Neulomiselle ei loppua näy :)

Tässä kuvassa on norjalaisia (Rauma Gam Vams) -lankoja,
jollaisista en ollut ennen tätä päivää kuullut enkä lukenut, saatikka nähnyt.
Jos riddareihin käyttämissäni Lettlopissa on ihanat värit niin on näissäkin!
Riddareissa ja muissa islantilaisissa ulkovillapaidoissa norjalaisia ei luonnollisestikaan käytetä,
mutta näistähän voisi tehdä vaikka mitä muuta.
Pienillekin voisi neuloa jotain pehmeää, lämmintä.

Tänään olen löytänyt ja käynyt uudessa lankakaupassa. Ui-jui, nyt ei kyllä tämä pahaksi käynyt neulontariippuvuus mihinkään hellitä!

Sattuipa niin, että Miniälle tekeillä oleva riddari alkaa olla lähellä valmistumistaan, ja yksi kaarrokeväri uhkaa loppua ja ryhdyin eilen netistä etsimään lankakauppaa, jossa olisi juuri sitä ja sitten niitä värejä, joita Juniori omaan joululahja-riddariinsa on toivonut. Islantilaisten lankojen saatavuudessa tuntuu olevan jatkuvasti vähän epävakautta, joten on hyvissä ajoin varmistettava tilaus. Varsinkin kun nyt ei lähiaikoina olla menossa pohjoiseen mökille, en voi Sodankylän KeloKasissa käydä lankaostoksilla.

Ilahduinkin kovasti kun löysin (minulle uuden) nettikaupan: Lankapuutarha! Ja sillä on pieni liike Oulussa! Voisin siis hakea suoraan sieltä, – ei mitään postia hidastamassa hankintoja. Oivallinen pyörälenkin kohde Maikkulassa, sieltä vähän teollisen alueen keskeltä (Meriläisen leipomon takaa) pikkuruinen kauppa löytyi. Eikä siellä ollut vain lankoja, vaan myös kaikkea muuta, mitä neuloja tarvitsee. Paljon muitakin lankoja kuin islantilaisia: silkkilankoja, bambulankoja, mohair-silkkilankoja, käsinvärjättyjä .. Ja just se on hyvä, että voi katsella värit luonnossa, eikä vain nettikuvissa! Niin hyvä.

Ja siellä on myös neulemallikirjoja, – muutamat kirjat on putiikin pitäjän omista neulemalleista. Kunhan saan nämä luvatut joululahjariddarit valmiiksi, aion kokeilla ja opetella jo jotain muuta. Ostinpa muutaman kiekon Plötulopi-lankoja, josko niistä tekisin itselleni mökille lämpöisen neuleliivin, ehkä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

PS. Eilinen kysely on vielä avoinna.

 

Mennyt meissä

Nyt kun on tullut taas kerran vietettyä aikaa ja ajatuksia menneessä maailmassa, luettua, kirjoitettua ja kuunneltua historiaa, olen miettinyt sen merkitystä yksilön kannalta. Ja historian merkitystä yksilön valinnoissa, myös omissani.

Viime kuukausina on ollut aika järisyttävää lukea, kuinka historiasta taas kerran tehdään myös ase, vallan väline (Putin ja tsaristisen Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden palautuspyrkimykset ja ”oikeutukset”).

Mutta näinä aikoina, viikkoina ja kuukausina historia ja mennyt on ollut minulle hyvää tekevä ja henk.koht. selittävä tekijä monelle asialle.

Olen viime viikkoina kaivannut työyhteisöäni, sen oppineita ja monia menneen maailman selitysyrityksiä ja onnistumisia selityksissä, keskusteluja ja seminaareja siitä, voidaanko ja miten mennyttä maailmaa ”palauttaa” ja onko sille edes tarvetta tai oikeutusta. Ja erityisen paljon olen kaivannut keskusteluja ja artikkeleita muistitiedon rajoista ja mahdollisuuksista. Muistitiedolla on vahva asema historiantutkimuksen tieteellisessä keskustelussa, ja viime vuosikymmeninä on muodostunut ”koulukunta”, jossa muistitietohistoria ei ole vain väline menneen rekonstruoimiseksi vaan muistitieto  itsessään on tutkimuskohde. Siis se, mitä ja miten muistamme, kertookin paitsi menneestä myös meistä ja ajastamme. Se, mitä on tapahtuman ja muistelun välissä, ohessa ja aikana, on tutkimuskohteena. Tänään olen kuunnellut kirjaa, jossa hyvin vakuuttavasti argumentoidaan se, että se, mitä muistamme EI ole ”koko totuus” eikä ”vain totuus”.  (Julia Korkman, Muistin varassa, Oikeusprosessi ja totuus)

Kuinka moni selittää omaa elämäänsä (onko sitä edes tarvetta selittää?) ainakin osittain sukuperimällä, ajankohdalla, jolloin on syntynyt, paikalla sisarussarjassa, vanhempien, jopa isovanhempien lapsuuden kokemuksilla, kaikella menneellä — kuinka moni miettii ja muistaa lapsuuttaan kasvuympäristönä ja oman persoonallisuuden ja myöhemmän toiminnan muokkautumisympäristönä. Onko muistikuvilla tai lapsuuden kokemuksilla vaikutusta omiin valintoihin elämässä?

Teinpä pitkästä aikaa kyselyn… nimettömänä voisitte klikkailla vastauksia, eikö vain? Klikkaa jos väittämä pitää paikkansa. Vastauksien jälkeen EI TARVITSE ilmoittaa nimeä eikä spostia, klikkaa vain VOTE niin vastaukset tulevat tilastoon. Toivottavasti tulevat, vähän on ollut säätämistä tätä värkätessä. 🙂

Klikkaudu kyselyyn linkistä https://poll.fm/11230937.

Kiitos jo etukäteen, nimimerkillä ”puoliksi karjalainen, joka ei kuitenkaan halua Karjalaa takaisin”

Syksyistä

Hiljainen aamu

Aamuhämärässä – hämärän hyssyssä, kuten äiti sitä nimitti ja josta hän kovasti piti – ehdin ennen sateen alkua käydä hautausmaalla. Kävin kertomassa äidille, että pikkusisarensa on jo matkalla luokseen. Ehdin pyytää tädiltäni, että veisi äidille terveiset. Nyt on koko Tuulen sisaruskatras tuonilmaisissa, myös isäni veli ja sisaret ovat jo edesmenneitä.

Kovin läheisiksi eivät etelän tädit, eno ja setä koskaan tulleet, lapsuudessa heitä tavattiin, kun he joskus kävivät Oulussa (rippijuhlissa, häissä, yo-juhlissa tai ihan muuten vaan) tai meidän perhe kävi jokakesäisellä Tavastilan, Helsingin ja Perniön sukulaiskierroksella. Aikuistuttuani, poismuutettuani kotikotoa ja vanhempieni erottua sukulaisia tuli nähtyä tosi harvoin. Tätikatraan nuorimmaisen, nyt poisnukkuneen, kanssa olen ollut eniten tekemisissä, viimeisen vuoden aikana paljonkin, ja hänen ja miehensä luona kävimme Pehtoorin kanssa silloin kun olimme kesälomareissulla/kartanokierroksella Kymissä (Karhulanhovi etc.) kymmenkunta vuotta sitten.

Kaksi kukkoa

Lauantain kahden hengen päivällisen teemana oli kukko. Kukkoa kahdella tapaa? – Ranskalainen klassikkoruoka Coq au Vin (kukkoa viinissä) ja toscanalainen Chianti Classico, jossa classico-laadusta ja alueesta kertoo pullon kaulassa oleva nauha, jossa on Gallo Nero eli musta kukko!

Kukkoa viinissä on kyllä hieman harhauttava nimi tälle ruoalle: ”ennen” se tehtiin (pakaste)kanasta ja nyttemin broilerista ja tänään meillä koivista ja fileestä, koska kolmesta kaupasta etsimisen jälkeen ei löytynyt kokonaista broileria saatikka kanaa. Varmaan 25 erilaista broiskutuotetta , suikaleina, fileinä, nuijina, koipina, leikkeinä mitä erilaisimmilla marinadeilla, mutta ei edes pakkasessa kokonaista marinoimatonta broileria. Tästä huolimatta tulihan hyvää. Tämän ruoan valmistamiseen on minun ruoanlaittointoiluni alkutaipaleelta muisto, joka ei haalistu.

Tänään en tehnyt tuolla vanhalla reseptillä, vaan tällä. Syksyyn kuuluvat pataruoat, ja leivinuunin liki päivittäinen lämmittäminen paitsi säästää sähköä, on mukava juttu ruoanlaitossa.

 COQ AU VIN ELI KUKKOA VIINISSÄ

10 pientä sipulia
6 broilerin koipi-reisipalaa
1 ½ tl suolaa
½ tl mustapippuria
2 rkl voita
2 rkl öljyä
2 porkkanaa
4 valkosipulinkynttä
5 dl punaviiniä
200 g tuoreita herkkusieniä
140 g pekonia
2 dl lihalientä
3 laakerinlehteä
1 tl timjamia
3 rkl persiljaa

Leikkaa broileripalat kahtia nivelen kohdalta. Kuivaa lihapalat talouspaperilla ja mausta ne suolalla ja pippurilla.
Kuumenna voi ja öljy paistinpannulla. Ruskista broilerinpalat parissa erässä. Siirrä lihat noin kolmen litran vetoiseen pataan. Jätä rasva pannulle.
Kuori sipulit, kuori porkkanat ja  leikkaa ne lanteiksi. Hienonna valkosipulit.
Kuullota kasvikset pannulle jääneessä rasvassa ja kumoa pataan.
Kaada paistinpannulle viini ja anna sen kiehahtaa. Näin saat maut talteen. Kaada viini pataan lihojen päälle.
Puhdista herkkusienet, halkaise isoimmat halutessasi.
Leikkaa pekoni noin sentin kuutioiksi. Ruskista pekoni ja sienet paistinpannulla ja nosta pataan.
Huuhtele pannu lihaliemellä ja lisää pataan. Lisää laakerinlehdet ja timjami.
Hauduta ruokaa uunissa 150 asteessa noin tunti.
Koristele persiljasilpulla ja tarjoa keitetyn riisin kera.
(Ranskalaisten mielestä ainoa oikea lisuke on persiljaperunat, meillä oli tänään ohra-riisiä, eikä kyllä ollut ollenkaan huono valinta.)

Ja yllättäen, vahingossa ruoalle valikoitu viinikin on KUKKOviini. Me molemmat olemme vastikään kuunnelleet Marja Vesalan kirjan Vuosi Toscanan kukkuloilla, ja siinä ollaan paljon Volpaiassa Chianti Classicoa tuottavalla viinitilalla. Ja juuri sitä viiniä on myös Alkossa – ja Oulussakin. Siispä Juniorin kotiinkuljettamana meillä on (oli) sitä neljä pikkupullollista, ja tänään yksi niistä avattiin ja hyvillä mielin nautittiin Coq au vinin kera.

Viini ei ole ihan edullista (13 € pikkupullo), mutta oli kyllä miellyttävää, näytti mehulta, mutta oli hyvinkin täyteläistä, raikasta, sopivasti hilloinen, kirsikkaa ja jotain muita marjoja maussa. Ja koska se Chianti CLASSICO, sen kaulassa on musta kukko, Gallo Nero. Chiantin kukon tarina linkin takana, ja samassa postauksessa myös muutama, edelleen hyvä viinisuositus, jos vaikka ensi viikonlopun pyhäinpäiväpäivälliselle olisi tarvetta.

Kukkoa viinissä -reseptissä on myös viinin tarvetta, siihen sopi hyvin meillä aina jääkaapissa varuilta oleva alkoholiton punkku. Tällä kertaa se oli Torresin Syrah, jota on ainakin meidän K-marketissa ihan vakiovalikoimassa.

Nyt on kylläinen ja levollinen olo. Rauhaisa lauantaiehtoo …

Monta * ”check”

Ajoissa kampaajalle herätty! Check! [Kampaaja kahdeksalta, olin ihan tikkana pystyssä aamuneljältä. Ei ihme, että nyt väsyttää.]

Uuninlämmössä yön yli paistunut (todellakin paistunut) ohraryynipuuro CHECK. [Ensi kerralla olen huolellisempi, 8 tuntia riittää, ei tarvita 12 tuntia!]

Uusi luomiväri hankittu. – Check!

Mökkiläppäri viety huoltoon: voidaanhan se elvyttää edullisin hinnoin! Paljon kyselty, paljon suostuttu maksamaan. Chekc!

Pankkiasioita ja tulevaisuutta hoidettu. – Check!

Takkatulen ääressä istuttu ja tämän viikon kuvahaaste ”Detalji” edes yritetty tallentaa muistikortille. Check! [ehkä huomenna, kun on viimeinen mahdollisuus, vielä yritän jotain parempaa.]

Perhe-whatsapp laulanut niin, että näyttöruudut väräjää. Ei yllättävää että suunsoitto puolin ja toisin reipasta. CHECK! <3

Biogragrafian [eiko se voisi olla vain elämäkerta, tarina, evakkotaival, ensimmäiset vuosikymmenet?] alun teksti kasassa. Check! [paljon vielä tekemistä, hiomista, kuvatekstit, tarkistukset, lähdeveviitteet, nimi????, alkusanat… ja sitten taitto! mutta tähän asti Check!

Äitini maailmassa/sanavarastossa ei ollut ilmaisua ”check!”. Hänelle se oli ”pukki ja oikeinmerkki” = aiottu/aloitettu ja valmis/tehty/suoritettu (ks. postaus tästä). Ja tämä minulla on selkäytimessä. Hitto, kuinka se siellä onkaan. Antamassa ryhtiä, viemässä (pakottamassa) eteenpäin, odottamassa suorittamistaan. Vaatimassa tekemistä. Antamassa merkitystä päiviin. Se on olemassa.

Postaus tehty. Check!

Pieni lomahumputtelu

Näinä aikoina yön pimeys jatkuu vielä pitkälle aamuun. Tällaisina päivinä tuntuu, että ei ole niin väliä, mitä ehtii ja ehtiikö mitään. Jotenkin vain hiipuu hommasta toiseen, sisältä ulos, takaisin sisälle lämpimään. Sytyttelemään kynttilöitä, keittelemään teekupposia. Lukemaan ja kirjoittamaan. Piirtelemään aikajanoja. Miettimään enemmän menneitä kuin tulevia.

Lähimennyttänikin vielä muistan ja kroppakin muistaa.  Toissapäiväinen Leo´s Leikkimaa iltapäivä tuntuu takareisissä ja jossain käsivarren lihaksissa. Meillä oli syyslomalaisten kanssa touhupäivä. Apsu pääsi viettämään kauan toivomaansa iltapäivää iskän kanssa SuperParkkiin, joten Eevikselle oli luvattu humputtelureissu mummin kans. Ja varmaan eka kertaa kun Eevis ei ensimmäiseksi halunnutkaan kirjastoon, vaan hänkin halusi sisäleikkipuistoon ”ku A:kin on sun kans ollut siellä pienenä kahestaan”. Kyllähän me taapero- ja leikki-ikäisen Apsun kanssa kävimme siellä montakin kertaa, Eeviksen kanssa en ole käynyt kertaakaan. Sinne ajeltiin, ja oltiin iloisia (ainakin mummi oli) kun se ei ollutkaan täynnä lomalaisia vaan mukavan väljästi saatiin olla.

Taas kerran tuli hoksattua, kuinka erilaisia nuo lapsenlapset tempperamenteiltaan ovat. Kumpikaan ei ole mikään riehuja, mutta Apsu on harkitsevampi, pitkäjänteisempi, – saattoi hyvinkin 10 minuuttia pomppia trampalla tai ajella pikkupyörillä, laskea kerta toisensa jälkeen samasta mäestä, mutta Eevis kulki puuhapisteestä toiseen, aika järjestelmällisesti kaikki läpi, aristelematta mitään ja sitten vasta kierros uudelleen. Yksi mäki, parit hypyt, yksi kierros. Tuo kuvassa oleva ”uima-allas” oli oikeastaan ainoa, jonne Eevis jaksoi pomppia pitkänkin tovin. Tosin välillä kävi selittelemässä kaikenlaista ja kyselemässä, milloin mennään taas mökille ja kylpylään siellä. Yleensäkin Eevis kyllä selittelee aika paljon. 😀

Molemmille, Apsulle aiemmin, Eevikselle toissapäivänä, oli kyllä tärkeää, että mummi kulki mukana. Ehkä ne matalat ”viidakkoreitit”, joissa mönkiminen ja kapuaminen oli tarpeen, ovat ilmeisesti syynä noihin hienoisiin lihastuntemuksiini, melko mutkilla niissä välillä joutuu olemaan. Mutta ilohan se taas oli.

Humputtelujen lopuksi meillä oli sitten koko poppoon treffit Nallikarin ravintolassa, jonne pappakin tuli. Hyvä ruoka oli – lastenkin mielestä. Ja Eevis kertoi, että sinne oli myös Anni ja tämän äiti aikoneet tulla, että näkisivät pitkästä aikaa toisensa ja että minäkin näkisin Annin. No enhän minä sitten kuitenkaan Annia tavannut. Anni kun on ihan vaan Eeviksen oma mielikuvitusystävä.

 

Lokakuun luetut

Lokakuun lukusaldo on nyt kymmenen, ainakin neljä aloitettua, jotka aie lukea loppuun, ja muutama heti alkuunsa kesken jätetty. Yhtä kirjava on kirjalistani kuin ennenkin.

 

Anna Englund, Lautapalttoo 5

1930-luvun Suomessa naiskuva muuttuu, ainakin isommissa kaupungissa syntyi ”uusi nainen”. Tämän murroksen vaiheita Englund kuvaa hyvin. Kirjan ”vastapareina” ovat uusi ja vanha, Helsinki ja Pohjanmaa, elämä ja kuolema. Näiden välissä liikkuu rakkaus, jonka kohteet ovat moninaiset. Pidin tästä esikoisteoksesta hyvin paljon.

Kari Väänänen, Vänä elävänä

Kari Väänänen on ollut yksi kotimaisten tv-sarjojen ja monien elokuvien lempparinäyttelijäni, ja se julkisuuskuva, joka minulla hänestä on ollut, ei ole päässyt tärvelemään hänestä tykkäämistä. Joten luonnollisesti halusin kuunnella tämän elämäkerran. Se on hyvin kirjoitettu, Vänä itse lukee sen, luonnollisesti hyvin. Se on ymmärtääkseni rehellinen, mutta — nyt kun tunnen hänet vähän paremmin, en enää pidäkään hänestä niin paljon kuin ennen, – ihmisenä siis.

Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittajan rakkaustarina 4

Olen lukenut/kuunnellut ehkä kaikki Mielensäpahoittajat. Harmitonta viihdettä, hyvää sarkasmia, sujuvaa sanailua, suomalaisen mielenmaiseman tarkkaa kuvausta… Jostain syystä tämä tuntuu parhaalta Mielensäpahoittajalta. Ehkä siksi kun tässä on paljon positiivista, mahdollista kasvuakin, ja tulevaisuuden toivoa. 😊

Kristin Hannah, Tomun ja tuulen maa 4½

Vahva, hyvä, jälkensä jättävä, uutta tietoa Yhdysvaltain historiasta. Ehdottomasti hieno lukuromaani. Ei ahdista, vaikka koskettaa syvältä.

Jo Jo Moyes, Hopealahti 3½

Moyesin kirja ”Kerro minulle jotain hyvää” oli minulle niin hyvä lukukokemus, romantiikkaa hyvällä tavalla, että sen jälkeen olen lukenut Moyesin kirjat sitä mukaa, kun niitä on BookBeatin suositteluissa silmiini sattunut. Siksi tämäkin. Tässä juonenkehittely eteni loppua kohti kyllä jo turhan överisti, mutta silti helposti kului yli 10 tuntia pyörälenkeillä tätä kuunnellen.

Virgine Grimaldi, Kirkkaimmat tähdet 4

Pakomatka, josta tulikin löytöretki. Äiti kahden tyttärensä kanssa roadtripillä Ranskasta ja elämän sotkuista Nordkappiin ja takaisin uuden elämän alkuun. Vähän ennalta-arvattava, mutta hyviä yllätyksiäkin, ihan mukavaa kerrontaa.

S. J. Bennett, Windsorin solmu 3½

Kuningatar Elisabeth II ratkoo murhia ja hoitaa poliisipäällikön työt ennen kuin tämä hoksaakaan. Kuninkaallisten elämänmenoa ja brittiläistä huumoria dekkarimaailmassa. Ihan kiva.

Pilvi Hämäläinen, Cinderella 4

Tätä on vähän vaikea arvostella. Synkkää hauskuutta, verbaalista tykitystä, vallan eläväistä kielenkäyttöä. Syrjäytymistä ja sen välttelyä kolmen sukupolven naisten kesken. Kun alkujärkytyksen jälkeen pääsin sisälle tähän, niin oli oikeastaan aika riemullinen kuuntelukokemus. Ja ehdottomasti sen syntymiseksi Pilvi Hämäläisen oli itse luettava (ja tulkittava) esikoisromaaninsa. Ehdottomasti.

Mika Aaltola, Mihin menet Suomi? Pelon aika Euroopassa 4½

Aaltola on selkeäsanainen, harkitsevasanainen, oppinut, humaani, älykäs, asiansaosaava, erinomainen argumentoija, vakuuttava, eikä (ainakaan vielä) itseriittoinen tai omahyväinen, ja kirja on sitten sen mukainen.

Minähän en täällä blogissa, enkä kyllä paljon muutenkaan, politiikkaa puhu/kirjoita, mutta sen verran voisin tässä maailmantilanteessa ja tämän kirjan jälkeen todeta, että jos nyt olisi presidentin vaalit ja MA olisi ehdokkaana, niin hänen numeronsa lappuun laittaisin.

Marja Vesala, Vuosi Toscanan kukkuloilla 3½

Kuinkahan monta kirjaa on kirjoitettu siitä, että ulkomaalaiset ostavat Toscanasta, Provensesta tai Marchesta tms. talon ja asettuvat asumaan paikallisen, ”alkuperäisväestön” keskelle. Ja kuinkahan monta sellaista kirjaa minä olen lukenut? – Varmasti kymmeniä. Ja tässä taas yksi.

Marja Vesala ja miehensä eivät osta taloa, mutta kuitenkin muuttavat Toscanan sydämeen reiluksi vuodeksi. Tässä kirjassa on aika paljon ruoka- ja viinitietoa, uuttakin tietoa italialaisesta elämäntavasta, kuvauksia tutuistakin Toscanan maisemista. Oikein kiva välipalakirja lokakuiseen harmauteen.

Mieli taas myllerryksessä

Pitkän puhelun jälkeen tajunnanvirtaa….

Poismeno tuo lähemmäs.

Yhteinen suru yhdistää.

Menneiden muistelu auttaa ymmärtämään.

Kuolema muistuttaa, että ehkä sittenkin olisi pitänyt sanoa jotain jo aiemmin.

Elämäkertatiedot ja elettyjen vuosien murroskohdat, syyt ja seuraukset – tietoisuus niistä tekee elämän paremmin ymmärrettäväksi, armollisemmaksikin.

Näinhän se oli tarkoitettukin.

Menneet jättävät aukkoja, jotka täyttyvät yllättävällä tavalla.

Vertailu olisi tietyillä elämänalueilla kiellettävä.

Narratiivit eivät ole tosia, ne ovat kertomuksia. Niiden ´todistusvoimaisuus´ riippuu siitä, kuka niitä luo, ja miksi niitä narratiiveja luodaan.

Historia tuo ymmärrystä, mutta myös herättää kysymyksiä.

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Meillä kaikilla on heikkoutemme, jotka ovat selvästi näkyvissä, mutta vahvuudet ovat usein piilossa ihan matkan viime metreille asti.

Olkoonkin kliseistä, mutta ´elämä on´.

Tänäänkin se on ollut hyvin hyvää. Jopa tänään.

Hyvää matkaa, – ja kiitos. Tuostakin hetkestä.
Monista myöhemmistä vielä enemmän.

Kuvia kirjoihin

Tervaporvarinpuiston venevalkamasta otos viime viikolta. Tänään ei todellakaan ollut tuollaista paistetta, oli harmaata ja kylmää, olisi voinut kyllä periaatteessa pysähtyä näillä tienoilla tänäänkin, sillä kuvattavaa oli ollut. Siian lippoamista, jota tuossa kuvan mutkan takana nyt monet kalastajat tekevät, melkein keskellä kaupunkia, on usein katselemassa useitakin ohikulkijoita. Lippolaitureilla on päivisin ainakin puolenkymmentä miestä pyyntihommissa, iltaisin varmaan enemmänkin. Mutta en ollut kuvaustuulella tänään. Ja olen ainakin kahtena syksynä lippolaitureiden tienoilla Canonin kanssa kulkenutkin.

Pari pientä elämän aurinkoa tuli sitä paitsi paistamaan meille kotiinkin. Syyslomalaiset muksut piipahtivat isänsä kanssa iltapäivällä. Meillä oli suunnittelupalaveri huomista humputtelupäivää varten.

Muutoin olenkin sitten viettänyt skannailuhommissa: sekä työkseni että ilokseni. Kuvissa on historiaa, paljon historiaa. Siis hyvä päivä tänään.

Knuutilankankaalla ja kulttuurikodissa

Siltä varalta, että tänään oli tämän kauden viimeinen pyöräilykeli, kävin aamulla Knuutilanrannassa. Taas. Kollaasin viimeinen kuva on siis tältä aamulta ja ensimmäinen huhtikuun lopulta. Joessa on tuollainen poukama, jota olen lähes viikottain kuvaillut. Vuodenaikojen vaihtelu näkyy aika mukavasti. Pikkuisen itseäni häiritsee kun kolmannen ja neljännen kuvan välistä ”puuttuu” kuva. Olimme kesäkuun alussa kaksi viikkoa mökillä, minkä aikana karusta ruskeasta ehti tulla vihreä: alkukesän herkkä lehtivihreä ei tässä kollaasissa ole esillä. Eikä kannata tämän perustella luulla, etteikö Oulussa olisi puolen vuoteen satanut tai ollut harmaata, – kyse on vain siitä, että minä en juurikaan ole pyöräillyt saatikka tuolla kuvaillut sateella.

Tänään olemme olleet iltapäiväkahvilla. Jotenkin sellaisella ”vanhanaikaisella” tavalla. Menimme kolmeksi, ja hassua, minusta oli ihan välttämätöntä laittaa helmet kaulaan. Ehkä tämä kahvilusikka ja leivoshaarukka kertovat miksi. 😀  Olin ”pukeutunut” tyyliin sopivasti.

Kulttuurikodissa saimme nähdä paljon hienoa, historiallisesti arvokasta, täysiä kirjahyllyjä, historian havinaa kaikessa. Baakkelseja, kahvia, naurua, hyviä juttuja, loistavaa kerrontaa, samansuuntaisia ajatuksia maailman tilanteesta, sen syistä ja jopa mahdollisista seurauksista, historiaa ja yhteisiä muistoja. Elämä on.

Pieniä syysiloja

Eihän tässä elämänvaiheessa, nyt kun ei enää juuri ole mitään, missä minun ”kuuluisi” olla, missä minua tarvittaisiin, missä olisin luvannut olla, missä olisi työ tai tarve olla paikalla juuri tiettynä hetkenä. Voin aamulla muuttaa suunnitelmaa sen suhteen, mitä edellisenä iltana olin ajatellut. Se on luonnollisesti vapauttavaa, mutta joskus myös ikävää: ”eikö-enää-tarvita-mihinkään”?

Mielekästä tekemistä, avuksi olemista, työnsä hoitamista, muista huolehtimista, vastuun kantamista, osana olemista sitä kuitenkin haluaa. Noiden kautta päivistä tulee mielekkäitä ja merkityksellisiä. Enää en kovinkaan paljon kipuile, kun kaikki tuo käy vähäisemmäksi, mutta toisaalta olen vähän jo oppinut ajattelemaan, että ei enää tarvitsekaan. Ei enää. Moni asia on jo tehty. Ja se, että päivä meneekin erilailla kuin oli aikonut – sehän voi olla ihan hyväkin juttu. Tänäänkin on ollut.

Ajatuksenahan vielä eilen illalla oli, että kun nyt VIHDOIN on toimiva, hyvä laadukas monitoimikone, ennen kaikkea skanneri, ryhdyn oikein urakalla purkamaan aineistovuorta, joka on työhuoneeni nurkassa kuukauden odotellut aikaansaamistani. Kiire ei onneksi ole vieläkään, mutta …

Ja niinhän siinä sitten kävikin, että aamupäivä melkein kului, että lopulta sain kaikki uuden laitteen asetukset ja tulostukset vaadittavan mukaisiksi.  Mikäpä siinä. Lenkille lähdin kun kerran influenssarokotuksestakaan ei mitään seuraamuksia, jotka sen olisivat estäneet. Hautausmaallakin kävin, tänään jo 18 vuotta isän kuolemasta. Ei tunnu ollenkaan niin pitkältä tuo aika…

Kotiin hain kukkakimpun marketista, metsästä kuusen hakoja. Ja niinhän se sitten kotiin palattua kului pitkä tovi kun keittiötä, kotia muutenkin, ja jopa terassia, laittelin syysasuun. Kynttilöitä, – lisää kynttilöitä, joka paikkaan. Vähän mietin, että josko tilaisin vielä kotiinkin yhden tai ehkä kaksi 🙂 valkoista talolyhtyä, ne menisivät sitten joulupöydässä ja ikkunoilla … Toisaalta, eikös minulla pitänyt olla se kaiken irtaimen pitäminen mahdollisimman vähänä?  Ja onhan noita lyhtyjä aika monta, viisi täällä kotona ja vielä kaksi mökillä.. Siis en tilaa.

 

Halloween lyhdyn (3 €) ostin Kontista, jonne vein ne kaksi villatakkia, jotka äidin jäämistöstä jemmasin itselleni (toisen niistä toin äidille tuliaisena Wienin matkaltamme…), mutta enpä minä ole osannut niitä pitää.

Kävyt on niitä, jotka ostin viime joulun tienoilla; pinjan kävyt ovat olleet mukavia milloin milläkin pöydällä, nyt ulkona terassilla, aika hataraksi ovat jo käyneet. Pian tullenee uusia kauppojen hevi-tiskeihin ja nämä pääsevät silloin mökkiterassille hapertumaan.

Vähän off-season on tuo aika uusi kastelukannuni. Sen tilasin samasta paikasta kuin talolyhdyt. Ja se on itse asiassa oikein hyvä, ja tarpeeksi iso, Festan aika monien isojen viherkasvien kasteluun. Ja onhan tuollaisena ihan ”sisustuselementti”.  Vanha pieni litran kastelukannu oli täytettävä viisi, kuusi kertaa kastelurupeaman aikana, nyt hoituu yhdellä kertaa kaikki. Ja kuten sanottu, on osa sisustusta, hyvää kuvausrekvisiittaa. 🙂

Tunnelmallista lauantaita toivottelen..