Surutyötä tälläkin tavoin (Evakkomatka vol. I)

On kulunut vuosi.

Sanotaanhan sitä, että surun on käytävä läpi vuodenkierto, kaikki yhteiset juhlapäivät ja vuodenajat, vuosittain toistuvat merkkipäivät tai vuodenkierron yhteiset hetket, jotka on yhdessä koettu; mitä ne itse kullakin ovat, – joulu, äitienpäivä tai kesäloma. Ne hetket on surun aikana elettävä ilman menetettyä ihmistä, ja vähän kuin tietoisesti pakattava, niistä luovuttava, surtava, hyvästit kerta toisensa jälkeen jätettävä. Suru on surtava, vain siten suru ei pakkaannu kivuksi, möykyksi, möhkäleeksi mieleen, muistoihin tai ties mihin. Niin se vain on.

Tänään on vuosi äidin kuolemasta.

Äidin kanssa tein surutyötä jo koko edeltävän syksyn, ja joulu-tammikuun vaihteen (2021 – 2022)  varsinkin. Tässä nyt kuluneen vuoden aikana surutyö on väilllä pysähtynyt, – läheisen mentyä on paljon arkista tekemistä. Välillä on ollut työnnettävä muistelu, ikävä, pohdiskelu sivuun, mutta kuitenkin, lopultakin, surutyö on ollut aika tyynnyttävää, se on tuonut lepoa ja ymmärrystä.

Minulle tavattoman tärkeää on ollut koota yhteen ja kirjoittaa äidin evakkotaipaleesta. Onneksi meillä – sittenkin – oli ne pitkät iltapäivät, jolloin menneitä yhdessä muisteltiin, katseltiin kuvia, kerroin netistä löytämistäni jutuista, arkistotiedoista, äiti muisteli, minä kyselin, kuuntelin, tein muistiinpanoja, nauhoitinkin muisteluitaan.

Ensimmäisiä kertoja yritin saada äidin kertomaan lapsuusmuistoistaan Koivistolta, Karjalasta, joskus 2000-luvun alkuvuosikymmenellä. Isäni kuoleman (2004) jälkeen ja tehdessäni artikkelia (case-study) papastani (isänisästä) yhtä tieteellistä artikkelia (luettavissa kirjassa Suomalaisen arjen historia) varten yritin saada äidin muistelemaan omia vaiheitaan ajalta, jolloin minä en vielä ollut tullut maailmaan ja ajalta. jolloin hän tutustui appeensa, isänisääni, mutta eipä äiti niitä juuri halunnut muistella, ”ei niissä mitään ihmeellistä ole”, kertoi kuitenkin Tanskan sotalapsivuosistaan usein. Oikeastaan niin kauan kuin muistan, hän niistä kertoi, puhui, hyvillä mielin muisteli. (Kuva Tanskan vuosilta, jolloin äiti oli 11 – 13 v.).

Evakkolapsuudesta, sotavuosista, saatikka rintamamiesten kokemuksista ei Suomessa ennen 1980-luvun loppua yleensäkään juuri puhuttu (monestakaan syystä), – mutta tämä on jo isompi asia.

Joka tapauksessa äitini ei paljon elämänsä ensi vuosikymmenistä kertonut, ei ainakaan minulle. Ei ennen kuin joskus 10 vuotta sitten sain hänet satunnaisesti muistelemaan menneitä. Joskus vietimme Caritaksessa iltapäivän katsellen äidin monia, monia albumeita ja hän saattoi kertoa jotain, mutta minä en silloin osannut kysellä oikein.

Äidin hoivakotikuukausien aikana aloitin jo kirjoittelemaan muisteluita ”kirjaksi”. Tosin silloin en vielä tiennyt, mitä niistä tulee, kenelle, tuleeko mitään ja ketä varten. Vähän kerrallaan. Äidin mentyä viime vuoden tammikuussa, päästyään taivasmatkalleen, ehkä viimeinkin kotiin, aloitin kirjoittamisen. Se eteni, hyvin hiljalleen. Silloin minulle selvisi paljon uusia asioita Karjalaan, Koivistoon sekä äidin puolen sukuuni liittyen.

Tässä vaiheessa tätini, äidin nuorin sisko, sisarussarjan viimeinen, oli aina valmiina ja ilolla kertomassa lisää, korjaamassa minun vääriä käsityksiäni, muistamassa asioita paremmin kuin äitini, lukemassa ja kommentoimassa tekstiäni. Ja lokakuussa tätikin lähti viimeiselle evakkomatkalleen, – sekin sattui kovasti. Sattuu vieläkin.

Jo äidin kanssa oli puhetta, että teen hänen”evakkotaipaleensa ensimmäisistä vuosikymmenistä” jonkinlaisen ”jutun”, artikkelin, kirjasen, tarinan, jotain. Hän lupasi, että saan kirjoittaa, mutta että ”sitä et sitten joka paikkaan levitä”. No ei ole ollut aikomustaan, mutta viimeistään vuosi sitten, kun tekstiä oli jo kymmenkunta sivua valmiina, oli mietittävä, kenelle kirjoitan. Minua on yliopistovuosinani opetettu ja minä olen vuosikymmeniä opettanut, että aina kuin kirjoittaa julkaistavaksi jotain, on mietittävä kenelle ja miksi kirjoittaa!

Aika pian tiesin, että en tee sukukirjaa, en elämäkertaa, en kuvakirjaa (vaikka onneksi äidillä oli paljon hyviä kuvia), en tee historiantutkimusta, vaan kirjasta tulee muistelukirja, surutyökirja, kirja koottuna äidin muisteluista ja kuvista.

Kirjan nimiösivulla on kuva kukkakirjonnasta, joka on pieni yksityiskohta äidin liinasta, jota hän teki asuessaan Särkisalossa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, – silloin jo seurustellessaan isäni kanssa.

Kirjaa aloittaessani kirjoitin minä-muodossa, ikään kuin äiti itse olisi kirjoittanut tai sanellut kaiken, mutta koska hänen muisteluitaan, vuosien varrella kertomiaan asioita ja tapahtumia ja lopulta myös mielessä säilyneitä muistoja tai ainakaan sellaisia, joita hän halusi kertoa, oli aika vähän, päätin kirjoittaa kolmannessa persoonassa.

Päätin kirjoittaa äidistä hänen muistojensa näkökulmasta. Ja vain siihen asti kun minä tulin maailmaan: oli parasta niin. Ihan kuin yhteisellä sopimuksella näin totesimme. Kirjassa on siis vain äidin elämän kolme ensimmäistä vuosikymmentä, vain kolmannes. Matka Karjalan Koiviston Koivusaaresta Oriveden, Elimäen, Paraisten, Lejren (Tanska), Särkisalon ja Tavastilan kautta Oulun Koskelaan.

Kirjan kantta tein kauan, mutta sain siihen aika paljon. Siinä ovat äidin vanhemmat, ensimmäinen kuva (jollei kansakoulun luokkakuvia lasketa) äidistä, sitten äiti Kaapelin kaupan portailla (hän oli kaupassa töissä yhteensä noin kahdeksan vuotta), Tanskan sedän kirje äidille 1970-luvun lopusta, luonnollisesti Koiviston Koivusaaren (melkein keskellä sitä äiti vietti lapsuutensa) kartta ja takakannessa sitten Koskela. Tuossa rakennuksessa minäkin asuin kolmessa eri asunnossa ja lapsuuteni tallin pihalla vietin. 🙂 Tuulen sukuseuran logo – luonnollisesti.

~~~~~~~~~~~~~~~

Tämä muistelu muisteluprosessista venyi… Luulenpa, että jatkan tästä vielä joku päivä. Varmaankin jo huomenna. Kerron kirjan julkaisemisesta myös, siitä kun on kyseltykin.