Kesälomalounaalla

Tähän on tultu! MInulla ei ole ainuttakaan valokuvaa, jolla kytkisin tämän päivän tapahtumat tänne blogiin. Minähän kannan, raahaan, kuljetan repussa, autossa, kaikkialla, mukanani kameraa, ja tiedostamatta sitä käyttelen, taltioin päivieni kulkua, otan opikseni, blogiini ja myytäväksi kuvia kaiket päivät. Usein ne auttavat päivän ”postillan” = blogitekstin laatimisessa. Voin sepitellä jotain ottamieni kuvien ympärille. Mutta tänään! On minulla muutama ihan mahdottoman mukava kuva pienistä, kun oltiin Nallikarissa, mutta kun sellaiset lähikasvokuvat jatkuvasti nettijulkaisuina eivät oikein ole hyväksi, eivätkä suositeltuja, niin jäävät tähän liittämättä.

Mutta olimme siis Nallikarissa lounaalla: Junior & R. sekä tietysti pienet ja Pehtoori. Vähän kuin Pekanpäivää jälkikäteen juhlistamassa ja kesälomatunnelmissa. Ravintolasali oli liki täysi, mutta saimme kuin saimmekin pöydän. Ja buffetpöytä (saaristolaislounas) oli hyvä. Lapsillekin löytyi syötävää. Mutta! Harvoin ”ulkona” käyvät pienet käyttivät paljon aikaa ja energiaa katsellakseen kaikkea toimintaa ympärillä: muita asiakkaita, yhtä isohkoa ryhmää, jossa pidettiin puheita, buffetpöytäkin oli kummastuksen kohde, tarjoilijat ja ikkunoista näkyvä meri sekä biitsi.

Olihan minun sitten syötyämme käytävä pienten kanssa vielä ”majakalla”, jossa Apsu on käynyt kanssani ainakin kymmenen kertaa, mutta eipä muistanut. Miten kauas kuusivuotiaan muisti ulottuu? A:lla joskus hyvinkin kauas, ihan yllättävissäkin kohdissa, mutta tätä ei muistanut.

Muutoin päivä kulunut – ketään ei yllättäne – pyöräillen ja lukien: hyvää tekevän kirjan löysin. Vähän siivoten ja matkaa varten kohteita selaillen. Kesäloman tuntua on ilmassa. Lähdemme ylihuomenna. Odotan melkein niin kuin ulkomaille oltaisiin lähdössä. 🙂

Kissankellojen aikaan

Aamulla lomalaiset (tytär & J.) lähtivät kohti pohjoista. Tällä kertaa ensin yhteistä lomaa, ja viikon jälkeen J:lla alkaa etätyöt, mutta tytär voi vielä lomailla (ja pyöräillä) ainakin viikon verran ennen kuin hänkin jatkaa etätöitä. Tänä kesänä ei aikonut suoritella mitään opintoja, vaan ihan vaan lomailla, mikä on kyllä hyvä juttu. Heinäkuun taitavat siellä viettää…

Pitkään mietin, mihin päivän pyöräretkeni suuntaisin. Turhaan mietin: ihan sama mistä ja mihin pyöräili, merenrannalla, sieltä pois tai sinne, niin kaikki 50 km vastaista! Aika napakasti tuuli, mutta aurinko paistoi. Teiden varsilla jo kissankellot – tuntuu että kesä on pitkällä. Heti kun juhannus on mennyt, ollaan jo kesän sydämessä, Suomi sulkeutumassa. Tai oikeastaanhan avautumassa koronan jälkeen, mutta työ- ja liike-elämä hiipuu…

Kempeleessä kävin matkakahvit juomassa, paluumatkalla vielä museollakin. Pehtoorille nimpparilahjaksi Museokortti, jolla saattanee olla käyttöä meidän ”Grande Tourilla”- Pohjois-Karjalan ja Savon museot pian me tullaan!

Iltapäivällä vain lukemista, aurinkoa, aika hyvää lohipastaa.

 

Uimakaveri vailla vertaa

Huonosti nukutun kesäyön jälkeen herättyäni karistan ikävät unet, puen, juon lasillisen lantrattua tuoremehua ja lähden pyöräillen hakemaan Tuiran Lidlistä croissanteja. Tällä kertaa ne eivät olleet hyviä, ne olivat vähän raakoja, joten kun pääsin kotiin, ne olivat jo aika litistyneitä, melkein vettyneitä. Jätin syömättä. Mutta eka kertaa sain roudatuksi aamukahvimukini pihapöydälle, siinä aurinkoisessa vihreässä oli hyvä. Jäin pihalle, kasteluhommia ja ainahan on vähän jotain kitkettävää, pyyhittävää, lakaistavaa. Sitten olikin jo ryhdyttävä puuhaamaan kaikkea pientä ”ajan tappamiseksi”.

Meillä oli Apsun kanssa sovittu tapaaminen vasta puolelle päivin. Halusi tulla pyörällä, joten kävin pyörällä hakemassa. Vauhtipuistoa enemmän halusikin olla tätinsä kanssa, joka edelleen on täällä meillä lomalaisena. Eikä  vähäisin syy muutenkin mukavan tädin kanssa oleiluun ollut se, että tädilläkin on Nintendo ihan kuten Apsullakin. 😉

Pelien jälkeen poika malttoi kuitenkin lähteä uintireissulle ja jätskille. Ajeltiin Valkeiselle. Ei sentään pyörillä, meiltä kun matkaa sinne on viitisentoista kilometriä. Tänään iltapäivällä siellä jo aika paljon väkeä, mutta ei mitenkään ahdasta: ja mehän uitiin. Pari pitkää rupeamaa, ja poika on jo hyvinkin matkalla kohti uimataitoa. Lapsen riemu omasta oppimisesta ja uimisen riemu. Ikiaikaisia ilon aiheita.

Ja olihan meillä nälkä palauduttua. Piazzan lämmössä syötiin lihapullia! Jotenkin sellainen vanhan ajan kesäpäivä. Illansuussa ajeltiin sitten takaisin kotiin jossa pikkusisko puolestaan oli saanut olla ”iskän ainoa” koko päivän. Humputella Kauppatorilla jätskillä ja kesävaateostoksilla: jo kaksivuotiaana tykkää uusista vaatteista. Ja mikä tanssivideo illallaa saatiinkaan puhelimiin: uudet sortsitko saivat latinomeininkiä pienen kehoon!

Suloinen suvisunnuntai

Olenhan tätä aikonut. Tänään sain aikaiseksi: pyöräilin uimaan! Valkeiselle (Valkiaisjärvi Hiukkavaaran takana) ajelin sunnuntaisuven aamussa, perhejuhannuksen jälkeisessä pyhäpäivässä, kun tilanne on sees. Pieni luonnollinen, liikkumisella höystetty euforinen olotila, auringon paisteessa, suviaamun leppeässä tuulessa.

Tekeeköhän muut sitä mitä minäkin? – Peittää paikkoihin liittyviä mielleyhtymiä, muistoja, kipeitä tuntoja käymällä samoilla paikoilla hakemassa uusia hyviä fiboja, ikäänkuin hautaamassa, päästämässä irti niistä menneistä. Vähän sillä mielin hain tuolla tänään uusia hyviä tuntoja ja kyllä oli niin hyvä uida. Tyventyikin parahiksi. Olin järvessä ja rannalla aika kauan.

Tällaisina kesäpäivinä minulla vilahtaa ajatus, että voisin luopua paljosta, että saisin asua järven rannalla, uida joka aamu sulan veden aikana, nähdä järven syksyn, talven – ehkä tehdä avannon, ja kevään. Kulkea ja kuvata sen jäällä ja sen rannoilla. Ja nimenomaan pulahtaa veteen kesäaamuina, kesäiltoina, uida kun huvittaa. Oi, että. Mutta onhan se hyvä että edes näin on mahdollista. Menisiköhän huomennakin? – Mikseipä. On tunne, että tarvitsen sellaista taas.

Iltapäivällä kotipiazzalla tyttären ja ukkelin kanssa nautimme viikonlopun rääppiäisiä, ja tulimme todenneeksi, että samppanjamansikkahillo on tämän juhannuksen makumuisto numero yksi* , nautimme auringosta ja minä sovin tapaamisen huomiseksi: on mummin ja Apsun humputtelupäivä!! Kesälomat on niin hyvä juttu.

Mansikka-samppanjahillo

(Ohje Sanna Miettusen kirjasta ”Päivän paras hetki: aamiainen”)

1 l mansikoita
1 l vadelmia
1 vaniljatanko
1 kannelitanko
3 dl hillosokeria
1 dl samppanjaa (käytin kuivaa ranskalaista kuohuviiniä, cremantia)

Laita kaikki ainekset kuohuvaa lukuunottamatta kattilaan.
Kuumenna, vähennä sitten lämpöä siten, että hillo vain hieman poreilee.
Anna kiehua noin 15 minuuttia.
Ota kattila liedeltä, lisää kuohuviini.
Kaada hillo ilmatiiviisiin purkkeihin ja säilytä viileässä.

Meillä tätä on nyt viime päivinä ja aamuina nautittu mm. kaurapuuron, kreikkalaisen jukurtin, jäätelön, pavlovan ja croissantien kanssa. Sopisi varmastikin myös lettujen tai vohveleiden kanssa.

Äänin 7/7 se on täällä todettu ihan mahdottoman hyväksi.

 

Juhannus jo taputeltu

Leppoisa, runsas, aurinkoinen, perheenkeskeinen juhannus Rantapellon piazzalla ja ison ruokapöydän ääressä.

Simppeliä hyvää ruokaa aika lailla runsaasti… Naurua ja höpötystä. Ennen ja jälkeen vesisotaa …  Pilvetön taivas, itikaton piha, samppanjaa (taas kerran vedonlyöntiä), lasten riemua. Sekä Juniori että Tyär kumppaneineen, pienet ja sisareni tekivät juhannusaatosta meille juhlan. Toki mekin teimme aika lailla juhlan onnistumiseksi.

Ja minä ilahduin kovasti kun onnistuin (eka kertaa) kunnon, kuohkean, pehmeän pavlovan teossa. Iso marjapavlova humahti yhdeksän hengen siitä nauttiessa.

 

Juhannusaatto 2021

Miten jos tämän päiväinen postaus menisi ihan vaan muutaman kuvan kera?

Apsun kummitäti on Oulussa, Rantapellossa, ja niin oli pienetkin! Vesisota oli väistämätön! Ja se ilo jälleennäkemisestä!

Eevis ei ollut vakuuttunut ”titin” ja papan juhannusliputuksen onnistumisesta. Mutta yritti kannustaa.

Juniori toi kontribuutionsa juhannusaaton päivällispöytään. Ja kyllä: se oli vähintäänkin erinomainen. Minähän en BdB-samppanjoiden ylin ystävä ole, mutta kun tämä oli saanut olla kosketuksissa tammen kanssa, oli samppanjassa voimaa, luonnetta ja makua. Jostain Euroopan viinikaupasta kuulemma hankittu.

Ja sitten syötiin. Lihavartaita. Pitkästä aikaa. Ja vielä nyt, monen tunnin jälkeen, vähän raskas olo, mutta olihan kuulkaa hyvää. Ohessa mm. juuripersiljaa, mozzarella-salaattia, tryffeliherkkusieniä, maustevoita, … ja jälkkäriksi se kakku.

Meni jatkoon ihan heittämällä.  Se oli mahdottoman hyvää, ei liian makeaa, – ja lapsetkin söivät mielellään. Eevis tykkäsi erityisen paljon suklaakahvipavuista. 😉  Oheen sopivat tuoreet mansikat oikein hyvin.

Niin ja sää! Kuten kuvista näkyy. Niin hyvä päivä tänään.

Juhannuksen alla

Aamiainen rannalla: kotoa mukaan Starbucks-kahvi ja Pakkahuoneen kadun patisseriasta (Mon Chou – avaa aamupuolikahdeksalta!) croissant ja sitten pyörällä jonnekin veden äärelle – vaikka Valkiaisjärvelle tai Papinjärvelle kesäaamuun nauttimaan aamupala. Olen sellaista tässä jo pari viikkoa pitänyt vaihtoehtona keittiönpöydän puuro- ja pannukahviaamiselle. Olen selitellyt: ”Että kun joku aamu herään turhan aikaisin, teen näin.” No tänä aamuna heräsin turhan aikaisin (klo 5.20) ja kuudelta sitten lähdin… Mutta ei puhettakaan mistään tyvenestä järvenrannalla istuskelusta. Vettä tihuutti siinä määrin, että eipä tehnyt mieli pysähdellä. No, hyvää oli se, että tuli tehtyä napakka, turhia tupuloimaton 25 km lenkki, oli happirikasta ilmaa, pyörätiet liki tyhjät, ja sumutihku teki maisemasta puhtaan. Eikä sitten tullut erinomaisen hyvistä, kohtuullisen voisista croissanteista turhia kaloreita. 😀

Kotimatkalla näin ambulanssin ystävien kerrostalon edessä, ja etiäinen kertoi, että täksi illaksi sovittu tapaaminen heidän kanssaan ei ehkä onnistukaan. Ei onnistunut: ambulanssin ensihoitajat olivat juuri silloin heillä, kuten sitten myöhemmin kuulin. Surulliseksi veti.

Sää selkeni kohti puoltapäivää, hyvä aika lähteä Kauppahallin, torin ja kaupan kautta Caritakseen, Tyär lähti pyöräillen Jäälin mummua tapaamaan ja Pehtoori aloitti pihan siivouksen myrskytuulten sotkujen jälkeen. Liityin  puutarhatiimiin palattuani.

Sapuskan teon ohessa tein kaikenmoista myös huomista varten. Tämmöisen kakun ja sitten mansikka-samppanjahilloa! Jos pääsevät jatkoon, palaan asiaan.

 

Kaunista ja mukavaa keskikesän juhlaa kaikille!

Työpalaveri ;)

 

Päivän kohokohta oli, kun tapasin hääparin. Häihin on aikaa yli kuukausi (31.7.) mutta pidettiin palaveri meillä jo nyt. Ensimmäinen ”ulkopuolinen”, ei tutun, hääkuvaus on minulle tietysti jännä juttu. Nuori nuoripari tuli meille; oli hyvä puolin ja toisin edes vähän tutustua, kuulla järjestelyistä ja sopia potrettikuvauksen yksityiskohdista. Tarkoitukseni on päästä vielä käymään kirkossa ja juhlapaikassa, jotta saan varmuuden valotuksiin ja tilankäyttöön etc. Mutta on kyllä todella mukava päästä hääjuhlaan kuvaajaksi.

Myrskyn jälkeen

Oulujokisuulla, jokisuistossa, saarilla (Linnansaari, Raatinsaari, Pikisaari, Kiikkusaari, Kiikeli olivat – huolimatta jo illan ja yön aikana tehdyistä raivauksista – surullisen näköisiä. Kesäaamussa alakuloa kun kauniit, ylväät ja  vihreät puuvanhukset (ymmärtääkseni enimmäkseen poppeleita) oli kaatunut juurineen. Lisäksi oli varsinkin mäntyjä poikki kolmen, neljän metrin korkeudelta. Ahti-myrsky teki kaupunkikuvasta rujon, kaltoin kohdellun.

Jokirannoilla kulkeneena, niitä paljon kuvanneena, tuntuu, että melkoisia koloja maisemaan tuli, mikä tietysti surettaa. Erityisesti koskettaa kun toistasataa vuotta vanha, luullakseni Oulun viimeinen, berliininpoppeli Raatinsaaressa joutui sekin Ahti-myrskyn kaatamaksi. Se on ollut vaikuttava maamerkki Silloilla, seissyt sivustakatsojana vilkkaan liikenteen varrella, kolmella vuosisadalla seurannut oululaisten kulkua ohitseen, nähnyt monet kulkueet, marssit, kävelijät ja kulkijat, issikat ja onnikat. Kaikkina vuodenaikoina komea kuvattava. Olen täällä blogissanikin julkaissut siitä monia kuvia vuosien varrella, esim. marraskuussa 2018.

Nyt se rytisten kaatunut, pian kokonaan mennyt.

 

Hautausmaallakin, vanhan kappelin luona, aika lähellä isän hautapaikkaa oli kaatunut isoja kuusia, mutta ”uudella puolella” ison kappelin takana ja lähellä ystävän hautaa korkeat hongat olivat pysyneet murtumattomina.

Helteisen aamupäivän jälkeen iltapäivällä taas ukkoskuuro, mutta tavallisempi, tosin ukkosen jyly kesti kauan. Silloin oltiin jo pois pyörälenkeiltä, kesäruokaa pöydässä, vähän juhannusviikonloppua suunnitellen.

 

Myrskyisää ja reissukuumetta

Hillittömän myrskyn Oulu – enpä muista vastaavaa kokeneeni

Aamupäivällä pyörälenkille lähtö vitkuttui tunnin ja toisenkin, ja kävin vielä torin ja äidin kautta ennen kuin kunnolla otin ”lenkkivaihteen” päälle. Ei tarvinnut untuvatakkia tänään: painostava helle ja aika kova lounaistuuli etelään kulkiessa: sekä lämpö ja kesätuuli tuntuivat mahdottoman hyvälle.

Vitkuttelin kuvaillen, poiketen Vihiluotoon ja luontopolulle, käyden lentokentällä vessassa ja iloitsemassa, että siellä oli jo monia matkustavaisia, Oulunsalon kirkon pihapiiristä etsien hyvää lokaatiota hääparin kuvaamiseksi, Kaakkurin kautta vielä paluureitille ja sitten hoksasin, että ”kyllä, kyllä se iltapäivälle sääennusteissa oleva ukkonen taitaa tulla!”. Melkein mustat pilvet tulivat mereltä, vähän kuin salakavalasti, eivät vyöryen. Aika vauhdilla ja korkealla sykkeellä kotiin. Oikeasti poljin kymmenisen kilometriä kaupunkialueella varmasti ennätysvauhdilla. Loppumatkalle aikomani kaupassakäynnin jätin väliin ja ehdin kuin ehdinkin myrskyn alta pois.

Ehdittyäni käydä suihkussa lähdin autolla kauppaan ja silloin se alkoi. Toppilansuoralla liikennevaloissa seistessä sivutuuli heilutti pikkuista Beetleäni melkein pelottavasti, näkyvyys supistui muutamaan metriin ja vain kahtakymppiä kulki liikenne. Väistämättä ajatus: ”Onneksi rajut luonnonilmiöt ovat hyvin harvinaisia näillä leveysasteilla.” Olkoonkin, että tämänpäiväinen ukkonen sateineen oli aika vaikuttava. Luonto näytti voimansa – siltä vaikutti.

Reissukuumetta

Illan olen käyttänyt meidän kesälomamatkaa suunnitellessa ja varaillessa. Viime vuoden (ainoa) reissu oli kaksi päivää Tampereelle, mutta nyt aiomme käyttää reissaamiseen kokonaista neljä päivää. Lähdemme Savoon ja Pohjois-Karjalaan. Jätämme syksyksi mahdollisuuden Helsingille… Saapa nähdä.

Tässä on suunnilleen alue, jonne matkaamme.

Onko suosituksia ravintoloista, (luonnon)nähtävyyksistä, putiikeista, taukopaikoista, ainutlaatuisista miljöistä, historiallisista paikoista, joissa kannattaisi käydä?

Reilu vuosikymmen sitten meillä oli monena kesänä Linna- ja kartanomajoituksia (mm. Karhulan Hovi, Mustio, Vuojoki, Tertin kartano) – nyt ei ole, vaan jotain ihan muuta. Kerron sitten.

Mutta onko vinkkejä, kokemuksia?

Taiteen äärellä

Tänään on Pohjoismaissa ”Luonnonkukkien päivä”. Minun tulkintani poikkeaa kuvavirran otoksista. Kuvatessani ajattelin, että jo parhaan kukintonsa ohittanut ja värinsä menettänyt voi harmaudessaan olla yksinkertaisen, tyylikkään kaunis, eikö vain?

Jotain taiteellista virettä tässä päivässä kyllä on ollut. Oulun jälleen avautuneessa Taidemuseossa on kahdessa kerroksessa ”Supernatural” -näyttely. Sinne poikkesin (lämmittelemään ja sateen rippusia pidättälemään) iltapäivällä. Olin jo katsellut näyttelyn esittelyä museon nettisivuilta ja kuullut sisareni kommentit hänen käytyään siellä. Vaikka oikeastaan siis tiesin, mitä odottaa, niin silti oli melkein vavahduttava kokemus.

Yli kolmenkymmenen taiteilijan teokset kysyvät ja ehdottavat omalla taiteellisella vapaudellaan: Keitä tai mitä meistä tulee? Miltä kehomme näyttävät tulevaisuudessa? Miten luonto reagoi? Mitä vaikutuksia teknologisella kehityksellä on henkiseen tilaamme?

Mieleen tuli sellaisia adjektiiveja ja ajatuksia kuin taidokas, inhorealistinen, pelottava, kiehtova, uskomaton, sadunomainen, elokuvallinen, turhan tekninen, … Joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos viimeinen näyttely, jonka ennen koronasulkuja ehdin nähdä oli hyväntuulinen, hyvän mielen tuova naivismi-näyttely niin tämä oli jotain ihan muuta. Ei tästäkään huono olo jäänyt, mietteliäs kylläkin. Museokortillisena taidan mennä katsomaan toisenkin kerran. Erityisesti ne ”lentokentällä istuvat tyypit”, joita ei saanut kuvata, olivat merkillisiä, kiehtoviakin. Museossa oli monia perheitä, myös teineineen, ja nämä nuoretkin olivat vaikuttuneita.

Patricia Piccinini on tehnyt veistoksia mielessään mm. bonono-apinat. Näihin teoksiin suhtautuminen on vaikeaa, mutta pistävät ne ainakin ajattelemaan. Ja sehän on yleensä hyväksi.

Anna Estarriolan ”Ihmisen tuhka” (3,5%) oli kaunis. ”Olen tilannut tuhkani sinisenä, haluan kuuhun asti ulottuvaa tähtisumua.”  Kauniisti kuvattu luopumista. Tai niin minä sen näin.

Toinen ”taidenäyttely” eli ympäristötaidepolku, jonka äärellä olin tänään, oli Pikinen poloku. Pikisaaren rantapolulla 14 taideteosta, joiden arvo ja taiteellisuus meni (taas kerran) ohi minun käsityskykyni. Mutta oli siellä muutama sellainen teos, joista paljonkin pidin, joiden ideakin kiehtoi.

Helena Kaikkosen ”Jotakin sinistä”.

Ja Kirsti Muinosen ”Kuu” olivat minusta kauniita. Tekivät ympäristöstä mielenkiintoisen, saivat pysähtymään.

Tunnelmia kotikaupungissa

Kevättalvella mietin, että on kyllä vähän turhaa ostaa mitään kevytuntavatoppaa. Että tarvitsenko sellaista? – Sehän osoittautui kuitenkin minun merkillisesti yltyneen hiihtoharrastukseni aikana vallan mainioksi kamppeeksi, joskin edelleen podin vähän huonoa omaatuntoa, että oisko sittenkin ollut turha ostos? – Tänään kesäkuisena lauantaina taas totesin, että kevyt untuva on mitä mainioin vaatakappele ulkoilmaihmisen repussa.

Lähdin aamupäivällä kohti perinteistä Turkansaaren kesäkuista pyörälenkkiä – ja onneksi pyörän tarakalla oli mainittu kevytuntavatakki. Menomatkalla se oli todellakin tarpeen.

Ja sitten. Turkansaari nyt vaan on!

Mikä siinä on, että siellä on levollinen olo? Ovatko ne nuo hirret vai historian havina?  – Minulle, jolla ei ole oikeastaan mitään lapsuuden kosketusta maaseutumiljööseen? Miksi maalaisidylli elähdyttää?

Nyt kyllä päällimäisenä hyvä olo päivällisestä: sisareni kutsui minut ja Pehtoorin ulos syömään. Valitsimme paikaksi De Gamlas Hemin – koska tunnetusti hyvä ruoka ja välitön tunnelma. Patiolle alias terdelle emme ryhtyneet: totta puhuen minä pyöräilin paikalle kevyt toppatakki ylläni, ja farkut jalassa (siis kylmä!). Perille päästyä suit sait sukkkelaan kävin ravintolan vessassa vaihtamassa kukkamekkohameen ylleni ennen ravintolaan astumista. Ei sinne kyllä tarvitsisi erityisesti pukeutua, mutta onhan se itsellekin mukava olla vähän juhlassa myös kamppeiden osalta. Luulen, että verkkareissa ruoka ei olisi maistunut yhtä hyvältä.

Nyt se maistui. Alkuun poroa, pääruoaksi risottoa ja jälkkäriksi mansikka-pannacottaa vailla vertaansa. Kaikki oli hyvää, – myös vuoden 2014 riesling Rheingausta! Leppoisa parituntinen.  Leppoisa kesälauantai – vaikka sitten untuvatakkia tarvittiinkin.

Kun kerran on päätetty…

Tänään tyttären jälkiä seuraten: kun on päätetty pyöräillä paikasta A paikkaan B, niin sitten pyöräillään. Me ”tosipyöräilijät” emme kysele, millainen sää on, emme pohdi, huvittaako lähteä polkemaan ja ovatko olosuhteet muutenkin kaikin puolin optimaaliset, vaan me pyöräilemme, jos niin on päiväjärjestykseen merkitty!

Jo treenatessaan matkaa pyörällä läpi Suomen (ks. Mankelimatka -Suomen läpi pyörällä) tytär teki päätöksen, että aiottu päivittäinen matka poljetaan jos kerran niin on tarkoitus. Todella vähän tätä ideaa mukaillen minä tänään sadetutkan ilmoittamassa välämässä hyppäsin pyörän selkään (kuten olin jo eilen illalla päättänyt), ja suuntasin kohti Kellon kalasatamaa, matkaa noin 20 km suuntaansa.

Ja jo menomatkalla totesin, että virhe! Minkä ihmeen takia tämän ikäinen ihminen ehdoin tahdoin lähtee kastumaan, kun kerran voisi hypätä oman Beetlen rattiin ja ajella Kauppahalliin hakemaan kalaa – voisi mennä kalakauppaan vaikka kukkamekon helmat hulmuten, ostaa tarvitsemansa, eikä ajella Helkamalla, goretexissa ja anorakissa pyörällä sotkien sateessa, kohti pohjoista merenrannan kalasatamaa?

Noh, me ”tosipyöräilijät” teemme niinkuin on tullut päätetyksi. Mies nimittää moista ”änkyryydeksi”, mutta paljon hienommalle kuulostavat ”periksiantamattomuus”, ”tahdonvoima” tai ”sää on vain pukeutumiskysymys” -asenne. Vähän noloa on kyllä se, että poljin aiotun matkan – vieläpä ilman apuja tai vain ”ecolla” – mutta se, etten jäänyt kalasatamaan ostoksille, vaan käänsin pyörän saman tien, välittömästi takaisin ja vinssasin vauhdilla kotiin, on vähän luuseria. Ja kotona lämpimään suihkuun! Oi, että. Siinäpä se oli hyvä olla ja lämmitellä.

dav_soft

Sen jälkeen oli mahdottoman mukava pukeutua farkkkuihin, huppariin ja lähteä autolla Kauppahalliin. 🙂 Siispä, joka tapauksessa tänään hyvä kala- ja scampipäivällinen, eka kertaa uusia perunoitakin. Melkein kuin olisi itse pyytänyt ja kasvattanut. 😀

Nyt kun tuli tytär mainituksi ja ”linkatuksi”, niin ihan tasapuolisuuden vuoksi ja omaa postauspainetta helpottaakseni laitan linkin juhannusviinisuosituksiin. En siis tee niitä itse, vaan annan Juniorin, ihan kansallisella 😉 foorumilla, hoitaa asian. Siis: pojasta polvi paranee? – Juniori on nykyisin äitiään parempi viiniasiantuntija: linkin takaa juhannusviinisuosituksia.  Kuvan asiantuntijasta sentään otin ihan itse. Olihan show sekin. 🙂

Muutoin päivään kuulunut uusien punaisten! housujen ostaminen, jotenkin haikea (mikä on poikkeuksellista) puhelu äidin kanssa, lisää syksyistä säätä ja sadetta, parkkisakoilta välttyminen, juhannusviikon ruokalistan laatiminen, – ja tunne kesäloman alkamisesta. Hassua. Sisäinen kelloko se sellaisen tuntee saa aikaiseksi? – Vai pihalla kukkivat alppiruusut ja lautasella uudet perunat? Kesäloma. Olkoon se nyt.

Pyöräillen vihreässä kaupungissa

[Taas kerran Oulujoen pappilan koivukujalla.]

Eilen oli kova ja kylmä tuuli ja muutenkin kylmä, eikä tänäänkään ennen iltapäivän loppua mitään kesähellettä, mutta kesäisen näköistä on. Eikä nyt ole satanut, joten hyvinkin on matkaa Helkaman kanssa taiteltu. Kylläkin hakeutuen pois pitkiltä vastatuulisuorilta, sivukatuja, suojaisia asutusalueiden teitä ristiin rastiin kulkien. Mikäpä siinä, meneehän se välillä näinkin. Vaikka kyllä tämä kesä tulee jäämään rutkasti jälkeen kahden edellisen kesän pyöräilysaldosta – ei ole enää sellaista vimmaa joka päivä veivata kymmeniä kilometrejä. Ainakin pidemmät päiväreissut ovat – monestakin  syystä – olleet harvinaisempia.

Pyöräteiden pientareita reunastaa koiranputkipitsi. Kauniita ovat ohikiitäessä.

Kunhan vähän ”työhommia” sain tehdyksi ja aika ihanaa katkarapupastaa nautittuamme lähdin vielä ilta-auringon aikaan käymään Kasvitieteellisessä puutarhassa. Onhan sielläkin nyt taas kaunista ja viihtyisää.

 

 

 

Samppanjaa kerrakseen

No nyt!

On päästy kokemaan viininmaistiaiset, joissa oli kuusi samppanjaa! Pelkkää samppanjaa kuusi lasillista ( a 8 cl) yhdeltä istumalta. Ja samassa huoneessa 18 henkeä, joista enemmän kuin puolet tuttuja:  läheisiä, ystäviä ja tuttuja ja muutamia ”uusia ihmisiä”. Tänäänkin kasvoja, ei maskeja, paljon hymyjä, kohtaamisia, – ei sentään halauksia tai kättelyitä. Kuultiin juttuja, oltiin yhdessä, kerrottiin menneistä – ajoista ennen koronaa ja koronan aikana – haaveiltiin tulevasta, ja paljon kuului, että ”jos” tai ”katsellaan nyt miten tästä”. Maailma on muuttunut mutta ystävyys on tärkeää, kohtaamiset ovat tärkeitä.

Noista kuudesta (Juniorin valitsemasta) samppanjasta Heikkisen Kalle (Charles Heidsieck) ja Robert olivat eniten minun mieleeni. Heidsieck on luottosamppanja. Aina hintansa väärti. Hinta-laatu vähintäänkin kohdallaan. Siihen kannattaa luottaa ja satsata. VIimeisenä maistiaissetissä  oli 80 euron Grand Couronnement (80 €!!!). Ei valittamista, mutta ei ole mitään tarvetta ostaa sitä. Robert oli mahtavasti ”punaviinillinen” samppanja. Ihan uudenlainen, voimakas, kaikelle ohessa tarjoilluille maistelulautaselle sopiva … Jopa lihaiselle ankalle.

Kaikkinensa paljon opettava, hyvin maistuva ilta.

Ja niin hyvä nähdä, kuulla, kohdata!

Oli Oulun Viininystävien (mini-)Dionysia -ilta. Viime vuoden ja tämän kevään tapahtumat oli peruttu, ja tänään sitten korvaava ilta. Kokoonnuimme Rauhalassa, ja nyt on hyvä mieli, toiveikaskin.

Paljon hyvää

Joskus sade ja myrsky sopivat päivän ohjelman laatijoiksi oikein hyvin: ne ovat hyviä ”reunaehtoja” päivän ulkoiluinnolle.

Tuntui hyvälle siivota kunnolla. Hiljaksiin. Tuuletella raikkaassa tuulessa.

Iltapäivällä sitten kaupassa käyden, sekin tehtiin kimpassa ja sekin tavallista perusteellisemmin. Varmuusvarastoa jo valmiiksi kun juhannus ja sen jälkeinen viikko tullenee vietettyä laajennetulla kokoonpanolla kun molemmilla lapsilla on loma ja ovat Oulussa kuten mekin.

Ja illansuussa olen tavannut ihmisiä! Olen ollut ”yksityistilaisuudessa” jossa oli monia ja jossa oltiin ilman maskeja. Oli ihana jutella, oli mahdottoman mukava nauraa, olla sosiaalinen, kertoa menneistä koronaeristyksen kuukausista ja tuntemuksista, toivoa parempia aikoja, nauttia pavlovaa.

Päivässä myös varjoisia hetkiä, mutta minä en niille voi mitään. Unohdan ne.  Muistan vain raikkaan tuoksun, värit, tuoksut ja naurut.

 

Tuiranpuiston alppiruusuja ihailemassa

Pyörälenkin aluksi ajelin postin kautta (ilo kun saa liki viikottain toimittaa Oulu-kortteja. Paketti ykkönen on kohta loppunut. 🙂  ) Tuiranpuistoon.

Se on tänä vuonna hienompi kuin koskaan. Sinne on istutettu uusia pensaita, – nyt niitä on paljon!

Ja monta eri väriä ja lajiketta.

Onhan meillä kotipihallakin komea rodo-penkki, ja sekin kukkii parhaillaan, mutta on tämä Tuiranpuiston kukkaloisto hyvä käydä pari, kolme kertaa kesässä ihailemassa, – turistina kotikaupungissa kulkea.

Katettuja polkuja on tehty lisää, joten vaikka rollaattorilla tai pyörätuolilla pääsee ihailemaan kukkaloistoa läheltä.

Nämä matalat valkoiset, tämä sydänkin!, olivat minun mielestäni uusia. Tai edellisinä kesinä ne eivät olleet kukkivia kun kävin.

Osa rodoista on vielä nuppuasteella, joten hyvin ehtii käydä niitä ihailemasa.

Matkani jatkui kohti Oulunsaloa. Kuuntelin loppuun Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjan viimeisen ”Kadonnut sisar”. En spoilaa, mutta sen verran voinen todeta, että tämä oli varsinkin alkupuolen osalta pettymys, ehkä liian ennalta-arvattava. Mutta kun 7-osaisen kirjasarjan päätös kuitenkin kiinnosti, niin en jättänyt kesken, ja jälkipuoli kirjasta olikin parempi. Loppuratkaisusta en totea muuta kuin että onnistui se yllättämään.

Minulla onkin rästissa postaus koskien pitkää listaa kirjoista, jotka Helmet-lukuhaasteen täyttymisen jälkeen olen kuuntellut. Ehkä tulevina sadepäivinä sen voisin laatia ja julkaista.

 

Kesän 2017 Tuiranpuiston rodoista kuviani täällä.

Lomamatkoja suunnitellen :)

Kun aamupäivän kymmenien kilometrien pyörälenkiltä palauduin ”cityyn” ajelin Puu-Raksilan kautta nimipäiväsankarin (= äitini) tervehdyskäynnille ja yhtäkkiä edessä kuvan näkymä: vanhan Impolan kaupan edessä ja tiloissa on sympaattinen, mukavasti vanhanaikainen Oulun Lipon Juniorien vastikään avattu kesäkahvila. Sopii Raksilan tunnelmaan. Tulen vielä käymään lounaskahvilla tuolla(kin). Semminkin kun nyt tuntuu, että tästäkin kesästä tulee sellainen ”kotikaupungissa turisteillaan” -kesä. Vähän olen aikeillut, että jonkun kesälomamatkan meille järjestäisin, vrt. viime kesänä kaksi päivää Tampere – Mänttä -linjalla, mutta saapa nähdä. Helsingin reissukin taitaa jäädä syksyyn, josko se Eltonin Johnin konsertti sittenkään edes on. Liputhan meillä on ollut pian pari vuotta. 🙂

Tavoitteena on myös käydä pyöräillen Kajaanissa. Saapa nähdä. Ajatuksena, että olisin siellä yötä. Jotain samanlaista kuin toissakesänä Raahessa Langin Kauppahuoneella. Saapa nähdä, saanko kuntoni sellaiseksi, että noin pitkälle pyörälenkille rohkenen lähteä. Mutta tavoitteita on oltava. Toinen yön yli pyöräreissu on Pehtoorin kanssa kimpassa aiottu tehdä: oli vähän ajatuksena tässä heti kesäkuun alussa, mutta eipä oo ehditty, mutta katsellaan josko. Siis että sykkelöitäisiin Hailuotoon ja oltaisiin yötä Luotsihotellissa Marjaniemessä.

Pohjois-Norjan retkestä ystäväpariskunnan kanssa on ollut vuosia puhetta, mutta koska lintujen kevätmuutolle ei tänäkään keväänä päästy, niin onnistuisikohan paluumuutolle? Myös Kolin kansallispuiston päiväpatikoista on Pehtoorin kanssa jutskattu, mutta …

Voi olla, että jää taas vain elokuiseen mökkiviikkoon tämä matkailumme, mutta joka tapauksessa jonkinlaisen kesäkuvakisan lähimatkailusta, tai vähän kauemmastakin retkeilystä, aion saada aikaiseksi: vinkkejä kisaan saattaa siis tippua pitkin kesää.

 

Kotikaupungissa turistina

”Odensen tuuli” (liittyy meidän nuoruuden telttaretkeilyyn) tänään. Ihan kuin oltaisiin oltu jossain etelämpänä, jossain ulkomailla. Ja vähän sellainen fiiliskin on ollut. Tekemiset kuin matkoilla: kulttuurin äärellä, linnan raunioilla, kahvilassa, meren rannassa, piazzalla hyvin syöden.

Kävimme pienten kanssa aamulla kirjastossa, sitten Tähtitornin kahvilaan jätskille ja Oulun linnan kellariin. Eka kertaa siellä ja kyllähän ne linnat ja Oulun pammaukset kuusivuotiasta poikaa kiinnostavat. Lyhyesti koetin Apsulle linnan historiaa selvittää, ja tarkkaavainen kuuntelija hän oli. Sitten kysyi: ”Mistä sinä voit noista tietää?” – Lapselle mummin menneisyys historiantutkijana ei ole ollut konkreettinen juttu millään muotoa. 😀

Herkkujen ostajana ja laittajana kylläkin. Yhdessä kävimme Lidlistä herkkupäivän karkit hakemassa. Ja pitkä päivällinen piazzallemme kun Juniori ja R. töiltään pääsivät ja tulivat mukaan ruokapöytäämme. Juuri ennen sadetta ehdittiin …

Biitsipäivä pienten kanssa

Jos Eevis lähti mummilasta kotiin aika uuvahtaneena, niin kyllä on mummikin vähintään yhtä simahtanut – ihan kuin kunnon tunturipatikan jäljiltä. Periaatteessa ei juurikaan liikuntaa, vaikka askelmittarissa näyttää kymmenentuhatta askelta täyttyneen ihan ohimennen. Vedessä lilluminen ja pienen pieni touhuaminen (ihan omaehtoisesti osan järjestäneenä) sekä auvoinen, aurinkoinen lämpö! Ei muuta tarvita – tai noh, ehkä vaikuttaa myös äärimmäisen huonosti nukuttu yö takana. Että sitä on seikkailtava Itävaltaa, Karjalaa, Koskelankylää ja kaikenmaailman laitoksia ja lääkärikäyntejä koko uninen yö! Kahdeksan tunnin tiukan unennäön jälkeen aamu ei ole virkeä eikä vetreä!

Pienet tulivat vasta kymmenen tienoilla, joten ehdin sitä ennen vielä käydä pienen pyörälenkin ja hakemassa marketista uimarenkaan ja uikkarit Apsulle. Eevikselle olin jo hankkinutkin.

Jo ovella Apsu ilmoitti, että ”eihän me heti sinne Nallikariin lähdetä?!” ja kymmenen minuutin jälkeen seisoo eteisessä ja kyselee, että ”eikö kaikki jo ole pakattu?” – Kummasti innostus kasvoi kun uimapallot, kellukkeet ja eväät alkoivat olla esillä.

Nallikarissa oli jo paljon muita ennen meitä, – mikseipä! Mutta mahduimme vielä ihan rantaviivan viereen romppeinemme. ”Mummi, tuu kahlaamaan!” Pieni tovi kului, että poika ilmoitti olevan liian kylmää ja ”liikaa roskia” vedessä, eikä siis halua uida kauemmas, kahlailla vain, mutta se tovi kesti hyvin lyhyen aikaa.

Parin tunnin päästä, kun oli pitkään harjoiteltu ”koiraa” ja ”sammakkoa”, kuului: ”Mummi, ei vielä lähdetä!”. Ja jossain välissä totesi, että ”onneksi ”me” tykätään uida!” Kuinka hyvälle tuntuukaan olla se ”me”. Pappa ja pikkusisko tyytyivät katselemaan rannalta.

Iltapäiväksi tultiin meidän piazzalle, jonne pappa laittoi pienille lämpimän veden kahluualtaan. Minä huolehdin allastarjoiluista 🙂 ja välitouhuista.

Hyvä päivä tänään.

Toimen päivä

Olen tänään kuvaillut puita kotipihalla, pyörälenkillä, kukkakaupassa, hautausmaalla. Olisin mielelläni kuvannut myös auringonpimennystä, mutta olinpa juuri silloin – taas vaihteeksi – hammaslääkärissä. Ja olen kyllä kohtuullisen pettynyt kalliiseen operaatioon! Vähän sellainen ojasta allikkoon juttu!

Pyöräillessä puistojen ja pihojen ohi, tuntui, että kaikkialla kukkii kaikki. Yhdessä rysäyksessä tämän kesän kukkaloisto? Ja sitten vielä kukkia lisää kukkakaupasta. Oulun paras kukkakauppa (Kanerva) on muuttanut takaisin Uudelllekadulle, ja nyt on hienot tilat.

Pienen kimpun kävin äidin ”uuteen yksiöön”, kuten hän sairaalahuonettaan nimittää, hankkimassa.

Iltapäivän lopulla minulla oli patiotreffit miehen kanssa. Kävinmme syömässä Zivagon uudella patiolla: se on onnistuneesti rakennettu ja ilta-auringon puolella. Ja ruokakin oli hyvää: Pehtoorilla burgeri, minulla pinchoja. Nälkä lähti.

Kunhan kotiuduimme, piipahtivat pienet isänsä kanssa. Sovittiin huomisesta, ja mm. ruokalistatoiveita kuuntelin ennen kauppaan lähtöä. Minähän en yleensä iltaisin käy kaupassa, ja olinkin hämmästynyt kuinka paljon siellä oli porukkaa (vai tuntuuko vain Lapin vähäväkisyyden jälkeen?), aika nuoria ostamassa jätskiä ja olutta, mm. niitä. Ja ilman maskeja melkein kaikki alle 40-vuotiaat. Tämä kukkahattutäti ei tupissut, eikä katsonut arvostelevasti, mutta kyllä hiljaa mielessään mietti, että eikö vielä pari viikkoa olisi voitu…

Kaikkinensa melkoinen city-päivä. Kairassa kulkeminen enää vain kaukana muistoissa…

Purot ja porot jäivät taas

Mökkipihassa heippasimme yhdeksän aikoihin. Ensin lähtivät ystävät ajelemaan Sodankylän ja Kemijärven kautta omalle mökilleen Livolle, ja tunteroisen päästä me starttasimme kohti kotia.

Kymmenen päivän pitkä mökkireissu, aika kevättalvesta kevään kautta kesään kymmenessä päivässä, tuntui aika pitkältä tai paremmimkin täyteläiseltä, monia erilaisia päiviä, paljon tekemisiä, näkemisiä. Toisaalta – taas kerran – nopeasti kului aika. Mutta nyt ei tuntunut pahalta lähteä, oli saatu kuitenkin olla, mikä ei ollut mitenkään itsestään selvää, ja Oulun kesään oli hyvä ja tarpeellistakin tulla.

Tavarat purettuani ja tehtyäni meille sapuskan lähdin pyörälenkille: sellainen ”löysät pois”, napakka parikymmentä kilsaa, ja tietysti ensimmäiseksi merenrantaan tuntureiden jälkeen: joku merkillinen tapani ottaa kotikaupunki taas omaksi. Vähän kuin varmistelen, että onhan täälläkin tärkeitä paikkoja, joissa liikkua ja rauhoittua.

Palattuani liityin Pehtoorin seuraksi pihahommiin. Kaikki pinnat, ikkunalaudat, terassit, pöydät, tuolit, kaikki keltaisena. Männyn siitepölykerros on paksu! Ja sääskiä ihan sairaan paljon. Ei puhettakaan että olisi voinut istahtaa ilta-aurinkoon.

Tankavaarassa päiväretkellä

Riekko, kyy (ei ikinä ennen täällä!!!), tammukka. Ja paljon muuta. Kuvien ”teko” edelleen vähän vaivalloista, ehkä kotona palaan asiaan.

Levollinen aamiainen, ja tänään minä wanderfuhrerinä vein pienen retkueemme kohti Lapin sodan tuliasemia, korsuja, vankileirien seutuja. Jotta sellainen leppoisa kesäpäivän retki meillä. 🙂  Noh, Pikku Tankavaaran karu historia ei luonnossa paljon näy, ei ahdista. Vaikka porukalla totesimme, että ei ole syytä unohtaa.

Patikalla ei aurinkoa, mutta lämmin, melkein lösö keli. Tepastelimme, juttelimme, kahvittelimme. Ja sitten minun lempparisuo: Tankasuo.

Taustalla Jorpulipää, ja melkein jalkojen juuressa riekko pesimässä. Lappi on! Ja taas ilo siitä, että ihmisiä, joiden kanssa jakaa tämä.

Kultakylään laskeuduttuamme katselimme Villin Lännen Kadun, ja korukiviostoksillakin viivähdimme tovin. Ystävä osaa kivet, mikä sai kauppiaan, ammattilaisen, ilahtumaan, myhäilemään. Kiertelimme, vaskaamaan emme ryhtyneet, mutta  Wanhan Waskoolimiehen kuppilassa ns. lounas (vrt. yhteinen puolenpäivän prosecco Piazza del Popololla eräskin vuosi sitten) sopi meille ja sitten kierros Saariselällä kylillä:  Kuukkelissa ja Kaunispäällä. Puheluita, huolta, viimeistään nyt päätös palata huomenna Ouluun.

Pientä ”laituriremonttia” mökillä, pihapiirin ”alasajoa” ja sitten aika kohtuullinen poropäivällinen ystävien tuoman shirazin ja halpis-amaronen kera. Ja juttujen: meillä paljon menneitäkin muisteltavana.

Ja jälkkäriksi Campari Soda – koska ”yhteinen Rooma”.

Nyt on luovuttava. Taas.

Lappi ja sen kesä!

Ikimuistoinen päivä. Maanantai.

Todellakin maanantaiko? – Mökkimaanantai. Eivät nekään yleensä näin hienoja ole. Ei elämässä maanantait ole tällaisia. Ei yleensä. Soisin muistavani. Muistamisesta, muistista, on tänään puhuttu paljonkin. Myös puhelimessa.

Jos vain kerron, että kaiken muun hyvän kruunasi käen kukunta, kun äsken istuimme mökkiterassilla jälkiruokia nauttien auringon paistaessa vielä korkealta. Kaiken muun hyvän lisäksi – kaiken muun linnunlaulun, auringonpaisteen ja huikean kesäkelin lisäksi vielä nautimme siitäkin. Kaiken muun.

Pitkän, viipyilevän aamiaisen aikana päätimme, että tänään huiputtaisimme Ahopään. Ajattelimme, että siinä olisi mahdollisuus ystäville näyttää Saariselän tunturimaisemat ”yhdellä silmäyksellä”, keskeltä. Ja todellakin: tänään näkyvyys kymmeniä kilometrejä.

Hiljalleen kuljimme, höpöttelimme. Auringosta, hiljaisuudesta nauttien. Ja sitten: tsadaa! Ahopään granuliittikurun keskellä tunturilampi. Sen rannalle oli hyvä istahtaa.

Mökille palauduttua tuttu koreografia: notskilounas, saunan lämmitys, jotkut taisivat ottaa nokosetkin 🙂 , sauna ja purossa pulahdukset, pitkä päivällinen, jonka parasta antia oli Oulusta roudattu Perämeren lohi ~ hybridi lohi. (Hybridi = savustettu, loimutettu, grillattu. Pehtoori teki tuon kaiken yksillä tulilla. 😀 ). Sitä ennen erinomaista italialaista Franciacortaa ja sen oheen varhaisperunoita, sipulikastiketta, tsatsikia, patonkia, savupororieskaa, fetasalaattia. Yhtä mieltä olimme, että juhannustunnelmaa, hyvää ruokaa. Laitan huomenna kuvia….

Ja jälkkäriksi vadelmapossetia (edelleen se on nopea ja helppo, mökkiruokakin) – ja käen kukuntaa, lämmintä, itikatonta iltaa – minikalaasit meillä oli tänään maanantaina.

On hyvä kun on muita, on ilo ilahduttaa.

Odotellessa

Prosecco on kylmässä ja lapakset valmiita. Eikä ole kyse pelkästään valmistautumisesta mahdollisiin MM-lätkän kultajuhliin.

Odottelemme ystäviä saapuviksi. Heidän kanssaan on muutaman päivän yhteistä mökkieloa yritetty vuosia. Milloin työt, milloin lapset, milloin vanhemmat, milloin korona, milloin sairastuminen on ollut esteenä, ja niinhän se meinasi tälläkin kertaa peruuntua tämä, mutta nyt tulevat.

Koko päivä ei todellakaan ole mennyt heidän tuloaan valmistellessa, mutta onpahan puuhattu alta pois viimeisetkin tämän reissun to-do-listalla olleet mökin ”kunnossapito-” yms. asiat. Ikkunoita ei ole pesty, eikä mattojakaan, mutta muutoin kondiksessa jutut. Viikolla kävi nuohooja, likakaivon tyhjennysautokin ja klapeja tulikin jo kevättalvella, joten perusjutut kunnossa.

Tänään aamupäivällä Pehtoori kävi tepastelemassa meidän vakkari-korvasieniapajilla, ja pari litraa toi tullessaan. Ainakaan juhannuksena ei tarvitse turvautua ostosieniin. Minä kävin pyörällä Kuukkelissa, ja hoksasin viimeistään silloin, että helle on jo ohi. Menomatkalla pohjoistuuli oli aika tymäkkä, mutta aurinkoa sinitaivaalta. Iltapäivällä jo tyveni, ja lämpö palasi.

Kävin iltakävelyllä metsässä, jossa viime sunnuntaina oli vielä paljon lumilaikkuja on nyt vaivaiskoivutkin jo saaneet pienet hiirenkorvat… Mutta ei itikoita. Hyvä täällä vielä muutama päivä.

Kevätjuhla meilläkin!

Kun kerran on mahdollisuus, miksi ei? – Meidän kevätjuhla on tänään täällä!

Helmikuisella Inarin retkellä löysimme Jäniskoskelta reitin pienen erämaajärven rannalle, ja sinne mieli nytkin, katsomaan vähän tarkemmin, etsimään lisäpolkuja. Toki ´pelkkä´ Jäniskoski on aina vaikuttava: koivujen reunustama, korkeana kuohuva, isosti pauhaava Juutuanjoen koski pysäyttää, vie ajatukset kauas menneeseen, pakottaa olemaan kiitollinen tästä päivästä ja saa uskomaan, että huominenkin on hyvä.

Onneksi kamera vaatii tekemistä, en liikutu ylenmäärin, mutta jossain takaraivossa soi Suvivirsi ja Gaudeamus Igitur. Repun taskussa keikkuu mörönsyötti, joka on saanut nimekseen Aihku ja edellä, vieressä ja takana kulkee Pehtoori, joka kyselee, mihin sitten jatkettaisiin. Kaikki hyvin.

Siellä se meidän lauantai kului, Inarin retkellä. Ivalossa sentään näimme vähän paikallisia, kaupassa ja raitilla, mutta Inarissa saimme ajaa melkein koko kylän läpi ennen kuin näimme ainuttakaan liikkuvaa autoa tai kulkijaa. Mutta olipahan sitten ”torilla”, Näkkäläjärven kaupan ja Ylen pihapiirissä demareitten vaaliteltalla muutama pullakahvittelija.

Juutuanjoen rannalta, Jäniskosken riippusillalta, jatkoimme, emme pitkin ”perinteistä” Siidan lenkkiä, vaan kohti Ilkiäjärveä. Mistä nimi pienelle erämaajärvelle?

Istahdimme järven rantamille, korkealle harjanteelle, oli lounaskahvin aika. Nokipannutkahvit kuksasta, makkaraleivät voipaperista ja leetapullaa? – Niinhän se olisi pitänyt olla. Mutta. Meilläpä Starbucks´n Cappuccinoa pahvimukista ja marketin paistopisteen croissanteja. En kiistä, etteivätkö olisi nekin maistuneet oikein hyville. Ei ollut Piazza Navona, ei Montmartre, ei Fifth Avenue, oli parempi!

Haapakoskelle vielä jatkoimme, pientä, kapeaa rantapolkua tarvoimme. Ja ainakin itsekseni mutisin ja tupisin, että nyt on hyvä. On Lappi, vieressä joki, joka myötäilee polkua vai toisinpäin? :), kaukana siintää lumihuippuinen tunturi (Otsamo), lämmin, ei itikoita, mahdollisuus liikkua, ei kiirettä kotiin, ei mitään mille voisin tehdä mitään. Yhtäkkiä tuntuukin hyvälle, ettei minua tarvita missään.

~~~~~~~~~~

Kerran ope, aina ope? – Ehkä. Siksikin linkitän tämän. Pandemian aikana olen näitä juttuja miettinyt, satunnaisesti myötäelänyt. Janne Saarikiven kolumni Hesarissa, se on mahdottoman hyvä.

Pienen pieni patikka, – Kuusitunturi

Aamiaispöydästä katselimme kun turkin väriään vaihtava orava (niitä on tässä mökkipihapiirissä monia) nautti aamupalaansa. Samalla mietimme, mihin ja mitä tänään. Hieman levotonkin mieli, mutta jotain olisi keksittävä.

Oli hyvä aloittaa siivouksella! Viikonlopuksi mökkiin puhdas ja raikas olo! Ei muuta kuin matot ulos, imuri laulamaan ja rätti heilumaan. Reilu tunti ja olimme tyytyväisiä tulokseeen. Viikonloppu alkakoon!

Sen kunniaksi – ja eilisen rankahkon pyöräilyn jälkeen – tuntui, että olisi tasaisella patikointi hyväksi. En halunnut mihinkään vitikkoon, halusin ”näkymiä”, halusin uusia polkuja. Siispä huiputtamaan Kuusitunturi. Se on juuri se, joka näkyy Kaunispään huipulta, lumiaidan takana, Magneettimäen eteläpuolella. Kävin siellä yksikseni liukulumisuksilla kevättalvella ja nyt tuntui hyvälle idealle lähteä sinne pienelle patikkalenkille.

Ja se oli kuin olikin mukava taivallettava. Parituntinen kului kun kuljimme. Leppeästä tuulesta, huikeasta lämmöstä nautimme. Molemmilla, liki liikuttava yhtäaikaisesti, tuli mieleen  ja tuntuun se, kun on kulkemassa jossain Alpeilla: ympärillä lumihuippuisia vuoria/tuntureita, tuuli leyhyttlee, aurinko porottaa siniseltä taivaalta, mutta ei polta… Liikkumisen ilo,

Mökille palattua tärkeitä puheluja, helpotus, sauna, hyvää ruokaa. Voi kunpa muistaisin, mitä kaikkea lihapullataikinaan laitoinkaan.

Kuusitunturilla ON muutama kuusi, ne ovat pieniä, eivätkä edes näy kuvissa (miksi tunturin nimi on Kuusitunturi?). Mutta ei siellä ole paljon muitakaan puita. Muutama mänty, enemmän koivuja, ja eihän paljakassa puita kuulu ollakaan. Ja yhtäkkiä: käki kukkuu!! Olipa ilo! Jälleen: kaunis, karu Lapinmaa kiehtoo.

Fatbikella helteisessä tunturissa

Pyöräretkipäivä tänään!

Teimme huolella eväät (kun yksikään kuppila, taukopaikka, päivätupa ei ole vielä auki), varustauduimme varasukin, villapuseroin, kartoin, luonnollisesti juomapullot ja kuksat reppuihin. Sekä tietysti kamera. Reittisuunnitelma oli tehty jo eilen (Lue: minä olin tehnyt 🙂 ), mutta eihän se tullut pitämään. Onneksi ja valitettavasti, mutta hyvä reissu oli. Onneksi oli varavaatteita, – lämpötila kun nousi vain + 28 C-asteeseen. 🙂

Aamukymmeneltä olimme Saariselän hissiasemalla. Siellä on Luontolomien toinen toimipiste, ja sieltä olin meille fat-biket varannut. Ajatuksena oli, että kierrellään ”aika alhaalla”, helppoja reittejä, päivä chillaillaan pyörien kans, tauotellaan, syödään eväitä ja nautitaan.

No joo, menihän se noinkin, mutta kyllä välillä meni ihan urheiluksi! Latupohjat, joita pitkin ajelimme, olivatkin paikoin kohtuullisen, odottamattoman lumisia, vetisiä, mutaisia, kivisiä, upottavia. Saa nähdä, tuleeko minun luottomaastokengistäni enää kunnollisia, – sen verran vettä ja mutaa tuli niillä tänään hörpättyä. Lumessa oli kyllä hyvä puhdistella… .

Mutta oli lämmin, ei mitään öttiäisiä, pyörät toimi, reitit muunneltavissa (enimmäkseen vaikeammiksi 😉 ), uusiakin, huikeita maisemia, eikä ketään muita. Tuntui että ”pyöräilytaustaustasta” oli etua.

[Hirvaskuru, joka oli vielä pari kuukautta sitten oli mitä mainioin ja helpoin paikka – hiihdellä, ei ollut tänään niinkään helppokulkuinen. Talutteluksi meni.]

Lopultakin viiden tunnin polkemisen (monine, lyhyine taukoineen) jälkeen olimme taivaltaneet vain 30 km. Oulussa se tarkoittaa puolentoista tunnin lenkkiä Haukiputaalle, mutta tänään ei mentykään asfalttia, eikä kevyenliikenteen väyliä. Nyt on väsy, mutta hyvä sellainen.

Mökillä saunaan, ja minä pulahdin purossakin. Talviturkki heitetty. Oikeasti oli aika lämmintä (+ 7 C). On vieläkin. Kun tässä mökkiterassilla istuskelen… Luulen että tämän päivän muistan kauan. Toivon niin.

Hyvillä mielin helteellä Hangasojalla

Tänään Iisakkipäälle kavutessa auringon ympärillä oli pieni halo, ja näkyi lentokone taivaalla! Niitä ei juuri ole näkynyt viime aikoina. Halo ja lentokoneen jättämä tiivistymisjuova tuntuivat jotenkin hyviltä merkeiltä. Reippaasti kohti huippua! Siellä eteen avautui sinisävyinen laaja, lämmin Lapinmaa. Palatessa tunturipuron kimmellyksen yllä tunturikoivussa jo pienet vihreät silmut. 

Aamulla oli yksi viikon kohokohta, kun saimme olla Teamsillä mukana Apsun kevätjuhlassa. Parhaalla tahdollakaan ei voi väittää, että ”lähetys” olisi ollut onnistunut: ääni oli hukassa, kuvassa näkyi kerrallaan vain pieni osa päiväkotiryhmästä, esitysten taustamusiikki ei kuulunut, mutta me nähtiin liki hellyttävää touhuamista, ja lapset saivat nähdä vilauksen ”yleisöstä”; lapsille tuntui olevan tärkeää, että isit, äidit ja isovanhemmat olivat ruudun takana. Meillekin oli tärkeää saada olla edes näin läsnä. Ja onneksi tekniset ongelmat olleet täällä Hangasojan yhteyksissä.

Teams-kevätjuhlan jälkeen siis tunturiin, josta iltapäivällä ”laskeuduttuamme” kylille näimme muutaman muunkin turistin, mökkeilijän, paikallisen; Iisakkipään poluilla ja laella ei ollut ketään meidän lisäksi. Postiin vein Katin ja Annelin palkintopaketit – Saariselän postissa asiointi on AINA yhdenlainen ”tapaus”. Niin tänäänkin. Jos olisin halunnut, olisin saanut eräätkin käyttätunnukset ja salasanat käyttööni ihan vaan kuuntelemalla ja muistiinmerkitsemällä. En katsonut tarpeelliseksi niitä vohkia.

Sitten (lääkärikierron jälkeen) aika puhelulle, puheluille. Levoton, huolissani olen. Nyt paljon vähemmän kuin ennen noita puheluja. Tämä on kolmas kerta reilun puolen vuoden aikana täällä Hangasojalla ollessamme, kun äitini on joutunut sairaalaan. Toki muitakin kertoja vuoden aikana on ollut, mutta juuri nämä kerrat, kun olen täällä ja hän on joutunut osastolle, ovat ollet vaikeita (minulle): 500 km välissä vie levollisuuden hiiteen. Mietin, pitäisikö palata kotiin, mitä voisin tehdä, syyllistynkin. Tällä kertaa ehkä enemmän kuin aiemmin. Mutta nyt, ainakin tänään, puhelujen jälkeen, uskon, että kyllä tämä taas tästä. Tilanne rauhoittunut, hoito tehoaa…

Niinpä iltapäivän auringossa, helteessä, kun mökkiterassin mittari näytti +28 C, lämmittelin hyvillä mielin saunaa, laittelin salaattia valmiiksi. Saunottuamme Pehtoori grillasi, istuimme terassilla, – leppeän tuulen tehdessä säästä entistäkin nautinnollisempaa. Suunnittelimme huomista reissua: vuokra-fatbiket on varattu!

Ja hei! Oulu on vuonna 2026 Euroopan kulttuuripääkaupunki!! Sekin on hyvä juttu. Oikein hyvä juttu.

Patikkakausi avattu

Grüss Gott!

Noin on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kun on vaeltamassa Alpeilla. Jopa Kanarian saarilla, Gomeralla ja Lanzarotella, on kuultu tuota tervehdystä käytettävän. Ja  toki me on tervehditty takaisin, vaikka joskus on hieman arveluttanutkin. Tai siis… kun grüss gott käännettynä suomeksi on ”Jumalan terve”, joka puolestaan on varsin eksklusiivinen tervehdys, jollaista ainakin Pohjois-Pohjanmaalla käyttävät (vain) vanhoillislestadiolaiset keskenään. Ei siis ihan meidän juttu.

Mutta tänään ei tarvinnut miettiä ketä ja miten tervehditään. Koko liki 10 km reissulla näimme vain yhden nuorenparin, joka tuli fatbikeilla vastaan ja me vain heippasimme puolin ja toisin. Se oli siinä tämän päivän kohtaamiset.

Toki puheluita, montakin ja moneen suuntaan heti aamusta. Ja viestejä (perhechatti on vilkas) pitkin päivää, mutta ei kohtaamisia.

Koetimme valita reitin, joka olisi ainakin osin ennen kulkematon, ei kovia nousuja eikä upottavia soita tai muita kosteita paikkoja. Vaikka maasto ja metsänpohjat ovat aika kuivia, sulamisvesien kohdilla, purojen rannoilla, soilla ja hetteiköillä on vielä kosteaa, jopa upottovan märkää.

Talvella löysin/löysimme Sivakkaojan varren reitin ja siellä olevan laavun, joten päätimme tänään käydä sillä suunnalla tepastelemassa pätkän Ruijanpolkua, ja toiveena oli paistella laavulla  lounasmakkarat. Niin teimme, hyvin onnistui.

Nykyteknologia (kännykät ja google) mahdollistivat tulenteko-oikeuden tarkistuksen. Luettiin, että nyt on menossa ruohikkopalovaroitus ja että se koskee nimenomaan avotulentekoa. Miten määritellään avotuli? – Tämän sivuston perusteella päättelimme, että laavun edessä ollut rautainen grillipaikka EI ollut avotuleksi luokiteltava (ks. kuva: Pehtoori vie loput hiillokset Sivakkaojaan… 😉 ) ja niinpä tulistelimme rauhassa.

Polku (latupohja) vei takaisin kohti Suomen Ladun majaa Kiilopään juurelle. Matkalla komea mäntymetsä, joka näytti liki veistokselliselta, poikkeuksellisen korkeita ja suoria petäjiä. Kaunis, hyväntuoksuinen metsä, jossa varvut nousivat lumenpainaman jälkeen kohti lyhyttä Lapin kesää. Parempi on patikoida, kuin hiihtäjän hiihdellä, vaikka kyllä molemmat jo maistuvat. Huomenna ehkä maastopyöräilemään!

Kiilopään etelä- ja länsirinteilläkin vielä lumilaikkuja, mutta kyllä jo kesäkuulta tuntuu. Riddari oli patikan lopulla jo ihan liian kuuma!!