keskiaikainen Mdinan hiljainen kaupunki oli aika vaikuttava. http://www.satokangas.fi/Matka/Malta/malta.htm Tullut kyllä mieleen aika  monet reissut ja keskiaikaiset kaupungit joissa on käyty…

Aamusella kun olikin kuitenkin aika kylmä vielä, ja rupesi tuulemaankin, lähdin pyöräilemään ja kun Linnanmaan kasvitieteellinen aukesi, menin sinne kuvailemaan. Ja iltapäivällä systeri ja poika syömässä, jotta mukavasti lukuhommat keskeytyivät. Tämä ei varmaankaan olisi ollut näin mukavaa jollei olisi ollut tämä uskomattoman ihana toukokuu! Itikaton lämpö!

Niitä näitä

Lomaviikko alussa

Matkaohjelmassa lukee näin

1 PÄIVÄ. Lento Helsinki – Teneriffa. Bussi n. 65 km. Päivällinen. Kaksi hotelliyöpymistä Santa Cruz de Tenerifessä.

Teneriffan lentokentällä tapaat TEMA-matkaoppaan. Karun maiseman halki kulkevan bussimatkan jälkeen saavumme Santa Cruz de Tenerifeen. Iltapäivä on omaa aikaa. Santa Cruzin rantakatu baareineen ja kahviloineen on kävelymatkan päässä hotellilta.

_______________________

Ja minun ”raportissani” näin…

TUIfly (Nordic ) lomalento Teneriffalle lähti ajallaan, vartin yli kahdeksan jätimme pakkasen (- 25 C) kourissa kipristelevän Helsinki-Vantaan lentokentän. Kuuden tunnin lennolla tuli hoksattua, ettei pitkään aikaan ollakaan oltu koneessa,  jossa valtaosa matkustajista on lapsia, vauvoja. Melskettä, itkua, säpinää riitti. Mutta eipä tuo haitannut, tulipahan vaan mieleen omien kanssa reissaamiset: puuhapakettien riemu, kuinka lapselle oli tärkeää oman pikkuisen matkarepun tärkeys, muistan myös oksentamiset ja korvakivut, matkalle menon ja yhdessäolon onnen.

Tänään yöunen jäätyä viiteen tuntiin oli väistämätöntä, että koneessa tuli torkahdettua. Enemmänkin olisi voinut nukkua…  Kone kiersi Pyreneitten vuoriston Atlantin puolelta, joten ei turbulenssia, jollaista joskus noilla tienoilla on koettu. Madeiralta tullessa pelkäsin oikeasti, ja paljon. Nyt en pahoitellut  vaikkei tällä kertaa kohdille sattunutkaan. Mutta kun Teneriffa alkoi näkyä ja lentokorkeus laski, alkoi liki myrskyinen tuuli (50 km tunnissa, puuskissa 90 km/t) tuntua. Melkoista vuoristoratameininkiä oli laskeutuminen.

 

Kun reilun kuuden tunnin jälkeen laskeuduimme Sofia Reinan (saaren eteläreunalla) lentokentälle oli lämpötila vaihtunut liki 50 astetta.  Mittari näytti +17 C. Ennen meidän konetta oli pelkästään Helsingistä tullut neljä konetta ja ympäri Eurooppaa suhteessa samanmoinen määrä, joten olikos tuo ihme,että odottelimme laukkuja tunteroisen. Mutta tulihan ne sitten.

 

Liki kaksisataapäinen Finnmatkojen porukka hajaantui busseihin,  jotka veivät rantakohteisiin, saaren eteläpuolen kyliin, mutta meidän bussi  suuntasi kohti pohjoista , bussi puolillaan (23) patikoimaan tullutta suomalaista.  Santa Cruz de Teneriffa on asemapaikkamme seuraavat pari vuorokautta.

200 000 asukkaan kaupunki on hiljainen, paikalliset kun kuulemma menevät maalle sunnuntaisin. Tämä kun ei ole pelkkä turistikohde, joten täällä eletään tavallista viikkorytmiä, kaupat kiinni, kadut tyhjiä.  Hotelliamme (Taburiente, ihan hieno hotelli, parempaa keskitasoa, sisustuksen väreissä, tyylissä jotain samaa kuin VMP:n kanssa Kataloniasta muutama kesä sitten vuokraamastamme talossa) vastapäätä hienon hieno ”keskuspuisto”. Siitä aloitimme sunnuntailenkkimme: hieman erilainen kuin viimeksi reissussa sunnuntai-iltapäivän kävely (Shanghain  suurkaupungissa naantalilaisten kanssa ).

(Muistathan että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Modernia rakennuskantaa, paikallinen (yliopiston?) kirjasto hieno, kaksi 120 metriä korkeaa asuintaloa rannassa, siirtomaatyyliä, lissabonilaisen tyylisiä avenidoja, .. hiljaista. Ja ah, niin lämmintä.

Reissuporukan yhteinen eka illallinen on kahdeksalta, paikallista aikaa. Meidän aikaa siis kymmeneltä. Hieman unettaisikin jo, mutta syömään mennään. Huomenna  pohjoiseen patikoimaan. Kävelemäänhän tänne on tultu.  

 

Niitä näitä

Kuvatentin tulos

Tässä joku viikko sitten (2.11.) laatimaani kuvatenttiin

(ks. kuvat https://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kuvatentti/ täältä (rullaamalla alaspäin kuvat löytyvät myös)

osallistui aika vähän blogivieraitani. Mutta selkeästi yksi voittaja joukosta löytyi. Voittaja tiesi oikeita vastauksia viisitoista!  Seitsemästätoista kuvasta viiteentoista täysin oikea vastaus!

(1) Oulun teknologiakylä
(2) Oulu, Rantapellonkujan huvimaja c/o Satokangas
(3) Tertin Kartanon kuusikuja Oulun hautausmaa, vanha puoli
(4) Niitty Oulun kaupungin alueella, tod.näk. Taskilan kaupunginosassa
(5) Oulu, Tähtitornin Kahvila
(6) Oulujoki, Puutteenperä
(7) Oulu, Turkansaaren kirkko
(8) Lissabon
(9) Saariselkä, UKK-kansallispuisto (matka Iisakkipäälle)
(10) Pyhännän kylätalo
(11) Mustion linna
(12) Pyhän Pietarin kirkko, Vatikaani
(13) Oulun yliopisto, Linnanmaa
(14) Näkymä Perämerelle Toppilansaaresta
(15) Kuivakuru (Saariselän/Ivalon kultamaat) Tämäkin matkalta Iisakkipäälle
(16) Ravintola Sokeri-Jussi, Oulun Pikisaari
(17) Perniön kirkon kellotorni

Koivu on blogini kesää seurannut enemmän kuin tarkasti, ja läpäisi ”tentin” erinomaisin arvosanoin. Palkinnon olen jo toimittanut perille.

Niitä näitä

Hiukset ja identiteetti

Kampaajalla käydessä mietin, kuinka paljon ihmisen oleminen, identiteetti, arki, oma kuva, on kiinni ulkonäöstä?

Sitä vaan, että taidan palata  blondiksi, blondimmaksi… Vaikka tämä brunettius on luomumpaa, paljon halvempaa, paljon nopeampaa, oikeasti aidompaa  kuin jatkuva värjäys … mutta jos blondius on kuitenkin  omempi … vaikuttaako se persoonallisuuteeni….?

Minulle hiukset, tukka, on aina ollut iso osa identiteettiä. Muistanette tämän postaukseni https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/takaumia/ ja sitten esimerkiksi jutun raskausajalta: kuinka minä esikoista odottaessani toivoin:

a) että me saisimme – vihdoinkin – lapsen, – terveen lapsen ja

b) että jos lapsi jotain perisi minulta, niin hiukset: paksut, luonnonkiharat hiukset.

Saatiinhan me:  vihdoin esikoinen. Terve tyttö,  ja tyttö, joka vielä yksivuotiskuvassaan on täysin kalju!

Ihan kuten 1½ vuotta myöhemmin syntynyt veljensäkin: ei haituvaakaan päässä.

No, eiväthän ne hiukset tai tarkkaan ottaen hiuksettomuus, yhtään vähentäneet riemua, iloa, kiitollisuutta kakaroista, mutta, mutta  …

Ja nythän noilla lapsilla – varsinkin pojalla – on komeat pehkot. Luonnonkihara vieläpä.

Viime viikonloppuna Lissabonissa – ja niin monta muuta kertaa aiemminkin  reissussa – olen huomannut, kuinka hiukseni voivat muualla kuin kotona paremmin:  ovat kiiltävät, tuuheat, kauniimmin kiharat jne. Kiinassa tosin ilmeni lievästi sanoen ärsyttävä Parker-Bowles -ilmiö, mutta se on luku sinänsä. Ei siitä sen enempää.

Mutta aina vaan jaksan miettiä, miksi monella muulla luonnonkiharat hiukset voivat hyvin, kihartuvat kauniisti sateella, mutta meitsin kuontalo on yhtä afrohässäkkää tai liimautuu päätä myöten…? Varsinkin maskuliineille luonnonkiharat ovat voimavara, eivät ongelma … Jotta näin suuria ovat ongelmat tänään. Heh!

Siis mitä tänään muuta kuin kampaajalla käynti? Eipä kummoisia. Muutama ilonrippunen. Ensinnäkin pakastuminenkin on hyväksi. Se tuli todetuksi useammankin kanssa jutellessa.

Römppä-viikonloppu on alkanut; on viikonloppu ilman turhan monia velvollisuuksia.

Lapsuuden ruokamuisto-postaukseen on tullut ”uusia” kokemuksia – hauskaa.

Töissä yhdet eläköitymiskahvit olivat lämminhenkiset. Enkä edes  töpeksinyt ”virallisen kuvaajan” pestissäni.

Yksi työhön liittyvä onnistuminen,  johon minulla ei juurikaan osallisuutta, mutta jossa olen hiljaa myötäelänyt,  tuntuu hyvälle, olen ylpeä ilman omaa ansiotani.

Mukava on tieto, että tyär tulee huomenna kotikotiin, – illaksi, yöksi. Onhan se ilo.

Ja hyvä mieli tulee myös huomenna odotettavissa olevasta ystävien tapaamisesta.

Elämä on.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Valoa pimeyteen

Pimeästä pimeään. Sateesta kiiltävä asfaltti ahistaa. Ei jaksa lenkkeillä, ei puhettakaan pyörällä töihin menosta. Töissä pimeys unohtui. Pitkästä aikaa opetusta, silloin ei särje olkavarsi, eikä tiedä valottomuudesta. Ei ajattele aikaa. Marraskuu on tehty töitä varten. Ollut aina.

Ja tiedättekös, mitä täpinöissäni höpöttelin. Piti puhua vuosikurssista, puhuin vuosikerrasta. Enkä vain kerran, vaan kolmesti. Eiköhän yksi fuksi jo virnistäen kysellyt,  että onko hyvät tanniinit?  Olen ennenkin sekoillut viini- ja akateemisten termien kanssa. Tässä vuosikymmen sitten tehtiin kollegan kanssa EU-hankerahahakemusta Tiedeviestinnän maisteriohjelman saamiseksi osaksi Historian laitoksen opetusta. Mieletön ruljanssi (27-sivuinen hakemuskaavake, lobbausta, budjetteja, yli 100-sivuinen ohje hakemuksen tekemiseksi ja niin edelleen. Kaikki EU-hakemusten kanssa tekemisessä olleet tietävät millaista se on. No H:n kanssa väännettiin hankehakemusta aika paineessa ja niinhän sitten lopulliseen hakemukseen, joka kulki myös yo:n johdon kautta, jäi kahteenkin kohtaan, että hankkeen tavoitteena on perustaa ”maisteluohjelma” (po. maisteriohjelma). Eipä lapsukset haitanneet. EU-raha saatiin ja maisteriohjelma elää ja voi edelleen hyvin.

__________________________________

Iltasella kuvaprojektit jatkuivat…

Ostin Lissabonista perjantaina kaksi akryylistä valokuvakehystä. Ajattelin, että saattavat olla aika mukavat ja kätevät. Ja ovathan ne! Tulostin toiseen fisun kuvan Lissabonin jättiakvaarioista ja toiseen kuvan Etelä-Afrikan rannikolta Boundary Islandilta, jossa olimme katselemassa pinguja. Kehyksessä on metallitausta ja paksujen akryylimötiköiden pohjassa magneetit.

Kuva laitetaan levyn ja akryylin väliin, ja voila! Mahtavasti kolmiulotteinen kuva on valmis.

Sisustelin niillä sitten kylppäriä …

Lissabon Niitä näitä Reissut

Lomanen lopuillaan

Lauantai-ilta Lissabonissa. Vaihteeksi ajoimme taksilla. Matkaoppaita kannattaa lueskella. Ei olis tullut pieneen mieleenkään ilman niitä etsiä sellaista baaria, johon menimme aperitiiville. (Itse asiassa nuoret tarjosivat  kun olivat meille Compatibilityn mökillä hävinneet; siitä oli sellainen veto.) Baari nimeltä Pavilhao Cninês on Bairro Altossa (Rua Dom Pedro V 89).

Pieni ovi, jonka takana punaiset verhot ja sitten: korkea huone toisensa jälkeen, ja niissä kaikissa seinät täynnä kaikkea. Yksi huone vuorattu erilaisilla sotilaspäähineillä ja kunniamerkeillä, toinen pienoisrautatien vetureilla, kolmas vanhoilla soittimilla. Kuvia ja tauluja, kaikenlaista keräilytavaraa, roinaakin. Mutta mukavat isot nojatuolit, ainakin sadan drinksun lista erilaisia cocktaileja. Juniorin kanssa kirottiin kun me molemmat! olimme jättäneet kameran hotelliin. Olisi oikeasti kannattanut kuvata.

Kamerakännykän pikselit eivät todellakaan riittäneet. Mutta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, suosittelemme. Itse asiassa lähellä Portviini-instituuttia, joten kannattaa yhdistää noihin tutustuminen, eikä tehdä kahdessa rupeamassa kuten me teimme. Sitten seuraavaksi? Syömään tietty.

Kun sadekin oli taas tauonnut, päätimme kävellä Bairro Alton kapeilla,  idyllisillä kujilla – illan jo pimennettyä, mutta vielä oli ihan lämmin (+ 18 C, noin).  Etsimme taas kerran Helena Petäistön matkaoppaan perusteella ravintolaa, ja löysimmekin. Siellä oli joku ryhmävaraus: ei mahduttu. No suunnitelma B: Tagide-ravintola olisi rinteessä, josta olisi kaunis näköala kohti Alfamaa ja Tejo-joelle, Baixan kaduille.

Mutta ravintola on jo aika kaukana, siis otetaan lennosta taksi. Annamme osoitteen, ja vanha harmaa mies, vanhalla mustalla, vihreäkattoisella mersullaan vie meidät Largo da Chiadolle. Sanoin, että ei tämä Largo, vaan Largo da Academia Nacional on se, johon ollaan menossa. Puistaa päätään, näytän kartasta reitin, kirjasta ravintolan nimen. Ukko ei tiedä. Menee kysymään aukion reunaan parkkeeranneelta kollegaltaan, eikä vieläkään tajua, mihin pitäisi mennä. Näytämme vielä kartasta, mitä katua pitäisi lähteä ja mihin ajaa. Ei onnistu. Maksamme neljä euroa siihenastisesta kyydistä ja lähdemme tepastelemaan.

Löydämme Tagiden. Täysi! Herra ravintoloitsija on todella pahoillaan, ettei voi ottaa meitä asiakkaakseen ”vakka olemme Suomesta ihan tätä varten tulleet”. Hän neuvoo meille toisen ravintolan: Largo. Menkää sinne. Se on vastikään avattu, tehty vanhaan luostariin, sen kirkkoon. Uusi, innovatiivinen keittiö. Mehän menemme sinne. Ja pääsemme lehtereille, kaariholvien alle. (Eikä edelleenkään kameroita mukana.)

Tämä onkin ollut kummallinen reissu kun ei olla ainoassakaan kirkossa, eikä ainoassakaan museossa käyty. Tilaamme jo totuttuun tapaan nuorille pihvit ja meille pehtoorin kanssa merenantimia. Monkfish (merikrottia pehtoorille) ja minulle turskaa. Portugalilaisten turskainnostus on jotenkin käsittämätöntä.  Omilta kalastusalueilta on mahdollista saada vaikka ja mitä kalaa, saavatkin, mutta silti norjalainen kapakala on ykkösjuttu. Sanotaankin, että portugalilaisessa keittiössä on 365 turskareseptiä. En tiedä, monesko se minun tilaamani ruoka niistä oli, mutta oli se tavattoman hyvää. Pitkään aikaan parasta kalaruokaa, mitä olen syönyt. Sen kanssa tarjottu minttuperunamuusi sopi annokseen tavattoman erinomaisen hyvin.

Tämä gourmet-ravintola oli lähes Suomen hintatasoinen. Paitsi viinit olennaisesti halvempia. Kallein valkoviinipullo, jonka sitten valitsimmekin (Alentejon hyviä valkkareita ei Suomessa juuri koskaan ole myynnissä), maksoi vain 24 euroa. Suomessa vastaava viini olisi ravintolassa kaksin, kolminkertainen. Yleensä lissabonilaisessa ravintoloissa pullollinen hyvää portugalialaista viiniä maksaa kympin, vähän toista.

Kaupoissa on viinien hintahaarukka yhdestä eurosta kolmeenkymppiin. Ruoka on paljon halvempaa sekä kaupoissa että ravintoloissa. Vaatteet edullisia, paitsi tietysti Gant,  Armani, Ralph Lauren yms. maailmanmerkit ihan yhtä kalliita kuin missä muualla hyvänsä. Elektroniikka Suomen hinnoissa, kodin sisustustilpehöörit ja astiat halvempia kuin Suomessa.

Mutta palatkaamme vielä Largoon. Se paljastui lopulta ranskalaisten ravintolaksi ja enemmän kuin puolet täyteen tulleen ravintolan asiakkaista oli ranskalaisia. Ja se mikä hämmästytti oli, että ravintolassa sai tupakoida, nimenomaan siellä lehtereillä, jossa mekin olimme. Ja kyllähän se tuntuu ikävälle kun naapuripöydässä juppi ranskalaisukkeli sauhutteli ja oli muutenkin enemmän kuin vähän ärsyttävä.

Largosta lähdimme joka tapauksessa varsin tyytyväisinä, kylläisinä. Kymmenen jälkeen, hiljalleen kävellen, vielä nauttien lämpimästä, tummenevasta Euroopan reunan yöstä. Mutta oli jo suunnattava kohti hotellia. Olisi voinut vielä jäädä kaupungillekin, kun ei kerran satanutkaan, mutta hakeuduttava yöpuulle. Aamulla varhain lähtö kohti Helsinkiä ja kotia.

Talviaikaan siirtyminen aiheutti hieman huolta. Ollaanhan oikeaan aikaan, toimiihan herätykset jne. Tilasimmme respasta wake-up´n kuudeksi ja tehtiin taksitilaus valmiiksi, ja eikun nukkumaan. Citybreak Lissaboniin lopuillaan.

Aamulla klo 7 taksille
(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Myrskyisän yön (siis vain sää, ei meillä myrskyä :)) jälkeen aika hyvästella Real Palacio, jota sitäkin voidaan suositella, ehkä vähän syrjässä, mutta hyvä, siisti, hiljainen, hillitty ja charmantti.  Taksissa soi kaihoisa fado, J:kin huokaili Lissabonista lähtemistä mutta oli tytöllä  jo ikävä kotiinkin. Totesin nuorille, että en koskaan ole reissussa kiinnittänyt niin paljon huomiota autojen renkaisiin ja vanteisiin, ja koiriin. Väistämättä tässä matkaseurassa nämä ovat olleet aika ykkösjuttuja. Kuten sanottu ei kirkkoja, ei museoita. Autontenkaita ja koiria. Uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita, ja tarpeellisia.

Lentokenttä ei ollut ainoa paikka joka oli jo koristeltu joulukoristein.

Aeroportossa oli pitkät jonot check-inniin. Vasta tässä vaiheessa kerroin matkaretkueellemme, että olin yrittänyt saada meille matkustusluokan vaihdon. Minulla kun edelleenkin noita Plussa -pisteitä on yllin kyllin. Jonossa sitten jännitimme, kuinka käy. Ja tukimme sitten check-in -tiskin aika pitkäksi aikaa. Portugalin Marietta yritti ja puhui, puhui ja yritti. Vaikka nimenomaan olin Finnair Plus- palveluun pistänyt  viestiksi , että business-paikat kaikille tai ei kenellekään, saimme kuitenkin liput 3 + 1 siten, että J. olisi yksin joutunut Economy-paikalle. Juniori päätti ritarillisesti mennä tyttöystävänsä kanssa tavallisille paikoille.  Koneessa purseri onneksi järjesti , että pääsivät vierekkäin.  Ja saivat exit-paikan ja yhden ylimääräisen penkin käyttöönsä. Pehtoorin kanssa nautimme business-luokan brunssin:  oikeilla työkaluilla, lisätilalla ja shampanjalla. 🙂

Lissabonista lähtiessä nousu – edelleen jatkuvan, kohtuullisen myrskyisän sään vuoksi ­ – aika vaappuva, ja perämies varoitteli odotettavissa olevasta turbulenssista, mutta ei se onneksi kauan kestänyt.  Lento Lissabonista suoraan Helsinkiin, ei Lontoon kautta kuten mennessä. Ja Helsingissä juuri ehdittiin Oulun koneelle.

Oulun pimeyttä vielä lisäsi joku katuvalo-ongelma, Pohjantielläkään ei valoja, ei oikein missään. Tuntui todella että tultiin, pimeään, kylmään, pohjoiseen. Mutta takana mukava lomanen. Lissabon on hyvä kaupunki.

Niitä näitä

Lakko – ja lukemisesta vielä

Lakko. Se on päivän sana. Pahinta on tämä epätietoisuus.

Ei päivällä ole ollut edes mitään tietoa, onko neuvottelut käynnissä? Juuri nyt tuli tieto, että huomenissa neuvotellaan, eli viime metreille menee taas. Meillä on siis aiottu lähtö keskiviikkona kahdelta Oulusta.

Aina nämä lakonuhat/lakot on oppilaitosten syys- tai hiihtolomaviikoilla. Kun olimme lähdössä Maltalle 2006 (kuvia klik, klik) oli silloinkin Finskin lakko (vai oliko se se loma, kun säiliöautot olivat lakossa, eikä lentokoneisiin saatu löpöä, any way, lakko kuitenkin)  ja meille tuli jo Aurinkomatkoilta tieto, että reissu peruttu. Purettiin laukut ja oltiin lievästi raivona. Sitten yöllä tulikin viesti, että sittenkin aamukoneella Hesaan ja kohti Maltaa. Silloin meni melkein vuorokausi matkantekoon Oulusta Maltalle.

Päästäänkö nyt reissuun vai ei? Entäs jos mentäis junalla Hesaan, niin päästäiskö sitten Helsinki – Lontoo – Lissabon väli? Jos nyt varaan junaliput, mistä tiedän, että päästään edes ulkomaan lennolle. Sitten ollaan Helsinki – Vantaalla matkalaukuissa vetimet 15 – 20 lämpöön ja edessä junamatka takaisin kotiin?

Eniten harmittaa J:n puolesta. Juniori on tyttöstävänsä J:n kanssa lähdössä mukaamme. Ja J. on säästänyt kovasti, hommannut elämänsä ekan passin, lauantaina hankittiin matkakamppeitakin ja kaikkea on jo suunniteltu. J. ei ole paljon elämässään reissannut: Tukholman ja Tallinnan nähnyt, joten odotukset korkealla. Hard Rock Cafe ja Casino, Euroopan pisin silta ja yksi maailman suurimmista akvaarioista, fado-ravintola ja El Corte Ingles haaveissa tsekata. Haaveissa mennä vanhoilla raitiovaunuilla Alfamaan ja hissillä (sama suunnittelija kuin Eiffelin tornilla) Bairro Altoon. Istuskella Baixan katukahviloissa ja nauttia ihania pieniä portugalilaisia vaniljaleivoksia. Pehtoorin kanssa portviini-instituutti ottaa uudemman kerran tarkasteluun. Kun 80-luvun lopussa siellä kävimme, emme paljon portista perustaneet. Nyt tilanne on vähän toinen…

Jos lakko tulee lopetan tämän puolittaisenkaan loman pitämisen ja menen töihin! No huomennahan menen joka tapauksessa – ja jos menis arkistoon loppuviikoksi. Olis edes jotain ympäristön vaihdosta! Se ei nyt kyllä ihan ole sitä mistä olen haaveillut! Noup!

_______________________________________________________

Finnairin lähteviä/saapuvia/peruttuja -sivua pitkin päivää tsekatessa olen välillä lueskellut myös muiden blogeja,
ja vähän rupesi harmittamaan, etten hoksannut haastaa Irmaa, MekuRua ja Kaisaa tuohon ”kuvaile itseäsi kirjojen nimillä” -haasteeseen.

Systeri onneksi haastoi Irman, jonka kiinnostava kirjalista on täällä.  

Myös Katse avartuu– ja Sukututkijan loppuvuosi -blogien pitäjät lukevat paljon; olisi kiinnostavaa saada heidänkin listansa – jollei ole liian henk.koht. juttu…

Oma lukupäiväkirjani, jota olen nettiinkin päivitellyt, on tämän linkin takana. Nettiversio laahaa aika pahasti jäljessä, mutta vakaa aie on ihan pikapuoliin saattaa se jotensakaan ajan tasalle.

Niitä näitä

Miesten vaatetuksesta

Tänäänkin Suuri Ruoanlaitto Päivä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokkailin kaikkea sellaista, mistä nuoret pitää. Juuri söimme pitemmän kaavan mukaan neljästään.  Hassu olen, mutta hurjan hyvälle se tämmöinen tuntuu.

Muutenkin sellainen perheviikonloppu. Eilen aamupäivä oltiin nuoremman nuorenparin kanssa kaupungilla monta tuntia shoppaamassa. Pojalla ei kertakaikkiaan ollut enää sopivia housuja, ei ehjiä kenkiä, ei syys/talvitakkia joten ei muuta kuin kauppaan. Meitsikin kelpuutettiin pitkästä aikaa mukaan vaateostoksille. Poika on jo pari vuotta käynyt itselleen vaatteet ostamassa, mutta nyt oli kyse niin massiivisesta hankintaerästä (ja rahanmenosta!) että äippä sopi völjyyn.

Kun lapset olivat ala/yläasteiässä lähdettiin yleensä syksyin keväin kolmestaan ostamaan koulu/talvi/kevätkampetta. Tytär oli jotensakin kohtuullisen kiinnostumaton mistään, ei olis voinut vähempää kiinnostaa mitkään uudet vaatteet, ja poika kulki hyllyltä toiselle, rekiltä kolmannelle: ”katoppa äippä, tämä huppari sopis hyvin niiden mun ruskeiden skeittifarkkujen kans” tai ” farkkutakki ois aika siisti jos laittais valkosen  t-paidan sinne alle ja sitte mustat Levikset” …

Ja ehkä paras juttu pojan pukeutumisinnosta oli kun teetätettiin seitsemänvuotialle puku: oli tulossa häät, muutamat muut isommat juhlat ja oli tuttu ihminen ompelemassa. Hieno puku tuli, poika tykkäsi siitä niin, että kysyi, eikö saisi ekaluokalle mennessään ensimmäisenä koulupäivänä pistää sitä päälleen. Varjelin lasta, ja kielsin.

Mutta onpa tuo aina osannut vaatia vaatteensa ja hurjan hyvä värisilmä pojalla on. Ja mikä parasta, pitää huolta, että vermeet on siistit. Yläastevuosina koulun ja oman bändin keikoille mennessä oli oltava coool. Ja tietää milloin on kauluspaidan aika.

Eilen olin kovasti mielissäni kun poika halusi ostaa vakosammarit. Ehdottamaani kirjoneuletta ei sitten kyllä enää hyväksynyt… 🙂

Jos minä jostakin kamppeesta miehillä pidän niin vakosammareista. Leveävakoisista ruskeista vakosammareista. Jos niiden kanssa on vielä kaunis villapaita ja ruudullinen paita niin minä olen jo aivan vakuuttunut, että kyseessä täytyy olla hyvä tyyppi. Ja kengät on tärkeät! Usein katson ensimmäisenä kädet ja kengät. Ne kertovat miehestä jo tavattoman paljon … 🙂

Jos miehellä on valkoiset kengät (lenkkareita, tennareita tms. ei lasketa) ja jos niissä on vielä viisto korko, niin on vaikea vakuuttaa minua enää yhtään mistään. Autokauppias tai lääkäri, jolla on valkoiset nahkakengät, on auttamattomasti skipattu minun luottamukseni ulkopuolelle, saatikka, että ystävystyisin sellaisen kanssa… 🙂 no joo, eihän ne kengät miestä tee, mutta kyllä vakosammarit ja jumpperi yleensä ovat tae hyvästä seurasta. Heh!

Mitenkäs pehtoori pukeutuu? Hyvin.  Eikä minun tarvitse vaateostoksille kanssaan lähteä. Itse vaatteensa hommaa, ja vetimensä reissuun pakkaa. Ei ole ollut valittamista, kovasti olen kamppeistaan tykännyt. Oliko vakosammareissa ja tummansinisessä neuleessa kun lukioaikana seurustelun aloitimme? Ei, ei ollut. Oli Hai-saappaissa, farkuissa ja nahkatakissa. Hyvin kelpasivat nekin. 🙂 En kerro, kuinka kauan siitä jo on.

_______________________________________________

Klo 21.08: lakko alkaa huomenna!!Voi prkl! Miten me Lissaboniin mennään? Ei mitenkään! Voi itku!

Niitä näitä

Periaatteessa lomalla

Tiedättekös, mistä tietää, että meidän perheellä on syysloma lähellä?  Tästä:

Ilmailualan Unioni IAU ry uhkaa aloittaa lakon ilmailualan teknisiä palveluja tarjoavissa yrityksissä maanantaina 25.10.2010 klo 5.00, ellei ennen sitä päästä sopimukseen uudesta lentoliikenteen palveluja koskevasta työehtosopimuksesta. Alkaessaan IAU:n lakko vaikeuttaisi Suomen lentoliikennettä, myös Finnairin lentojen liikennöintiä.

Aina joku lakonuhka. Aina. Ja tässä voi vedota vain blogi-aikakauteen (esimerkiksi ja tämä), mutta ”aina” on paljon pitempi ajanjakso.

Noh, lomakin alkaa tosiasiassa vasta keskiviikkona, aikaisintaan.

Roudasin tänään töistä kassillisen luettavaa ja tiistaina on tutkijaseminaari, johon mennessä kassillinen olisi jotensakaan selattava. Se, että syyslomaviikko jää torsoksi, antoi omalletunnolleni luvan mennä tänään duuniin vasta aika myöhään, – joten ehdin käydä haudalla (jo kuusi vuottako siitä on?), ja lähteä aika aikaisin kampukselta kotiin. Ehdin käydä lenkillä ennen kuin juniori nälkäisenä istahti ruokapöytään.

Viikonloppuna aion ehtiä ulkoilla enemmänkin. On ulkoiltava – jos sää suinkin sallii. Mutta nyt on juuri oivallinen sää sytyttää takka, hakea Lissabonin matkaopas, Don Quijote, Sirpa Kähkösen Rakkauden ja tulen liekit, viltti, punaviinilasillinen  ja istahtaa takkatulen ääreen, jossa pehtoori on jo toisen tuolin vallannut.

Sittenkin loma jo nyt 🙂

Niitä näitä

Myrskyvaroitus

Heti aamusta jälleen pilvistyvää, joskin vielä tyventä. Puuskittain yltyvä syystuuli teki ilmapiiristä sähköisen, ja lämpötila nousi, tosin vain myrskykeskuksessa. Muualla kampuksella lämpötila pysyi ajankohdan normaalin keskiarvon alapuolella.

Heikkoa näkyvyyttä, mikä iltapäivää kohti vain heikkeni. Siitepöly- tai ehkä sittenkin joku muu allergiavaroitus lienee myös tarpeen.  Ajoittaisiakaan helpottavia, ilmaa puhdistavia sadekuuroja tai muita isompia puuskia ei ole ilmennyt, eikä kai ole odotettavissakaan. Pieni tornado juniorin huoneeseen on kuitenkin mahdollinen.

Ohutta yläpilveä ja hetkittäistä sään selkenemistä oli havaittavissa puolen päivän tienoilla, mutta iltaa kohti matalapaine jälleen voimistui.  Rajuilmaksi tilanne tuskin kääntyykään, sillä iso mukillinen lohduttavaa kaakaota ja kirja auttanevat, ja Tuulestatemmattu  tyyntyy  leppeän lounatuulen kaltaiseksi  🙂

Että minä olen ollut pahalla tuulella tänään!

________________________________________________________________________________________________

Aihepiiriin liittyvää kuvitusta

1) Blogin oikeassa palkissa on Lissabonin säätagi.
Reaaliaikainen (Portugalissa kello 2 tuntia meistä jäljessä)
tieto Atlantin rannikon lämpötilasta.  ->>

2) Viime Helsingin reissulla Akateemiseen livahdettuani ostin tämmöisen.

Sisällysluettelo (klikkaa suuremmaksi, näet paremmin) kertoo,
mistä kirjassa on kysymys. (Yöpakkasista? :-))

Mukava pikku kirjanen,
jota voisi käyttää mikro/paikallishistoriallisissa kuvauksissa apuna.

3) Ja pari klassikkosääennustetta. Ensin vähän pidempi.

Sitten taattua Kummeli-kamaa, lyhyesti.

Niitä näitä

Robleemi

Mitä yhteistä on Noitavainojen uhrien muistomerkin paljastustilaisuudella, eilisen aamun mahdottoman hienolla, kuulaalla syyssäällä, väitöstilaisuudella, karonkalla, pojalle varatun asunnon rakennustyömaan esittelytilaisuudella, isolla täytekakulla, jonka olen värkännyt ja  tyttären tupareilla?

Kaikissa niissä tarvitsin kameraa. Olisin tarvinnut, olisin halunnut kuvata, mutta, mutta.  Keskiviikkona hoksasin, että kameran akussa ei ole kuin hippunen latausta jäljellä, ja kun ryhdyn lataamaan sitä tajuan, että olen unohtanut laturin mökille. No just! argh! Niinpä sitten soittelu, ajelu, surffailu ympäri Oulua: aikeena että ostan uuden laturin. Hyvähän se on olla kotona laturi ja mökillä toinen. Ja löytyykö sitä laturia? Ei, ei löydy. Ei ole maahantuojan varastossakaan. Siis toimitukseen voi mennä pari, kolme viikkoa! Ja meidän syyslomamatkakin on kohta, eikä minulla ole kamerassa virtaa??

Torstaina olleeseen laatan paljastustilaisuuteen otin pikkukameran, pokkarin. Puolihuolimattomasti räpsin sillä kuvia ja iltasella blogitekstiä kirjoittaessani keksin, että laitanpa kuitenkin yhden kuvan Kalevan lukijakuva -sivullekin, koskapa eivät toimituksesta olleet paikanpäälle vaivautuneet. Ja miten kävi? Tuo räpsähdyskuva on muutamassa päivässä noussut kymmenen katsotuimman kuvan joukkoon. Yli 2000 katselua! Joskus olen Kalevan lukijakuviin lähettänyt omasta mielestäni hienojakin otoksia, mutta ovatko  ne saaneet tuhansia katselejoita? No eivät ole, ei. Muutama sata on saattanut parhaimmillaan olla.

No sitten  väitöksessä ja karonkassa kuvailin hyvin säästeliäästi, ja tänään kun katson, onko latausta enää yhtään jäljellä, niin vieläkin on monelle kymmenelle kuvalle virtaa…

Siispä eikun kamera taas toimeen. Pojan tulevan asunnon naapuritontilla oli raksahommat vielä aikalailla kesken…

Lenkillekin otin Canonin reppuun.

Ja kakusta ja  ”mummutupareistakin” saatoin siis ottaa kuvia. Tytär on asunut jo vuoden Tuirassa (Hartaanselän rannalla,  jossa on juuri alkanut lippoaminen), mutta isovanhemmat eivät ole päässeet neidin kämppää toiveistaan huolimatta näkemään. No nyt oli sitten sovittu, että mie leivon vähäsen ja tytär kutsui Jäälin mummun ja papan ja murmelin kylään. Samalla vävykokelaan esittely… 🙂 Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jääliläiset on kuumeessa. Me kahvittelimme sitten pienemmällä porukalla.  Ja minä otin kuvia. 🙂

Lissabonin reissua varten pitää vielä keksiä laturiongelmaan ratkaisu. Ei oikein viitsi 480 km (yhteen suuntaan) ajella vain laturia hakemaankaan…

Historiaa Yliopistoelämää

Bibliofiliaa

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus :)) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 ”Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

Niitä näitä

Miksi Dubai?

Huomenna tähän aikaan ollaan – jos kaikki sujuu hyvin – Dubaissa. Miten se valikoitui matkakohteeksi? Nuoriso sai valita.

Viime keväänä sanoin, että lähdetään hiihtolomalla minne vaan, jos molemmat lähtevät mukaamme. Viimeksi olemme olleet neljästään 2007 Madridissa ja pehtoorin kanssa toivoimme kovasti, että lähdettäis koko perhe – ainakin vielä kerran – jonnekin. Lupasin lähteä vaikka Kanarialle, vaikka vielä New  Yorkiin joka nuorille on jotenkin huippukohde. Ihan minne vaan, jos molemmat lähtevät…

Sisarukset aikansa pohtivat: Islanti ja Reykjavik oli vahva ehdokas, Tokio vilahteli varteenotettavana vaihtoehtona, mökistäkin puhuttiin :). Roomaa kumpikaan ei edes esittänyt, muita Euroopan kaupunkilomia (erityisesti Lontoota) harkitsivat. Lissabon olisi ollut minulle erityisen mieluinen valinta, ja kuulin mainittavan myös Mauritiuksen ja Floridan. Valintaa rajasi se, että Juniori ei voi sietää pitkiä lentoja, –  ja esikoinen halusi aurinkoa…

Juuri kun asia oli ajankohtainen, viimeiset kolme vuotta maata kiertävällä radalla kulkenut veljeni oli perheineen meillä käymässä ja he olivat juuri palanneet Dubaista, josta serkutkin hyviä kokemuksia meidän kersoille kertoivat, joten meidänkin nuoret päätyivät Dubaihin. Saman tien sitten varasin Aurinkomatkoilta reissun – neljälle! Muistimme kyllä kaikki että Marokon reissun jälkeen olimme olleet vähän sitä mieltä, ettei islamilainen maailma ole meidän ykköslomakohteena, mutta Dubaihan nyt onkin vähän toista.

Siellä odottaa lämpö ja valo, loma. Ja me lähdetään neljästään!  Siitä minulla on ollut monta viikkoa hyvä mieli.

Huomenna klo 4.00 soi kello: nyt nukkumaan.