Päiväpatikka Luulammelle

Elämä on tässä, nyt.

 

Mökkielossa nukutaan pitkät yöunet ja herätään aurinkoiseen aamuun. Parhaimmillaan näin, – niin tänäänkin.

Ensimmäisenä patikka-aamuna kuitenkin erinäisiä käynnistysvaikeuksia, kaiken tarvittavan löytäminen, pakkaaminen, pukeminen, – ja lataaminen!

Olimme Kiilopään parkkipaikalla vasta puoliyhdentoista aikaan, ja se oli aivan täynnä, kuin myös lähellä oleva varaparkki ja tien varressakin jo muutama kymmenen autoa! Kiilopään kuvetta kohti Luulampea. Lounatuuli aika kova, eikä lämmintäkään montaa astetta, mutta vähän aurinkoa, ja kaikki hyvin. Oi, että. Kyllä on tunturissa kulkeminen mun juttu. Lienenkö koskaan asiasta tullut maininneeksi. No mutta kyllä, kyllä se vaan on. 🙂

Reilun kolmen kilometrin nousun jälkeen, paliskuntarajan vaihduttua, kymmeniä kuvia otettuani alkoi louhikkoisessa maisemassa lasku kohti Luulampea. Ei näytä erämaajärveltä, mutta on mitä viehättävin paikka. Se on sellainen pieni keidas hiekkarantoineen. Esihistoriallinen muinaisjäännöskin se on.

Päivätupa oli auki, on koko syyskuun, joten poikkesimme lounastauolle: Pehtoorille munkkikahvit, minä nautin kaakaosta ja takkatulesta.

Palasimme pitemmän kautta takaisin; rengasreitin kokonaisipituudeksi Garmin näytti 11 km.

Kaupan kautta paluu mökille:  välipalaksi Kuukkelin savupororieskaa ja (Oulusta Kauppahallista roudattua) savuporoa – ei haittaa vaikka notskimakkara on ruokavalioni ulkopuolella.

Savuporolla jatkettiin sitten saunomisen jälkeenkin: savuporokastike pastalle! LappItalia-reseptiikkaa tiedättehän. Vähän muokkailin alkuperäistä (omaa) ohjetta ja nyt oli kyllä aika perfetto! Kotosalla voin kirjoitella ohjeen ja liittää kuvan.

Olihan meillä hyvä päivä, niin hyvä. Huomiseksi on suunniteltu ja valmisteltu ihan uudenlainen ”seikkailu” – pysykäähän linjoilla niin pääsette uusiin maisemiin.

Mökille!

Tänään mökkipihaan tullessamme oli meitä vastassa tällainen. Porokin hehkuvan ruskan väreissä? Vai jo joulun punaiseksi somistautunut? – Ei sentään. Poro ”keloo” sarviaan hangaten niitä puihin poistaen niistä nahkan, minkä jälkeen sarvet ovat tämän näköiset. Tämäkin oli jäsen ”rykimäpartiossa”, joka kulki pihapiirissä syöden marjoja (juolukkaa, mustikoita ja ehkä myös puolukoita, joita on nyt kyllä aika paljon).

Olimme Hangasojan huomassa jo yhden aikaan. Lähdimme kotoa pikkuisen ennen kahdeksaa, ja Rovaniemelle asti maantiellä liki dystotopiakuvaston näköistä: ei liikennettä, hieno, uusi, nyt ihan pikkuista vaille valmis Oulu – Kemi -väli oli lähes autoton. Musta, tummanpuhuva asfaltti kulki keltaisena, oranssina ja punaisena hehkuvien metsätaipaleiden ja piennarten välissä.

Matka taittui rauhallisesti, mutta joutuisasti.

Vaikka auringonpaiste ei saanut maisemaa ihan liekkeihin, oli mahdottoman hienoa. Ja Rovaniemen jälkeen, maiseman muuttuessa jo vähän kumpuilevaksi, Ounasjoen peilityynen pinnan peilatessa rantojen kelta-oranssit kaistaleet kaksinkertaisina, aloin olla varma, että saisimme kuin saisimmekin kokea taas kerran Lapin ruska-ajassa hienoja hetkiä.

Viimeistään tässä vaiheessa olimme yhtä mieltä, ettei ole taidettu aiemmin nähdä näin hienoa ruskaa. Semminkin kun nyt on yhtäaikaa sekä maa- että puuruska loistossaan. Metsän ”pohja”, pientareet ja kaukana siintävien tuntureiden rinteet punaisena. Ei vain laikkuja, vaan laajoja alueita ja pitkiä nauhoja tien sivussa.

Kunhan (valtavan suuri) tavaramäärä (mattopyykiltä matot, pesuri, kotona käytetty iso lakanapyykki, ruokaa, suodattimia, kenkiä, sänkypeitto, ja kaikki muu tavallisempi) oli saatu purettua ja paikoilleen, siirryin pihapiiriin. Ja olin syvältä asti hyvin tyytyväinen, että sain sittenkin lähdetyksi. Vaikka irtaantumien vähän pahalle tuntuikin ja lähtö arvelutti, huoletti, niin mökille tulo tuntui vain hyvältä, levolliselta, armolliselta. Lopulta, niin paljon tätä toivoneena, sain vakuutettua itselleni, että en voi Oulussa kuitenkaan suunnilleenkaan mitään tehdä, ihan hyvin voin viikon olla pois, ja että pääsen suht nopeasti takaisin jos tarve vaatii.

Ehkä juuri tämän viime metreille asti epävarmana olleen möksälle lähdön takia nyt tuntuu ihan erityisen hyvälle ja kiitolliselle, että on tämä paikka ja että tänne päästiin. Että on ehkä hienoin ruska ikinä!

Perhepäivähoito on ilomme!

Lauantai täynnä elämää!

Aamulla puolikahdeksan aikaan  tuulikaapissa oli kaksi pientä – tai oikeastaan Apsu ei enää ole kovin pieni. Meillä on ovenkarmiin merkattu muutaman kuukauden välein pituutensa, ja viimeisen vuoden aikana pituuskasvu on ollut melkein sentti kuukaudessa! Isolta pojalta näyttää myös siksi, että oli ”barberissa” ilmoittanut ”haluan kaljun”. Nyt poika näyttää siltä kuin pienet ja vähän isommatkin pojat viime vuosisadan alkupuolen kesinä: parin millin sänki tekee ikäistään vanhemman näköiseksi.

Paljon ehdittiin päivän aikana tehdä: istuskella pitkään aamiaispöydässä, tulostaa värityskuvia, värittää niitä, pelata Yatsya, Kimbleä, Muumipeliä, leikkiä Fischer Price -talolla ja Duploilla, tehdä Puuhapinkka-korttien tehtäviä (kerrassaan mainio juttu tämä sarja, josta meillä on jo neljä pakettia), käydä Manskun puistossa ja Mäkkärillä, katsella Pipsa Possua ja pelata tabletilla autopelejä, lukea Mauri Kunnaksen kirjoja, syödä karkkia ja istuskella sylikkäin. Ainakin mummille ja papalle teki hyvää.

Minulla sitten tänään vielä kuvauskeikka. Kauppatorin ja Kauppahallin Syyspäivä-tapahtuma oli kuvaussopimuksessa yksi kohde. Onneksi aika mukavan oloisessa tapahtumassa oli kävijöitä, oli kuvattavaa. Ei olisi haitannut, vaikka taivas olisi ollut vähemmän harmaa, mutta onneksi ei satanut. Muutama sata kuvaa perattavana ja sitten valitut kehitettävä. Mutta kovasti minun mieleiseni toimeksianto on tämä.

Illan tullen Pehtoorin kanssa istahdimme ruokapöytään. Tänään taas yksi LappItalian perushyvä resepti käytössä. Tein ison annoksen: meille tälle ja huomiselle päivälle, Juniorille dogi bagiin pari annosta. Lisäksi kalaa. Ei valittamista.

 

 

Perunasalaatti

kiinteitä perunoita
suolaa
sokeria
mustapippuria myllystä
sipulirenkaita
kapriksia
valkoviinietikkaa
lihalientä
oliiviöljyä

Keitä perunat, jäähdytä ja viipaloi ne.
Lado kannelliseen, tiiviisti suljettavaan  astiaan ja laita kerrosten väliin suolaa, hyvin vähän sokeria, mustapippuria, sipulirenkaita ja kapriksia.
Kaada joukkoon viinietikkaa (3–10 rkl riippuen annoksesta) ja sitten lihaliemi.
Anna imeytyä tunteroinen ennen kuin lorautat öljyn joukkoon.
(Jollet anna vetäytyä öljy tekee kalvon, eikä muut maut pääse perunaan, luulisin näin.)
Öljyä vajaa desi.  

Sitten moneksi tunniksi jääkaappiin, jossa kannattaa välillä kääntää astia ylösalaisin.
Ennen tarjolle tuontia olen valuttanut melkein kaiken nesteen pois.

Sirpaleita ja klassikkoruokaa

Aina ei ole sopiva aika! 

Minulla on viime ja tänä kesänä ollut tapana, satunnaisesti poiketa Limingantullin Kontti-kirppiksellä. Etsin sieltä lähinnä kuvausrekvisiittaa ja jotain satunnaisia punaisia tai sinisiä astioita. Muutaman mini-Mariskoolin olen sieltä ostanut, samoin täydennystä Luna- ja Origo-sarjaan, lisäksi yhden pienen maljakon ja jonkun tabletin.

Kun tänään oli ihan hiton hyytävä pyöräilykeli, päätin poiketa siellä ja jättää Kempeleeseen aikomani reissun tekemättä. Kaksi niinitablettia (yht. 1 €) ja kauniin punaisen, pienehkön (pikkupullille sopivan) lasilautasen (mökille ajattelin viedä, siellä kun punainen on ns. tehosteväri) löysin. Maksoin vitosen, ja siirryn pakkaamaan lautasta makulatuuriin, jotta voisin sen turvallisesti laittaa pyörän satulalaukkuun.

Juuri kun olin pakkauspisteessä, soi puhelin. Minulle tuntemattomasta numerosta, vähän huono kuuluvuus (nappikuulokkeissa kesken ollut kirja keskeytyi) ja samalla kannattalin hanskoja, puhelinta, lompakkoa ja yritin kääriä suojaa pikkulautaselle. Koska viime aikoina, kuukausina, jokainen puhelu aina säpsähdyttää ja jotenkin velvoittaa vastaamaan, niin hatarasta tilanteesta huolimatta vastasin.

Puhelimesta kuului… ”Onko Reija? No hyvä, soittelen täältä Toppilasta, Toppilan …. [jotain epäselvää, missä vaiheessa olen varma, että puhelu on äidin uudesta Toppilassa sijaitsevasta hoivakodista], joten siirryn romppeineni ulos liikkeestä, ja jään kuuntelemaan. Luurista kuuluu: ”Enhän häiritse, minulla vain lyhyt asia” – Joo, ei mitään, pakkaan kyllä just lasiastioita,… Mutta kerro toki”. – Niin täältä Jehovan todistajista soittelen, …” Ja sillä samalla sekunnilla se minun uusi punainen lasilautanen pirstoutuu asfalttiin!! Puhelimesta kuuluu ”Särkyikö se? No voi että…” ja ihan oikeasti: melkein ivallista naurua. En enää vastannut mitään, pidättelin ja ryhdyin keräämään sirpaleet roskiksen ja tämä pelastaja vielä kuuluu puhelimessa pulputtavan voivansa soittaa vaikka huomenna, että eihän tässä mitään kiirettä. Suosittelee, että voisin katsoa heidän nettisivuiltaan lisätietoa asiasta, jonka vuoksi hän soitteli… En puhunut edelleekään mitään, ehkä pieni voimasana suupielestä äänettömästi lipsahti ilmoille. Ja numero, josta puhelu tuli, on nyt ”estetty”.

Eihän neljän euron kirpparilautasen kilahtaminen asfalttiin nyt ole iso juttu, mutta lopulta itsekseni kyllä kirosin ääneen . Se teki hyvää!

LappItalian toinen kierros

Julia Childin keittokirja ”Ranskalaisen keittiön salaisuudet” on klassikko, jonka ostin jo joskus 80-luvun alussa. Kirjan innoittamana olen kokannut paljonkin, ja kirja on innoittanut myös elokuvaohjaaja Nora Ephronia. Vuonna 2009 ensi-illassa ollut komedia Julie & Julia ”ilosta, pakkomielteestä ja voista” on mm. Netflixistä katsottavissa. Traileri on esim. täällä. Ihan hyvä leffa se on, semminkin kun toista pääosaa esittää Meryl Streep.

Se, miksi tämä tuli mieleeni, suositeltavaksi, on tunne, joka minulla on nyt tällä viikolla ollut tämän oman keittokirjan ”toisintoa” tehdesssäni. Tänäänkin kaksi ruokaa LappItaliasta: Vitello tonnato ja Mustikkakukko.

Pollo Tonnato ja mustikkakukko

Vasikanlihasta ja tonnikalakastikkeesta tehty italialainen, piemontelainen klassikkoruoka on tullut tehdyksi suunnilleen kerran vuodessa. Aika usein vieras-. kalaasi- ja juhlaruoaksi. Joskus perhepäivällisellekin. Niinkuin tänäänkin. Olen aina tehnyt sen kalkkunapaistista, sellaisesta verkkoon pakatusta ”kalkkunapallosta”, mutta sellaistapa ei tähän hätään löytynyt, joten ostin kolme pakettia viljabroilerin fileitä (merisuola). Jo eilen illalla ladoin ne uunivuokaan, suolaa ja pippuria väleihin ja laitoin uuniin (200 C, noin puolituntia). Jäähdytin ja laitoin yöksi jääkaappiin. Aamulla viipaloin fileet pitkittäissuunnassa ja sitten kokosin ruoan vuokaan.

Kylmä ruoka, jonka voit tehdä jo edellisenä päivänä. Hyvä vierasruoka. Tänään keittelin oheen pinaatti-tagliatelleä ja tein Insalta Capresen. Kukaan ei valittanut.

Tässä ohje, jota lihan osalta varioin em. tavalla.

Vitello (tai pollo) tonnato

1 paistovalmis kalkkunapaisti tai kalkkunafilettä (tai broilerfilettä!!!) 
1 purkki tonnikalaa öljyssä
1½ dl majoneesia
4 rkl kapriksia
4–5 anjovisfilettä
vettä/oliiviöljyä/kermaa
puolen sitruunan mehu
suolaa, mustapippuria
parmesan/grano padano -viipaleita

Paista kalkkunarulla tai file uunissa paistopussissa kypsäksi.
Jäähdytä (vaikka yön yli).
Leikkaa ohuiksi viipaleiksi.

Sekoita tehosekoittimessa tonnikala, majoneesi, puolet kapriksista ja anjovisfileet.
Purista joukkoon puolikkaan sitruunan mehu.
Notkista kastiketta vedellä, öljyllä tai kermalla.

Levitä astian pohjalle kastiketta ja sitten ohueksi viipaleiksi leikattua kalkkunaa/broileria,
viipaleiden päälle suolaa ja pippuria, ja taas kastiketta jne.

Anna makujen tasaantua useita tunteja ennen tarjoilua.

Ennen tarjoilua laita päälle loput kaprikset ja juustolastut.

Ja jälkkäriksi toinen klassikkoherkku! Mustikkakukko! Kuuluu tehdä isohkoon savikulhoon, mutta minunhan oli taas saatava uudet vuoat käyttöön. Taikinasta kaksi kukkoa.  Tämä on ehkä reliikki karjalaiseen ruokakulttuuriin hurahtamisen vaiheesta elämässäni.

Mustikkakukko

250 g voita
1 dl sokeria
2 dl ruisjauhoja
2 dl ohrajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 litra mustikoita

Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi. Sekoita jauhot ja leivinjauhe ja lisää voi-sokeriin. Vuoraa taikinalla vuoka, ja laita sinne mustikat ja ripottele loput sokerit joukkoon. Jos onnistut tee osasta taikinaa kansi kukolle. Minä en ole oikein onnistunut, joten olen vain murustellut osan taikinasta kukon kanneksi. Paista tunti 200-asteisessa uunissa.

Tämä on hyvää lämpimänäkin, mutta vielä parempaa jääkaappikylmänä kermavaahdon tai vaahdotetun vaniljakastikkeen kanssa.

Vielä pyöräilykelejä ja sadonkorjuuajan sapuskaa

Varhaisissa aamuheräämisissä on se hyvä puoli, että ehtii paljon. Yhdeksän jälkeen olin jo maantiellä tehtyäni yhden sun toisen pikkujutun, keitellyt ja nauttinut puuron, silitellyt pyykit, silmäillyt aamu-uutiset, hoidellut pankkiasioita.

Suht viileässä, mutta kauniissa ja lähes tuulettomassa kelissä ajelin Madekoskelle. Ja sen ainakin parikymmntä kertaa kun kuluneiden kolmen kesän aikana olen Madekosken sillan ylittänyt, olen pitänyt juoma- ja kuvaustauon sillalla, enkä ole hoksannut, että sillan kupeesta laskeutuu tie alas sillan viereen, jossa on veneenlaskupaikka.

Siinä on mukava suojainen rantakaistele, jossa oli oikein hyvä istahtaa, avata juomapullo ja nauttia Elovena-välipalakeksipatukka. Katsella sillasta heijastuvia juovia joenpintaa …

Puolenpäivän jälkeen olin jo kaupungissa, sieltä äidin luo ja iltapäivällä kotiuduttuani oli aika verestää LappItalia-muistoja. Tänään vuorossa kesäkurpitsapiirakka. Tätä tein Esikoisen teinivuosina aika usein, hänelle kun kasvis- ja vuohenjuustoruoat ovat maistuneet oikeastaan ´aina´. Tähän reseptiin ja tyttäreen liittyvän tarinan, ”kadonneen reseptin metsästyksen”, olenkin kertonut jo aiemmin.

Vähän kuin pizzaa, vielä enemmän kuin tarte flambeeta, mutta vieläkin kevyempää ja oikein hyvää. Alkuperäisessä ohjeessa on grahamjauhoja, ja niitähän minulla ei tietenkään ollut, joten laitoin ruisjauhoja. Ehkä parempikin siten.

Kesäkurpitsapiirakka

Pohja

2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl graham- tai ruisjauhoja
1 ps kuivahiivaa
1 tl suolaa
2 + 2 rkl öljyä
1 valkosipulin kynsi 

1,5 dl vettä

Täyte

1 kesäkurpitsa
2 sipulia
kananmunan valkuainen
150–200 g vuohenjuustoa
runsaasti tuoretta rucolaa
basilikaa
suolaa ja pippuria

Sekoita kuivahiiva jauhoihin, lisää reilusti kädenlämpöinen vesi, suola ja öljy ja vaivaa taikinaksi. Kohota liinan alla parikymmentä minuuttia. Kauli taikina ohueksi leivinpellin kokoiseksi pohjaksi. Murskaa valkosipuli öljyyn ja voitele sillä pinta.

Leikkaa kesäkurpitsa juustohöylällä ohuiksi siivuiksi. Siivuta myös sipuli. Kääntele sipulit ja kesäkurpitsat kananmunan valkuaisessa ja levitä piiraan päälle. Paista piirasta uuniin keskitasolla 225 asteessa noin 12 minuuttia.

Lisää lämpimän piiraan päälle vuohenjuusto, rucolaa, basilikaa ja (Himalajan)suolaa sekä rouhittua mustapippuria.

 

LappItalia uuteen käyttöön

Syksyllä 2007 ryhdyin kokoamaan toista keittokirjaani ja LappItalia -à la Carte ilmestyi sopivasti jouluksi, ja sen pieni painos oli vuodessa loppuunmyyty.

Se on yksi parhaista tekemistäni (keitto)kirjoista.

Nykyisin kyllä kuvat (ja erityisesti niiden pielessä oleva valkotasapaino) häiritsevät, mutta kyllä kai noillakin kuvilla ruokahalu edes vähän herää.

Ideana kirjassa oli yhdistää lappilainen ja italialainen keittiö. Siihenhän nimikin viittaa; järjestin töissä ja tuttavapiirissä (sähköpostitse) sekä blogissa kilpailun nimen keksimiseksi ja silloisen italian kielen jatkokurssikaverin ehdottama nimi valikoitui kirjan nimeksi.

Kirjassa on melkein sata reseptiä, joiden taustalla on minun ”ruoanlaittofilosofiani” tai se, että en osaa enkä tykkää pipertää. Hyvä resepti on mielestäni sellainen, että sen noudattaminen ei ole ihan turhan tarkkaa. Ainesten vaihtelu ja uusien mausteiden ja yrttien kokeilu saattaa synnyttää ikimuistoisen makuelämyksen; näin ruuista tulee ´omia´. Moni kirjan resepteistä on jatkuvasti käytössä, ja moniahan olen tänne blogiinkin kirjannut.

Nyt kun tässä on vähän pakosta joutunut säätelemään ruokavaliotaan, niin kaivoin kirjan esille katsellen, josko siellä olisi unohtuneita ruokia, jotka nyt maistuisivat. Ajattelin, että sitä mukaa kun näitä kokeilen, postailen myös tänne blogiin. Ehkä vähän muokaten ja soveltaen vanhoja ohjeita.

Ensimmäiseksi valikoitui ihana leipäboston! En ole pitkään aikaan sitä tehnyt, mutta eilen. Sen reseptiä en ole tänne aiemmin kirjoitellutkaan. Se on erinomainen lisä esimerkiksi kasvisosekeittojen yhteyteen tai vaikka perjantai-illan juustolautasen oheen. On kohtuullisen tuhtia leipää, ja siinä on rasvaa siinä määrin, että on vielä toisena ja kolmantenakin päivänä mehukasta ja makoisaa!

 

Pestoboston (2kpl)

4 dl maitoa
2 dl kermaa
1 pala hiivaa
2 kananmunaa
2 tl suolaa
2 rkl sokeria
6 dl hiivaleipäjauhoja
8 dl vehnäjauhoja
2 rkl oliiviöljyä
150 g pehmeää voita
4 valkosipulinkynttä
1 rkl tuoretta timjamia
1 dl pestokastiketta
parmesaaniraastetta

Liota hiiva kädenlämpöiseen maito-kermaseokseen.
Sekoita joukkoon kananmunat (jätä vähän voitelua varten).
Sekoita kuivat aineet keskenään ja sitten nesteeseen.
Lisää lopuksi loraus oliiviöljyä. Kohota taikina.

Sekoita täytteen aineet keskenään.
Vaivaa taikina toistamiseen.
Ota siitä palanen ja kauli kahden irtopohjavuoan
pohjalle sopivat pohjapalaset.
Voitele vuoka kevyesti öljyllä.
Kauli lopputaikina levyksi (tai kahdeksi).

Levitä täyte levy(i)lle ja rullaa.

Leikkaa rullasta 16–20 palaa ja laita ne pystyyn
vuokaan. Kohota ja voitele lopulla munalla ja
ripottele pinnalle juusto.
MUISTA laittaa vuokien alle folio,
josta olet nostanut reunat ylös,
jottei rasva valu uunin pohjalle
ja saa aikaiseksi palohälytystä.
Ks. eilinen postaus!

Paista 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia.

 

Täytettähän voi varioida vaikka miten: esimerkiksi sienimuhennoksen jämät voisi olla hyvä tähän. Tai savulohta, tilliä ja voita sekaisin ja sitten vain rullailemaan bostoniin. Mitä muuta, mikä maistuisi? Kokeilehan ja kerro vinkkisi.

Eilisen järkyttävän räntäsateen jälkeen saatiin tänään hyvitystä: oli aurinkoinen, tyyni sää, ja kolmen päivän tauon jälkeen pääsin vihdoin pyöräilemään kunnolla.

Poikkimaantien sillalta näkymä kohti Oulujoen alajuoksua, – taas tässä kohtaa kaupunkiruska hehkui liekeissä. Ja joki ihan rasvatyyni, mikä on todella harvinaista.

Lämykällä (Lämsänjärvi) uimaranta jo tyhjä, eikä edes lintuja rikkomassa tyventä peilipintaa.

Räntää niskaan

Ilmatieteen laitoksen määritelmän mukaan maahan satanut lumi täyttää ensilumen määritelmän, kun havaintoasemalla aamulla klo 8 havaitaan sentin lumikerros.

Onkohan tästä ensilumeksi? Kova yritys lumella tuntuu olevan!

Eihän tämä hyvää minun pyöräilyharrastukselleni ole tehnyt. Muutenkaan en juuri ole tänään ulkoillut. Tapaamisia ja kohtaamisia kuitenkin on ollut. Mahdottoman mukavia, ja sitten vähemmän mukavia.

Iltapäivällä minulle soitteli myös mukavaääninen (nuori)mies. Asia ei niinkään mukava. ”Täältä Verisuresta hei! Palohälytys sieltä teiltä….!”

No palohälytyspä tietysti. Minähän leivoin uuden projektini aluksi pestobostonia, ja hups keikkaa, keittiössä kohtuullinen käry ja savu! Pikkuisen öljy valskasi irtopohjavuokien reunoista uuniin. Mutta bostonista tuli hyvää. Siitä otetut kuvat eivät niinkään. 🙁 Siispä siirrän vielä huomiseen reseptiikan ja kuvien postaamisen ja vetäydyn hiljalleen takavasemmalle.

Palaan huomenissa!

Hyvinvointia edistämässä

Metlan tutkimuksissa on selvitetty, että jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa. Metsän terveysvaikutusten koetaan tulevan kuin itsestään, koska siellä liikkuminen tuntuu monista vaivattomalta. Myös metsän äänet ja tuoksut vaikuttavat hyvinvointiin. 

Metsän kokonaisvaltaisesti hyvää vaikutuksesta kerrotaan mm. Ylen sivuilla olevassa artikkelissa.

Onhan tämä tullut empiirisesti testattua ja todeksi omakohtaisesti havaittua monta kertaa. Henkilökohtaisesti voisin vaihtaa metsä-sanan paikalle merenrannan tai tunturit.

Aamusella oli sateen uhka ilmeinen, sitä paitsi pyöräteillä jo tuuli kovasti, joten tuntui hyvälle ajatukselle laittaa kumpparit jalkaan, sadetakki päälle ja lähteä metsään eikä maanteille. Otin puukon ja pajukorin mukaan: josko joulun suolasienisalaattiin kävisin rouskuja hakemassa.

Kodin lähimetsä ei ole erityisen kaunis metsä. Siellä ei ole mäntykankaita, ei sammalikkoja saatikka komeita koivikkoja. Se on sekametsää, ”vitikkua”, pajuja ja heinää, tiheitä pieniä kuusia, tänään isoilla poluilla nilkkoihin asti vettä ja pienet polunpätkät heikosti erottuvia kaiken ryteikön keskellä. Mutta silti. Jo parinkymmenen minuutin jälkeen metsäretki oli hyvä juttu. Pian ison korin pohja hyvinkin peittyi haaparouskuista, vähän syvemmälle metsään, kuivempaa kohti mennessäni löytyi myös  kangasrouskuja. Tunnin tarpomisen aikana tuntui, kuinka kostea metsä teki kasvoille hyvää, hengitys syveni, hartialinja laskeutui alas, ja ajatuksissa vain se, missä olisi vielä vähän sieniä…

Kotiin tullessa hyvä mieli ja puoli korillista sieniä. Samaan aikaan alkoikin sade, jota on sitten riittänyt lähes koko päiväksi.

Puoleltapäivin minulla oli toinen rentoutumisretriitti. Vuorossa oli jotain ihan ennenkokematonta: rentoutuskellunta! Ajattelin kokeilla, olisiko se sekä mielelle että mahalle hyväksi. Pehtoori kun on ykskantaan todennut, että jatkuva vatsakipuni on ”ressimaha”, joten siispä rentoutusta kehiin!

Oulufloatsin sivulla luvataan näin:

Rentouskellunnan taustalla on ajatus, että keho pääsee täysin rentoutuneeseen tilaan. Kelluntatankissa ulkoiset aistiärsykkeet karsitaan minimiin, huoneet on äänieristettyjä ja tankin saa halutessaan täysin pimeäksi, lisäksi tankissa on kehonlämpöiseen veteen liuotettuna 400kg Epsom suolaa. Koska suola kelluttaa, ei kehoon tule mitään painetta, jolloin kehontuntemus hämärtyy. Voit rentoutua kokonaisvaltaisesti ja antaa kehon sulautua veteen ja ilmaan.

Olipa metka – ja rentouttava – kokemus! Minulla tosin kesti ainakin vartin, että sain olkapäät ja hartiat rennoiksi, vähän kuin ”kannattelin”, vaikka ei todellakaan olisi tarvinnut. Oli huikea kellua ”paksussa” vedessä. Aika pitkään meni, että sain päässä pyörivät ajatukset, tekemiset, pohdinnat sammutetuksi, mutta sitten olikin epätodellinen olo. Tuntui, että ainakin kädet ja jalat ”liudentuivat” jonnekin. Eteerinen fiilis.

Kellunnan jälkeen ei ollut ”lötky”-olo kuten esim. kylpylän altaissa lillumisen jälkeen, vaan jotenkin kummasti ”ilmava”, iho pehmeä, hartiat laskeutuneet, askel rauhallinen, eikä ollut malttamatonta tarvetta ryhtyä millekään. Palveluun kuuluvat myös monenlaiset, hellivät luonnonkosmetiikka-tuotteet: samppoot, hoitoaineet, hiusseerumi ja monet kosteusvoiteet sekä pieni hetki erikoiskahvia, – teetä tai kaakaota nauttien.

Ei mitään ihmeparannusta, mutta tekipä hyvää. Niin hyvää, että ostin kolmen kerran ”sarjalipun”, jolloin kertakäynnin hinnaksi jää 40 €. Aion siis käydä vielä ainakin kaksi kertaa. Ensi kerralla varaan ajan iltapäivän lopulle: aamulla ja vielä keskipäivällä olen niin tekemisen tarpeinen, että se varmasti hidastaa kunnolliseen rentouden tilaan pääsemistä. Lisäksi aion kokeilla jotakin tarjolla olevista suggestiokelluntaäänitteistä.

Nämä tämmöiset eivät ole mulle mitenkään tavallisia juttuja, mutta tämä teki hyvää!

Iloja ja makuja elämään

Sadepäivä. Kotipäivä. Sisäpäivä.

Juuri tänään hyvä päivä harrastaa ruokaterapiaa, leppoisasti, rauhassa laitella ruokaa. Tärkein kriteeri ruokalajien valinnassa oli, että voisin valmistaa/tarjoilla ruoat  uusista keramiikka-astioistani. Pienen astiakaupan valikoimista olen tilannut kolme pienehköä, kahden hengen sapuskoille sopivaa vuokaa.

Kahden hengen salaatti tällä kertaa tämmöisessä …

Kuinkahan monta hunaja- ja cantaloumelonia olen viimeisen kuukauden aikana syönyt. Siihen on nyt melkein addiktio, – ihan kuin raskausaikana viiliin. Aamiaisella, lounaaksi, salaattiin ruoka-aikana.

Melanzane alla parmigiana, munakoisovuoka italialaisittain.

Tämä on tyttären lempiruoka. Ainakin Italiassa. Minäkin olen tehnyt aika usein, juuri tyttären ollessa ruokapöytään tulossa. Eri kirjoista, eri resepteillä varioinut ja nyt sitten simppeli versio Valiolta! Suomalaista italialaista. Ja tänään kaksin tuumimme, että parasta mitä minä olen koskaan saanut aikaiseksi.

Tuon Valion reseptin sovelsin uuteen vuokaan ja kahden hengen ruokapöytään sopivaksi, kun tein 2/3 aineksilla. Päällimmäinen juustokerros ei ollut mozzarellaraastetta, vaan kv-markkinoilta ostettua ihanaa parmigianoa, josta on enää pieni kimpale jäljellä, ja tomaattina kirsikkatomaatti-Muttia, ei mursketta Tomaatti on ollut pari viikkoa pois itselleni sallimista ruoka-aineista, mutta katsotaan nyt kuinka käy. Tosin tämä oli ainakin syödessä niin lempeää, että eiköhän elimistö kestä. Kuohukerman vaihdoin ruokakermaan – ihan tarpeeksi rasvaa ja kaloreita tässä on ilman kuohuakin. 🙂 Tulipa niin suunmyötäistä, ihanaa sadonkorjuuajan ruokaa, joka sopi tähän vuokaan täydellisesti.

Myös jälkkäri oli sadonkorjuuajan ruokaa. Omppupiirakka kotipihan omenoista. Ja uudessa, pienehkössä vuoassa sekin.

Tämä on jokasyksyinen leipomus. Ohje on täällä blogissa: Pähkinäinen omenapiirakka

Tällä kertaa tein niin laiskasti, etten jaksanut edes Kenwoodia kaivaa esiin, vaan vain sekoittelin ainekset kulhossa. Ihan hyvä tuli sitenkin. Tämä vuoka on ehdoton lempparini noista kolmesta. Kaikki kyllä ilahduttavat. Arjen (ja sunnuntain) estetiikkaa, pieniä iloja päiviin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Eilen illallakin saimme hyvin syödyksi, kun Juniori & R. olivat ruokaillan järjestelyvuorossa kaveriporukkansa kanssa. Juniori kyseli jo aikaa sitten, että voisivatko tulla meidän Festaan istumaan iltaa ja grillaamaan hiiligrillillä. Luonnollisesti luvattiin, varsinkin kun luultiin olevamme mökillä juuri tänä viikonloppuna. Kun sitten olimmekin kotosalla, mekin saimme kutsun osallistua, olla mukana. Olihan nämä kaverit meillekin tuttuja ennestään, yhdessä vietettiin Taskilantiellä Juniorin luona tupareitakin ja muutenkin. Mahdottoman mukavahan se on kun meidät vanhuksetkin kutsutaan mukaan.

Saimme tulla valmiille, kontribuutiomme oli lohipiirakka, jonka tein ja Pehtoori laitteli hiiligrillin valmiiksi. Siinäpä se. Maisteltiin chardonnayta ja chenin blancia – enpä ollut koskaan tajunnut kuinka maistuvat hyvin samankaltaisille. Juniori tietysti heittäytyi toviksi työmoodiin ja koulutti ja opetti ja sitten syötiin. Vetäydyimme ruoan jälkeen sisälle, nuoret (onko yli kolmekymppiset vielä nuoria? – Noh, meidän näkökulmasta on.) jatkoivat sitten keskenään.

Evakkomatkan loppusuoralla

Heinäkuun alussa, juuri kun kiipesimme Ukko-Kolin huipulle, sain puhelun, että kodinhoito oli tilannut ambulanssin ja 91-vuotias äitini oli viety päivystykseen, minkä jälkeen hän jäi sairaalaan. Viides vai kuudes sairaalajakso tämän vuoden puolella. Ja eilen hän pääsi sieltä pois. Kaupunginsairaalan osastolla B3 meni reilut kaksi kuukautta: ”koko kesä” kuten äiti sanoo. Koko kesältä se minustakin tuntuu. Äidillä on entuudestaan puolenkymmentä ”perussairautta”, nyt infektion lisäksi todettiin pari uuttakin, mm. muistisairaus.

Minä olen sanonut jo pari, kolme vuotta, että se on hiipinyt äidin elämään, mutta eipä ole ollut kliinisiä tai mitään muutakaan tutkimustietoa näiden sanomisteni taustalla. Suurin merkitys ”diagnoosillani” on ollut itselleni; olen voinut selittää sillä monia asioita.

Pitkin kesää olen käynyt suunnilleen joka toinen päivä sairaalassa äidin luona ja samalla kuulemassa hoitajilta tietoja toipumisesta, notkahduksista, tuloksista etc., ja jo heinäkuun puolella lääkäri soitteli kotiutumisasiaa: että eipä taida äidistäsi olla enää asumaan Caritaksen kodissaan, että eihän hän edes tiuhaan käyvän kodinhoidon turvin pärjää. Että olisi mietittävä, mihin kotiutetaan ja että tehostettu palveluasuminen olisi vastaisuudessa tarpeen. Eikä sitten tullut juuri muuta neuvoa tai ohjeistusta kuin että ”pitäisi saada allekirjoitus palvelukotihakemukseen”.

Luonnollisesti äitini ilmoitti minulle, että hän ei minkään kolhoosin koppiin asumaan lähde! Sain systerin ja veljen vaimoineen sivustatueksi suostuttelussa, ja elokuun alkupuolella hakemuksessa oli allekirjoitus ja prosessi saatiin alulle. Byrokratia on hidas ja minähän tietysti halusin asioiden etenevän, soittelin, olin huolissani, soittelin taas, yritin edetä, …

ja kuinka ”Isä”-elokuvaa katsoessani tunnistinkaan dialogien kaksi lausetta, jotka toistuivat kerta toisensa jälkeen ja jotka kulkivat hienovireisesti taustalla koko ajan.

Muistisairas isä: ”Minä EN tarvitse, enkä HALUA apua”.
Muistisairaan tytär: ”Minä en tiedä, mitä voin tehdä. En tiedä. En.” 

Samaan aikaan kun ”opiskelin” muistisairautta, sen vaikutuksia ja sitä, mitä voin ja pitäisi tehdä, koetin selvittää, miten toimia, mihin ottaa yhteyttä, miten palvelukotiin pääsee, miten palveluseteli ”siirretään” kotisairaanhoidosta palvelukotiasumiseen, ja kaikkea muuta asiaan liittyvää ja taas kerran kaipasin kirjaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Nyt kaipasin sitä enemmän kuin koskaan, sillä nämä asiat ovat palasina internetin ja viranomaistiedotteiden sulottomassa sekamelskassa. Em. kirjalle tarvittaisiin nyt järeä kakkososa, ja minulla alkaisi melkein olla valmiudet sen kokoamiseen. 😀 Paljon, paljon aikaa kului tähän, mutta halusin edelleen mahdollisimman hyvän hoitopaikan.

Pitkä- ja lyhytaikainen laitoshoito, SAS-työryhmä, palveluohjaaja, sairaspaikka jossain lähikunnan tk:ssa, tehostettu palveluasuminen, vanhainkoti, ryhmäkoti, palvelukoti, palvelutalo, mitä kaikkea?  Esperi, Caritas, Attendo, Onnenrinne, Vanhainkoti, Palvelusäätiö, Mainiokoti. Oulussa nuo kaikki tarjoavat ”tehostettua palveluasumista” ja ”ympärivuorokautista hoivaa”, jotka olivat ne tekijät, jotka äidin uuden kodin piti täyttää. Ja sitten vielä muutama muu ”henkilökohtaisempi” tarve. Voinko valita, miten valitsen, miten toimin?

On tullut pyörällä kierretyksi enemmän kuin 20 palvelukodin huudit, tullut nettisivut kolutuksi, vapaita paikkoja kysellyksi ja lopulta kolmessa paikassa käydyksikin. Neljännestä kiinnostavasta vastattiin tiedusteluihin (joita oli lukuisia) vasta kun päätös oli jo tehty.

Paljon lappusia ja lippusia, puheluita ja puhetta, suostuttelua ja suotuisia hetkiä. Ja viime viikon alussa päätös, että Vuoksi! Se olkoon äidin pitkän evakkomatkan loppusuoran koti, sinne koetetaan saada  ja rakentaa mahdollisimman hyvä ja ihmisarvoinen koti loppuelämäksi. Vakuutuin talon hyvästä hengestä (se on tärkeää), minulle kerrotuista arvoista, joita halutaan toteuttaa, rauhasta, siisteydestä, tarpeellisista palveluista, sujuvasta kommunikoinnista, avoimuudesta ja kaikesta. Sinne lopulta kaikkien osapuolten hyväksyessä varasin paikan. Tämän kesän lopulla on ollut jopa varaa valita vapaista paikoista, ja tässä uudessa paikasa erinomaisen hyvää on, että palvelukoti on lähellä minua ja myös sisaruksia.

Niinpä monien vaiheiden jälkeen viime viikon torstaina Pehtoori, systeri ja minä muutimme äidin tarpeelliset tavarat ja kalusteet Caritaksesta Vuoksiin. Koetimme parhaamme mukaan tehdä mahdollisimman viihtyisän, toimivan, kaikin puolin hyvän uuden kodin äidille. Olin helpottunut, ettei tarvittu mitään ”välisijoituspaikkaa” (Hiirosenkoti tms.), koska jokainen siirto on vaikea, mieltä sekoittava. Olin hyvillä mielin, toiveikas, helpottunut.

Sovimme sairaalan ja Vuoksin kanssa, että viime perjantaina olisi äidin tulo uuteen kotiin. Ei ollut. Infektio taas! Ei puhettakaan kotiuttamisesta, vaikka sairaalasta sitä oli kuukausi hoputettu. Säikähdytti, – taas. Taas kerran, taas. Vielä tuli lisää takapakkeja, ja sitten eilen yhtäkkiä! Soittivat sairaalasta: nyt äiti kotiutetaan, onhan se paikka nyt valmiina? – On se (onneksi!!!), ja minä kotosalla ja jouten valmiina avittamaan kotiutumista taas uuteen paikkaan: Karjalan evakon matka vain jatkuu…

Eilen äidillä matka uuteen kotiin. Olin tukemassa, pelkoja hälventämässä. Asetuttiin. Oman kodin tavarat, muutamat huonekalut, lämmin peitto, oma kahvimuki… Levollisin mielin jätin äidin illalla uuteen kotiin. Evakko, joka ei ole oikein koskaan tuntenut olevansa kotona, on taas uudessa paikassa, palvelukodin huomassa.

Minulla nyt hetken levollinen olo, ja niin äitikin väitti tänään aamupäivällä hänellä olevan. Nyt saan olla avuksi, nyt saan.

Elämä on nyt näin, en olisi enempää osannut. Alakulo hiipuu, nyt elellään päivä kerrallaan.

Hyvä kun on palvelukoti, ja se on tuossa lähellä.

Huomenna taidan piipahtaa..  Elämä on.

Välitetään

Linnanmaan Teknologiakylän keskellä oleva Anni Rapinojan veistos ”Välitä” on ollut vuosia työmatkani, talvisten kävelylenkkieni, kesäisten pyöräreittieni varrella. Se on viestittänyt eri aikoina erilaisia asioita. Saanut miettimään ”mistä välitän”, ”mitä välitän”, ”miksi välitän”, ”kenestä välitän”, ”välitänkö?”

Tänäänkin sen ohi pyöräilin. Palatessani Torin lihamestarin, Kauppahallin kalakaupan ja lähimarketin kautta, mutkan kautta, kotiin.

Taide on siis tehnyt tehtävänsä? – Se on saanut ajattelemaan, se on herättänyt tunteita, pistänyt pohtimaan. Eikös se ole taiteen tehtävä tai syvin olemus? Siis saada ajattelemaan. Mm. taidetta, varsinkin välittämistä ja liikkumisen hyvää tekevää vaikutusta pohdin, ja paljon muuta. Kiersin vielä Rajahaudan kautta kotiin. Taas kerran: liikkuminen on hyväksi. Auttaa moneen.

Vaikka monien herkkupisteiden kautta kiersinkin tänään, oli meillä aika vaatimatonta sapuskaa. Mutta!!! Eilen illalla, yöllä, tänään aamulla kirkastui ajatus, kun hain ohjeita sopivaksi sapuskaksi tuleviin viikkoihin. Kummasti hakeuduin LappItalia-keittokirjani äärelle, ja hohoi! Keksin idean, joka omasta mielestäni on vallan mainio. Palaan asiaan. Mikä tietää paljon reseptiikkaa ja ruokakokeiluja ”julkisesti” eli täällä blogissa taas tihenevään tahtiin herättelen henkiin vanhoja, monia perusohjeita herkkujen tekoon.

Mutta sovitaan, että heti ensi viikolla aloitan. Siihen asti levollista viikonloppua kaikille. Välitetään!

Syksyn kirkkautta ja keiton raikkautta

Kuulaan kirkas, tyven syysaamu kun ennen kahdeksaa pyöräilin kaupunkia kohti. Virholla oli vartin yli, ja T. sai tehdä taikojaan ja dadaa! Kahden tunnin jälkeen hiukseni olivat kiiltävät, lievästi ja oikeaan suuntaan taipuisat, ne ovat lyhyehköön malliin leikatut ja niissä on hienostuneita 🙂 vaaleanharmaita raitoja. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

Iltapäivällä toinen lenkki Kontinkankaalle, jossa tänään viivähdin vain puolisen tuntia, joten aikaa piperrellä ruokaa oli reilusti. Kurpitsoiden satokausi on aluillaan, joten oli soppapäivä tänään. Paahdettu kurpitsakeitto lienee minulle nyt vähän turhan tuhtia, joten tein lempeän raikkaan myskikurpitsakeiton, jossa on kuitenkin sadonkorjuuajan täyteläisyyttä.

Raikas, lempeä ja täyteläinen myskikurpitsakeitto 

    • 600 g paloiteltua kurpitsaa
    • 1 sipuli
    • 1 peruna
    • 1-2 pientä kotimaista omenaa
    • 1 rkl öljyä
    • 8 dl vettä
    • 2 rkl kasvisfondia
    • 1 rkl fariinisokeria (tai canesokeria)
    • 2 rkl sitruunamehua
    • 2 dl ruokakermaa
    • suolaa
    • pippuria

Pinnalle

    • 1 kuutioitu omena
    • 1 rkl voita
    • 0,5 tl currya

Kuumenna öljy kattilassa. Lisää sipulisilppu, paloiteltu peruna, kurpitsapalat ja paloitellut omenat. Kuumenna pari minuuttia sekoitellen. Lisää vesi, kasvisliemikuutiot ja fariinisokeri. Keitä hiljalleen parikymmentä minuuttia.

Soseuta kurpitsakeitto, ja lisää sitten kerma ja sitruunamehu, kuumenna ja mausta suolalla ja pippurilla.

Paista pieniä omenapaloja hetki currylla maustetussa voissa ja lusikoi keittoannosten pinnalle.

Omenapalojen lisäksi käytin Swartzwaldin kinkkusiivuja uunissa grillivastuksen alla muutama minuutin niin, että rapeutuvat – sen jälkeen leikkasin ne pikkupaloiksi, joten Pehtoori sai soppaansa vähän lisää proteiinia pitkän puutarhapäivän päätteeksi. Aiemmin mainostamani HK:n prosciutto pekoni sopisi tähänkin hyvin. Myös paahdettua sipulirouhetta kokeilimme, mutta ei toiminut. Omput toimivat tosi hyvin, eikä curry peittänyt kurpitsakeiton makua.

Jälkkäriksi söimme kokonaisen ananaksen puoliksi. Vähän lahjaksi saatua kyröläistä toffeekastiketta ananaspalojen päälle, eikä muuta tarvittu. Kevyttä ja makeaa. Nyt myös ananakset on mehukkaita ja hyviä. Viimeistään nyt kannattaa hankkia ananaspora. Se lisää tämän hyvän ja halvan hedelmän käyttöä paljon. Me like!

Illan varjot on jo pitkät

Kun vaihtaa kuvakulmaa, tai näkökulmaa, näyttää moni asia aivan uudelta. Ilta-auringossa, alhaalta kukkapenkki näyttää hehkeältä, eikä syksyn kylmyys näytä uhkaavan ollenkaan.

Koko päivän olen ollut liesussa, aamupäivä asioilla, ja sitten Zeppeliiniin – autolla! Koska vesisade ja koska olen monella pyörälenkillä siellä käydessäni ajatellut, että ’pitäisipä joskus käydä  shoppaamassa tuollaiset kengät’ (siellä on Marko-kenkäkauppa, jossa hieman ”erilaisia” kenkiä) ja Clas Ohlsonilta käteviä jäteastioita tai … siis koska autolla voisi kuskata ostokset kotiin, pyörän tarakalle ei paljoa mahdu. Tänään siis hakemaan syyskenkiä ja muuta. Kengät jäi ostamatta, koska myyjä oli niin päällekäyvä, että tuskastuin ja lähdin pois, vaikka ihan mukavat, aika edulliset (82 €), huippupehmeät nilkkurit löysinkin.

Lastenvaateliike Hippu oli ainakin minulle uusi: siellä runsauden pula kipsasi minut niin pahasti, ettei Apsulle eikä Eeville mitään löytynyt. Ohlsonille sain sentään kympin kulumaan, kun ostin sen pienen jäteastian. Pentikiltä ei löytynyt kaipaamaani pienen pientä uunivuokaa, eikä Luhdan myymälästä uusia ulkoiluhousuja. Siis plus miinus nolla!

Kesän pyöräilyn jäljiltä jumittuneet hartiat ja yläselkä vaativat ammattilaisen käsittelyä. Kun Saariselän luottohieroja jäi nyt välistä, menin ”Kipulihakset”-toimipaikkaan tuossa meidän lähellä. Siellä on melkein yhtä hyvä hieroja kuin Tunturihotellin L.

Kotosalla käväisin tekemässä uunilohta ja salaattia, söimme pois ja sitten leffaan. Edellinen elokuvissa käynti on puolentoista vuoden takaa. Silloin, jotensakin juuri ennen kuin korona sulki Suomen, olimme Apsun kanssa katsomassa Ryhmä Haun. Olihan se monin tavoin erilainen kokemus kuin tänään.

Tänään elokuva Isä, joka ei ollut vaikuttava vain Anthony Hopkinsin mestarillisen roolisuorituksen vuoksi. Siinä oli niin paljon: siinä oli näkökulmat, siinä oli paljon tuttua, paljon uutta, paljon kipua ja paljon lohtua. Elokuva ei ollut ahdistava, ei yltiödramaattinen. Se oli hyvä, erinomaisen hyvä. Se auttaa ymmärtämään ja se ehkä auttaa olemaan itselleen armollisempi. Se viipyy minussa vielä kauan.

Kotikaupungissa kulkien

Kun aamun vitkuttelultani ja tupuloinniltani, kovin verkkaisella startilla vihdoin sain itseni tien päälle, oli jo ihanan lämmin. Yli 10 astetta lämmintä ja aika leppeästi puhalteleva tuuli tekivät kulkemisesta mieluisaa. Riddari on tällaisella kelillä mitä mainioin vaate. Lähdin rantaviivan myötäisesti kohti pohjoista, ei mitään määränpäätä, kunhan nyt vaan liikuin. Pateniemenrannan uudella asuinalueella kiertelin ristiin rastiin ja katselin uusia kauniita valmiita ja tekeillä olevia taloja. Olisi ihana asua ihan merenrannassa. Tänään oli kamera mukana ja tänäänkin halo, muttei sivuaurinkoja. Johonkin halloween kuvaan otoksista voi saada jännittävän taivaan… 🙂  Ehkä palaan asiaan.

Matkalle sattui Taskiperän (Pateniemen) venesatama. Sen pitkään kestänyt kunnostustyö on valmis ja siellä on nyt kyllä hienoa, siistiä ja kaikki järjestyksessä. Tulispa sinne ens kesänä joku pikkuinen kioski, sellainen kuin on Kellon Kiviniemessä.

Aika vihreänä on luonto vielä. Pihoilla jokunen vaahtera, pihlajat, virpiangervot ja aroniat jo hehkuvat oranssina, mutta muutoin ei vielä juuri ”kaupunkiruskaa”. Saariselällä  webbikameroiden ja Saariselkä FB-ryhmän kuvien perusteella näyttävät tuntureiden rinteet, paljakat ja kurut jo vaihtaneen väriä, kirkkaan keltaista ja syvänpunaista väriloistoa on mökkimaisemissa. Meillä oli tarkoitus olla juuri tämän viikko ja ens viikonloppu Hangasojalla, mutta eipä se nyt onnistunutkaan, mutta toiveissa on, että josko parin viikon päästä?

Alunperin silloin oli tarkoitus olla (vihdoin) Helsingissä, mutta kun Elton Johnkaan ei tule Stadiin, niin ei sitten mekään. Eltonin Europa Tour on tällä kertaa siirretty kahdella vuodella eteenpäin, ja me siirrämme Helsinkiin menon jonnekin tuleviin kuukausiin. Näin ollen kahden viikon päästä voisi sitten suunnatakin pohjoiseen – olkoon ruskaa tai ei, mutta sulan kelin patikoille ja Hangasojan huolettomaan huomaan soisin pääsevämme. Mutta katsellaan, kuulostellaan. Kuljetaan nyt täällä kotimaisemissa – eihän niissäkään mitään vikaa.

Haloja ja vampyyrin karkottajia

Ja sen yhden kerran, kun minä olen liikkeellä ilman järkkäriä, niin Hollihaassa ja Heinäpäässä on mitä hienoin halo ja vielä pienet sivuauringotkin näkyvissä. Ei muuta kuin kännykällä yrittämään kelvollista otosta. Onhan siinäkin säätömahdollisuuksia, sitten vielä kotona vielä Light Roomilla vähän volyymia ja dynaamiikkaa kuvaan, niin näyttääpä aika hurjalta. Juuri halot, revontulet ja salamointi saavat minut usein ajattelemaan ymmärtäväisesti luonnonuskontoja. joissa taivaan ja sään ilmiöillä on suuri merkitys haettaessa selityksiä maailmamenolle ja ennustettaessa tulevaa. Vaikuttavan näköistä oli tänäänkin.

Iltapäivällä vietin pienen tovin pihapiirissä, jossa Pehtoori on jo aloittanut syystyöt, pensasaidan leikkuun, pihlajien karsimisen etc. Minä katsastelin yrttipenkkejäni, pakkaseen osa sadosta, ehkä teen maustevoita, osa oliiviöljyyn, ja mitähän muuta? – Omista penkeistä tulee joka syksy vähän valkosipuliakin. Niitä en tahdo raskia käyttää. Usein ainakin osa niistä on keittiössä ”somisteena”, vähän kuin sisustuselementteinä, pari pientä kimppua ainakin. Tänään nostin niitä jo kuivumaan. Siksikin, että kuukauden kuvahaasteessa on aiheena valkosipuli ja violetti.

Kuvahaasteessa on tarkoituksena ottaa huomioon myös symboliikka.

Violetti Violetti on usein sidottu ylellisyyteen tai kuninkaallisiin, viisauteen ja taikuuteen.

Valkosipuli Monet kulttuurit ovat käyttäneet valkosipulia henkiseen suojeluun.

Tuo pieni violetti, tai paremminkin purppura, yhden sipuli kyljessä ei oikein viittaa noihin värin symbolisiin merkityksiin, mutta valkosipulin ”henkiseen suojeluun” liittyvän idean koetin toteuttaa tässä toisessa kuvassa. Voisiko tämä millään olla ”valkosipuli vintillä karkottamassa vampyyrejä”?  🙂

 

 

 

Syystunnelmia

 

Eilisen pohjoistuulisen päivän ja pakkasyön jälkeen merenrannassa oli aamulla levollinen tunnelma. Vesi matalalla, taivaan ja pilvien heijasteet veden pintaan kauniin sävyisiä. Omakin touhuaminen tällä erää tyventyy, kylläkin enemmän alakuloksi kuin levollisesti rauhaksi.

~~~~~~~~~~~~~~

On tanssien aika. Mukavaa. Olen seurannut Kiti Kokkosta Instassa jo ennen kuin hän tuli valituksi TTK:n tanssijajoukkoon (ilo seurata mm. upeita mosaiikkitöitä joita monilahjakas ihminen tekee). Treenien nostattamia tunteita  ja kehon hallintaa ja kipuja kulissien takana; hän osaa sanoittaa tuntemuksiaan! Mukavaa luettavaa. Kohta livenä!

~~~~~~~~~~~~~~

Tällainen ruskasydän sattui Poikkimaantiensillan kupeessa kameran linssin eteen, – pikkuisen vielä photoshoppailin.

Elämää eloon!

Hetkeksi taas meidän kahden hengen kupla puhkesi, kun saimme kuin saimmekin pienet tänään meille.

Oli mummin perhepäivähoidon aamutuuri. Ajelin aamusella pienten kotiin, nautittiin aamiaista, ja sitten siirryttiin mummilaan: reilun kilometrin matka on kyllä ideaali tässä elämäntilanteessa. Ensin pelailtiin (Yatzy on nyt ”in”), leikittiin (uusilla ”tyttöjen huttu” = tyttöjen juttu Duploilla) ja sitten metsään. Lapset olivat eilen illansuussa käyneet isänsä kanssa metsäkävelyllä,  ja se oli ollut mahtava juttu, joten tänään uudelleen.

Sieneen Apsu halusi ja oli kyllä tosi kiinnostunut niistä. Ei montakaan sientä ollut katsastettu kun jo polun varresta kuului: ”Rousku! Mummi, täällä on rousku!!” Ja haaparouskuhan siellä. Myös pulleat (madonsyömät, isot) tatit opittiin tunnistamaan. Ja seitikit. Tämän päivän jälkeen Apsulle seitikkejä ovat kaikki sienet, joilla on hatussa pieni kupu, nokka, kumpu. Ja joilla on ruskeat heltat. Niitäkin poika näki ja hylkäsi monta.

Sammalmatto pienen pienellä metsäaukiolla ihastutti, ojien yli kulkeminen hyppien tai lankkuja pitkin oli kuin parhaastakin toimintapiirretystä. Ja Eevis jaksoi taapertaa. Kummasti tuli puhtia lisää kun mummi hoksasi yhden mättään reunalla kaksi pientä linnunmunaa, ihan selvästi pääsiäistipun jäljiltä jääneitä. Eevis hihkui: ”kananmunia”! Koetin edelleen hämmästyttää kertomalla, että kyllä ne suklaamunia on, ja pääsiäiseltä metsään piilotettuja. Hyvin kelpasivat kuusivuotiaallekin vaikka pikkuisen epäuskoinen olikin, saatikka pikkusiskolle.

Metsäreissun jälkeen poimimaan pihapuista omenoita. Sekin oli elämys meille kaikille neljälle.

Aamupäivävuorosta puolenpäivän jälkeen palannut iskä lähti lasten kanssa kotiin palatakseen illansuussa lasagnelle ja jätskille. Siinä välissä ehdin käydä kahden päivän tauon jälkeen sykkelöimässä puolitoistatuntisen. Olihan se kylmää, mutta niin kaunista! Ja teki hyvää. Liike on lääke!

Lasagne hupeni, samoin jälkkärijätski ja sitten taas laskeutui hiljaisuus …

Heilahtelee …

Polun mutkan takana saattaakin olla iso, odottamaton notkahdus, jota ei hoksaa ennen kuin se on kohdalla.

Eilen hehkuttelin kivutonta oloa ja ”projektin” onnelliseen loppuun saattamista. Tänään ei kumpikaan ole todellisuutta. Tässä taas tämä minun surkea tapani odottaa tulevalta vaikka ja mitä, enkä ymmärrä olla iloitsematta (tai surematta) jo etukäteen, kostautuu.

Mutta odottamattomiakin iloja: monien vekslailujen, perumisten, siirtojen ja epävakauksien jälkeen tämänpäiväinen pienten tapaaminen jäi surukseni pois päiväjärjestyksestä, mutta yhtäkkiä tuossa iltakuudelta kaksi pientä onkin työhuoneessani: ”Mummi! Tulostetaan värityskuvia!”

Ja päivällä äidin asioilla, sairaalassa ja samalla reissulla itselleni kukkia ostaessani näin kukkakaupan tiskissä ”lihansyöjäkasvin”, jollaista me jokunen viikko sitten käytiin Apsun ja Eeviksen kanssa etsimässä Kasvitieteellisestä –  löytämättä sitä. Oli siis tänään ostettava kotiin sellainen. Ja kauanhan sitä kummasteltiin ja pohdittiin, uskaltaako siihen koskea, semminkin kun oltiin jo aiemmin katsottu video sellaisesta. Mutta kun iskä näytti mallia, uskalsi Apsukin kokeilla: ”Ihan pehmeä!” 🙂

Ja huomenna on muksujen kanssa aamupäivä! Jos ja jos ja jos!

Tämä vanha Juicen runo, joka oli vuosikausia työsähköpostini allekirjoituksen alla, on tänäänkin niin totta.

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.

Helpotusta monessa asiassa …

Hyvä päivä tänään. Yksi iso projekti, voisin melkein väittää elämänvaiheriitiksi on tänään saatettu päätökseen. Nyt helpottaa, ja onneksi on tunne, että oon tehny voitavani, parempaan en olisi pystynyt, en olisi osannut. Palaan tähän lähipäivinä …

Toinen hyvä tunne liittyy myös ko. kuvaan. Ravintola Nallikariin. Käytiin siellä talkooporukalla lounaalla, rohkenin syödä melkein mitä vain. Jo toinen peräkkäinen täysin kivuton päivä ja yö takana, jo viikon on ollut toiveikas olo, että ei tämä heinäkuun lopulla alkanut ja jokunen viikko sitten pahaksi mennyt epämääräinen ylävatsan, selän, kyljen painontunne, välillä viiltäväkin kipu ja ties mitä kaikkea, olekaan mikään loputon riesa. Olen siis ollut kipeä, jatkuvasti, rampannut lääkärissä, tutkimuksissa, ja syönyt ”oireen mukaista lääkitystä”. Eikä mitään syytä kipuilulle ole löytynyt. Viimeisin arvio, että se on mahakatarri, taas, ja ehkä. Epätietoisuus on pahasta. Mutta koska oireilu on riippuvainen syömisistä ja juomisista niin ei kai sitten muuta pahempaa … vähän varauksellisesti olen mitään tulevaa suunnitellut, kun on ollut kaikkea.

Tälle kesälle on näitä tauteja kertynyt. Toukokuussahan kerroin kierroksesta, joka alkoi hammaslääkäristä, sieltä poskionteloiden ultraan ja kartio-keilakuvauksiin, todettiin kolmois-hermosärky, eikä silloin löytynyt mitään syytä moiseen. Sitten löysin oikeasta leukaperästäni vielä ”patin”, pienen patin, mutta patin kuitenkin. Taas lääkäriin, ultraan – ja bingo: sylkirauhaskivihän se siellä. Samalla erittäin miellyttävä radiologi sanoi ultraavansa myös kilpirauhaset – ihan vaan varmuuden vuoksi, kun olet jo ”tuon ikäinenkin”. Tästä lausahduksesta huolimatta mukava lääkäri. Niinhän siellä kilpirauhasessakin oli isohko patti. ”Otetaanko saman tien ohutneulanäyte, ettei sitten tarvi jäädä miettimään, jos kerran mökillekin ootte lähdössä?” – No otetaan – tietysti.

Mökkielossa ei paljon tullut mietityksi asiaa, ja kun se sylkirauhaskivikin sitten tuli pois, niin lääkärin soittoaikapäivää lukuunottamatta en kovastikaan murehtinut. Kun sitten kuulin, että se olikin vain isohko struuma, jolle ei ainakaan vielä tarvi tehdä mitään, olin erinomaisen helpottunut. Sainpahan selityksen, miksi tavallisestikin matala ääneni joskus menee vieläkin matalammaksi ja miksi joskus tuntuu, että tukehdun ”kun joku menee väärään kurkkuun”. No mutta ”pikku vikoja”, eivät haittaa.

Hammassärky on ollut jossain taustalla koko ajan, välillä äityen häiritseväksi, herättäväksi. Eilen taas kävin lääkärissä. Nope. Ei mitään kipua aiheuttavaa löydetä.

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei mikään vaivaa. Tänään niin monen asian helpottaminen. Sanoinhan: hyvä päivä tänään.

Sekä omasta että teidän puolesta toivon, etten pitkään aikaan rasita ketään epigriiseilläni.