Päivä, jossa äkkiä tuli ilta

Marraskuun toinen sunnuntai: isänpäivä, lasteni isän päivä, lapsenlapsen synttäripäivä, lapseni isänpäivä, tyttären Ouluun tulon päivä…

“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”

   (Salvatore Quasimodo) 

Tuosta runosta nyt vain tuo viimeinen säe todeksi eletty: äkkiä on ilta. 
Äkkiä tämäkin päivä ohi. Hyvä päivä.

Aamulla pyöräillessäni hautausmaalle pohdiskelin sukupolvien ketjua, mietin ketjun lenkkejä, isääni, molempia vanhempiani, lasteni isää, meitä kahta poikamme vanhempina, Junioria, ja ketjun tällä hetkellä viimeisintä lenkkiä, Eevistä. Millainen Eevis on, mitkä ketjun säikeet ovat häneen asti kulkeutuneet? Voiko niin edes miettiä ja pohtia? – Ihan hyvin voi. Tietenkään en voi tietää, mitä Eevis on geeniperimässään saanut, mikä on ajan tuomaa, ympäristön ja kasvatuksen tulosta … mutta mietin silti. 🙂

Mummin silmin Eevis on valoisa, iloinen, helposti innostuva, melkein kadehdittavasti ihastuva, tunteensa reilusti ilmaiseva, empaattinen, eläimistä ja ”kaikesta söpöstä ja ”tyttöjen jutuista” (= pinkki, ponit, prinsessat, koiranpennut) tykkäävä,  enimmäkseen hyväntuulinen, turvallisesta läheisyydestä pitävä rakas nelivuotias.

Tuon hyväntuulisuuden ja avoimuuden näin isässään jo tämän lapsuusvuosina. Ja empaattisuuden: en unohda sitä, kuinka Juniori halasi telkkaria kun ”Matka maailman ympäri” -piirrossarjassa Tikolle kävi huonosti: noin kolmivuotias poika meni ja halasi telkkaria!!

On hyvä, että tämäkin viikko on ehtinyt sunnuntai-iltaan …