Vanhoja aineistoja

Jos eilen oli ”kaikkea uutta”, niin tänään sitten ”kaikkea vanhaa”.

Vanhojen kuvien skannausta, vanhojen kirjeiden etsimistä, nauhoitteiden kuuntelua, viivähdys Elävän arkiston -filmien parissa, Finna-tietokannan selaamista, puhelu tädille, Digitaalisen arkiston sanomalehtitietokannassa surffailua, muistiinpanojen penkomista ja nauhoitteita, vanhojen karttojen tutkimista. Ihan tulee omat työajat mieleen. Historiantutkimushommia tänään. Enkä malta lopettaa…

Voit sinäkin löytää jotain mielenkiintoista, historia voi havista kutsuvasti kun aloitat. Linkkien takaa löytyy valtava mennyt maailma. Ja mennythän on osa tätäkin päivää…

 

 

 

 

Kaikkea uutta

Tänään olin aikaisin aamulla kaupungissa. Taivas tulessa. Ja kamera mukana.

Vein meidän vanhan ison, todella ison säästöpossun kolikot tallennusautomaatille. Ennen kokematon juttu. Kolikoita on kerätty kauan, ehkä 10 vuotta. Se on aina ollut meidän ”matkapossu”. Nyt sen tyhjennys tuli ajankohtaiseksi kun pankkiin ei enää sopinut sentin senttiä ja halusin kuluneen, romahkon possun pois näkösältä. Tiesin, että kolikoita on monen sadan euron edestä, mutta että yli 700 euroa!

Sillä rahalla sais lennot Roomaan ja takaisin – kahdelle. Matkakassa taitaa nyt kuitenkin huveta kodin sisustukseen.

Vein aamupäiväreissulla Konttiin kaksi isoa kassillista ja yhden laatikollisen kaapeista tyhjennettyjä DVD-elokuvia, sarjoja, etc, muutaman kirjan, vielä vähän vaatteitakin, laseja, kuppeja ja kippoja. Matkakassaa en aio käyttää uuden tilpehöörin ostoon, vaan johonkin isompaan, johonkin ”yhteen”. Kerron kunhan olen päättänyt.

Osteopaatillakin kävin, toistamiseen siis. NYT en ole ollenkaan niin innostunut kuin ensimmäisen kerran jälkeen. Sanoi, että tulen käsittelystä varmasti entistäkin kipeämmäksi, ja se käsittelykin oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja etten saa tehdä oikealla kädellä mitään viikkoon. MITÄ ihmettä mitä sitten voin tehdä? Kävellä?

Juuri kun olen päässyt mukavasti hiihdon alkuun, ensimmäiset 100 km tuli eilen täyteen. Siis vasta nyt 100 km, mikä kertoo siitä, etten hiihtele mitään pitkiä matkoja, useimmiten 8 kilsan lenkki, ja suunnilleen joka toinen päivä. Sellaista leppoisaa kuntoilua. Hiihto on sitä paitsi ollut hyväksi – ja nyt on tauotettava. Hö!

Yhdellä kädellä postaaminenkaan ei ole oikein sujuvaa! Katsellaan.

Feelgoodia, historiaa, elämää – kirjojen maailmassa

Joulukuussa lukemani kirjat ovat tässä.

J. K. Tamminen, Estonian salaisuudet

Milly Johnson, Kirsikoita ja joulun taikaa

Anneli Kanto, Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

Joanna Bolouri, Paras aika vuodesta
Anneli Kanto, Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

Tuula Karjalainen, Outi Heiskanen

Anneli Kanto Pala palalta pois

Jeffrey Archer, Miehistä parhain

Jeffrey Archer, Minkä taakseen jättää

Vain yhdeksän kirjaa, siksi vain yhdeksän, että muutama kirjajärkäle ”valmistui” vasta tammikuun puolella, siksi, että jätin muutamia (mm. Aviciin elämäkerta) kesken, siksi, että kävin vähemmän ja lyhemmillä lenkeillä kuin tavallisesti, siksi koska joulu ja kotona seuraa.

Kuuntelin jopa pari feelgood-joulukirjaa: Johnsonin ja Bolourin kirjat ja minä jopa tykkäsin niistä. Varsinkin ”Kirsikoita ja joulun taikaa” oli sellainen ”romanttinen komedia”, aikuisten satukirja jossa oli mukavia persoonia, ei liian ennalta-arvattavia käänteitä, hyvää dialogia. Sai heittää ajattelun ihan vapaalle.

Anneli Kannon tuotannosta luin kaksikin kirjaa: eikä niitä kumpaakaan voi väittää ”feelgood”-kirjaksi. Ei todellakaan.

Piru, kreivi, noita ja näyttelijä sijoittuu 1600-luvun puolivälin Turkuun ja  myös Kajaanin linnaan, Ouluunkin. Se kertoo Pietari Braheb ajasta ja nuoresta Laurentiuksesta. Se on vahvaa, perusteellista kerrontaa: uskonnosta, tieteestä, yliopistosta, köyhyydestä, raakuudesta, rusoisesta elämänmenosta. Kanto on taas tutkinut ja lukenut historiaa ja kirjoittanut sen pohjalta vankan historiallisen romaanin.

Hänen toinen, vanhempi kirjansa ”Pala palalta pois” on omakohtainen kirja siitä, millaista on olla muistisairaan äidin tytär. Kirjasta saa paljon tietoa, ja vertaistukea. Vaikka aika rankkaa luettavaa, myös helpottavaa, asioita ymmärrettäväksi tekevää.

Joulukuun ainoa elämäkerta oli Tuula Karjalaisen kirjoittama Outi Heiskasen elämäkerta. En ennen tätä juuri tuntenut Heiskasta enkä hänen töitään, uransa vaiheita, eikä tämän jälkeenkään minusta hänen taiteensa fani tullut, mutta vähän jäi harmittamaan, että etten päässyt näkemään näyttelyään Ateneumissa.

Marraskuussa aloittamani Jeffrey Archerin Clifton-sarjan kaksi viimeistä romaania luin joulukuun alussa. Seitsenosainen sarja jaksoi kiinnostaa loppuun asti. Ja päätösosakin oli ihan hyvä, toisin kuin esim. Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjassa. 

”Oudoin” joulukuun kirjalistani opuksista on ”Estonian salaisuudet”. Kirja sinänsä ei ollut outo, mutta se, että yleensä aloitin sen. Ja että se tuli kuunnelluksi melkein kerralla. Se oli tavattoman mielenkiintoinen, perusteellinen, tutkimuksellinen, selkeästi argumentoitu. Eikä siinä mässäilty suuronnettomuuden traagisilla kohtaloilla, vaan nimenomaan selvitettiin kaikkia – ihan hullujakin juttuja – jotka Estonian uppoamiseen ja onnettomuuden tutkimukseen on liitetty ja ovat liittyneet. Monet, monet näkökulmat, tutkintahaarat tulivat esitellyksi – tyrkyttämättä lukijalle ainoaa oikeaa vastausta.

Viime vuoden kuunneltujen kirjojen saldoni oli 130 kirjaa. Niiden lisäksi ehkä noin 10 paperikirjaa. Tämä tammikuun alku viittaa siihen että tänä vuonna tulee luetuksi vähintään saman verran. Tämä käpertyminen kotiin vaatii edes kirjallisia kokemuksia maailmasta.

Ruokajuhlaa

Tänään olen voinut puuhailla ihan mitä huvittaa. Ei edes ”pakollista” ruoanlaittoa; eihän minulle kokkaaminen ole mikään rasite, mutta totta puhuen olen kyllä pitkin syksyä ja nyt joulun jälkeen hienovaraisesti vihjannut ja muistuttanut: ”Olihan se kyllä mukavaa aikaa silloin kun kävin Torniossa koulussa, oli kerran kuussa hieno valmis sunnuntaipäivällinen kun palasin kotiin” tai ”Näinä aikoina olisi mahtavaa vaihtelua, jos pääsisi testaamaan jonkun toisen kokkailemia sapuskoja…”, jne. jotain vastaavaa. Ei mitään valittamista tai anelua, – pois se minusta.

Mutta joo, Pehtoori on siis käyttänyt viikolla eräänkin tovin etsien uusia reseptejä, eilen käynyt raaka-aineiden hankintareissulla ja tänään tehnyt lyhennetyn lenkin, jotta minä pääsin nauttimaan hiihdosta, jatkamaan astiakaappien konmarittamista, järjestelemään Koivisto-kuvia sekä samalla kuuntelemaan kirjoja ja ennen kaikkea nauttimaan kolmen ruokalajin päivällisestä.

Valion reseptiarkisto on Pehtoorin inspiraation lähde ollut aina, ja sen ohjeilla tämänkin päivän menu!

Alkuruokana Aura-sipulikeitto

Pääruokana sitruuna-lohta herne-minttutahnan kera. Tahna oli raikasta. Aion tehdä kyllä minäkin.

ja jälkkäriksi jotain ihan erikoisen hyvää: juustoa ja mietoa, pehmeää hyvää chili-suklaakastiketta!

Kaikki oli hyvää, uudenlaista, – varsinkin tuo jälkkäri! Ihan uusi tuttavuus oli lempeä kuivattu ancho-chili, jota kastikkeessa oli. Olen nähnyt niitä meidän lähimarketissa ja miettinyt, mihin niitä käyttäisi? No ainakin tässä ruoassa maku oli mukavan makea; chili toi lempeää potkua kastikkeeseen. Mitähän jos tuota laittaisi kaakaoon?

Juhlapäivällinen siis! Mukavaa hemmottelua, vaihtelua ja iloa päivääni.

Eikä siinä vielä kaikki: en eilenkään kokannut mitään. Iltapäivällä, kun ravintolat vielä saivat olla auki, rohkaistuimme lähtemään ulos syömään. Nallikarissa on taas herkulliset bliniviikot, – monta vuotta niistä on nautittu erilaisissa seurueissa tai kahdestaan, ja nytkin rohjettiin ravintolaan ajella. Ajateltiin, että onhan siellä väljää, joten miksei!

Ja kyllä: siellä oli väljää, mikä on kyllä vähän surullista. Samalla todettiin, että meillä kotona perhepiirissä syöminen on joka toinen viikonloppu isompi riski saada korona kuin ravintolassa, sillä onhan saman pöydän ääressä rokottamaton eskarilainen sekä kaksi asiakaspalvelutehtävissä työskentelevää (rokotettuja toki). Eihän me koko pandemian aikana olla oltu erossa Juniorista ja perheestään.

Mutta siis. Eilen Nallikarissa oli mahdottoman kaunis auringonlasku, aika rauhallinen olo ja niin hyviä blinejä! Vahva suositus!

Haaveissa vain

Kävin aamusella pikaisen pyrähdyksen apteekissa ja Valkeassa, jonka aulassa oli ennakkoäänestyspaikka. Pienen hetken mietin, että nythän äänestän, onpahan sitten hoidettu. Minun ikäpolvelleni kun äänestäminen oikeasti on oikeus, mutta myös velvollisuus: kuuluu äänestää, kun siihen on oikeus ja mahdollisuus! Lähes kaikissa mahdollisissa vaaleissa olen äänestänytkin. Mutta: nyt nämä aluevaalit ovat vähän sellainen epämääräinen juttu, en ole ainakaan vielä perehtynyt niin paljon, että tietäisin ketä äänestäisin, joten ainakin tänään jäi äänioikeus käyttämättä.

Olen ymmärtänyt, että aluevaaleissa on kyse mm. aika isosti kotiseudun (hyvinvointialueen) terveydenhuollon hallinnasta ja järjestämisestä. Eikös nämä asiat ole nyt viimeisen vuoden olleet aika lailla tärkeässä omassakin elämänpiirissä, joten eikö nyt kannattaisi ryhdistäytyä ja etsiä ehdokas, jonka uskon edistävän asiaa toivomallani tavalla? Tästähän demokratiassa on kyse, eikö?

Hieman skeptisesti kyllä suhtaudun siihen, että kukaan ehdokkaista olisi ryhtymässä ajamaan sellaista ”sote-uudistusta”, jota minä olen varsinkin kuluneen viikon aikana, toki oikeastaan aina, kaivannut: perhelääkärit takaisin! Tai noh, onko niitä koskaan oikein ollutkaan, mutta …

Tiedän, että omalääkärisysteemi on olemassa, mutta tarkoitan sen viemistä uudelle levelille. Kuinka olenkaan kaivannut sellaista, että voisin tarvittaessa soittaa [ei mitään automaattivastaajia, ei nettivarauksia] tutulle sairaanhoitaja-vastaanotto-ihmiselle, joka huolehtisi, että pääsisin/pääsisimme vastaanotolle tai että lääkäri tarvittaessa tulisi (hoiva)kotikäynnille.

Paikalle tulisi sellainen lääkäri, joita vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa tai englantilaisissa romaaneissa on tapana olla: jo keski-iän loppupuolella oleva, vähän pyylevä mieslääkäri (se sitten siitä minun feminismistäni),  jolla olisi kellonvitjat liivintaskussa, valkoinen takki auki, paksut pulisongit, lempeä, rauhallinen ääni ja olemus sekä viisas, myötäelävä katse. Ja ehdottomasti kädessään ruskea pintanahkainen, messinkihelainen lääkärinlaukku! Eivätkös nämä kaikki ole merkkejä asiantuntemuksesta, alan uusimman tiedon ja taidon hallinnasta?

Hän tietäisi tautihistorian, lääkeallergiat, perinnöllisyydet, elinolot, osaisi neuvoa ja rauhoittaa, määräisi lääkkeet ja levot, kysyisi kollegaltaan neuvoa jos olisi tarvis, eikä kierrättäisi potilasta paikasta toiseen, ottaisi ”omalle osastolleen” mikäli tauti niin vaatisi.

Että aluevaaleissa tällainen romantisoitu käsitykseni ja utopia terveydenhuollon järjestämisestä ei hoidu? – Ei taida hoitua. Ehkä minun on vain koetattava suhtautua vaaleihin vähän vähemmän haaveillen ja etsittävä mahdollisimman luotettava, asioista perillä oleva ja toimelias ehdokas.

Tunnelmia tehden

Nyt kun maailma on taas kutistunut aika lailla kodin seinien sisälle, okei – myös ruokakauppaan ja ladulle, on tullut tehtyä kodista mahdollisimman viihtyisä – ja maistuva. 🙂

Maanantaina kertakaikkisesti retkahdin nettishoppailuun: tilasin Festaan uuden maton ja lisäksi uuden Reisenthelin korin (rotissöörilogolla 🙂 ) – vanha joutaa auton perään tori/hallikoriksi, uusi palvelkoon edeltäjänsä tavoin Festan ja sisäkeittiön välisessä roudauksessa. Hyviä, kestäviä, pestäviä, ryhdikkäitä koreja ovat nämä.

Ja sitten ihan uudenlainen turhuus, arjen ja juhlan somistaja: olen pitkään seurannut ”@sari_rantanen” -instaa (hän on ammattivalokuvaaja, sisustus/lehtikuvaaja, sisustaja) ja sivuillaan olen katsellut – kateellisenakin – kauniita talolyhtyjä. Sellaisia vilahteli joulun alla yhdessä sun toisessakin yhdeydessä, somessa ja joululehdissä, mutta ne loppuivat kai koko maasta ennen kuin ehdin meidän joulukotiimme sellaisia hankkia. Mutta nyt niitä taas saa! Eivätkä ne ole vain joulujuttuja, minusta ne sopivat kotiin (tai pihalle/puutarhaan) ympäri vuoden. En ole vielä löytänyt niille pysyväissijoituspaikkaa. Tilasin neljä, joista ehkä yksi lähtee mökille. Laitan kaikista kuvia kunhan kotiutuvat paikoilleen.

Jäätävän kylmästä luoteistuulesta ja toissayön myrskystä, joka katkoi oksia ja levitteli neulasia ja käpyjä laduille, huolimatta suoriuduin hiihtämään. Eikä se lopultakaan ollut ollenkaan vaikeaa: metsässä ei juuri tuuli tuntunut, – ja latu aika puhdas. Kirja kuuntelussa kulki ja liikkuminen oli hyväksi. Liike on lääke, kroppa kiittää. Mieli koettaa taas kaikesta toipua.

Kolme edellistä viikonloppua ruokapöydässämme on ollut enemmän ja vähemmän väkeä – minimissään kolme, joten olen mieluusti kokkaillut jotain ”ainakin vähän tavallisesta parempaa ja enemmän”. Tänään kun oltiin kaksin, mutta kuitenkin on perjantai, on sentään viikonloppu, olikin pohdinnassa ”mitäs tänään”. Ja juuri tuo päivän hiihtosuoritus vei ajatukset Lappiin: siispä poronkäristystä pitkästä aikaa. Puikulamuusi, paistikäristys Menesjärven porotilalta, puolukkasurvos, Aura-muru. Oi, että! Me hiihtäjät tarvitsemme välillä tällaista gourmeeta! 🙂

Ja nyt pitkästä aikaa viinisuositus. Perheen valikoimamestari (Juniorin nyk. titteli) suositteli käristykselle, ”kun kerran ei punaviiniä”, uusseelantilaista tuhtia chardonnayta, Sileni. Sopii varmasti moneen, vaalealle lihalle, miksei lohelle, juustoille – ja punaviinirajoiteisille poronkäristyksen kanssa. 🙂 Ehkä vuosi sitten olisin vieroksunut tammisuutta, tuhtiutta, mutta tänään se maistui käristyksen kanssa oivallisesti.

 

Hassua, miten kolmessa viikossa ehdin tottua siihen, että Tyär asustelee täällä kanssamme: on työhuoneessa kaverina, ruokapöydässä, iltaisin höpöttelykaverina, – nyt sitten on ollut pikkuisen muisto ”tyhjän sylin syndroomasta” tai siis vähän selittelen itselleni, että hyvähän tämäkin tilanne: hyvää on ainakin, edes !!!! se, että voin taas polttaa kynttilöitä.

Jouluna nimittäin selvisi, että esikoinen on pahasti allerginen kynttilöille: silmät liki muurautuivat umpeen, joten suosiolla sammuteltiin kaikki kynttilät, tuuleteltiin, ulkoiltiin.

Tänään minulla on ollut kynttilöitä aamiaispöydässä, työpöydällä, keittiössä, Festassa. Tuovat  rauhaa, levollisuutta.

 

Tex-mexiä kotona

Ja juuri tänään kun meidän perheen ”pikkuisen meksikaani” tyttäremme lähti – niin iloissaan ja tyytyväisenä – J:nsä kanssa kohti pohjoista, ainakin kuukaudeksi Hangasojalle, meillä oli kokeilussa Nacho Mexican OnePot pasta. Harri Syrjäsen (@Harrisyrjänen) pastapoteista on tullut meidän ruokalistalle jokaviikkoinen vieras – tänään päädyin siihen vähän vahingossa, kun tulin kotiin vasta paljon ohi meidän normiruoka-ajan. Ei ollut oikein inspiraatioa tai ajatuksia omasta takaa. Tämä onkin oikein hyvä, nopea, helppo, mieltä ja kehoa lämmittävä, ruoka.

Vähän soveltelin: lieventelin mausteisuutta (vatsani ja Pehtoorin vuoksi 🙂 ) vähentämällä korianterin määrän puoleen (sen voi kyllä halutessaan vaikka jättää kokonaankin pois, toteaa Syrjänen kommenteissaan) ja vaihtamlla jalapenon punaiseen mietoon chiliin ja lisäsin cheddaria lautaselle vielä enemmän kuin annoskuvassa on.

Nacho Mexican OnePot pasta

300g naudan jauhelihaa
300g bavette spagettia
2 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1-2 tuoretta jalapenoa
1 pussi Taco-mausteseos
1,5 dl paseerattua tomaattia
1 l mietoa lihalientä
Pikku nippu korianteria
60 g cheddarjuustoraastetta
2 rkl creme fraichea
Nachoja kourallinen
Suolaa ja mustapippuria

Paista jauheliha oliiviöljyssä, lisää pilkottu sipuli, valkosipuli ja jalopenot.
Paista vielä hetki ja lisää taco mausteseos.
Lisää paseerattu tomaatti ja lihaliemi. Kiehauta ja lisää spagetti.
Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää korianteri.
Keitä hiljaa hymyillen noin 15 min kunnes pasta on kypsää.
Nosta annos lautaselle ja lisää päälle creme fraichea, cheddaria, nachoja ja korianteria.

Tämä OnePot on äänestetty parhaaksi näistä Syrjäsen pastajutuista, mutta ei meillä yltänyt edes hopealle. Ehkä olemme jo niin kylläytettyjä tex-mex -sapuskalla, että tämä ei siksi päässyt kärkikaksikkoon.

Koodarit lähtivät Hangasojalle etätöihin, gradun tekoon, nauttimaan keskitalven hiljaisuudesta, odottamaan uuden kodin valmistumista, – ja koronaa pakoon kun me nyt Pehtoorin kanssa siirsimme oman ”talvilomamme” Lapissa vietettäväksi hamaan tulevaisuuteen.

Nuoret vähän miettivät, kuinkahan käy kolmannen rokotteen saaminen kanssa, kun nyt ovat pois kotipaikkakunnaltaan, mutta selvisikin, että helpommin saavat sen kuin jos olisivat Helsingissä. Ivalossa on joka päivä kaikilla halukkailla yli 12-vuotialla mahdollisuus hakea rokotus – jonottamatta – arkisin 9 – 12 ja 13-15 välisenä aikana. Aikoivat huomenna ajella Ivaloon hankkimaan viikon ruokatarpeet ja Modernat!

 

Kaverin Insta-tililtä poimin tällaisen

Paljon muuttuvia tekijöitä

 

Onpa ollut tänään päivä. Monia asia on muuttunut, vaihtunut, siirtynyt, peruuntunut. Eikä se kaikki ole ollut ihan helppoa ja huoletonta. Mutta olen oppinut uutta logistiikasta, ihmisistä, vanhuudesta, välittämisestä, lääkäreistä, vastuista, ammattiylpeydestä, ystävällisyydestä, kiitoksista, vastaamattomuudesta, huolettomuudesta.

Toki päivässä paljon tavallistakin, paljon hyvää, niin kuin se, että on jo tulppaanien aika. Tulppaanit tuovat lupauksen kevään tulosta.

 

Ei lampaita, ei Nukku-Mattia

Laske lampaita! – sanoi äiti pienelle pojalleen, joka valitti, ettei saa unta.

Laskin jo! Mutta ku ne ei liiku mihinkään! – vastasi poika. 

Lampaiden laskemisesta oli jokunen viikko sitten puhetta radiossa – vai olikohan se joku lehtijuttu, jonka luin. Any way, jutussa kerrottiin, että oli tutkittukin, millaisia lampaita ja millaisessa maastossa ihmiset mielessään näkevät lampaiden olevan. En ollut aiemmin ajatellutkaan, että voisi olla muunkinlaisia tapoja kuin mitä minulla on iät ajat ollut. Siis, että joillakin lampaat saattavat liikkua öisessä maisemassa tai että ne voivat olla oikeita lampaita, ei piirrettyjä, ja että jotkut näkevät lammashaassa myös mustia lampaita tai Norjan tunturimaimassa lammaskatraita!

Suurimmalla osalla laskettavat lampaat ovat kuin (Disney) piirretyssä, ja ne hyppivät aidan yli aurinkoisena kesäpäivänä vihreällä niityllä. Vähän niin kuin tässä rentous-youtubessa, jossa pehmeä miesääni vielä hoitaa laskemisenkin. KLIKS

Aika lailla tuollaisena minäkin ne laskettavat lampaat ”näen”. Tosin aika harvoin lasken lampaita. Syvähengitys on parempi keino: viisi kertaa hengitys sisään vatsan pohjasta asti, sitten hengityksen pidättäminen laskien viiteen ja uloshengitys hitaasti laskien kahdeksaan.

Tai sitten sellainen 4 – 7 -8 -hengitysrytmi:

Hengitä ensin suun kautta ulos.
Hengitä nenän kautta sisään neljään laskien.
Pidätä hengitystäsi seitsemään laskien.
Hengitä suun kautta ulos laskien kahdeksaan.

Tämä kuuluu toistaa neljä kertaa, sitten kannattaa levähtää hetki, jollei uni siis ole vielä tullut, 🙂  ja sitten taas uudelleen tätä tietoista hengittämistä.

Minä kyllä luotan enemmän melatoniiniin; 1,9 g pitkävaikutteinen Melarest on aika hyvä ottaa jo nukkumaan mennessä erityisesti silloin, kun arvelee unen loppuvan kesken kaiken, kahden tai neljän aikoihin yöllä. Nukahtaminen ei ole yleensä ole ongelma, mutta ne suden hetket!

Tänä aamuna uni loppui kello 4:24. Juuri noihin aikoihin on usein joku kriittinen hetki, jolloin Nukku-Matti minut hylkää. Niin tänäänkin. Ei auttanut lampaat, ei hengitykset, ei mielikuvaharjoitukset. Eikä tuohon aikaan enää mitään melatoniinia voi napsia. Sillä seurauksella, että olin sitten ensimmäisenä ja yksin ladulla. Latukoneen jälkeen ei ollut kukaan muu vielä ehtinyt…

Sain siitä varmaankin enemmän voimaa päivään kuin olisin edes unesta saanut. Oli niin hienoa.

Millaisia lampaita muilla on? Millaisia nukahtamiskeinoja?

Hyvä ruoka

Sitruunapastasta omanlainen pastasalaatti on päivän paras anti. Lohimedaljongeilla aloitettiin tämän viikon menu ja niille piti saada hyvä ruokaisa lisuke. Pastasalaatin kehittelin saatavilla olevista aineksista. Tämä on sovellettavissa vaikka ja miten. Kehittelehän oma versiosi tai kokeile tätä. 🙂

Sitruunapasta, jota hankin Haukiputaan Keltainen kolibri-kaupasta (toki sitä on näkynyt myös Puistolan bakeryn hyllyillä ja jossain muuallakin (Sokos?), on tässä olennaista. Vaikka hyvää tulee varmasti tavallisesta spaghettistakin. Tein tarkoituksella tupla-annoksen, jotta voidaan huomennakin tätä syödä. Luulen, että vain paranee yön yli makuuntuessa. Tämä olis just sellainen hyvä eväsruoka jos vielä duuniin eväitä veisi.

Italiansalaatti – mukaeltuna reilusti

250 g pastaa (sitruunapasta)
3 porkkanaa
1 tl suolaa

1 (hapahko) omena (honey crunch oli oikein hyvä tähänkin)

1 prk kermaviiliä
1 dl majoneesia
1 – 2 tl wasabia
2 tl sokeria
mustapippuria

rucolaa tai rucolanversoja 

Leikkaa porkkana suikaleiksi:
Keitä pasta, lisää puolivälissä keittämistä mukaan porkkanasuikaleet,
valuta ja anna jäähtyä.

Sekoita kastikkeen ainekset.
Kuori ja pilko omena aika pieniksi paloiksi. 

Yhdistä kaikki aineet ja anna tekeentyä jääkaapissa tunteroinen.
Lisää mukaan rucolaa… 

Yksi gastromian historian suurimpia herkkusuita, Jean Anthelme Brillat-Savarin (1755-1826), on todennut, että uuden ruokalajin keksiminen tuottaa ihmiskunnalle suuremman onnen kuin uuden tähden löytäminen. No ainakin tänään tämä on tuottanut juuri minulle suurimman ilon. Tiedä häntä ihmiskunnasta.

Elämä on – monenlaista

Tältä se näyttää. Joka ilta. ”Lisää uusi artikkeli.” Ja minähän lisään. Olen lisännyt pian 15 vuoden ajan, joka ilta.

Tänään, kuten aina silloin tällöin, mietin kovastikin, mitä kirjoitan. Useimmiten tiedän sen heti, ja kuvat auttavat postauksen ”tuottamisessa”. Mutta tänään en ole kuvannut mitään; varsinkaan kun en ole ulkoillut (-20 C ei innostanut ladulle) ja ruokakin oli varsinainen keräilyerien kokoontumisajo. Eikä lapsenlapsiakaan ole näkynyt, joten mitä tänne sepustelen?

Ei kuitenkaan ole ollut mikään ”tyhjä päivä”: harvoin olen niin kiukkuinen, pettynyt, marttyyri, vihainen, huolestunut, luovuttanut kuin tänään. Toisaalta tuo kaikki on tuottanut tomeruutta ja vaativuutta yhteen jos toiseen suuntaan – ihan eri lailla kuin minulle on luonteenomaista.

Nyt on siis mietittävä tarkoin, mitä ja miten kirjoitan. Yritän lyhyesti.

Kun oma sairaskertomukseni, vointini ja lääkäreissä ramppaaminen sekä äidin huolto- ja vierailutilanne ja perhepäivähoidon tarve alkoivat selkiintyä joulukuun puolivälissä ”kalenteroimme ja  lukitsimme vastaukset” yhteen sun toiseen suuntaan siten, että Pehtoorin kanssa lähdemme Hangasojalle juuri tänään. Juuri NYT oli tarkoitus olla mökin rantasaunassa.

Toiveissa ja tarpeena oli, että lähdeme viikoksi, ehkä reiluksi viikoksi möksälle ja sitten Tyär avec siirtyvät sinne odottamaan uuden kotinsa valmistumista joskus helmikuun lopulla. Eihän se niin mennyt. Pahoillani olen, koetan käyttäytyä aikuismaisesti, mutta enpä tänään ole ollut oikein hyvä siinä.

Olemme siis kotona. Olemme kotona tänään, tämän viikon, tämän kuun… Noh, onko joku iso ongelma?

– No ei ole! Mutta kunpa olisin osannut olla odottamatta – sellaisessahan olen suunnilleen linnunradan surkein. En tässä elämässä taida moisesta oppia pois. 🙁

Olen jo niin paljon itselleni hokenut, että ”parempi näin”, että alan uskoa mantraani.

Ja eikö ole tärkeämpää olla nyt läsnä täällä kuin tunturissa sivakoida. Tärkeää huolehtia sen minkä voin? Asioiden näin ollen en olisi edes osannut olla mökkielon levossa, keskeytymättömistä unista nauttia.

Nyt illan tullen, elämän kulkua kaikkien osapuolten osalta miettien, alan jo tyyntyä. Kyllä tämä taas tästä.

Valoja ja mustia hetkiä

Tälle aamulle oli kahdeksaksi kampaaja. Pakkasaamun (- 22 C) koronan kuristama kaupunki oli autio, melkein pelottavan tyhjä, jotenkin musta. Ei ketään! Tovin ehdin kierrellä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tänään perhepäivällinen, jolle olin vähän suunnitellut blinejä. Ajattelin ostaa Kauppahallin kalakaupasta valmiita. Joten aamukampaajan jälkeen meninkin halliin – ilman muistilappua – ja siellä mietin kovasti, mitä muuta kuin savukalaa olin aikeissa ostaa… en keksinyt, ostin sitten vain rasian lime-jokirapusalaattia, aattelin, että hyvä lisuke sekin.

Kotiin tultua hoksasin, että nyt puuttuu blinit!! Missään tapauksessa en aikonut ryhtyä itse paistamaan ja käryyttämään, joten päätin kokeilla reseptiä, joka joulun alla sattui silmiin: Blinipannukakku ja savulohismetana. Ei vaadi yön yli muhimista, ei käryä, ei ole tolkuttoman rasvaista, – noh, ei kyllä vedä vertoja aidoille blineille, mutta kyllä äänin 5/5 (lapsille oli omat herkut) todettiin hyväksi. Lisukkeena oli siis myös jokirapusalaattia ja pakastimesta löytämäni purkillinen siianmätiä. Helppoa ja hyvää.

Eeviksen kanssa taas luettiin Hakkaraisia: Etsi-löydä-kirjoissa mummi ei ollut yhtä tarkka kuin Eevis, mihin tyttö topakasti kommentoi: ”Ukkomatonta, mummi!”

Iltasella olin vielä auton kanssa liikkeellä ja kävinpä kotimatkalla vihdoin Tuulentiellä katsomassa oululaisen pojan jouluvaloharrastusta. Kymmenvuotiaasta Jalmarista on ollut juttua telkkariuutisissa ja lehdissäkin, mutta nyt vasta livenä näin hänen kotipihansa valot. Niitä on paljon! Noin intohimoinen harrastuneisuus on kyllä jotenkin kiehtovaa.

 

Ja tasan, kokonaiset kaksi päivää kesti mun kutomiskaranteeri: nyt on vaan pakko aloittaa toiset säärystimet. Kutominen takkatulen ääressä kirjaa kuunnellen ennen nukkumaan on rauhoittavaa. Sille on tarvetta – vaikka niskajumien uhalla.

Pienistä iloa

”Muistoja” – vai miten kännykän kuvanhallintaohjelma melkein joka aamu ilmoittaakaan ja läväyttää – pyytämättä, lupaamatta – puhelimen näytölle kuvia vuoden, kahden tai viiden takaa! Hiiteen mokoma menneistä muistuttaja, toteaa historioitsija.

Käytän puhelimen kameraa aika harvoin – varmaankin keskimääräistä vähemmän – mutta silti näitä takaumia tupsahtelee todellisuuteeni liki päivittäin. En ole niistä järin ilahtunut. Semminkin kun kuvat ovat aika usein jostain reissusta tai jostain muualla kuin kotona illastamisesta. Toki aika usein hetkistä Apsun tai Eeviksen kanssa. Joka tapauksessa jostain arjen tai elämän highlightista! Halusin tai en, tulen verranneeksi tilannetta nykyhetkeen, mikä ei tee oikeutta menneelle eikä nykyisyydelle. Yritän entistä enemmän elää tässä hetkessä, siinä mikä on just nyt, eivätkä kuvavälähdykset ole hyvä verrokki näinä poikkeuksellisina aikoina.

Järkkäri on edelleen mukanani liki aina. Niinkuin tänäänkin, kun olimme Kasvitieteellisessä, mutta olen kovin laiska sitä enää käyttämään. Tai sitten kuten tänäänkin, kuvasaalis on tarkoitettu henkkoht käyttöön: kuvakirjoihin tai suljettuihin nettikansioihin.

Tänään oli pitkästä aikaa varhainen ”perhepäivähoitopäivä”: pitkähkö aamupäivä sujui pelaten (kummitädillä ei tänään ollutkaan ”weeklyä”, joten Apsu sai parasta mahdollista peliseuraa), lukien ja piirtäen. Kun meno sisällä kuitenkin äityi varsin vauhdikkaaksi, päätettiin (lue: mummi komensi 🙂 ) lähteä Kasvitieteelliseen. Ajellessa puutarhalle pohdittin, mahtavatko kasvihuoneet olla jo auki ja kun ne tulivat näkyviin, totesin niiden olevan ainakin jo valaistuja, Eevis haltioituneena huokaisi takaani turvapenkistään: ”Upeaa”!

Metkaa, kuinka lapsista oli mukavaa esitellä kaikkea siellä olevaa tädilleen: tyär kun viimeksi käynyt siellä suunnilleen samanikäisenä (äitinsä sinne raahaamana 🙂 ) kuin pienet ovat nyt. Puolelta päivin aika palailla mummilaan, lounaan aika, minkä jälkeen ”nähdään taas” -heipat. Ja mummin lähti hiihtämään, se kun tuntuu nyt olevan hyvä juttu kaikin puolin.

Hyvälle tuntui ja maistui myös oma lemppariruoka: alkuruokana meillä Toast Skagen. Se sopii jokaiseen vuodenaikaan, jokaiseen tilanteeseen. Tänään alkuruokana aika isot leivät! Pääruoaksi vielä joulun jämiä: pakkasesta kylmäsavulohta pastakastikkeeseen. Ei huono.

Loppiaisiltapäivän keidas

Loppiaiseen kuuluvat karonkat, konsertit, jouluruokien jämien tuunaaminen uuteen uskoon, talven selän taittamiseksi vierailut sukulaisissa ja ystävien luona.

Voivat kuulua, mutta eivät ole tänään kuuluneet meidän perheen loppiaiseen. Tai noh, jos sukulaisvierailuksi lasketaan, että tytär nyt ”asuu” meillä, Juniorin poppoo kävi syömässä (ja pelaamassa Nintendoa) ja minä kävin äidin luona.

Mutta ei karonkkaa, ei konserttia, ei edes jouluruokia. Tyttären innostamana laitettiin tex-mexiä. Perinteisiä lisukkeita tortilloille, mm. pitkästä aikaa home-made guacamole, ja sitten punaisista linsseistä ”opiskelija-budjetin, köyhäily, vege” -täyte tortillojen täytteeksi. Olennaista sen kanssa oli, että lisukkeena oli myös Aura-murua, kirsikkatomaatteja, kermaviiliä ja kunnolla mausteita. Melkein kaikki tarjolla olleet vaihtoehdot kelpasivat, kipot ja kulhot tulivat melkein nuolluksi.

Ja jälkkäriksi (kaupan) suola-karamelli-panettonea sekä piparkakkutalo! Tai ainakin katon koristeet. Olihan Apsusta hienoa kun sai vasaralla räsäyttää talon rikki! Ja Eevin kanssa luettiin vähän kuin jäähyväisiksi joululle Mauri Kunnaksen ”Joulupukin joululoma”. Se on nyt viimeisen kahden kuukauden aikana luettu ainakin 10 kertaa. Ainakin.

Nyt talo hiljennyt, nyt taas vähän liikaa tilaa kaikelle.

 

 

Kirjahaasteen parissa

Nyt hiipuu voimat… Yksinkertaisesti en vain jaksa ruveta etsimään tietoja viime vuoden lopulla lukemistani kirjoista. Niitä kuitenkin edellisen ”Luettua”-postauksen jälkeen on (kai) toistakymmentä. Ehkä ne joku kerta tänne kommentteineen vielä postaankin. Ehkä.

Viime vuonna kuuntelin 135 kirjaa, 5 – 10 luin kirjakirjoina, ja ainakin 10 jätin kesken. Äänikirjojen myötä olen oppinut uuden taidon: voin jättää kirjan kesken vaikka olisin lukenut sitä jo useampia kymmeniä sivuja. Tuntuu, että aiemmin sinnittelin ja kahlailin kehnonkin opuksen loppuun asti. Olen (tällä iällä, vihdoin) tajunnut, että on turha kuluttaa aikaa kohtalaisiin, ´melkein´ kiinnostaviin kirjoihin, elämäkertoihin, tarinoihin, jos kerran on mahdollisuus nauttia vain itseään miellyttävistä kirjoista. Yhä enemmän minua kiinnostavat elämäkerrat ja kotimaiset kirjat; ennen oikeastaan  historialliset, käännetyt romaanit, klassikot, suositut uutuudet ja ns. viihderomaanitkin, olivat lukulistojeni valtavirtaa.

Nyt kun ansiotyö ei enää vie puolta hereilläoloajastani, nyt kun päivät ja illat pitkät voi puuhailla sellaista, jonka yhteydessä voi kuunnella kirjoja, kuluu niitä aika lailla. Äänikirjat ovat edesauttamassa tekemistä, jota ei ehkä tekisi – ei ainakaan niin mielellään – jollei olisi hommassa kiinni pitävää kirjaa seurana.

Helmet-lukuhaaste sekä edesauttaa lukemisen ”suorittamista”, mutta myös tekee siitä iloisen, kiinnostavan osan arkea, nimenomaan päiviä. Olen aika varma, että tänäänkin joulukoristeiden perkaaminen ja poispakkaaminen, joka lähti ihan totaalisesti lapasesta, kun lopulta purin ja hoitelin kierrätykseen  vaate/rompehuoneen hyllyiltä monen hyllyn verran pikkuliinoja, vanhoja peittoja, erilaisia kodinsisustukseen liittyviä  yms. sellaisia härpäkkeitä (koreja, kynttilälyhtyjä, joulukoristeita, kauniita pahvi- ja peltilaatikoita etc.), luutusin ja puunasin. Tuskin olisin touhussa viihtynyt montaa tuntia, jollen olisi uppoutunut kirjan maailmaan.

Lukuhaasteen suorittaminen on varsin ”helppoa” nykyisellä lukutahdillani, joten siitä ei ole haittaa; melkein kolminkertaisen määrän kirjoja ehdin varmasti saada vuodessa kasaan, ei siis tarvitse hampaat irvessä tai korvat höröllä kirjoja kahlailla. Olennaista on, että haaste vie uudenlaisten kirjojen maailmaan. Esimerkiksi nyt minulla on menossa kaksi kirjaa, joihin en varmastikaan ilman haastetta olisi tarttunut, mutta jotka molemmat ovat osoittautuneet iloisesti yllättäviksi, uusia näköaloja avaaviksi.

Ensinnäkin Aila Meriluodon elämäkerrallinen ”Mekko meni taululle” on kuuntelussa siksi, että ”kirjailijan nimessä on luontosana” (haasteen kohta 34. Joku oma opuskin olisi siis passannut tähän!! 😀  Ja toinen on Pirkko Saision ”Passio” (haasteen kohta numero 6: ”Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.” Ikinä ennen en (ainakaan muista) perehtyneeni Saision tuotantoon. Passiota sanotaan erilaiseksi kuin Saision muuta tuotantoa – minullahan EI ole kokemusta aiemmasta, mutta tämä ”Passio” on monin tavoin valtava, tarinallinen romaani 1500-luvulta läpi vuosisatojen ja Euroopan. Ei ole ongelmia kuunnella 25 tunnin (lähes 500 sivun)  ajan tätä kirjaa: palaan kommentointiin myöhemmin.  Kirja sopisi myös kohtaan  1, 8, 14, 29, 43, joten ei ole haaste antaa mahdollisuuden tulkita laveasti.

Ehkä tänä vuonna kokeilen myös ”Pohjoista lukuhaastetta”. Katsotaan nyt, kuinka paljon tarvitsen kirjoja ja niiden tuomia uusia maailmoja, tietoja, tunnelmia, seuraa. Yleensä tarvitsen paljon.

Talvipäivä

Eipä ole tänään oikein simahtanut mikään heti kerralla. Mutta loppujen lopuksi aika moni homma tuli valmiiksi. Moni kesken ollut, moni vasta tänään aloittamani, moni aiemmin tekemäni.

Ensimmäinen iso tenkkapoo tuli kun meidän lähikauppa, -apteekki ja koko niiden lähitienoo oli sähköttä aamupäivällä, kun sinne touhukkaana tormasin. Kun sellainen itsestäänselvyys kuin että kauppa on tiistaina kymmeneltä auki, ei toteudukaan, on sitä oudostikin ihmeissään. Taas kerran tuli hoksattua, että näitä itsestäänselvyyksiä pitäisi muistaa kyseenalaistaa, ja yleensä myös olla tyytyväinen ja kiitollinen, että monet asiat kuitenkin on hyvin, itsestäänselvästi.

Itsestäänselvää ei ole näin kaunis talvi kuin nyt on. Pehmeistä, lempeistä hangista olen kyllä iloinnut. Minun lapsuusmuistoissani – toisin kuin useimpien tuntemieni – kesät EIVÄT aina olleet aurinkoisia, sateettomia, lämpimiä. Muistelen – mielelläni – sateisia kesäpäiviä kesäloman aikaan; silloin oli mahtava olla sisällä, lukea, lukea, lukea. Peppi Pitkätossuja, Tottisalmen perillistä, Tenavia, Asterixeja, Lotta on aina Lotta (en yhtään muista millainen se oli, mutta hyvä!), Nuorten kirjasarjan seikkailukirjat (niissä oli sellainen sininen kirjanselkä), Anna-sarja tietysti… Onneksi oli sadepäiviäkin.

Mutta lapsuudessani talvet olivat ”aina hyviä” – ainakin muistikuvissani. Lumisia, luisteltavia, hiihdettäviä, valkoisia, potkuteltavia. Tehtiin lumilinnoja, laskettiin mäkeä, kerättiin kansanhiihtomerkkiä varten kilometrejä, usein hiihdettiinkin kouluun. En muista, että minua olisi pentuna isommasti koskaan palellut. Sen verran liikkeessä oltiin ulkona, että ei tullut kylmä, ja välitunneilla ei tarvinnut mennä ulos jos oli yli 20-astetta (vai 25?) pakkasta.

Mutta joka tapauksessa minä pidän talvesta. Edelleen ja tänäänkin, vaikka enpä kovin kummoisia ole ulkoillut.

Yksi päivän projekti oli joulun tienoon kutimen valmistuminen: nyt on säärystimet seuraaville hiihtolenkeille, (kiitos T., mallista). Ja nyt lankakori joutuu vähäksi aikaa jäähylle, mikä minua kyllä syvästi surettaa. En ole ollenkaan varma, pysynkö erossa kutomisesta. Ehkä minä sitten alan kirjoittamaan; yksi pitkään kesken ollut projekti sillä saralla on kesken…

Metsään menin

Jos metsään haluat mennä nyt… Kyllä, kyllä halusin. Pakkasta ei enää kuin kymmenkunta astetta, toki tuulta, mutta ei se metsässä tunnu. Olin lähdössä aamuladulle, siis valaistun ladun aikaan, olin lähdössä sinisen hetken aikaan, sain lähdetyksi vasta puolenpäivän tietämillä. Arki käynnistyi hitaasti: pankki- ja paperiasioita, päivityksiä, kirjeitä, taulukon tekoa (kirjahaastetta varten), varauksia, nettiostoksiakin, ja lehtien lukua.

Mutta sitten. Oli hiljaista, kaunista, lempeää, rauhallista. Latu ei priimakunnossa, mutta enhän minäkään. Ei kiirettä, kylläpä taas kerran metsä teki hyvää.

Iltapäivällä Juniorin jelppaamista tekstin teon kanssa ja kotitöitä, kutomista ja vaatehuoltoa. Taas tällaista pienessä kuplassa elelyä.

Menneessä elellen

Vielä näitä pyhiä… Kylläpä nyt jo riittää, – tänään vielä sujui, mutta huomista arkea jo odottelen.

Tämän päivän yksi hyvä juttu on löytö: ”Miten tämä ei ennen ole tullut eteen”. Havahduin siihen kun äidin kanssa katselimme (taas kerran) vanhoja valokuvia, selasimme kahvittelun jälkeen yhtä albumia (vanhojen kuvien katselu on ollut oikein hyvä juttu viime aikoina) ja siinähän ne olivat: mamma ja pappa ja mun äiti.

Papastani (synt. 30.8.1888 Koiviston saaren Partialan kylässä) ei ole monta kuvaa olemassa, ja tämänkin kuvan olen nähnyt aiemmin, mutta nyt vasta tajusin! Pappa ja äiti ilmeisesti ainoan kerran samassa kuvassa.

Näiden kolmen kuvassa olevan ”takia/vuoksi” luette blogia, jonka nimi on Tuulestatemmattua (ks. selitys tarkemmin linkin takaa).  Pappani on Tuuli, kuten sitten vaimonsa ja tyttärensäkin.

Kuva on otettu (ehkä) 1941 kevättalvella, jolloin pappa oli päässyt linnoitustöistä Attuun, jossa muu perhe sillon evakkona asui. Paraisilla Atun kartanon mailla oli asuinkartano (kuvassa taustalla) muonamiehille ja rengeille, ja sieltä äidin perhe oli saanut asuinsijan evakkomatkallaan: ”yksi huone viidelle hengelle”. Perheen huone oli kartanon toisen kerroksen viimeinen huone – ihan niin kuin nyt äidillä on palvelutalossa.

Kuvan ottamisen jälkeen (syksyllä) äiti lähti Tanskaan sotalapseksi ja muutama vuosi myöhemmin pappa hukkui Suomenlahdella marraskuussa 1943, kun perhe oli palannut Karjalaan, Koiviston saareen.

Kuvat ovat tärkeitä. Tämäkin.

Juhlan tuntua vuoden aluksi

Vaikka maailma muuttuu ja vuodet vaihtuvat on asioita, jotka pysyvät. Se tuntuu hyvälle.

Vihdoin tänään ladulle. Kun uudenvuodenaaton juhlinta oli hyvin maltillista ja kun yöunikin oli ollut levollista ja takana parin päivän ja yön lumisadekertymä, jonka turvin myös perinteisen ladut oli eilen ajettu sekä lisäksi  Pehtoori oli huoltanut sukseni jo toissaviikolla, ei mikään pidätellyt enää minua lähtemästä hiihtämään. Pakkasta oli toki vähän turhan paljon (- 13 C), mutta laitoin kampetta monta kerrosta, joten vain kasvoja paleli alkumatkasta. En kovinkaan pitkästi hiihtänyt, – varovainen kuuden kilsan lenkki Kuivasjärven rantaan ja takaisin, mutta se oli just sopiva aloitus tälle vuodelle.

Perusteellinen ”kotispa” hiihdon jälkeen. Kun ei ole kiire mihinkään.

Ja lisää ”asioita joista tulee turvallinen olo”: Wienin filharmoonikkojen uudenvuoden konsertti. Jostain syystä se tuntui tänään erityisen merkitykselliseltä, toivoa tuovalta.

Johann Strauss´n ”Champagner-Polkan” jälkeen Tyär tarjoili lasilliset roseskumppaa aperitiiviksi ja meillä oli taas pienen juhlan tuntua: glamouria telkkarissa, hyvää seuraa, kaikinpuolinen vapaapäivä, ja tiedossa pientä juhlaruokaa.

Meidän kolmen hengen päivälliselle laitoin uunipuikuloita ja neljää erilaista täytettä  – oiva tapa kerätä jääkaapista ja pakkasesta joululta jääneitä pieniä jämiä tahnoiksi: homejuusto-cremefraiche, katkarapu-maustettu-tuorejuusto, graavilohi-smetana-mäti ja poro-piparjuuri-kerma-cremefraiche. Lisäksi salaatti ja poronvasanmaksaa ja voissa paistettua sipulia, jonka seassa myös omenaa. ”Huru-ukkojen” resepti oli innoittajanani, kerman kyllä jätin pois.

Leikkaa kuoritut sipulit ohuiksi viipaleiksi, ja paista niitä voissa, kunnes ne ovat  pehmenneet ja ruskistuneet vähän. Kuori omenat ja raasta ne, lisää pannulle sipulien joukkoon. Hienonna joukkoon tuoretta timjamia ja mausta suolalla. Pidä lämpimänä, kunnes  olet paistanut maksan.

Sekoita vehnäjauhoin suolaa ja valkopipuria. Kierittele maksasiivut jauhoissa ja paista ne runsaassa voissa molemmin puolin muutaman minuutin ajan. Maksa saa jäädä vähän roseeksi sisältä. Huom! Ylikypsä maksa ei ole hyvänmakuinen!

Ystävän vinkkaama omenalajike Honey Crunch on mahtavan raikas, mehukas ja makeakin, ja sopii leivontaan ja ruoanlaittoon hyvin. Juuri sellaista tähän tänään käytin, jätin mukaan vähän isompiakin paloja, purutuntumaksi. Tuli hyvää. Tuota sipulilisuketta voi varmasti käyttää vaikka nakkien oheen tai vaikka verilättyjen kanssa.