Paluumatka – luettujen parissa

Vähän ennen Vuotsoa aamupuoliyhdeksältä – alavilla mailla hallanvaara.
Koko kotimatkan paistoi aurinko, koko matkan kauniita ruskan värittämiä taipaleita.

Tämänkertaisen mökkireissun ”teemat” – tai tekemisen rajaajat ja mahdollisuudet – kiteytyvät kahteen asiaan: Pehtoorin flunssaan ja uusiin polkuihin. Niinä päivinä kun mies vietti päivät sairastuvalla (mökissä sisätiloissa) minä kävin yksikseni enimmäkseen tutuilla lähituntureilla kulkemassa, mutta neljänä päivänä yhteiset patikkamme suuntautuivat kauemmas ja uusille reiteille. Kuten jo kerroinkin.

Erityisen iloinen olen siitä, että sain taas kiinni kuvaamisesta. Lähes 800 kuvaa vajaassa kahdessa viikossa on ihan entinen tahti. Ja ilon kautta! Runsas kuvasaalis, vähäinen siivoilu, rajalliset pihahommat, ei perhettä, ei ystäviä seurana aiheuttivat sellaisenkin jutun, että sometin poikkeuksellisen paljon. Paitsi Instaan myös Facebookiin, sekä omalle seinälle että Saariselkä-ryhmään ja valokuvausryhmiin, laittelin kuvia, ja muutakin liikkumista ja jutustelua noillakin foorumeilla, mitä olen viime aikoina, kuukausina muutoin tehnyt aika vähän.

Tänään Sodankylä – Rovaniemi välillä kirjoittelin Muistikirja-kalenteristani merkinnät luetuista kirjoista tähän. Edellinen kirja-arviopostaukseni on heinäkuulta; sen jälkeen on ollut kaksi melkein kahden viikon mökkireissua, mikä tarkoittaa, että kirjoja on tullut kuunneltua aika vähän, samoin kuin ajettuja pyöräkilometrejä. Nämä kuuluvat yleensä hyvin vahvasti yhteen. Aika niukat ovat arvioni, ja on hyvä tietää, että arvosteluasteikko on nollasta vitoseen, mutta taas heikoin on kolmonen, – mikä kertoo siitä, että jos kirja on kovin huono tai minun kiinnostukseni ulkopuolella, jätän sen kesken. Se, että kirja on tullut kuunneltua/luettua jo kertoo siitä, että ihan kelpo. Muutama helmi tälläkin jaksolla.

Camilla Nissinen, Meitä vastaan rikkoneet 4½

Tästä olen jo aiemminkin kirjoittanut ”Kirjan esittelyteksteissä sen todetaan olevan ensisijaisesti kirja syömishäiriöstä, mutta minusta se oli myös kuvaus Jehovan todistajista. Tuli vahvasti mieleen Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu”. Minulla oli yliopistoaikana yksi tuttu, melkein ystävä, jopa niin, että olin kutsuttuna häissään. Hänen kauttaan opin jehovalaisuudesta aika paljonkin, mutta tämä Nissisen erinomaisesti kirjoitettu esikoisteos toi paljon lisää tietoa, ja lisäsi ymmärrystä.”

Ismo Leikola ja Angelika Leikola, Suo, kuokka ja Hollywood 4

Hyvin ennakkoluuloisesti tartuin tähän kirjaan, sillä en ole koskaan oikein tykännyt Leikolasta, enkä hänen stand up -komiikastaan. Mutta kirjahan olikin oikein hyvä: se EI ollut tekohauska, ei oikeastaan hauska ollenkaan. Hyvää satiiria kyllä. Parasta antia molempien Leikoloiden kokemukset Amerikkaan muutostaan. Suomalaisen ja amerikkalaisen elämänmenon vertailu hyvässä ja pahassa. Kannattaa ainakin aloittaa  … Helposti meni loppuunkin.

Ashlee Vance, Elon Musk – Visionääri Teslan, SpaceX:n ja Solar Cityn takana 3½

Tämänkin kirjan valinta lukulistalleni on vähän mysteeri. Paljon tietoa Teslan taustoista, ja paljon muusta. Ihme ukko on tämä Mask. Kirjassa paljon lukuja, mittoja, rahaa, tekniikkaa – kaikkea mikä ei lähtökohtaisesti innosta minua lukemaan. Siinä se meni kuitenkin.

Hanna Jensen, Äitini muistin – toinen kierros 4½

Vielä tämä aihe kiinnostaa, ja tuo lohtuakin. Jensen rakentaa tietokirjan ja kokemusasiantuntijuuden hyvin. Saa ymmärtämään – ja ajattelemaan, että olisi tässäkin ollut hyviä neuvoja ja tukea vuoden takaisessa elämäntilanteessani.

Vera Vala, Italialainen peli 4

Aika mukava dekkari, jossa ”selittävänä tekijänä” psykologiaa. Kirjassa myös paljon italialaista elämänmenoa. Oikein hyvä kesäkirja.

J. J. Bennett, Kolme koiraa haudattuna 4

Esittelyssä todetaan ”Miss Marple kohtaa the Crown-sarjan”. Siinä mainittu kaksi minuun tehoavaa juttua.  Fiktiivinen tarina brittihovista, jonka Bennett vaikuttaa tunjtevan aika hyvin. Nyt Elisabethin mentyä jopa ”ajankohtainen”. Aion lukea Bennett´n toisenkin ”kuninkaallisen” dekkarin.

Linnea Vihonen , Yhdessä pöydässä 5

Ruokakirja, reseptikirja, tarinakirja, menukokonaisuuksia vuodenaikoihin. Paljon kasvisruokaohjeita, kauniit  kuvat, monta ohjetta on tullut kokeiltua ja hyväksihavaittua.

Lucy Diamond, Uusien alkujen talo 4

Lukittelen tämän ”lukuromaaniksi”. Vähän ennakkoarvattavaksikin, mutta kyllä juoni piti otteessaan. Sellainen välipalakirja.

Audrey Niffenegger, Aikamatkustajan vaimo 3½

Kummallinen kirja. Päähenkilö liikkuu ajassa ”oudosti”. Kaikesta huolimatta jaksoin lukea loppuun.

Miranda Cowley  Heller, Paperipalatsi 3

Tämä näyttää olevan Bookbeatin kuuntelijoiden keskuudessa hyvinkin suosittu, mutta minulle tässä ei ollut mitään koukuttajaa, en päässyt  tunnelmaan, salaisuuksien verhoihin uppoutumaan. Loppu kyllä pelasti paljon.

Marja-Leena Lempinen, Naisten taivas 3½

Kanadan siirtolaisuus ja nimenomaan nuoret suomalaiset naiset uutta elämää rakentamassa 1920-1930-luvun vaihteen laman aikoihin. Ajankuva ja henkilöt hyvin luotu, mutta jotenkin minulle jäi sellainen tunne, että vähän ”ohut” oli tämä.

Annina Holmberg, Riivattu ja siunattu. Kalle Holmbergin elämä ja teot 5

En tarttunut kirjaan, koska KH:n elämä olisi kiinnostanut. Olkoonkin, että hän on suomalaisen teatteri- ja elokuvaohjauksen suurmies, toki tästäkin elämänalueesta kirjassa paljon mielenkiintoista ja muistoja tuovaa, mutta Annina Holmberg! Olen tähän mennessä pitänyt kovasti kaikesta, mitä häneltä olen lukenut/kuunnellut. Pidän erittäin paljon myös hänen äänestään, tavastaan lukea.

Kirja oli melkoinen järkäle, pohdiskeleva, eletty, rakastava, rehellinen. Pitkästä aikaa itkin kirjaa kuunnellessa. Kertoo siitä, että kosketti. Paljonkin.

Tommi Kinnunen, Pimeät kuut 4½

Sodan jälkeisen ajan naisen arjen historiaa Koilliskairassa, opettajan elämää. Myös vanhenevan, pitkän työuran tehneen naisen pohdintoja. Kinnunen kirjoittaa hyvin, tässä kirjassa mielestäni vielä paremmin kuin aiemmin.

Antti Heikkinen, Kehveli 4

Hillitön veijaritarina. Paasilinnamaista, ehkä parempaakin. Suomen historia (ja tulevaisuus) kirjoitettuna savolaisella sujuvalla sanankäytöllä uusiksi. Heikkinen osaa lukea oman tekstinsä juuri sopivan rempseästi. Pehtoori tykkäsi tosi paljon.

Jani Toivola, Pantteri ja minä 3½

Mietin koko ajan, mikä kirja tämä oikein on? Tuokiokuvia, pohdintoja, ajateltuja vastauksia. Isän ja tyttären suhde hetkinä.

Pauliina Vanhatalo, Vastuulliset 4

Aika synkkä, ei sentään ahdistava. Perhesurma pikkukaupungissa (= Raahe, siellähän kirjailija asuu ja kuvaa kaupunkia kirjassa nimeltä mainitsematta). Vanhatalon älykäs, tarkka kirjoitustyyli, juonen kuljetus, rakenteen hallinta vaatisi/ansaitsisi parempaa lukemista/kuuntelua kuin minulla pyörän selässä syystuulessa oli.

Hanna Brotherus, Henkeni edestä 4½

Kustantajan esittelytekstissä lukee näin: ”Henkeni edestä on kertomus naisen ikääntymisestä. Romaani tarkastelee itsenäisyyden olemusta ja kehollisuutta, suhteita sukuun ja ystäviin sekä pelkoa elämän rajallisuudesta.”

Ei lisättävää. Tämä on oikein hyvä kirja.

Jari Järvelä, Mozzarellakuu ja muita matkakertomuksia 4

Kirjailija on minulle ihan uusi tuttavuus. Kirjassa on muutama kymmentä  tarinaa miehen ja perheensä reissuista. Mukavia tarinoita, tarkkoja huomioita, melkoisia kokemuksia, –  matkavinkkejäkin niistä sain.

Satumetsässä, Ruijanpolulla

Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…

(Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Hattivattien kyliä tänään patikkapolun varrella, satumetsässä. Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata) ovat jotenkin sympaattisia, kuin Muumilaakson hattivatteja. Kuljimme Sivakkaojan takana, Kiiloselän hiljaisessa, komeassa mäntymetsässä, pitkin Ruijanpolkua* (Ruijan keino tai Jäämeren polku -nimitykset ovat myös olleet käytössä) pari tuntia.

Polut pehmeitä, nousut lempeitä, laskut helppoja, tuuletonta hiljaisuutta, – eikä meilläkään tietoa, mihin oltiin menossa, mutta eteenpäin kaivattiin. Hattivatit ilahduttivat, komeat kelot, sekä pystyssä että jo kaatuneet, riekkoja tepastelemassa, ja käpytikka! Kaksikin. Olen oppinut tunnistamaan käpytikan jo laulusta, – olen niin ylpeä. Tänä vuonna monta uutta lintua minulla, ainakin puolenkymmentä. Se on melkein yhtä paljon kuin aiemmin olen yhteensä tuntenut. 😀

Tämän syksyn patikat on nyt – ainakin täällä Saariselän tuntureilla ja purojen varsilla – kuljettu. Meidän ”huiputussaldo” on laskettavissa vanhan mökin seinustalle kerätyistä kivistä: niitä on nyt kerätty kymmenisen vuotta (ks. tilanne 2013). Taitaa olla jo lähes sata.

Nuo vasemman reunan isot järkäleet eivät ole huiputuskiviä, vaan kvartsiittilohkareita, joita on metsissä samotessa sattunut kohdalle – silloin on auton pitänyt olla jossain lähellä, ei noita repussa kauas kanniskella.

Tähän on tuotu kivi lähes jokaisesta huiputetusta tunturista. Joukossa on myös ystävien ja perheen muisto/suorituskiviä, ja monta kertaa on huiputukselta kivi jäänyt tuomatta. Tavallinen patikka, tunturin laelle nousematon kulku ei ”oikeuta” kiveen, joten tänäänkin jäi kivet tuomatta, – Kiiloselkä kun ei täytä tunturin kriteereitä.

Tänään kävimme tovin kävelemässä myös Laanilan tullin alueeella, joka on tästä mökiltämme noin 4 km etelään, Kiilopään tienristeyksen pohjoispuolella. Siinä on vieläkin aita, joka ei enää ole tulliraja vaan Inari-Sodankylä (paliskunta)raja. Miksi tulli tässä? – Siinä oli tulli Lapin sodan loppuun asti.

Tulliraja oli näin etelässä, koska Suomi ja Norja olivat sopineet että Inari, Utsjoki ja Petsamo olivat verovapaita alueita, sillä pohjoisten kuntien oli helpompi, usein ainoa mahdollisuus, saada tavaraa pohjoista kautta, koska maantietä näihin kuntiin asti ei Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ollut. Norjasta saattoi tuoda liikevaihtoverotta tavaraa ja elintarvikkeita, jotka kuitenkin piti käyttää tai kuluttaa tullivapaalla vyöhykkeellä. Ensin tulliasema oli Vuotsossa, mutta se siirrettiin Inarin ja Sodankylän rajalle vuonna 1937. Saksalaisten vetäytyessä pohjoiseen syksyllä 1944 tullirakennus poltettiin.

Tulliasemaan minulla on tavallaan ”henkilökohtainenkin” kytkös. Asemanhoitajan pojat aloittivat sodan jälkeen Oulussa linja-autoliikenteen (Veljekset Pohjola) harjoittamisen ja sen kautta heistä tuli aikanaan lapsuusperheeni tuttuja; yhden veljeksen tyttären kanssa minä lähdin kesällä 1973 Englantiin kielikurssille. Ja tullinhoitajan lapsilla ja lastenlapsilla on täällä Hangasojan varrella ollut ja on edelleen mökkejä.

Tämä on jäljellä Laanilan tullista – raunio melkein näkyy nelostielle. P-paikalle ainakin.

*Ruijanpolkua on kuljettu ainakin 1400–1500-luvuilta lähtien ja kirjallisissa lähteissä se mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1598. Ruijanpolku oli Lapin merkittävimpiä väyliä, jota Ruijaan suunnanneiden kulkijoiden lisäksi käyttivät myös etelään päin matkanneet Inarin ja Utsjoen asukkaat.

Sitä pitkin kulkivat muun muassa Jäämeren rikkaille vesille suunnanneet kalastajat, erilaiset kauppiaat sekä myös veronkantajat ja papit.1600-luvulta alkaen polku palveli myös Suomesta Ruijaan suuntautunutta nälänhätien ja sotien aiheuttamaa muuttoliikettä.

Sodankylästä Ivalon kautta Petsamoon johtanut maantie eli Jäämerentie valmistui 1910-luvulla osittain vanhojen Ruijanpolkujen sekä Prospektor-kaivosyhtiön rakentaman ns. kultatien päälle. Ruijanpolun reittejä on maastosta hävittänyt myös esimerkiksi Saariselän matkailukeskuksen rakentaminen. (Wikipedia)

Tolosjoki revanssi

Tänä aamuna, herättyäni vasta kahdeksalta, yhdeksän tunnin levollisten unien jälkeen, mietin, että kuinkahan kauan voisin täällä mökillä olla jos ei olisi ”pakko” lähteä kotiin. Tänään tuli tälle vuodelle täyteen 60 päivää, yhteensä kaksi kuukautta, mökkielämää. Tämä on minulle kuudes kerta täällä tänä vuonna., Pehtoorilla jo seitsemäs (ne remppapäivät jokunen viikko sitten). Tänä vuonna ei ole Oulussa ollut tarvetta olla kuten ennen.

Tiedän kyllä, että en lopultakaan kovin montaa viikkoa voisi täällä olla. Nämä 10 – 12 päivän mökkielot joka toinen kuukausi ovat olleet nyt oikein sopivia. Ja tänäänkään ei vielä ollut Ouluun lähdön aika, minkä ilolla aamusella totesin. ”Kaukana kavala maailma” -harha rauhoittaa, vaikka ei uutisia voi olla katsomatta.

Sää ei näyttänyt meitä oikein suosivan, mutta ihan tyven, ja vain sumusadetta aika ajoin, joten suuntasimme jälleen (vrt. viime tiistai) Tolosjoen rannalle. Tänään Riekkovaaran suunnalle, Kuusipään taakse, ja tänään löydettiin se laavukin.

Kahlaamolle mennessä oli kyllä kahlattava varovasti, sillä oli vain patikkakengät eikä kumisaappaita: kiveltä kivellle (jotka olivat liukkaita!!) kulkieassa sai kyllä olla varovainen. Jo paluupolulla ollessamme vannotin Pehtooria, että vastedes kun lähdemme ”korpireiteille”, pois Saariselän merkityiltä reiteiltä (Kiilopää, Iisakkipää, Prospektori, Luulampi), niin laitetaan perhecahttiin viesti, minne suunnalle ollaan menossa. Tänäänkin oltiin pari tuntia ilman kenttää, ei tolpan tolppaa luurissa, entäs jos olis nilkkamme taitettu, tai minä olisin eksyttänyt Pehtoorinkin. Silloin kun lähden yksin, vaikka lähellekin, ilmoitan kyllä Pehtoorille, minne olen menossa, mutta kun lähdetään kahdestaan, on vastedes ilmoiteltava jollekin minne mennään.

Tänään korkeuserotkin kurujen pohjalle ja takaisin ylös aika isoja, ja polut paikoin aika kosteita ja liukkaita, joten ei ihan vaaratonta taivaltaminen ollut. Mutta hiljalleen kuljettiin…

Laavulla tulisteltiin, evästeltiin, mutta olihan se illansuussa vielä ruokaa laitettava. Ja taas Harri Syrjäseen tukeutuen. Tein ison EINESlihapullasalaatin ja Pirkka-ravioleita vielä oheen. Eikä mitään valittamista.

Iltarientoina sisustusohjelmia ja neule!

Saariselällä uutta

Uusia kokemuksia tälle päivälle!

Aamun paperihommien jälkeen lähdimme kaksin käymään Rönkönlammella, joka on aika surullisen näköinen kun on niin rehevöitynyt, tai ainakin ihan enimmäkseen jonkin vihreän kasvin, kortteen?, valtaama. Meidän pääasiallinen syy mennä sinne, oli katsastaa latupohjan paikka, ja harkita sen merkitsemistä, mutta sehän olikin jo tehty, joten ei tarvitse huomenna sitä puuhata. Ja metsä teki taas tehtävänsä, – etten  sanoisi loi uutta. Syntyi idea värikartasta tai väriaakkosista… yhdenlainen uusi ISO kollaasi, jonka työnimi olkoon ”This is Lapland”. Toteutus vaatinee aikaa, ja kymmeniä, kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia. Toivottavasti voin joskus esitellä valmiin …

Teams 

Olen vuosikymmenien aikana useinkin tehnyt täällä mökillä töitä, varsinkin kirjoittanut, usein myös lukenut, valmistellut, arvostellut etc. Joskus ihan sillä töin tullut tänne pohjoiseen: rauhassa tekemään jotain. Aina muistan syksyn 2007, (jolloin blogini rämpi alkutaipaleellaan ja) jolloin vetäydyin tänne useaksi päiväksi lukemaan ja arvostelemaan opiskelukaverini väitöskirjaa. Ja juuri silloin oli Jokelan koulusurmat; lähdin kesken pois. En voinut yksin olla enää. Muut työkokemukset paljon vähemmän traumaattisia tai dramaattisia, paljon arkisempia, usein aika onnistuneitakin. Mutta tänään aamupäivällä muutama tunti valmistellen osallistumista iltapäivän (historiatoimikunnan)kokoukseen. Siinä ei mitään erikoista, eikä Teamsissakään, mutta että osallistun mökiltä kokoukseen Teamsilla. Se oli uutta. Ja homma hoitui. Mahottoman mukava näin.

Fieno

Toinen uusi kokemus oli Fieno!

Saariselän keskustaan, vanhan Kuukkelin ja nelostien väliin, liikenneympärän kupeeseen on rakennettu ja avattu uusi italialainen ravintola. Kyllä pieni LappItalia-henki minussa taas heräsi henkiin. 😀 😀

 

Pizzeria-ravintola Fieno on konstailematon, mutta tyylikäs, valoisa, avara. Italialaiset pitäjät, osin yhteistyössä paikallisen Petronellan kanssa. Turun Sergio on saman pitäjän ravintola. Tykkäsin siitä, että ruokalistat oli laadittu huolella, siististi, oikeakielisesti. Tykkäsin puhtaista laseista, kohteliaasta tarjoilusta, ystävällisestä jutustelusta (meillä oli melkein yhteisiä tuttuja Lombardiassa), mielenkiintoisen oloisesta viinilistasta (Oltrepo Pavese!!), etymylogiasta (Fieno ~heinä ), ja ennen kaikkea tykkäsin pizzasta. Pohja oli ohut, rapea, hyvän makuinen, myös reunat!!, täytteitä (minulla savurautua, Pehtoorilla savuporoa) sopivasti, juusto maukasta, ei lilluvan rasvaista. Ai, niin, ja espresso!  Molto bueno! Ja oliko minulla oikea kamera mukana? – No ei. 🙁  Mutta jos vaan kerron, että ehdottomasti seuraavallakin mökkireissulla meidän ”viikottainen” ravintolareissumme suuntautuu Fienoon. Suosittelemme lämpimästi. 

 

Maanantaiko tänään? – Niin taitaa olla. Hyvä maanantai. Oikein hyvä.

Kerrassaan suurenmoinen patikka

Ilman tätä blogiani en ehkä koskaan olisi löytänyt sinne, missä tänään oltiin aikas hurjan hienolla patikalla. Koko iltapäivä Pehtoorin kanssa kuljettiin Suomujoen vartta.

Miten blogi auttoi löytämään tämän? – Mökkinaapuri (täällä blogissa nimellä ”Lähes naapuri” seurasi (miehensä kanssa) blogiani aika kauan ennen kuin hänestä mitään tiesin, ja hänen muutamien kommenttiensa jälkeen ymmärsin, kuinka lähellä mökkimme ovatkaan, vaikka emme täällä Hangasojan varressa koskaan olleetkaan tavanneet. Kerran tarvitsin apua mökkiin liittyen:  Oulusta käsin viesteilin (ohi blogin) mökillä olleelle naapurille, että voisiko auttaa ja hänhän kävikin mökillämme varmistamassa, että kaikki on kunnossa. Seuraavalla kerralla kun olimme yhtä aikaa näissä maisemissa, tapasimme, ja sen jälkeen on puolin ja toisin mökeillämme vierailtu. Ja  juuri ”Lähes naapuri” meille kertoi Aittajärven hienosta kohteesta.  On kertonut siitä jo jokunen vuosi sitten, ja vasta tänään!! Tänään me sinne ajeltiin. Tänään oli sille ihan hurjan hieno päivä. Syksyn kauneutta, raikkautta, rauhaa ja ruskaa. Kiitos vielä, A.

Mm. Luontoon.fi -sivustolla lukee näin: Aittajärven pysäköintialue, Saariselkä-Ivalon tieltä (tien nro 4) käännytään idänpuolella olevalle Kuutuan metsäautotielle. Ajetaan metsäautotietä pitkin noin 35 km. Tien varrella on parissa risteyksessä kyltit, jotka ohjaavat kääntymään oikealle kohti Aittajärveä.

Noin helposti menee ohjeet. Noh, vaikka meillä oli maastokartta, Retkipaikka-sovellus puhelimessa, naapurilta saadut henk.koht. ohjeet, niin onnistuttiinhan me muutamassa kohtaa poikkeamaan hieman sivuun. Noh, mutta tutustuttiin tienooseen.

Ja löydettiin oikeaan paikkaan. Eikä parkkipaikalta joenrantaan ole kuin muutama sata metriä ja siinä se on.

Lähdettiin tepastelemaan itään, kohti itärajaa. Hieman arveluttavaa, kyllä. Mutta polut aika täydelliset. Pehmeät, neulasten peittämät tasaiset juurakottomat, kivettömät, kuivat kauniit polut! Ei tarvinnut koko ajan katsella jalkoihin, ettei kompastu. Joen muutaman koskipaikan ja siihen laskevan puron kohdallla pientä pulputusta tai kosken kohinaa, mutta muuten täysin hiljaista, liki tuuletontakin.

Taival vei kolttasaamelaisten asuinkentälle (Kotajärven kolttakenttä) , museoitu alue oli kovin idyllinen, syyskuun lämpimässä sunnuntai-iltapäivässä ei ehkä pystynyt eläytymään kolttaperheen karuun elämänmenoon 1940- ja 1950-luvulla, mutta arvostin tätäkin kohdetta. Arjen historiaa tämäkin.

Tulistelimmekin välillä, yhdellä nuotiopaikalla paistoimme makkarat, evästelimme, ja kun olen jo oppinut, että näillä tuntureilla kuukkelit tietävät saavansa herkkuja kun tarpeeksi liki uskaltavat tulla, olin minäkin valmiina kameran kanssa (eikä edes keksejä mukana). Ja tulihan muutama kuukkeli aika lähelle…

Tähän asti paras kuukkelikuvani, vai mitäs mieltä muut? -Tällainen enkeliversio. ”Lentoon lähdössä” – kirjaimellisesti.

Uutta vanhaa – Lapissakin

Aurinkoinen aamu, erinomaisen hyvin nukuttu yö, flunssasta jo toipuva mies, – joten? – Päätimme lähteä kohti uutta. Lähdettiin patikalle (ennen käymättömälle) Sotajoelle, josta kohti Ivalojoen Kultalaa kuljettiin. Maailmanpankissakin käytiin.

Ensin oli ajettava 15 km Kutturantietä, sitten vielä 10 km kohti Pahaojan kämpän parkkipaikkaa.

Siitä tepastellen kauniin, hiljaisen, aurinkoisen mäkisen mäntymetsän läpi Pahaojan museoalueelle.

Lapin kultakuumeen alkaessa 1870-luvulla Ivalojoelle (ja Luttojoelle, nyk. Saariselän kohdalle) tuli etelästä pohjoiseen arviolta 500 kullankaivajaa.

Kun ensimmäinen ryntäys Ivalojoella seuraavalla vuosikymmenellä jo hiipui, kullanetsintä laajeni Sotajoelle, Palsinojalle ja Laanilan puroille (mm. Hangasoja = meidän mökkipuro!).

Tässä vaiheessa tamperelaiset teollisuusmiehet perustivat Oy Lapin Kulta -kaivosyhtiön, joka rakennutti tukikohtansa Sotajoen rannalle, Pahaojan suulle. Silloin alueelle syntyivät vuosikymmeniä käytössä olleet kaivuumontut ”Maailmanpankki” ja ”Rovaniemen pankki”. Maailmanpankki oli tänäänkin vielä hyvin näkyvissä.

 

 

Riippusilta Sotajoen yli oli – sanoisinkin – aika keinuva. Mutta kannatti ylittää ja jatkaa rakkaista polkua:  ylhäältä joki näkyi kauniisti.

Jatkettiin matkaa Maailmanpankkiin, pieni koskikin joessa. Kaunis koskenkohina, auringonpaiste, syksyn värit, leppoisa taivallus. Siinäpä paljon.

Pahaojan (museo)kämpässä on myös kalustus, ja (vastikään keittiöremonttia suunnitelleena) kiinnittyi huomio neljään tuoliin, jotka kämpän pöydän ympärillä olivat. Ei mitään penkkejä, vaan ihan design-tuoleja. Istuinmukavuus ei kyllä ollut ihan priimaa…

Kummasti on hartialinja laskeutunut, sydämenlyönnit harventuneet, hengitys on helppoa.

Nyt afterhiking: hyvää ruokaa, takkatulta, lukemista, punaviiniä. On helppoa olla…

Lähellä luontoa

Eilen illaksi oli luvattu revontulia, jos taivas ei olisi pilvessä. Toivoin, että ei olisi. Ja kävin illan pimentyessä monta kertaa pihalla. Kun sitten yhdentoista jälkeen, juuri ennen nukkumaan menoa, kävin vielä kerran, niin olihan mökin yllä taivas vihreänä. Äkkiä vaatteet ylle, kameraan oikeat asetukset (sikäli kuin muistin ne), jalusta ja taskulamppu mukaan, kaikki piha- ja sisävalot pois.

Kun sitten tämän kaiken jälkeen olin takaisin pihalla, olivat reposet jo painumassa taivaanrannan taa pohjoiseen. Onneksi tekivät lähtöä hitaasti ja melkein puolisen tuntia ehdin ja koetin niitä muistikortille tallentaa. Vakavasti harkitsin lähtöä autolla Kaunispäälle tai jonnekin muualle, jossa olisi hyvä näkyvyys, mutta väsy ja uskalluksen puute pitivät minut mökkipihassa. Kaunista oli siinäkin.

Nythän on ollut muutama peräkkäinen huono reposvuosi, eivät ole aurinkotuulet olleet suotuisia tässä suhteessa. (”Revontulet aiheutuvat aurinkotuulen varautuneiden hiukkasten osumisesta Maan ilmakehään.”) Mutta eilen olivat, ja ennusteen mukaan tänäänkin vielä.

Tässä linkki revontuliammattilaisen nettisivulle: minun Tornion VAT-koulukaverini TK järjestää revontulikuvausmatkoja Lappiin ja hänen sivuillaan on hyvät speksit seurata reposten ilmaantumista. Olenhan minäkin monta vuotta jo koettanut opetella niiden kuvaamista, joskus aina joku kelpo otoskin tallentunut.

’Eilen oli sikäli ihan mahdottoman mukava, ettei ollut kylmä. Useimmiten on – 20 – 30 C kun tuolla pihalla tai mökkitiellä hangessa on tullut tarvottua kameran ja jalustan kanssa. Eilen oli leppeä (+ 7 C) syysyö. Ja pimeä. Pimeähän pitää olla, että revontulet näkyvät kunnolla.

Tänään luonnon ihmeiden parissa edelleen. Kunhan aamupäivällä sain päivän ”must-projektit” tehdyksi, heippasin potilaalle ja lähdin Saariselälle, tuntureiden kupeille tepastalemaan. Oli kyse enemmänkin metsässä ja paljakassa samoilusta kuin mistään patikoinnista tai teholiikunnasta. Kunhan pari tuntia vain kuljeskelin, ja kuvailin. Muistolehdon kautta kummituskämpälle, sieltä lähilammelle ja kohti Iisakkipään takarinteitä.

Ja mitä sitten polkua ylös kavutessani näinkään? – Suojaväri on hyvä. Hetken jo luulin nähneeni kiirunan, mutta ehei…

Riekkojahan ne olivatkin. Tässä suurennos aika kaukaa ottamastani kuvasta.

Ja kun istahdimme päivällispöytään (Spaghetti alla Carbonara – sairastupalaisen herkkua) oli tuvan ikkunan alla pieni poroparttio (about 8 – 10 poroa) einehtimässä meidän varvikon keskellä. Nyt poroilla on kauniit, kiiltävät turkit, mutta rykimäaika käsillä, joten kovin lähelle en pihapiirissä heidän rauhaansa uskaltanut mennä häiritsemään.

Käpytikka ja järripeippo sekä oravien hillitön perjantai-illan ralli saivat vielä tarttumaan kameraan, mutta ei niistä kuvista nyt julkaistavia.

Syksyistä

Aamulla ennen auringonnousua purolla usvaa, silti värejä ja valoa.

Ensimmäinen asia, joka koronan takia meiltä peruuntui ja siirtyi, oli Elton Johnin Helsingin konsertti syksyllä 2020. Ja ensimmäinen asia, joka meidän elämää Ukrainan sodan takia ihan henk.koht. kosketti, oli Elton Johnin Helsingin konsertin peruuntuminen (Helsinki Areena > Venäjä pakotteet). Aika vähäisiä juttuja, mutta tuli vaan tänään mieleen, koska juuri tälle päivälle meillä oli liput konserttiin. Ja samalle reissulle oli aie vihdoin pitkästä aikaa lähteä käymään Helsingissä. Nuo peruuntumiset ja siirtymiset eivät tunnu enää missään. Ei tässä maailman tilanteessa, tässä elämän vaiheessa. Eltonia tuskin enää tulee livenä koskaan nähtyä, mutta olen varma,  että toivun tästä.

Isompi peruuntuminen on tänään ollut Pyhä-Nattaselle aiottu patikka. Se oli löyhä aie, suunnitelma, mutta koskapa Pehtoorin toissailtana alkanut aika rankka flunssa (ei korona, testattu on) on ollut syy, etten ole miestä ottanut patikalle eilen enkä tänään.

Aamupäivän pilvisessä säässä lueskelin käsikirjoitusta – vähän kuin työhommia. Kirjoittelin palautetta, oikoluin, kirjasin parannusehdotuksia, muistiinmerkitsin kannustavia ja kiittäviä huomioita, – ja tsädäm! Kaikki katosi jonnekin bittiavaruuteen. Noh, huomenna uusiksi, käy nopeammin toisella kerralla ja teen paperille!

Lyhyehkön tupinan ja keposen lounaan (puolukkarahka on hyvää!!!)  jälkeen päätin lähteä tunturiin. Pehtoori ilmoitti, että valitset varman reitin, jossa et voi eksyä. Minähän voin eksyä nelostien ja valaistun (ladun/) reitin välissä! Enkä eilennkään eksynyt vaikka olin ihan uusilla taipaleilla.

Mutta valitsin tänään vanhan tutun Kiilopään Kiiruna-polun. Sieltä näkee joka suuntaan, se on viitoitettu, siellä on muitakin (todellakin oli tänään). Kuljin aika hiljaksiin, kuvailin, juttelin kanssakulkijoiden kanssa, katselin, ja kuuntelin hiljaisuutta! Edes Kiilopään laella ei tuullut tänään. Ja se ON harvinaista, siis ei edes huipulla tuullut, ei tuulen ääniä, Oli vain hilajista. Paitsi!!!

Sattui  yhtäaikaa tulemaan kolmen hengen seurue, jossa varsinkin naisilla oli vallan kuuluvaiset äänet, paljon asiaa, kailotettavaa. Ei niin että tunturin laki tai luonto ylipäätään olisi mikään pyhä paikka (vaikka sellaisiakin minulla näissä maisemissa tuntuu olevan), mutta joku roti! En oikeasti ollut kiinnostunut kenelle ja miksi he viestejä lähettivät, kuka oli kenenkin kanssa mennyt lomalle etc. No ehkä olen ihan vaan ihan liikaa omissa maailmoissani, että moinen sai vähän tupisemaan itsekseni.

Palatessani mökille Pehtoori oli savustanut siian, tein muut tykötarpeet (tuunattu tsatsiki, perunat, hollandaise)  ja hyvin maistui flunssapotilaallekin. Avasimme viininkin, Ivalosta maanantaina noudettu, ei ihan täsmäviini savukalalle, mutta alsacelaista laatua:  Hunawihr RIesling Muehlforst 2021

Vielä illan tullen kuljeskelin pihalla, lähimetsässä. Edelleen täysin tyven, Merkillistä. Hemmottelevaa.

Vähän on paljon

Pakkasyö. Ja aamukin. Seitsemältä oli – 4 C. Ja pihapiiri kimmelsi, pieniä jääkiteitä, vaakasuoraa auringonvaloa.

Aamupäivän aurinko riitti metsiin ja tuntureille asti.

Persialaisen maton värit, tosin epäsymmetrinen kuviointi. Ja linnunlaulua, vielä syyskuussa tunturissa linnunlaulua, eikä ollut järripeipon narinaa, vaan oikein laulua.

Näytti siltä, että kelossa on keltaiset lehdet 🙂

Siinä se päivä taas humahti. Sauna ja sapuska. Vähän vielä pihahommia. Ja nyt väsy. Aika tylsää? – Ei, ei ole. On hyvä. Melkein leijuvaa oloa.

Tuntureiden katveessa kulkien

Lapintiainen aamupalalla yhtä aikaa meidän kanssa.

Jovain, met käväsimmä pikkupatikan Tolosjoellla tänään.  Pikku? – Noh, ei ihan pikku, eikä me niin vain piipahdettukaan.

Eilen tutkin tarkoin karttoja, lueskelin Saariselkä -FB-ryhmän retkikertomuksia, haeskelin meille uusia kohteita, ei kovin kauas, mutta joku uusi tunturi, laavu tai reitti… Siispä ilmoitin Pehtoorille, että olen löytänyt uuden laavun ”läheltä”, mennään sinne tepastelemaan ja paistamaan lounasmakkarat. Toki ensin oli ajeltava Magneettimäen juurelle ja sieltä vielä kohti länttä ja sitten jalkauduimme etsimään Tolosjokea, johon meidän Hangasojakin (ja myös viereinen Ahopäänoja) laskee.

Ja ymmärsinkö ladata Retkipaikan -kartan puhelimeen? Oliko mukana kartta ja kormpassi? – En ladannut, mutta kartta ja kompassi sentään olivat. Ei siinä mitään, kauniita metsätaipaleita, suolampia, nousuja ja laskuja, aurinkoa puiden lomasta, ja se Tolosjokikin. Mutta laavu? – Nope. Ja oliko kohde lähellä? – Ei varsinaisesti. Tai ei me ainakaan sitä löydetty.

Jäi lounas syömättä. Mutta maistuipa tattirisotto sitten sitäkin paremmin. 🙂

Asettautumista

Ruskaretki, tai siis ruskaviikko, ehkä vähän toistakin – on nyt.

Poikkeuksellisen nopealta tuntui eilinen matka tänne. Aamusella lähtiessä oli ihan pikkuista vaille etten ryhtynyt vielä viesteilemään Caritaksen kotihoitoon varmistuksia … vielä on tietyissä hetkissä ja asioissa muistijälkiä määrittämässä ajatuksia, tekemisiä. Noh, matkaan lähdimme kuitenkin huoletonna.

Kemi – Vuotso välillä ajelimme keltaisten koivujen ja haapojen välissä. Satunnaisesti, välillä, metsänreunassa tai jossain pihapiirissä vilahti syvänpunainen tai oranssi pihlaja.

Vuotson jälkeen koivujen lehdet puissa vähenivät, olivat enemmän rusehtavia kuin hohtavan keltaisia, mutta maaruska hehkui punaisena, mustikan ja juolukan varret tekivät laajoja kauniita syvänpunaisia mattoja metsiin.

Ja sellaiselta se on tänään täällä mökkipuron rannallakin näyttänyt. Aamulla sateli, tihkua ja ihan pisarasadettakin, joten kunhan sain nettiyhteyden kuntoon, lähdimme käväisemään Ivalossa: Pehtoori tarvi kumpparit, me viikoksi jääkaapillisen einettä ja muuta pientä tarviketta, kynttilöitä, ruuveja, linnuille ruokaa, uuden valosarjan pihan koivuun ja sen sellaista. Ivalossahan oli ihan markkinameininki. Paikalliset olivat maanantaiaamun ilokseen tulleet kylälle. Hyvin mahduimme mukaan, ja löysimme tarvitsemamme, ja paluu Hangasojalle.

Kuva ei ole mökkipuromme vaan Alajoki, joka kulkee Ivalontien varressa.

Iltapäivän mie kuljeskelin metsässä, puronrannassa, ihan vaan ”katselin puita väärii”, kuuntelin puron solinaa, annoin värien ja luonnon tehdä hyvää… Metsäterapiaa!

Välillä piipahtelin sisällä, katselemassa Elisabethin hautajaisia, lämmittelin saunan. Vähän sellainen mökkieloon asettumisen päivä.

Tässä vielä kuvat meidän Myötätuuli-mökin uudesta ikkunasta. Tämä on se, minkä Pehtoori ja kaverinsa kävi täällä pari viikkoa sitten remppaamassa. Tai siis vaihtamassa ikkunan. Mökin ikkunat ovat aika korkealla, eikä olohuoneesta (istuessa) näe juuri muuta kuin puiden runkoja ja taivasta. Eihän meiltä erityisen hyvät näköalat olekaan, mutta päätyseinän ikkunasta sentään näkymä saunalle ja pihapiiriä, – talvella pihamaisemassa hanget, siniset hetket, tähtitaivas tai lumipyry.

Nyt pitkään toiveenani ollut ikkunan suurennos on tehty, ja se on niin hyvä.

Se on nyt enemmän kuin yhden ruudun aiempaa korkeampi, valoa ja näkymiä enemmän. Koko huone suureni.

 

Yhteysongelmia

Mökillä ollaan.

Jo eilen iltapäivällä hyvissä ajoin tänne päästiin turvallisesti.

Netti ei ehtinyt mukaamme. 😀 
Nyt sekin jo täällä mökin sumuisessa maisemassa.

Palailen linjoille illansuussa, nyt tunturiin!

Mukavaa syksyistä viikkoa kaikille!

Aina ei voi onnistua

Lankojen päättelypäivä.

Eikä koske vain riddaria.

Moni vireillä, kesken, aikeissa ollut juttu ja homma on tänään tullut valmiiksi. Ja on tullut onnistumisia ja yksi aika totaalinen floppi.

Jotakin kautta viikolla silmiin sattui ”Kakkukatrin” Instasta toscapullat. Niitähän sitten aikeena leipoa tälle päivälle jälkkäriksi ja pakastimeen valmiina lähtöön mökille. No jos vaan totean, että palovaroittimet osoittivat olevansa kunnossa ja että lainauuni tuli pestyä huolella, niin se riittänee. Ihan kaikkea ei tarvinnut heittää roskiin. Ja lasagne jossa myös vähän Italiasta tuotua tryffelisalamia oli sentään hyvää. Oikeinkin.

Ulkoilukaan ei ollut ihan nappisuoritus: hyvin intensiivisesti ja aktiivisesti tarkkailin koko aamupäivän ja iltapäivän puolelle sääkarttoja, – ja pilvi-sadetutkan kuvaa ja ennustetta. Ihan meteorologina olin puolen päivän jälkeen varma, että NYT on hyvä välämä lähteä lenkille. Olihan se. Mutta ei ennustukseni estänyt sadetta. Tai siis sadetta ei näkynyt, se vain tuntui. Kevytuntuvatoppa aika kostea, ja vielä nytkin hiukset sellaisilla amor-enkeli-kiharoilla, – luonnonkiharat tykkää sumu-tihkusateesta.

Onnistumisten puolelle menee neljännen riddarin (kolmannesta kuva täällä) valmistuminen. Tämän uusimman kaarroke ei ole ihan tarkoin ohjeiden värien mukainen, mutta halusin valkoista enemmän kuin perusohjeen mukaan olisi kuulunut. Tykkään lopputulemasta, on talvisen raikas. Mieluinen mulle. Yhden vielä taidan tehdä, en itselleni sentään kolmatta. Viidennen jälkeen taitaa riddarikiintiöni olla täysi.

Nyt pakkaamaan. Huomenna kohti pohjoista.

 

Yhtenä syysaamuna

Lupasi vesisadetta koko päiväksi, vain aamulla piti olla muutaman tunnin pouta, mikä sai minut lähtemään jo kahdeksalta kulkemaan.

Vahingossa ajauduin pyöräilemään HIukkavaaran, Vaskikankaan ja Kivikkokankaan suunnalle. Suht uusien asuinalueiden, jännän näköisten puisten, värikkäiden ja musta-valkoisten rivi- ja omakotitalojen alueilla kaikki oli hiljaista ja kaikkialla autiota [kaikki koulussa, päiväkodissa, töissä?], kevyenliikenteen mustat, kosteat asfalttiväylät tyhjiä. Melkein tyhjiä. Vain nuoria äitejä vaunulenkillä vauvojen kanssa. Heitä oli lopulta aika monia: näytti että kaikilla oli väsyneet, utuiset silmät, vähän sellainen paleleva olemus. Osa kulki laahustaen raskaasti, osa juoksi pukaten lastenvaunuja tai -rattaita. Oikeastaan yksikään ei näyttänyt uhkuvan äitiyden onnea tai seesteistä rauhaa. Tuli kummasti myötäelettyä heidän tuntojaan.

Oli ihan samanlainen ilmakin kuin lokakuussa 1989. Lämmin, pilvinen, heikkotuulinen syksyinen aamu. Muistin ne aamut, kun Esikoinen oli taas yön valvonut ja valvottanut, kun mies lähti töihin, toki osansa koliikkivauvan hyssyttelystä ja kanniskelusta yöllä tehneenä, kun olin saanut aamupalan syödyksi, enkä jaksanut ryhtyä mihinkään kotitöihin, pyykinpesuun, siivoukseen, vaan puin vauvan ja laitoin vaunuihin, lähdimme kävelylle. Vaunuihin vauva rauhoittui, pystyi nukkumaan levollista voimaannuttavaa unta. Ja kyllä minä kävelystä, ulkoilmasta sain voimaa ja jonkinlaista lepoa kuitenkin.

Ihan niinkuin tänäänkin parin tunnin, neljänkymmenen kilometrin pyöräilystä. Vähän sellainen ”kausi-loppuu-pian, nyt-on-vielä-nautittava”. Vaikka ei paistanut, ei toki satanutkaan, olivat puistot ja pyöräteiden varret kauniita.

Banneriinkin päätynyt Linnanmaan kasvitieteelisen puutarhan takaportti -kuva on minusta hyvinkin symbolinen: syksy, sulkeutuva portti, pyöräily kielletty, väriä, mutta paljon harmaatakin.

Vai onko se sittenkään sulkeutuva portti? – Ehkä se on onkin auki, polku kohti satumetsää, uusia seikkailuja?

Kello-ostoksilla

Olin tänään shoppailemassa. Jopa heräteostoksilla.

Sehän nyt ei varsinaisesti ole lempipuuhaani, ei todellakaan, mutta tänään oli oikein mukava. Suorastaan viihdyin kaupungilla. Ehkä siksikin että ei ollut ”ihan pakko” löytää jotain tiettyä, eikä siellä vietetty aika ollut pois mistään, eikä siellä ollut kaupat täynnä asiakkaita. Päinvastoin. Oikein laitoin vähän parempaa päälle ja lähdin autolla, en siis vain pyörähtänyt pyörälenkin ohessa gote-texissa ja lenkkareissa, vaan oikein lähdin kaupungille poplarissa, käsilaukku ja kävelykengät mukana. Shoppa, shoppa.

Ja niinhän oli ihan valoisa ja sujava parituntinen. Hain keittiöön Decorasta sinne tulleet/tilatut tyynyt ja istuintason patjan (kuva alhaalla), palautin kirjastoon sukututkimuskirjoja, ostin mökille ison aluslakanan, ostin apteekista allergialääkkeen, Adidaksen valkoisen wind stopperin [riddarin alle ohuenohut tuulitakki], puutarhalta haudalle callunat ja White Housesta RIVIÉRA MAISON´n kellon. Niin ja spesiaaliherkkuja Pekurin K-marketista. Eikä mitään kiirettä.

Kellon hankinta oli oikeastaan Pehtoorin pyynnöstä. Keittiöremontin yhteydessä ulkoistettu (kiertoon!) mikroaaltouuni vei myös kellon keittiöstä, mistä mies ei ole ollut ilahtunut. Päinvastoin: on kaivannut kelloa keittiöön. Kun kerran sisustusliikkeessä oli väreihin ja tunnelmaan sopiva kello, jossa oli vielä 40 % -alennuslappu, niin ostin sen.

Minulla on tänä vuonna kello käynyt aika tarpeettomaksi, olen (vihdoin) oppinut olemaan siitä piittamatta. On enää niin vähän asioita, jolloin tarvisi tietää tarkka kellonaika. Herään ja menen nukkumaan sisäisen kellon mukaan aika lailla samaan aikaan (klo 23 – 7) joka päivä. Se on sitten eri asia, nukunko koko tuon ajan. Viime aikoina taas paremmin kuin esim. vuosi sitten tai kevättalvella. Mutta en katso kellosta, milloin on aika levolle? En katso kellosta, milloin on aika ryhtyä laittamaan ruokaa, siinä se on suunnilleen kahden ja neljän välillä kuitenkin. Lounaskello ”soi” noin 11-12 aikoihin, – se tarkoittaa yleensä jukurttia, croissantia, päärynää tai jotain pyörälenkin varrella olevan kahvilan tarjolla olevaa icecoffeeta tai teetä ja korvapuustia tms.

Lenkkeilyn (pyöräilyn, hiihdon, kävelyn, patikoinnin) kesto ei määräydy kellon mukaan. Keskimäärin aikaa kuluu ehkä puolitoista tuntia. Patikoidessa voi mennä viisi tuntia, hiihtäessä vain kolme varttia, tai kaksi tuntia. Mutta liikkumisen kesto määräytyy fiiliksen, ei kellon mukaan.

Tietysti kelloa tarvitsen silloin kun on sovittu tapaaminen, hammaslääkäri, kuvauskeikka, ja edelleenkin olen tarkka siitä etten myöhästy. Mutta muutoin kellon tarve on aika vähäistä. Tosin rannekello on aina kädessä. Mutta päiviä, viikkoja, vuosia, juhlakausia, vuodenaikoja… niitä minä lasken. Tarkkailen ja hämmästelen niiden nopeaa kulumista, aina vain nopeampaa. Harmittelenkin välillä.

Elämä muuttuu, aika on erilaista. Aika rientää, minä en. Vai miten se meneekään? 🙂

Syksyisiä tuntoja

Nyt on puistoissa ja teiden varsilla keltaisen ja vihreän vuoropuhelua, ja lehtiä leijuu hiljalleen kuin lumihiutaleita amerikkalaisissa joululeffoissa.

Eteläinen tuuli teki ulkona kulkemisesta mieluista. Oli juuri sellainen syyspäivä, jollaisina menneinä vuosina alkoi joku uusi kurssi.

Ei ollut mitään ongelmia aloittaa uutta kurssia silloinkin kun elämässä oli muutenkin yllin kyllin tekemistä: kuten nyt esimerkiksi vaikka työ, pahimmoillaan parikin yhtä aikaa (amanuenssi yliopistossa ja paikallishistorian kirjoittaja Iissä/Keminmaassa), leikki- ja alakouluikäiset lapset, kaikki lapsiperhearjen touhut, jonkinlainen viikottainen ”kalenteroitu” liikuntasessiokin (tennis, kuntosali, kävelylenkki ystävän kanssa, uinti, jotain kuitenkin) ja ystävien tapaamistakin harrastettiin jonkin verran. Ja kun kansalaisopistossa tai Oulu-opistossa alkoi joku uusi kurssi, oli sellaiselle vielä aikaa ja intoa osallistua, viitseliäisyyttä ja halua oppia jotain uutta.

Kaikenmoisia tuli aloitettua, ja yleensä kurssilla tuli kyllä sitten lukukausi tai -vuosi käytyä ja kurssi suoritettua. Milloin kurssi ATK-ajokorttia varten, milloin kamerakurssi, milloin italian alkeet, milloin kreikkalaisen ruoan kokkauskurssi, milloin kuvankäsittelyn jatkokurssi, milloin antiikin viini- ja kulttuurihistorian luentosarja, milloin mitäkin. Epälukuinen määrä sekalaisia kurssitodistuksia on portfolio-mapissani.

Kyllä minä nytkin elokuun lopulla jo katselin opistojen tarjonnan, ja vähän harkitsin macarons-kurssia ja yhtä valokuvauskurssia, mutta enpä enää.

Syksyynkin voi liittyä uutta, ja pidän siitä, siitäkin, ihan ”sinällään”. Ja tämä syksy näyttää tällä hetkellä seesteisemmältä, huolettomammalta kuin muutamat edelliset. Toki koronan jälkeen tuntuu olevan tarjolla jos jonkunlaista rientoa ja kulttuuria tarjolla vaikka ja kuinka paljon, mutta aika moni houkutus on tullut jo ohitettua. Mutta ensi viikolla houkuttaa Hangasoja, joten liikkuminen lisääntynee, ja toisaalta samalla on mukavaa, maadoittavaa erakoitumista tiedossa.

Touhuamista

Onpa ollut mukavasti touhua ja tekemistä koko päivä. Kaksikin potrettikuvausta ja kuvatoimittajana kirjahankkeessa, ja nyt on moneksi päiväksi repro- yms. -kuvaushommia tiedossa.

Ja kun olisi vire kirjoittaakin, ja intoa pyöräillä syyskauniissa maisemassa, riddarikin ihan viime metreillä, senteillä itse asiassa! Melkein kuin joskus ennen, tuntuu ettei aika, ei päivät riitä.

Ja illalla vielä Iskossa harrastamista parhaassa seurassa.

Päivä on ollut kylläinen, hyviä kohtaamisia, halauksiakin. Koronan jälkeen [tai noh, sen (ja muutaman muun asian) käytyä vähemmän rajoittavaksi] kaikesta liikkumisesta, näkemisestä, kohtaamisesta, koetusta, ilosta ja elosta olen kovin iloinen.

Huomenna jo ehdin ehkä ajatella ja kirjoittaa enemmän…

Ei moittimista – kantarellirisotto

Hyvä sunnuntaipäivä,

koska aika lämmin (tai siis ei ainakaan kylmä, eikä sadetta),

koska kirjoittaminen kulki aamupäivällä oikeinkin hyvin,

koska maltoin lenkillä enemmän kuvailla kuin liikkua,

koska eilisen jälkeen vielä hyvä hyrinä,

koska tein meille oikein hyvää ruokaa,

koska TTK-ilta.

~~~~~~~~~~~~~~

Harri Syrjäsen Instagramissa julkaisema OnePot-reseptisarja on laajentunut pastasta ja salaatista myös risottoihin, jotka ovat nykyisin ihan herkkuruokalistani kärkisijoilla. Meillähän on pakkasessa, suolattuna ja kuivattuna eräskin kilo seiniä, mutta koska meidän sienestysseuduilla ei kantarelleja ole (koskaan) näkynyt, kävin eilen Kauppatorilta ostamassa tarvittavat sienet.

 

Kantarelli-kesäkurpitsa risotto
Harri Syrjäsen OnePot -resepti

1½ dl risottoriisiä
1/2 pieni kesäkurpitsa
1 salottisipuli
1 valkosipulinkynsi
1 dl mascarponejuustoa
5 dl kantarelleja
1 dl valkoviiniä
3 rkl voita
30 g parmesanraastetta
5 – 6 dl sienilientä (kantarellifondista)
10 basilikanlehteä
Suolaa, mustapippuria

Revi kantarellit pienemmiksi, revi myös basilika. Silppua salottisipuli pieneksi ja viipaloi valkosipuli. Kuutioi kesäkurpitsa.

Laita kasariin ruokalusikallinen voita ja paista kantarelleja hetken aikaa. Mausta suolalla.

Madalla lämpöä, kaada riisit sekaan ja lisää salottisipuli ja valkosipuli ja kuullota vielä hetken aikaa. Lisää valkoviini ja kiehauta.

Kaada 4 dl sienilientä ja keittele hiljaa hymyillen noin 12 – 15 min., kunnes liemi on imeytynyt lähes kokonaan. Hämmennä keittelyn aikana muutaman kerran. Lisää lopuksi vähän lientä ja sekoita joukkoon kesäkurpitsakuutiot ja hauduta vielä muutama minuutti.

Viimeistele lisäämällä kaksi rkl voita, mascarpone, raastettua parmesaania ja basilika, lopuksi vielä rouhittua mustapippuria.

Ei tämä ihan kesäkurpitsapastalle vedä vertoja, ”Creamy” kesäkurpitsa🥒 sitruuna🍋 OnePot Pasta🍝 lienee ylivertainen – ainakin tähän astisista – Syrjäsen OnePot-sarjassa, mutta kyllä risottosarjan avaus on myös hyvä. Molto bueno!  Mieto kantarelli ja mascapone ovat hyvä, jopa vatsaystävällinen, yhdistelmä.

Greece on my mind

On ollut aika muistella Kreikan matkaa 40 vuoden takaa.
On ollut aika juhlia ystävien 39-vuotishääpäivää.
On ollut aika juhlia vuosikymmenien ystävyyttä.
On ollut aika syödä hyvin, itse asiassa erinomaisesti, kreikkalaista hyvää kotiruokaa.

On 40 vuotta siitä, kun olin neljännen vuoden historian opiskelija, joka hullun rohkeana lupautui – ja halusi – matkanjohtajaksi Oulun yliopiston historian laitoksen Kreikan ekskursiolle.

Mukaan ilmoittautui 45 historian opiskelijaa, opettajaa ja muuten vain historiafriikkiä eri puolilta Suomea. Olen usein miettinyt, että ihan hulluahan tuo oli: rohjeta vastuuseen tuollaisen joukon kesälomamatkan ohjauksesta ja rahoista, ”liidaamisesta”, vouchereista, ohjelman toteutuksesta etc. Mutta niinpä vain innoissani lupauduin. Oli mukana onneksi kaksi muutakin vetäjää, he enemmänkin asiantuntijoita, minä ”tuottaja” tai jokapaikan höylä, muutaman opastuksenkin tein.

Olihan siinä vaiheensa: lentokenttälääkäreitä, suurlähetystöä, turistipoliiseja, turistiripulia ja aurinkoihottamaa matkaseurueen jäsenillä, peruuntuneita majoituksia, valitusta, huikeita yhdessä kokemisen hetkiä, onnistumisia, antiikin maailmassa kulkemista, Kreikan kiertomatka vailla vertaa,  24-vuotiaan nöyrää, mutta tiukkaa matkanjohtajuutta. Sain kahden viikon reissun jälkeen matkalaisilta kiitoslahjan: leijonanpäisen hopeakorun ”olet meitä leijonan lailla osannut pitää laumassa, komentaa ja kaitsea”. Jo silloin mietin, oliko tämä hyvä lausunto? 🙂

Me kolme ja meidän puolisot tänäänkin herkkujen äärellä.

Ja tänään viisi meitä matkalla ollutta saimme palata menneeseen, kuvien ja ah, niin hyvän ruoan ja juttujen myötä. Koetan nyt palautua 80-luvun alusta tähän päivään. …

Omakohtaiset kokemukset

Varmasti kaikilla on tuttava- tai lähipiirissään ihmisiä, jotka aina kun lähellä tai kaukana tapahtuu jotain suurta, surullista, ainutlaatuista, maailman historiaa kohahduttavaa tai kun on henkilökohtaista suurta surua tai ansaittua arvostusta, isoa ilonaihetta tai ihan mitä tahansa mainittavaa, he kertovat omakohtaisia kokemuksia liittyen juuri tähän tapahtumaan, ja jollei ole omakohtaista kerrottavaa, niin ainakin jollekin hyvin läheiselle kummin-kaiman-siskon-pojalle tai ainakin tämän anopin koulukaverille on sattunut jotain vähintään yhtä traagista tai ainutkertaista, minkä perusteella tämä tuttava on sitten kaikkien asioiden kokemusasiantuntija ja vähintään yhtä suuri surija tai iloitsija.

No nyt minäkin aion liittyä tämän jengin jäseneksi! Anteeksi jo etukäteen.

Eilen menehtyneen kuningatar Elisabethin puoliso Korfun saarella syntynyt prinssi Philip oli Kreikan ja Tanskan prinssi, jonka isän veli tunnettiin Tanskan prinssi Vilhelminä ennen valtaannousuaan. (Sikäli kuin muistan oikein ja olen oikein lueskellut:) Hänen pojanpoikansa oli Tanskan kuningas Kristian X, joka oli hallitsijana juuri silloin, kun äitini oli Tanskassa sotalapsena.

Kerran oli äidin kanssa puhetta, tuliko hänelle, vähän toisella vuosikymmenellä olleelle koululaiselle, Tanskan kuningashuone tutuksi, kerrottiinko suomalaisille sotalapsille Tanskan hallitsijasta, muistiko äiti nähneensä jossain hänen kuviaan? – Ja kyllä, sekä koulussa että Tanskan tädin ja sedän kotona oli kuva kuninkaasta. Äiti muisteli, että kuninkaasta annettiin hyvin myönteinen kuva, että Kristian X oli sota-aikana tanskalaisille tärkeä, sellainen yhdistävä tekijä.

Ei, en aio tämän perusteella väittää, että ihan läheltä Elisabethin kuolema koskettaisi, mutta kyllä se kuitenkin on tänään ollut päivän tunnelmassa osana. Siksikin, että tällä viikolla olen taas puuhaillut äidin biografian parissa. Siksi varmaan tuo kytköskin pulpahti ja muistui mieleen.

R. I. P.  Elisabeth II

Enempi omakohtaista on ollut Ainolan puistossa kulkeminen. Olin siellä aika kauan. Siellä oli rauhaa ja levollista tunnelmaa, syksyä ja jotenkin vielä kesän jäähyväisiä… kaunista, mutta jo kuihtuvaa.

Apu ja ohje

Kun apu ei olekaan ihan lähellä

Pehtoori on palannut pohjoisesta, ja minun yksikseen oloiluni on nyt tällä erää ohi. Vähän tähän liittyen tuli eilen pyöräillessä pieni ongelma ja siitä sitten mieleen juttu vuosikymmenien takaa.

Helkamastani on tässä alkuviikolla alkanut kuulua merkillistä rahinaa, ihan kuin joku osa olisi irti tai ”laakereissa jotain häikkää”. Eilen vähän jo mietin, että tietysti just nyt, kun henkilökohtainen korjausmieheni on kaukana pohjoisessa, eikä siis ole kunnostamassa pyörää. – Noh, tänään jo ymmärsin [ja osasinkin! 😀 ] etsiä autotallista tippakannua, jota en kyllä löytänyt, mutta löysin pyörän kettingeille tarkoitetun spray-pullon, ja voila! Kunnossa on, rahinat loppuivat.

Tästä episodista tupsahti mieleen muisto syksyltä 1997 tai ehkä 1998? – Olin Helsingissä työreissulla, tavan mukaan muutama tutkimuspäivä Kansallis- ja/tai sota-arkistossa ja/tai Yliopiston kirjastossa, ja illalla soittelin majapaikasta (yleensä Asema-aukion Sokos-hotelli tai Seurahuone) kotiin ja alakoululainen Juniori halusi myös jutella: ”Milloin tuut takasin kotiin?” Minullahan tietysti läikähti iloisesti ja melkein silmäkulmia pyyhkien kyselin, että ”Voi, että – joko sulla on kova ikävä?”  Mihin poika lakonisesti totesi, että ”No, ei, mutta ku sain J:ltä lainaksi uuden pelin, eikä iskä osaa sitä romppua koneelle asentaa!”

Kaalilaatikkoa kirjailijan ohjeella 

Jo viime syksynä bongasin kirjailija-dekkaristi-kulinaristi Outi Pakkasen FB-sivulta ”Lähes täydellisen kaalilaatikon” -ohjeen, ja ostin jo kaalinkin ohjeen kokeilemiseksi, mutta kun oli juuri noihin aikoihin tehtävä ruokavalion remontti ( IBS > fodmap!), jäi laatikko tekemättä.

Meidän Toivoniemessä asumisvuosina (1981 – 1987) opiskelu- ja raksa-aikana juuri kaalilaatikko oli yksi eniten tekemistäni uuniruoista. Myöhemminkin anopilta saatu ohje oli käytössä vuosikymmeniä, mutta hyvin harvakseltaan viime aikoina.

Tänään kokeilussa uusi resepti!  Tuli hyvää. Oikein hyvää. Ehkä vähän vähemmän haudutan ensi kerralla, pieni ´al denten´ -häivähdys olisi saanut kaaliin jäädä. Ehkä se on juuri se syy, miksi tämä on ”vain” ´Lähes täydellinen´. Toisaalta ihan heti ei tarvitse uudelleen tehdä, sillä annoksesta tuli kaksi vuoallista, joten pakkaseen sujahtaa ainakin parin seuraavan kerran ruoka. Mutta jos tälle syksylle vielä teen, niin sitten tällaisen.

Puolukkasurvoksen tein aika makeaksi. Sellaisesta tykkäämme myös poronkäristyksen ohessa. Kurkkuja ei minun mielestäni olisi edes tarvinnut…

Menneessä kulkien

Mikähän se veti tänään yliopiston liepeille, kiertelemään pyörällä kampuksen laitamilla ja aukioilla? – Ehkä joku sisäinen kello, sillä juuri nyt akateemisessa vuodenkierrossa on uuden alku. Ehkäpä innoittajani olivat monet haalaripukuiset nuoret, joita oli jo aamulla liikkeellä? Ehkä tänään on fuksisuunnistusten, uusien opiskelijoiden vastaanoton tai jopa Vulcanalian aika.

Ehkä syynä sekin, että yliopiston päärakennuksesta tai oikein mistään muustakaan yliopiston julkisivusta ei ole kuvapankeissa kuvia, ja niillä saattaisi olla kysyntää. Menin siis vähän myös kuvausaikeissa, mutta sehän meni höpöksi, koska kaikkien kuvauksellisten aukioiden, sisäänkäyntien ja kulkuväylien varrella/edessä/keskellä oli kuorma-autoja, jakeluautoja, esiintymislava tms. Siltä osin hukkareissu, mutta hyvien muistojen osalta hyvä pyörähdys menneen maailmani miljöössä ja muistoissa.

Iltapäivän hammaslääkärireissu, joka oli vain vuositarkastus ja putsaus, meni hyvin ilman yllätyksiä, jotka olisivat aiheuttaneet kipuja tai kuluja; palkitsin itseni uudella villatakilla ja take away -sushilla. 🙂

Muutoin päivä kulunut historian havinassa – lukiessa ja kirjoittaessa.

OIkein hyvä päivä tänään.

Juuri tänään ilonaiheita …

Suunnilleen heti herättyäni päätin, tietoisesti päätin kerätä, hoksata, nauttia niistä hetkistä, jotka juuri tänään ovat hyvin. Päätin, että miettisin, mikä erityisesti tänään ilahduttaa. Ei niin, että asioiden tarvitsisi olla toisin kuin muina päivinä, mutta että olisin herkillä kaiken hyvän suhteen.

Aamukahvi oli uutta, – ja miellyttävän erilaista. Juhla Mokka Lempeää on myös papukahvina, joten oli mahdollista kaupan koneella tehdä pannujauhatuskahvia. Eilen tein ja ostin, tänään keitin aamukahvit, lempeä oli lempeää, vatsaystävällistä, maultaan monikerroksista. Pysynee nyt ainakin vähän aikaa aamukahvina. (Muutahan en enää juokaan. Mukillisen aamulla, siinä kaikki. Se riittää.)

Olen oppinut uuden sanan. Isältäni, edesmenneeltä isältäni. 🙂 Pitkä juttu, mitä kautta sen juuri tänään opin, mutta tietääkös joku muu, mitä tarkoittaa ´faakottaa´?  – Ehkä sanan tietävät lounaismurteita hallitsevat?

Tänään blogissani on vuodesta 2009 (ei siis ihan alusta asti) käyty yhteensä 1 490 278 kertaa. Tässä kuussa tulee 1,5 miljoona klikkausta Tuulestatemmattuun. Ehkä sen kunniaksi voisi järjestää lukijakyselyn, arvonnan, muistelun? – Tai ei mitään noista, vaan vain juhlia jotenkin. Katsotaan.

Pyörätie Hintan ohi ja pitkälle kohti Sanginsuuta on saatu kuntoon. Nyt on priimakuntoista asfalttia toistakymmentä kilometriä Laanilasta Madekoskelle asti. Olipa ilo! Eikä paluumatkalla eteläpuolellakaan ongelmia.

Kerrankin juomatauko pellonreunalla, eikä aina etsien jotain joenmutkaa, merenrantasopukkaa, puiston ojanpenkkaa. Ohrapellon reunalla hyvä seisahtaa tovi.

Thai curry scampeista oli uutta, – ei vielä valmis kehitelmä, mutta oma kuitenkin, minulle mieluista syömistä. Yhden hengen nopea ruoka. Palannen asiaan.

Pehtoori & Kaveri ovat saaneet pikku rempan mökillä onnistuneesti tehneeksi. Kuvaraportti kertoo, etteivät turhaan eilen ajelleet Hangasojalle.

Minulla on siis piiiiiiitkästä aikaa oma muutaman päivän yksinolo kotona. Joskus kauan ennen koronaa tällainen nautiskeltavana edellisen kerran. Välillä kovastikin kaipaamani retriitti on nyt.

Tähän päivään on toisaalta kuulunut myös toive, jonka toteutuminen näyttää nyt hyvin mahdolliselta, siis että Lapin ruskasta pääsen vielä minäkin nauttmaan. Josko nimipäiväni aamuna sinne lähdemme.

Vielä jotain poikkeuksellista mukavaa tähän päivään. Taidan katsoa jonkun leffan — ja kutoa. Uusi riddari on jo kaarrokevaiheessa, sehän on paras vaihe.

Pieniä puuhia

Paljon uusia asioita vireille tänään.

Ja sitten paljon ulkoilua – puutarhahommia (kesäkukkia jo kompostiin, yrttipenkeistä sadonkorjuuta) pyöräilyä.

Kasvitieteellisessä piipahtaessani käveleskelinkin, vaikka pian viikon verran on kävelyni ollut vähän ontuvaa.

Oltiin viime viikolla Pehtoriin kanssa Jäälin mummulassa pienesti mööbleeraamassa, ja minä teloin oikean jalkani (pari varvasta aika mustia, eivät enää kuitenkaan kipeitä). Kumpparit ja vaelluskengät jalassa liikkuessa ei tarvitse ontua, Ja lähimetsässäkin kävin tsekkaamassa (kumppareilla hyvä kävellä 🙂 ) ihan vaan varuilta, josko haaparouskuja olisi viime vuotiseen malliin. Ei ollut. Oikeastaan onneksi.

Ihan vaan itsekseen oleilua. Kirjoittamistakin.

Lyhtyjä ja laulua

Syksyä monin tavoin tässä päivässä.

Nostin D-vitamiinipurkin aamiaispöytään, – Deelle taitaa olla jo tarve. Ja kynttiläkin meillä on jo viikon ollut aamiaispöydässä. Tästä eteenpäin jonkinlainen tuikku, kynttilä, lyhty on tammikuun lopulle asti aamutunnelmassamme.

Vähän jo harkitsin, että jonkun pienen valonauhan tai jonkun lyhdyn laittaisin vaikka takkahuoneen ikkunaan. Ihan pienenpienen kaamosvalon illoiksi.

Lyhtyjä myös kukkapurkissa. Nämä ovat aika kauniita.

Haudallekin vein jo kynttilälyhdyn, – ei siellä niitä vielä kovin monella haudalla ole, ovathan kukat haudoilla kaikkialla kauneimmillaan, runsaimmillaan, mutta minulla oli aamulla vaan sellainen tunto, että nyt on myös kynttilän aika.

Kulttuurin aikakin oli tänään: soitannollinen iltama (= iltapäivä) Oulun teatterissa

Teatterikiertue”Vanhoja poikia”, jonka rooleissa ovat Esko Roine, Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen ja Tuomas Uusitalo, oli tänään Oulun teatterissa ja me siellä nauttimassa elävästä musiikista, syvistä mietteistä, helposta, pulppuavasta naurusta. Pari viikkoa sitten luin tällaisesta vierailusta, varasin liput, koska arvelin/tiesin, että Pehtoorillekin kelpaa. Juha ”Watt” Vainion tuotanto, joka on siis koko esityksen ”sydän”, on Pehtoorille mieluista – hän taitaa osata ainakin parikymmentä suosituinta biisiä ulkoa. Ja lauleskelee niitä aika usein… varsinkin mökillä.

Roine (77 v.) olikin yllättävän hyvä tulkitsija, myös laulaessaan todella hyvin, Taneli Mäkelästä olen jotenkin aina tykännyt ja Puntti teki tästä porukasta ehkä parhaan näyttelijäsuorituksen. Melankolia, pieni kesäteatterimainen kohellus, toisaalta rauha ja nauru. Ja kuinka elävä musiikki veikään mukanaan. Sitä on viime vuosina ollut aika lailla vähän.  Summa summarum: tykkäsin, tykkäsimme. Oli erilainen, hyvää tekevä sunnuntai-iltapäivä.

Onnen pienet palaset

On onni täällä pieninä palasina
lautaselle jääneinä murusina
Se viipyy täällä hetken ja häviää
ei sitä pullotettuu saa mihinkään
On onni täällä pieninä palasina
aamukahvin tuoreessa tuoksussa
Silloin kun on siinä joku vierellä
ja saa sanoo että välittää 

Neon 2 – Pieninä palasina

Paljon pieniä onnen palasia tässä päivässä. Aamukahvin aikaan, – ja uudelleen illansuussa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mummin (ja papan) onnen pienet palaset olivat jo aamukahvin aikaan uudessa keittiössämme, ja olipa kyllä ilo taas katsella, kuinka smoothiet, hedelmäkipot, Hönö-juustoleivät ja kaakaot (tänään kyllä uutena Pätkis-kauramaito) olivat mieluisia muksuille. Meillekin siinä samalla juhlaa aamiaispöydässä, olkoonkin, että meillä vain puurolautaset tavalliseen tapaan edessämme.

Aamupiirretyt ja -lehdet nautittuamme lähdimme kaupungille: kirjastoon, syysmarkkikoille (johon ei sitten mentykään), ruokakauppaan ja samalla Valkean leikkipaikalle. Ja sitten takaisin Rantapeltoon pelaamaan papan kanssa jalkapalloa, – ja pian olikin jo lounaan ja iskän töistä pääsyn aika. Heipat hetkeksi.

Iltapäivän lopulla meillä vielä kuuden hengen ”mexican dinner”. On niin hyvä, kun asuvat tuossa lähellä, niin kulkeminen ja yhdessä olo onnistuu helposti. Vielä saatiin nähdä.

Vaikka itse sanonkin, niin oli kyllä poikkeuksellisen hyvä tex-mex-sapuska tänään. Minullahan on suomalaisittain ehkä hieman tavallista pidempi tex-mex-ruoan harjoittelukausi takana: tyttären yhteensä melkein kahden vuoden Meksikossa olo saivat aikaan meksikolaisen buumin myös kotikotinsa keittiössä.

Oma guacamoleni on saanut kiitosta meksikolaisiltakin, mutta tuntuu, että tänään sattui kohdalle paras ikinä. Siis minun keittiöstäni. Ehkä avocadot olivat juuri oikeassa kypsyysasteessa, taivaankappaleet kohdillaan, chili sopivan mietoa ja valkosipulit (omasta maasta) todella tuoreita. Ohje sama kuin ennenkin. Onnen rippusia tästäkin onnistumisesta.

Syötyämme pitkään (jälkkäriksi vielä omppupiirakkaa ja vaniljakastiketta, tein jo eilen muhimaan, tosin nyt ei ollut rusinoita, mutta se kuulosti olevan vain hyvä asia) oli vielä voimia ja intoa jalkapalloilulle. (Voi kunpa voisin julkaista kuvia…)

Kaiken kaikkiaan sellaiset ”kesän lopettajaiset” -fiilis. Sääkin viittasi siihen, että vihreällä nurmella ei kauaa enää mitään jalitsua (= futis oululaisittain) pelata.

Päivän pyörälenkillä Kuivasjärven ja Pyykkärin (= Pyykösjärven) suunnalla kevytuntuvatoppis ei ollut suinkaan vain hätävarjelun liioittelua .. On jo syksy. Ehkä se on vain hyväksi. On seestymisen aika. Onhan.

Viikonloppu eessä taas

Vaikken aamusella, liian varhaisesta heräämisestä huolimatta, ehtinytkään pyörälenkille ennen kuin lähdin hakemaan muksuja Haukiputaalta – toista päiväkerhosta ja toista koulusta – näyttää askelmittari toistakymmentätuhatta askelta. Siis ei jämähtämistä, mikä sopi minulle nyt oikein hyvin.

Samaan aikaan kun ekaluokkalainen saatiin kyytiin ja kyselin häneltä, tuliko viikonlopuksi läksyjä ja toivottelin hyvää viikonlopun alkua, alkoi melkein nelivuotias päiväkerhosta tullut sisko laulaa ”On viikonloppu eessä taas…” 😀

Sitten keskusteltiin pitkään, mennäänkö kirjastoon, kasvitieteelliseen, museoon vai jonnekin kaupungin puistoon, ja kun ei millään löytynyt vaihtoehtoa, joka olisi sopinut molemmille, päätettiin äänin 3 – 0 mennä ”mummipapalle”.

Ja iltapäivän muutama yhteinen tunti sujui hopusti. Ehdittiin pelata jalkapalloa, pihatennistä, kerätä omenoita, syödä ulkona lämpimiä leipiä, miettiä huomista menua, lukea, katsella youtubea,  juosta ja nauraa.

Väilipalan jälkkäriksi kaneliomppuja.

Versioni bujoilusta

Huonosti nukkuneena raahustaessani aamusuihkuun ilahduin, kun ulkona näyttikin vielä ihan kauniilta loppukesän varhaiselta aamulta. Sinitaivas, kellastumattomat puut ja auringonvaloakin yllin kyllin. Puuronkeiton ohessa silmät osuivat ulkolämpömittariin, + 5 C. Onkin kylmä – on syyskuun ensimmäinen.

Luonto on lukenut kalenterin tarkasti: juuri nyt on aika syksylle.

Minulla on tänään kalenterin vaihtopäivä. Tammikuussa avasin ja aloitin elämäni ensimmäisen ´bullet journalin, bujokalenterin, sellaisella ”katsotaan nyt, onko tämä ollenkaan mun juttu” -ajatuksella.  On se ollut.

Ensimmäinen bujo-kirjani oli turhan ohut, liian vähän tilaa koko vuodelle, sillä lopulta tein siihen monenlaisia ”trackereitä” (hiihtokilometrit, pyöräilyt, luetut kirjat, parhaat kokeillut reseptit), erilaisia muistilistoja (mitä pitää seuraavalla kerralla viedä mökille, aiheita blogipostauksiin, ”sairauskertomus” ja lääkkeet ja niiden vaikutukset ja muutokset, Oulu-kuvat, jotka pitäisi ottaa, jne.), ja sitten kuukausi- ja viikkokalenterit, jne.

Niin paljon bujoilusta olen tykännyt, että ensimmäinen kirja alkaa olla täynnä. Tänään kun ei ole ollut mitään tähdellisempääkään tekemistä, olen ”perustanut” uutta kalenteria.

Minulla on jo aika vaikuttava määrä tusseja ja teippejä, joilla kalenterin sivuja tuunailen.

Aika tyhjänähän kalenteriosuus on kuluneena vuonna ollut, ja esim. viikkomme Lombardiassa näyttää juuri sopivasti lomalta.

To-do-listoja teen edelleen, vaikka ovathan ne paljon lyhempiä kuin yo-lehtorivuosina, mutta aina tuppaan kuitenkin jotain tekemistä keksimään, ja on tuota ollut ihan keksimättäkin. Aiemmin merkkailin kävely-, hiihto- ja pyörälenkit paperikalenterin lehdille ja joinakin ahkerimpina liikuntavuosina kuntosalit ja rullaluistelut exceliin, mutta nyt on pyöräily-, patikointi ja hiihtokilometrit merkittynä bullet journaliin.

En oikein tiedä, miksi niitä pitää merkitä, ehkä siksi, että pysyy joku roti liikkumisessa. Tässä iässä kun taitaa olla entistäkin tärkeämpää liikkua. Ja kun liikkuminen on nykyisin enimmäkseen mahdottoman mukavaa ja tarpeellista, siihen on aikaa ja se on hyvä keino pitää pää ja kroppa jotenkinkaan tuulettuneena ja kunnossa.

Olen (taas) katsellut kuvia hienon hienoista bullet journaleista, pöllinyt ideoita, tehnyt uuteen Nuuna-muistikirjaani ”pohjasivuja”, samalla kuunnellut rauhoittavaa, maadoittavaa! musiikkia. Tykkään kirjoittaa käsin, piirtää en juuri osaa, mutta minä kirjoitan, laittelen viivoja, kirjaan itselleni tulevia viikkoja, ja kirjoitan.

Huomisen päivän kohdalla on pitkästä aikaa kaksi pientä sydäntä. Se on hyvä merkintä: on perhepäivähoitopäivä. ❤️❤️