Vuoden ensimmäinen, tänä vuonna hyvä kuukausi (2 vkoa mökillä, 1 vko Teneriffalla), on takana, ja nyt on edessä vuoden turhin, minulle ´vaikein´ kuukausi. Helmikuu = februarfobia.
Tosin nyt, kun päivät eivät ole enää sidoksissa yliopistolehtorin työvuoden hommiin, kun ei ole keskitalven työkiireitä, joiden vuoksi moni muu asia jää retuperälle, ei kuukausi niin kinkkiselle tunnukaan. Ainakin tämä kuukauden ensimmäinen päivä on sujunut oikein hyvissä merkeissä.
Ja jo asennetasolla olen päättänyt selättää tämän keskitalven kipupisteen. Hyvä on, hieman dramatisoin: ei tämä nyt niin vaikeaa ole. Kai. Enää. Ehkä. Toivottavasti ei.
Ensinnäkin: tänään Oulun latukartalla on monta pätkää huollettuina ja lupaavina. Ainakin aamulla netistä tsekatessa näytti siltä, että vihdoin pääsee ladulle täälläkin. Ei mitään syytä, miksen olisi ajellut autolla Herukkaan, Risuniittyyn, ja lähtenyt kympin lenkille. Hyvä! Erinomaisen hyvä juttu.
Toiseksi. Helmikuussa on latujen lisäksi muutakin hyvää: laskiainen. Paitsi että tänä vuonna laskiainen ja sitä myöten myös pääsiäinen ovat hirmu myöhään (laskiaissunnuntaita vietetään seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä ja vuonna 2025 se on 2. päivä maaliskuuta ja laskiaistiistai 4.3.)
So what! Me oltiin muksujen kanssa päätetty, että tänään on aika laskiaispullille, ja sillä mentiin! Ja he ehdottomasti halusivat itse täyttää pullat: Nutellaa (tosin mummille ja papalle mantelimassaa) ja kermistä, joka Apsun itse pitää ehdottomasti saada Kenwoodia käyttäen vatkata.
Lapset olivat toivoneet nimenomaan pieniä pullia: ”voi sitten syödä monta!” Aika hyvä pointti.
Helmikuun eka on siis selätetty onnistuneesti.
Aasinsilta tähän vaikka väkisin. Aihe : Kenwood. Ostin joitakin vuosia sitten verkkokaupasta Kenwoodin hyvin alkuperäistä kotimaataan henkivän sähkövatkain mallin. Vanha Bosch ei enää toiminut syystä tai toisesta. Sinäänsä ihme sillä äitinini selvästi vanhempi samaisen Boschin perussähkövatkain toimii vieläkin tosin pallovatkain(esim. sitä jota käytetään kerman vaahdottamiseen) on kerran äitini tuttavan toimesta jollainkin miesten hallitsemalla hitsausvälineellä korjattu ja sillä on päästy pitkälle viime vuosiin saakka, tosin parina viime kertana, kun olen vatkainta käyttänyt olen huomannut, että hitsattu kohta on pettänyt. Itse vatkain toimii edelleen. Mutta mieliharmini kohteeseen, Kenwoodiin. Tulin kahden tai kolmen läheltä piti tilanteen jälkeen siihen lopputulokseen, että täysin toimivan Kenwood-sähkövatkaimen käyttö päättyi NYT. Olen vahingossa pari kertaa luullut painavani oikeaa painiketta irrottaakseni vispilät koneesta. Painoinkin virtakatkaisinta ja siinä oli näpit jäädä vipsilöiden väliin. Toinen tai kolmas kerta oli viime lokakuussa. Olin laittanut vatkaimen tiskipöydälle laitteen takaosan varaan vispilät ilmaan sojottaen. Tartuin kädelläni vatkaimeen tarkoituksena irrottaa vispilät koneesta sillä seurauksella että koskettelin taas mitään edelliskerroista oppimatta virtakatkaisinta. Tällä kertaa härpäkkeen vimmatusti pyörivät vispilät osuivat jo kakkutaikinasta tyhjäksi kaavittuun lasikulhoon. Lasinsirpaleitahan siinä lenteli tiskipöydälle ja minuakin kohti. Onni onnettomuudessa silmälasit olivat silmien suojana. En tiedä miten pahaa jälkeä olisi tullut ilman silmälasien antamaa suojaa, mutta päätös uuden sähkövatkaimen hankinnasta varmistui sillä sekunnilla. Ei enää yhtäkään vatkausta tällä minulle hengenvaarallisella vempaimella. Ensin ajattelin vaaratilanteita välttääkseni muistutella itselleni, että vedä töpseli irti pistokkeesta ennen vispilöiden irrottamista. Hyvä aikomus, käytännössä se ei toiminut niin kuin olin luullut. Lisäksi haukun tässä laitearvostelussa pari muutakin Kenwoodin sähkövatkaimen surkeaa toimintoa: säätöasteikkomerkinnät kului säätönamiskan vierestä muistaakseni heti ensimmäisellä kerralla. Miten laitteen valmistaja ei varmista, että turvallisen käytön varmentavat merkinnät häviää noin vain rasvaisen sormen muutamasta kosketuksesta. Tällaisia laitteita ei saa valmistaa saati myydä. Kun et tiedä käynnistyykö vatkain pienimmällä vai suurimalla teholla on kotileipojalla oltava nopeat refleksit. Onneksi tähän asti on selvitty säikähdyksellä. Ja sähköjohto aivan liian lyhyt. Tosi vaikeaa saada kunnolista työskentelyasentoa. Nähtävästi suunniteltu kotileipojille, joiden keittiössä on saareke ja siihen integroitudut pistokkeet muuten en ymmärrä miten voi olla näin lyhyt napanuora. Olin ennen Kenwoodin ostopäätöstä pitänyt Kenwoodia alansa yhtenä parhaimmista, en enää. Käytätkö leipoessasi Kenwoodin monitomikonetta vai sähkövatkainta? Uusi vatkain on kirkkaan punaista retrotyyliä ja merkki Smeg. Kaksi kertaa Smegiä käyttäneenä voin kertoa että muuten aivan verraton laite, hiljainen ääni, sääntöasteikko on nestekidenäyttönä ei häviä muuten kuin katkaisemalla virta virtakytkimestä. Yksi harminaihe on, vispilöiden ( pallovispilä erityisesti ! )paikalleen kiinnitäminen on vaikeaa varsinkin sen toisen. Ensimmäinen menee ihan ongelmitta, mutta toinen onkin jo hankalampi. Ehkä asiaa voisi auttaa tarkempi tutustuminen käyttöohjeeseen.
Hengästyttävä tarina! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Sinun Kenwood-kokemuksesi todella erilainen kuin minulla! Tosin minulla ei ole vatkain vaan yleiskone: iso, jykevä, painava ja – vanha. Tämä elämäni toinen samaa mallia on kyllä vasta ehkä noin kymmenvuotias. Edellinen, jonka äitini osti kun muutimme Pehtoorin kanssa yhteen kesällä 1981, kesti kolmisenkymmentä vuotta. Viehän se iso tilaa ja periaatteessa vaikeampi ottaa esille kuin vatkain (jollainen on kyllä mökillä), mutta meillä on jo parikymmentä vuotta ollut keittiössä yksi alakaappi ihan sitä varten, ja siinä kaapissa on sellainen jousen varassa oleva ulosvedettävä teline, joten painava kone nousee kätevästi käyttöön.
Ja tuo mitä sanoit tutustumisesta käyttöohjeeseen koskee kyllä monia vempaimia ja niiden käyttöongelmia ja ongelmien ratkaisua täälläkin – usein vasta kun ongelmia vasta on. 🙂