marraskuu 2022

Heti talvisodan alkamispäivänä 30.11.1939 annettiin Koiviston asukkaille evakuoimismääräys, ja koivistolaiset joutuivat jättämään kotinsa muutaman tunnin varoitusajalla. Äiti oli 9-vuotias kolmasluokkalainen, kun koti oli jätettävä, lähdettävä sotaa pakoon. Äiti muisteli:

”Viimeinen päivä marraskuuta lähdettiin. Isä oli silloin pois kotoa. Vajaa yksi vuorokausi oli aikaa tehdä lähtö. Venäläiset koneet lentelivät ylitse Viipuria kohti. Tähti-laiva tuli hakemaan meitä saaresta, mentiin pimeän tullen, yötä vasten Kauppalaan. Kauppalassa yövyttiin Sulo Hoikkalan isossa talossa. Muistan, että siellä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kaakaota.”

* * * * * * * * * * * *

Tasan 83 vuotta sen jälkeen, kun äitini joutui lähtemään ensimmäiselle evakkomatkalleen, minä lähetin kirjapainoon äidin ”Evakkomatka”-kirjan. Melkein kaksi tuntia ennen määräaikaa. Tämä oli minun tämän ”matkan”, pienen elämäkertakirjan päätöspäivä.

Monissa työprojekteissa jouduin aikanaan miettimään, miten ja mitä menneiden sukupolvien ihmisistä voin kirjoittaa. Myös sitä, mitä minun tutkijana täytyy kirjoittaa.

Myös blogia 15 vuotta pitäneenä olen aina vetänyt rajoja yksityisyydelle, myös omalleni. Miten mitä ja kuinka paljon kerron ystävien ja läheisten elämästä, kohtaamistani ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista.

Some-maailmassa ja julkkisten reipottelussahan ei useinkaan tunnu olevan mitään rajaa, mitä ja miten kirjoitetaan.

Vaikken nyt mitään julkista tekstiä teekään, viimeistellessäni tekstiäni, olen vielä tänäänkin miettynyt mitä ja miten kirjoitan.

Samalla olen oikein tyytyväinen, että äiti lupasi ja toivoikin, että hänen mennyttään selvittelen. Hän oli jo omat rajansa pari vuosikymmentä sitten vetänyt sille, minkä halusi säilyvän, minkä halusi jäävän muiden tietämättömiin.

Vähän sellaisen ratkaisun minäkin olen tehnyt: sisareni tietää, mitä minun henk.koht. papereilleni tehdään, mitä voi säilyttää, minkä haluan poltettavaksi. Digitestamentinkin olen tehnyt. On jotenkin hätkähdyttävää, kun yhden edesmenneen ystävän FB-sivu lähettää edelleen tiedon hänen jokaisesta syntymäpäivästään.

Noh, minä olen synttäripäiväautomatiikan omalta FB-sivultani jo aika päiviä sitten poistanut. Koko tilin haluan lopetettavaksi, kun minäkin ”lopun”: FB-tunnukset ja pitkän listan muita tilejä varten olen ”testamentannut”. Blogin jääköön elämään, jollei koko internet muutenkin kaadu. Tämän rajat olen säädellyt ja joka päivä säädän.

Nyt silmät verestää punaisena kuin karjalaisen käspaikan kirjonta. Ei enää kestä silmät kellon ympäri näyttöruutua kuten joskus aiemmin.

Laitoin tänään meille ruoaksi pikaisesti uunifetapastaa. Tuli pitkästä aikaa mieleen se, kun lehdessä oli juttu, että jopa Gordon Ramsay oli sitä ylistänyt. Hänhän nyt ei tunnetusti oikein kehu mitään eikä kiitoksia kenellekään jakele. Meillä on kuitenkin aina fetaa, pastaa ja pikkutomaatteja sekä oliiviöljyä kotona, niin tämä oli nyt hyvä nopea, turhaa huomiota edellyttämätön ruoka. Ja hyväähän se on.

Jotain yhtälaista oli tässä vuoden 2003 marraskuuhun. Paljon pienemmässä mittakaavassa tosin.

Kun silloin tulimme perheen kanssa syyslomareissulta (Maltalta? vai Marokosta? eiku ehkä sittenkin Helsingistä?) ilmoitin Pehtoorille ja teineille, että minua ei välttämättä ennen itsenäisyyspäivää juuri kotosalla tapaa: itsenäisyyspäiväksi olin asettanut dead-linen, jolloin väitöskirjan kässäri  oli oltava valmis lähetettäväksi esitarkastukseen. Tiedossa oli melkoinen viiden viikon rutistus, joten en läheskään joka päivä tullut kotiin tekemään perheelle sapuskaa kello viideksi – kuten tapana oli. Pehtoori piti koko kuukauden perheen ruokahuollosta huolta.

Kun sitten itsenäisyyspäivän aatto koitti, ja 600 liuskaa tekstiä lähti Helsingin yliopistoon tarkastajille joululukemisiksi (kaikki myötätunto heidän puolellaan) ja kokkasin perheelle kaikkea mahdollista hyvää koko pidennetyn viikonlopun, ilmoitti Tyär: ”niin paljon kuin me kaikenmoisesta pastasta ja makaronista, spaghetista ja pennestä tykätäänkin, niin kuukausi kyllä riitti vähäksi aikaa ja onneksi se oli sillä erää ohi.” 🙂 Nyt olen viimeisen viikon ajan kyllä kokkaillut ihan itse, mutta kyllä meillä pastaa ja nuudelia on ollut lähes joka päivä. Taitaa olla vielä huomennakin, mutta josko keskiviikkona jo jotain vähän innovatiivisempaa.

Nälkä kasvaa syödessä.

Olen tehnyt aika monta, ehkä kahdeksan, Ifolor-kuvakirjaa, muutaman kirjan, ehkä kahdeksan niitäkin, olen toimittanut ja kaksi kirjaa itse taittanutkin, aika monta kirjoittanut ja monessa ollut artikkeleilla mukana, joten periaatteessa kokemusta on. Mutta enpä ole ennen tehnyt tällaisella tavalla kuin Solentro on. Enkä ole vielä varma, kannattiko sittenkään ryhtyä käyttämään juuri tässä projektissa juuri tätä, itselle täysin uutta systeemiä. Ei ole ongelmaton, varsinkaan kun minulla on kymmeniä sivuja tekstiä ja puolensataa kuvaa ja karttaa… Ja nyt sitten lopulta aika vähän aikaa.

Solentro löytyi vahingossa. Ja kun nyt olen tämän kanssa askarrellut ja jo oppinut, onkin aika vaatimaton suunnitelmani (tekstit ja kuvat kansien väliin ilman isompia muotoiluja, layouteja,  ja sillä hyvä), muuttunut aika kunnianhimoiseki yritykseksi. Onhan mennyt melkoiseksi säätämiseksi ja uusien mahdollisuuksien kokeiluksi, mikä on merkinnyt homman aloittamista pari kertaa ihan alusta. Mutta toisaalta on ollut ihan mahdottoman kiinnostavaa ja mukavaa tämä kirjan rakentaminen, vähän kuin kirjoneuletta tekisi.

Eikös se niin ole, että ”kannattaa mennä vähän kauemmas, että näkee lähelle”. Viikonlopun mahdottoman mukavan pikkureissun jälkeen on ollut mielekästä ja mieluista olla kotona. Ja kuten olen jo koronan ja konmarituksen, kriisien ja kipuilujen aikana moneen kertaan todennut, kotona on hyvä olla.

Jo Helsingissä puheltiin, että lukuunottamatta yhtä päivää Milanossa, ei olla moneen vuoteen koettu sellaista ”vilskettä”, väenpaljoutta, liikenteen vilkkautta, väentungosta, asiakaspaljoutta… Ylipäätään ihmisiä kerralla yhtäaikaa kuten esim, lauantaina Helsingissä (mm. Aleksin joulukadun avajaiset) tai eilen lentokentällä. Kaksi yötä, niin mukavaa kuin se olikin, toisten (Lue: tyttären ja vävyn) nurkissa, hotellin huoneessa — Kyllä, tiedän vanhenevani.

Oikein hyvä on ollut puuhailla kaikkea, enimmäkseen kuvien skannailua… Juunou: kirjan loppumetreillä. Isotöistä on tai ollut, mutta mukavalle tuntuu. Loppusuora on usein se makein juttu.

Kaikkinensa hyvä se on katsella vähän laajemmaltikin maailmaa, sen jälkeen kaikki asettuu taas uudelleen paikoilleen arjessa, asiat tärkeysjärjestykseen ja hoksaa että kaikkihan onkin erinomaisen hyvin. Olosuhteisiin nähden. 🙂

Hyvin hämmästyneenä heräsin Järvenpään (Loutti on alueen nimi) aamuun: eniten hämmästystä aiheutti se, että olin/olimme nukkuneet niin myöhäään: puoliyhdeksältä oli jo valoisaa ja satanut ensi lumen.

Rauhallisen heräilyn ja hyvän aamiaisen jälkeen lähdimme luvatulle Järvenpää Tourille. Vävy toimi matkanjohtajana, ja selvästi oli ottanut huomioon kainosti esitettyjä toiveita kohteista.

Järvenpää kirkot, hautausmaa (valittu vuoden 2022 kauneimmaksi hautausmaaksi), vesitorni, keskusta, Tuusulanjärven rantatie monine taiteilijakoteineen, Lottamuseo ja nimenomaan sen Kanttiini sekä maailman parhaaksi ruokakaupaksi vuonna 2019 valittu Järvenpään City-Market. Ei enempää eikä vähempää.

Oikeastaan koko (valoisan ajan) päivä meillä retkellämme hurahti, Museo-kortit hyviksi havaittiin, kohdeopastuksiakin kuunneltiin, Lottamuseon kanttiinissa lounaskahveilla viivähdettiin, anopille löysin museokaupasta joululahjankin, Järvenpään kirkko todettiin ihan poikkeuksellisen rumaksi tai noh, betoniseksi bunkkeriksi. Nuori aviopari oli edelleen tyytyväinen, että avioituivat Saariselän kappelissa, eivätkä olleet edes harkinneet tämän uuden kotiseurakuntansa kirkossa vihkimistä.

Paikallinen ortodoksikirkko oli kiinni, edessä sentään käytiin: jotenkin tuntui oudosti ”istuvan” maisemaan. Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin kirkko.

Järvenpään hautausmaa on valittu vuoden 2022 kauneimmaksi hautausmaaksi. Kaunis se onkin. Luonnonkaunis, kumpuilevalla kankaalla, korkeiden, komeiden honkien alue, jossa hautalehto on jaettu väljästi kauniisiin osiin.

Enpä muista ainakaan Oulun hautausmaalla nähneeni hautakiviä, jossa niiden takapuolelle olisi kaiverrettu värssyjä tai saatesanoja. Ei tuollakaan niitä kovin paljon ollut, muutamia kuitenkin.

Tuusulanrantatiellä taiteilijayhteisön museoidut huvilat ja kodit olivat minua lukuunottamatta muille uusia kohteita, enkä minäkään ollut koskaan Erkkolasta kuullutkaan, saatikka käynyt. Muut olivat minulle enemmän tai vähemmän tuttuja taidehistorian ekskursiolta toukokuulta 2009. Vaikka nyt eivät sää eikä maisema ollut parhaimmillaan, oli antoisaa ja kiintoisaa käydä niissä uudelleen.

Aleksis Kiven kuolinmökki

Ahola (Juhani Ahon kotitalo)

Halosenniemi (Pekka Halosen koti 1902 – 1933). Se on niin hienolla paikkaakin. Ja ateljee!!!

Helsingissä on tänään ollut monta tunnelmaa, paikkaa, makua, kohtaamista.

Grand Central on aamiaisineenkin hyvä hotelli. Mutta sen me jätimme (tosin vielä iltasella haettiin laukut sieltä 🙂 ) aamupäivällä ja lähdimme käymään Kampissa, – paperikauppa, Petri Fun -paitakauppa, Heurekan kauppa (Apsun eka joululahja!) ja matka jatkui kohti Oodia. Vihdoinkin.

Olen nähnyt siitä varmaan satoja kuvia, kuullut kommentteja, mutta enhän tiennyt niin vaikuttavaksi. Ja sen toiminnallisuus oli kyllä mahtava, mitä kaikkea siellä voi tehdäkään! ja kyllä ajattelin, kuinka mahtavaa olisi siellä käydä Eeviksen kanssa. Mummin kirjastokaveri varmasti pitäisi paikasta. Pitkä ja aika perusteellinen tovi siellä Pehtoorinkin kanssa viihdyttiin. (Sieltä ja muistakin päivän kohteista kuvia viimeistään kunhan ollaan kotosalla…)

Seuraavaksi taas asemalle ja nyt kohti kaupallisia houkutteita. Siis Tripla. Siellä vietimme yhteensä varmaan melkein kolme tuntia, josta osa kului lounaskahveilla, ja museossa. Siellä on Fame, musiikkimuseo. Erinomaista museotoimintaa. ”Suomen soivat vuosikymmenet” tms. videoesitys, luollisesti vuosikymmenten läpi kulkevine biiseineen, oli erittäin hienosti toteutettu, ja mitä nostalgian ryöpsähdyksiä. Liki tanssitti välillä.

Ja museossa oli Kjell Englungin Myyttien sinfonia -näyttely, jossa oli lasiveistoksia soittimista, oli kaunis ja ennennäkemätön. Olivat hienoa silmänruokaa. Todella kauniita teoksia.

Triplasta löytyi paitsi tuliaisia nuorille Järvenpäähän, myös muutamia joululahjoja muksuille. Kolmen jälkeen palasimme keskustaan, – totesimme että Triplaan tuskin toiste tarvitsee mennä. Samat kaupat kaikkialla, samat kahvilat, samat ravintolat, – no okei, muutama erikoisempi putiikki, mutta eipä tarvitse silti.

Treffasimme tyttären ja Vävyn Assan edessä neljältä, ja lähdimme kohti heidän varaamaansa ravintolaa. Aleksin joulukadun avajaiset saivat meidät kiertämään aika pitkä mutkan kautta, Ullanlinnaan, ja siellä ravintola Mat District oli valinta. Olivat tehneet meille pöytävarauksen jo kuukausi sitten. Kertakaikkisen hyvää ruokaa. Pääruokana sorsaa!! ja entäs jälkiruoka? Valkosuklaa pot de crème ja poltettu lakritsijuurijäätelö!!! Hyvä tunnelma, palvelu, puheensorinaa, erinomaista punaviiniä. Hyvä kokemus.

Ratikalla keskustaan ja piipahtamaan Vävyn duunipaikalla. Huh, huh. Kyllä koodareilla on puitteet! On työyhteisöjä ja on työyhteisöjä. Mielenkiintoista kyllä!

Ja sitten reissun kohokohta: nuoren avioparin kotia kohti. R-junalla Järvenpäähän, vajaa kilometri asemalta, ja uuden rivitalon päätyasuntoon: T:n pariskunnan kodissa on loppuilta höpötelty, isoistakin asioista puhuttu, juustoja ja viiniä vielä nautittu.

Kaikesta kulkemisestä, kävelystä, kokemisesta väsynyt olo, mutta nyt unille, huomenna Järvenpää Tour.

Helsinki on yleensä, useimmiten ollut hyvä. On sitten kyse lomasta, työstä, opiskelusta tai juhlista, yksin tai yhdessä, isolla tai pienellä porukalla, kesäisin tietysti parasta, mutta yhtä kaikki: Helsingissä on mukava käydä. Siltä tänäänkin on tuntunut.

Puolenpäivän aikaan olimme Rautatieasemalla, jonka kupeeseen aika vastikään avattuun Grand Centraliin (Scandic) oli huonevaraus, kävimme viemässä laukut matkatavarasäilytykseen. Sitten kaupunkiin!

Akateemisesti  aloitettiin: Akateemiseen kirjakauppaan ja sen Aalto-kahvilaan lounaskahveille. Sen leppoisa, rauhallinen tunnelma, ja ympärillä vanha kunnon kirjakauppa!! Muistoja menneiltä ajoilta, hassu tunne, että maailmassa ei mitään pahaa olekaan tekeillä (mikä korona? mikä sota?mitä kaikkea tässä onkaan ollut?) teetä ja croissant, Pehtoori kerta kaikkisen lomalla: cappuccino ja sacher-kakku. Hyvä alku.

Nyt kun Oulun Lumo-festivaali jää näkemättä, niin edes Stockan jouluikkuna.

Ja Stockalle: vielä vain kiertelyä. Joululahja-ajatuksia vain… Ja sitten Kapteenska: siellähän oli tummansiniset vakosamettihousut!! Johan olen sellaisia kaivannut, – nettikaupoista EI voi ostaa vakosammareita. Siellä ei ole, ja jos on, niin housuja on mahdotonta ostaa netistä. Kapteenskassa oli, ja nyt on minullakin.

Chez Marius Bulevardilla: molempiin nuorten koteihin yhdet joululahjajutut, huomiseksi Järvenpäähän tuliainen ja omaankin keittiöön kaikkea tuikitarpeellista pientä – niin kuin esim. pirtelöpillit!! Mikä mummila on sellainen, jossa ei ole pirtelöpillejä? – Muovisiahan ei saa enää mistään ja pahviset ovat ihan, sanonko millaisia… Nyt on muksuille toimivat pirtelöpillit!

Mariuksen vieressä  on Pieni astiakauppa! Olihan se päästävä näkemään ”livenä”: kaupasta olen tilannut keittiöömme vuokia, nyt en ryhtynyt ostamaan mitään isoa, – konmaritus-vuodet ovat opettaneet välttelemään heräteostoksia. En tarvitse mitään, taas jotain pientä nuorten huusholleihin.

Kävelimme hotellille, kirjauduimme sisään ja saimme komean huoneen. Sisäpihan puolelta, rauhallinen, historian tuntua on tässä paikassa.

Hyväksi lopuksi: ystävien kanssa syömään. Olimme kutsutut Emo-ravintolaan. Lähellä, mutta hyytyvässä tuulessa sinne oli käveltävä. Kannatti. Ruoankin vuoksi, mutta myös ystävien kohtaamisen. Kolme ja puoli korona- ja ties mitä kurjaa vuotta, ettei ole tavattu. Nyt. Oli aika. Korkea aika. Jatkettiin siitä, mihin kesän 2019 kalaaseissa jäätiin. Vuosikymmenien ja lähivuosien juttuja kerrattiin, kuulumisia vaihdettiin. Tulevaakin suunniteltiin. Vielä yömyssyillä Cafe Engelissä (valitsemaani huonoa argentiinalaista malbecia, ei voi kuin itseään syytellä), mutta vielä tovi istahdettiin… hyvä niin. Oikein hyvä.

Ja nyt minä yritän liittää päivän kuvasatoa, mutta eihän se ongelmitta suju, ei ollenkaan. Pahoittelen, omasta ja lukijoiden puolesta. Palaan aamusella. (EDIT: la aamuyhdeksältä: nyt on vähän kuvia.)  Muutoin kaikki hyvin.

Reissuun, reissuun!

Taas on pakattu ja aamulennolle lähdetään. Toisin kuin viime viikolla, jolloin oli kaksi yhden yön, vähän äkikseltään päätettyä pikareissua (Rokua ja Porvoo-Kotka), niin tämä on ollut suunnitelmissa ja varattuna jo kauan.
Finnairin plussapisteitä on vielä käyttämättömänä, vaikka pidennetyn viikonloppureissun lennot sellaisilla maksettiinkin. Viimeisen päälle kaupunkilomasuunnitelmat on aikeissa toteuttaa: ostoksia, kulttuuria, museoita, ystävien tapaamista, ravintoloissa syömistä, museoita, kahvilakulttuuria ja tarkoitus oli myös harrastaa kaupunkipatikkaa (mm. kävellä Ursulaan), mutta nyt on säätiedotukset sellaisia, että ulkoilu ei ole ensimmäisenä mielessä.

Ja vähäiset jouluostokset aattelin myös siellä (lue: Stockalla – ja ehkä Triplassa <- käymätön paikka) hoidella. Katsotaan nyt, kuinka jaksan kaupoissa kierrellä.

Ja ehkä parasta on, kun mennään myös Järvenpäähän: Tyär ja Vävy ovat luvanneet avata uuden, yhteisen kotinsa oven ja tutustuttaa myös ”Jäkiksen” nähtävyyksiin. Kuin paraskin turisti pakkasin kamerankin mukaan, joten ehkäpä kuvallista matkakertomusta on jo huomenna tulossa.

Pitkästä aikaa (aamu)päivä tyttären kanssa samassa ”maisemakonttorissa” = mun työhuone yhdessä ja erikseen duunaillen. Tytär etätöissä pari päivää ennen keskiviikon messupäivää ja viime hetken rutistus ja valmistautuminen iltapäivän historiatoimikunnan kokoukseen. En tykkää jättää juttuja viime tinkaan, mutta niinpä nyt vain pääsi käymään.

Nyt yhdenlaiset ruuhkaviikot, tai paremminkin monenlaiset menot ja tekemiset ovat tällä erää ohi.

Marraskuun toinen sunnuntai: isänpäivä, lasteni isän päivä, lapsenlapsen synttäripäivä, lapseni isänpäivä, tyttären Ouluun tulon päivä…

“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”

   (Salvatore Quasimodo) 

Tuosta runosta nyt vain tuo viimeinen säe todeksi eletty: äkkiä on ilta. 
Äkkiä tämäkin päivä ohi. Hyvä päivä.

Aamulla pyöräillessäni hautausmaalle pohdiskelin sukupolvien ketjua, mietin ketjun lenkkejä, isääni, molempia vanhempiani, lasteni isää, meitä kahta poikamme vanhempina, Junioria, ja ketjun tällä hetkellä viimeisintä lenkkiä, Eevistä. Millainen Eevis on, mitkä ketjun säikeet ovat häneen asti kulkeutuneet? Voiko niin edes miettiä ja pohtia? – Ihan hyvin voi. Tietenkään en voi tietää, mitä Eevis on geeniperimässään saanut, mikä on ajan tuomaa, ympäristön ja kasvatuksen tulosta … mutta mietin silti. 🙂

Mummin silmin Eevis on valoisa, iloinen, helposti innostuva, melkein kadehdittavasti ihastuva, tunteensa reilusti ilmaiseva, empaattinen, eläimistä ja ”kaikesta söpöstä ja ”tyttöjen jutuista” (= pinkki, ponit, prinsessat, koiranpennut) tykkäävä,  enimmäkseen hyväntuulinen, turvallisesta läheisyydestä pitävä rakas nelivuotias.

Tuon hyväntuulisuuden ja avoimuuden näin isässään jo tämän lapsuusvuosina. Ja empaattisuuden: en unohda sitä, kuinka Juniori halasi telkkaria kun ”Matka maailman ympäri” -piirrossarjassa Tikolle kävi huonosti: noin kolmivuotias poika meni ja halasi telkkaria!!

On hyvä, että tämäkin viikko on ehtinyt sunnuntai-iltaan …

Vielä minä sulattelen eilistä. Tosin aamusella (jolloin pitkästä aikaa heräsin kellon soittoon!!) ja sitten vielä aamupäivällä, minulla oli paljon elämää tässä hetkessä, ihan tässä päivässä, joten eivät menneet, eivät eiliset, eivätkä vuosikymmenien takaiset juuri  silloin vielä ajatuksiin hiipuneet.

Kaksi pientä aurinkoa – mukamas vuoden harmaimmassa päivässä – pitivät minut hetkessä ja loivat paistetta. Meidän jo melkein perinteinen neljän hengen brunssi on selvästikin lapsille mieleen: kaikkea pientä hyvää, arjesta poikkeavaa, mutta myös terveellistä ja makoisaa… Juju on se, miten aamiainen tarjoillaan. 🙂 Jokainen saa itse kaakaon haluamakseen sekoittaa, tarjolla olevat mangoshotit ovat pienissä pikareissa, pensasmustikat pikkukipossa, leipä suikaleina, kurkkuja oman maun mukaan, hedelmäpalat kekona, jugurtit muumilusikoilla ja jälkkäriksi lempparivärinen karneval-keksi.

Sitten majojen rakentamista, tietokoneella piirtämistä, lukemista, vähän pelaamistakin, leivottiinkin me, ja pian jo lounasaika. Ja viimeistään tänään hoksasin, että Apsu alkaa olla iässä, jolloin ruokaa pitää olla paljon!!

Puoleltapäivin oli vielä tovi yhteistä aikaa, ennen kuin iskä tulisi pieniä hakemaan, ja vähän jo ikävä tuntui kalvavan, joten lähdimme ikään kuin vastaan ja Linnanmaan kasvitieteelliseen käymään. Ehkä muistan kauan, kuinka Apsu tänään opiskeli kaikkea kasvihuoneen opastetauluista, melkein silmät säihkyen poika tehtäviä teki. Oppi uutta ja todennäköisesti myös muistaa oppimansa! Ja mikä parasta, oli hirmu innokas kaikesta oppimisesta. Oikeasti sellainen hoksaamisen palo, ”Mummi, katoppa, tämä …. tiesitkö? – Katoppa!” Ilo sellaista on kuunnella ja katsella.

Iltapäivällä palasin eiliseen ja kesään 1940 Elimäen Koskiston meijerin (kuva eiliseltä, VASTA eilenkö se oli??) läheisille pikkuteille, palasin muistoissa myös Karhulaan ja eiliseen muistotilaisuuteen …

Palasin ja etenin. Ehkä ajattelen liikaa, mutta …

Nyt on näin. Nyt lähden täyttämään nelivuotiaan synttärikakkua: ”Mummi, tietysti haluan vadelmaa täytteeksi!” – Tietysti, rakas, tietysti vadelmaa. Huomenna on vadelmakakkua. Huomenna kaikki on hyvin.

Tänään olen tehnyt monta matkaa mielessäni, autolla, muistoihin, kotiin, menneeseen, tuntemattomaankin.

Olen juuri palannut tärkeältä matkalta. Pehtoori oli kentällä vastassa, – kotona on taas hyvä.

Olen hyvillä mielin, että Kymiin lähdin. Että tuulelaisia ja muita näin. Että tädin saattomatkalla sain olla mukana. Kohtaamiset kertoivat tarinoita, elämästä, erilaisuudesta ja samankaltaisuudesta, suvusta ja tavasta suhtautua.

Olkoonkin että ajomatka muistotilaisuuden jälkeen Kotkasta (Karhulasta) Helsinki-Vantaalle oli kaikkea muuta kuin helppo. Mutta se on pieni vaiva siitä kaikesta, mitä tänään on ollut.

Nyt väsy.

Kerron huomenna lisää, nyt on tovi levättävä: huomenna seuraava sukupolvi tulee aamuvarhain mummilaan. On mummeilun vuoro. Sukupolvenvaihdos kertakaikkiaan. 🙂

Saattomatkalle ja matkalle menneeseen, pieni retriitti. Melkein yksin melkein kaksi päivää.

Sunnuntain, ja vielä maanantain mietin, lähdenkö, ehdinkö, voinko. Aika on kuitenkin suhteellista, joten ei minun lopultakaan tarvinnut kauaa itselleni perustella, miksi lähdin. Tuntui oikealta, hyvältä.

Mutta.

Laajakosken kappeliin on Oulusta vähän monimutkainen matka, varsinkin jos ei lähde autolla. Aika kauan sinne tekee matkaa, vaikka kulkisi miten. Junia, takseja, junien vaihtoja, takseja tai Onnibusseja, paikallisbusseja, takseja, …. ja palatessa samat ja koko ajan huoli, onnistuuko vaihdot, täsmääkö aikataulut, ehdinhän varmasti, mutta jos menisinkin ensin Helsinkiin ja sitten sieltä… Luulin jo löytäneeni aika hyvän ketjutuksen, kunnes Pehtoori ehdotti, lennä ja vuokraa auto, lähde tarpeeksi ajoissa, ettei tarvi hermoilla. Oot matkalla yötä, vaikka Porvoossa. Et turhaan huolehdi.

EI huono ehdotus. Ei ollenkaan.

Helsinki-Vantaalle laskeuduin puolenpäivän jälkeen, hain vuokra-auton ja lähdin kohti Kymiä.

Tädin hautajaiset ovat huomenna iltapäivällä, joten minulla on ollut ja on aikaa kierrellä. Huomenna ajelen ja etsin äidin (luonnollisesti myös tädin) evakkokodin Elimäeltä, käyn Tavastilan mummulan tienoilla, Kotkassa etsin äidin kauppaopiston.

Tänään  kiertelin pikkuteitä, ajelin merenrantaan, muistin, että huomenna tulee tasan 79 vuotta siitä, kun oli (11.11.1943) myrsky, jossa itäisellä Suomenlahdella hukkui kahden venekunnan kalastajat, yhteensä kuusi kokenutta merenkävijää, kuusi perheenisää, joilta jäi yhteensä yli 20 lasta isättömiksi.

Yksi noista isättömiksi jääneistä oli 13-vuotias äitini, sekä hänen viisi sisarustaan. Huomenna viimeinen Tuulen sisaruksista saatetaan taivasmatkalleen. Viimeinen, joka kertoi minulle, sukuni karjalaisilla kotiseuduilla koskaan käymättömälle, millaista oli siellä, jossa puolet minun sukujuuristani on, siitä, millaista oli syntyä ja kasvaa Koivistolla, merenrannalla, pienessä talossa isossa perheessä ennen ja sodan aikana.

Millaisia olivat esivanhempani, millaisia olivat kesät Koivusaaren rannoilla ja miten suvun perimä ja tempperamentti ovat elämää muokanneet. Jääköhän minulta nyt Oulun murteeseen kuulumaton karjalainen ´mie´ pois. Rupeankohan minäkin ”määkimään” (kuten äitini oulun murteen `mää` -sanan käyttöä joskus nimitti)? – En  mie, en kai.

Iltapäivällä majoituin Porvooseen. Vanhan kaupungin keskellä vietän tämän retriittini yön seudun.

Kävelin pimeän tuloon asti tämän kauniin vanhan kaupungin kaduilla, kävin yhdessä galleriassa, istahdin kahvilaan, kävelin rannalla, kuvasin ihan hirmu paljon, en edes paljon ajatellut, kunhan nautin lämpimästä säästä, kummallisesta  levosta, menneen maailman tunnusta, historian läsnäolosta,.

Syömään menin Sinne. Olipa hyvä punajuuririsotto ja lasillinen Marimar Torresin Chardonnayta (Acero). Hotellille palatessa melkein täysi kuu valaisi vanhaa kaupunkia pilvien välistä. Jotenkin sopi minun mielenmaisemaani oikein hyvin. Nyt ei myrskyä, ei huoleta ehtiminen. Pariisin Villen luona majoitun.  Yksi viehättävimmistä hotelleista, joissa olen ikinä ollut.

”Yhden hengen” huoneeseeni kuuluvat nämä molemmat huoneet. Ja ikkunasta näkyy vanhan kaupungin kadulle (yläkuvan punainen talo on tuossa vastaopäätä), jossa on jo jouluvaloja ja paljon pieniä puoteja, näin marraskuussakin vielä viehättäviä pihapiirejä ja leppoisaa tunnelmaa kun turisteja on vain nimeksi, enimmäkseen paikallisilta kulkijat vaikuttavat.

Marraskuinen aamu avautui Rokualla harmaana, yöllä oli satanut vähän lunta. Ja paistanut täysikuu! Minkä kyllä hyvin tiesin pitkin yötä, – huolimatta siitä, että taivas oli pilvessä. Revontuliakin oli luvattu, ja iltasella selittelin Pehtoorille, kuinka olisi hienoa kuvata Rokua Health & Spa -hotellin edessä olevan lammen rannalla reposia maisemassa, jossa olisi heijaste vedestä, mutta ei valosaastetta nimeksikään, eikä silti tarvisi rämpiä pimeässä metsässä tai tunturin laella… . Eli ihan ideaalitilanne. Paitsi että oli pilvessä, ja totta puhuen ei minulla ollut edes sopivaa obiskaa, eikä edes jalustaa mukana, joten tuskin mitään kummoista olisi muistikortille tarttunutkaan. Joten ihan turhaa höpinää moinen.

Hotelliaamiainen aika perussettiä, joten päivä saatiin käyntiin. Periaatteessa olisi voinut lähteä toiseksikin päiväksi luontoon, kiertämään jonkun toisen kodan luo, tepastelemaan pehmeillä poluilla, muttaku … Minulla on nyt menossa vähän ruuhkaviikot monin tavoin, joten lähdimme jo ennen kymmentä kohti kotia. Paitsi että, yksi pieni mutka!

Olen monen vuoden ajan kuullut ja nähnyt tuttujen ja tuntemattomien somepäivityksissä vilahduksia ja tietoa löydöistä, joita Pänikästä ja piirongista on tehty. Joten maakuntamatkailuumme kuului myös pieni shoppailutuokio …

Pänikkä ja piironki on sekatavarakauppa Vaalan keskustassa (18 km Rokualta). Se on iso keltainen puurakennus ihan kylän keskustassa, eikä näkemättä ohi voi ajaa.

Se on sekä vanhan tavaran kauppa että sisustus-, vaate-, lahjatavara-, joulu-, pääsiäis- ties minkä kaiken mukavan tarpeellisen ja tarpeettoman tilpehöörin ja käyttöesineen putiikki. Tai siis valtava putiikki.

Jukeboxista torkkupeittoihin, mausteöljyistä julisteisiin, neuleista nukkekotikalusteisiin… Huom. Valentin Vaalan (joka ei ollut Vaalasta kotoisin) elokuvajulisteita seinällä, erityisesti huomiomme kiinnittyi tuohon ensimmäiseen oikealla. 😀

Löysin tonttuovelle jotain uutta pientä, lautasliinoja, yhden pienen lahjan, meidän tulevan sunnuntain lasten- ja aikuistenjuhlien ongintaan saaliita, pikkukassillinen ”sekatavaraa”.

Ihan nähtävyys tämä on, joten jos siellä päin on liikettä, niin kannattaa poiketa. Ja kauppa on myös verkkoversiona: Pänikkä ja piironki

Siellä on ainakin iso osa kaupan tavarapaljoudesta shoppailtavana netin kautta. Mutta kyllä liveversio ehdottomasti oli piipahduksen väärti.

Matkakassin purin kotiin palattua patikointi- ja kylpyläkamppeista, ja nyt se olisi pakattava ihan toisenlaisen vermein. Huomenna reissuun!

Ettei vaan olisi jäänyt viime tinkaan!

Vuosi sitten olimme Saariselällä Lapin keittiömestareiden herkkupöytä-tapahtumassa, ja siellä oli – kuten tavallista – myös arpoja myynnissä, ja kuten tavallista, niitä ostimme parilla kympillä ja kuten tavallista, saimme voittoja. SIellä on aina paljon palkintoja, hyviä palkintoja. Ja viime vuonna Pehtoori sai Voileipä-keittokirjan, entäs minä? – Minä, jolla ei arpaonni yleensä suosi, voitin lahjakortin Rokuan Health & Spa -hotelliin!! Kahdelle hengelle kahdeksi vuorokaudeksi, aamiaisineen päivällisineen. Ja viimeinen käyttöpäivä 11.11.2022.

Onhan tätä suunniteltu, sopivaa välämää etsitty (kiireisiä kun ollaan 😀   On aiottu lähteä hiihtokaudella, aiottu lähteä kesällä maastopyöräilemään, aiottu lähteä sienestämään syksyllä? – – Eipä olla saatu aikaisiseksi, kunnes viime torstaina soitin varauksen: tulemme yhdeksi yöksi jos mahdollista. Ja meidät toivotettiin tervetulleeksi.

Tänään aamun sähköpostien jälkeen istahdimme autoon ja suunta Kajaanintielle! Alle tunnissa olimme perillä, ja saimme huoneenkin jo silloin, vaikka toki kirjautuminen yleensä klo 14. Vaatteiden vaihto ja ulos. Ollaan käyty täällä edellisen kerran seitsemän vuotta sitten; päivän retkellä. Se oli hieno päivä.

Niin on ollut tänään. Aamulla sumuista, aamupäivällä vähän vähemmän sumuista, ja sitten taas paljon. Mutta tyven, sopivasti nollan tienoilla, täydellinen rauha, eipä 12 kilometrin patikalla nähty ketään muita, ei kuultu kuin käpytikan hakkaaminen, jostain lentokoneen kaukainen ääni.

Hurjan hienot jäkäläkankaat, lampia, sopivia nousuja ja laskuja, sumun ja puiden välistä siivilöityvä auringonvalo, ei pelkoa puheluista, hengittäminen helppoa, kamera laulamaan… Rokuanjärven kodalla notski ja makkaranpaistoa,  sitten hissuksiksiin paluu hotellille.

Olin varannut vielä hierojan, sitten kylpylään: liekö ollut eka kerta ikinä kylpylässä ilman omia tai lapsenlapsia. Kuinka helppoa olikaan!! Ja tylsää. 🤔😊

Palkintolahjakorttiin kuului puolihoito, joten kävimmepä nauttimassa illansuussa hotellin buffan antimista, ei mitään suuria elämyksiä, mutta  hyvää, nälän vievää ruokaa.

Taidan ruveta  ostamaan arpoja toistekin. Tämä on ollut hyvä päivä.

”Eero poika metsäs häärii, katseleepi puita väärii”, näinhän Aleksis Kivi kirjoitteli Seitsemässä veljeksessä joukon nuorimmaisesta.

Mie en häärinyt tänään metsässä, mutta puita väärii tai muuten erikoisia katselin ja ihailin. Mietin, – en sentään halaillut. Vain mökkipihan voimapuu saa halaukseni: yksipuinen kun olen.  😀 Kaupunkimaisemassa, nyt kun enin osa puista on riisunut lehtensä, kun ovat paljaimmillaan, omimmillaan, monet aivan uuden näköisinä, puita oli hyvä katsella, ja niitä(kin) miettiä. Sellainen hissuksiksiin kulkeminen, puulta toiselle, sopi pyhäinpäivän tunnelmaan. Hautausmaan laitamilla kiertelin, tänään en sinne muiden sekaan tunkenut – kävin jo aiemmin ja menen taas. Siellä kun on minun mielenmaisemani – silloin tällöin ainakin.

Pyhäinpäivään kuului hyvin syöminenkin, olkoonkin, että vain kaksistaan. Pehtoori haki eilen hallista ahvenfileitä ja niistä tein meille vallan hyvän päivällisen: paneroidut ahvenfileet. 

Pieni perfektionisti minussa heräsi iltapäivällä: Miniälle tekeillä olevassa riddarissa kun oli aika paha virhe kaarrokkeessa (Pehtoori kyllä väitti, ettei edes näy…) , joten purkuunhan se meni. Tosin vain kaarroke, eikä sekään kokonaan. Aiemmista, en edes ensimmäisestäni, purkanut kerrostakaan, mutta nyt sellaisen aika. Yleensä en ole niin kovin tarkka tekemisteni suhteen, en ainakaan niuhottamiseen asti, mutta nyt kävi näin. Hyvin on vielä aikaa tällaiselle.

Ja hyvin ehdin vielä skannailla kuvia, kutoa, torkkua takkatulen ääressä,  … Leppoilu tekee hyvää.

Eihän tässä ollenkaan näin pitänyt käydä!

Kuten ehkä blogin ulkoasusta, layoutista, fonteista ja rrs-syötteen epävakaasta toiminnasta huomaatte olen taas tehnyt blogin julkaisujärjestelmän kanssa pari tuntia hommia, ja saanut rikottua vanhan näkymän, toiminnot hukattua, asettelut epäsopusuhtaistanut (onpa metka sana 🙂 ) … Vanha malli on saatava vuodenvaihteeseen mennessä pois käytöstä, ja olen satunnaisesti jo taustalla opetellut uutta ja tänään sitten rohkenin ryhtyä jo näkyvän ulkoasun muokkaamiseen, mutta eihän se nyt mitenkään hyvin mennyt.

Alla olevassa näkyy millainen on pohja, johon näitä jokapäiväisiä juttuja raapustelen. (klikkaa kuva halutessasi isommaksi…)

Joten jos/kun blogin ulkomuoto on enemmän vähemmän rähjäinen tai kokonaan näkymätön tulevina päivinä, ehkä viikkoina, niin se johtuu tästä rempasta.

Siivouspuuhia kotonakin, ja sumusta, sumusateesta ja sateesta huolimatta oli tormattava uloskin. Aika likomärkä olin palatessani. Oli hyvä ryhtyä kokkailemaan lämpimän leivinuunin ääressä.

Kukkakaalimuusia ja possunfilettä ruokana, mutta huomenna jo jotain pyhäinpäiväruokaa. Tai pitäisikö sanoa että Halloween-ruokaa kun kurpitsakeiton aattelin tehdä. Kaksikin mieluista versiota on olemassa. Lähi-idän mausteinen kurpitsakeitto ja myskikurpitsakeitto. Ehkä teen tuon ensimmäisen. Kohti viikonloppua, – onkin ollut aika touhukas viikko tässä.

Mie meinasin unohtaa koko blogin!

Olen ahkeroinut ihan täpinöissäni koko päivän – ja saanut paljon valmiiksi ja tehdyksi! Toistasataa kalenteria laskuineen postitettu. Ja päätetty, että huomenna hommaan postitustarroja – olkoonkin, että käsinkirjoitettu on henkilökohtaisempaa.

Toinen iso kesken ollut projekti – kuvatoimistus ja kuvaushommat  historiakirjahankkeeseen, jossa olen mukana ja josta voin kai jo vuoden vaihteen jälkeen kertoa, on osaltani nyt ohi, ainakin tällä erää. Niin hyvä flow on ollut, etten uloskaan ole koko päivänä mennyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että marraskuu on paras mahdollinen kuukausi tehdä töitä tai opiskella tai uppoutua johonkin projektiin kunnolla ja tuloksekkaasti. MOT.

Ai niin, sellainen hyvä juttu jaettavaksikin: pussillinen vain vähän sulaneita mangopakastekuutioita (Pirkka 300 g) ja purkillinen mangorahkaa sauvavatkaimella sekaisin. Meillä on arkena harvoin jälkkäriä, tuota oli tänään. Kelpaisi kyllä pyhäruokapöytäänkin. Keksimurulla tai suklaarakeilla voisi vielä vähän upgreidata!