Tänään omassa Alma Materissani, omassa opinahjossani ja vuosikymmenten työpaikassani.
Syy Linnanmaan kampuksella käymiseen oli ”viesti” menneisyydestä. ”Viesti ” oli väitöskirja, jonka 1990-luvulla Oulussa historian opintonsa aloittanut ja kuukausi sitten väitellyt A. oli lähettänyt minulle kiitosten kera.
Minulla ei ollut hänen väitöskirjansa valmistumiseen, ei edes aloittamiseen minkäänlaisia ansioita, mutta hänen perustutkintojensa aikana olin – en niinkään opettajana kuin – opintojenohjaajana ja kannustamassakin.
Sain syyskuussa yllätyksekseni kutsun Helsinkiin väitökseensä ja karonkkaankin, mikä tuntui tietysti hyvälle. Ja olisin mennytkin, jollei juuri silloin oltaisi oltu Sardinian kukkukoilla patikoimassa. FT in spe lähetti minulle väitöskirjansa entisen kollegani mukana, ja sitä olin jo viime viikolla Linnanmaalta hakemassa, mutta ei onnistunut, joten tänään uusi käynti. Kaksi kertaa viikon sisään Linnanmaan kampuksella!
Molemmat kerrat oikeinkin mukavia. Ja kuinka paljon muistoja ja mietteitä. Historiatieteet (ja koko humanistinen tiedekunta) ovat muuttaneet minun lähtöni jälkeen toiselle puolen kampusta, ja vain muutaman kerran olen uudessa paikassa käynyt. Eivätkä vain seinät ole toiset kuin viime vuosikymmenellä, vaan paljon muutakin on toisin.
Oman oppiaineen kollegoiden kanssa sain päivittää nykytilannetta, ja kahvitella minulle uudessa ”HUMUS-kuppilassa”. Luulen, etten enää olisi likimainkaan niin tyytyväinen työhöni ja kaikkeen, mitä siihen liittyi (opiskelijat, kollegat, oppimisen ja opettamisen ilo) kuin olin silloin kun työni jätin.
Moni asia on muuttanut yhteisöllisyyttä, heikentänyt sitä. Näin olen ymmärtänyt jo aiemminkin, – olen toki vuosien varrella jonkin verran ollut yhteyksissä entisten työkavereiden kanssa, väitöksissä, seminaareissa, juhlissa ja arjessakin.
Nyt voin taas ”emeritana” kulutella päiviäni hyvillä mielin vähemmän akateemisten asioiden parissa.
”Ennen oli kaikki paremmin”, totesi vuosikymmeniä esihenkilönäni ollut professori JV.
Usein keskustelimme tästä, – ja minähän olin vahvasti eri mieltä hänen kanssaan.
Mutta niinpä vain tänään olin ihan vähällä lipsauttaa samat sanat.
Ainakin portaikot olivat entisessä paikassa vähemmän ”teolliset”. 😀
Käytiin pari vuotta sitten lasten kanssa seikkailemassa Linnanmaalla. Kovin oli meno muuttunut omista opiskelu- ja työajoista. Humus-kuppilan uusi sijainti oli suorastaan järkytys. Kauheasti kuitenkin keksin tarinaa ja muistoja, lapset kuuntelivat niitä mielellään. Ja uskomatonta, mutta totta: näin kahvilassa entisen opettajani. Kävin juttusilla, sanoin nimeni ja hän muisti minut. Se oli kiva kohtaaminen.
Humus-kuppilan sijainti ja koko, ja minusta myös tunnelma, ovat kaukana entisestä. Toiminnan kannattavuuskin on kuulemma ollut viime vuodet, koronan jälkeiset vuodet, hyvinkin heikko, toiminta vaakalaudalla. Juuri tässäkin kohtaa teki mieleni sanoa, että ”ennen kaikki oli paremmin”. 🙂
Opet muistavat. Luulen, että olet niitä, jotka jättivät jälkiä, …