Punatulkku lauleskeli ja käpytikka naputti jossain puronrannassa, kun lähdin mökkipihasta. Muutoin täysin hiljaista.
Ajelin autolla Laanilan parkkiin, olin iloinen, kun sää ja keli näyttivät suosivan kaksiviikoisen mökkielon viimeistä hiihtopäivää. Ehkei tänään sadakaan lunta, ei vettä, ei räntää, – voisiko jopa paistaa?
Savottakahvilan nurkalta lähdin samalle reitille kuin eilenkin. Eilen totesin tämän hyväksi, sopivaksi, miksenpä siis heti toistamiseen. Niin hyväksi, kauniiksi ja komeaksi olin reitin eilen aatellut, että tänään otin Canonin mukaan. Ja eka kertaa hiihtämään lähtiessä puin myös kameravaljaat päälle.
Kannattihan se: järkkäri kulki mukana melkein huomaamatta. Tosin välillä kamera rinnuksilla ”hyytyi” ~ automaattitarkennus jäätyi, vaikka pakkasta ei ollut kuin puolenkymmentä astetta. Manuaalisti kuitenkin onneksi pelitti!
Ja ennen kuin pääsin Piispanojan taukotuvalle, aurinko jo paistoi siniseltä taivaalta.
Jo siellä tupisin, huudahtelin ääneen: ”Oi, että”, ”Kuinka voikaan olla näin kaunista?” Niinhän siinä kävi, että vietin ladulla reilun parituntisen. Nimenomaan enemmänkin vietin kuin hiihdin/kuntoilin. Reilut 13 kilometriä pelkkää liikkumisen iloa, hiljaisuutta.
Rauhaa, mielenrauhaa, maailmanrauhaa. Lapin luonto, aurinko, tarpeeksi aikaa,mahdollisuuksia ja terveyttä. Sini-valkoinen maisema, korkea sinitaivas, valkoiset, kimmeltävät hanget. Melkein tuntui, että kaikki hyvin.
Eihän se mikään vaellus ollut, eikä ”verenmaku suussa” -hiihto.
Lauantaina keskipäivällä hiljalleen hiihdellen, paljon kuvaillen. Kiitos taas mökkimaisemat, Lapin luonto, Saariselän ladut.
Päivän latu/kuvaretki täällä (50 kuvaa) : https://pic.fi/VH2R4APJKG
Oi että ! mielenmaiseman kuvia !!
Nyt* jo tuntuvat melkein epätodelliselta. (*Matkalla Ouluun, jolloin sakea lumi-räntä harmaannuttaa maiseman, vähän mieltäkin.)
Kyllähän noissa keleissä ja maisemissa kelepaa hiihellä, semminkin kun täälä meilä Oulusa on ollut jo puolitoista viikkoa pelekkää vesisadetta ja loskaa. Ei mitään mahdollisuutta suksille. No, tervetulemast vaan tänne Oulun arkeen. PS. Niin hyvältä kuin tuo kuvaamasi ravintola-annos näyttääkin, niin kyllä noita tuhdin hiihtolenkin painikkeeksi kolme annosta vaadittaisiin. Tai, vaihtoehtoisesti grillin kautta mökille.
Mekin jo täällä Oulun arjessa – ladulle ei todellakaan mahdollisuuksia.
Ei tuo ruoka-annos minullekaan ihan yksistään riittänyt. Alkuun oli kohtuullinen kipollinen frittimuiskuja, tillidippiä ja leipää. Se riitti, eikä Muossi-grillille (jos ei koskaan ollakaan käyty) tarvinnut mennä. 🙂