Suvanto.
Tuntuu että nyt on jonkinlainen lepo. Tyyneys, hengähdystauko. Mutta jo tätä kirjoittaessa ajattelen, uskaltaakohan näin sanoa. Huomenna kuitenkin jo tulee joku ikävä uutinen, huolen aihe, ahdistuksen yö edessä?
On mukavasti tekemistä, jää hyviä jälkiä tai mukavia tuotoksia päivän kuluessa, tulee monista jutuista monenlaista hyvää mieltä itselle ja muille, mukavia kohtaamisia ja edelleen aikaa olla itsekseen. Sellainenkin merkillinen juttu, että olen ihan mielelläni puhunut puhelimessa. Tänään enemmän kuin varmaan kuukausiin. Puhutteko te muut ´vapaaehtoisesti´ puhelimessa nykyään? Monellehan se on töiden takia välttämätöntä, mutta entäs vapaa-ajalla? Sen jälkeen, kun äiti viimeisenä elinvuotenaan (2021) ei enää puhelinta käyttänyt, ovat minun puheluni pudonneet murto-osaan entisestä. Mutta tänään monta ihan antoisaa puhelua. Osaan minä vielä olla puhelimessa. Metka juttu!
Edessä on aika paljon lupauksia ja lupaavaa, odotettua ja odotettavaa, menneen kanssa nyt ainakin hetken sovussa ja sujut. Ei yhtään lääkäriaikaa meillä kummallakaan tiedossa. Ei akuuttia huolta tai murhetta lähipiirissä … Ei ainakaan tietääkseni.
Ja minullahan ei yleensä ole mitään syksyäkään vastaan, ei varsinkaan, jollei sadepäivien ketju ole loppumattomalta tuntuva, – ja nyt ei ole ollut. Siis hyvä syksy.
Oikein hyviä pyöräilykelejä on riittänyt, ja kaupunkiruska parhaillaan vähintäänkin kohtuullinen.
Enkä nyt siis puutu ollenkaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen; sen kanssa kaikki levollisuus kaikkoaa, mutta omassa pienessä kuplassa enimmäkseen hyvää.
Pikkuisen kyllä nyt pelottaa kun tällaisia kirjoittelen.
Ihana kuulla, kiva kun kirjoitit. Pelätä ehtii myöhemminkin.
Totta: onhan se niin, että ”etukäteen” pelkääminen ei yhtään auta yhtään mihinkään. Se saa vain hyvätkin ajat ja päivät kurjiksi, ikäviksi, pelokkaiksi. Jatkan siis tyynenä taivaltamista – kohti uusia seikkailuja? suruja? iloa? kohtaamisia? Päivä kerrallaan, nyt!
Sellaista se elämä on: on hyviä päiviä, on huonoja päiviä. On aikoja, joiden soisi jäävän väliin ja on hetkiä joiden haluaisi pysähtyvän, koska on silloin tuntee että kaikki on hyvin, ihanaa, onnellistakin. Ei näitä voi ´valita´ mutta kyllä minä uskon, että ainakin vähän ja aika usein voi itsekin vaikuttaa siihen, miltä elämä maistuu.
Antoisaa päivää sinullekin!
Sama tuttu tuntemus. Painostava ajatus ettei saisi tuntea tyytyväisyyttä siitä, että elää juuri sitä hetkeä jota elää ja on vilpittömästi iloinen omasta hyvästä olostaan. Kyllä kohta palautetaan takaisin maanpinnalle. Niin kuin olisi joku syy olla ankara itselleen. Ja sitten puhelimesta. En, en tykkää puhelimessa puhumisesta. On ongelmia oman kuulemisen kanssa, mutta myös sama ongelma toisessa päässä joten keskusteluissa on melkoisesti väärinymmärtämistä . Puhetta tulkitaan siten miten kuulija on luullut toisen vastaavan tai kysyvän. Toistan kysymyksiä useaan kertaan , mutta vastapuoli ei saa selvää puheestani ja sama toiseen suuntaan , en ymmärrä kuulemaani siitä huolimatta että hand free on käytössä. Hand free ei jostain syystä aina yhdistä, silloin on tyydyttävä pelkään puhelimen äänentoistoon ja vaikka toimisikin ongelmia on. Sitten voi olla että kysymykseni menee toiselta täysin ohi korvien ja puhumme toistemme ohi. Tämä johtuu kuulemisongelmista, ei toisen välinpitämättömyydestä, vaikka se siltä tietysti sillä hetkellä tuntuukin. On melkoista pinnistelyä että saa ajoitettua kysymyksenä niin että olisi edes pieni todennäköisyys että vastapuoli pysähtyisi kysymystä kuuntelemaan. Nämä puhelut ovat erittäin tärkeitä, vaikka puhelun jälkeen on jotenkin epätoivoinen ja väsynyt olo. Ahdistaa, kun asioita jää epäselväksi tai omasta mielestäni tärkeänä pitämäni asia meni vastapuolelta ohi taikka tulkinta ei vastannut odotuksiani. Viralliset puhelut ovat ahdistavia, ei niistä sen enempää. Ymmärrän hyvin nuoria jotka tuntevat pakokauhua live-puheluita kohtaan.
Kyllä me osataan nauttia hyvästä olosta. Yritetään. Metsässä ja merenrannassa, luonnossa ja vaikka kotikeittiössä on hyvä antaa lepo ahdistuksesta, antaa ikävien ajatusten lipua kauas pois. Eihän se huoli, ahdistus, pelko häviä ”päättämällä”, mutta ”metsäterapia” tai mikä se itse kullakin on, auttaa edes vähän. Minulle sellaiset muiden ja omatkin lohdutukset, elämänviisaudet kuin, että ”kyllä se menee ohi”, ”suru muuttuu lempeäksi”, ”ahdistus ei ole pysyvä olotila”, ”seuraavaksi tulee parempia aikoja”, ”on asioita, joille ei vaan voi mitään” … ovat auttaneet ja auttavat pienen pätkän eteenpäin kohti suvantopaikkoja.
Vaikka minä kirjoitin, että puhelimessa puhuminen ei ole minulle enää tavallista eikä tavoiteltavaakaan 🙂 niin sinulle on ihan varmasti paljon vaikeampi juttu. Tsemppiä siihenkin.