Ladulla Risuniitystä kohti Auranmajaa mietin, että ehkä postaan tänään jotain vuosikymmenien jälkeen uudelleen löytämästäni hiihtämisen ilosta, siitä, kuinka sille on ihan eri lailla aikaa ja mahdollisuuksia sen jälkeen, kun en enää ole viettänyt talvia yliopiston kampuksella.

Päätinkin sitten ottaa tunnelmasta ladulla muutaman kuvan, pienen videoklipinkin. Toiveena, että siten välittyisi lumisen taipaleen rauhallinen tunnelma ja tunne.

 

Nyt kun katson tuota muutaman sekunnin harmaata välähdystä, tulee mieleen kaksi juttua: Juniori on aivan oikeassa, kun hän on todennut, että minun kannattaisi ostaa uusi kännykkä (”kun kerran järkkäriä et enää joka paikkaan raahaa”), jossa olisi videokuvaamisessa apuna vakain. Ja jossa olisi muutenkin parempi kamera.

Pojalla itsellään on joku aika uusi IPhone, ja sekä ottamansa videot että kuvat ovat kyllä hyviä. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, että Juniori osaa kuvata, myös järkkärillä. Yhteen aikaan ihan harrastikin kuvaamista. Mutta minähän en – ainakaan ihan heti – puhelimen vaihtoon ryhdy. Reilun kolme vuotta vanha Huawei pelittää ihan hyvin viestimenä ja äänikirjojen kuuntelussa.

Mutta tosiasia on, että kun muutama vuosi sitten ryhdyin hiihtämään myös kaupungissa, pitkät kävelylenkit Oulujokisuistossa ja merenrannoilla, sekä keskustassa taloja ja puistoja kuvaamassa, ovat jääneet. Ne ovat jääneet myös siksi, etten enää niitä kuvatoimisto Vastavaloon kuvaile. Kuvatoimistossa on jo satoja kuviani Oulusta, – enkä enää innostu niistä, ja tuskin myyntivolyymi enää lisääntyisi. Uusia korttejakaan en ole pariin vuoteen tehnyt. Tämä kaikki tietysti näkyy myös tämän blogini kuvittamisessa: kuvia lenkeiltä on vähemmän kuin vielä pari vuotta sitten, siis ei juuri ollenkaan. Joku päivä otan järkkärin ladulle!

Toinen juttu, jota mietin kännykällä kuvaillessa, oli se, että laitan kuvatekstiksi ”Tämä maadoittaa”. Ryhdyin kuitenkin pohtimaan, onkohan tuo ”maadoittaa” sittenkään ihan paras ilmaus sille, miltä minusta tuntui. Ja mitä sillä ylipäätään käsitetään… Ja eiku googlettamaan! Wikipedia kertoo tällaista:

Maadoittuminen (groundingearthing) on filosofiaan, mietiskelyyn ja itsetutkiskeluun liittyvä termi, jolla pyritään kuvaamaan tilaa, jonka ihminen saavuttaa tietynlaisen meditaation avulla. Maadoituksen pohjana usein on luontomystiikkaan sekoittunut idealistinen käsitys maailmasta, jossa meditoija uskoo pääsevänsä mietiskelyn ja mentaaliharjoitusten avulla yhteyteen luonnon kanssa. Luonnon voimien nähdään rauhoittavan ihmistä ja antavan tämän käyttöön luonnossa virtaavia energioita. Näillä energioilla voidaan uskoa olevan myös parantavia vaikutuksia. Ilmiöstä ei ole tieteellistä näyttöä.

Maadoittuminen on käsitteenä yleistynyt 2010-luvulla ja sen taustalla vaikuttava luontomystinen ideologia voidaan nähdä vastareaktiona kaupungistumiselle.

Eihän minulle hiihtäminen pikkupakkaspäivän valoisimpana hetkenä hiljaisilla laduilla helmikuisena torstaina sentään ihan meditaatiosta käy. Vielä vähemmän taustalla vaikuttaa luontomystinen ideologia!

Jospa vain pysyn endorfiini- ja ehkä vähän myös dopamiini-fiiliksissä.

Tai sittenkin yksinkertaisesti vain, että hirmu hyvä olo hyvästä hiihtolenkistä tulee, hyvä mieli tulee, ja kroppakin tykkää. Tuo kertoo paremmin ja paremmasta kuin maadoittuminen. 🙂

Jokainen kommentti on ilo!

You might also enjoy:

Discover more from Tuulestatemmattua

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading