Lainaus omasta tekstistäni (äidin biografia), lainaus on äidin haastattelusta:

Matka jatkui seuraavana päivänä kovassa pakkasessa hevosilla (nuoret ja miehet joutuivat kävelemään) Ylämaan kautta Pulsan asemalle ja sieltä edelleen Lappeenrantaan Lauritsalan asemalle. Siellä väsyneet ja nälkäiset evakot lastattiin kylmiin härkävaunuihin, joissa ei ollut mitään mukavuuksia. Monien pysähdysten jälkeen [piti odottaa sotilasjunien ohituksia] juna saapui Kouvolan asemalle, ja vasta siellä vaunuihin saatiin ruokaa, vettä, kamiina, polttopuita ja astia tarpeita varten.

”Kuudennen matkapäivän aamuna lähdettiin Riihimäeltä kohti Orivettä. Matkalla oli hälytyksiä ja pommitusten uhan vuoksi vaunut piti välillä tyhjentää, oli muutaman kerran mentävä radan varteen ulos, meidän oli juostava metsään.”

Melkein viikon kestänyt raskas taival päättyi Oriveden asemalle. Siellä oli vielä noustava kuorma-auton lavalle, ja kovassa pakkasessa lavalla seisten matkattava vielä puolenkymmentä kilometriä Puharilan kylän koululle. Itsenäisyyspäivän iltana, maanantaina 6. joulukuuta 1939 tuulelaiset ja monet muut koivistolaiset nauttivat kotoa lähdön jälkeen ensimmäisen lämpimän aterian – lottien järjestämän hernerokkatarjoilun.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuvan (vuodelta 1937 tai 1938) (todennäköisesti) kaikki lapset lähtivät Koiviston Koivusaaresta heti 30.9.1939. Äitini (kuvassa vasemmalla alareunassa) ja sisarensa (kummitätini S. neljäs vasemmalta keskirivissä) viettivät 6.12.1939 itsenäisyyspäivää Puharilan koululla lottien hernerokkatarjoilusta ilahtuneena.

Tänään olen taas ollut menneessä; viime vuoden itsenäisyyspäivän tunnelmassa ja silloisessa surussakin, biografian tuomien tietojen maailmassa, äidin menneessä, kotimaan menneessä, – ja tulevassa. Paljon melankoliaa, isänmaallisuutta, surua, Ukrainalle ja kaikelle, mutta ennen kaikkea kaikille paljon hyvää toivoen, tulevaisuuden näkymiä, toiveita, joilla on mahdollisuus toteutua.

Aika pateettista, vaikka olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että itsenäisyyttä, sanan vapautta, mielipiteen vapautta, rauhaa kaikkea pitäisi juhlia, niistä iloita, eikä vaipua menneeseen, surumielisyyteen.

 

2 Comments

  1. Se on kyllä jännää, miten monesti on itsekin tullut ajateltua, että voisiko itsenäisyyttä juhlia vähän iloisemmin. Kuitenkin sitä tulee vuodesta toiseen kuudes joulukuuta kuunneltua juhlallista suomalaista musiikkia, syötyä perinteistä ruokaa, kaivettua isotädin perintölautaset pöytään, juteltua lasten kanssa papan sotavuosista ja vanhan ajan ankaruudesta. Veteraanin iltahuuto itkettää joka vuosi vaan enemmän.

    1. Juuri näin, Katri. Ehkä se on tämä ”suomalainen perusluonne” (onko sellaista?), jäyhä ja hiljainen mentaliteetti, mikä meidät vetää hautausmaille ja hiljaiseksi ennemmin kuin kaduilla iloamme ilmaiseviksi ja ilakoiviksi. Ehkä se vähän kiinni myös vuodenajasta. Ja taitaa siinä olla kyse myös historiasta.

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.