Nyt meni 100 kirjan raja rikki tälle vuodelle. Mitä olisi vuosi ollut ilman kirjoja? – Levottomampi, tietämättömämpi, uusia maailmoja kokemattomampi, vähemmän viihtyisä.
Syyskuun ja lokakuun alun aikana kuuntelemieni kirjojen luvut ovat seuraavat
Naisten – miesten kirjoittamat kirjat 9 – 2
Elämäkerrat, autofiktiiviset kirjat – muut 7 – 4
Historialliset romaanit/elämäkerrat – muut 4 – 7
3 tähteä 5 kirjaa
4 tähteä 5 kirjaa
5 tähteä 1 kirja
Nyt on ollut vähän hakemisessa mihin kirjaan tarttuisi, ei ole oikein löytynyt kirjoja. Vinkkejä mielelläni otan vastaan. Yhtään kirjaa en sentään ole tainnut jättää kesken, vaan aloittamani olen lukenut/kuunnellut loppuun.
Kaikkien kirjojen nimet olen linkittänyt Bookbeatin sivuille, joista voi lukea kirjasta enemmän. Omat arvioni tässä:
Deborah Levy, Mitä en halua tietää***
Tämä oli minulle ehkä vähän liian intellektuelli, liian kirjallinen, jotta olisin kovasti tykästynyt. Mutta pidin kirjan tyylistä olla preesensissä, siinä hetkessä, jossa kirjailija elää halutessaan kirjailijaksi, jossa hän havaitsee haluavansa kirjoittaa. Levyn lapsuus Etelä-Afrikassa ja nuoruus Englannissa, aikakausien suhtautuminen naisiin, naisten asemaan avioliitossa ja naiset yhteiskunnallisten asioiden muuttajina ovat osa kirjan antia. Pidin erityisesti ”tuokioiden”, ”hetkien” kuvailuista, hyvin helposti olin tunnelmassa. Ehkä en kuitenkaan trilogian loppuosiin tartu.
Johannes Lahtela, Samuli. Pimeydestä valoon****
Tämä ei ole ”tavallinen” elämäkerta, jossa kerrotaan Samuli Edelmanin elämän ja uran vaiheet lapsuudesta nykypäivään, vaan tämä on Edelmanin (ja hänen ystävänsä Johannes Lahtelan) elämä tarkasteltuna alkoholismin näkökulmasta: pimeydestä valoon. Kaunistelematon kertomus lapsuudesta taiteilijaperheessä, viinanhuuruisesta – tai ei vain huuruisesta vaan kyllästämästä – nuoruudesta, sivuraiteille ajautumisesta, näyttelijän ja laulajan rakkauksista, myös urasta, siinä romahtamisesta, ja lopulta raitistumisesta, joka ei ratkaissutkaan kaikkea. Matkasta ortodoksisen uskon ja kirkon pariin, ja vuosikymmenien jälkeen seesteyneestä mielestä.
Lahtela on saanut vapaat kädet kirjoittaa, ja hän tekee hyvin.
Johanna Venho, Syyskirja****
Tämä on ”erilainen” elämäkerta Tove Janssonista. Jos en olisi aiemmin lukenut Toven ”oikeaa” elämäkertaa, tämä olisi voinut olla turhan sirpaleinen ja jäänyt ohueksi. Tässä on kahden sukupolven elämät, ja lisäksi sekä Toven että kertojaminä Marjan suhde äitiin. Vuosikymmenistä toisiin ja takaisin siirrytään sujuvasti ja ihailin, miten kirjan kronologia kulkee myös taaksepäin. Takaumat tulevat ja menevät huomaamatta, joten kirjasta tulee monikerroksinen, ei ”tylsästi” aikajanalla etenevä [toteaa historioitsija, joka urallaan kasvoi ja jämähti esittämään asiat tiukan kronologisesti edeten 😀 ].
Tässä luonnolla on iso osa, samoin syksyllä ja vanhenemisella. Jotenkin herkkä ja runollinenkin. Tykkäsin.
Leena Virtanen, Kristiina Markkanen, Wivi & Hanna***
Arkkitehti Wivi Lönn ja kauppaneuvos Hanna Parviainen elivät yhdessä 27 vuotta (1911 – 1938). ”Oman aikansa vaikuttajanaisia yhdistivät taloudellinen vapaus, yhteiskunnallinen toiminta ja uupumaton työnteko. He etenivät työssään huipulle ja panivat elämän risaiseksi automatkoillaan läpi Euroopan. Naimattomina he olivat riippumattomia ja vapaita tekemään mitä halusivat – ja näin he myös tekivät.”
Suomen naisten historiaa hyvin tutkittuna ja kerrottuna.
Katriina Ranne, Maa kuin veri****
Tämäkin kirja on vaatinut historiantutkimusta, vaikka se onkin fiktiivinen romaani suomalaisten, todellisuudessakin, Argentiinaan perustamasta siirtokunnasta. Tavattoman mielenkiintoinen kirja. Neljän sukupolven sukusaaga suomalaissiirtolaisista Argentiinassa 1800-luvulta melkein nykypäiviin. Voisinpa sano ”lukuromaaniksi”.
Katja Keisala, Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille****
Suomalainen nainen ja kuubalainen mies – avioliitto kahden eri kulttuurin ihmisten välillä. Tämäkin on autofiktiivinen romaani, jossa Keisala mielenkiintoisesti ja reippaasti kertoo kuubalaisesta elämänmenosta, yhteiskunnasta, kuubalaisen miehen sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta suomalaiseen perhe-elämään. Oikein hyvä kirja kulttuurien kohtaamisesta yksilö- ja sukutasolla.
Kati Outinen, Niin lähelle kuin muistan***
Puolivälissä kirjaa olin vähän hämmästynyt, että olin ylipäätään aloittanut tämän. Minä en todellakaan ole Kati Outinen -fani, enkä ole katsonut montakaan Kaurismäki-elokuvaa, ehkä vain ”Kauas pilvet karkaavat” -leffan? – Mutta onhan Outinen paljon muutakin kuin Aki Kaurismäen luottonäyttelijä. Ja juuri se kaikki kirjassa on mielenkiintoista. Näyttelijätyön arki ja Teatterikoulun opettajan/professorin työ ”lähietäisyydeltä” kerrottuna on kiinnostavaa. Hyvä omaelämäkerta!
Matti Rönkä, Surutalo***
Matti Rönkä -fani olen, uutistenlukijan nimenomaan, mutta ehkä vain yhden hänen dekkareistaan olen lukenut. Tämä ei ole dekkari, vaan surkuhupaisa, melodramaattinen kertomus, jossa Rönkä tarkkanäköisesti ja napakasti saa 1960-luvun ja myöhemmän suomalaisen maailmankuvan ja arjen elämän (maaseudulla) esille. Paljon flashbackeja omaan lapsuuteen ja nuoruuteen tätä kuunnellessa. (Rönkä itse lukee, mikä on hyvä, mutta ehkä hieman häiritsee, kun väkisinkin tulee miettineeksi, että onko tämäkin autofiktiivinen. Mutta hyvä ”välipalakirja” tämä on.
Jenna Kostet, Margaretan synti****
Turun linnassa työskentelevä Jenna Kostet löysi Margareta Kittin tarinan, tositarinan, Turun raadin pöytäkirjoista ja päätti tehdä siitä ”tositapahtumiin perustuvan” romaanin. 1600-luvun Turku ja sen asukkaat heräävät henkiin. Kostet tekee sen mitä historiantutkimuksessa voi aika harvoin tehdä: hän kertoo ihmisten tunteista, ajatuksista, katseista ja kosketuksista. Hän saa kirjassa hienosti miesten ja Margaretan ajatukset eläviksi, ajan mentaliteetti on yksilöllistetty. Melkein voisin antaa kirjalle viisikin tähteä! Tykkäsin.
Laura Malmivaara, Vaiti*****
Tälle kirjalle annoin vitosen. Paras kuuntelemani pitkään aikaan. Hienoa, että Malmivaara itse lukee esikoiskirjansa. Tässäkin naiskirjailija kirjoittaa omista kokemuksistaan romaanin, autofiktiivisen kirjan.
Kertojaminän ex-mies ja kouluikäisten lasten isä on elokuvaohjaaja Atte, joka joutuu ”tuomiolle” työtavoistaan kun metoo-liike yltää Suomeen asti. Ihan niinkuin Malmivaaran ex-mies Aki Luohimieskin. Kirjassa julkisuus ja kirot myös yksityiselämään ja kaikkiin ihmisuhteisiin on keskeisessä osassa, – satuttaa lukeakin siitä.
Kirjan nimi ”Vaiti” viittaa myös vaikeaan aiheeseen – vaikenemisen kulttuuriin, jota kertojaminä pohtii viettäessään kesää vanhenevan äidin kanssa. Pohdinnat sekä vaikemisen että puhumisen vaikeudesta ovat viisaita, mietittyjä, koettuja. Tämä on hieno, rohkea kirja.
Anni Blomqvist, Luoto meressä***
Myrskyluoto-sarjan kuunteleminen on nyt osassa 2/5. Tämäkin hyvä. Olkoonkin, että ennakko-odotusten mukainen. Mutta hyvä.