Hääkuvauspäivä

Yksi kesän ”isoista” päivistä on ollut tänään. Hääkuvauspäivä.

Oli hyvä sää, paras mahdollinen, puolipilvistä, ei liian kuuma, eikä sadetta, vaikka koko viikon sellaista tälle päivälle lupasi. Sopivasti aikaa, ei mitään havereita. Pienet häät, niin nuori hääpari, joka hiljalleen jännityksestään ”suli” kuviin… Minullekin iso päivä, nyt onnistuneesti ohi.

Lupasin, että en kuvia nettiin laita. Yksi kuva yhdestä kakusta kuitenkin ….

Rotissöörit on!

Oulun rotissöörien 11. piknik on nautittu.
Oulun rotissöörien 11. piknik on nautittu.
Satoihan se. Mutta eihän se hetkeäkään haitannut meidän ylivertaisen hienon illan tunnelmaa. Teemana oli  meri. Oi, että.
Kaikki 34 paikalla ollutta olivat tehneet osansa – ja mehän nautimme. Vaikea muistaa, milloin viimeksi ja missä olisi syöty niin hyvin kuin tänään. Ja juotukin!
Ja parastahan oli nähdä, kohdata kaikkia! Kuulla puheensorinaa, nähdä maskittomia hymyjä, vaihtaa kuulumisia, nauraa ja syödä yhdessä!
Myötätuulihattuni humplahtivat muiden jälkkäreiden ohessa ihan hyvin…. 🙂

Teillä ja rannoilla, keittiössä ja koneella

 

Eihän tämä päivä meinaa ollenkaan pulkkaan päätyä. Ei vaikka liikkeellä ja liikkeessä olen ollut aamusta asti.

Aamun lämmössä kaipuu uimaan, mutta päätin tyytyä vain katselemaan rannoillta.  Siispä kohti pohjoista: Haukiputaan Ervastinrantaan [taaskin oli vaikea löytää sinne], Virpiniemen uimarannalle Meriniemeen, Pateniemen pienvenesatamaan [joka on nyt kunnostuksen jälkeen todella hienossa kunnossa] ja lopuksi vielä Pateniemenrantaan [siellä on jo muutaman kymmen uusi omakotitalo ja yksi iso kerrostalo].

Meriniemessä pidin (matka)kahvitaukoa ja oli sitten kuitenkin käytävä edes vähän kahlailemassa. Siellä ei ketään muita, ja vähän tuoksui meri. Tekipä hyvää.

Monta tuntia kului tuolla verkkaisella 50 kilometrin, monien pysähdysten lenkilläni. Maantie vaatii kulkemaan, rannat nauttimaan kesän lämmöstä ja rauhasta.

Kunhan olin äidin luona ja asioilla käynyt, vaikutti että nouseva ukkonen pakottaa jo sisätiloihin, mutta ohi meni, ja syötiinkin piazzalla. Kunpa vielä voisi kuukauden niin tehdä.

Ilokseni hoksasin, että ensimmäinen auringonkukka-ruukkupuutarhani kukista oli keltainen! Auringonkukkakokeiluni ovat aiempina vuosina olleet tuloksiltaan aika vaatimattomia: juuri ja juuri muutama on ehtinyt kukkimaan yhtä aikaa kun koivu pudottaa lehtensä, mutta nyt!!

Sitten harjoittelin akkusalaman käyttöä ulkona. Että minä toivon lauantaille puolipilvistä, ainakin sateetonta säätä!

Leipomaankin riemastuin. Oli vähän ”pakko”. Huomenna on Rotissööri-Piknik, ja minähän – jostain käsittämättömästä syystä – olen lupautunut viemään 40 tuulihattua. Siispä kolme satsia tuulihattuja. Kun yhtäaikaa niiden teon ja paistamisen kanssa editoin kuvaprojektin kuvia pitkin iltaa, niin ovat ”myötätuulihattuni” aika vauhdikkaita ja ”monivärisiä” – ihan albiinoista todella tummiin. Mutta eivät ainakaan vielä ole lässähtäneet. Huomennakin kuluu tovi niitä täytellessä! Miksen päättänyt tehdä jotain monista katkarapusapuskoistani? Tai tehnyt jotain savukalamoussea? Oma vika.

Mutta ilohan se on puuhastella.

Kukka ja mehiläinen samaan kuvaan. Ilo siitäkin.

 

Erilainen ”kesäkeitto” ja hellehommia

Soosin Ramenliemi purkki on ollut jääkaapissa koko kesän. Nyt oli just sopiva päivä eka kertaa ikinä tehdä ”aito” japanilainen nuudelikeitto, ramen-keitto. Soosin nettisivuilla on parikin ramen-keitto-reseptiä, joita soveltelin. Tein niistä raaka-aineista, mitä olin muistanut/sattunut kaupasta hankkimaan.

Ramen-keittoa kesällä

250 g broilersuikaleita
1 pkt ruskeita herkkusieniä
1 purjo
2 kananmunaa
1 punainen chili
korianteria
soijaa
umamia

ramennuudeleita

1 l:n prk Soosin Ramenlientä (käytin vain puolet ja pakastin loput)

Paista broilersuikaleet rypsiöljyssä, mausta soijalla ja umamilla.
Keitä kananmunat, kuori ja puolita.
Viipaloi ja paista rypsiöljyssä ruskeat herkkusienet,
suikaloitu purjo ja puolet chilistä. Mausta suolalla ja soijalla.
Keitä nuudelit. Lisää ripaus suolaa.
Kuumenna liemi.

Lisää liemeen broiler, purjo, herkkusienet.
Asettele kulhon pohjalle ramen-nuudelit, päälle liemi tykötarpeineen,
ja lopuksi kananmuna, chiliviipaleet ja korianteri.

Ymmärtääkseni tämä oikeaoppisesti syödään käyttäen puikkoja, ja liemi ryystetään – kuuluvasti kuten japanilaisiin hyviin pöytätapoihin kuuluu – kulhosta. Me nautimme ihan lusikoiden. 🙂 Varmasti teen toistekin.

Kotipihalla muutenkin kuin syöden. Aamupäivällä siivoilin vähän pihanurkkia, kukkapurkkeja, yrttipenkkejä, Huvilaa.

Ei ollut ollenkaan hyvä idea jättää lenkki iltapäiväksi: varsinkaan kun sillä reissulla oli ajeltava myös keskustan läpi. Olipa kanssakulkijoilla vauhtia ja siten kaikille vaarallisia tilanteita. Viikonlopun Qstockin takia pyöräteitä on suljettu, patosilta on muuten remontissa, joten kevytliikenne pakkaantuu Pikisaaren ja Hietasaaren reitille ja päivän helteessä kulkijoita oli ihan mahdottomasti. Ja viikon Oulunkin katukuvassa ovat olleet vuokrattavat Lime-sähköpotkulaudat. Melekosta on meno!

Ilta onkin sitten mennyt turvallisesti koneella kuvia editoidessa. Dead-line ensimmäiselle isolle kuvapaketille on ylihuomenna. …

Erilaisia hetkiä pitkin päivää

Monta kertaa tänään on  mieleeni tullut, liki jämähtänyt, ajatus: ”Tämä, tässä, nyt. Älä unohda.” Paljon muistettavaa, paljon koettua, pohdittavaa. Mutta päälimmäisenä ajatus: älä unohda!

Yksi niistä kerroista oli Oulujokivarressa minun vakkarilenkilläni, kun palasin Valkiaisjärven uinti-lounas-hengähdys-tauolta.

Olin jo aika varhain lähtenyt tekemään tälle erää viimeiset kuvaukset Kauppahallissa. Siellä tuntui olevan hyvä päivä, hyvä yhteistyö, paljon paloa, hyviä kohteita. Torilla ja rannassa vielä viivyin [tänään ”vanhoja” tuttuja, menneitä muistellen, tulevaa odottaen ja sitä hieman epäröiden, pohtien], minkä jälkeen (Lidlin kautta – lounascroissant) kohti Valkiaisjärveä. Päivän ensimmäinen ulkomailla-lomalla-olo -fiilis.

Aika pitkäänkin viihdyin Valkeisella, ja sitten kotiin purkamaan kuvia.

Matkalla vielä kaivoin pyörän satulalaukusta kameran, koska ”tämä – tässä – nyt”! Tätä ”ryteikköä” kuvatessani tuuli tuiversi lyhyttä tukkaani, heilutti pellavapaitaani, oli leppeä ja heinäkuinen. Niin hyvä. Oli vakuutettava itseäni, että muista tämä hetki, illalla, huomenna, syksyllä, muista marraskuun pimeässä ja tammikuun paksun jään aikaan. Muista, tunne. Ja elä NYT!

Täksi illansuuksi oli ystävän kanssa sovittu ”vertaistukipalaveri”, joka oli iloksemme myös yhteinen ruoka Puistolassa. Hieman myöhässä hospitaalista poljin paikalle, mutta kyllä kannatti nähdä. Ja syödä! Olen ennenkin nauttinut Puistolan Cobb-salaatin. Tänään se oli todella, todella mehukas, täyteläinen, hellepäivän iso kulhollinen hyvää salaattia. Ystävän suppilovahvero-parmesan-risotto myös perfetto!

Hyvän ruoan äärellä on hyvä pohtia elämänmenon mutkia ja seuraavia siirtoja, mutta olla myös kiitollinen niin monesta asiasta.

Taas kotimatkalla ajelin Rotuaarin ja Torinrannan kautta. Olihan väkeä, elämää, lämpöä ja leppoisaa oloa. Helle!

Makumuistoja eiliseltä

Palatakseni vielä eiliseen Uleåborg-kokemukseen.

Kuten kerran kesässä tapana on, me käymme Uleåborgin aurinkoisella, rannassa olevalla terassilla syömässä pitkän kaavan mukaan. Tälläkin kertaa molemmille kesämenu, jossa on viisi ruokalajia. Ja kuten nykyisin lähes aina, jos mahdollista, viinivalinnat otetaan sen mukaan, mitä ravintolassa ammattilaiset suosittelevat. Viinipaketti menun oheen oli eilenkin hyvä. Uleåborgissa on kyllä perinteisesti ollut hyvin meidän makumaailmaa syleilevä viinilista, mutta kun! Miksipä emme uskoisi, että ravintoloitsijat ovat huolella hyviä makupareja viinin ja ruoan välille etsineet ja löytäneet.

Alkuruoan ”Savusiika-fenkolisalaatti ja wasabikastike” sai oheen roseen, jossa oli makua! Savusiialle häivähdyksellä wasabia kastikkeessa oli hyvä yhdistelmä rapean, ei liian lakritsaisen fenkolin kanssa. Ehkä on koetettava edes rustiikkinen versio tästä tehdä.

Niin ihanan lämpimän eturuoan ”sherrykermaan muhennettuja korvasieniä, timjamipastaa” kanssa tarjottu piemontelainen chardonnay oli ehkä vähän yllättävä valinta, mutta sehän siihen sopi makoisasti.

Pääruokana ollut karitsankare ja sen ohessa sitruunamarinoituja varhaisperunoita, hillottuja luumutomaatteja, hernepyreetä ja tummaa oliivi-basilikakastiketta ei ollut minun makuuni paras mahdollinen, kuten kaikki muu. Ehkä ”vain” parempaa keskitasoa. Sitruunaperunat ehkä olisivat sopineet kalaruoalle ja valkoviinille, punaviininä me ollaan karitsan kanssa tykätty (ehkä ”ei niin oikeaoppisesti”) tuhdimmista viineistä. Mutta eipä tästäkään jäänyt kuin luut lautaselle, ja taas kerran kastike oli tärkein elementti.

Pääruoan jälkeen ”Sorbettia a´la Bellini” – paksua, täytetläistä, raikasta mangosorbettia ja sai viinikseen ja ”kastikkeekseen” – kuten Bellinissä kuuluukin – samppanjaa (Beaumont des Crayères Grande Réserve).

 

Mansikkastruudeli, mintulla maustettua vaniljakastiketta hyväksi lopuksi. Miksen minä ole keksinyt maustaa ja raikastaa vaniljakastiketta mintulla! Nyt kun yrttipenkissäni on sitä monta pientä puskaa. No opinpahan tämänkin. Minä joka tykkään laitella minttua vähän joka ruokaan. 🙂

 

Hyvin syöminen on niin hyvää!

 

Tänään sitten paluu arkeen ja arkisempiin ruokiin. Aamupäivä kuvien esitointia, taas torille ja Rotuaarille kuvaamaan, pyöräillen ties missä ja kotipihalle aurinkoon lukemaan ja soittelemaan tyttärelle. Ei huono päivä tänäänkään.

Ikkunanpesupäivällispäivä

Paljon tänään. Paljon hyvää, paljon vahvoja tuntoja ja tunteita.

Kerran, ainakin kerran, kesässä, tavoitteena pari kertaa vuodessa, käydä syömässä Uleåborgissa. Ei tarvita tekosyitä, mutta on se jo perinne, että kun Pehtoori pesee meillä ikkunat, minä tarjoan päivällisen. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että paras paikka tämän ”Ikkunanpesupäivällisen” nauttimiseksi on ravintola Uleåborg.

KAIKKI oli hyvää, erinomaista. Mutta tämän äärellä mietin, että kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta voisin syödä vain tätä: Sherrykermaan muhennettuja korvasieniä, timjamipastaa.

Jotta en tärvelisi hienoa kokemusta postaamalla puolinaisuuksia, jätän tämän tähän ja jatkan huomenissa…

Päivään on kuulunut myös pieni tuokio upean urkumusiikkisoitannan kuuntelemista, samalla kun ”haarukoin” valotusaikoja, etäisyyksiä, objektiivivalintoja,… Kävin puolelta päivin Oulunsalon kirkossa ”harjoittelemassa”;  ensi viikonlopun hääkuvaukset mielessä olin kirkossa ”koekuvailemassa”. Sieltä poljin kaupan kautta (äidille ovat viinerit nyt kova sana!!) sairaalaan. Paljon vahvuuksia ja vahvoja fiiliksiä vanhuksella.

Monen tunnin jälkeen, kotiin palatessani, iltapäivä oli jo melkein syömään lähdön ajassa. Joten pian taas pyörän selkään… Suuntasimme Uleåborgiin, jonne olin varannut pöydän meille… Oi, että! Suosittelen. Kuin olisimme käyneet kauempanakin.

Palaan ilolla asiaan huomenisa.

Pienten ehdoilla

Aamulla minulla meetinki pienten kanssa. Hain seurakseni kaksi liikuttajaa ja liikkujaa.

Pitkän neuvottelun jälkeen päivän agenda muodostui seuraavaksi: ”Mennään tarhan puistoon”. Hämähäkkimies vei ja juoksutti mummia ja pikkusiskoaan ihan kympillä.

Tunnin jälkeen, aikamme vehdattuamme ja vatuloituamme, päätettiinkin (kaikkien yllätykseksi?) lähteä kaupungille.

Mennään pyörittämään Rotuaarin palloa (huom. kaikki pinkki, laukkua myöten), ehkä Hugo-puistoon tai Vauhtipuistoon tai … Mäkkärille.

Tänäänkin otin Apsulle pikkukamerani mukaan, ja kyllä kuusivuotiaalla on silmää ja näkemystä, vai mitä mieltä olette? McDonalds´ Apsun silmin (Photo: A. Satokangas 🙂 .

Vauhtipuiston parkkipaikallakin kävimme, mutta ”liikaa perhosia vatsassa” (ja totta puhuen aika vähän aikaa), joten sittenkin ´vain´ mummilaan. Mutta menoa ja meininkiä riitti silti.

Ja sitten pehmeällä, vihreällä pihanurmella taas Tuupo-Heikkiä. Monta kertaa, monen monta. Ei niin väliä, ettei mummi ehtinyt tänään pyörällä liikkumaan; kyllä ihan omat PT:t pitivät huolen siitä, että päivän iloinen, motivoitunut liikunta tuli hoidetuksi.

Ja mitä kaikkea pihapiirissä nähtiinkään! ”Hato! Mummi, katoppa hato!! (kastemato tarttui nurmelta Eeviksen jalkapöydän päälle, ja ainakin puolituntinen hurahti madon elämänmenoa ihmetellessä!)

Pieni tauko ja hiljentyminen Rantapellossa, kun pienten isä töistä alkuiltapäivästä palattuaan haki omansa pois.

Mutta vielä iltapäivän lopulla jälleennäkemisen riemu, kun tulivat porukalla syömään. Oli tarvetta myös yhdessä juosta.

Mummin ”kokeilevassa keittiössä” oli tänään tarjolla ”kustomoituja myötätuulihattuja”, minkä jälkeen kaikilla olivat suu, kieli, hampaat ja huulet hyvin vahvasti siniset!! Tulipahan kokeiltua (sinistä Dr. Oetkerin kakkugeeliä) ja naurettua. Ääneen ja yhdessä. Sellainen on hyväksi. Mutta samalla tuli todetuksi, että ko. geeliä ei ainakaan rotissööri-piknikin tuulihattuihin sotketa. 😀

Tuupo-Heikki ja muuta ikimuistoista

Mitäs tänään tehtäisiin?

Melkein koko päivän vietin pienten kanssa. Iltapäivällä jokunen tunti torilla ja Hallissa kuvaushommissa, mutta muutoin kahden pienen kanssa: Apsu ja Eevis ovat parasta.

Aamupalapöydässä pohdimme, mitä tehdään tänään, kun on aika kylmä (+ 15 C) ja aikaa yhdessäoloon kuitenkin aika vähän eli vain yhteen asti, jolloin isi pääsee töistä.

Lihansyöjäkasvin näkeminen oli pointti, jolla lapset (= Apsun) sain vakuuttuneeksi siitä, että voitaisiin käydä Linnanmaalla Kasvitieteellisessä. Paikka aukesi kuitenkin vasta kymmeneltä, joten ehdimme viettää tunnin ”tarhan puistossa”.

Jo pari viikkoa sitten opin, mitä minun on tehtävä, kun huudetaan ”Mummiiiiii, tuu,… Tuupo-Heikki!  Apsu sen minulle käänsi: eli ei ole Tuupo-Heikki vaan Turbo-leikki = mennään leikkikentän tai nurmikon tai muutoin sopivan juoksupätkän alkuun riviin ja joku ”hakkee” (=laskee):  yy-kaa-koo-nyt! Ja sitten juostaan kilpaa maaliin. Turbona juostaan. Se on Tuupo-Heikki eli turboleikki!! Ja mummi häviää aina! Tai joskus on pakko näyttää, että ei se aina niin elämässä mene. Ei niin, että aina voittaisi. Eihän se ….

Kasvitieteellisessä

Kymmeneltä olimme Linnanmaan upeiden kasvihuoneiden ovella ja pian sisällä. Olinpa oikeastaan yllättynyt, kuinka lapset ilahtuivat paikasta.

Menneinä aikoina yliopisto-opettajana tulin tarkastaneeksi satoja tai varmaankin tuhansia pääsykoe-, tentti- ja esseevastauksia. Humanistina (tai ehkä sittenkin muuten vain) tiesin, että suinkaan aina ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Tänään olen saanut asiasta vahvan vahvistuksen. Hyvin vahvan!

Olimme lapsenlasten kanssa yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa ja kasvihuoneilla – eka kertaa ikinä ”raahasin” heidät sinne. Ja jo pyramidien näkeminen oli iso hämmästyksen ja kummastuksen aihe (Afrikan tähti -pelissä sellainen on nähty!). Kerro, mummi… Ja mummihan kertoi.

Kiertelimme Romeon ja Julian, kaksikin kertaa molemmat kasvihuoneet, ja sitten aulassa (Verona) löysimme tiedenäyttelyn ja osana sitä mahdottoman mielenkiintoisen mehiläispesän, huuhkajan ja ahman, sekä ”pelit”. Näyttöpäätteillä oli tietovisoja.

Apsu, joka on vähintäänkin yhtä kilpailuhenkinen kuin tätinsä (vaikka sitten vain itsensä kanssa) teki kerta toisensa jälkeen tietovisaa pöllöistä ja lopulta sai ”90 % oikein”, ja sen jälkeen oli vihdoin valmis lopettamaan.

Ja samaan aikaan toisaalla, naapurinäytöllä, pikkusysteri E. 2½ v. (diginatiivi hänkin) pelaa peliä ja klikkailemalla vastauksia kysymyksiin, joita ei osaa lukea, saa kerta toisensa jälkeen koneen ilmoituksena vaaleanpunaisella pohjalla tiedon, että ”VÄÄRIN”. Kolme neljästä veikkaustehtävästä on väärin, joten niitä vaaleanpunaisia ilmoituksia tulee lähes joka kerta. Mutta hei: E. tykkää pinkistä. Melkein kaikki valitsemansa vaatteet, kengät, laukut, lelut ovat pinkkejä.

Siis: Eevis kokee kerta toisensa jälkeen vastanneensa oikein ja hihkuu pikkupyramidin aulassa: VOITIN!

Kotiutuminen

Kasvitieteellisen jälkeen (kun emme olleet sitä lihansyöjäkasvia löytäneet) ajelimme kirjastolle. Sielläkin oli paljon hyvää uutta ja tuttua,mm. löydettiin uusi lautapeli: Richard Scarryn ”Touhula”-kaupunkipeli. Vähän sitä Apsun kanssa kokeilimmekin, ja lupasin, että jos pääsemme yhdessä lomalle mökille, hankin sen sinne. Päästäisiin ja voisinpa hankkia.

Kirjastosta lähdettyämme oli jo nälkä ja toisaalta aikaa sapuskalle vain vähän. Onneksi on whatsapp: papalle saatiin viesti, että keittäisi perunat valmiiksi. Niiden kanssa ”Mummin lihapullat” (ks. eilinen postaus)  maistuivat ja ilokseni sain kutsun ”tuu mummi illalla meille iskän luo”. Siitä tuli mahdottoman hyvä mieli. Huomenna taas menenkin.

Uuvahtanutta touhua

Jotenkin mahdottoman väsynyt päivä tänään. Osasyynä on varmasti se, että eilen illalla kudoin ja purin, purin ja kudoin puolille öin, hyvä kirja kuuntelussa, eikä mitään tarvetta kovin varhaiselle herätykselle, joten miksen. Entä aamu? – Meidän kattorakenteissa elävä oravapesue aloitti rallin aamuviideltä. Ja se rallirata on meidän makkarin päällä, ja rallin maali on viereisen huoneen (mun työhuone) ikkunamarkiisin päällä. Pikku riiviöt mäjähtelivät siihen ja sen jälkeen hirvittävä sutiminen, jottei tapahtuisi romahdusta maahan. Ja kaikesta tästä lähtee yllättävänkin iso meteli. Eipä sitten meistä kumpikaan enää rallikiertueen jälkeen nukkunut.

Aamuthan ovat mitä parhaita touhuamisen hetkiä: touhuilin, siivoilin, pyykkihommia, muutama sähköposti, ja koska oli kylmä, ”tavaratoimituksia”, postipaketti ja kauppareissu, lähdin autolla. Ensin systerin kanssa kahvittelemaan kaupungille. Sitten rahtihommiin.

Iltapäivällä vielä hyvin väsyneelle, lyhyelle pyörälenkille, huomisia kuvauspaikkoja tsekkaamaan ja sairaalaan. Eivät edes mitä mainioimmat Meri-Lapin yrttiset karitsanlihapullat joita värkkäsin parin kilon jauhelihanyytistä tuoneet puhtia ja pontta enää. Hyviä ne kyllä olivat, on sitten huomisellekin ja pakkaseen. Tästä kaikesta johtuen: menen nyt (klo 20.15) nukkumaan! Huomenna mummi tarvii virtaa: on aamutuuri parin pienen kanssa!

Lukukokemuksia ja -suosituksia

Lukeminen ja kuuntelu on jatkunut huhtikuussa valmistuneen lukuhaasteen jälkeenkin. Luokattoman huonosti olen niistä muistiinpanoja tehnyt, lista ja muutama huomio on sentään kirjattuna, koetan viimeinkin täydennellä ja pisteyttää. Kaikkiaan 27 kirjaa on kolmessa kuukaudessa tullut listattua.

Niiden lisäksi on poikkeuksellisen paljon kirjoja, jotka olen lopettanut alkumetreillä ja puolitusinaa, joita en vaan ole saanut loppuun, vaikka kunnianhimoisena ajatuksena sellainen on ollutkin. Niitä ovat mm. Mihail Bulgakovin klassikko ”Saatana saapuu Moskovaan”, Tolkienin ”Taru Sormusten herrasta: Sormuksen ritarit” (en siis VIELÄKÄÄN ole sitä lukenut), Pascal Mercier, Sanojen paino (liikaa jaaritusta!) ja Sophia Lorenin elämänkerta (yli puoleen väliin sentään Italia-ikävässäni pääsin).

Luettuja ovat alla olevat. Kuten tavallista aika lailla yhtä paljon miesten kuin naisten kirjoittamia, samoin kotimainen ja käännöskirjallisuus tasoissa, ihan silkkaa fiktiota on vähän enemmän kuin puolet, muutama ”kepeä kesäromaani” joukossa, elämäkertoja, muistelmia tai tietokirjoja on fifty-sixty –  juuri ne taitavat olla parhaiten pisteitä saaneita. (punaisella merkityt kirjan nimet vievät kirjan esittelyteksiin)

 

Petri Tamminen, Meriromaani (4)

Tämä pieni romaani Wilhelm Huurnasta, josta tulee vahingossa merikapteeni ja jonka laivat 1800-luvun puolivälin kulkevat ja uppoavatkin Euroopan merillä, on lämminhenkinen, melankolinen, aika hyvin ajankuvasta ja merenkulun historiasta  kertova kirja. Tammisen lauseet ovat harkittuja, eläviä, tarkkoja ja saavat välillä hymyilemään. Ja ajattelemaan elonkaarta ja kulkua. Tykkäsinhän minä. Niin kuin kai kaikista lukemistani Tammisen kirjoista.

Richard Powers, Ikipuut (3½)

Vaikea sanoa mitään tästä. Toisaalta tämä yli 600-sivuinen järkäle ansaitsisi saada täydet pisteet: se on ”suurromaani” muutenkin kuin sivumäärän puolesta. Siinä on valtavasti tietoa, puunhalaaja minussa on paikoin todella vaikuttunut – ja huolestunut. Kirjassa luonnon diversiteetti, ekokatastrofi ja yksilöiden radikalisoituminen ovat pääjuonteita. Siinä on monta sisäkkäistä kertomusta ja elämää. Minulle ehkä liikaa, kuuntelin tätä hyvin hajamielisesti, huolimattomasti, mikä ehkä on syynä siihen, etten jäänyt sen vietäväksi. Ei mun kirja.


Antti Halme, Saattaen vaihdettava (4)

Tämä on ns. suomalainen nykyromaani. Sellaisena hyvä. Kolmen aikuisen elämät ja kuolemat on ajateltu ja kirjoitettu hyvin. Tässä on ”hyvää läppää”, vähän ärsyttävää äijähuumoriakin, mutta ennen kaikkea tarkkaan suomalaisten elämän kipupisteitä ja elämäntapaa kirjoitettu. Hyvä kesäkirja.


Alexander McCall Smith, Elämän kirkas keskipäivä (3)

Tämä on yksi Alexander McCall Smithin ”Naisten etsivätoimisto no1” -romaanisarjan ties kuinka mones osa. Etsivätoimisto sijaitsee Gaboronessa Botswanassa ja kirjan päähenkilö on pääetsivä Precious Ramotswe. Olen lukenut sarjan kirjoista monta edellistä. Ehkä se on syy, etten tästä enää niin innostunut. Loppua kohti kirjan ote parani, joskin oli aika ennalta-arvattava. Joka tapauksessa Etsivätoimisto-sarjaan kannattaa kyllä tutustua. Lukeminen avartaa!

Hunter Biden, Kauniita asioita (4½)

Yhdysvaltain presidentin hulttiopoika Hunter Biden, joka mm. oli Trumpin vaalikampanjan raadeltavana ja revittävänä, on isänsä valinnan ja hänen itsensä saatua elämänsä raiteilleen kirjoittanut tähän astisen elämäkertansa. Samalla tulee tietysti esiin Joe Bidenin elämästä paljon, mitä ainakaan minä en tiennyt aiemmin. Tavattoman rehellinen, nöyrä ja avoin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kertoo paljon myös amerikkalaisesta maailmankuvasta ja yhteiskunnasta.

Lucy Diamond, Rantakahvila (3½) 

Romanttista hömppää? Se on sitäkin, mutta ei yltiösiirappisesti. Oikein hyvä kirja aurinkotuolissa luettavaksi.


Antti Heikkinen, Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä (4) 

Tämä jos joku kirja on ehdottomasti ÄÄNIkirja. Kirjan kirjoittanut Antti Heikkinen lukee kirjan muikealla ja aidolla savon murteella. Minulle Einari Vidgren on ollut täysin tuntematon mies, mutta kannatti kirjan verran tutustua.

Erling Kagge, Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni (4)

Vähän varauksellisesti aloitin tämän kirjan: onko norjalainen Erling Kagge, ensimmäinen ihminen, joka on kävellyt maapallon kolmeen ääripisteeseen, pohjoisnavalle, etelänavalle ja Mount Everestille kirjoittanut saavutuksistaan sellaisen supermieskertomuksen, kirjan hurjista, hengenvaarallisista hetkistä ja niistä pelastumisesta ja hehkutuksen omasta erinomaisuudestaan.

Mutta onneksi ei. Kirjassa on lyhyitä juttuja näistä kolmesta huiputuksesta, elämästä niiden välissä, niiden jälkeen. Kirjassa on paljon hienoja ajatuksia ja pohdintoaja elämästä ja sen nousuista ja laskuista. Kirjassa pohditaan onnistumisia, mutta myös epäonnistumisen tärkeyttä, yksinolon sietämätöntä autuutta ja toisten huomioonottamisen ja avunannon syvintä olemusta. Viisas kirja.


Anna-Leena, Härkönen Rikospaikka (3½)

Tämä taitaa olla autofiktiivinenkin, ainakin Härkösen omasta elämästä pätkiä tuntuu olevan päähenkilön eroissa ja urissa. Pidän hänen reippaasta kirjoitustyylistään, tavasta ja taidosta muutamalla lauseella kuvata henkilöidensä luonteenpiirteet ja elämäntavan. Loppuratkaisu oli yllättävä, – nosti koko kirjan ”arvosanaa”. 😀


Sally Thorne, Toinen ensivaikutelma (2½)

En tiedä, miksi ja miten kuuntelin tämän loppuun. Oli kovin ennalta-arvattava, ja varmasti hyvä käsikirjoituspohja romanttiselle komedialle!


Teemu Keskisarja, Kyllikki Saari (4½)

Kustantajan sivuilta lainaus: ”Historiateos Suomen kuuluisimmasta henkirikoksesta, arkistotutkimusten ja ennen julkaisemattomien lähteiden pohjalta. Suomen luetuin historioitsija Teemu Keskisarja kertoo Kyllikki Saaren koko tarinan ja siihen liittyvät ihmiskohtalot 1950-luvun Suomessa.” Siinä se on sanottu. Tämä kirja on syntynyt tutkimustiedon perusteella. Vaikka ”dekkarin” loppuratkaisun tietää, on tämä ”ahmittavan” kiinnostava. Semminkin kun Keskisarja on erinomainen kirjoittamaan, sarkastinenkin.


Jenni Räinä, Kulkijat (4½)

Toinen kirja, joka perustuu, ainakin osin, tutkimustietoon. Tämä ei ole tavallinen ”eräkirja” vaan kertoo naisista, jotka ovat vaeltaneet ja vaeltavat Suomen Lapissa, metsissä ja kotisoilla. Naisten erävaelluksilla eivät koirat hauku, eivätkä aseet roiku olalla. Tässä on paljon samaistuttavaa, paljon kiehtovaa ja kummeksuttavaakin. Tässä on Suomen matkailuhistoriaa, naisten elämäntarinoita hyvin kerrottuna ja kuvattuna.

Richard Osman, Torstain murhakerho 3½

Ehkä luonnehtisin tätä ”kepeäksi epätavalliseksi murhadekkariksi”. Vanhusten palvelutalon neljän hengen poppoo selvittelee murhaa, murhia, paremmin kuin paikallinen poliisi. Kesään kuuluu dekkarit, tämä on ihan hyvä valinta siihen tarkoitukseen.


Patricia Harman, Hope Riverin kätilö (4½)

Kirjan kansikuva on joskus syy, miksi kirjaan tarttuu. Tämän kirjan kansi on minusta aika lailla ristiriitainen kirjan sisällön kanssa. Kansi on ihan kaunis, mutta kirjan maailma ei ole tuollainen. Patricia Harmanin romaani ”Hope Riverin kätilö” vie 1930-luvun suuren laman tunnelmiin Appalakkien vuoristoon. Tämä on lukuromaani isolla L:llä. Kasvukertomus, historiallinen romaani, romaani naisten asemasta, mustien asemasta, eriarvoisuudesta, luonnosta ja ihmissuhteista. Koukuttavasti kerrottu tarina.


Lucinda Riley, Kadonnut sisar (3½)

Lucinda Rileyn seitsenosaisen ”Seitsemän sisasta”-kirjasarjan odotettu, pohdittu ja kehuttu päätösosa. Olen kuunnellut kaikki kuusi edellistä, pidin niistä niinkin paljon, että aloitin aina seuraavan osan. Parasta sarjassa on ollut jokaisen sisaren ”kotimaan” historian, yhteiskunnan, elämäntavan, maisemien ja perinteiden etc. luoma ”näyttämö”, jonka kirjailija on huolellisella taustatyöllä rakentanut. ”Kadonneen sisaren” ensimmäinen puolisko oli paljon vanhan kertausta ja muutenkin odotettua vaisumpaa. Loppuratkaisu oli minusta ”outo”.

Satu Rämö, Talo maailman reunalla (3½)

Islannissa asuvalta ja kirjoittavalta suomalaiselta Satu Rämöltä olen lukenut melkein koko tuotannon. Tämäkin kirja on esim BookBeatin lukijoiden pisteytyksissä saanut hyviä arvosanoja. En tiedä, mikä minussa oli vinksallaan kun tätä kuuntelin.


Marian Keyes, Aikuiset ihmiset (3)

”Mestarikomediennen täsmäisku Caseyn perheeseen, jonka glamoröösit kulissit kaatuvat, kun aivotärähdyksen saanut Cara paljastaa kaikkien salaisuudet. Veljekset Johnny, Ed ja Liam Casey ovat onnenpekkoja. Heillä on kauniit ja lahjakkaat vaimot vierellään – Jessie, Cara ja Nell – sekä iso liuta lapsia. Lomat ja juhlahetket Caseyn perhe viettää yhdessä, mutta kaikki ei ole niin auvoista kuin miltä näyttää.” 

Vaikka kustantajan esittelyssä lukee näin, minä SILTI aloitin ja kuuntelin tämän. Minä en käyttäisi ainakaan tämän kirjan perusteella Marian Keyesistä nimitystä ”mestarikomedienne” tai ”nykykirjallisuuden merkittävä feministi”.


Laura Honkasalo Vie minut jonnekin (4)

Kirja, jossa puhutaan lapsettomuudesta ja bloggaamisesta, sisaruksista ja äitisuhteesta, urasta ja parisuhteista. Tämä opetti paljon, nuorista naisista, vähän vanhemmistakin naisista, suomalaisesta työkulttuurista, elämänmenosta …

No kyllä! Kyllä oli hyvä kirja.


Anna-Liisa Haavikko, Kaari (4)

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin. Kaari Utrion elämänkerta on ehdottomasti hyvä elämäkerta.


Mikko With, Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta (4½)

Tähän tarttuessani ajattelin vähän kuin aloittaessani Kaggen vaelluskirjaa: ”mies kirjoittaa sankaritarinaa omasta elämästään”. Olin tämänkin kohdalla niin väärässä, niin väärässä olettamukseni/pahan aavistukseni kanssa.

Kirja Within perheen kahdeksasta vuodesta äidin sairastaessa syöpää/syöpiä on hyvin koskettava, mukavasti arkinen, hauskakin, herkkä, lohduttava, sympaattinen, myötäelettävä, itkettävä ja tärkeä kirja.

Frida Skybäck, Kirjakauppa Thamesin varrella (3½)

”Välipalakirja”. Ei jättänyt minuun mitään jälkeä.


Ilja Leonard Pfeijffer, Grand Hotel Europa (4½)

”Grand Hotel Europa huokuu entisaikojen loistoa, ja sen houkuttamana kirjailija vetäytyy hotellin suojiin. Hän muistelee kuvankaunista Clioa, heidän yhteistä aikaansa ja kadonnutta Caravaggion maalausta, jota he jäljittivät yhdessä.”

Tämä on rakkaustarina, dekkari, taidehistorian oppitunti, ”turismin historia, nousu ja uhkakuvat” -pamfletti. Kirjassa on paljon mielenkiintoista faktatietoa turismista, enemmän Italiaa, sopivasti merkillistä menneen maailman nostalgiaa. Vaikka kirja on melkoinen järkäle (22 tuntia, yli 600 sivua) se kulkee, ei kyllästytä.

Kirsi Hiilamo – Heli Pruuki, Aina tytär, aina äiti, (4)

Tämä on yksi niistä tietokirjoista, joista olen saanut paljon tietoa, helpotusta ja kykyä ymmärtää monia asioita ja vaiheita.


Peter Franzén, Särkyneen pyörän karjatila (4+)

Tässä on suomalaista melankoliaa, apatiaa, surkuhupaisaa sukudraamaa. Franzén on paitsi hyvä näyttelijä myös hyvä kertoja. Tunnelmat on elävästi kirjoitettu, kirjaa lukiessa on helppo ”asettua” suomalaiseen kesäiltaan, Kemijoen rannalle, miljööseen ja yhteisöön. En ihmettelisi vaikka kirjan pohjalta elokuva joskus tehtäisiin.


Enni Mustonen, Näkijä (3½)

Mustosen ”Syrjästäkatsojan tarinoita” -sarjan viimeisin ”Näkijä”, joka sijoittuu enimmäkseen Los Angelesiin, on vaatimattomin muutoin niin hyvän kirjasarjan ketjussa. Vaikka tapahtumissa on suomalaisen yhteiskunnan muutokset ja historia vahvasti mukana kuten tavallistakin, vaikka Mustonen on armoitettu kertoja, ei tämä tarina ”vieraalla maalla” kulje kuten aiemmat osat. Mutta sukusaagaa lukeneille tietysti ”must” luettava.


Vera Vala, Aprikoosiyöt (4)

Hyvää viihdettä Italia-friikeille. Dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat pieneen toscanalaiseen Tolftin kylään.


Anneli Kanto, Rottien pyhimys (4½)

Romaani kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla. Kuulostaako tylsältä? – Ei todellakaan ole.

Kirja ei perustu päiväkirjoihin eikä muihinkaan kirjallisiin lähteisiin, joista kirjailija olisi voinut selvittää ”keitä olivat maalarit, jotka koristivat Suomen keskiaikaisia kirkkoja pyhimysten ja Raamatun kertomusten kuvin? Miten he maalasivat, mitä he tavoittelivat, mitä ajattelivat?” Mutta Anneli Kanto (joka on aiemmin kirjoittanut pääasiassa sisällissodan vaiheista) on tehnyt perusteellista ja ansiokasta taustatyötä, historiantutkimusta ja kirjoittanut fiktiivisen kirjan, joka ”voisi olla totta”. Myös historiantutkijat pitävät hänen romaaniaan ansiokkaana.

Kustantamon sivuilla on videopätkä, jossa Anneli Kanto on Hattulan kirkossa esittelemässä maalauksia, joista kirja kertoo. Kannattaa lukemisen ohessa katsoa.

(Tämän postauksen jälkeen vannotan itseäni, että en jätä enää ikinä näin pitkää kirjalistaa rästiin. Kymmenen kirjaa olkoon tavoite! Liki 30 kirjan muistelu ja kirjaaminen vie koko illan!)

Päivä kerrallaan

Mikähän siinä on, että herääminen vaikka kuudelta, itsekseen, on ihan erilaista kuin herääminen kellon soittoon vaikka seitsemältä. Pitkästä aikaa tänään kelloherätys.

Kauppahallissa olin aamupäivän. Sisällä olikin hyvä olla, sillä ulkosalla kylmä, vaikka paistoikin. Aamulla ei ollut kuin +12 C, päivällä sentään lämpeni jonkun asteen, mutta tein päivän kaikki reissut ihan mielelläni autolla, ja pidin taukopäivän ulkoilusta.

Ilta on mennyt kuvien parissa.

Samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on pessyt ikkunat sekä talosta että Festasta. Ja minun kontribuutioni tässä asiassa on huolehtia illallisesta ravintola Uleåborgissa. Perinteistä on hyvä pitää kiinni. Saapa nähdä milloin olisi soppeli ajankohta, ja palaako lämpö?

Tässä taas näitä isoja tulevaisuuden kysymyksiä elämässäni!! Hyvä miettiä päivä kerrallaan asioita, menneille ei voi mitään, tulevista ei tiedä.

Puutarhoissa Canonin kanssa

Kiertelin tänään hissuksiin kaupungilla ja sen laitamilla. Etsin kuvauslokaatioita ja -kohteita. Ja nautin puistoista.
Ensimmäisenä Linnanmaalle Kasvitieteelliseen. Ehkä nyt kauneimmillaan.

Kaupungintalon hienon hienon valtavan kukkapenkin kuvia laitan joku päivä.

Hupisaarilla oli ruusutarhalla kaikki penkit kukassa. Tällä kertaa tyydyin siellä ottamaan kuvia etäältä, viime vuonna parikin pitkää sessiota noita kuvaillessa.

Taas kerran suosittelen käymään. Melkein yhtä hyvää tekevä vaikutus kuin metsässä, tunturissa tai merenrannoilla kulkemisella.

Hain myös korttikuviin aineksia, ideoita, inspiraatiota.

 

Tulkoon mitä on tullakseen

Ukkonen. Se herätti repaleisen yön jälkeen aamuseitsemältä. Herääminen ukkoseen kuuluu jotenkin lapsuuteen. Hassu tunne, mutta muistelen vai vain luulen, että lapsuudessa, varsinkin Nurmijärven mökillä heräsin useinkin ukkoseen. Johtuukohan muistikuvat siitä, että siellä ukkoset olivat alle 7-vuotiaalle AINA iso juttu, ei pelottava, mutta vaikuttava. Jänskä! Vai siitä, että siellä pienen järvenrannassa ne oikeasti tuntuivat isommille kuin kaupungin kivitalokodissa? Vai vain siitä, että minusta penskana kaikki dramaattinen oli jotenkin ”mahetsua” (auts mikä sana!).

Tänään, joka tapauksessa ja kuitenkin, ukkonen tuli liki, herätti ja hämmästytti.

~~~~~~~~~~~~

Minun ihan itse ”julistamani” kesäloma päättyi perjantaina tai noh, siihen tuli pieni katkos, kun sain kerralla kolme tarjouspyyntoä. Pitihän niitä pohtia ja laatia, jotta kuvauskeikat saisin. Ja kolmannen – isoimman – kuvaussuunnitelmineen ja -sopimuksineen (kyllä toivon kovasti, että sen allekirjoitukseen päästään 😀 ) tein tänään aamupäivällä. Samalla kun satoi oli pyhitettävä pyhäpäivä ja ”turmeltava” se koneella istuen. Totta puhuen, ei tuntunut turmelukselta. Mukava tehdä jotain.

Siihen liittyen sateen ja salamoinnin loputtua sekä taivaan sinistyttyä sykkelöin kaupungille ”harjoituskuvauksiin”. Taas kerran kaunista kotikaupunkia ihailin ja kuvailin.

Kovin oli hiljaista ja verkkaista elo – niin Rotuaarilla kuin Torinrannassakin.

Laajahkon mutkan kautta tämän katon alle.

Onko lasikatto vain naisilla? Yliopistomaailmassa, vuosia, vuosia sitten, se ainakin tuntui olevan. Muutaman kerran puhkaisin itseni siitä läpi. Sattuihan se, mutta onneksi rohkaistuin puhkaisemaan. Harmittaisi, jollen olisi niin tehnyt.

Tänään (kaupunginsairaalan) lasikatolla ihan eri merkitys. Enkä edes yrittänyt puhkoa. On vain katsottava ja odotettava mitä sen alla tapahtuu, minulla ei ole siihen mitään valtaa eikä vaihtoehtoja.

Illanssuussa Pehtoorin kanssa pizzapäivä. Illansuussa levollista kotona.

Myötätuulihattujen päivä

On tätä odotettu, yritetty, etsitty yhteistä päivää, suosiollista säätä, rokotteita, sopivaa välämää monen vakavan asian välissä, … Tänään, ihan täydellisessä säässä, saimme ystävät iltapäivällä piazzallemme.

Olin luvannut ”kevyen lounaan”. Ei ehkä sittenkään lounas, eikä lopultakaan niin kevyt, mutta ihan sama! Oli niin hyvä päivittää – läsnä ollen – omat, lasten ja vanhempien terveystiedot, muutkin kuulumiset ja tulevat  toiveet.

VMP tai PP tai siis juuri ne ystävät, joiden kanssa on Hangasojalla useat viime uuden vuoden vaihteet vietetty ja jotka ovat täällä blogissakin olleet monella matkalla, olivat pitkästä aikaa, vihdoin meillä. Siinä kaikkea muistellessa ja kerratessa mm. laskimme, että yhteisiä (neljästään tai ryhmässä) ulkomaan matkoja on ollut seitsemän (1982 Kreikka (K:lle ja minulle ”työmatka”), Toscana 2007, Roses, Espanja 2009, Rooma 2010, Kitzbühel 2011, Pykeija, Norja 2011, Umbria 2012), mökkireissuja on ainakin tuplasti tuo.

Onhan se juhla nähdä ja rupatella, olla ja elää enemmän kuin viesteissä tai satunnaisissa puheluissa.

Kalaruokaa, salaatteja ja oikeinkin hyvää savukalatahnaa ja aika hyvää katkarapumoussea tarjoilin. Jälkkäriksi ei ollutkaan kahvia ja pullaa, vaan sangriaa, pastel de nata, croissanteja ja samppanjamansikkahilloa sekä  tsädää (rumpujen pärinää!!) myötätuulihattuja! Ei huono!

Elämänmenossa on vaiheet

Tähän 14 vuotta vanhaan blogiini on ”syntynyt” paljon ”kategorioita”, Siis niitä aihepiirejä, joista olen kirjoittanut ja joista olen halunnut julkisesti kirjoittaa ja joista olen halunnut kuvia julkaista. Sellaisia kuin reissut, ruoka, historia, luettu, Lappi, yliopistoelämää, vanhemmuus, liikkuminen, isovanhemmuus, joulu,…. Ne kaikki ovat isoja tärkeitä asioita elämässäni, sydämessäni ja päivissäni, arjessani ja juhlassani. Ne ovat iso osa elämääni. Hyvää elämääni.

Kuten olen monta kertaa kirjoittanut blogini ei ole tunteiden vatvomista, ei valittamista, ei kehuskelua, ei ”kaiken” kertomista varten. Se ei ole kulissi, mutta ei myöskään syväluotaa elämääni ja tuntojani: olen yrittänyt olla uppoamatta kovin syvälle. En kerro kaikkea, ainakaan heti.

Osaltaan päivittäinen – enimmäkseen hyvien – asioiden julkinen kirjaaminen on auttanut suhteuttamaan asioita, muistamaan juuri ne hyvät asiat, niitähän elämä enimmäkseen on. Sanoittamaan itsellenikin päiviäni, jättämään toisarvoiset, tosin myös satuttavatkin asiat taka-alalle tai ainakin itsekseen pohdittaviksi.

Moni ystävä, tuttu, läheinen, blogia pitkään seurannut on osannut lukea rivien välistä muutakin kuin kepeää arjessa kulkemista, juhlasta toiseen liitelyä, lomasta toiseen taivaltamista… Tokihan olen tänne, aika usein viiveellä, jotain tummistakin hetkistä, varjoisista vaiheista maininnut. Olen kuitenkin koettanut olla kovastikaan valittamatta, enemmälti uhriutumatta. Tosin olenhan johonkin ikävään, kuluttavaan, isosti satuttavaan vaivihkaa viitannut, joskus aika paljonkin kipuillut ja pohtinut.

Yksi taustalla kulkeva päivieni juonne, viimeiset viisi-kuusi tai ehkä sittenkin 10 vuotta, viimeiset pari vuotta vahvemmin, on jäänyt auki kirjoittamatta, iso osa elämänmenostani ja päivieni ja viikkojeni kulusta ja tekemisistä kertomatta. Ihan tarkoituksella niin. Minun someeni ei kuulu kaikki.

Paljolti sellaisia asioita ovat ihmissuhdeasiat. En halua niitä täällä riepotella. Enimmäkseen itsekseni asioita miettien, setvien, selittäen, kirjojen avittamana ja kotona ääneen puhuen olen koettanut kipupisteitä aukoa, vereslihalla oloa helpottaa, elää ja ymmärtää. Ja jonkun merkillisen ”minunhan tämä on kestettävä, hoidettava, elettävä. Minun osani on tämä. Elämä on, – kaikenlaista sotkuakin”… -asenteen ja myös aidon välittämisen ja vastuun vuoksi en kaikkea täällä riepottele. Lisäksi omia huonommuuden tuntoja ei todellakaan ole helppo tunnistaa saatikka tunnustaa.

Vuosi sitten keväällä yhtä aikaa Juniorin eroprosessin kanssa tulin myös toisaalla vedetyksi aika syviin vesiin, ihan muserretuksikin, moneen kertaan. Sieltä nousin, pinnalle taas, tiedon ja sinnin, kivuliaan(kin) itsetutkiskelun, armollisuuden oppimisen, oman heikkouden tunnustamisen, Pehtoorin hiljaisen läsnäolon ja oman, melkein maanisen, liikkumiseni!!! avulla. Ja lisäksi korona ja kirjat soivat rauhan olla ”pois maailmasta”.

Ne kaikki kerrat, kun olen mökillä tai reissussa (Ukko-Kolin korkeimmalla kohdalla!! Muistatteko: mielialan lasku. Puhelu kotihoidosta: taas ambulanssikyyti! ) sattuu jotain, ja minä mietin, lähteäkö heti Ouluun vai riittääkö, että hankin mörön karkottimen, soitan paljon puheluja, valvon, järjestelen, huolehdin, teen mökin pihaan saamelaisten auringon, Beavin, soitan taas, vastaan puheluihin, käännän toisen posken, päätän, etten IKINÄ enää lähde mökillle,koska joka ikinen kerta käy näin! Ja kun palaan, sekään ei ole hyvä.

Väliaikainen, ehkä jopa vähän valheellinen vahvuuden tunne, on parin viime viikon aikana taas mennyttä. Eikö tämän ikäinen ja paljon kahlannut jo hanskaisi paremmin tällaiset päivät! Ei kai.

En ryhdy kaivamaan, kertomaan, purkamaan kaikkea, mutta voin vain todeta, että on taas vaikea uskoa, että ei ole kuin kaksi viikkoa siitä, kun olimme äidin kanssa kaksin pitkällä pyörätuolilenkillä kaupungilla, kahvittelimme Otto Karhin puistossa hänen 91-vuotissyntymäpäivänään, juttelimme, kuulimme ja ymmärsimme kaiken, mitä toisillemme sanoimme, olimme (taas kerran valitettavan?) samanlaisia, aurinko paistoi ja kesän keskipäivä korkeimmillaan, ihan kuin ei mitään …

En vieläkään tee blogilistaukseen kategoriaa ”äidit ja tyttäret” tai ”ikääntyvät vanhemmat” tai ”elämäni esikoisena” tai ”miksen osaa” tai ”miten huomenna?”

Mutta tämä postaus oli vain tehtävä. Sori.

[Kuva äidin 80-vuotisjuhlista, 11 vuotta sitten]

Keskellä kesää

Keskellä kesää – heinäkuun hommia

Luin (jostain), että Haukiputaan kirkon kellotapulissa on taas kesäkahvila. Olen edellisinäkin pyöräkesinä siellä käynyt kääntymässä, ja se valikoitui kohteeksi tänään. Virpiniemen kautta painostavassa kelissä kummallisen kirjan (Ikipuut) siivittämänä perillä kymmenen jälkeen: kahvila avataan vasta klo 12. Argh. En kirkon portilla kiroillut, vain vähän tupisin.

Toinenkin kohde oli tiedossa: kuin jatko-osana eiliseen White House -piipahdukseen ja putiikkipostaukseen kävin tänään Keltaisessa Kolibrissa, joka on Haukiputaan keskustassa, torin reunalla Liikku-keskuksen takana – vähän piilossa. En edes muista mitä kautta ko. liikkeen sivuille eksyin. Sivuilla oli kuitenkin mukavan näköiset lasit ja päätin, että jollain pyörälenkillä käyn ne katsomassa, josko muutama sellainen sopisi mukaan uudeksi osaksi arkikattaustamme. Meillä kun on niiiiiin vähän laseja ennestään!

Tänään sitten kauppaan. Lasit olivat juuri niin kauniit kuin kuvassa, mutta ne olivatkin aika paksut ja painavat, joten jätin ostamatta. Ehkä otan arkikäyttöön antiikkimessuilta ja -kaupasta hankittuja Kaj Frankin laseja. Mutta kaupassapa oli myös Italian herkkuja!! Juuri kun tuotatin sisarella hänen Tampereen reissulta Keittiöelämästä monta pussia sitruunapastaa! Sitä on myynnissä myös Haukiputaalla! Jo sen takia kannattaa piipahtaa tuossa putiikissa. Monia muitakin Oulusta saamattomia juttuja siellä on, mm. pistaasitahnaa, jolla ajattelin täyttää tuulihattuja. Ostin myös pienen keramiikka-alusen – tulette varmasti näkemään kattauksissa.

Paluumatkalla näin Holstinmutkan risteyksen tienoilla aapiskukon ja kanoja. Viime kesänä ne olivat useinkin sen yhden keltaisen talon (jossa on kaunis, hoidettu, kukitettu vanhan ajan pihapiiri) ja maantien välisellä pientareella ja pyörätiellä. Eivät ole ihan tavallisia, vaan sellaisia kuin ulkomaalaisissa lastenkirjoissa aina on. Ne on hienoja. Kameraa en ehtinyt penkoa, mutta kännykällä pari otosta.

Iltapäivällä puutarhalla, äidin luona, Pekurin K-kaupassa – ja Alkossa: ostamassa alkoholittomia viinejä! Niitäkin. 🙂 Kotosalla pihahommia ja puheluita. Huolehtimista ja huolta.

BTW: Jos olisit menossa ruokajuhliin, jossa on teemana ”Meri”, mitä toivoisit saavasi syödäksesi? Jokin erityinen kala- tai äyriäisruoka tai mikä olisi merellinen jälkiruoka? – Kerrohan: voisin saada ideoita, mitä laitan kun parin viikon päästä on rotissöörien perinteinen piknik, ja tänä vuonna teemana on meri!

Nettiostoksia

Parin viime vuoden aikana (lue: korona prkl) olen hoksannut, että on minulla on ollut tapana tehdä ostoksia nimenomaan reissuissa. Helsingistä kenkiä, kirjoja, astioita, ruokaa, lentokentiltä (tax-free) kosmetiikkaa, ulkomailta spesiaalivaatteita (esim. Roomasta ja Itävallasta) sekä laukkuja ja sitten paikallisia käsitöitä (liinoja, pyyhkeitä, kesäkoruja (esim. Madeira, Kreikka tai Kanaria). No nyt korona-aikanahan ei ole tullut ostetuksi paljon muuta erityistä kuin urheilu- ja ulkoilukamppeita. Ei ole tullut käytyä kaupoissa. Ei ole tullut käytyä missään. Paitsi nettikaupoissa! Tosin niistäkään en ole kovin kummoisia tilaillut, kunhan olen käynyt katselemassa kaikkea kaunista ja miettimässä että josko joskus vielä tarvisi …

Nyt olen kokoamassa ”perhetilausta” Cocopandasta. Minä kun käytän hiuksiini kaikenmoisia samppoita, hoitoskeja, vaahtoja, hoitokuureja etc., eikä kelpaa mikään ”Erittäin Hieno Suomalainen” -samppoo, Pirkka-hoitoaine tai Elnet-hiuslakka, vaan olen aika uskollinen Redkenille ja Kerastaselle, ja niitähän ei Tokmannin hyllyiltä juuri löydy. Kampaamoissa ne maksavat paljon. Tosi paljon. Kasvojen ja kropan iholle olen hoitovoiteet etc. ostellut enimmäkseen tax freestä tai jonkun kampanjan sattuessa kohdalle Stockalta tai Sokokselta. Nyt Cocopandan ostoskoriin kertyi näitäkin muutamia. Ko. nettikaupasta olisin saanut sen eilen ostamani Lancomen huulipunan melkein puolet halvemmalla. Siellä on paljon tuotteita, ja selkeästi halvemmalla kuin esim. Sokoksen kempparissa! Myös miehille ja lapsille. Ehdottomasti suosittelen Cocopanda.fi

Kerran olen tilannut virolaisesta Prokosmeetista kosteusvoidetta ja kuorinta-aineen, joita ei Cocopandassa ole: Obey n tuotteilla koti-spaahan saa ylellisen tunnun ja ihanan tuoksun. Toki Prokosmeetiikassakin on paljon kaikkea, mutta Cocopanda on laajempi valikoimaltaan.

Isoja pöytäliinoja on minulla aina etsinnässä: Chamois-kaupan sivuilta olen jo valinnut pari sisustustuotetta ihan varuiksi. Jos meillä joskus vielä on isoja illallisia, kalaaseja tai jotain perhejuhlia, silloin lähtee pöytäliinatilaus tuonne.

Vaatekauppa, jonka sivuilla käyn jatkuvasti katselemassa kaikkea, mitä voisin ostaa jos vain tarvitsisin!!  Neuleita, takkeja, kesäksi, melkein tämmöinenhän minulla jo onkin (Wienistä ostettu) mutta niitä muita ihania olisi kymmeniä. Jos vielä olisin töissä, esitelmöimässä, … siis kauppaan nimeltä Frankonia! Siellä on myös ”outdoor”-vermeitä ja miehille erinomaisen hyvännäköisiä vaatteita. Itselle mieluisia hameita, mekkoja, ja kun en Bombalta sitä feresiä ostanut, niin entäs jos tilaisin dirndlin!

Nyt kun Pieni astiakauppa on taas saanut täydennystä valikoimiin, olen aikeissa tilata syksyn ja talven sunnuntaipöytään uuden tarjoilupadan. Koetan olla sortumatta moneen muuhun ihanaan. Muffinsivuokakin olisi ihan kaunis sellaisenaan…. 😀 Ja jos luopuisi IKEAn peltisistä lasagneastioista ja hankkisi porolasagnen tarjoiluun tällaisen tai syksyn marja-, sieni- ja omenapiirakoille uusi ihana vuoka!

Astioista puheenollen. Kävinpä tänään White Housessa. En missään nettikaupassa vaan ”livenä”. Minähän olen usein ennenkin siitä tänne kirjoitellut, kerran vuodessa olen jotain tarpeellista tai ainakin kaunista kotiin hankkinut. Mattoja, pöytäliinoja, kynttilälyhtyjä, saippuoita, kynttilöitä, lautasliinoja, kulhoja. Aiemmin liike oli Kiimingissä, mutta on nyt muuttanut (vaarallisen 🙂 ) lähelle Hinttaan (Utoslahdentien risteyksen lähellä, Sienikuja 9).

 

 

 

 

 

Tänään löysin sieltä (aiemmin mm. Ranskan nettikaupoistakin turhaan hakemiani) aterimia. Pienet salaattiottimet ja meidän kahden hengen arkipöytään uudet haarukat ja veitset, lusikat olen ostanut joskus aiemmin. Arjen estetiikkaa, pientä uutta kotiin. Ja pikkuvessaan uusi matto.

Liikkeessä on paljon mm. Riviera Maisonin, Lexingtonin ja Mailegin tuotteita lisäksi koreja, tyynyjä, pienhuonekaluja. Instasta voi seurata uusia tuotteita etc.

Vielä mainittava:

  • Mosaiikkikauppa, jonka vinkkasin askartelu- ja käsityöfriikille sisarelleni, koronan alkumetreillä. Eikä mennyt kauaakan, kun hän oli jo tehnyt parvekkeenpöydälleen minipuutarhan.
  • Puotirundi auttaa löytämään pieniä putiikkeja kotimaan kesälomamatkalla. Monella Puotirundin liikkeellä on myös verkkokauppa, joten siksikin kannattaa vilkaista.

Olisko muilla jakaa vinkkejä mukavista nettikaupoista, erikoiskaupoista?

Ei niin vakavaa

Sen sijaan, että aamuisen kampaajan jälkeen olisin palannut kotiin ja mattopyykille kuten seitinohuena, jäsentymättömänä ajatuksena oli mielessä häivähtänyt, meninkin huulipunaostoksille! Lauantaina ennen luokkakokoukseen lähtöä hukkasin punani: minulla oli se jo kädessä, kun olimme lähdössä ja sitten se hävisi. Kyllä, kyllä minä pystyn tuollaiseen. Eikä sitä ole vieläkään löytynyt. Ihan laadukas Lancomen aika vähän käytetty puna kaiken lisäksi. Kaksi vanhaa, kuivunutta pinkkiä olivat päivettyneellä iholla ”aavistuksen” halvan näköisiä; jopa niin että Pehtoorikin sanoi, että parempi kun lähdet ihan ilman mitään lipstickejä. Siis kertakaikkinen kriisi!

Jotta nämä suuret tragediat eivät loppukesällä enää toistuisi [hyvänen aika, näitä ensimmäisen maailman korona-ajan ongelmia!!!] kävin tänään tuhlaamassa ja ostin KAKSI uutta punaa. Uudet (tosi)lyhyet hiukset ja uusi huulipuna. Nyt on kuulkaa ulkonäköpaineet taas vähäksi aikaa selätetty. 😀

Shoppailun jälkeen ajelin Oulunsaloon aikeena ja toiveena päästä kirkkoon – tutustumaan valoihin ja varjoihin. Mutta vähän kävi vaikeaksi siellä yhteistyö… No onhan tässä vielä aikaa ennen kuvauskeikkaa. Sentään hääjuhlapaikan ja potrettimiljöön sain tsekattua.

Puolelta päivin kotimatkalla oli hellettä jo niin paljon, että todellakin toivoin pakanneeni mukaan uintitarpeet.

Mattopesu siirtyi edelleen eteenpäin, mutta tietokoneen ja webhotellin tiloja siivosin, toimintaa paransin. Ja välillä piazzalle ottamaan aurinkoa ja kuuntelemaan kirjaa. Lomameiningillä mennään.

Kylpyläpäivä

”Kesälomalaisena kotikaupungissa” -päivä tänäänkin. Minulla oli aamukymmeneltä treffit Edenin edessä: tiedossa polskintaa kylpylässä. Juniori tuli lasten kanssa: minä sain olla Eeviksen kaverina, vaikka aika lailla neljästään lilluttiin, kelluttiin ja uitiin.

Vähän on jo Oulun Eden kulahtunut, mutta puhdasta oli ja hyvin mahduttiin mukaan, vaikka toki siellä oli paljon muitakin lomalaisia. Alun jännityksen jälkeen Eeviskin riemastui uimaan ja höpöttämään niin että oli melkein vaikea perässä pysyä.

Silloin kun omat muksut olivat 2 – 5-vuotiaita, kävin heidän kanssaan muutaman kerran pahimpina pakkaspäivinä Edenissä; tänään mietin, miten ihmeessä silloin ehdin valvoa ja vahtia kahta. Mutta kolmevitonen äiti on nopsempi ja tottuneempi kuin yli kuuskymppinen mummi.

Sitä paitsi Eevishän on hyvin omatoiminen. ”Ite” halusi pukeakin. Ainakin halusi, ja sai kyllä yrittääkin. Ite. 😀

Jos oli lapsille ja isälleenkin mukava reissu, kun käytiin vielä hampurilaiset kylpylän aularavintolassa syömässä, niin minulle ihan mahdottoman iloinen juttu. Että saan olla mummina, että voin, että näen ilon ja luottamuksen muksuissa, että haluavat jakaa riemunsa: ”Mummmiiiiii, tuu tänne …. ” ”Mummi, kato!”

Ukkossunnuntai herkutellen

Nythän on niin, että minun (ja Tuulestatemmattua-blogin ”koti” = webhotelli (Hostingpalvelu) ilmoitti, että tila on täynnä. Että 15 vuoden aikana – huolimatta lukuisista lisätilan ostoista – minun ja blogini elintila on nyt kerta kaikkiaan käytetty, ei enää pienintäkään vapaata nurkkaa, mihin tunkea juttua ja kuvia. Vielä yritän tänään jotain saada tungettua mukaan, ja heti huomenissa lunastaa lisäneliöitä sepustuksilleni ja kamerani kennolle tallentuneille otoksilleni.

Tämän päivän parhaat kuvat jäävät muutenkin julkistamatta: iltapäivällä täällä oli pari pientä ukkosrintaman aikana, rankimmassa vesisateessa pelaamassa isänsä ja R:n kanssa jalkapalloa nurmellamme. Riemunkiljahdukset ja hillitön riemu olivat niin ihania kuunnella, katsella ja kuvailla.

Sitä ennen mummikin oli päässyt mukaan vesileikkeihin: Apsu ja Eevis saivat kaikella ilolla ja tarmolla ruiskutella vesipyssyillä minkä ikinä jaksoivat. Juostiin, naurettin ja kastuttiin litimäriksi. Ja sekös oli mitä suurinta riemua!

Aamupäivän lösössä, ukkosta enteilevässä säässä kävin sinnillä polkemassa sen ”pakolliset” 30 km, ja olipa Oulujokivarressa aika hienoa kuunnella kirkonkellojen soitto, istahtaa purkkikahville pyörätien reunaan.

Kotiin palattua eilen tehdyn mansikkakakun viimeistely. Samoin Kokkolan kurkkukeitto valmiiksi tarjoilua varten. Sehän se on hyvä, pehmeä, kylmä  hellepäivän lounasruoka tai hieno alkuruoka niin kuin meillä tänään. Juniori saatikka R. eivät olleet sitä ennen saaneet, ja tykkäsivät kovasti.

Sitä ennen – pienten nauttiessa melonia ja mansikoita alkupalaksi, molempien suurta herkkua – me nautimme uuden makuparin: roseesamppanjaa ja rubysuklaata. Olin hieman varauksellinen moisesta yhdistelmästä, vaikka suklaa-ammattilaiset olivat sellaista suositelleet. Toimivat yhdessä kuin junan vessa tai noh, ei ehkä ihan paras kielikuva tähän yhteyteen, mutta joka tapauksessa voin suositella. Ehkä lahjaidea?

Any way, oli mahdottoman mukavan suvisunnuntain ylellinen hetki. Rubysuklaata ja muita käsintehtyjä suklaaherkkuja saa Oulun keskustan liikkeestä: ChocoSomnia

Suklaan lisäksi oli vuohenjuusto, mansikka, hunaja-leipäsiä. Ne, kuten tietysti suklaa, kelpasivat myös muksuille.

Pääruokana grilliherkkuja: broilervartaita, grillikasviksia, haloumia ja vuohenjuusto-hunajamelonisalaattia.

En itse ole kermatäytekakkujen ystävä, enkä edes ”kerran kesässä” perinteistä mansikkakakkua tapaa tehdä, mutta nyt tein. Melkein perinteinen se oli vaikka välikerroksiin laitoin Valion uutta (?)  kinuski-tuorejuustoa ja olipa kostukkeena pari-kolme ruokalusikallista home-made-mansikka-vadelma-samppanja-hilloakin. Kukaan ei valittanut. 🙂

 

 

Luokkakokous vol. 3

Meillä oli luokkakokous. Palasimme juuri.

Olipa ilo. Nauraa, nähdä, murtaa myyttejä, muistella, muistaa.

Ei meitä tällä kertaa (tämä oli kolmas kerta viiden vuoden sisällä) ollut kuin yhdeksän paikalla. Joukossa yksi, jota emme olleet tavanneet 45 vuoteen. Ei vaikeuksia kohdata ja jutella.

Nyt vielä mielessä illan jutut, vuosikymmenten takaiset päivät.

Aina ei voi onnistua, mutta sitten kuitenkin …

Eilen ennen nukkumaanmenoa pakkasin kamerarepun valmiiksi, etsin kaikki tarpeelliset pyöräilyvermeet ja -vaatteet kylppärin penkille, varmistin, että on akut ladattu pyörään, puhelimeen, kuulokkeisiin, kelloon ja kameraan, että on muistikortit, Starbucks-kahvi, vesipullo ja aurinkolasit völökissä. Ajatuksena että hiljaa hipsin ylös ja ulos herättämättä Pehtooria. Iloitsin jo valmiiksi kesäaamun tuoksuista, linnunlaulusta, yksikseen olosta, aamun rauhasta, reippaudesta ja aamuvirkkuuden tuomasta päivän pituudesta: ajattelin, että kun lähden kuudelta ehdin paljon.

Ja sitten: herään aamuyhdeksältä! Yhdeksältä!! Se sitten siitä pitkästä aamun pyörälenkistä. En muista, milloin olen viimeksi nukkunut yhdeksään. Kaikesta huolimatta sehän tekikin hyvää. Mutta kyllä on päivä sitten nilkuttanut koko ajan. Väliäkö sillä?

Ehdin kuitenkin pyöräillä aamupäivän. Noh, ei mitään kuvia tyyliin ”kaupunki herää” tai ”merenrannalla auringon noustessa”. Kunhan kiertelin pari tuntia. Kotimatkalla maskeja apteekista ja mansikoita torilta. Muutamia kohtaamisia. Ehkä palaan niinhin(kin) …

Iltapäivän helteessä, vilvoittavassa tuulessa, vielä äidin luona käytyäni, Kauppahallin kautta ajelin kotiin. Päätin päästä helpolla, mutta ajattelin, että syödäänpä kuitenkin oikein hyvin. Siis lohivartaat (kevyesti marinoin Kikkomanin sitruunasoijalla ja öljyllä), valmismarinoidut scampivartaat ja rasiallinen jumalaista ”katkarapuherkkua” (kermainen, kutkuttavasti, pienesti makea, chilikastike ja katkoja), uusia perunoita, kurkkua, sipulia kastikkeeseen ja vehnäjuurisämpylöitä. Kotipiazzalla aurinkoa ja englantilaista ihan kelpoa roseeta (Balfour).

Ja kyllä, kyllä nyt voin leuhkia, että olipa todella hyvä sapuska! Kuin jossain etelänmaitten kalaravintolan terassilla. 🙂

Kesälomamatkalla jossain Itä-Suomessa

Kesäaamut ja kesäillatkin tuntuvat olevan vaikeita nukkua. Illalla ei malta, aamulla herää kuin on niin valoisaa, aurinkoista ja tietää tulevan lämpimän päivän. Tänään on kyllä ollut melkoinen tuuli, ei kylläkään kylmä.

lähes koko päivän olen ollut ulkona, illansuussa istahdin vihdoin koneelle ja nyt on kesälomareissumme kuvakansiot jotensakaan kuosissa. ”Kuvatekstit” ovat edeltävien päivien blogipostauksissa.

Meidän Sinivuokko-mökistä Valkealammen rannalta on kuvia myös sisältä (pikkukamarista ei ole 🙁 ). Siitä jäi kyllä hyvät muistot. Se oli hyvin varusteltu, ja neljälle hengelle hyvä majapaikka. Ja kuten jo moneen kertaan olen hehkutellut tällä mökillä oli oma ranta, laituri ja soutuvene. Päärakennuksen (entinen koulu) yhteydessä on pieni kioski-baari, siinä on myös respa koko alueelle. Muitakin majoitusmahdollisuuksia, mökkejä ja leirintäalue.

Monta kertaa reissulla kaipasin heinäseipäitä pelloille, kun kerran oli aika nostalgista muutenkin automatkailla kotimaasas heinäkuussa. No Kolin (Ahmovaaran) mökin seinällä oli mökistä kuva vuodelta 1965 ja siinä (Hildan) pelloilla niitä oli. 🙂

rpt

 

Reissun kolme kuvakansiota – poikkeuksellisen jäsentymätöntä räpsimistä näyttää olleen. Mutta minähän olinkin lomalla. 😀

LINKKI KUVIIN 

Kotiutumistoimia

(Kesä)lomamatkalta (tai mökiltä) palattua on aina edessä ”asettuminen”, mikä sisältää mm. pihan ja puutarhan huoltoa ja nyt varsinkin kastelua, Pehtoorilla nurmenleikkuu etc. Tosin tälläkin kertaa Juniori oli huolehtinut, ettei nurmi ja yrttipenkit pala, etteivät kukat kuihdu. Ja tietysti: meidän pionipenkki oli neljässä päivässä herennyt kukkimaan! Onneksi kukinta ei ehtinyt mennä ihan ohi!

Pyykkihuolto silittämisineen ja manklauksineen hoideltu, kauppa-asiat tietysti. Ja pääsin pyöräilemään. Itse asiassa jo eilen iltasella kävin pienen lenkin, mutta tänään sitten jo kunnolla sain suhata. Ukkoskuuroja tosin jouduin pitkähköllä lenkillä pidättelemään. Samalla reissulla kävin äitiäkin tervehtimässä, vaihteeksi laturitoimitusta etc. ja mennessä hain torilta mansikoita. Ne sentään entistäkin vähäruokaisemmalle, haurastuvalle maistuvat.

Kotiin ostin uusia perunoita. Olettekos muuten hankkineet Potturin? – Meille sellainen ostettiin juhannuksen ”suurperhettä” ruokkiessa. Ei maksa paljoa, Prismoissa ja Cittareissa olen nähnyt, ja kyllä se hyvä vempain on. Varsinkin jos on vähänkään isommalle porukalle aie pottuja pestä, kuoria ja keitellä.

Tässä illan päälle olen vielä purkanut ja tehnyt matkakuvia – eiköhän matka-albumi huomenna ole julkaistavissa.

Savo Tour tehty

 

On ”Suven ja runon päivä”

Kun tänään Savo Tourimme kotimatkalla oli Koljonvirran taistelupaikalle viitoitus, olihan sinne poikettava. Jo penskana Sven Dufva -runo, tai varmaankin enemmän sen perusteella tehty elokuva, jotenkin kosketti. Koljonvirrasta ei tietenkään mitään tietoa, Suomen sodan taistelupaikan nimi vain jäi mieleen, – ja sympaattinen Sven Dufva, jota näytteli Veikko Sinisalo.

”Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”

 

Kartano oli vähän kulahtaneen oloinen, paljon erilaisia kulkupelejä pihapiirissä. Hoksasin, etten ole ollut millään muotoa sähköpyöräilyn eturintamassa. Ainakin sukupolvi, jollei parikin, ennen minua, on päässyt nauttimaan sähköpyöräilyn ilosta!

Koljonvirran kartanossa on majoitusta, leirintäalue ja uimaranta, joka kyllä houkutti, mutta emme uimaan jääneet, vaan matka jatkui kohti kotia.

Ennen Koljonvirtaa olimme jo pysähtyneet Iisalmessa. Golden Domen bysanttilainen ravintola ja sen lounas houkuttivat, mutta oli vielä liian varhaista kunnon lounaalle. Katselimme katutaidetta, kaupungin läpi kulkevan puistokadun varrella ja keskellä oli paljon erilaisia tilataideteoksia.

Tietysti kävimme torilla, torikahvilassa syömässä jätskit ja Kauppahallista ostamassa pari pientä kukkoa. Vain seitsemän euroa kappale, ja ihan huippuruokaa ovat. Niitä nautimme kotiin päästyä. Lohikukko ja porokukko olivat oikein makoisia, tein niille kermaviilisoosia ja salaattia oheen. Sopiva piste Savon retken päätteeksi.

Kauppahallissa oli myös Ponsse. Pikkuista vaille, että Apsulle sellaisen tuliaiseksi hankimme ja Vieremällä oli käytävä Ponssen tuotantolaitokset katselemassa. Olihan Einarin Vidgrenin Ponsse-elämäkerta koko nelipäiväisen Pohjois-Karjala – Savo – turneemme tausta”musiikkina”. Juuri parahiksi äänikirja loppui kun Ouluun tulimme.

Koko lomareissun helli helle, joka erityisesti minulle sopi oikein hyvin. Ainoastaan hotellilaivan pieni, siisti, just sopiva hytti oli turhan lämmin viime yönä. Mutta pikku juttu sekin. Aurinkoinen Pohjois-Karjala ja Savo olivat leppoisia, lupsakoita, vieraanvaraisia, ystävällisiä – ihan kuten kaikki kliseiset mainoslauseet väittävätkin.

Kotiin oli hyvä tulla.

PS    Eilisessä postauksessa on nyt kuvat mukana. 

Vielä tämäkin ilo – laivalla

Vielä oli mahdollisuus uida. Aamu alkoi sillä, että vuorollamme tepastelimme järveen! Jo aamupuolikahdeksalta (Valkealammen) mökkipihamme mittarissa +22 C. Olin varannut mökin ”omasiivouksella” (ostettu siivous olisi ollut 60 €, joten meillä pieni touhutuokio uinnin, pakkauksen ja aamupalan jälkeen). Mutta niinhän me lähdetään omaltakin mökiltä, siivoten, joten osattiinhan me. 😉

Alkuperäisessä suunnitelmassa oli viimeistään tänään ajella Lieksaan, mutta tyydyimme lyhennettyyn versioon: Nurmekseen ja Bombaan. Helteinen maanantaiaamupäivä Juukassa (paikalliset taivuttavat sen noin, me taivuttaisimme Juuassa) koettiin, pieni lenkki Puu-Juukan uinuvassa kylässä. Idyllistä, rauhallista, melkein pelottavan hiljaista. Mutta kaunista siellä oli.

Bomballakin näytti hiljaiselta, vasta puoleltapäivin avautuivat näyttelyt, ravintolat, kahvilat. Kiertelimme, muistelimme. Ja emme muistaneet. Kumpikaan ei muistanut sitä, missä mökissä 80-luvun alussa oli asuttu. Väliäkö sillä?

Mutta oli otettava toisintokuva samasta kohdasta kuin vuosikymmeniä sitten (ks. kesän 1981 kuva täältä)

Edelleen miljöö viehättävä. Ja siellä oli kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Karhutarinoita ja Karjalanliiton näyttely. Jälkimmäinen, aikalaiskuvineen, evakkotaipaleesta (Näyttely Karjalaisevakkojen matkassa 1939-1945) kosketti. Kirsti Timosen ”Karhutarinoita” -valokuvanäyttely oli sympaattinen, taidokas, vähän kadehdittavakin.

Toriputiikissa ja Itä-Karjalan kädentaitajien puodissa katselin feresejä, olipa yksi minulle kovasti mieleenikin. Tummansininen, pienillä valkoisilla kukilla… Ehkä käyttökertoja ei kuitenkaan olisi tiedossa kovinkaan tiuhaan.

Sitten paluu etelämmäs: paluu Kuopioon! Taas yllätyimme, kuinka vähän asutusta näiden teiden varrella onkaan. Auton lämpömittari kohosi yli +30 c.  Aina vaan enempi sellainen olo, että ollaan ulkomailla.

Varsinkin kun ajelimme laivasatamaan, ja kannoimme laukkumme hyttiin! Ensi yö nukutaan laivalla! Tosin ihan vaan satamassa. Hotellilaiva Wuoksi on lomasen viimeinen tavallisesta poikkeava majapaikkamme. Hytti on pieni, niinhän ne laivoilla on, se on siisti, vain vähän keinuu.

Niin ajoissa olimme, että ehdimme valokuvakeskuksen näyttelyyn! Martin Barrin maailmaa kiertänyt valokuvanäyttely ”Life´s a beach” on mitä mainioin kesälomaan sopiva kokemus. Tykkäsin kovasti.

Koska on maanantai, on moni tuntemamme, kokemamme hyvä ruokapaikka kiinni ja koska olemme turisteja, lähdimme Puijolle. Siellä ravintolassa oli lupauksena lähiruoka-buffet, hyvä pääruoka ja vielä joku jälkkärikin. Olisi lomamme juhlaillallisen aika. Ja se oli juhlaillallinen. Puijontornin huipulla pyörimme – paikallaan istuen, katselimme Kallaveden (vähäistä) veneliikennettä. Lomailu on niin mukavaa!

Paluu botskille. Meillä on täällä aurinkoterassi, johon kaikki majoittujat saavat tulla, halutessaan tuoda omat eväänsä ja juomassankin. Aika monella on. Rantakadun iltalämmössä kulkee paikallisia, turisteja, aasialaisiakin. Kielten sekamelskaa, savon murretta, leppoisaa, leppeää oloa.

 

Kolilla patikoimassa – vihdoin!

Järnefeltin mäntyä etsimässä

Kolin kansallispuiston symboli, Mäkrävaaran laella kasvava Järnefeltin mänty, jäi tänään näkemättä ja kuvaamatta. Emme edes olleet Mäkrävaaralla. Mutta kansallismaisemassa, kareliaanisen taiteen, Suomen maalaustaiteen kultakauden, maisemassa kuljimme. Nautimme lämmöstä, maisemista, reissutunnelmasta. Olimme Kolilla, koko päivän. Patikoimme, ajelimme maisemahissillä, kävelimme Kolin satamaan. Kävelimme takaisin ala-asemalle, ja taas vähän patikointia.

Pääsin Kolin huipuille, Ukko-, Akka- ja Paha-Kolille, aurinko paistoi, Pielinen kimmelsi, leppeä tuuli leyhytteli, kaunis kotimaa, loman tuntu, ilo liikkumisesta, hullun huoleton olo.

Tovin mietin patikkamatkoja ties minne: Bad Gasteiniin, Sisiliaan, La Gomeralle, Kitzbüheliin… Nytkö vasta ymmärrän, että 300 kilometrin päässä kotoa on jotain näin hienoa. – Olenhan minä aavistellut, siksi täällä nyt. Ei enää ole vain haave. Tuntui hyvälle istuskella tuolla.

Koli huiputettu!

Mm. Uuron kierros oli oikein sopiva helteisenä päivänä kuljettavaksi: monenlaista maisemaa, polkua, nousua ja laskua mahtui reitille. Myös mielialassa lasku, – kerron joskus.

Oheisia iloja 

Välillä oli syötävä, että jaksaa: Kolin Satamaravintola oli oiva valinta ruokapaikaksi. Terassilla varjoa, näkymä Pieliselle, alakerran terassilla kaksi örveltävää suomalaista äijänkörilästä kohtuullisen tolkuttomassa humalassa sunnuntai-iltapäivä kahdelta: saatiin oheistoimintona ruokaa odotellessa  sellainen kesäteatterimeininki kuunnellessamme  (pakosta) heidän juttelujaan ja puhelujaan kavereille. Onneksi väsähtivät aika nopsasti – saatiin ruokarauha. Muikkuja ja uusia perunoita. Lähiruokaa, hyvää ruokaa. Lupsakkaa, leppoisaa, hyvää palvelua.

Neljän jälkeen olimme Kolin kylällä. Alkuperäisessä matkasuunnitelmassa oli museo, veistospuisto etc. mutta! Useinhan sää muuttaa matkan reittiä ja ohjelmaa, ja niin on todellakin tehnyt tällä lomasellammekin. Olemme jättäneet ajelematta Lieksaan, Nurmekseen, jättäneet käymättä yhdessä jos toisessakin ”kulttuurikohteessa”, olemme vain uineet (montakohan kertaa tänäänkin, heti aamukahdeksalta ensimmäisen kerran, nyt kymmeneltä viimeisen), veden lämpötila +22 C – 27 C), patikoineet, soudelleet (minäkin!), nauttineet maisemista, mökistä, pihapiiristä, saunasta terasseineen. Museoihin voi mennä talvellakin!

Kolin kansallismaisemassa

Valamon aamupäivä

Valamon aurinkoiseen aamuun heräsin turhan aikaisin, noh, eilisen postauksen kakkososa valmistui.

Kahdeksan aikoihin luostarin Trapesta-ravintolaan aamiaiselle, söimme luostapihassa, istuen valkoisilla puukalusteilla, kukkalaitteiden keskellä, sinisen taivaan alla. Olisin iloinnnut vielä kirkonkellojen soitosta, mutta ei ollut niiden aika. Tuohus-kaupassa kävimme ostoksilla, pieniä tuliaisia ja katselimme viinimyymälän tuotteita. Vain yhden lopulta ostimme, ihan kannatussyistä. Valamon viineistä on maistelukokemusta, eivätkä marjaviinit oikein ole meidän makunystyröille mieluisimpia.

Puoliyhdeltätoista alkoi kierros, jonka opasti pappismunkki. Ja hän oli hyvä! Puolentoista tunnin aikana opin paljon uutta Valamosta, ortodoksisesta uskosta ja kirkkotaiteesta, lempeästi, järkevästi- kuten hän itse sanoi, hauskasti, selkeästi kertoi ja johdatti. Hämmennykseni hiipui.

Puolelta päivin jätimme Valamon, ajelimme Joensuuhun. Torille Marttojen telttakahvilaan piiraspalat nauttimaan. Olipa hyvä lounas.

+ 30 C helteessä käveleskelimme keskustassa, kävimme Sokoksella ruokakaupassa, ja matka jatkui kohti pohjoista.

Kolille patikoimaan, järvenrantaan uimaan 

Siitä olen puhunut kauan. Patikoimaan Kolille ja asumaan järven rantaan. Sinivuokko mökki löytyi lopulta. Ratkaiseva peruste valinnalle oli esittelytekstin tämä lause: ”Erillinen puusauna omassa pihassa, järven rannalla.” Tämä  on  parempi  kuin  nettikuvat  antoivat  toivoa.

Tästä on noin 10 kilometriä Kolille, jonne emme sitten tänään vielä lähteneetkään. Meillä on oma laituri, joten en halunnut minnekään muualle.

Otimme pari tuntia aurinkoa, uitiin monta kertaa, ja illansuussa kävelylle: järven (Valkealampi) ympärireitillä ja soratiellä.

Emme lähteneet kylille syömään, vaan kaikella rotissöörin pätevyydelläni katoin meille lauantai-illan dinnerin järvenrannalle. 🙂

Sen jälkeen soutelemaan. Meillä on oma mökki, sauna, laituri ja vielä venekin!! Niin hyvä. Pehtoori souti (”siitä ei tule kuin katastrofi jos sinä soudat” ilmoitti kun ilmoitin haluavani osallistua aktiivisesti veneretkeemme). Oli niin hyvä, tyyni järvi, aurinkoa, lämmintä, hiljaista, rauhaisaa, suvi-ilta.

Lämmitimme saunan. Monta kertaa saunasta uimaan. Nyt on syvä väsy. Huomenna Kolille!

 

PS. Kuvia on paljon lisää, ensi viikkoon niiden julkaisu…

 

Valamoon vol. 2

Muutamia kuvia onnistuin eiliseltä siirtelemään. Ensi viikolla sitten kotikoneella kuvakooste koko tästä pidennetystä viikonlopustamme.

Maaningan Korkiakoskella olisi ollut 5,5 km Kanjonikierros, joka olisi varmasti ollut mukava tepastella, mutta me tyydyimme lyhennettyyn versioon. Koskessa on ollut 1700-luvulla rakennettu mylly, joka on perimätiedon mukaan hajonnut jo toistasataa vuotta sitten. Myllynkivien (2) lisäksi koskessa paljon kaatuneita runkoja ja katkenneita oksia. Osa varmasti viime viikolla näilläkin seuduilla riehuneen Ahti-myrskyn jäljiltä.

Maaningan jälkeen ”rantauduimme” Kuopion Vanhaan Satamaan. Käveleskelimme (ja kuvailin) pikkukaupungin kesäidylliä, perjantai-iltapäivän helteinen, raukea tunnelma muutamien turistien, harvojen paikallisten käveskelessä rannalla ja istuskellessa terasseilla. Kuopiossa on oltu toistakymmentä vuotta sitten, kun käytiin Weindorfissa, joka oli juuri siirtynyt Oulusta Kuopioon. Ja sitten seitsemän vuotta sitten Paistinkääntäjien kanssa, jolloin suurin osa ajasta meni ravintoloissa lounailla, illallisilla  ja matkalla Nuivaniemeen veneellä. Ruokajuhlassa ei paljoakaan kaupunkiin tutustuttu. Kauppahallissa ja sen ohessa olevassa Apaja-kahvilassa treffarimme Katrin perheineen. Blogituttavuuden myötä tutustuimme ja  tapasimme livenä. 🙂

Savosta ajelimme Pohjois-Karjalaan. Kertakaikkisen eläväinen Einari Vidgrenin elämäkerta, jonka lukee kirjan tekijä Antti Heikkinen mehevällä murteella, sopi ajomatkan kuunteluun ihan mahottoman hyvin. Valamon parkkipaikalle saavuimme tasan viideltä.

Majoituimme hotellin puolelle. Täällähän on myös opistolla ”retkeilymajatapaista” majoitusta, mutta meillä kahden hengen iso huone, jossa vielä parvi, jossa kaksi makuupaikkaa. Levollinen yösija. Ei ääntäkään, ei mistään. Vaikka nukuttiin ikkuna auki. Helle ei yltänyt huoneeseen asti.

Kuudelta oli IX hetki ja ehtoopalvelus ja pravilo vanhassa kirkossa. Koska sinne toivotettiin (ekumeenisesti) tervetulleeksi ja kerrottiin, että koko palvelusta ei tarvitse seurata, kävimme kokemassa sen. Nimenomaan kokemassa. Hämmensi on ehkä oikea ilmaus. Ei ahdistanut, ei tullut erityistä rauhan tuntua, mutta hämmensi.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lähdimme iltakävelylle.  Suomessa ei ole ortodoksihautausmailla juuri tullut käytyä. Nellimissä muistaakseni edellinen kokemus. Nyt tietysti täällä.

                        Grobu on hirsistä rakennettu ja laudoilla harjakatettu, usein myös puuleikkauksin koristeltu ortodoksinen hautamuistomerkki.

Noita oli aika paljon (10 – 20?) vain muutamia kivisiä hautapaaseja ja sitten puuristejä. Ainoastaan muutamilla uudehkoilla haudoilla, erityisesti naisten, oli kukkia tai kynttilöitä. Opin munkkien ”ammattinimikkeitä”.

Ja helposti erottui Pentti Saarikosken hauta. Hänen puolisonsa Tuula-Liina Variksen kirjan ”Sattunut syntymään” kuuntelin viime kesänä ja siinä on Saarikosken Valamo-yhteyksistä kerrottu. Muutenkin lukemisen arvoinen kirja.

Lenkin jälkeen menimme luostarin Trepesta-ravintolaan, jossa oli ”Valamolainen teepöytä”. Samovaariteetä ja vadelmahilloa, lohi- ja kaalipiirakkaa (todella hyvää), sekä suolakurkkuja, hunajaa ja smetanaa. Kakkuakin. Kahdentoista euron mukava iltapala.

Täällä opistolla on menossa monia kursseja, joten väkeä on puutarhassa, ravintolassa.

Ilta oli kaunis, lämmin, järvi täysin tyven… lähdimme luostarialueen ulkopuolelle, läheinen pienvenelaituri, jossa oli muutama pöytä, houkutti nauttimaan auringonlaskusta. Pikku pullollinen Penfolds´n punaviiniä ja vain linnunlaulu. Nyt lepo, rauha. Siinä vain.