elokuu 2021

Kesä jaksoi elokuun loppuun asti. Tänään pitkästä aikaa pitkää, yhtäjaksoista pyöräilyä, Kempeleeseen, ja ohikin, ja ihan reippaasti. Paluumatkalla taas katselemassa joko vanhan kirkon remppa olisi valmis, mutta ei vieläkään. Kolmas kesä jo menossa. Ja sitten Zeppelinin EspressoHouseen jääteelle!

Minusta on tullut ihan vain teestä nauttija. Viime viikolla kävin Torin laidalta Kofeiinikomppaniasta (se on kyllä mukava puoti!)  ostamassa Marquis de Gris -teetä ja rommi-vanilja -teetä, joka maistuu 80-luvun rommi-rusina-hittijäätelölle. Joka toinen päivä vain, on se sen verran äitelää. Tai jotenkin ”epä-teetä”. Marquis on oikeaa, mustaa, hyvää haudutettavaa aamiaiselle hyvin sopivaa. Viime viikolla Mon Choussa croissantin kanssa nauttimani mansikka-samppanjatee sopi kesäisen kahvila-lounaani tunnelmaan ja makuun oikein hyvin. Aasia Marketista hakiessani ihan muita juttuja ostin myös pikku ”puntin” vihreää teetä. No se ei oo mun juttu. Yritin kuitenkin.

Mökillä meillä on purkin pohjalla vielä muutaman kerran nautittavaksi Wienistä Sissi-museon kaupasta ostamaani mustaa teetä, jota on maustettu myös hedelmillä, marjoilla (kirsikalla?) ja ties millä. Se ON todella hyvää. Kaikki sitä maistaneet ovat pitäneet siitä; sitä kun saisi jostain vähän lähempää kuin Wienistä!

Huomaatteko, että yritän todistella (lähinnä itselleni), että tykkään kovastikin teestä. No tykkään, mutta kyllä minä pian taidan palata etupäässä kahvista nauttijaksi. Enhän tarvitse sitä kuin kaksi vajaata mukillista päivässä. Aamupalalla yhden, ja sitten yhdeksän tietämissä toisen. Varmaankin työvuosilta jäänyt sisäiseen kelloon tuo kello yhdeksän kahvi. Hyvin harvoin, lähinnä juhlissa tai jossain tapaamisessa, päivisin tai iltaisin juon kahvia. Jos voin valita se on sitten cappuccino, espresso tai icecoffee. Tai joskus talvella ravintolassa jälkkärin tilalle Irish Coffee.

Olisiko suosituksia teelaaduista, joita kannattaisi vielä kokeilla?

Kaksistaan lohisopalla Turkansaaressa päntiönnään: aina 38 vuoden välein. Tänään ja 27.8.1983. Päivien väliin mahtuvat meidän aviovuodet. Hyvin mahtuvat, lisäkään ei ole pahitteeksi.

Hääpäivää juhlistaaksemme lähdimme – poikkeuksellisesti – kaksistaan pyöräilemään. Kirpeä, lämmin, aurinkoinen, vastatuulinen taival kohta Turkansaarta kesti tasan tunnin. Minulla vähän puhti pois, mutta jotain on jäljelläkin. Lounas samalla penkillä tai ainakin samassa paikassa, jossa oltiin hääpäivänämme. Kahvilan pitäjän ehdotus viettää isot 40-vuotishääpäivät samassa pirtissä ei ollut ollenkaan huono. Ehkä vietämmekin isot juhlat!

Häämme olivat siihen maailmanaikaan aika isot. Vieraitakin noin 70 henkeä, perheet, mun etelän sukulaisia (muutama täti, eno vaimoineen ja muutama muu), Pehtoorin sukua lähempää ja sitten meidän kavereita muutamia. Ei mitään isoa hulabaloota. Mutta kirkkovihkiminen, lohisoppa, leipä orrelle, hääkakkua ja sitten valssille. Ei muuta ohjelmaa, isäni sanoi pihalla muutaman sanan, äiti tirautti kyyneleet. Niillä eväillä on hyvin pärjätty nämä vuodet.

Tänään kesken lohisopan tärkeä puhelu, niin hyviä uutisia, että ei haitannut vaikka keitto hieman ehti jäähtyäkin. Hyvää se oli silti. Vähän kierreltiin saarella, käveltiin vihkikirkon lyhyt käytävä: ei siinä ole kuin 15 askelta ovelta alttarille.

Nautimme seesteisestä rauhasta, loppukesän leppeästä säästä ja idyllisestä, aika sykähdyttävästä miljööstä kunnes oli aika lähteä polkemaan takaisin kohti kaupunkia. Pehtoori Halliin hankkimaan einettä iltaruoalle, – kalaa tietysti, ja minä Kontinkaalle.

Kotipihalla taas treffasimme, pihalla hyvä.

Pikkuisen oli ajatuksena että illan tullen vielä käymme samppanjalla Pikisaaren uudessa Winebar Kurkelassa, mutta eipä me pienen kuhailtasen jälkeen mihinkään jaksettukaan. Ihan vain keskenään, niin kuin jo pitkään, usein, aina, enimmäkseen. Tuossa välissä lapset olivat ”lainassa” parikymmentä vuotta, mutta sitten taas kaksin. Mikäpä tässä. Ei sitä poiketa hyvin aloitetulta polulta, ei kuljeta syrjään elämän jatkuvalla patikalla. Enimmäkseen on ollut helppokulkuista, samaan suuntaan, eikä vastakkain.

Hyvä patikka tämä on.

Soppapäivä. Pitkästä aikaa juuressosekeittoa, – syksyn soppaa. 

Porkkana-juustokeiton ohje on täällä

Se on lempeää ja melkein makeaa keittoa, hyvää juurileipää oheen ja johan nälkä lähtee. Reseptiä etsiessäni scrollailin ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksia. Muutaman vuoden takainen ”soppa joka viikolle” -projektini oli kyllä mukava, ja monta hyvää keittoa tuli löydettyä, kokeiltua ja jätettyä pysyväksi meidän ruokavuotemme valikoimiin. Ilokseni hoksasin, että tuolloin vireillä ollut ruokakuvauksen harjoittelua on ollut paljon, ja aika mukaviakin kuvia joukkoon mahtuu.

Selailehan sinäkin Jokaviikkoinen soppamme-postauksia scrollaamalla.

Linkin takana on puolensataa soppa- ja keitto-ohjetta. Vähän harmittaa, etten jaksanut sitten lopultakaan yrittää saada aineistolle kustantajaa tai tehdä (neljättä) omakustanteista keittokirjaa. Aineisto olisi jotensakin valmiina. 😀

Koko päivän kestänyt vesisade, ei kovin rankka kuitenkaan, sopi minulle tälle päivälle oikein hyvin. Puhelinrumbaa kaupungille ja äidin asioita on ollut hyvä hoidella tänään. Että minua raivostuttaa kun ihmiset eivät voi vastata sähköposteihin, vastaisivat vaikka ”ei” tai ”ei kiinnosta” tai ”ei  oikea paikka mihin posteilet”, mutta vastaisivat. Monen päivän ”radiohiljaisuus” tai vastaamattomuus ei ole hyvä. Puhelimella sitten on onnistunut paremmin.

Ja systerin luona kävin yrittämässä olla avuksi, mutta hukkareissu. Eivät riittäneet minun jo vanhentumassa olevat tietoliikennetaidot ja ATK. 😀

Nyt hämärän hyssyssä olen ”pukenut” kotia syksyisemmäksi, kesän limet ja pinkit, valkoiset ja vihreät kaitaliinat, pikkupurkit, muutamat koristetilpehöörit ja sen sellaiset on nyt pakattu vaatehuoneeseen ja esille otettu harmaata, ruskeaa, pehmeää valkoista – kynttilöitä, kippoja, lautasliinateline, kori … Verhoja en vaihda. Ei ole vaihtoverhoja. Tulkoon syksy.

Viime yönä oli täysikuu. Mutta minäpä en tiennyt siitä mitään. Sellainen ei ole tavallista. Ja vaikka olen taas viime aikoina tullut väittäneeksi, että ylenpalttinen nukkuminen on täysin yliarvostettua hapatusta, niin kyllä viime yön levollisen yhdeksän tunnin jälkeen taas tiedän, kuinka verratonta se sittenkin on!

On ollut edelleen niin hyytävän kylmää, että palatessani aamupäivän kaupunkireissulta harkitsin vakavasti takkatulen sytyttämistä. Onko jo niin syksy? Pihahommiakin olisi ollut, mutten todellakaan ollut kiinnostunut. Kirjoituspöytähommiksi meni loppupäivä.

Miten toimit kun työssäsi, arjessasi, elämässäsi sinulla on ongelma? – Onko alasi koulutukseen kuulunut ongelman ratkaisutaitojen oppimista? Enkä nyt tarkoita matemaattisia yhtälöitä vaan elämää ja arkea. Oletko löytänyt välineitä ja keinoja siihen, miten toimit ja miten kohtaat, kun eteesi tupsahtaa ongelma.

Keskusteltiin asiasta tyttären kanssa pari viikkoa sitten: kauppatieteilijä ja tietotekniikan opiskelija, koodari, päätyi pohdinnassa hyvin samankaltaiseen lähestymiseen kuin minäkin. Myös humanistisisareni kanssa asiasta juttelin ja hänkin oli hyvin samoilla linjoilla. Eilen viiniseuran porukoiltakin kyselin samasta asiasta. Valtaosa heistä on luonnontieteilijöitä, biologeja, ja heilläkin vastaus oli aika lailla sama. Vain Pehtoorilla on ollut suoraviivaisempi, käytännöllisempi, enempi sellainen ”tartutaan härkää sarvista” -asenne kuin muilla. Vaikuttaneeko insinöörikoulutus siihen?

Ja onko itse asiassa niin, että monesti vain toimitaan, eikä edes hoksata, että edessä on joku ongelma, joku asia, joka on ratkaistava. Pulinat pois: tartutaan toimeen, ryhdytään tekemään!

Onko suhtautuminen ”ongelmaan” myös luonnekysymys? Ehkä onkin enemmän kyse siitä kuin koulutuksesta tai aiemmasta oppimisesta?

Ehkä se, että opiskelussani ja työssäni, oppiessani ja opettaessani on ollut keskeistä ratkaista ongelma, suhtaudun myös ”oikeassa elämässä” paljolti tiedottamatta, automaattisesti ja joskus varmaan turhaankin siten, että ryhdyn pilkkomaan ongelmaa palasiksi, katsomaan tarkemmin, mikä se on, hakemaan tietoa vastaavista ongelmista ja niiden ratkaisuista muualta. Ennen se tarkoitti kirjastoon menemistä ja/tai asiasta jotain tietävien etsimistä ja heidän kuulemistaan, ehkä myös omista aiemmista kokemuksista oppimista. Nykyisin sitten on edessä googlaamista ja soittelua, mutta toki myös kirjoja. Ja herranen aika, ajatteluakin! Vaihtoehtojen pohtimista, prosessointia. Mutta monimutkaistaako se asioita? Vatvominen ja vatulointi vain sotkee asioita, vai mitä?

Ehkä minä kuitenkin vielä vähän piirtelen prosessikaavioita, laadin aikatauluja ja teen ongelmanratkaisusta projektin, jolla ongelma saadaan pois päiväjärjestyksestä.

Kehäpäätelmä? – Niissä olen ollut joskus aika hyvä. 😀

Ehkä huomenna laitan vain toimintavaiheen päälle!

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.

”Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!”, Nasu virkkoi.

Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi: ”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Ajatteles. Sitäkin.

Hyytyvän kylmässä aamupäivässä polkien melkoisen mutkan kautta Kasvitieteelliseen puutarhaan. Siellä oli paljon kaunista, eikä ollut (enää) edes kylmä. Käveskelin, kiertelin. Matka jatkui hautausmaalle, sielläkin kukat kukoistuksessa. Vielä levollisempaa.

Tänään ei keittiöhommia, sillä suuntasimme iltapäiväksi Oulunsaloon. Tavattiin ystäviä yli 1½ vuoden tauon jälkeen. Pitkästä aikaa vieraisilla kenenkään kotona. Paljon päivitettävää, muisteltavaa ja suunnittelua. Viinikerhomme täyttää tänä vuonna 30 vuotta, – miten juhlistamme? Rahaa on korona-aikana säästynyt ja kertynyt, kun ei olla kokoonnuttu. Mutta josko pidettäisiin marraskuussa hienot juhlat?  Sitä pohdimme samalla kuin kisasimme: oli ”THe 16^th Botrytis Challenge tasting!” Eihän se tällä kertaa meiltä kahdelta kovin hyvin mennyt. Tärpit ja treenit takana olivat huolimattomia, paljon on unohtunut opittua. Ehkä taas ryhdistäydymme josko vaikka harrastus ja oppiminen elävöityisi aikojen (ehkä) normalisoituessa. Käänsimme jutun positiiviseksi: onneksi on vielä paljon oppimista, joten tarvitsemme ystävien seuraa ja vertaistukea tällä loputtomalla saralla. 😀

[Tässä kuvassa on jotain minun mielenmaisemastani!
Kaiken sotkun yläpuolella kuitenkin pelastusrengas ja lippu (liput) korkealla.
Levollinen meri ja valkeita veneitä, jotka turvallisesti satamassa, mutta pääsee niillä poiskin… ]

Yllättäen olikin tänään sittenkin ruokapöytään tulossa muitakin kuin Pehtoori; ei ollut kahta kalaa eikä viittä leipää, – oli vain yksi kala ja salaattia, joten ei muuta kuin aamupäivällä kalasatamaan hakemaan lisää ja lettutaikina tekeytymään jääkaappiin. Ja olihan eilinen sienestys Kauppatorilla. Siispä kanttarellimuhennosta!

Hyvin söimme.

PS. Ruusu voi olla tällainenkin. Nämä ovat toissapäivänä markkinoilta ostettuja…

Meillä oli äsken rapukestit. Kahden hengen vaatimattomattomat katkarapukekkerit. Lopulta oikeinkin maukkaat ja mukavat. Ei ´Helan går´, eivätkä mitkään muutkaan ryyppylaulut raikaneet, ei ollut saksiniekkoja, ei övereitä kattauksia, mutta sentään paahtoleivän ja tillin tuoksua, ravun makua ja kylläiseksi asti syötävää (lämmin ruokaosuus oli hauki-lohimurekepihvit suoraan Kauppahallin tiskistä kotiin lämmitettäväksi tuotuna).

Ja ohessa oikeinkin hyvä, suht edullinen soave. Otto sopi tähän oivallisesti, varmaan moneen muuhunkin. Selkeä, puhdas, sopivan hapokas, makuakin siinä oli, ei ehkä hedelmäisyyttä, mutta enpä sitä rapujen kanssa kaivannutkaan. Suositus italialaisen keittiön perinteisille herkuille: tonnikala- tai katkapasta tykkäisivät varmastikin tämän seurasta.

Pienimuotoiset kekkerit eivät olleet tämän päivän suunnitelmissa; ”pitkän aikavälin kalenterissa” oli jotain ihan muuta. Pienten kanssa oli tarkoitus viettää iltapäivää ja sitten ehkä vielä Kontinkankaalle, mutta eihän se nyt niin mennyt, eikä mene huominenkaan kuten oli suunniteltu. Viime hetken muutoksia moneen suuntaan, mutta hyvinhän kaikki sitten kuitenkin. Näin vanhennettuani ja vapaaherrattarena elellessäni olen oppinut hieman työminääni joustavammaksi, edes hiukan sietämään aikataulujen muutoksia – miten se menikään ”oppia ikä kaikki”.

Niinpä meillä oli sitten Pehtoorin kanssa iltapäivällä aikaa käydä toistamiseen, sateen toviksi tauotessa, Kansainvälisillä markkinoilla: kimpale kaksivuotiasta parmesaania, pienille kirjat, pretzeleitä ja torilta kanttarelleja sekä  TATTEJA!!!, Kauppahallin kalakaupasta tälle ja huomiselle päivälle hyvää. Vielä kirjastosta muutama kirja ja sitten oli syksyiseltä vaikuttavan viikonlopun huvitukset hankittuna.

Tänään taas tuli todettua, että vaikka maailmalla tapahtuvat kauheudet (nyt Taleban!), luonnon katastrofit ja kotimaasta monet hätkähdyttävät uutiset sattuvat, välillä ahdistavat, niin niiltä voi sulkea silmänsä tai ainakin niitä voi yrittää häivyttää näkökentästä, yksinkertaisesti tauottaa uutisten lukemista, suojella itseään. Itsekkäästikö? – ei, en sittenkään hyväksy syyttelemään siitä itseäni. Sen sijaan naapurustosta, ystävistä tai lähipiiristä kuultavat ikävät uutiset satuttavat – eikä niiltä voi, eikä edes halua, sulkea korviaan, ei halua olla ajattelematta, kokematta, myötäelämättä. Yhtä aikaa on taas paljon. Minusta ei ole kantamaan maailmantuskaa, mutta lähellä oleva koskettaa.

– Minä olen lomalla, Ruttuvaari sanoi nyrpeänä. – Minä saan unohtaa mitä haluan. Unohtaminen on mukavaa. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä.

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Tänään on tuntunut syksyn olevan jo tuloillaan, ja silti – tai ehkä juuri siksi – minusta on tuntunut, että olen ollut lomalla koko päivän.

Usvaiseen aamuun lähtiessäni oli etsittävä sormikkaat, oli aika kylmä. Palattuani lenkiltä järjestelin sitten ulkoiluvaatteita: otin lämpimiä jo esille, myös sadeviitta ja riddari ovat nyt hollilla valmiina ulkoiluihin. Ei haittaa – pidän syksystä, syksystäkin.

Mietin ja suunnittelin säilöntähommia, jotain spessua olisi mukava säilöä. Sieniä ei ainakaan vielä ole meille koreihin kertynyt, marjoja pakastan vain muutaman pussin per marjasortti. Jos tekisi toisen satsin sitä juhannuksen herkkua samppanja-mansikkahilloa. Sopisi se joulupöytäänkin. Viikonloppuaamuihin. Myös jotain pikkelsiä tms. voisin tehdä. Tosin minun lisäkseni niistä eivät juuri muut ruokakunnan jäsenet piittaa. Katsellaan.

Syksyistä oli sapuskakin tänään: auramurulla, paprikalla ja sipulilla täytetyt kesäkurpitsat.

Melkein jo istahdin telkkarin ääreen; en ole tainnut kahteen kuukauteen kertaakaan katsoa? En edes olympialaisia. En uutisia. En mitään. Mutta nyt kutkuttaa, jotta jos tänään aloittaisin sen Virgin Riverin kolmoskauden.

Samalla voisin aloittaa villasukkahommelit. Ei vielä joululahjoiksi, vaan ihan itsestäni aloitan! ”Hyvän mielen villasukat” -kirjasta valitsin mallinkin. Tänä vuonna ei enää omia kehitelmiä, ”vapaasti kudottuja” 😀 , vaan oikein ohjeen mukaan aattelin neuloa. ”Huolettomuus”-sukat ovat polvisukat, ne ovat pitkät ja kirjoneuletta kokonaan. Voi olla, ettei muita sukkia sitten tänä syksynä valmistukaan. Sekään ei haittaa. Se olisi itse asiassa merkki siitä, että korona ei enää kotoiluta koko syksyä ja talvea.

Mikäs olisi huolettomuus-sukkien väri? Luulen, että jokunen vyyhti täytyy käydä hakemassa näiden tummien sävyjen lisäksi. Neljällä värillä ne syntyvät. Mikä on huolettomuuden väri?

Kun yöllä valvoo useampia tunteja, ei aamu toimi kuten tavallisesti. Tai siis ainakaan minä en toimi pitkien valvottujen tuntien jälkeen. Kun vihdoin aamuyöllä/aamukuudelta nukuhtaa uudelleen, tulee nukutuksi liian myöhään ja sitten sekin harmittaa. Tänään pääsin aika äkkiä moisen  yli.

Ja sitten onkin ollut touhua, tekemistä, tiedottamista, tekstailua. Kulkemista, keskustelua ja kokkaamistakin.

Meni illansuuhun ennen kuin monista kohtaamisista kotiuduin, mutta sitten istahdimme Pehtoorin ja tyttären kanssa ruokapöytään. Sateesta huolimatta kesäinen grillaussetti.

Pilviä taivaalla, mutta niillä on kuitenkin hopeareunat, ja aurinko jo pilkistää…

Loppuviikoksi on luvassa paljon hyvää. Huomenna pääsen pyöräilemään. Pitkästä aikaa. Ihan yksinolokin on nyt tervetullutta – ainakin muutamaksi tunniksi. Viikkoon en ole kuunnellut yhtäkään äänikirjaa (normaalisti 2 – 3 viikossa): mutta huomenna jatkuu. Eikä mitä tahansa: Berliinin poppelit -sarjan 6 osa on julkaistu Bookbeatissa eilen! Ja telkkarissakin on jotain hyvää odottamassa: Netflix-sarjan Virgin Riverin kolmas tuotantokausi! Onhan mukavia juttuja!

Täällä on hiljaista, rauhallista, ruokapöydässä paljon tilaa ja vähän ruokaa.

Aamulla sunnuntaibrunssin (HK:n prosciutto uutuuspekoni todettiin hyväksi) jälkeen ehdittiin Eeviksen kanssa vielä olla hippaheikkiä ja Apsun kanssa pelata Yatzya samaan aikaan kun aikuiset toisessa mökissä siivosivat ja pakkasivat. Mutta kymmenen jälkeen tänne laskeutui hiljaisuus ja ikävä.

Oli palattava ”normaaliin mökkieloon”. Viime päivinä  draama queen Eevis on vienyt mummin kaiken huomion ja Apsu on varmistellut, ettei ole mitään mökkielämän ulkopuolista maailmaa, mutta hiljalleen alkaa tuntua, että on palauduttava todellisuuteen, ajateltava vähän eteenkin päin ja elättävä isommassa yhteisössä, koetettava ajatella ulkopuolistakin maailmaa.

Mutta vaikka ikävä iskikin, niin toisaalta kyllä me nautimmekin, kun saatiin paikat tavalliseen väljään järjestykseen ja voitiin ryhtyä muutamiin tarpeellisiin toimiin. Ei ole mökillä tällä kertaa todellakaan työleiriä vietetty, mutta tänään jotain puuhasteluja kuitenkin.

Hetken mietin, että olisiko tänään ”suuri siivouspäivä”, se joka kerran vuodessa täällä on tullut tehdyksi, mutta nope! Ulkona oli lämmintä +23 C, leppeä etelätuuli, aurinko siniseltä taivaalta ja meillä sekä pakastimessa että sienipurkeissa iso vaje, joten päätimme lähteä kimpassa ”vakkarimestoille”: pyörillä kohti Pieranvaaraa, Ahopäännokkia ja Hangasojan yläjuoksua. Muutama kilometri mökiltä polkien ja sitten pyörät latupohjan sivuun ja metsään.

Ja saman tien yksi komea herkkutatti! Ja toisenkin Pehtoori löysi myöhemmin. Ja siinäpä se sitten olikin. Mutta tulipahan käveltyä. Minä olin metsässä reilut pari tuntia, eikä saalista ollut. Kuvia sentään. Ja hyvä mieli, liikkumisen ilo. Maisemat, hiljaisuus, rauha, mun Lappi!

Hangasoja, meidän tunturipuro, kulkee välillä pehmeiden, vihreiden heinikoiden keskellä.

Nyt on vielä paljon tälle päivälle tekemättä. Ja todella paljon tehtykin.

On vaan niin hyvä tunne, kun saa kunnialla ja ajoissa tehdyksi ison, paljon opettaneen jutun. Tai parikin.

Ja vaikka vielä tänään ei päästykään lähtemään pohjoiseen, niin hyvin vahvasti näyttää siltä, että huomenna päästään! Nyt siis pakkaamaan! Ne vähäiset omat romppeet ja vaatteet laukkuun, ruoat onkin jo hankittu, pullat leivottu, kukat kasteltu, kameralaukku jo autossa. Hieman varauksellisesti, mutta kuitenkin, taas kerran niin mielelläni kohti Hangasojaa. Kesälomaahan se taas pukkaa! 🙂