Matkalla saattamaan

Saattomatkalle ja matkalle menneeseen, pieni retriitti. Melkein yksin melkein kaksi päivää.

Sunnuntain, ja vielä maanantain mietin, lähdenkö, ehdinkö, voinko. Aika on kuitenkin suhteellista, joten ei minun lopultakaan tarvinnut kauaa itselleni perustella, miksi lähdin. Tuntui oikealta, hyvältä.

Mutta.

Laajakosken kappeliin on Oulusta vähän monimutkainen matka, varsinkin jos ei lähde autolla. Aika kauan sinne tekee matkaa, vaikka kulkisi miten. Junia, takseja, junien vaihtoja, takseja tai Onnibusseja, paikallisbusseja, takseja, …. ja palatessa samat ja koko ajan huoli, onnistuuko vaihdot, täsmääkö aikataulut, ehdinhän varmasti, mutta jos menisinkin ensin Helsinkiin ja sitten sieltä… Luulin jo löytäneeni aika hyvän ketjutuksen, kunnes Pehtoori ehdotti, lennä ja vuokraa auto, lähde tarpeeksi ajoissa, ettei tarvi hermoilla. Oot matkalla yötä, vaikka Porvoossa. Et turhaan huolehdi.

EI huono ehdotus. Ei ollenkaan.

Helsinki-Vantaalle laskeuduin puolenpäivän jälkeen, hain vuokra-auton ja lähdin kohti Kymiä.

Tädin hautajaiset ovat huomenna iltapäivällä, joten minulla on ollut ja on aikaa kierrellä. Huomenna ajelen ja etsin äidin (luonnollisesti myös tädin) evakkokodin Elimäeltä, käyn Tavastilan mummulan tienoilla, Kotkassa etsin äidin kauppaopiston.

Tänään  kiertelin pikkuteitä, ajelin merenrantaan, muistin, että huomenna tulee tasan 79 vuotta siitä, kun oli (11.11.1943) myrsky, jossa itäisellä Suomenlahdella hukkui kahden venekunnan kalastajat, yhteensä kuusi kokenutta merenkävijää, kuusi perheenisää, joilta jäi yhteensä yli 20 lasta isättömiksi.

Yksi noista isättömiksi jääneistä oli 13-vuotias äitini, sekä hänen viisi sisarustaan. Huomenna viimeinen Tuulen sisaruksista saatetaan taivasmatkalleen. Viimeinen, joka kertoi minulle, sukuni karjalaisilla kotiseuduilla koskaan käymättömälle, millaista oli siellä, jossa puolet minun sukujuuristani on, siitä, millaista oli syntyä ja kasvaa Koivistolla, merenrannalla, pienessä talossa isossa perheessä ennen ja sodan aikana.

Millaisia olivat esivanhempani, millaisia olivat kesät Koivusaaren rannoilla ja miten suvun perimä ja tempperamentti ovat elämää muokanneet. Jääköhän minulta nyt Oulun murteeseen kuulumaton karjalainen ´mie´ pois. Rupeankohan minäkin ”määkimään” (kuten äitini oulun murteen `mää` -sanan käyttöä joskus nimitti)? – En  mie, en kai.

Iltapäivällä majoituin Porvooseen. Vanhan kaupungin keskellä vietän tämän retriittini yön seudun.

Kävelin pimeän tuloon asti tämän kauniin vanhan kaupungin kaduilla, kävin yhdessä galleriassa, istahdin kahvilaan, kävelin rannalla, kuvasin ihan hirmu paljon, en edes paljon ajatellut, kunhan nautin lämpimästä säästä, kummallisesta  levosta, menneen maailman tunnusta, historian läsnäolosta,.

Syömään menin Sinne. Olipa hyvä punajuuririsotto ja lasillinen Marimar Torresin Chardonnayta (Acero). Hotellille palatessa melkein täysi kuu valaisi vanhaa kaupunkia pilvien välistä. Jotenkin sopi minun mielenmaisemaani oikein hyvin. Nyt ei myrskyä, ei huoleta ehtiminen. Pariisin Villen luona majoitun.  Yksi viehättävimmistä hotelleista, joissa olen ikinä ollut.

”Yhden hengen” huoneeseeni kuuluvat nämä molemmat huoneet. Ja ikkunasta näkyy vanhan kaupungin kadulle (yläkuvan punainen talo on tuossa vastaopäätä), jossa on jo jouluvaloja ja paljon pieniä puoteja, näin marraskuussakin vielä viehättäviä pihapiirejä ja leppoisaa tunnelmaa kun turisteja on vain nimeksi, enimmäkseen paikallisilta kulkijat vaikuttavat.