Tea time

Kesä jaksoi elokuun loppuun asti. Tänään pitkästä aikaa pitkää, yhtäjaksoista pyöräilyä, Kempeleeseen, ja ohikin, ja ihan reippaasti. Paluumatkalla taas katselemassa joko vanhan kirkon remppa olisi valmis, mutta ei vieläkään. Kolmas kesä jo menossa. Ja sitten Zeppelinin EspressoHouseen jääteelle!

Minusta on tullut ihan vain teestä nauttija. Viime viikolla kävin Torin laidalta Kofeiinikomppaniasta (se on kyllä mukava puoti!)  ostamassa Marquis de Gris -teetä ja rommi-vanilja -teetä, joka maistuu 80-luvun rommi-rusina-hittijäätelölle. Joka toinen päivä vain, on se sen verran äitelää. Tai jotenkin ”epä-teetä”. Marquis on oikeaa, mustaa, hyvää haudutettavaa aamiaiselle hyvin sopivaa. Viime viikolla Mon Choussa croissantin kanssa nauttimani mansikka-samppanjatee sopi kesäisen kahvila-lounaani tunnelmaan ja makuun oikein hyvin. Aasia Marketista hakiessani ihan muita juttuja ostin myös pikku ”puntin” vihreää teetä. No se ei oo mun juttu. Yritin kuitenkin.

Mökillä meillä on purkin pohjalla vielä muutaman kerran nautittavaksi Wienistä Sissi-museon kaupasta ostamaani mustaa teetä, jota on maustettu myös hedelmillä, marjoilla (kirsikalla?) ja ties millä. Se ON todella hyvää. Kaikki sitä maistaneet ovat pitäneet siitä; sitä kun saisi jostain vähän lähempää kuin Wienistä!

Huomaatteko, että yritän todistella (lähinnä itselleni), että tykkään kovastikin teestä. No tykkään, mutta kyllä minä pian taidan palata etupäässä kahvista nauttijaksi. Enhän tarvitse sitä kuin kaksi vajaata mukillista päivässä. Aamupalalla yhden, ja sitten yhdeksän tietämissä toisen. Varmaankin työvuosilta jäänyt sisäiseen kelloon tuo kello yhdeksän kahvi. Hyvin harvoin, lähinnä juhlissa tai jossain tapaamisessa, päivisin tai iltaisin juon kahvia. Jos voin valita se on sitten cappuccino, espresso tai icecoffee. Tai joskus talvella ravintolassa jälkkärin tilalle Irish Coffee.

Olisiko suosituksia teelaaduista, joita kannattaisi vielä kokeilla?

Loppukesän lukukokemuksia

Anni Blomqvist, Tie Myrskyluodolle

Välillä etsin luettavaa/kuunneltavaa klassikkojen joukosta, nimenomaan ”lukemattomia” klassikoita. Myrskyluodon Maijan tarinoita en ole koskaan aiemmin lukenut, mutta nyt on sarjan ensimmäinen koettu. Ja kyllä, kyllä minä tykkäsin.

Leila Tuure, Peiliinkatsoja

Näitä 1900-luvun alun naisten elämästä kertovia ”piiasta kauppiaaksi” tai talontytöstä koulutuksen kautta korkeaan sosio-ekonomiseen asemaan päässeistä naisista on aika paljon historiallisia romaaneja. Monia kymmeniä niitä olen lukenut. Tämäkin oli sellainen. Eikä sarjassaan ihan tavallinen tarina. Pidin erityisesti tavasta, jolla kirjailia saa Lyylin ajatukset ja ”kasvun” tuntumaan hyvinkin todenmukaiselta. Miten Lyyli haluaa olla Lydia, mutta välissä on ”Lyyti-vaihe”. Hyvää viihdettä.

Paolo Giordano, Jopa taivas on meidän

“Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukukokemuksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Näin todetaan Publishers Weekly -lehden arvostelussa.

En ehkä ihan allekirjoita. Ei minua musertanut, mutta kyllä miljöö(t) on hienosti kuvattu, ja henkilöhahmot, sanoisinko ”aika erikoiset”, on vahvasti luotu. Yli 20-tuntinen äänikirja kului hyvin heinäkuun alkupuolen pyörälenkeillä.

Anja Portin, Radio Popov

Miksi valitsin tämän? – Ei aavistustakaan. Kuuntelin tuon edellisen kanssa rinnakkain. Tämä luokitellaan lasten kirjallisuuteen kuuluvaksi, mikä kyllä minua vähän kummastuttaa. Tässä oli paljon hyvää, ajatuksia vanhemmuudesta, lapsista, kasvatuksesta, hyvän ja pahan erottamisesta, toisten huomioonottamisen, myötäelämisen ja ystävyyden tärkeydestä. Lukijana Antti J. Pääkkönen teki kirjasta vielä paremman kuin jos olisi itse ”vain” lukenut sen kirjana.

Tuli mieleen, että jos tämä olisi julkaistu mun keskikouluaikana, teinivuosina, tämä olisi ollut se kirja, josta olisin tehnyt jokavuotisen kirjallisuusaineen.

Anne B. Ragde, Talon tytär

Berliininpoppelit-sarjan kuudes osa. Sarjaan koukuttuneena tietysti otin tämän lukulistalle. Alussa, aika pitkään tuntui, että liikaa vanhan kertaamista, liikaa entisiin paluuta, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen tämä oli taattua Ragdea. Mukava kirja.

Cheryl Strayed, Villi vaellus

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin:

Cheryl Strayedin ”Villi vaellus” ei sekään ole mikään sankaritarina, kuten eivät ne muutkaan tämän vuoden matka/vaelluskirjat, jotka olen kuunnellut, vaan hyvin inhimillinen kertomus nuoren naisen patikkareissusta Yhdysvaltain länsirannikolla, vaellus Meksikon rajalta Kanadan rajalle = PCT, Pacific Crest Trail. Kirja on myös elämäkerta, matka itseen, omaan menneeseen, persoonallisuuteen, – kaikkea muuta kuin pateettinen ”kasvutarina”. Hyvin kirjoitettu, monipuolisempi kuin odotin. Harmitti kun loppui, mikä on varma merkki että kirjan parissa oli ollut hyvä.

Hanna Jensen, 940 päivää isäni muistina

Kuinka ollakkaan Hanna Jensenin omakohtainen kokemus isänsä sairastumisesta muistisairauteen, ja hänen siitä kirjoittamansa ”muistelmakirja” ja tietokirja tuli tallennetuksi Bookbeatin kirjavalikoimasta puhelimeeni. Eikä suotta. Kirjallinen ”vertaistuki”, samaistumisen helppous ja runsas tieto olivat tämän kirjan iso anti minulle.

Kari Lumikero, Uutismies

Olen tätä ennen lukenut/kuunnellut Rauli Virtasen ja Eeva Lennonin omaelämäkerrat, joista niistäkin pidin, mutta tämä oli minusta ehkä paras. Ehkä siksi että Lumikero kertoo ulkomaantoimittajan työn kulusta, muutoksesta ja päivien kulusta enemmän kuin edelliset. Hän kertoo paljon myös omasta elämästään työn ulkopuolella ja matkastaan toimittajaksi, lapsuudestaan. Kirjaa lukiessa tuli kerrattua maailmanpolitiikan isoja vaiheita (mm. Afganistanin edellinen taleban-hallinto, Palmen murha etc.)  ja (luonnon)katastrofeja (Estonia, Thaimaan tsunami) – lähihistorian suuria tapahtumia läheltä. Lumikeron äänihän on tuttuakin tutumpi ja tämän lukemiseen se luonnollisesti sopi mitä parhaiten.

Pete Riski, Maailman yksinäisin pieru

Katselin Bookbeatin ”lastenkirjahyllystä”, mitä siellä on tarjolla ja kun lapsenlasten huumorissa tällä hetkellä ”kakka-pieru” -jutut vilahtelevat aika usein, tämän kirjan nimi pysäytti. Olipa kaunis kirja, ja kaunis tarina. Kannattaa ladat ja katsella ja lukea. Tärkeistä asioista lapsia ymmärtäen kerrottu ja kuvattu kauniisti: jokainen on arvokas omana itsenään.

Sopii hyvin aikuisellekin.

Helena Liikanen-Regner, Maman finlandaise, Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa 

Ulkosuomalaisen Helena Liikanen-Regnerin kokemuksia sopeutumisesta ranskalaiseen Antibesin kaupunkiin kahden pienen lapsen ja ranskalaisen miehen kanssa. Journalisti, uutistoimittaja (MTV:n uutisissa), joka elää ja pohtii ruoka- ja muun kulttuurin eroja Suomen ja Ranskan välillä, koettaa kasvattaa lapsistaan (ainakin) kaksikielisiä, kertoo neuvola-, päiväkoti-, koulumaailman eroista Suomen ja Ranskan välillä.  Mielenkiintoista, eläväistä ja hyvin kirjoitettua.

Taas yksi kirja, joka toi uuden seurattavan Instagramiin: https://www.instagram.com/chez_helena/

Björn Natthiko Lindeblad, Saatan olla väärässä

”On helppo sanoa, mistä tässä kirjassa ei ole kyse. Se ei käsittele uskontoa. Se ei kerro, miten hyvää elämää tulisi elää. Se ei yritä sanoa, mihin lukijan pitää uskoa. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, miten suhtautua omiin ajatuksiin ja tunteisiin niin, että elämä tuntuu nautinnollisemmalta, vapaammalta, kirkkaammalta, selkeämmältä ja viisaammalta.”

Ruotsalainen ekonominuorukainen ryhtyy buddhalaiseksi metsämunkiksi Thaimaassa. Björn Lindebladista tulee Natthiko ja hän viettää 17 vuotta luostarissa (ja maailmalla), kunnes palaa ”maailmaan”. MItä muuta sen ja ALS-tauti -diagnoosin välissä tapahtuu. Mitä hän on oppinut, mitä hän ajattelee elämästä?

Hän kirjoittaa viisaasti.

Antti Heikkinen, Mummo

Antti Heikkisen kolmen sukupolven epookkiteos kertoo itärajan tuntumassa olleen perheen kolmen sukupolven (naisten) tarinan. Pidän tavattoman paljon Heikkisen kyvystä luoda autenttinen ajankuva, myös mentaalinen ajankuva. Hän osaa kertoa, miltä aikalaisista tuntui, miten he arvottivat maailmaa, miten arki kulki ja draaman kaaren taustalla kulkee Suomen historia. Välillä tapahtumia, sukusotkuja, syntymiä ja kuolemia oli melkein liiankin kanssa, mutta tarina ainakin kulkee, eikä junnaa paikallaan.

Rehevä, verevä kielenkäyttö on Heikkisen vahvuus, joka tekee lukukokemuksesta herkullisen.

Anja Erämaja, Olen nyt täällä metsässä

Tämä on runokirja, jota aloin kuunnella eilisellä pyörälenkillä. Mutta eivät runokirjat sellaiseen ole hyviä. Varsinkaan tämä ei ollut, vaikka lukijana on runoilija itse. Hän varmasti tietää, miten omat runonsa tulee rytmittää ja miten eläytyä tekstiin, mutta minua häiritsi hengästyttävä tyyli. Tuntui, etten ehdi mukaan runojen rytmiin. Niinpä luinkin kirjan paperisena.

Runot ovat ”luettelomaisia”, mutta oivaltavia, luonnossa ja tunnelmissa kuljetaan ja liikutaan. Myös itsetutkiskelua ja muistoja. Ei huono.

(Tuli tästä mieleen yksi blogituttu   😀 )

”Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan,
jos minä jossain olen vilpitön niin
mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy,
se on sininen ja pyöreä.”

Lue lisää … Loppukesän lukukokemuksia

Keittiöhommia

Intiaanikesästä voidaan ehkä puhua, ainakin suomalaisesta intiaanikesän versiosta.

Aamupäivällä vitkuttelin lähtöä ulos, ja siinä odotellessa tein tiikerikakun. Milloinhan viimeksi? – En ole oikein kuivakakkujen ystävä, muutenkin välttelen ”turhaa” leipomista. Turhaa siten, että tulee sitten syötyä makeaa jos sitä on kaapissa. 🙂 No ihan vaan meitä varten tätäkään en leiponut.

Raidoitus siten kuin meillä lapsuudenkodissa oli tapana: äiti teki aina vain yhden leveän raidan. Teki siten, että kaakaoraitaa, suklaista tummaa, oli yhtä paljon kuin vaaleaa. Ja ainoa oikea kaakao tiikerikakkuun on Ögönkaakao, jota entiseen maailmanaikaan sai vain Haaparannasta. Ja nimenomaan tällaisissa tölkeissä sitä meillä oli. Nythän se on Fazerin ”alla”, mutta hyvä tuote edelleen.

Pyörälenkiltä en olisi malttanut kotiutuakaan. Oli melko tyven, sää niin ihanan lämmin ja leppeä, kaupunki ja sen laitamat aika tyhjät, pyöräteillä hyvin tilaa, hyvä kirja kuuntelussa, ei mitään kiirettä mihinkään…

Jos eilen oli hyvää ”La Cucina Italiana” -tyylistä sapuskaa, niin oli tänäänkin. Tattirisotto. Ihan perinteinen, ainoa ero tavalliseen, että parmesan oli markkinoilta ostettua, melkein makeaa 24 kk kypsynyttä herkkua. Ja viininä alkoholiton rose (ei kuvassa), jollaista puoli pullollista oli jäänyt kaappiin … Näistä huolimatta tai niiden ansiosta oikein kelpo risottoa oli. Lisäksi Pehtoorille paistelin uunissa HK:n Prosciutto pekonia, ja toimintani saa kiitosta: sopi kuulemma erinomaisen hyvin risoton kanssa.

 

Oli meillä vielä hunaja-meloni-parmankinkku-salaattikin, joten hyvin Italian ikävää tuli helpotettua ja levollista, aurinkoista sunnuntaita vietettyä.

Kuvaan piti rotissööri-essu tällätä mukaan, sillä koko viikonlopun olen somesta saanut seurata/joutunut seuraamaan, kun ruokaystävät, monet oululaiset paistinkääntäjät ovat viettäneet Turussa kapitulia. Kymmenen kertaa mekin niissä pilheissä on oltu mukana, mutta tänä vuonna asiat vähän toisin, ja vielä me kapituliin joku kerta pääsemme ja lähdemme.

Eilisen kesäkurpitsapastan reseptin vohkin Harri Syrjäsen Instasta. Hänellä on siellä menossa OnePot Pasta -projekti. Yhden kattilan pastaruokaa… Juniori vinkkasi tästä, ja kyllä kannattaa ottaa seurantaan.

”Creamy” kesäkurpitsa🥒 sitruuna🍋 OnePot Pasta🍝

2 pientä kesäkurpitsaa
300g pastaa
1 mieto chili
1 sitruuna
1 punasipuli
2 valkosipulinkynttä
kourallinen mintunlehtiä
2 dl kermaa
0,5 dl oliiviöljyä
9 dl mietoa kasvislientä
1 dl raastettua parmesania
suolaa, mustapippuria myllystä

Leikkaa punasipuli ¼ renkaiksi. Pilko chili ja valkosipuli. Leikkaa yksi kesäkurpitsa lohkoiksi. Raasta toinen kesäkurpitsa ja purista käsin ylimääräinen neste pois. Revi mintunlehdet, jotta eteeriset öljyt tulevat esiin. Laita kasariin puolet oliiviöljystä ja lisää punasipuli, kesäkurpitsalohkot ja chili. Kuullota muutama minuutti ja ota lautaselle sivuun. Lisää kasariin loppu oliiviöljy sekä raastettu ja puristettu kesäkurpitsa ja valkosipuli. Freesaa miedolla lämmöllä jatkuvasti sekoitellen noin 5 minuuttia, kunnes rakenne muuttuu kermaisen pehmeäksi. Lisää kasvisliemi ja kerma. Kiehauta ja lisää pasta. Keitä hiljaa hymyillen noin 12 min. Lisää joukkoon kesäkurpitsa, punasipuli ja chili. Raasta sitruunankuori ja purista mehut siitä. Raasta parmesania mukaan ja mausta suolalla ja pippurilla. Lisää vielä mintunlehdet ja sekoita. Keitä vielä muutama minuutti, kunnes pasta on kypsää.

 

Nyt nauttimaan TTK:n alkamisesta.

Turistina kotikaupungissa vol. X

Hyvä päivä tänään.
Taas turistina kotikaupungissa. Puolensataa kilometriä pyörällä pitkin poikin. Aamupäivällä yksikseen enempi kuntoillen, iltapäivällä Pehtoorin kanssa viettämässä ”kulttuurikierrosta”.

Keskikaupungilla, Laaniskan (Plaanaojan) varressa, Letkunpuiston laitamilla on tällainen hieno terassi. Usein olen miettinyt eikö siitä voisi tehdä jotenkin huomiota herättävämmän. Vaikka penkki ja joku koristepuu siihen? Pieni keidas keskellä kaupunkia.

Nyt kun viereinen Snellmanin puisto alkaa remontin jälkeen olla todella kaunis ja viihtyisä, tämä terassi kadun toisella puolella olisi kuin piste iin päälle.

Hupisaarilla oli kaunista, ruusutarhassakin vielä paljon kukkivia. Paljon ihmisiä oli kyllä jo aamupäivällä liikkeellä.

Möljältä Nallikariin kulkevan rannan myötäisesti kulkevan polun varrella on kaunis koivukuja, vielä vihreää sielläkin. Suomen luonnon päivän hetki juuri tässä kohtaa. 😀

Iltapäivällä kotona pari tuntia. Tein ja nautimme oikeinkin hyvää kesäkurpitsapastaa (palaan reseptiikkaan lähipäivinä). Söimme pihalla, auringossa, lämmössä.

Jälkkärille, pienelle makealle, ajelimme Taidemuseon Kaari-kahvilaan. Se on viehättävä, tyylikäs, ja tarjolla olevat baakkelsit etc. ovat jotenkin hienostuneita – ei kylläkään niin hienoja kuin silloin kun Taidemuseon kahvila oli toisessa kerroksessa, en muista sen nimeä, mutta siellä joskus erityistapauksissa kävimme esimiehen kanssa kahvilla. Meidän työhuoneet olivat silloin (joskus 1980-luvun lopulla) tuossa yllä olevan kuvan  rakennuksessa. Siis vastapäätä Taidemuseoa.

Jälkkärin jälkeen kiersimme Supernatural-näyttelen. Pehtoori ei ollut sitä vielä nähnyt, minä kylläkin. Edelleen se on vaikuttava.

Seuraavaksi ajattelimme perehtyä viinikulttuuriin ja tänään ajella Winenbar Kurkelaan nauttimaan ne eilen väliin jääneet samppanjalasilliset, mutta siellähän olikin yksityistilaisuus. 🙁 Poljimme Nallikarin patiolle. Hyvähän se meren äärellä, lämmössä, melkein tyvenessä oli istuskella ja lasilliset nauttia.

Kotimatkalla vielä Toppilan Satamaan viettämään ”venetsialaisia”. Oulu-laivalla oli tänään avoimet ovat, erityisesti kai lapsille suunnattu tapahtuma, mutta minähän käytin tilaisuutta hyväkseni ja pääsin vihdoin paljon kuvaamani laivaan sisälle. Tapahtuma oli juuri lopuillaan (klo 18) mutta sain kapteenilta yksityisesittelyn.

Hytit, pentterin, kapyysin ja messin sekä salongin näin. Kuulin toiminnansta, näin simulaattorin, kokoustilat, historiastakin puhuttiin.

Hyvä päivä tänään.

Turkansaari forever

Kaksistaan lohisopalla Turkansaaressa päntiönnään: aina 38 vuoden välein. Tänään ja 27.8.1983. Päivien väliin mahtuvat meidän aviovuodet. Hyvin mahtuvat, lisäkään ei ole pahitteeksi.

Hääpäivää juhlistaaksemme lähdimme – poikkeuksellisesti – kaksistaan pyöräilemään. Kirpeä, lämmin, aurinkoinen, vastatuulinen taival kohta Turkansaarta kesti tasan tunnin. Minulla vähän puhti pois, mutta jotain on jäljelläkin. Lounas samalla penkillä tai ainakin samassa paikassa, jossa oltiin hääpäivänämme. Kahvilan pitäjän ehdotus viettää isot 40-vuotishääpäivät samassa pirtissä ei ollut ollenkaan huono. Ehkä vietämmekin isot juhlat!

Häämme olivat siihen maailmanaikaan aika isot. Vieraitakin noin 70 henkeä, perheet, mun etelän sukulaisia (muutama täti, eno vaimoineen ja muutama muu), Pehtoorin sukua lähempää ja sitten meidän kavereita muutamia. Ei mitään isoa hulabaloota. Mutta kirkkovihkiminen, lohisoppa, leipä orrelle, hääkakkua ja sitten valssille. Ei muuta ohjelmaa, isäni sanoi pihalla muutaman sanan, äiti tirautti kyyneleet. Niillä eväillä on hyvin pärjätty nämä vuodet.

Tänään kesken lohisopan tärkeä puhelu, niin hyviä uutisia, että ei haitannut vaikka keitto hieman ehti jäähtyäkin. Hyvää se oli silti. Vähän kierreltiin saarella, käveltiin vihkikirkon lyhyt käytävä: ei siinä ole kuin 15 askelta ovelta alttarille.

Nautimme seesteisestä rauhasta, loppukesän leppeästä säästä ja idyllisestä, aika sykähdyttävästä miljööstä kunnes oli aika lähteä polkemaan takaisin kohti kaupunkia. Pehtoori Halliin hankkimaan einettä iltaruoalle, – kalaa tietysti, ja minä Kontinkaalle.

Kotipihalla taas treffasimme, pihalla hyvä.

Pikkuisen oli ajatuksena että illan tullen vielä käymme samppanjalla Pikisaaren uudessa Winebar Kurkelassa, mutta eipä me pienen kuhailtasen jälkeen mihinkään jaksettukaan. Ihan vain keskenään, niin kuin jo pitkään, usein, aina, enimmäkseen. Tuossa välissä lapset olivat ”lainassa” parikymmentä vuotta, mutta sitten taas kaksin. Mikäpä tässä. Ei sitä poiketa hyvin aloitetulta polulta, ei kuljeta syrjään elämän jatkuvalla patikalla. Enimmäkseen on ollut helppokulkuista, samaan suuntaan, eikä vastakkain.

Hyvä patikka tämä on.

Soppa-asiaa

Soppapäivä. Pitkästä aikaa juuressosekeittoa, – syksyn soppaa. 

 

Porkkana-juustokeiton ohje on täällä

Se on lempeää ja melkein makeaa keittoa, hyvää juurileipää oheen ja johan nälkä lähtee. Reseptiä etsiessäni scrollailin ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksia. Muutaman vuoden takainen ”soppa joka viikolle” -projektini oli kyllä mukava, ja monta hyvää keittoa tuli löydettyä, kokeiltua ja jätettyä pysyväksi meidän ruokavuotemme valikoimiin. Ilokseni hoksasin, että tuolloin vireillä ollut ruokakuvauksen harjoittelua on ollut paljon, ja aika mukaviakin kuvia joukkoon mahtuu.

Selailehan sinäkin Jokaviikkoinen soppamme-postauksia scrollaamalla.

Linkin takana on puolensataa soppa- ja keitto-ohjetta. Vähän harmittaa, etten jaksanut sitten lopultakaan yrittää saada aineistolle kustantajaa tai tehdä (neljättä) omakustanteista keittokirjaa. Aineisto olisi jotensakin valmiina. 😀

Sadepäivän puuhasteluja

Koko päivän kestänyt vesisade, ei kovin rankka kuitenkaan, sopi minulle tälle päivälle oikein hyvin. Puhelinrumbaa kaupungille ja äidin asioita on ollut hyvä hoidella tänään. Että minua raivostuttaa kun ihmiset eivät voi vastata sähköposteihin, vastaisivat vaikka ”ei” tai ”ei kiinnosta” tai ”ei  oikea paikka mihin posteilet”, mutta vastaisivat. Monen päivän ”radiohiljaisuus” tai vastaamattomuus ei ole hyvä. Puhelimella sitten on onnistunut paremmin.

Ja systerin luona kävin yrittämässä olla avuksi, mutta hukkareissu. Eivät riittäneet minun jo vanhentumassa olevat tietoliikennetaidot ja ATK. 😀

Nyt hämärän hyssyssä olen ”pukenut” kotia syksyisemmäksi, kesän limet ja pinkit, valkoiset ja vihreät kaitaliinat, pikkupurkit, muutamat koristetilpehöörit ja sen sellaiset on nyt pakattu vaatehuoneeseen ja esille otettu harmaata, ruskeaa, pehmeää valkoista – kynttilöitä, kippoja, lautasliinateline, kori … Verhoja en vaihda. Ei ole vaihtoverhoja. Tulkoon syksy.

 

Elokuun syvä vihreys

Elokuun vahva vihreä, vielä lämmittävä aurinko ja kirkas, kuulas ilma, jonka tuulenvireessä saattoi aistia häivähdyksen syksyä. Kevytuntuvatoppa ei pyöräillessä ollut yhtään turhaa, kun kiertelin kaupungilla ja sen laidoilla. Ainolan puistossa harmittelin, ettei ollut lounaseväitä mukana, olisin voinut hyvinkin pitää oman piknikin Rapumajalla*. Kävin sitten lääkärissä käynnin jälkeen Rotuaarin Espresso Housessa: smoothie ja croissant maistuivat sisätiloissakin todella hyvin.

* Dammisaaren Rapumaja on kaikille avoin toimintapaikka, jossa yhdistyvät mm. kaupunkiviljely, taide ja tapahtumat. Dammisaaren Rapumaja on kaupunkilaisille yhteinen ja avoin toiminta-, tapahtuma- ja oleskelualue Hupisaarilla, jonka toimintaa Dodo ry koordinoi kaupungin myöntämän luvan puitteissa. Rapumajan alueeseen kuuluu koko Dammisaaren itäinen kärki, jota rajaa Lasaretinväylä, Hupisaarille vievät purot ja Patosilloilta Kasarmintielle vievä pyörätie. (Lainaus yhdistyksen FB-sivulta.)

 

On menossa kansallinen puidenhalausviikko, ja näytti, että tämä puuvanhus oli tietoinen siitä ja ojensi käsivartensa vastaanottamaan halausta. Minähän olen kova halailemaan keloja mökkituntureilla, mutta tämä oli eka, aika häveliäs, nopea pikku halaus keskellä kaupunkia, keskellä elokuista Oulua. 😀

Iltapäiväkahville poikkesin äidin luona käymään ja sitten kotiin välttelemään kotipuutarhassa puuhastelua. 🙂

Ratkaisuja etsimässä

Viime yönä oli täysikuu. Mutta minäpä en tiennyt siitä mitään. Sellainen ei ole tavallista. Ja vaikka olen taas viime aikoina tullut väittäneeksi, että ylenpalttinen nukkuminen on täysin yliarvostettua hapatusta, niin kyllä viime yön levollisen yhdeksän tunnin jälkeen taas tiedän, kuinka verratonta se sittenkin on!

On ollut edelleen niin hyytävän kylmää, että palatessani aamupäivän kaupunkireissulta harkitsin vakavasti takkatulen sytyttämistä. Onko jo niin syksy? Pihahommiakin olisi ollut, mutten todellakaan ollut kiinnostunut. Kirjoituspöytähommiksi meni loppupäivä.

Miten toimit kun työssäsi, arjessasi, elämässäsi sinulla on ongelma? – Onko alasi koulutukseen kuulunut ongelman ratkaisutaitojen oppimista? Enkä nyt tarkoita matemaattisia yhtälöitä vaan elämää ja arkea. Oletko löytänyt välineitä ja keinoja siihen, miten toimit ja miten kohtaat, kun eteesi tupsahtaa ongelma.

Keskusteltiin asiasta tyttären kanssa pari viikkoa sitten: kauppatieteilijä ja tietotekniikan opiskelija, koodari, päätyi pohdinnassa hyvin samankaltaiseen lähestymiseen kuin minäkin. Myös humanistisisareni kanssa asiasta juttelin ja hänkin oli hyvin samoilla linjoilla. Eilen viiniseuran porukoiltakin kyselin samasta asiasta. Valtaosa heistä on luonnontieteilijöitä, biologeja, ja heilläkin vastaus oli aika lailla sama. Vain Pehtoorilla on ollut suoraviivaisempi, käytännöllisempi, enempi sellainen ”tartutaan härkää sarvista” -asenne kuin muilla. Vaikuttaneeko insinöörikoulutus siihen?

Ja onko itse asiassa niin, että monesti vain toimitaan, eikä edes hoksata, että edessä on joku ongelma, joku asia, joka on ratkaistava. Pulinat pois: tartutaan toimeen, ryhdytään tekemään!

Onko suhtautuminen ”ongelmaan” myös luonnekysymys? Ehkä onkin enemmän kyse siitä kuin koulutuksesta tai aiemmasta oppimisesta?

Ehkä se, että opiskelussani ja työssäni, oppiessani ja opettaessani on ollut keskeistä ratkaista ongelma, suhtaudun myös ”oikeassa elämässä” paljolti tiedottamatta, automaattisesti ja joskus varmaan turhaankin siten, että ryhdyn pilkkomaan ongelmaa palasiksi, katsomaan tarkemmin, mikä se on, hakemaan tietoa vastaavista ongelmista ja niiden ratkaisuista muualta. Ennen se tarkoitti kirjastoon menemistä ja/tai asiasta jotain tietävien etsimistä ja heidän kuulemistaan, ehkä myös omista aiemmista kokemuksista oppimista. Nykyisin sitten on edessä googlaamista ja soittelua, mutta toki myös kirjoja. Ja herranen aika, ajatteluakin! Vaihtoehtojen pohtimista, prosessointia. Mutta monimutkaistaako se asioita? Vatvominen ja vatulointi vain sotkee asioita, vai mitä?

Ehkä minä kuitenkin vielä vähän piirtelen prosessikaavioita, laadin aikatauluja ja teen ongelmanratkaisusta projektin, jolla ongelma saadaan pois päiväjärjestyksestä.

Kehäpäätelmä? – Niissä olen ollut joskus aika hyvä. 😀

Ehkä huomenna laitan vain toimintavaiheen päälle!

Kohti syksyä

 

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.

”Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!”, Nasu virkkoi.

Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi: ”Ajatteles, jos ei kaadu.”

 

Ajatteles. Sitäkin.

Hyytyvän kylmässä aamupäivässä polkien melkoisen mutkan kautta Kasvitieteelliseen puutarhaan. Siellä oli paljon kaunista, eikä ollut (enää) edes kylmä. Käveskelin, kiertelin. Matka jatkui hautausmaalle, sielläkin kukat kukoistuksessa. Vielä levollisempaa.

Tänään ei keittiöhommia, sillä suuntasimme iltapäiväksi Oulunsaloon. Tavattiin ystäviä yli 1½ vuoden tauon jälkeen. Pitkästä aikaa vieraisilla kenenkään kotona. Paljon päivitettävää, muisteltavaa ja suunnittelua. Viinikerhomme täyttää tänä vuonna 30 vuotta, – miten juhlistamme? Rahaa on korona-aikana säästynyt ja kertynyt, kun ei olla kokoonnuttu. Mutta josko pidettäisiin marraskuussa hienot juhlat?  Sitä pohdimme samalla kuin kisasimme: oli ”THe 16th Botrytis Challenge tasting!” Eihän se tällä kertaa meiltä kahdelta kovin hyvin mennyt. Tärpit ja treenit takana olivat huolimattomia, paljon on unohtunut opittua. Ehkä taas ryhdistäydymme josko vaikka harrastus ja oppiminen elävöityisi aikojen (ehkä) normalisoituessa. Käänsimme jutun positiiviseksi: onneksi on vielä paljon oppimista, joten tarvitsemme ystävien seuraa ja vertaistukea tällä loputtomalla saralla. 😀

 

 

 

 

Kalaruokaa hakemassa, tekemässä ja nauttimassa

 

[Tässä kuvassa on jotain minun mielenmaisemastani!
Kaiken sotkun yläpuolella kuitenkin pelastusrengas ja lippu (liput) korkealla.
Levollinen meri ja valkeita veneitä, jotka turvallisesti satamassa, mutta pääsee niillä poiskin… ]

Yllättäen olikin tänään sittenkin ruokapöytään tulossa muitakin kuin Pehtoori; ei ollut kahta kalaa eikä viittä leipää, – oli vain yksi kala ja salaattia, joten ei muuta kuin aamupäivällä kalasatamaan hakemaan lisää ja lettutaikina tekeytymään jääkaappiin. Ja olihan eilinen sienestys Kauppatorilla. Siispä kanttarellimuhennosta!

Hyvin söimme.

PS. Ruusu voi olla tällainenkin. Nämä ovat toissapäivänä markkinoilta ostettuja…

 

 

Suunnitelmien muutos

Meillä oli äsken rapukestit. Kahden hengen vaatimattomattomat katkarapukekkerit. Lopulta oikeinkin maukkaat ja mukavat. Ei ´Helan går´, eivätkä mitkään muutkaan ryyppylaulut raikaneet, ei ollut saksiniekkoja, ei övereitä kattauksia, mutta sentään paahtoleivän ja tillin tuoksua, ravun makua ja kylläiseksi asti syötävää (lämmin ruokaosuus oli hauki-lohimurekepihvit suoraan Kauppahallin tiskistä kotiin lämmitettäväksi tuotuna).

Ja ohessa oikeinkin hyvä, suht edullinen soave. Otto sopi tähän oivallisesti, varmaan moneen muuhunkin. Selkeä, puhdas, sopivan hapokas, makuakin siinä oli, ei ehkä hedelmäisyyttä, mutta enpä sitä rapujen kanssa kaivannutkaan. Suositus italialaisen keittiön perinteisille herkuille: tonnikala- tai katkapasta tykkäisivät varmastikin tämän seurasta.

Pienimuotoiset kekkerit eivät olleet tämän päivän suunnitelmissa; ”pitkän aikavälin kalenterissa” oli jotain ihan muuta. Pienten kanssa oli tarkoitus viettää iltapäivää ja sitten ehkä vielä Kontinkankaalle, mutta eihän se nyt niin mennyt, eikä mene huominenkaan kuten oli suunniteltu. Viime hetken muutoksia moneen suuntaan, mutta hyvinhän kaikki sitten kuitenkin. Näin vanhennettuani ja vapaaherrattarena elellessäni olen oppinut hieman työminääni joustavammaksi, edes hiukan sietämään aikataulujen muutoksia – miten se menikään ”oppia ikä kaikki”.

Niinpä meillä oli sitten Pehtoorin kanssa iltapäivällä aikaa käydä toistamiseen, sateen toviksi tauotessa, Kansainvälisillä markkinoilla: kimpale kaksivuotiasta parmesaania, pienille kirjat, pretzeleitä ja torilta kanttarelleja sekä  TATTEJA!!!, Kauppahallin kalakaupasta tälle ja huomiselle päivälle hyvää. Vielä kirjastosta muutama kirja ja sitten oli syksyiseltä vaikuttavan viikonlopun huvitukset hankittuna.

Tänään taas tuli todettua, että vaikka maailmalla tapahtuvat kauheudet (nyt Taleban!), luonnon katastrofit ja kotimaasta monet hätkähdyttävät uutiset sattuvat, välillä ahdistavat, niin niiltä voi sulkea silmänsä tai ainakin niitä voi yrittää häivyttää näkökentästä, yksinkertaisesti tauottaa uutisten lukemista, suojella itseään. Itsekkäästikö? – ei, en sittenkään hyväksy syyttelemään siitä itseäni. Sen sijaan naapurustosta, ystävistä tai lähipiiristä kuultavat ikävät uutiset satuttavat – eikä niiltä voi, eikä edes halua, sulkea korviaan, ei halua olla ajattelematta, kokematta, myötäelämättä. Yhtä aikaa on taas paljon. Minusta ei ole kantamaan maailmantuskaa, mutta lähellä oleva koskettaa.

Vihersisustamista

On maailman valokuvauspäivä, ja minulla on tällainen heikohko otos päivän kohokohdasta.

Kodinhoitohuoneessa on Yucca, kolme noita ”jotain”, hortensia ja bonsaipuu odottamassa multakuormaa tai edes kukkamultapussia. Lisäksi on kaksi isoa ruusukimppua.

Kansainväliset markkinat ovat nyt Oulussa ja siellähän on aina ollut huikea ”kukkatori”. Niin nytkin. Sain Pehtoorin mukaani (kantoavuksi) hakemaan näitä. Viherkasvit ja kukat ovat siellä tosi edullisia: nämä kaikki (ja ne ruusukimput) maksoivat vain 77 euroa. Tuollainen isohko bonsai yksin maksaa Bauhausissa tai kukkakaupassa hyvinkin puolet tuosta kokonaissummasta. Edellisenkin bonsain ostin tuosta hollantilaisten kukkatarhasta, ja onnistuin pitämään sen hengissä kolmisen vuotta. Nyt  uusi uuteen yritykseen. Festaan tykkään laitella viherkasveja, ja nyt kun puutarha-piha-ruokailut viikonloppuina siirtyvät taas sinne, on mukava vihersisustaa sitä. Yucca taitaa kyllä jäädä tuohon.

Muutoin ei – ainakaan vielä tänään – markkinoilla tehty ostoksia. Ehkä käyn parmesaania tässä hakemassa. Ainakin sitä.

Aamupäivällä pyöräilin Verkkokauppaan, jonne oli vihdoin tullut uusi verkkolevypalvelin. Edellinen on täynnä! Neljässä vuodessa neljä terallista kuvia – minä kun en ”harhalaukauksiakaan” poista kovalevyiltä. Veisi niin paljon aikaa. Pilvipalvelu säilyttäköön KAIKKI otokseni. 🙂

Maailman valokuvauspäivänä värkkäilin kortteja, tai paremminkin vasta etsin inspistä ja aihioita, mutta tähän(kin) yksi vanha kuva. Ehkä tämä on ollut täällä jo aiemminkin, mutta silti. Nämä kortit ovat kaikki menneet, ottaisinkohan uusintapainoksen? Ehkä en. Jotain uutta omaankin käyttöön, onnittelukorteiksi, tervehdyksiin, etc.

 

Aina ei lähde…

Vesisadepäivä, jossa on ollut paljon miettimistä.

Korttihommeleita. Muistikuvia-nettisivujen taustapäivitystä, ja siinä samalla kovasti suunnitelmia tulevalle.

Tiedättehän niitä Bad Hair Day -pipoja… Minä voisin kehittää – ehkä tuosta alla olevasta kuvasta – tähän blogiini sellaisen ”leiman” Bad Blog Day!  Ei huonon päivän bloggaus, vaan huono päivä blogata. Ei näitä nyt 14 vuoden aikana kovin usein ole. Mutta tänään …

 

 

BTW: olisiko kellään kiinnostusta ostaa liput Elton Johnin Helsingin konserttiin (ti 21.9.). Meillä voi olla monestakin syystä vaikea päästä sinne, joten nyt olisi kaksi lippua myynnissä. Reilulla alennuksella myisin, joten jos kiinnostaa niin laita viestiä. Ostin liput yli kaksi vuotta sitten, ja kuinka paljon maailma onkaan muuttunut sen jälkeen, enkä tarkoita (vain) koronaa. Meillä on nyt muita syitä, joiden vuoksi Helsinkiin lähtö voi olla melkoisen vaikeaa… 🙁

Vetäytymistä

– Minä olen lomalla, Ruttuvaari sanoi nyrpeänä. – Minä saan unohtaa mitä haluan. Unohtaminen on mukavaa. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä.

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Tänään on tuntunut syksyn olevan jo tuloillaan, ja silti – tai ehkä juuri siksi – minusta on tuntunut, että olen ollut lomalla koko päivän.

Usvaiseen aamuun lähtiessäni oli etsittävä sormikkaat, oli aika kylmä. Palattuani lenkiltä järjestelin sitten ulkoiluvaatteita: otin lämpimiä jo esille, myös sadeviitta ja riddari ovat nyt hollilla valmiina ulkoiluihin. Ei haittaa – pidän syksystä, syksystäkin.

Mietin ja suunnittelin säilöntähommia, jotain spessua olisi mukava säilöä. Sieniä ei ainakaan vielä ole meille koreihin kertynyt, marjoja pakastan vain muutaman pussin per marjasortti. Jos tekisi toisen satsin sitä juhannuksen herkkua samppanja-mansikkahilloa. Sopisi se joulupöytäänkin. Viikonloppuaamuihin. Myös jotain pikkelsiä tms. voisin tehdä. Tosin minun lisäkseni niistä eivät juuri muut ruokakunnan jäsenet piittaa. Katsellaan.

Syksyistä oli sapuskakin tänään: auramurulla, paprikalla ja sipulilla täytetyt kesäkurpitsat.

Melkein jo istahdin telkkarin ääreen; en ole tainnut kahteen kuukauteen kertaakaan katsoa? En edes olympialaisia. En uutisia. En mitään. Mutta nyt kutkuttaa, jotta jos tänään aloittaisin sen Virgin Riverin kolmoskauden.

Samalla voisin aloittaa villasukkahommelit. Ei vielä joululahjoiksi, vaan ihan itsestäni aloitan! ”Hyvän mielen villasukat” -kirjasta valitsin mallinkin. Tänä vuonna ei enää omia kehitelmiä, ”vapaasti kudottuja” 😀 , vaan oikein ohjeen mukaan aattelin neuloa. ”Huolettomuus”-sukat ovat polvisukat, ne ovat pitkät ja kirjoneuletta kokonaan. Voi olla, ettei muita sukkia sitten tänä syksynä valmistukaan. Sekään ei haittaa. Se olisi itse asiassa merkki siitä, että korona ei enää kotoiluta koko syksyä ja talvea.

Mikäs olisi huolettomuus-sukkien väri? Luulen, että jokunen vyyhti täytyy käydä hakemassa näiden tummien sävyjen lisäksi. Neljällä värillä ne syntyvät. Mikä on huolettomuuden väri?

Shoppailemassa

Kuva ei ole tämänpäiväiseltä pyöräilyreissulta, vaan viime viikon massiivista kuvasatoa. Tänään ei  ollut kameraa mukanakaan; sateen uhatessa vain poljin vauhdilla ja kuuntelin ihan mahdottoman hyvää äänikirjaa. Se julkaistiin Bookbeatissa perjantaina, ja latasin heti. Mainiota kuunneltavaa myös kuvaeditointia tehdessä. Kuinkahan mones patikka/vaellus/reissukirja minulla tänä vuonna? Taidan tykätä tästä eniten.

Cheryl Strayedin ”Villi vaellus” ei sekään ole mikään sankaritarina, kuten eivät ne muutkaan tämän vuoden matka/vaelluskirjat, jotka olen kuunnellut, vaan hyvin inhimillinen kertomus nuoren naisen patikkareissusta Yhdysvaltain länsirannikolla, vaellus Meksikon rajalta Kanadan rajalle = PCT, Pacific Crest Trail. Kirja on myös elämäkerta, matka itseen, omaan menneeseen, persoonallisuuteen, – kaikkea muuta kuin pateettinen ”kasvutarina”. Hyvin kirjoitettu, monipuolisempi kuin odotin. Harmitti kun loppui, mikä on varma merkki että kirjan parissa oli ollut hyvä.

Iltapäiväkahvittelu äidin kanssa sairaalassa, paljon juttuja hänen matkoistaan, evakkoreissullakin taas oltiin.

Sitten ostoksille. Olin luvannut itselleni jotain mukavaa: ensimmäisenä Wilhelmiinaan katselemaan, olisiko jotain mukavaa kotiin, – nope. Sitten kirjakauppaan, etsimään muutamaa vanhaa kirjaa, yhtä runokirjaa, mutta eihän kirjakaupoissa enää ole vanhoja kirjoja. On vain askastelutarvikkeita, pelejä, kortteja, ja kaikenmoista toimisto- ja muuta tilpehööriä. Sitten Chocosomniaan. En shoppaamaan, vaan toimittelin sinnekin korttejani, heillä kun on paljon muutakin Oulu-aiheista myynnissä.

Lankaostoksille menoa pohdin, mutta kun se kesäneulekin – jo syksyn pian tullessa – odottelee vielä viimeisiä neulomisiltoja. 🙁  Vakavasti harkitsin ajelemista Verkkokauppaan hankkimaan jotain kamera- tai muuta teknistä mukavaa, mutta meninkin vaatekauppaan. Sokokselta löysin jotain todella mieluista! Leviksen suoralahkeiset, ainoan oikean väriset farkut. Tämä malli pitäisi kai hankkia nilkkapituisena, lyhyillä lahkeilla, mutta löysinpäs ”ylipitkät” = sopivat. 😀

Ja vielä Herkun kautta kotiin. Hemmotteluostoksia sieltäkin.

Kuvia ja makuja

Nyt lähti asiakkaalle kuvapaketti.  Olen niin iloinen, että saan olla kuvatoimittajana ihan merkittävälle(/merkittäville) oululaisille tahoille. Olkoonkin, että pyhäpäivän pyhittäminen jäi nyt väliin. Mutta pyhittelen sitten huomenissa.

Vaikka iso osa päivästä kulunut koneella, kävin sentään välillä muutaman kymmenen kilometriä polkemassa – ja kastumassa yllättävässä sadekuurossa. Samalla lisäkuvia projektiin. Nyt olen kyllä kilometreissä jäljessä viime ja toissa vuoden pyöräilykilometreissä, mutta enhän minä häviä kuin itselleni ja koetan kestää sen. Sentään reilut 2500 km jo nyt. 🙂

Tänään testissä kuvankäsittelijän viini (aika hyvän chinese broileri-safkan oheen avasimme Adoben (Photoshop ja Lightroom, kuvankäsittelyohjelmani, ovat nekin Adobe) chardonnayn. Ei suuria tunteita, mutta aurinkoisena hetkenä, kaksin päivällistäessämme sopi ihan hyvin.

Kiinalaisen satay-broilerin, eilisen kukkakaalimuusin, paistetun nuudelin ja runsaan fetasalaatin kanssa pelitti vallan mainiosti.

Jälkkärinä nautimme mustikkapiirakkaa. Pehtoorille sellaisen leipasin, – taas kerran uusi resepti kokeilussa. Mascarpone oli tämän piirakan juju. Ei huono. Reseptin löysin Soppa365-sivustolta. JOS teen toiste, ehkä, niin sitten laittelen täytteeseen yhden kananmunan vähemmän, yhden desin tai puoli sokeria enemmän. Jonkinlaista kiinteyttä jäin nyt tällä reseptillä kaipaamaan.

Tiedättekös mitä huomenna aattelin tehdä? – Menen ja ostan itselleni jotain. Jotain ihan turhaa. Vain mulle. Oman. Mun. Ikioman. Vaikka tarpeettoman. Tuhlaan. Ihan mitä vaan. Kunhan on mieleinen. 🙂

 

 

Ulkoilma ja hyvä ruoka tekevät hyvää

 

Aamulla oli päästävä merenrannalle. Eikä Nallikari taaskaan pettänyt. Tovi siellä teki hyvää. Sitten matka jatkui.

Kaupungin kautta, Rotuaarilla kohtaaminen oikeasti vanhan valokuvaajan kanssa. Olimme anonyymejä, tunnistimme yhteisen harrastuksemme, tunnustauduimme ikuisiksi canonisteiksi, ja sähköpyöräilijöiksi, sekä Oulusta tykkääjiksi ja uuden oppijiksi. Melkein harmittaa, etten ehdottanut treffejä. Meillä riittäisi oppimista ja juttua. Kuitenkin luovuin ja jatkoin matkaa…

Vielä muutamia projektin täydennyskuvia, ja sitten Oulujokivarteen kulkemaan äänikirjan avittamana. Kesäaamu. Tuntui hyvälle.

Iltapäivällä äidin luona sairaalassa tavallista pidempään, pitkään juteltiin. Paljon mietittävää, koskettavaa, muistettavaa, ymmärtämistä vaativaa, elettävää, opittavaa sielläkin.

Tänäänkin meillä oli Pehtoorin kanssa kahden hengen herkullinen sapuska. Eilistä wasabimajoneesia hyödynsin tänään scampivartaiden ohessa, kuvasta puuttuu pala savulohta. Sekin sopi tähän settiin. Kukkakaalimuusia en ollut pitkään aikaan tehnytkään. Nyt siihen innosti kirja (Anne B. Radgen Berliininpoppelit-kirjassa vol. 6 sitä tehdään pariinkin otteeseen,) ja kun nyt on sen paras aika… Näyttää riisipuurolta kanelin kera, mutta ei sentään ole mitään sinne päinkään. On vielä parempaa!

Kukkakaalimuusi

1 iso kukkakaali
suolaa
jätä vähän keitinvettä loppuvaiheen säätöön….
30 – 50 g voita
1 dl kuohukermaa
muskottipähkinää

Tee kuten perunamuusi. (Keitä kukkis suolavedessä kypsäksi, soseuta sauvasekoittimella, lisää joukkoon voi, ehkä keitinvettä, desi kermaa, lopuksi maun mukaan muskottipähkinää. Kuumenna uudelleen. On hyvää. Ihan herkkua. Kestää lämmittämisen seuraavana päivänä.)

 

 

 

EIlisessä postauksessa on pankomarinoitujen ahvenfileiden ja wasabimajoneesi ohje. Klikkaudu sinne.

Arkikin on juhlaa

Onhan taas suotu kaunis, kesäinen perjantai. Kolmastoista päivä. Pikkuveljen 60-vuotispäivä. 60! Herää kysymys, kuinka vanha minä olen, jos nuorempi sisarus on jo noin vanha! 😀 Myös hyvällä ystävällä tänään tasavuosisynttärit. Ikääntymistä on tänään ollut pohdittava muutoinkin. Tänäänkin. Päivin, öin.

Tosin enin juhlinta, jota tänään on tullut harrastetuksi koskee Oulua. Oulun juhlaviikot saivat minut liikkeelle kameroiden kanssa myös tänään. Aamupäivällä ja vielä illalla kävin Pehtoorin kanssa pyöräillen kaupungilla katsomassa Kotiseutumarkkinoita, vielä Design-torilla, ja sitten Rotuaarille Sounds of Oulu -tapahtumaan.

Pitkän kierroksen ja 50 kuvan jälkeen istahdettiin Puistolan patiolle nauttimaan Campari Sodat. Oli lämmin, Teekkaritorvet soittivat, ihmisiä kulki ohitse, ravintola täynnä, kaduilla kesäisiä kulkijoita. Melkein kuin ulkomailla, melkein kuin ei koronaa olisikaan, melkein kuin kaikki olisi muutenkin kaikin puolin kuten ennenkin. Melkein.

Kuva-asioiden ohessa ehdin kokkailla. Toki vain kalapuikkoja. Mutta eivät kyllä olleet mitään ”vain”. Pehtoori meinasi, että aika monta astetta parempia kuin ne, joita joskus jossain lounasruokalassa muisti syöneensä. Jostain syystä en ole koskaan tainnut kotona tavallisia kokeillakaan. Tai ehkä silloin kun lapset olivat pieniä. Mutta kun meillä on tämä ”kytkös” suoraan Kauppahallin tuoreen kalan tiskiin, niin kovin harvoin tulee mitään puolivalmiita kalatuotteita kokeiltua. Tänään siis pankojauhoilla paneroituja ahvenfileitä miedon wasabimajoneesin ja uusien perunoiden kera. Vaatii vähän tuunaamista, mutta se kyllä maksaa vaivan. Koetan huomenissa muokkailla tähän reseptin.

Pankokuorrutetut ahvenfileet ja wasabimajoneesi

(ohje rotissööripiknikin satoa: chef Antille kiitokset!)

400 g ahvenfileitä
1 l vettä
1/2 dl merisuolaa
1 dl vehnäjauhoa
2 kpl kananmunia
2 dl pankojauhoa
1 1/2 dl majoneesia
2 tl wasabitahnaa

rypsiöljyä

Sekoita kunnon majoneesiin wasabi.

Paneroi ahvenet: pyörittele fileet tai niiden puolikkaat (kalapuikot) vehnäjauhossa. Sitten kananmunassa, ja lopuksi pankojauhossa. Jätä odottamaan paistamista.

Paista reilussa rypsiöljyssä kauniin ruskeaksi, käännä, pari minuuttia puoleltaan. Nosta fileet pannulta talouspaperin päälle kuivumaan ja pidä ne lämpimänä.

Tarjoile wasabimajoneesin ja salaatin tai perunoiden tai leivän kera. Tai kukkakaalimuusin keralla.

Haipakkaa kuvausta

Tänään on Oulussa ollut Korttelihaipakka-ostosilta.  Oulun liikekeskuksen ideana on ollut tarjota oululaisille iloinen ostosilta klo 22.00 saakka pidennetyillä liikkeiden aukioloajoilla. Samaan aikaan kaupungin ”juhlaviikoilla” juuri tänään ja viikonloppuna Oulusa on KotiseutupäivätTaiteiden yöLastenlaulukatu ja Tuttu-fest. Lisäksi Oulun Kauppahalli juhli 120-vuotisjuhlaansa. Ja minulla kuvauskeikka näiden tiimoilta. Iltapäivästä pitkälle iltaan kuljin kahden kameran kanssa kaupunkia ristiin rastiin.

Pikisaaressa oli myös Design-tori. Sekin kuvauskohteena, ja piipahdin samalla Galleria Harmajassa, jossa on menossa Kristian Krokforsin näyttely.  Se on elokuun loppuun asti. Mieleisiäni teoksia. Teki hyvää katsella niitä.

Haipakkaa oli pitkä päivä muutenkin. Monenlaista mahtuu yhteen päivään. Huomenna minullakin paluu rauhaisampaan arkeen, mm. kuvaeditointipäivä.

Vuosia takana – niitä muistellessa

Aurinkoinen elokuun yhdestoista. Kuten usein on. Kuten oli 64 vuotta sittenkin.

Pehtoorin synttäreitä on vietetty tänään. Toki vasta illan tullen…

Samalla taidettiin (yhteisen laskutoimituksen jälkeen) viettää 10-vuotisjuhlaa sille, että olimme ihan vaan neljästään, keskenään, vain meidän perheen kesken ulkona syömässä. Yritettiin porukalla etsiä sitä hetkeä, että vain me neljä olisimme olleet yhdessä ravintolassa tai edes kotona syömässä yhdessä ennen tätä: että ei olisi ollut aveceja, kavereita, lapsenlapsia, kumppaneita, avokkeja, ei muita, vaan ihan vaan meidän ydinperhe. Taisi olla tänään seuraava kerta heti Strassbourgin (2011) jälkeen.

Nyt tilanne sattui sopivasti: Tyär lähtee vasta huomenna takaisin Helsinkiin, Juniori on vielä kesälomalla – meillä ei kapitulia, ei matkaa. ei mökkeilyä, ei ole kavereita lapsilla eikä meillä. Oltiin keskenään. Olipa mukava. Ja mistäkö juteltiin? – Menneistä. Tietysti. Enimmäkseen matkoista.

Olimme De Gamlas Hemissä viideltä syömässä. Eikä tälläkään kertaa valittamista. ”Nuoriso” eka kertaa siellä, ja tykkäsivät. Mekin. Luonnollisesti.

Jo alkuillasta palasimme Rantapeltoon, ja kun oli tämä nostalgiavaihe päällä, kaivettiin esille vanhat albumit ja muisteltiin (hyvinkin erilaisia muistoja) matkoista, joita on tehty. Erityisesti vuoden 2001 Pornicin reissu oli muisteltavana, ja kaikki muut. Mietittiin muistitiedon, muistojen, lapsuusajan highlightien (Legolangin reissu!!! tai Disneyland Pariisissa) erilaisia kokemuksia: ei ehkä ole ihme, kuinka lapset muistavat ihan eri juttuja kuin me.

Juhlan kunniaksi: perhepotretti

Mukavia juttuja tiedossa

Kun yöllä valvoo useampia tunteja, ei aamu toimi kuten tavallisesti. Tai siis ainakaan minä en toimi pitkien valvottujen tuntien jälkeen. Kun vihdoin aamuyöllä/aamukuudelta nukuhtaa uudelleen, tulee nukutuksi liian myöhään ja sitten sekin harmittaa. Tänään pääsin aika äkkiä moisen  yli.

Ja sitten onkin ollut touhua, tekemistä, tiedottamista, tekstailua. Kulkemista, keskustelua ja kokkaamistakin.

Meni illansuuhun ennen kuin monista kohtaamisista kotiuduin, mutta sitten istahdimme Pehtoorin ja tyttären kanssa ruokapöytään. Sateesta huolimatta kesäinen grillaussetti.

Pilviä taivaalla, mutta niillä on kuitenkin hopeareunat, ja aurinko jo pilkistää…

Loppuviikoksi on luvassa paljon hyvää. Huomenna pääsen pyöräilemään. Pitkästä aikaa. Ihan yksinolokin on nyt tervetullutta – ainakin muutamaksi tunniksi. Viikkoon en ole kuunnellut yhtäkään äänikirjaa (normaalisti 2 – 3 viikossa): mutta huomenna jatkuu. Eikä mitä tahansa: Berliinin poppelit -sarjan 6 osa on julkaistu Bookbeatissa eilen! Ja telkkarissakin on jotain hyvää odottamassa: Netflix-sarjan Virgin Riverin kolmas tuotantokausi! Onhan mukavia juttuja!

”Syödään pullaa ja kuunnellaan Souvareita”

Purot ja porot, tunturit ja Tuulentupa jäivät taakse. Oli aika luopua mökkielosta,

”Herrane aika”, sanoi Eevis monta kertaa, ja vielä useammin Apsu ehdotti, että ”mennään purolle” tai ”syödään pullaa ja kuunnellaan Souvareita” [kyllä on papan vaikutusta tuollainen. 🙂 ] Kauan odotettu, vielä tavallistakin odotetumpi, mökkiviikko takana. Olisin voinut jäädä, jos olisin voinut. Mutta kotiinkin hyvä tulla. Semminkin kun täällä on vielä pari päivää tytärkin. Myös vävy J. on asustellut täällä meidän poissaollessa, mutta oli tänään ”muuttanut” kotikotiinsa siihen asti kunnes torstaina palaavat Helsinkiin. Selvästi kesäkauden loppumista havaittavissa.

Kotimatka oli tänään varsin vaiherikas: Rovaniemelle asti meni viesteillessä veljeni kanssa, ja loppumatkalla minun ajohukillani oli ihan hurjan paljon liikennettä, ulkomaalaisiakin autoja! Tuntui, että ”ei ikinä” olla kotona.

Nyt ollaan. Ja jo nyt katselen kalenterista milloin voisi lähteä takaisin ylös.

Mökkiviikko hiipuu…

Täällä on hiljaista, rauhallista, ruokapöydässä paljon tilaa ja vähän ruokaa.

Aamulla sunnuntaibrunssin (HK:n prosciutto uutuuspekoni todettiin hyväksi) jälkeen ehdittiin Eeviksen kanssa vielä olla hippaheikkiä ja Apsun kanssa pelata Yatzya samaan aikaan kun aikuiset toisessa mökissä siivosivat ja pakkasivat. Mutta kymmenen jälkeen tänne laskeutui hiljaisuus ja ikävä.

Oli palattava ”normaaliin mökkieloon”. Viime päivinä  draama queen Eevis on vienyt mummin kaiken huomion ja Apsu on varmistellut, ettei ole mitään mökkielämän ulkopuolista maailmaa, mutta hiljalleen alkaa tuntua, että on palauduttava todellisuuteen, ajateltava vähän eteenkin päin ja elättävä isommassa yhteisössä, koetettava ajatella ulkopuolistakin maailmaa.

Mutta vaikka ikävä iskikin, niin toisaalta kyllä me nautimmekin, kun saatiin paikat tavalliseen väljään järjestykseen ja voitiin ryhtyä muutamiin tarpeellisiin toimiin. Ei ole mökillä tällä kertaa todellakaan työleiriä vietetty, mutta tänään jotain puuhasteluja kuitenkin.

Hetken mietin, että olisiko tänään ”suuri siivouspäivä”, se joka kerran vuodessa täällä on tullut tehdyksi, mutta nope! Ulkona oli lämmintä +23 C, leppeä etelätuuli, aurinko siniseltä taivaalta ja meillä sekä pakastimessa että sienipurkeissa iso vaje, joten päätimme lähteä kimpassa ”vakkarimestoille”: pyörillä kohti Pieranvaaraa, Ahopäännokkia ja Hangasojan yläjuoksua. Muutama kilometri mökiltä polkien ja sitten pyörät latupohjan sivuun ja metsään.

Ja saman tien yksi komea herkkutatti! Ja toisenkin Pehtoori löysi myöhemmin. Ja siinäpä se sitten olikin. Mutta tulipahan käveltyä. Minä olin metsässä reilut pari tuntia, eikä saalista ollut. Kuvia sentään. Ja hyvä mieli, liikkumisen ilo. Maisemat, hiljaisuus, rauha, mun Lappi!

Hangasoja, meidän tunturipuro, kulkee välillä pehmeiden, vihreiden heinikoiden keskellä.

Nyt pakkaamaan, aamulla kohti Oulua.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kiilopään rinteellä, polun alkupäässä on seitapatsas. Se on kesällä 1970 pidetyn suurpartioleirin muistomerkiksi pystytetty Sompion seita. Tuon alkuperäisen (jo lahoavan) paikalle pystytettiin uusi samanlainen syyskuussa 1990.
Seidan tarkoituksena oli tavoitella tunturin hyvien haltijoiden suosiota, mutta se toimi samalla leiriläisten kiitoksen osoituksena suotuisista ilmoista sekä kauniista leirimaastoista. Ainakin eilen sää oli edelleen suotuisa. Sompion seidalleko siitä kiitos? – Tämä loma on ollut hyvä.

Patikoiden ja pelaten huikeassa säässä

Aamuvarhain olin purolla. Hiljainen, oma mökkiranta, Lapin kesäaamu, tyven, lauantaina pyhäaamun tuntu. Kunhan istuskelin, katselin, toki kuvailinkin.

Tuntureiden rinteet ja kurujen reunat sekä meidän mökkipuron rannat ovat kanervien värittämiä.

Kunhan ennen yhdeksää olimme aamiaisen syöneet, kuului minulle komento: ”Mummi, nyt heti purolle.” Päivän liikuntasuoritukset alkoivat kivien heittelyllä.

Onhan ne molskahdukset mukavia! Ja kyllä lapset saivat monta kertaa heittää, että mummilla ajoitus sattui kohdalle! Kultapurosta nousee lasiveistos!

Aamupäivän patikka päätettiin tehdä UKK-puiston suunnalla. Ajeltiin Kiilopääntien varteen, Ruijanpolun kohdalla olevalle levikkeelle, ja siitä lähdimme kulkemaan Sivakkaojan laavulle. Matkaa tulee vähän reilu kilometri, mikä oli pienille oikein sopiva. Eeviksellekin kun sai osan matkasta kulkea isänsä harteilla. Apsu – paras patikoija! – kulki papan kanssa edellä.

Meillä luonnollisesti eväät mukana. Ei ole retki eikä mikään, jollei ole edes pillimehua ja Elovena Kaura-karpalo-keksejä mukana. Kirjaimellisesti luonnonkaunis paikka oli lauantain lämmössä mukava kohde, jossa tovin kuljeskelimme.

Paluumatkalla Eevis kulki kanssani käsikädessä ja puhua pulputti! Meidän pikku komedienne on taas tänään saanut meidät kaikki pidättelemään naurua.

Muut palasivat möksälle lounaalle ja iltapäivälevolle (= ruutuaikaa eli Nintendo ja Pipsa Possu, – ei enää mitään päiväuniä näille), mutta Pehtoorin kanssa lähdimme Suomen Ladun majalle ja sieltä Kiilopään huipulle. Onhan täällä tunturissa liikkujia, mutta mahduttiin hyvin mukaan. Etelätuuli vilvoitti (ja piti paarmat pois), aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli hyvä mieli.

Sainpas samalla kertaa viimeisen kuvan ensi vuoden ”Saariselkä kuvissa” -kalenteriin. Elokuun kuva on puuttunut, ei puutu enää. Ehkä jo ensi viikolla saan sen kootuksi ja painoon. Hyvissä ajoin!

Rantasaunan ja puro”uinnin” jälkeen sapuskan tekoon ja ruokapöytään. Pitkään syötiin.

Vielä pihalle: mölökkyä, sulkapalloa, jalkapalloa, puroa, tikanheittoa. Liikuttu on, joten nyt iso väsy.

Eikä minulta mitään puutu

 

[Eilen joskus hyvin myöhään, mökkipihasta kuvattuna…]

Kello on melkein kymmenen. Siihen nähden, että viime yönä uni oli hyvin vähissä, olen tänään ollut mahdottoman reipas ja liikkkuvainen kellon ympäri. Eikä vähäisin syy siihen ole ollut se, että on ollut pari maailman parasta liikuttajaa.

Aamiaisella viivyimme pitkään, päivän ohjelmaa pohdimme… Perjantai on pyykkipäivä, siivouspäivä ja kauppapäivä myös mökkielossa. Porukalla hoitelimme hommat – lapsityövoimaa unohtamatta. Ja  jo yhdeltätoista olimme patikkapolun alussa. Eeviskin tymäkkänä seisoi vaellussauva kädessä katse suunnattuna kohti Aurora-polkua (jo kasteessa hänet on siihen liitetty. Omin sanoin: E. Aaooora Hatokanga) ) 🙂 Eikä isänsä harteilla mennyt kuin puolet kolmen kilometrin reitistä. Topakkana ihan itse taivalsi ylämäen kohti Aurora-polun huippua. Ja Apsu! Onpa ollut ilo olla mukana siinä, kuinka poika tykkää luonnossa kulkea – ja kuvata!

Aika levollisesti kuljettiin, ehdittiin kuvata, mielessäni jo näin (joululahja)kuvakirjan itselleni. 🙂 Kummituskämpän ovella ihan eri klangi kuin viime vuonna tai koskaan aiemmin: ”Mummiiiiiii, tuu. Ei oo mittään hättää!”

Kauppareissu samalla ja sitten möksälle. Pienet saivat isänsä tuunaaman lounaan, samaan aikaan minä vähän tuunasin asiakkaan kuvatilausta, ja sitten lähdimme kolmeksi keilaamaan! Minähän siitä pidän paljonkin, Pehtoorin selkäkin kesti, ja niin tuntui Apsukin tykkäävän.

 

Ja Pehtoorin kanssa olimme niin yhtä mieltä siitä, että ”onpa poika kummitätiinsä tullut”. Kyllä ovat meidän esikoinen ja ensimmäinen lapsenlapsi yhtä kilpailuhenkisiä molemmat! Ei ihan verenmaku suussa kilpailtu, mutta kyllä Apsulle oli tärkeää tietää, kuinka paljon isillä, R:llä, ja kaikilla muilla oli pisteitä.

Mökkirantaan tultuamme Juniori tarjosi ”ylläpidosta kiitokseksi” aika erinomaisen hyvän aperitiivin, jostain varastojensa uumenista oli raskinut luopua: Moët & Chandon Rose 2006.

 

Elokuun alussa Hangasojan rannalla, päivän liikkumisen jälkeen, leppeän tuulen leyhytellessä, sinitaivaan alla, saunan lämmetessä, pienten pulputtaessa lähellä oli enemmän kuin hyvä.

Pehtoorin kanssa olimme saunassa ja yhtäkkiä sinne tupsahti myös pari pientä ”saunatonttua”. Apsun kanssa kävimme pulahtamassa purossakin (+ 9 C). Tai noh, minä pulahdin, Apsu polski laiturin nokassa.

Ja sitten – kuten mökillä ollessa ainakin kerran tapana on – aika pottuvoille ja käristykselle. Eikä edes Eevikselle – poroista kovasti tykkäävälle – ollut vaikea syödä hyvin. Oli hyvää, vaikka itse sanoinkin.

Koska lapsillakin loma, voitiin vielä seitsemän jälkeen lähteä iltakävelylle. Tyvenessä, leudossa, itikattomassa, aurinkoisessa illassa kuljimme pitkin Hangasojan vartta, mökkitiellä, tuttujen mökkitienoilla.

Uskomaton sää. Olen joskus ennenkin sanonut, että elo-syyskuu on näillä tienoin mitä hienoista aikaa. Suosittelen lämpimästi, ja mietin hyvin vakavasti, kovasti toivoen, että josko taas syyskuussa pääsisimme…. ?

Pieniä puuhia, suuria tunteita

Heräsimme aurinkoiseen aamuun, lupauksia paljoon olemassa.

Ja paljon on ehdittykin. ”Slow food” -aamiaisen jälkeen lähdimme Pehtoorin kanssa Kutturantien varteen ”sieneen”. Tunnin mukavan aurinkoisen, huolettoman metsätepastelun jälkeen desi mustikoita, kaksi koivunpunikkitattia – ja se olikin sitten siinä. Käytiin vielä Aholammentien varrella, mutta eipä siellä kummoisempia saaliita. So what. Lappi on hyvä!

Näistä se oli ruoka perheelle laiteltava.

Saariselän leikkipuistossa käyneetkin olivat palautuneet mökille, joten olihan taas aika olla yhdessä ja syödä jotain. Notskilounas aurinkoisessa jo hyvinkin lämmenneessä säässä oli mukava. Istuskeltiin, välillä muksujen kanssa kahlattiin purolla, taas nuotion savuun ja harjoittelemaan puukon käyttöä. Saunan lämmitystä ja samaan aikaan, iltapäivällä lapsilla ”ruutuaikaa” (A:lla Nintendo ja E:llä ”tyttöjen huttuja” tabletilla (= Pipsa possu ja muita piirrettyjä) ).

Saunomisen jälkeen pääsimme taas ruokapöytään: keräilytaloudessa kun elellään, niin pääruokana oli tattirisottoa (punikkitattien lisäksi pakastimesta löytyi pieni pussi viimevuotisia herkkutatteja!)  – oi, että se oli hyvää ja jälkkäriksi mustikka-mangorahkaa. Kolme desiä mustikoita riittää kuudelle oikein hyvin kun vähän säveltää. 😉 Ja jo ruokapöydässä Apsu ilmoitti, että heti kun on syöty, mennään purolle. Kuksa ja puukko mukaan!

Vuolemista, purosta vesitilkkoja, kivien heittelyä, kävelyä, mustikoiden syöntiä.

Ja enhän minä sitten kuitenkaan, tämän kaiken hyvän keskellä, osaa huoletonna olla. Liekö koskaan opinkaan, voinkaan? – Vähän epäuskoisena hoksasin tällekin viikolle huolia kantautuvan.

Juniorin ja pienten kanssa kierrettiin vielä puronrannoilla – liekö Eevikselle tullut tänään pisin patikka ikinä! Ja koko ajan, kaiken ohessa, aamusta iltaan, tyttö ilmehtii, elehtii, esittää, höpöttää (josta edelleen jää iso osa ymmärtämättä)… On oma valloittava itsensä. Ja komentaa välillä hyvin topakasti: Mummi! Ja sitten halaa ja rutistaa kaikella voimalla.

Tämäkin kuva Juniorin kännykästä. Kuten huomaatte: jos on lapsenlapset mukana, ei mummi paljon ehdi kuvailla – siltäkin osin lomalla. 🙂 Ehkä huomenna koetan ryhdistäytyä asian kanssa.

Sateellakin mökkielämä on hyvää

Koko yön satoi, aamullakin satoi. Lämpömittari näytti aamulla sentään plussaa, ei kovin paljoa, mutta plussalla kuitenkin = +7 C. Ei varsinaisesti innostanut ulkoiluun. Niinpä katselemaan Saariselän merkittäviä nähtävyyksiä: ohjelmassa Kuukkeli ja Kaunispään Huippu. 🙂

Pappa antoi muksuille humputtelurahaa, ja väistämättä Kuukkelin leluhyllyillä pitkään mietittiin, mihin rahat käytetään. Ja kuinka yllättävää: Apsu osti maasturin ja Eevis Muumi-pallon. Ja kun rahaa vielä jäikin, niin Ylämajalla vielä avaimenperä ja Muumi-peili. Kesälomareissuunhan kuuluu shoppailu, eikö vaan?

Kaunispään laella juuri ja juuri tarkenimme vihmovassa tuulessa juosta autosta kahvilaan: olihan ne munkit ostettava! Ja maistuivathan ne.

Palasimme mökille. Lounasaika. Ja kahdelta aukeni kylpylä! Olimme siellä melkein ensimmäisiä. Mutta jo puolen tunnin jälkeen oli ilmeisen selvää, että moni muukin lapsiperhe kaipasi lämmintä sateensuojaa… Puolitoistatuntinen lilluttiin, ja muksut kyllä nauttivat. Ja me aikuiset nautimme lasten riemusta. Molemmat pienet ovat jo melkoisia vesipetoja. Paluumatkalla mökille minulla oli ilon ja onnen hetki, kun Apsu hiljaa tarrasi käsivarteeni, eikä irti päästänyt. Siinä istuttiin liki auton takapenkillä ja ainakin minulla oli niin hyvä.

Mökillä lasten herkkuruokaa (tortilloja) ja jälkkäriksi eilen Rovaniemen Chocodelistä haettu kolmen suklaan kakku. R:n lauantaisia synttäreitä vietettiin pienimuotoisesti… Uskonette että maistui.

Samaan aikaan sade lakkasi, lämpöasteet kaksinkertaistuivat joten ei mitään syytä, etteikö olisi lähdetty purolle, pihalle, lintujen ruokintaan, Tuupo-Heikkiä juoksemaan, tikanheittoon, – ja taas purolle.

Ja ennen iltapalaa vielä Souvarit soi! Pappa (mokoma) on saanut myös Apsun diggamaan Souvareita, eikä niitä ilman voida edes leikkiä. Kautta aikain meidän kaikki mökkivieraat, aikanaan myös lasten teinikaverit, ovat altistuneet Souvareille, ja muistavat sen vieläkin. Kaiken lisäksi hyvällä. 😀

Bures Boahtin – tuntui tervetulleelta tulla taas tänne

Saamenmaan portilla, Vuotson saamelaiskylän eteläpuolella olimme iltapäivä kahden jälkeen. Bures Boahtin ~ ´tervetuloa´lukee tienvarrella. Minulla oli ollut jo monta sataa kilometriä sitä ennen sellainen olo, että Lappiin on hyvä kulkea, siellä on hyvä. Mökki ja luonto eivät ole pahoillaan, vaikka taas tulemme.

Viimeiset viisi viikkoa mökkiä ovat asuttaneet Tyär avokkinsa (nyt jo virallisesti avopuoliso) kanssa, ja nyt meidän vuoro. He puolestaan asettuivat asumaan Rantapeltoon, talonvahdeiksi, Helsingin yksiön ahtaudesta ja kuumuudestakin, ja korona-aallonharjalta pois asumaan ja ”etätöilemään” kotikotona. Sujuu oikein hyvin näin.

Ja meillä Hangasojalla ilo ja elo kasvoivat ja suurenivat, kun illansuussa pienet tulivat! Eivät sentään keskenään, vaan isänsä sekä R. mukanaan. Olinpa ehtinyt lettukestit laittaa valmiiksi, tervetuliaiseksi ja R:n kolmekymppisten juhlistamiseksi. Lapset olivat – vain tovin – varauksellisia, Eevis kovin hiljainen, kunnes Apsu pian muisti, mitä kaikkea voidaankaan tehdä. Eikä todellakaan ollut mitään vaikeuksia repiä mummi mukaan: kuinka minä olen tätä päivää ja tulevaa viikkoa odottanutkaan!

Ehdottomasti piti lähteä kahdestaan purolle heittelemään kiviä, kahlailemaan kumpparit jalassa, syömään metsänreunaan mustikoita, heittämään tikkaa… Ihan sama, että on aika kylmä (+ 10 C) ja ripsi vettä. Ei mitään väliä. Mummiiiiii, tuu! Leipäkiviä heiteltiin, kerrottiin kuulumisia, katseltiin kun komea tumma hirvas oli tikkatauluseinän vieressä syömässä heinää,…  Kaukana kavala maailma ja sen murheet!

Projektien jälkeen…

Nyt on vielä paljon tälle päivälle tekemättä. Ja todella paljon tehtykin.

On vaan niin hyvä tunne, kun saa kunnialla ja ajoissa tehdyksi ison, paljon opettaneen jutun. Tai parikin.

Ja vaikka vielä tänään ei päästykään lähtemään pohjoiseen, niin hyvin vahvasti näyttää siltä, että huomenna päästään! Nyt siis pakkaamaan! Ne vähäiset omat romppeet ja vaatteet laukkuun, ruoat onkin jo hankittu, pullat leivottu, kukat kasteltu, kameralaukku jo autossa. Hieman varauksellisesti, mutta kuitenkin, taas kerran niin mielelläni kohti Hangasojaa. Kesälomaahan se taas pukkaa! 🙂