Keittiö remontin jälkeen

Nyt on keittiömme remontin jälkeen siinä kunnossa, että voin lupaamiani kuvia tänne laittaa.

Ensin pari kuvaa keittiöstä ”ennen”.

Tämän keittiön korkeakiiltoiset kermanväriset peiliovet ja välitilan mattainen rosoinen ruutulaatta sekä kevyet, vähän jo huterat tuolit ja uuni-liesi saivat lähteä. Tasot ja kaapit säilyivät, samoin tiskikone ja iso kylmiö-pakastinyhdistelmä.

 

Ja tässä sitten uusi ilme. 

Valkoiset ovet ja välitilan valkoiset, fasetilliset tiililaatat ja yläkaapit ovat uutta. Reunimmaisen kaapin jättäminen avohyllyköksi uusi juttu.

Ja takaseinän tapetti!

 

Ikkunan alla olevaan penkin patjaan tulee uusi päälinen ja kaksi tyynyä. Tuovat pehmeyttä ja väriä lisää.

Ja Vitus-tuolit. Ne ovat vähän tummemmat kuin nettikuvissa, mutta silti pidän niistä kovasti. Ne ovat kevyet, mutta tukevat.

Pöytää siirrettiin 30 cm lähemmäs ikkunaa, kauemmas jääkaapista, jolloin tilaa tuntui tulevan paljonkin lisää.

Tässä ykstiyiskohta, jossa näkyy tekstuureja ja värejä…

Mitäs mieltä olette, uusi vai entinen parempi? 🙂

Juhlaa arjessa

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) on ystävän 50-vuotispäivä. Me saimme tänään olla niissä osallisena.

Arki-iltana yhdessä neljästään syömässä oli enemmän kuin mukava juttu. Ehdimme vaihtaa kuulumiset, jutella –  ja juoruillakin.

Olen ”aina” ollut sitä mieltä, että kun on syytä juhlaan, on juhlittava. Tapa ja aika, ruoka ja juoma, tanssi ja laulu, puheet ja pidot tilanteen ja tapauksen mukaan, mutta elämässä ei kuitenkaan ole koskaan liikaa aikaa ystäville tai juhlalle. Tänään onneksi oli aikaa – hyvää tekevää aikaa. Yksi puolivuosisataa on taas ”paketissa”.  😉

 

Pikkuvikoja – helppo korjata?

Tänään jo keittiöremontin viimeistelyä, valokuidutkin saatiin paikalleen, loputkin astiat ja ruokatarpeet oikeille paikoilleen. Ja hyllytilaa tyhjänä vaikka kuinka paljon! Vuosikymmenten astiakeräilyn tuloksia olen laittanut kiertoon ja tarpeeseen muualle, ja kyllä silti jäi vähintäänkin riittävästi. Isotkin juhlat voisi järjestää jos tarvetta olisi.

Vähän on vielä toimitusongelmia – ja käynnistysongelmiakin. Uusi uuni tulee vasta joskus kuukauden päästä, mutta saimme Puustellista lainauunin, joka ilmeisesti sitten tekikin uuden induktiolieden toimattomaksi! Noh, huomenna tulee sähkömies katsomaan. Ja kuivauskaapin ovet ovat liian leveät: oikeat tulevat ”tässä piakkoin”.

Aamupäivän asioilla kaupungilla. Tulokset eivät ihan toivotun kaltaisia. Noh, olen ainakin yrittänyt. Tällainen epätietoisuus ja vastaamattomuus eivät sovi minulle.

Ja illan olen neulonut ja kuunnellut kirjaa, koettanut vain nauttia kynttilänvalossa olosta. Syksy saa mun puolesta tulla.

Väriä ja kuvia

Niinä sunnuntaina kun ollaan oltu Oulussa, olen lähes joka kerta ajellut tämän Knuutilanrannan ”lähteen” ohi. Niin tänäänkin. Etualan horsmat jo kertovat, että kaupunkiruskaa on jo. Vaikka maisemat ja taivas näyttävät muutoin elokuiselta, kesäiseltä, eikä ole vielä kylmäkään (+ 19 C aamupäivällä) niin tuulessa on syksyinen vire.

Hiukkavaarassakin jo punerrusta penkoilla…

Kamerakin oli mukana, mikä ei tänä kesänä ole ollut mikään itsestäänselvyys – ja lenkillä kovasti pohdiskelin teenkö enää ”Oulu kuvissa” -kalenteria ensi vuodelle ja joulumyyntiin? – Talven ja kesän kuvat on kyllä otettuna, mutta se muu homma. Kalenterin kokoaminen ei ole kovinkaan iso juttu, jos/kun kuvat on otettuna, mutta se postitus- ja laskutusrumpa!

Viimeiset viisi vuotta olen myynyt kalentereita (ja kortteja!) aika mukavasti, ja varsinkin Saariselkä kuvissa -kalenteria (viime vuonna eka kertaa myynnissä) meni todella paljon – ja uuteen olisi tosi paljon kuvia joista valita.. Postitus- ja laskutusrumba on melkoinen, mutta sehän on hyväkin juttu: siis kun on paljon postitettavaa tulee tienattua joululahjarahoja. 😀

En päässyt tänään vielä tulokseen, mille noiden kanssa ryhdyn.

Valssaten ja haaveillen

Kauan katsoin sinua syvälle silmiin
Kauan katsoin, katsoin ja ajattelin
Kenties kerran vihille käydä saamme
Kenties kerran olet rinnallain…

Tasan 39 vuotta sitten oli sulhanen näin tyytyväinen valssaamiseen.

Tänään tuossa iltapäivällä takkahuoneessa Akselin ja Elinan häävalssin tahtiin keinahtelimme, ja totesimme, että eipä voisi paljon vaikeampi valssi olla tanssittavaksi. On se sen verran hidas, ettei minun tempperamentillani tahdo millään pysyä hitaaaaaassa tahdissa.

Ja sitten: Pehtoori laulaa tanssiessa, ja kohdan ”kauan katsoin sinua syvälle silmiin…,” jälkeen toteaa lähes  tikahtuessaan nauruun: ”Sinähän karsastat!”

Että näin romanttista meillä tänään.

Mutta sainhan minä toki ruusukimpun, ja kun kerran on 48 vuotta tunnettu toisemme (samalla luokalla aloitettiin lukio), seurusteltu melkein 46 vuotta, oltu kihloissa 43 vuotta, ja aviossakin jo 39 vuotta, niin yhteistuumin todettiin, että Pehtoorin hankkima samppanja oli syytä ja ilo nauttia juuri tänään.

Pol Roger on lempisamppanjani, Bollingerin lisäksi, – tämä vintage maistuu hedelmäiselle, siinä on persikan tuoksua ja makua, muttei turhaa makeutta ja kuplat ovat pieniä ja raikkaita, juhlapäivään oikein sopivia.

On tässä teemaan liittyen jutskailtu, että ehkä voitaisiin vuoden päästä lähteä häämatkalle… Kreetalla oltiin vuonna 1983, se oli vanhempieni antama hääpäivälahja. Mentäisiinkö sinne ensi vuonnakin? Vai ehkä sittenkin vaikka — noh, jos vaikka Italiaan? Pyöräilemään Toscanaan? Haaveita on hyvä olla.

Vielä eilisessä

Taas kerran sellainen ”eilisen jälkeen” -fiilis. Vielä mielessä ja viesteissä tunnelmia ja tuntoja, jopa makumuistoja, hymyjä, halauksia, puheen pulputusta, vaivaantumattomia hiljaisia hetkiä, toiveita tulevista yhteisistä jutuista… Jos en inhoaisi sanontaa ”parhautta”,  käyttäisin sitä nyt. 🙂

Jäämerellä pyydettävä kuningasrapu on harvinaista herkkua, jota emme toiveista ja yrityksistä huolimatta muutaman viikon takaisella Norjan piipahduksella saaneet, mutta me onnistuimme hankkimaan sitä Oulussa yhdeltä maahantuojalta, ja ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisesta yritin tarjottavaa tehdä.

Jäämeren rannalta pyydettävä (vieraslaji) kuningasrapu on monta kiloa painava otus, jonka jalkoja meidän keittiössä oli eilen.

Pilkoin, keitin ja  Pehtoori irrotti (ei ollut helppo homma) lihan kuorista, joista tein mursketta, paahdoin uunissa, keitin uudelleen ja liemestä tein keiton. Ja keittoon tuli noin 20 eri ainesta/maustetta, ja kuorimurskeen flambeerasin konjakilla, jonka makua ja hajua inhoan suunnilleen yli kaiken, mutta jonka makuvivahde toi pienen hyvän ”kärjen” keittoon.

Vielä tällekin päivälle meille riitti rääppiäisiä eiliseltä. Ja tänään aikaa, ja ah, niin mahdottoman kaunis ja aurinkoinen elokuun lopun päivä pyöräillä – tänään siis ne eiliseltäkin jääneet ”rästikilometrit” tuli ajeltua. Kuinka tuntuukaan hyvälle tämä loppukesän lämpö ja valo! Kasteiset aamut, samettiset illat. Sininen taivas, myötäinen tuuli.

Pehtoorin veli piipahti iltapäivällä pyöräreissullaan, hänellekin oli vielä kakun rippeitä tarjottavaksi. Kermavaahtonokare tekee tälle hyvää…

Nyt väsy, jo ajatuksena tuntuu hyvälle, että huomenna vielä lämmin, huomennakin vielä syy juhlia… 😀

Rapukestit eri tavoin

Nyt tämä on ohi, valitettavasti. Olisin voinut jatkaa…tai mielummin aloittaa alusta.

Siinähän se päivä meni, harrastaessa, ja nauttiessa ruoanlaiton terapoivasta vaikutuksesta.

Uni ei suostunut kuuden jälkeen jatkumaan, mutta koetin kääntää voitoksi: aloitin valmistelut iltaa varten, ajatellen ystävien kohtaamista, iloa yhteisestä illasta ja yhdessä syömisestä.

Olinhan taas laatinut aika haastavan, työteliään menun, mutta ku … Kovasti olen kaivannut (näille ihmisille) kokkaamista, pienen juhlahetken järjestämistä.

Eikä päivä mennyt hukkaan.

Kaikki olivat tyytyväisiä, erityisesti illan lopun kruunannut kaarnikkakakku sai kiitosta. Myös maisteltavana ollut viinisetti herätti keskustelua., kommentointia, – uuden oppimisesta kaikki olivat mielissään, mikseipä.

Niin hyvä mieli jäi.

 

Lombardian viinit ja maailmanmerien ravut

Botrytis Ouluensis kesäjuhlissa 25.8.2022

MENU

Pastis-scampit
Jokirapumousse
Kuorrutetut kuningasrapuleivät
Hapanjuurileipää, saaristolaisleipää

Kuningasrapukeitto

Lohirullat
Mätikastike
Grillattu perunasalaatti
Herne-minttudippi
Marinoidut kurkut

Kaarnikkakku

Projektihommissa

Tänään yksi iso projekti päätöksessä. Toinen pienempi melkein valmis ja huomiset juhlajärjestelytkin jo aika hyvällä mallilla.

Aamulla lähdettiin Pehtoorin ja Juniorin kanssa tekemään vihoviimeinen äidin kodin tyhjennysoperaatio. Osakkeelle on löytynyt ostaja, joka ei halunnut mitään puolikiinteitäkään kalusteita, ei muotoonommeltuja verhokappoja, ei kiinteää kirjahyllyä, ei kerrassaan mitään, joten ne ja erinäinen määrä muuta silppua vielä roudattava Konttiin, Ukraina Centeriin ja kaatopaikalle. Onneksi Pehtoori & Poika olivat apuna, joten homma hoitui parissa tunnissa. Nyt on helpottunut olo.

Keittiöremonttimme jo sillä  mallilla, että ”takaisinmuutto” on ollut käynnissä koko päivän. Vielä olen perannut aika runsasta keittiötarpeistoani, ja iso kassillinen kattiloita joutavat nekin  kierrätykseen: uusi induktioliesi ei kelpuuta edes meidän aamukahvipannua. 🙁  Iät ajat pannujauhatuskahvia on keitelty, eikä siitä luovuta vieläkään. Festassa on kaasuliesi, joten siellä huominen(kin) aamukahvin keitto onnistuu, mutta kyllä pian on uusi kahvipannu käytävä hankkimassa: remontin lisäkustannuksia. 🙂 Muutoin kyllä pysyttiin hyvinkin budjetoinnissa. Ja nyt meidän ei enää tämän jälkeen tarvitse keittiöremontteja tehdä.

Päivän kolmas touhu on ollut huomisten kekkereiden valmistelu, mikä on kyllä jäänyt aika vähälle. Sen, että Hallissa kävin, ja myös Alkosta hakemassa tilattuja viinejä ~ Lombardian tuliaisille verrokit. Kukkakaupasta vähän somistetta sisällekin.

(Sivujuonne: kävin postissakin: hakemassa vihdoin Pehtoorille tilaamani synttärilahjan – jonka olisi kyllä pitänyt mahtua kirjepostiinkin. Tein tilauksen reilu kuukausi sitten, sen jälkeen on käyty sähköpostiviesteilyjä, maksettu (ylimääräiset) kuljetuskustannukset ja maksettu tulli! Mitä opin tästä: Briteistä ei kannata tilata mitään – ei edes pientä nahkaista avainkoteloa. Käy aika vaikeaksi, ja avainkotelolle tulee kyllä lisäarvoa aika lailla. Mutta on se hieno, lahja tarpeellinen ja lahjansaaja oli tyytyväinen. 😀  )

Ja kaarnikkakakku (variksenmarjakakku) on kiillettä vaille valmiina. Mökkireissulla poimittiin yhdessä ja erikseen niin paljon kaarnikoita, että tein mehuja ja keittelin hyytelöitä useampaankin kakkuun. Mukana marjankeruussa oli huomisia ystäviäkin, joten siksikin ilo tarjota juuri tätä kaarnikkakakkua jälkkäriksi. Heidän kanssaan käytiin myös  Kaunispään Huipulla tätä klassikkoherkkua testaamassa; aikoivat sitten huomisissa kesteissä arvostella, onnistuinko vastaavan kaltaisen tekemään. Saapä nähdä. 🙂 Menussa on muutakin ”arveluttavaa”. Mutta pitkästä aikaa niin mukava saada ruokavieraita, ystäviä saman pöydän ääreen.

Haaveesta todeksi

Luulen, etten ole ainoa, joka aina joskus elämässään on tilanteessa, jossa tekee päätöksiä, lupaa itselleen tyyliin ”jos minä tästä selviän, jos tämä menee hyvin, niin sitten toteutan sen pitkäaikaisen haaveen, aikeen, lupauksen tai ainakin alan tekemään jotain sen toteutumiseksi”. Ainakin minulla on ollut monta kertaa elämässäni tällaisia etappeja tai rasteja tai käännekohtia ja yksi niistä oli viime marraskuun loppupuolella. Kun kahtena peräkkäisenä päivänä olin tutkimuksissa ja odotin niiden tuloksia (rintasyöpäepäily – mammografia, vatsaoireet, sittenkin kasvain? – gastroskopia) haaveilin ja melkein kai päätinkin Gynekon ja Mehiläisen odotushuoneiden penkeillä kipuilevana ja kipeänä, että jos/kun näistä jutuista hengissä selviän niin sitten tehdään pitkään puheena ollut keittiöremontti – semminkin kun matkustelu vielä tuolloin tuntui aika mahdottomalta haaveelta.

Joulun tienoilla kun pahimmat skenaariot oli todettu aiheettomiksi ja jotain helpotusta terveystilanteeseenkin jo näkyvissä, aloin surffailla Pinterestissä ja sisustusblogeissa – niin kotimaisissa kuin ulkomaisissakin (joku ranskalaisen maaseutukeittiön fiksaatio oli tuolloin vahvana) ja silloin kerroin haaveestani Pehtoorillekin. Kun koronan vuoksi reissukassaan oli kertynyt matkarahoja, mutta tuolloin ei oikein ollut mahiksia ja uskallusta lähteä ulkomaille, aloimme suunnitella remonttia.

Ensin olin laittamassa koko keittiön ihan uusiksi, kaappeineen, koneineen, tasoineen, kaikkineen. Piirtelin luonnoksia, etsin kodin muuhun sisustukseen (keittiökin on meillä osa aika avointa tilaa; väliovia meillä ei juuri ole) sopivia materiaaleja ja värejä – ja oikeasti uudenlaista ilmeittä. Mutta mitä enemmän pohdin niin alkoi tuntua turhalta ja tuhlaukselta repiä kaikkea vanhaa pois. Yli 20 vuotta vanhat kaappien rungot ovat ihan hyvät, keittiö toiminnallisesti hyvä, kaappitilaa riittävästi (viime vuosien konmarituksen jälkeen niissä jopa ylimääräistä tilaa) ja tasot arvokasta ja tykättyä graniittia, uunia lukuunottamatta kaikki koneetkin ihan toimivia, joten turha niitäkään vaihtaa. Lopulta vain kaappien ovet olivat kuluneet ja kulahneet, ja kahvojen kohdalta lähempää katsellen jo aika ikävän näköiset.

Päädyin/päädyimme siihen, että vaihdetaan vain ovet, välitilan kaakelit ja uuni sekä ruokapöydän tuolit. Kevättalvella kierreltiin liikkeissä, päädyttiin lopulta Puustelliin, jolta kaappien vanhat rungotkin on; helpoin ja halvin näin.

Toimitus olisi voinut olla jo toukokuussa, mutta haluttiin näin loppukesään. Viime viikon torstaina keittiö oli tyhjennetty ja pari miestä tuli vaihtamaan kalusteisiin ovet, peittelemään vanhat kaakelit etc. Eilen ja tänään toinen heistä sitten on laatoittanut ja tapiseerannut, huomenna vielä sähkäri ja homma on sitten hoidettu. Puustellin toimituksessa oli pieniä virheitä, joten odottelemme paria uutta ovea vielä ja tiedossa vähän muutakin hienosäätöä, mutta tänään jo pääsin siivoamaan ja osin täyttämäänkin kaappeja ja laatikoita. Tuolit ovat parhaillaan matkalla jossain Etelä-Ruotsissa, toimitus oli kyllä luvattu huomiselle, mutta…

Suurista suunnitelmista liu´uttiin aika maltillisiin ratkaisuihin, mutta ikkunaseinän tapetti on minulta aika ”rohkea” valinta, ja tulos jännitti. Decorassa keväällä tykästyin William Morrisin klassisiin englantilaisiin tapetteihin, ja sellaisen sitten tilasin. Pidän siitä. Se antaa keittiölle nyt ihan uuden tunnelman. Decoran M. on vuosikymmenten aikana ollut meille hyvä sisustussuunnittelija, tietää meidän huushollin, makumaailman ja hän kannusti tähän.

Minähän olen aika kitsas julkaisemaan täällä blogissani kuvia kotoa, mutta kunhan homma on kokonaan valmis ja tuolit saapuneet, laittelen sitten kuvia.

Puuhastellen

Tekemisen päivä.

Nettiyhteyksiä, tietoturvapäivityksiä, verkkotunnuksia, HDMI-liittimiä, mutta verkkosovittimen kohdalla loppui kokemus, tieto ja yrittämisen halu ja lopetin. Aika paljon olin kuitenkin onnistunut fiksaamaan ja aikaansaamaan myönteisiä tuloksia.

Toinen päivän projekti on liittynyt keittiöön. Itse asiassa keittiöihin: myös Festassa uudelleen järjestelyjä, perkaamista, putsaamista. Remppahommien lisäksi myös ruoanlaittoa. Yritin tehdä yhtä hyvää thaimaalaistabroiler-ruokaa kuin oli pari viikkoa sitten Norjassa, Jakobselvissä, ja aika lähelle jo pääsinkin. Olen vihdoinkin oppinut käyttämään misoa, kunhan teen toisinnon ja hion vielä maustamista niin jaan reseptin, ja kuvan.

Illalla sitten viininmaistelu-matskujen tekemistä. Torstaina on viinikerhon ”kesäjuhlat” meillä: teemana on rapukestit, vaikkei mitään joki- eikä edes täplärapuja olekaan. Kävin Aasia Marketin pakastealtaista hakemassa scampeja ja muutakin äyriäisruokaa on tulossa. .. Viinit ovat (osaksi) Lombardian (ja Franciacortan) reissun tuliaisia. Vähän siis kokoilen myös tietoa alueen  viinintuotannosta ja hiukka historiaakin. 🙂

SIis aika mukavia hommia ainaisen pyöräilyn lisäksi. 😀

Kotipihalla pieniä puuhia

Aamupäivän parin tunnin pyörälenkkiä lukuunottamatta koko päivä kotipihassa. Joka on varsin vihreä tällä hetkellä.

Pihalla voi lukea, putsata yrttipenkkejä, laittaa ruokaa ja syödä, torkahtaa, viesteillä, neuloa, bujoilla, suunnitella ”rapukestejä”, kuvailla – sellainen harrastuspäivä tänään.

Oliivipuuni on ollut kesän pihalla ja se voi hyvin, pidän siitä paljon – mistähän löytäisin sille viileän, valoisan talvehtimispaikan? – Autotallin pienen ikkunan viereen? – Ehkä. Olisi mahtavaa saada se selviämään talven yli, ja jatkamaan elämää meillä ensi vuonnakin.

Liljapenkki on nyt aika vaikuttavan näköinen.

Työkavereilta melkein 20 vuotta sitten saatu väitöslahja, ”kitukataja”, alkaa nyt vasta näyttää vähän kituaalta, tähän asti se on sitkeästi pienestä taimesta vuosi vuodelta levinnyt tasaisesti peittäen allaan olevan kiven.

Ystäviltä saatu pienen pieni Tamminen on muutamassa vuodessa kasvanut melkein yli ”leikkikehän” (rusakoilta on suojattava). Pian se jo seisoo niinkuin Tuomas, eiku tammi. 🙂

Eiliseen vielä palatakseni…

Eilen ihmettelimme ja ihastelimme, sekä vähän kyllä keskenään naureskelimmekin (sori Eevis) Eeviksen ”pottukoivu”-hämmästelyä, ja tänään piti vielä oikein kuvata ne koivussa kasvavat perunat! Kun katselee Eeviksen korkeudelta ja paljon kauempaa kuin tämä telellä otettu kuva, niin ei ihme, että Eevi totesi ihmeissään: ”Tuolla kasvaa perunoita”!

Itse asiassa poikkeuksellisen tarkasti havaittu. Kun vielä ottaa huomioon, että puolituntia aiemmin oli katseltu omenapuuta ja etsitty sieltä omenoita, niin konteksti havainnolle siitä, että puissa kasvaa syötävää, ei ole ollenkaan huono. Joten ei ollut aikuisilla mitään syytä naureskella pienen havainnolle. Pitää ens kerralla kehua ja kiitellä Eeviä hyvästä hoksauksesta.

Taas kerran näkökulman vaihto sekä katselu- ja kuvakulman tarkistaminen auttaa näkemään asiat paremmin ja ymmärtämään toisen mielipidettä.

Kesän lopun lauantai

Työhuoneen ovi on auki, on lämmin, ”Kuuska soi” -festari kantautuu tänne asti. On kesän tuntu. Loppukesän kylläinen tuntu.

Lapsenlapset, Juniori ja Miniä oli kutsuttu meille syömään. Vai meniköhän se sittenkin niin päin, että ihan itse kutsuivat itsensä. 😀 Ihan sama, – joka tapauksessa olisi varmaan yhdessä tänään syöty, kun  se kerran taas pitkästä aikaa oli mahdollista.

Pehtoori haki jo eilen Torin lihamestarilta flank steakia ja minullahan oli ”ruokavieraiden” itse poimimia tatteja pakkasessa, joten menu oli sitä myöten selvä: tattirisottoa, grillattua flank steakia, tomaattisalaattia, hunajamelonisalaattia, ja pieniä tykötarpeita oheen, lapsille Haaparannan tuliaisina hot-dog-leipäsiä ja nakkeja, lasten salaattia ja kaikille mansikoita ja hilloja sekä kermistä jälkkäriksi. Helppoa ja hyvää. Sellainen ”kesää on vielä jäljellä” -päivällinen.

Muutenkin päivä on mennyt kesäisissä tunnelmissa. Koetin aamupäivällä saada tämän kesän 2000 pyöräkilometriä täyteen, – ei ihan onnistunut. Mutta mie jo kestän moisen tappion. 🙂 Aina ei voi voittaa, itseäänkään. Johan olen oppinut luopumaan yhdestä sun toisesta jutusta.

Jo toista kesää jutun nimi on ollut: TUUPOHEIKKI! Turbo-Leikki on juoksukilpailu, joka kulkee meidän pihan poikki, avojaloin, mummin melkein kuuluu hävitä, tosin joskus sentään ”vain melkein”. Mutta pääasia on, että yhdessä juostaan.

Ja sitten! Kun Juniori poppoonsa kanssa oli jo lähdössä täältä, Eevis istui jo auton takapenkillä ja tuijotti meidän portinpielen koivuja: ”Hei, tuolla kasvaa perunoita!!”

Aikamme koko porukalla katseltiin, ihmeteltiin ja todettiin, että koivun kyljessä, aika korkealla, on monta kääpää [jollaisia mökkireissulla kyllä etsimällä etsittiin], ja ihan selvästihän: perunoita!! [herneiden kasvuahan minä olen jo lapsille ”livenä” opettanut, mutta ehkä ensi kesänä laitamme muutaman perunankin yrttipenkkiin. 😀 ] Koetimme Eevikselle selittää, etteivät ole perunoita. Tyttö ei ollut moksiskaan. Elämä jatkuu. Ja Eevis on mummillekin hyvä ope.

Opettajista puheenollen, olipa ilo, kuinka paljon Apsu kertoi koulutaipaleensa aloittamsesta. Ekaluokkalainen. 🙂

Kesän highlighteja – Uleåborgissa päivällinen

Oli tämän aika. Yksi kesän highlighteja. Jo pari vuosikymmentä ravintola Uleåborg on ollut osa juhlaamme, juhliamme. Ikkunanpesupäivällinen/hääpäiväillallinen oli tänään vuorossa. Juuri tänään sille oli hyvä hetki. Satoi vettä, ukosti, oli lämmin, oli kesä, hirmuinen nälkä, ja odotus – tänäänkö meillä tämä? – vihdoinkin.

Onneksi päivän runsaahkot sadekuurot tokenivat puolenpäivän jälkeen, – silloin oli hyvä sauma lähteä aika vimmatusti polkemaan (Kaakkuriin, Verkkokauppaan, hakemaan ”yksi osa”) ja palata iltapäivän lopulla kotiin.

Kummallisen kivaa pukeutua – treffeille. 39-vuotishääpäivää  (ja ikkunanpesun juhlaa! 😉 ) juhlistettiin perinteisin menoin: pöytävaraus Uleåborgiin oli tälle illalle.

Luonnollisesti toivoimme sinne pyöräilevämme, mutta kun tälle viikolle sateet, rankkasateet, ovat olleet tosiasia, hyppäsimme paikallisliikenteen kyytiin ja pääsimme ravintolan terassille sadetta pakoon. Ja taas kerran nauttimaan liki familiaarista ja niin hyvästä ja täyttävästä menusta. Onhan se sellainen glisee, että gourmet-ravintoloissa jää nälkäiseksi, ”koska pienet annokset, ruohosipuli ristiin rastiin” jne… Noh, tämä glisee ei ole koskaan pätenyt Uleåborgiin, – ei tänäänkään. Olemme pitkään kylläisiä, ja tyytyväisiä.

Puntaroimme jo ruokien äärellä sitä, mikä oli menussa parasta… ja päädyimme siihen, että alkusalaatti, ”soleil”, jossa oli tekstuureja, pehmeyttä, rapeutta, pehmeyttä, raikkautta, täyteläisyyttä ja rapeutta, oli erinomainen aloitus…

 

Menu Uleåborg 1881 vol.60

– makuja meiltä ja muualta

*** Salaatti ”Soleil” -kirjolohimoussea, uuden sadon vihanneksia, avokado-limevinaigrette

*** Vihreää parsaa, friteerattua vasikan kateenkorvaa, hollandaisekastiketta

*** Paistettua maissikanaa, muhennettua pinaattia ja korvasieniä, varhaisperunaa, tryffelikermaa

*** Kahta valikoitua  suomalaista juustoa, ruusunmarjasiirappia

*** Raparperisorbettia, marenkifinancier

…  ja jälkkäri (erityisesti marenkifinancier!!) jäivät mieleen. Kaikki oli hyvää, suunmyötäistä.

Ja oheen valittu viinipaketti oli selvästikin mietitty, harkittu. Fabianon Ripasso (2019) jäi erityisesti mieleen. Ja se, kuinka pääruoan maissikanan kanssa tarjoiltu korvasieni oli ”au naturel”, siis, ettei sitä ollut mössätty tai kätketty kermaan tms, (kuten minä usein teen 🙁  ). Ehkä opin tästä jotain…

Kesän yksi kohokohdista on siis eletty.  Kiitollisena siitä.

 

Markkinahumun ja Modernan aikaan

Suomessa on tällä hetkellä virallisesti tilastoitu 1 250 000 koronatartuntaa – todellinen luku taitaa olla pitkälle yli kaksinkertainen. Viimeisen kuukauden aikana joka päivä ainakin yksi suomalainen on kuollut koronaan. Maailmassa on tilastoitu tällä hetkellä enemmän koronaan kuolleita kuin II maailmansodan holokaustissa juutalaisia (yli 6 milj.).

Korona siis on. Se on edelleen. Joten ei ollut mitään syytä, miksei olisi maanantaina varattu rokotusajat. Yli 60-vuotiaille oululaisille ajanvaraus avautui maanantaina kahdeksalta, muistin asian vasta iltapäivällä, ja ensimmäiset vapaat ajat olivat vasta tälle iltapäivälle Haukiputaalla, Oulussa rokotukselle olisi päässyt vasta joskus ensi viikolla. Niinpä varattiin Haukiputaalle. Ja kun keli oli sopiva, päätimme pyöräillä sinne. Hyvinvointikeskuksessa oli lussakka meininki, oltiin etuajassa ja päästiin etuajassa rokotettavaksi. Nyt taas turvallisemmin mielin kohti syksyä. Hiljalleen poljettiin kotiin.

Päätimme lähteä vielä kaupungille: torilla kun on kansainväliset markkinat, olisi taiteiden yökin ja Korttelihaipakkakin vielä. Meille riitti markkinat, – ei jaksettu jäädä kiertelemään taidekohteita saatikka shoppailemaan melkein yöhön asti auki oleviin liikkeisiin. Markkinoilla tutut rastit: parmesan-kimpale, kolmen kappaleen pussi isoja pretzeleitä ja Body Scrub -rasia (Ocean). Ja koska kukka/viherkasvikauppa on edullinen ja siellä on runsaita kimppuja, erikoisiakin viherkasveja, orkideoja (jollain aina edellisinä vuosina ostin äidille), oli sekin kohteena. Pihalle ostin yläkuvan Heben. Pensastädyke, tiedättehän? Minä en ole koskaan ennen nähnyt tai en ainakaan ”rekisteröinyt” tai ”skannannut” – kuten nykytermi kaiken havaitsemisesta, tarkastamisesta, katselemisesta kuuluu. Kyllä tämä tädyke nyt pallokrysanteemin voittaa. Niitäkin oli muuten kolme kympillä. Hebe maksoi yksikseen vähän enemmän (Edit. 20.8. aamupäivällä: maksavat 9,50 kpl, kävin ostamassa kaksi lisää).

Syömään ei markkinakojuille jääty, vaan käveltiin Rotuaarille. Olisi menty Taberna Italicaan, mutta poikkeuksellisesti se oli suljettu, joten mentiin Levantoon. Kylmäsavulohipizza oli hyvää. Siellä pitäisi vain vaihtaa veitset: pizzan leikkaaminen on melkein tuskaista. Tietäisin kyllä yhden pariskunnan jolla on jo kokemusta pizzerian veitsitestaajina … 🙂

Myrskyn jälkeen .. ja ennen sitä

Kaupungissa metsän korvaa merenranta, se tasaa hengityksen, saa ajatukset paikoilleen. Merenrannalle, itse asiassa -rannoille, lähdin aika varhain aamusella, – myös puistoissa on samaa tasaannuttavaa taikaa. Kyllä sitä olisin voinut ammentaa vielä lisääkin.

Tänä aamuna joka paikassa kosteaa, märkää, tukkeutuneita aliskoja, isoja lätäköitä siellä täällä. Eilen illalla ukkonen pyöri neljä tuntia tässä meidän kohdalla, – salamointi oli niin yhtäjaksoista, että yhdeksältä illalla tuntui välillä, että on ”loistevalot päällä”. Ryske ja roiske oli ennenkokematon. Ja vain yhden tuollaisen pienen, rupusen salaman onnistuin kuvaamaan.

Nimenomaan, että se kesti niin kauan.

Eilisen jälkeen ei ollut ihme, että Pehtoori ilmoitti aamulla, että ainakaan tänään ei tarvi nurmea kastella. Ei ole kyllä tänä kesänä tarvinnut aiemminkaan kuin vissiin kerran.

Mutta ei siinä vielä kaikki: äsken oli ainakin yhtä raju myrskypuuska ja jatkuvaa räiskintää, tuntui oikeasti, että maa järisi. Mutta nyt on ihan hiljaista ja tyventä. Ja edelleen hellelukemat mittarissa. Merkillinen maailma.

Jotain hyvääkin tänään: oltiin systerin kanssa lounaskahveilla Letkunpuiston Makiassa. Lounas (katkarapuleipä) ei ollut kyllä häävi, mutta sisarella hyvää kerrottavaa. 🙂

Uskomaton ukkonen!

Nyt on kaksi tuntia ukostanut, ja salamoinut. Koko ajan. On pimeää ja vettä tulee kaatamalla.

Nythän sitä pitäisi valokuvaajan olla jossain kaduilla ja korkeilla paikoilla kuvailemassa. Tulisi dramaattisia kuvia – jos osaisi ottaa. En ole oikein koskaan ollut hyvä sateen kuvaaja, saatikka että olisin onnistunut salamoita tallentamaan. Enkä nyt jaksa lähteä opettelemaan.

Helteisen päivän olen jo liikkunut, pyörällä suhannut asioilla, kampaajalla, kaupassa niin että kilometrejä on puolensataa. Siinä kaikki.

Niin ja kuunnellut hyvän kirjan: Camilla Nissinen, Meidän edestämme annettu. Kirjan esittelyteksteissä sen todetaan olevan ensisijaisesti kirja syömishäiriöstä, mutta minusta se oli myös kuvaus Jehovan todistajista. Tuli vahvasti mieleen Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu”. Minulla oli yliopistoaikana yksi tuttu, melkein ystävä, jopa niin, että olin kutsuttuna häissään. Hänen kauttaan opin jehovalaisuudesta aika paljonkin, mutta tämä Nissisen erinomaisesti kirjoitettu esikoisteos toi paljon lisää tietoa, ja lisäsi ymmärrystä.

Tunturista kaupunkiin

Pohjoisesta palatessa – varsinkin jos siellä on tullut viivyttyä viikko tai enemmänkin – on aina vähän sellainen pieni kulttuurisokki. Tulee kiinnittäneeksi huomiota asioihin, joita ei kotona ollessa ajattele. Niin kuin nyt, että tämä meidän koti on aika iso. Alle 50 neliöisessä mökissä kun elelee vähän aikaa, niin reilusti yli sataneliöinen koti (ja vielä La festa pihapiirissä) tuntuu isolta. Vähän turhankin isolta.

Ja tähän aikaan vuodesta täällä on niin kovin hämärää, öisin pimeääkin, – pohjoisessa aurinko on vielä melkein 18 tuntia horisontin yläpuolella. Eron kyllä huomaa, näin iltaisin varsinkin.

Kaupungille asioille ja palaveriin lähtiessä vaatetusta on hieman mietittävä – on otettava huomioon muutakin kuin sääolosuhteet päälle puettavaa valitetessa. Ripsivärikin löytyi meikkipussista.

Pyöräteillä ja liikenteessä on liikennettä, eikä vain poroja väisteltäviksi. Kaikkia vastaantulijoita ei cityssä tervehditä, – tunturissa tervehditään.

Läppärin vaihtuminen pöytäkoneeseen, isoon näyttöön ja nopeaan nettiin on yksi selkeästi parempi asia täällä kotosalla kuin läppäri liitännäisineen mökin pirtin pöydän ääressä.

Puolensa ja puolensa. Molemmissa hyvä. Enimmäkseen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

On taas mietittävä, miten edetä?

Helpoimman kautta eteen saattaa tulla yllättäviä esteitä.

Mutta kannattaako poiketa aiotulta reitiltä – kun ei näe, mitä edessä on?

Vaikka määränpää näkyy, ei voi olla tietää, mitä kautta sinne pääsisi mahdollisimman mukavalla tavalla.

Jo vain, mie mietin, – tämmöistäkin. 

Kotiinpaluun aika

Meidän mökissä on kaksi ISOA vikaa:
1) se on niin kaukana kotoa (480 km pihasta pihaan) ja 2) sieltä on aina lähdettävä pois.
Eikä kotimatkalle lähtö näköjään ole yhtään mieluisampaa,
vaikka on saanut viettää mökkilomaa kaksi kokonaista viikkoa!

Mutta. Jos se olisi lähempänä, ei se silloin olisi kunnolla Lapissa, eikä tuntureiden juurella, eikä mökkipihassa virtaisi tunturipuro. Ja niinhän se on, että on lähdettävä, että voi palata.

Tällä kertaa mökkielossa paljon erilaista tekemistä, kahteen viikkoon mahtui lapsenlapset (ja Juniori), joten leikkipuistot, kylpylät, tikanheitto, lettukestit, pelaaminen, porojen puhuttelu olivat omanlaisensa ohjelma. Tällä kertaa myös luonnontiedettä tavallista enemmän, kun saimme ystävät muutamaksi päiväksi mökille ja matkaseuraksi piipahdukselle Norjaan ja sienimetsään! Linnuista ja sienistä opittiin uutta.

Ja sitten keskenäänkin sienestystä, toki myös patikointia – kuten tavallista, ja siivousta kuten tavallista. 😀 Aika vähän lopulta kuvailin, en lukenut mitään, kudoin vain vähän, mutta nukuin lähes joka yö kahdeksan-yhdeksäntuntisia unia! Jee, se on juhlaa se!

Tänään oli kuitenkin hyvästit Hangasojalle – ja Hönölle – jätettävä. Vaikka meillä Hönön kanssa oli pieniä erimielisyyksiä siitä, miten krysenteemeja (yksi purkki alaportaalla) tulee käsitellä, oli jäähyväiset melkein suloiset. Hönö ihan poseerasi ja antoi tulla ihan liki, kun ennen yhdeksää pihapiirissä vielä tapasimme.

Liikennettä vähän, kesärajoitukset, poroja ei juuri ollenkaan, jopa Rovaniemen ja Iin huudeilla liikenne kulki, joten olimme kotosalla jo kahdelta. Hyvä niin, sillä piha vaati huoltoa, oli päästävä jo pyörälenkille, huomista historiatoimikunnan kokousta varten iso nippu tekstiä luettavana ja kommentoitavana.

Olihan se kuitenkin mukava palata alkusyksystä kesään. Kyllä se taas tästä.

Tuntuu lomalle

Olkoon tekemättömyyden päivä tämä, totesin eilen aamukahvin ääressä, kun Pehtoori kyseli, mitäs on päivän ohjelmassa.

– Ei ollut. Ei tekemätön.

Aamupäivä puuhailtiin yhtä sun toista, ei kai me taas vaan jotain ylläpitoa/siivoustakin harrastettu? – Ehkä… Puolelta päivin Pehtoori ilmoitti lähtevänsä tepastelemaan Ruijanpolulle, eikä ottanut edes sienikoria mukaan.

 

Mie koetin sinnitellä tovin, pyörin mökkipihassa, kunnes vaihdoin lenkkarit kumppareihin, kameran koriin ja sieniveitseen.

Ahopäänpuron tuolle puolen, mäntykankaita kuljin, huomaamatta äidin opastamalle karvalaukkuapajalle, – siellähän niitä. Kuinka läikähtikään ensimmäisen nähtyäni. Liekö karjalainen geeniperimä, muistot vuosikymmenien takaa samaisesta kohtaa vai ne karvalaukkuröykkiöt, joita äiti meille mökki- ja Sanginjoen sieniretkiensä jälkeen kantoi. Muistot kuitenkin…

Lisäksi siellä aika mukavasti haaparouskuja, ja ohessa kolme litraa kaarnikoita. Kun sienikori oli jotensakin täynnä, muutaman tunnin metsässä kulkemisen jälkeen, palauduin mökille. Ja sitten jatkui säilöntäruljanssi…

Eikä ruokapöydässäkään mitään vaihtelua. Ties kuinka mones päivä sieniruokaa. Tagliatelle ja minitomaattisalaatti sai oheen sieniruukun – tatteja, herkkutatteja kun niitä nyt on. Samalla ilmoitin, että niitä ei sitten enää poimita, – mökin Smegin pakastimeen ei mahdu eikä loputtomasti ole niillä käyttöäkään.

Ja kuinkas sitten kävikään? – Tänään päätimme lähteä pikkupatikalle (about 8 km helpohkoa taivaltamista) Urupäälle kohti Palopäätä. Toisen kerran tälle kesälle sama reitti, – muttaku. Muttaku se on mahdottoman kaunis, juuri tällaisena aurinkoisena päivänä. Siellä ei sienen sientä, ei linnun lintua, pieni poroparttio vain.

Pikkuisen arastellen nuo ohitimme, keskenämme pohdimme, miksi 20 poron joukko kävelee suoraan meitä kohti, todistelimme toisillemme, että eihän vielä ole rykimäaika, eiväthän porot elokuussa ihmisten päälle käy, eiväthän? – Eivät nuo ainakaan. Puolin ja toisin toisiamme katselimme, hissuksiin ohitimme…

Urupäältä jatkoimme vielä kohti Palopäätä. Ihastelimme luonnon luomaa uima-allasta, joka näytti siltä kuin olisi tarkkaan mitattu ja kaivettu.

Urupäältä näkyy Kaunispään pehmeä loiva profiili, ja huipun kahvila ja masto.

Tuolla kulkiessa kuin vaivihkaa katselin, että josko sittenkin jokunen herkkutatti,… Voisin kokeilla, osaisinko sitä herkkutatti-cremebruleeta sittenkin tehdä. Ajatukseni ääneen menin Pehtoorille sanomaan, joka totesi, että voidaanhan me vielä ajella Kutturantien varteen, – jo vain sieltä jokunen tatti löytyy.

Ja niinhän sitä sitten patikan jälkeen vielä metsään mentiin. Ja olihan siellä herkkutatteja, övereitä enimmäkseen, mutta niin paljon hyviäkin, että yksi kuivurin satsi täyttyi. Nyt ovat jo kotiin lähtöä varten pakattuina. Niinkuin on neljä litran tölkkiä suolasieniä, kaksi tölkkiä kaarnikkahyytelöä, pullollinen kaarnikkamehua, tusina pussillista herkkutatteja pakasteena, melkein saman verran kuivattuna, lisäksi kehnäsieniä ja isohaperoita. 😀 Sieniruokaa riittää tuleviin kuukausiin.

Eilen illalla vakaa aikeeni oli valvoa puolille öin, että kuvaisin täysikuuta, ehkä jopa häivähdyksen revontulista, joita oli ennustettu näkyviksi. Yhteentoista jaksoin, kävin puronrannassa. Kuuta saatikka reposia ei näkynyt, mutta kauniita purppurapilviä pohjoisella taivaalla…

 

 

Varangilla

Mies tuli vuonolta, näyttäen huonolta…

Juicen laulun sanoja ei tarvinnut toissailtana totena lauluskella, kun palasimme Varanginvuonon retkeltä yhdeksän aikoihin illalla. Koko neljän hengen retkueemme oli oikein tyytyväinen kahden päivän Jäämerenrannan ja erityisesti Varanginvuonon retkeemme.

Yöpaikastamme Jakobselvistä Ekkerøyn niemelle oli muutaman kymmenen kilometrin matka, sen varrella muutama pieni kylä ja yli viidentuhannen asukkaan Vesisaari.

Ekkerøyssa ei montaa taloa ole, eikä kylän reunalta lintuvuorelle edes kilometrin matkaa.

Satamassa on joskus ollut kalaravintolakin. Ei ole enää.

Mennessämme alkoi juuri satamaan, mutta kuuro pian ohi. Pitkään katselimme lintuvuoren elämää, kuuntelimme valtavaa meteliä, joka kajavista lähti. Opin että pikkukajavat kuuluvat lokkien sukuun ja että ne erottaa erityisesti siitä että niinden siiven kärjet on ihan mustat. Muilla siiven päässä on pieni valkoinen laikku. Niin, ja kajavilla on mustat jalat.

Ne pesivät lintuvuorella

Näimme muitakin lintuja, – ystävämme on lintuharrastaja, lintutieteilijä/emeritusprofessori, joten hän oli paras mahdollinen opas tuolla. Pääsimme näkemään mm, merikotkan, kaksikin, ja läheltäkin suoraan valmiiksi laitetun kaukoputken kautta.

Tässä minun otokseni niistä aika lailla kaukaa kuvattuna.

Merikihujen touhuja seurasimme pitkään. Ne ryöstävät muilta merilinnuilta (tuolla juurikin kajavilta) ruokaa kiusaamalla niitä ilmahyökkäyksillä niin kauan, että uhri oksentaa tai pudottaa saaliinsa. Tästä syystä Pehtoori nimitteli niitä paskanjauhajiksi. Lunneja ei Ekkerøyllä nähdä kuin harvoin, ne majailevat vuonon päässä olevan Vuoreijan edustalla, – ehkä joskus sinne.

Paluumatkalle lähdimme joskus yhden aikoihin. Vesisaaressa jalkauduimme tutustumaan sen keskustaan, pieneen kävelykatuun, lounastamaan paikallisessa konditoriassa, joka oli iso ja täynnä norjalaisia eläkeläisukkeleita. Baakkelsit ovat hyvät ja kävimme vielä paikallisessa ruokakaupassa: kutunjuustoa ja karkkia ostamassa. 😀

Nessebyn kirkko on kylän edustalla olevalla niemellä (joka on myös lintuharrastajien suosiossa) joten pysähdyimme toviksi siellä.

Kirkko on minusta hyvin elokuvamainen, – jotenkin tuntuu, että se on jossain elokuvassa ollutkin?

Paluumatkan teimme Nuorgamin ja Utsjoen kautta. Jaloittelimme Utsjoella ja kävimme katsomassa kirkkotuvat, ne ja museo/käsityspuoti olivat auki, mutta ei tälläkään kertaa kirkko. Olen käynyt ainakin kolme kertaa aiemmin Utsjoella, enkä Engelin (1840-luvulla valmistuneeseen) kirkkoon ole koskaan päässyt tutustumaan sisältä.

Kaamasen, Inarin ja Ivalon kautta Saariselälle; syömään mentiin Laanilan Kievariin – ja jälkkärijuustot vielä mökkipöydän ääressä.

Olenpa iloinen, että tuollainen retki juuri näiden ystävien kanssa voitiin tehdä.

Välipäivän tunnelmaa…

Kesä on palannut Lappiin.

Ja juuri tänään ystävät joutuivat lähtemään kohti Oulua. Onneksi sentään aikaa pitkälle aamiaiselle, – sitten oli hyvästeltävä. Ehdittiin vielä höpötellä, halattiin, heipattiin ja sitten jäimme synttärisankarin kanssa kaksin. Oli aika miettiä, mihin lähtisimme liikkumaan, olisi aika taas huiputtaa joku tunturi. Pehtoori halusi Tankavaaraan, joten sinne.

Olemme kavunneet Pikku Tankavaaran huipulle varmasti noin 15 kertaa, mutta tänään jotain uutta! Kiersimme polun vastakkaiseen suuntaan. 🙂 Kerrassaan uudistumiskykyisiä näillä vuosilla…

Lämmin ja todella tuulinen päivä, tuuli onneksi etelästä.

Ja kyllä minä vakavissani (huom. molemmat kamerat mukana) olen tälläkin reissulla koettanut koota kuvia ensi vuoden Saariselkä kuvissa -kalenteria varten.

Lempparisuo ja minä. Tankasuon pitkospuut ovat aika huonokuntoiset, ja polku ohjaa kiertämään koko suon, mutta mehän menimme rohkeasti päin hetteikköjä. Ja kuivin jaloin selvisimme.

Ja kuinka olenkaan – oikeastaan koko illan – koettanut julkaista postausta myös meidän parin päivän Norjan rundilta, mutta onhan taas ollut nettiongelmia, ja muuta sellaista, joka on saanut muutoin aika levollisen olon hieman järkähtämään. Kaikesta sitä tuskastuukin. Mutta siis, joudun vielä siirtämään Ekkerøyn kuvien ja kertomuksen julkaisua.

Tässä odottelen illan hämärtymistä, pimenemistä, mikä ei täällä kovin aikaisin vielä tapahdu, mutta ehkä kannattaa odottaa, sillä ensi yöksi on luvassa revontulikauden aloitus kirkkaalla taivaalla, ja (melkein) täysikuukin vielä…

Kihu?

Jäämereltä tunturipuron rannalle.

Olemme palanneet Norjan retkeltä. Parin päivän lintu-, luonto-, kulttuuri-, yhdessä retkeily- ja ruokailupäivät on koettu, nautittu, eletty – ja uutta opittu.

Pehtoori kiteytti Ekkerøyn lintuvuorella oppimansa: ”Kihu on paskanjauhaja!” – Vankka lintutieteeellinen lausunto perustuu tänään saatuun opetukseen ja omakohtaiseen havainnointiin. 🙂

Olipa hieno päivä, hieno kokemus, retkeilyn iloa, uuden näkemistä.

Kerron paljon lisää kuvin ja sanoin – ehkä huomenissa, itse asiassa varmaankin huomenissa.

Nyt matkalaisen on hyvä ja tarpeen käydä levolle.

Linturetki Norjaan

Norjaan!

Varhaisen aamiaisen, poikkeuksellisen nopean aamiaisen, jälkeen istahdimme autoon ennen yhdeksää ja suunta suoraan kohti pohjoista. Aurinkoisessa säässä ajelimme mökkipihasta Ivalon kautta kohti Inaria. Matkalla kävimme aamuverryttelyt tekemässä karhunpesäkiven portaissa.

Aamupäivän auringossa melkein turistiolo. 🙂 Jatkettiin Inarin kautta kohti Sevettijärveä, – minulle kolmas kerta samalla suunnalla, mutta silti maisema viehätti, ja olihan meillä juttumme.

Ajelimma Sevettijärven (ortodoksi)hautausmaalle.

Porojäkälällä peitellyt hautakummut ovat vaikuttavia. Aika ainutlaatuinen on hautausmaan tunnelma siellä. Kuljimme ja katselimme, ja sitten matka jatkui kohti Kirakkajärven rannalla olevaa Sanilan Porotilaa, jossa olen käynyt pari kertaa Kukkolan bussien kyydissä (kuvaus)retkellä. Ja niinhän me tänäänkin siellä saatiin – erityistilauksesta 🙂 – oikein hyvät poroleivät ja vielä mustikkapiirakkapalaset. Ja porojen ruokintaankin vielä pääsimme, tai siis A. pääsi.

Seuraava rasti oli raja. Norjan puolelle sujahdimme helposti ja pian rajan jälkeen vuorossa Kolttakongäs. Voisin istua sen rannalla kauan. Kauan. Ja meillä siellä hyvä sää, lähes aurinkoista, ei sadetta, ei juuri tuulta, ja lähes lämmin. 😉 Ehdottomasti kannattaa pysähtyä jos olet matkalla…

Ja sitten Varangille. Sinnehän lintuharrastaja/ammattilainen ystävä oli toivonut pääsevänsä, ja sen vuoksi tänne tultiin. Ja siellä myös meille ihan uusia maisemia. Kunhan mökkeidymme/kotiudumme laiittelen kuvia.

Matkan varrella edessä näkyi Klubbnasen eli Klubbinokka, joka on kalliomuodostelma valtavan liuskekivilouhikon reunamilla. Kauempaa sen profiilissa on samaa kuin Saana-tunturissa. Paikka tunnetaan myös saamelaisten pyhänä tunturina, jossa on uhrattu ja jonne on haudattu. Ei lähdetty kapuamaan sen laelle, mutta otin siitä monia kuvia, myös kauempaa, majapaikkamme terassilta, jonne se ilta-auringossa piirtyi kauniisti.

Yöpymiskohteemme on Annijoella eli norjalaisittain Vestre Jakobselvissä. Pieni hotelli/majatalo (Little Chili – Eat & Sleep) on keskellä kylää, joka on todnäk thaimaalaisten ylläpitämä. Päädyimme tänne kun lopulta, aika pitkään pohdittuamme olimme päättäneet koko retken tehdä, ja sitten kun ryhdyimme yösijaa etsimään, oli Varangin rannoilla enää vähän valinnan varaa… Mutta tämä onkin ollut hyvä. Kirkon ja sataman välissä pieni hyvä majapaikka.

Alakerrassa on thaimaalainen ravintola, jossa söimme. Jäämerelle astiko sitä on ajettava saadakseen (pienen kylän ainoassa vaatimatttomassa ravintolassa) ensteks parasta taikkuruoka? 🙂 Todella hyvää.

Lopuksi siirryimme toisen kerroksen terassille katselmaan ja kuuntelemaan vuonon elämää. Hiljaista, muistiin jäävää…. onneksi on ollut tämäkin päivä.

Että tämmöinenkin päivä saatu…

Leppoisa, liikkuva ja levollinen maanantai.

Aamupalalla pitkään, ja kun kerran sää oli sateeton, lähdimme Saariselkä-kierrokselle. Yhden sotrin sightseeing. Ja siihen kuului mm. metsässä liikkumista ja Kaunispään Huipulla kaarnikkakakun testaus.

Minun/meidän oli päästävä käymään myös kappelissa, – eihän siitä ole kuin kolme viikkoa kun Esikoisemme siellä vihittiin, vähän kuin kävimme aistimassa hääpäivän tunnelmaa. 🙂

Ja tänään hoksattiin, kuinka kannattaakaan viedä sieniasiantuntijaystävät metsään kävelylle – varsinkin tällaisena hyvänä sienivuonna. Kun he mökillä välttämättä halusivat avustaa ruoanlaitossa, en millään muotoa halunnut estää: niinpä meillä oli päivällisen alkupaloilla paistettuja kuusenleppärouskuja ja tatticarpacciota. Pääruoalle minä laittelin matsutakea marinoituna – sekin sai myötäsukaisia kommentteja.

Jacobs Creekin double barrel oli oikein suunmyötäinen poron ja tattirisoton kanssa. Jälkkäriksi semifreddo hillojen ja mansikoiden sekä amarettikeksimurun kanssa. Noh, maanantaina näin vähän vaatimattomampaa.  🙂 Hyvin syöminen yhdessä on mukavaa, tavattoman mukavaa kun on seuraa, jolle ruoka maistuu ja jolle se on muutakin kuin vain elinehto.

Saunomista, notskilla oloa, lintujen tarkkailua, puronrannassa kulkemista, kuvailuakin, kaikkea mökkieloa… Ja suunnittelua. Huomenna kohti pientä seikkailua! Muutama vilukko kukassa ….

Mökkivieraita iloksemme

Mökillä on syksy. Ei ole ruskan värejä, eikä paljon sadettakaan, mutta kylmä (- 10 C).

Asenteella ”ulkoilu on pukeutumiskysymys” lähdettiin aamulla ulos: riddari päälle, kumpparit jalkaan ja sienikori ja puukko mukaan, ja eiku metsään. Käveltiin Laanilan Kultareitille, kaunista metsää sielläkin. Uusia polkuja, poluttomia kankaita ja puolentoista tunnin jälkeen minulla jo kori melkein täynnä – tänään poimin vain herkkutatteja ja kehnäsieniä, niin ja koristeita.

Varpuja ja orakkaita. Ja ruokapöytäänkin koristusta.  Sitä kasvaa teiden varsilla ja meidän mökkipihassakin.

Oli syy ja ilo koristella ruokapöytä, sillä saimme Oulusta vieraita. Viiniystävät, yliopistokollegat – ja rotissööriystäviäkin he ovat. Ja ovat olleet Hangasojalla kuusi vuotta sitten, ja jo silloin puhuttiin, että olisi hyvä joskus tehdä yhdessä pieni rengasmatka Norjaan… Nyt ollaan jo lähellä aikeen toteutumista.

Mutta tämä ilta kului ruokapöydässä. Mie köksäilin iltapäivällä kaikenmoista pientä ja vähän isompaakin.

Pääruoaksi lohirullia perunoiden, mätikastikkeen ja kehnäsienimuhennoksen kera ja jälkkäriksi lime-valkosuklaakakkusia (olivatpa hyviä!!!) ja lemonpossetia mustikoiden kera.

Iltakävelyllä vielä purolla ja mökkitiellä. Tyven, valoisa hyvä sää, – ja mielikin.

Mökkieloa sateisena lauantaina

Tänään kaksi olennaista juttua: kun kerran lupasi sadetta iltapäiväksi päätimme, että tänään ON se aiottu Tuulentuvan siivouspäivä. Toinen tärkeä juttu se, että ehdin vielä ”aamumetsään” – hain lähimetsästä niin paljon kehnäsieniä ja ja isohaperoita, että niistä riitti ruoaksi asti.

Tein (elämäni eka kertaa) sienilasagnea. Soveltelin omaa porolasagne-ohjettani, poron tilalla ”pannulla nesteet pois” -käsiteltyjä sieniä. Ja väliin vähän ylimääräistä (oikeaa, ei siis vain raejuustoa) juustoa. Hyvällä ruokahalulla nautimme. Sieniruoalle, lasagnelle italialainen chianti on usein passeli pari, ja niin se oli tänäänkin. Tänäänkin siis juhlaa ruokapöydässä.

Meidän Tuulentuvan (meidän vanha mökki, pikku mökki, vierasmökki, mökillä yöpyvien ystävien, lasten ja lapsenlasten mökki, vm -85) siivous on pitkin vuotta siellä asustelevien vastuulla, – imurointi ja vessan siivous lähtiessä on mökkiasujien ”palvelusohjesääntöön” 😀 kirjattuna, ja hyvin on homma  toiminut. Joten minun/meidän siivousintoilu ei kovinkaan usein ”ylämökkiin” asti yllä. Kerran vuodessa kuitenkin suursiivous. Tänään oli se tämänvuotinen ”kerran”. Jokunen tunti kimpassa touhuttiin ja tuli puhdasta.

Olen tässä suhteellisen intensiivisesti keväällä Huvila & Huussi -ohjelmaa sekä Suomen kaunein kesämökki -ohjelmaa katsellut ja inspiroitunut. Olen suunnitelllut jotain simppeliä, helppoa, edullista raikastamista mökkiin ja ryhtynyt harkitsemaan, että josko maalaisin ikkunalistat valkoisiksi. Ja ehkä maalaisin katonkin!?

Mitäs mieltä olette? Kannattaisiko?  Onko muita ideoita? Valkoiset sivuverhot? Eivät sovi Lapin mökille? Vai sopivatko sittenkin? Sisustus on nyt ollut suunnilleen 17 vuotta tämän näköinen, – vähän haluaisin raikastaa. Punainen on tehosteväri, ja se miellyttää edelleen, mutta … Mitäs tekisin?

[Laajakulmalla otetuissa kuvissa mökki näyttää PALJON isommalta kuin todellisuudessa on.]

Tuulentupa on oikeasti mökki, tämä meidän uusi ( vm -2007) Myötätuuli on enemmänkin ”vapaa-ajanasunto” tai ”kakkoskoti”. Sitähän se nykyisin yhä enemmän meille on ollutkin, viime vuosina yli kaksi kuukautta, melkein kolme, vuodesta täällä. Korona-aikana tyttärelle ja Vävylle etätyökoti. 🙂 Tulevina vuosina meillä ehkä mahdollisuus olla täällä vielä enemmän. Nytkin ollaan vielä monta päivää, mikä tuntuu oikein hyvälle.

Sieniä koko päiväksi

”Hän ajatteli, miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä.”

              -Muumipeikko

Aamupäivä, iltapäivän puolelle asti, metsässä. Pari korillista sieniä parista paikasta (taas Kutturan suunnalla ja Ahopäänlammen huudeilla), ja sitten mökille lounaalle. Tein lämpimiä leipiä, päälle isohaperohakkelusta, kuus-nolla markettien pizzaslicet (joita ei ole koskaan tullut testatuksikaan 🙁 joten vakuuttava arvio tämä.)  Pehtoori lähti vielä katsastamaan kolmannen apajapaikan. Minä jäin mökkikeittiöön – vältyin iltapäivän sateelta.

Meidän mökkimaisemissa on kyllä paras sienivuosi naismuistiin. Ja erilaisia sieniä, kehnäsienet uusi löytö! Aikaa on – ilolla ja rakkaudella – kulunut metsässä, mutta myös sieniä pakastaessa, ryöpätessä, suolatessa, silputessa kuivuriin. ”Jälkipuinti” ei ole ollenkaan niin mieluista kuin metsässä kulkeminen. Varsinkaan jos on pari innokasta apuria mukana…

Mutta palkitseehan pieni työstäminen: meillä tänään ruoaksi aika jumalaista tattirisottoa, jossa melkein enemmän herkkutatteja kuin riisiä. Tämä oli oma versioni monesta ”virallisesta”.

Punaista vai valkoista viiniä risoton seuraksi? – Koska täsmäviiniä ei ollut hankittu ja koska minulle edelleen punaiset aika harvinaista herkkua, avasimme espanjalaisen albarinhon, – ei ollut oikein hyvä valinta, mutta kyllä pullo ja kattila saatiin tyhjäksi ja olo enemmän kuin kylläiseksi.

Nyt on kahdeksan pakettia tatteja pakkasessa, kaksi kiloa suolasieniä purkitettu, kuuden kehnäsieniruoan ainekset ja neljä isohkoa pussia isohaperoita pizzojen täytteeksi pakkasessa. Kuivurista vielä tulossa pusseja. Enpä ole koskaan ollut mikään hamstraaja, mutta onhan tällainen ”talven varalle varautuminen” mukavan tuntuista.

Mökkiviikonloppu on hyvällä alulla, sää voisi olla ehkä suotuisampi, mutta toisaalta toki löytyy sadepäiviksikin puuhaa, jollei tunturiin huvita lähteä.

Uusia kokemuksia mökkilomalla… :)

Halaukset ja heipat aamulla, – mökki hiljeni, minä nieleksin, mutta samalla niin hyvilläni näistä kuluneista päivistä. Ja siitäkin, että me Pehtoorin kanssa voitiin vielä jäädä.

Koskapa sataa ripsupteli oli hyvä ryhtyä siivoilemaan ja järjestelemään, pyykkipäiväkin. Tuulentuvan kuurnaus jätettiin huomiselle. Puolelta päivin kohti Ivaloa: isolla kirkolla apteekki, posti, Alko, iso marketti ja HEP = Halpatalo Extra Piste: ”Jokaiselle jotakin”. Kyllä kaiken maailman Ideaparkit ja Zeppeliinit voittaa. Vähän kuin Puuilo, mutta silti omanlaisensa. Mm. Lettlopi-lankoja, bujoilu-tusseja, tosi edullisia siivoustarpeita. 😀 Ja kaikki järjestyksessä.

Paluumatkalla jo pieni pala kirkasta taivasta.

Monta vuotta on ollut puhetta/aietta käydä Kaunispään Huipulla testaamassa heidän listallaan oleva ”Huipun leike”.

– savuporolla ja leipäjuustolla täytetty häränleike
– savuporo-kermakastiketta
– lohkoperunoita ja kasviksia

Onhan me Huipulla käyty munkkikahveilla ja kaakaolla kymmeniä kertoja, ja meidän lapsille rinnepäivinä hampurilaisia ja/tai ranskalaisia, ja hyvin syömässäkin sentään muutaman kerran: yhtenä uudenvuoden aattona ystävien kanssa ja kerran silloin kun äiti viimeisen kerran oli mukanamme täällä, mutta ei kai koskaan kaksistaan ihan vaan syömässä.

No tänään sitten, ja vain tuon Huipun leikkeen takia. Siinä on niin paljon nostalgiaa…

Kun 70- ja 80-luvulla perheeni, ja sitten Pehtoorikin mukana,  asusteltiin paikallisessa hotelli Laanihovissa ja/tai sen takapihalla asuntovaunussa, oli ko. ravintolan paras annos ”Laanin leike”, joka kerran lomassa saatiin tilata.

Siinä oli härän lehtipihvi taitettu kaksinkerroin ja sisällä savuporoa, ohessa korvasienikastiketta ja lohkoperunoita. Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta eihän se sama…

Eikä ollut tänään Huipullakaan. Siellä täytteenä myös leipäjuustoa ja kastike ”vain” savuporo-kermakastiketta, eikä annos ole korvasieniä  nähnytkään. Mutta oli se hyvää. Oikein hyvää. Vähän turhan tuhti, ainakin minulle, mutta hyvää oli. Ja maisemathan ovat – noh – aika huiput!

Mökille palauduttua purin rahtikuormamme ja kun kerran paistoi, ja oli taas lämmintäkin, lähdin metsään. Luonnollisesti. Kangasrouskuja useampi litra, muutamia tatteja ja yhden piirakan kehnäsienet. Ei hassumpaa. Pelkkä iltametsässä kulkeminen on mieluista. Puiden välistä siivilöityvä aurinko, hiljaisuus, mäntykankaat, pienet polut.

 

”Avvaa mitä”?

– Avvaa, mummi, mitä? – No?
– Haluan vielä muttikoita.

Ja Apsu: ”Otappa, mummi, sinäkin heinä suuhun!” Näinhän me on joka päivä purolle mennessä Apsun kanssa tehty. Meillä ”padonrakentajilla” se kuuluu tunnelmaan; heinä hampaiden väliin. Tänään kävimme vielä illan päätteeksi muokkaamassa patoa matalaksi (= melkein purkamassa koko rakennelmamme), mutta ”sen pitää solista … ”.

Aamulla oltiin pitkään sisällä, kun taivas oli pilvessä ja maisema sumuinen. Seurailtiin ikkunoista ja terassilta oravien ja Hönö-pupun touhuja pihapiirissä. Ja Apsun kanssa sitten tehtiin Lightroomilla kuvia, – poika osaa jo oikeasti muokata otoksia.

Pauli-pupun poika Hönö ja Tupsu-orava (huom. nimien antajia eivät ole lapsenlapset vaan Tyär, Vävy ja Juniori) olivat kiinnostuksen kohteena. Hönö on vähän kesyyntynytkin, kun Vävy on sitä täällä melkein kuukauden ruokkinut… (kuva ”yhteistyössä” Juniorin kanssa…. ;))

Ja Tupsulla on merkillinen häntä.

Kun yhdentoista jälkeen lämpö nousi jo lähelle + 20 astetta ja alkoi näkyä sinitaivasta, oli aika lähteä ulos, metsään tietysti. Mie kävin poimimassa (aikuisille) sienimuhennoksen tarpeet, muu porukka mustikkaan, lähinnä välipalamustikat suoraan mättäiltä. Juniori on jo pari päivää keräillyt ”josko piirakkaa vaikka…. ”. Tein juuri äsken, ja se on uunissa parhaillaan: läksiäisaamiaiselle ylläri.

Ja iltapäivällä sitten kylpylään. Muksujen kanssa ei tänä kesänä olla Nallikariin, Valkeiselle saatikka Lombardian altaalle päästy uimaan niin nyt sitten edes ”mökin kylpylään” (Eeviksen sanoin). Tällä kertaa siellä hyvin vähän muita, oli tilaa uida ja polskia. Yksi mökkireissun kohokohdista.

Jos me Pehtoorin kanssa täällä kaksistaankin liikutaan aika paljon, tuntuu, että näinä päivinä on liikuttu koko ajan! Sen iltapäivän hetken kun muksut saavat lukea/pelata/katsoa pikkukakkosta, mie olen köksäillyt tai touhunnut jotain muuta, liike jatkuu. Ja sehän ei haittaa.

Tekemistä riittää mökkilomalla

Tällä lomasella ei olla juuri lötköilty eikä paikallaan pysytty. Aamiainen sentään aika rauhallisissa merkeissä, mutta jo ennen kymmentä olimme Kutturantien varren kangasmetsässä, niin kauniissa, aurinkoisessa metsässä, jossa myös kolmivuotiaan hyvä ja helppo kävellä. Ja kerätä sieniä! Ensimmäisten kangasrouskujen ja (punikki)tattien löydyttyä nälkä kasvoi syödessä ja muksut innostuivat ihan tosissaan. Minä luonnollisesti.

Ja reilun tunnin verkkaisen metsässä kulkemisen (ah, onnea!!) aikana saimme puolitoista korillista sieniä: herkkutatteja, kehnäsieniä!, kangassieniä, punikkitatteja. Lapset saivat kaikki löydetyt poimia, ja kilpailu tietysti kova, kummalla enemmän. Oli lämmin, hiljainen metsä. Tosin meidän poppoo sai tietysti ääntä aikaiseksi.

Nyt on (herkku)tattirisotot turvattu!

Kotimatakalla piipahdus kaupassa, ja sitten notskilounaalle. Oheistoimintoja siinäkin: Eevis söi mustikoita odotellessa, Apsu suunnitteli padon uudelleen rakentelua, saippuakuplia, pallottelua, kaikenmoista. Lounaan jälkeen lapsilla ”ruutuaikaa”, mie perkasin ja valmistelin sienisatoa pakkaseen ja päivälliselle. Ja kolmeksi oli Apsulla ja isällään kauan odotettu pelitunti Saariselkä Bowlingissa: Virtuaalitodellisuus pelaamista (Angry Birds ja Spiderman). Molemmat tuntuivat tykänneen uudesta kokemuksesta.

Samaan aikaan me kävimme Eeviksen kanssa katsomassa josko Northern Lights VIllagessa olisi taas poroja, joita saisi ruokkia. Mutta eihän ne kesällä aitauksessa turisteja odottele, – onneksi poroja on näkynyt pihapiirissä, Saariselän keskustassa, teiden varsilla ja lapset – papan opettamana – avaavat auton ikkunan ja huutelevat ”Miltä tuntuu olla poro?” Ja on hauskaa, Eevis varsinkin on tikahtua omaan nauruunsa. Niin makea nauru on tytöllä. Nauru tekee hyvää!

Päivällisellä poro-teema jatkui, ja jälkkäriksi lettuja. Kaikki kelpasi kaikille. 🙂 Ehkä me vanhukset olisimme jääneet mökkiin, korkeintaan verkkaiseen tepasteluun mökkipihassa ja puronvarressa, mutta pienillähän vielä virtaa yllin kyllin.

Niinpä tänään tulleen klapikuorman siirto pihalta liiteriin oli yksi hyvä touhu pihalla.

Ja sitten tietysti taas purolle: syömään mustikoita, keräämään kaarnikkaa, heittelemään kiviä, kuvailemaan kaunista iltavaloa, olemaan yhdessä.

Vielä ehdittiin muutamat iltapelit (Jengaa kaikkien hermot eivät kestä 🙂 ) mökissä, sitten iltapala ja nyt kummallinen hiljaisuus.