Elämänmenossa on vaiheet

Tähän 14 vuotta vanhaan blogiini on ”syntynyt” paljon ”kategorioita”, Siis niitä aihepiirejä, joista olen kirjoittanut ja joista olen halunnut julkisesti kirjoittaa ja joista olen halunnut kuvia julkaista. Sellaisia kuin reissut, ruoka, historia, luettu, Lappi, yliopistoelämää, vanhemmuus, liikkuminen, isovanhemmuus, joulu,…. Ne kaikki ovat isoja tärkeitä asioita elämässäni, sydämessäni ja päivissäni, arjessani ja juhlassani. Ne ovat iso osa elämääni. Hyvää elämääni.

Kuten olen monta kertaa kirjoittanut blogini ei ole tunteiden vatvomista, ei valittamista, ei kehuskelua, ei ”kaiken” kertomista varten. Se ei ole kulissi, mutta ei myöskään syväluotaa elämääni ja tuntojani: olen yrittänyt olla uppoamatta kovin syvälle. En kerro kaikkea, ainakaan heti.

Osaltaan päivittäinen – enimmäkseen hyvien – asioiden julkinen kirjaaminen on auttanut suhteuttamaan asioita, muistamaan juuri ne hyvät asiat, niitähän elämä enimmäkseen on. Sanoittamaan itsellenikin päiviäni, jättämään toisarvoiset, tosin myös satuttavatkin asiat taka-alalle tai ainakin itsekseen pohdittaviksi.

Moni ystävä, tuttu, läheinen, blogia pitkään seurannut on osannut lukea rivien välistä muutakin kuin kepeää arjessa kulkemista, juhlasta toiseen liitelyä, lomasta toiseen taivaltamista… Tokihan olen tänne, aika usein viiveellä, jotain tummistakin hetkistä, varjoisista vaiheista maininnut. Olen kuitenkin koettanut olla kovastikaan valittamatta, enemmälti uhriutumatta. Tosin olenhan johonkin ikävään, kuluttavaan, isosti satuttavaan vaivihkaa viitannut, joskus aika paljonkin kipuillut ja pohtinut.

Yksi taustalla kulkeva päivieni juonne, viimeiset viisi-kuusi tai ehkä sittenkin 10 vuotta, viimeiset pari vuotta vahvemmin, on jäänyt auki kirjoittamatta, iso osa elämänmenostani ja päivieni ja viikkojeni kulusta ja tekemisistä kertomatta. Ihan tarkoituksella niin. Minun someeni ei kuulu kaikki.

Paljolti sellaisia asioita ovat ihmissuhdeasiat. En halua niitä täällä riepotella. Enimmäkseen itsekseni asioita miettien, setvien, selittäen, kirjojen avittamana ja kotona ääneen puhuen olen koettanut kipupisteitä aukoa, vereslihalla oloa helpottaa, elää ja ymmärtää. Ja jonkun merkillisen ”minunhan tämä on kestettävä, hoidettava, elettävä. Minun osani on tämä. Elämä on, – kaikenlaista sotkuakin”… -asenteen ja myös aidon välittämisen ja vastuun vuoksi en kaikkea täällä riepottele. Lisäksi omia huonommuuden tuntoja ei todellakaan ole helppo tunnistaa saatikka tunnustaa.

Vuosi sitten keväällä yhtä aikaa Juniorin eroprosessin kanssa tulin myös toisaalla vedetyksi aika syviin vesiin, ihan muserretuksikin, moneen kertaan. Sieltä nousin, pinnalle taas, tiedon ja sinnin, kivuliaan(kin) itsetutkiskelun, armollisuuden oppimisen, oman heikkouden tunnustamisen, Pehtoorin hiljaisen läsnäolon ja oman, melkein maanisen, liikkumiseni!!! avulla. Ja lisäksi korona ja kirjat soivat rauhan olla ”pois maailmasta”.

Ne kaikki kerrat, kun olen mökillä tai reissussa (Ukko-Kolin korkeimmalla kohdalla!! Muistatteko: mielialan lasku. Puhelu kotihoidosta: taas ambulanssikyyti! ) sattuu jotain, ja minä mietin, lähteäkö heti Ouluun vai riittääkö, että hankin mörön karkottimen, soitan paljon puheluja, valvon, järjestelen, huolehdin, teen mökin pihaan saamelaisten auringon, Beavin, soitan taas, vastaan puheluihin, käännän toisen posken, päätän, etten IKINÄ enää lähde mökillle,koska joka ikinen kerta käy näin! Ja kun palaan, sekään ei ole hyvä.

Väliaikainen, ehkä jopa vähän valheellinen vahvuuden tunne, on parin viime viikon aikana taas mennyttä. Eikö tämän ikäinen ja paljon kahlannut jo hanskaisi paremmin tällaiset päivät! Ei kai.

En ryhdy kaivamaan, kertomaan, purkamaan kaikkea, mutta voin vain todeta, että on taas vaikea uskoa, että ei ole kuin kaksi viikkoa siitä, kun olimme äidin kanssa kaksin pitkällä pyörätuolilenkillä kaupungilla, kahvittelimme Otto Karhin puistossa hänen 91-vuotissyntymäpäivänään, juttelimme, kuulimme ja ymmärsimme kaiken, mitä toisillemme sanoimme, olimme (taas kerran valitettavan?) samanlaisia, aurinko paistoi ja kesän keskipäivä korkeimmillaan, ihan kuin ei mitään …

En vieläkään tee blogilistaukseen kategoriaa ”äidit ja tyttäret” tai ”ikääntyvät vanhemmat” tai ”elämäni esikoisena” tai ”miksen osaa” tai ”miten huomenna?”

Mutta tämä postaus oli vain tehtävä. Sori.

[Kuva äidin 80-vuotisjuhlista, 11 vuotta sitten]

8 kommenttia artikkeliin ”Elämänmenossa on vaiheet”

  1. Olen seurannut blogiasi pitkälti toistakymmentä vuotta, ja jotenkin, niinkuin edellä kerroit, sitä oppii tunnistamaan kirjoitustyylistäsi jos jotain poikkeuksellista on tapahtunut. Kirjoitat usein hyvinkin syvällisesti, tai ainakin näin sinua reilusti vanhempana naisena, mummina, äitinä….. sitä aistii joitakin asioita niitä tarkemmin määrittelemättä. On ilo ilahduttaa, kuten kerran kirjoitit, ja on myös lohdullista ottaa vastaan myötätuntoa.

    Vastaa
    • Taidamme olla aika ”samalla levelillä” (kuten nuoret sanovat) tai ehkä jollakin lailla sielunkumppaneita, kun sanoistani osaat lukea niiden tunnelman ja tunteetkin. Toisaalta sinun kommenttiesi myötä minä puolestani ajattelen oppineeni vähän tuntemaan sinua. Lohtua me kaikki elämässämme tarvitsemme, – kaikki eivät sitä saa, eivätkä kaikki osaa ottaa vastaan. Myötätunto ja myötäeläminen ovat tärkeitä elämäntaitoja, niitä opetellessa kuljen. Niitä olen saanut. Ne auttavat.

      Vastaa
  2. Eipä mitään ”sori” vaan kiitos tästä(kin) postauksesta <3 Uskon, että tähänkin pystyy moni samaistumaan. Elämään kuuluu monenlaista. Aika monesti nykyään mietin, että asiat eivät ole "joko-tai" vaan yhä enemmän "sekä-että".

    Vastaa
    • Kiitos, Katri, tästä(kin) kommentista.

      Kyllä elämään kuuluu monenlaista, totta! Ja se on rikkautta, hyvää elämää, vaikka siinä olisi niitä tummiakin kohtia. Niitä vasten valot ja värit näkyvät paremmin. Siis ”sekä-että”. Elämä on.

      Vastaa
  3. On päiviä, jolloin pinnalla pysyminen on vaikeaa. Joskus huudan tunturissa, äänettömästi mutta huudan kuitenkin. Toisina päivinä olen lähes onnellinen ja muistan, että elämä on elettävä. Jollen voi elää niin kuin haluaisin, elän niin hyvin kuin voin.

    Vastaa
    • Tunturissa ja merenrannoilla äänettömästi huutaminen sekä onnesta että ahdistuksesta on tuttua.

      Tuo ”elän niin hyvin kuin voin” on hienosti ajateltu, elämisen tapa.

      Vastaa
  4. Tunteet, laidasta laitaan. Laineet, aallot ja myrskyt, vesi rentouttaa tai hukuttaa. Nämät tulivat ensiksi mieleeni, filosofisesti siis, mutta vesi myös parantaa. Vahva postaus <3

    Vastaa

Vastaa käyttäjälle Reija Peruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.