Hitaasti hiihdellen

Hiihtopäivä. Tänäänkin. Oli hyvä, että lähdimme (tahoillemme) jo aamupäivällä, iltapäivän puolella pilvistyi, lämpeni, nyt liki sataa vettä.

Valitsin reitikseni Kakslauttanen* – (Sivakkaojan vartta kohti)  Niilanpää – Kiilopää. Minulle ennen kulkematon, hiihtämätön, reitti/latu. Niilanpäällä on käyty patikalla, – itse asiassa ihan vastikään –  mutta ei hiihtämässä.

Tänään tarkoitukseni oli parin kilometrin jälkeen jättää Kakslauttanen ja lähteä kulkemaan Sivakkaojan rantamilla, mutta kuten oheisesta kartasta näkyy, minähän Tievatuvan ja Muotkan majan kohdalla ”hukkasin” oikean ladun ja tein pienen mutkan. Oli aika sitkasta kulku tuon mutkan ajan. 😉 Mutta sitten takaisin oikealle ladulle.

Kameraa ei ollut mukana, Huaweilla räpsin samalla kun hissuksiin hiihtelin ja nousin kohti edessä olevaa Niilanpäätä. Kilometrien mittainen nousu (282 mpy – > 435 mpy näyttää Garmin) sujui leppoisasti: ”Ei se matka tapa, vaan vauhti”. Minulla vauhti ja syke sopivalla tasolla, joten ehdin ja pystyin nauttimaan … Ja lopussa vIimeiset pari kilometriä Kiilopään juurelle, Suomen ladun majalla, olikin hulppeaa laskua.

Kovin oli hiljaista laduilla tänään, eilen liki tyhjää (vaihtopäivä). Meillä vielä vähän aikaa täällä, ei kiirettä, ei kaipuuta Ouluun.

Näin jännittäviä vaiheita tänään. 😀

Jossain näillä kohdin (Muotkan maja näkyy takana)  hukkasin oikean ladun… 🙂

Mutta pian taas reitillä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

  • Kakslauttanen on joki, joka laskee Tolosjokeen. Nimen historiallisista perusteista täällä lyhyt juttuni.

Huikea hiihtolomapäivä

Yksi kuva kertoo enemmän kuin sata (vai onko se tuhat?) sanaa.

Miksipä siis turhia tänään sanoittaisin tätä päivää… En osaisi kuitenkaan.

Jos jotain viitteitä kuviin kuitenkin.

Kävin aamusella kaupassa, Kuukkeliin olivat legendaariset kuulutukset palanneet. Ne on täytynyt joskus kuulla, jotta ymmärtää, mistä kummasta on kyse. Mutta siis: ne ovat taas läsnä, mikä monelle (= Tyär 🙂 ) on ilosanoma. Tosin potkukelkka kaljakaapin päältä on edelleen pois. Mutta siis: samalla kauppareissulla ajelin Kaunispään etelärinteelle. Kannattihan se, semminkin kun oli kamera mukana.

Kauppareissulta palauduttua suunnittelimme Pehtoorin kanssa hiihtolenkkejä, molemmille oma, mutta että kohtaisimme palatessa. Meidän eritahtinen hiihto ja minulle (tänään) lisähidasteena patikkareppu, jossa kamera hidastamassa vauhtia. Ei niinkään painonsa vuoksi, vaan koska tiesin pysähteleväni kuvaamaan. Sopivat ladut löytyivät, ja eikun Savottakahvilan pihaan auto parkkiin ja me molemmat ladulle: minä etelään, Pehtoori itään.

Kuten sanoin: en osaa sanoittaa. Vaikka yrittäisin jäisi volyymi puoleen siitä, mikä oli tunnelma, fiilis, ilo ja mielenrauha.

Tästä välistä puuttuvat kuvat meidän after skistä ja rantasaunasta. Nekin päivän kaiken muun hyvän tasolla: jos valittaisin, olisin surkimus.

Päivän ”gourmet” (heh!) oli tarte flambee, mutta modifioitu mökki/Lappi-tyyliseksi. Täytteenä poro-chorizo ja toisessa Tenon lohta. Erityismaininta pohjan ohuudesta: liki läpikuultava. Mökkiolosuhteissa sain sittenkin onnistumaan. 🙂

Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Ei todellakaan mene. Tänään on mennyt.

Luonnossa liikuttuen

Enhän minä löytänyt latua kohti Vihaisen-Seppäsen maata ja Tolosjokea; aikeena oli hiihtää Pikku-Harriojan kodalle. Olen käynyt siellä edellisen, yhden ainoan kerran about 35 vuotta sitten. No en käynyt sitten tänäänkään, – ehkä tässä joku päivä. Ehkä olikin hyvä, etten sinne mennyt, vaan hiihdin Laanilasta Ahopäille (Ahopäitä on tosiaan monta, ymmärtääkseni kolme) ja sieltä sitten Prospektorin ladulle. Nousin korkeammelle tunturiin.

Oli lämmin, oli tyven. Ja ylimaallisen kaunista. Kyllä, juuri ylimaallinen minulle tuli mieleen. Ja minä itkupilli hiihdin kyyneleet silmissä. Eikä ne kyyneleet todellakaan johtuneet vauhdin huumasta, eikä edes kimmeltävistä hangista (eka kertaa aurinkolasit tänä vuonna!!), vaan ihan liikutuksesta. Hiljalleen hiljainen kiitollisuus tästä! Kaikesta: liikkumisen mahdollisuudesta, luonnosta, kauneudesta, sinivalkoisesta, puhtaasta, keväästä, lämmöstä, auringosta, puista, tuntureista, sinitaivaasta, hiljaisuudesta, Lapista, hyvistä laduista, maisemista, kaikesta.

 

Mökille palauduttua pääsin Pehtoorin lämmittämään rantasaunaan. Ukkeli oli aamupäivän purkanut vanhan mökin seinustalta Ratko-pumpun irti – on vuosikymmenien palveluksen jälkeen vaihdettava. Siis pumppu, ei Pehtoori! 🙂

Kehittelin uuden lohiruoan – lohifileeseen (halkaisin sen mahdollisimman leveäksi) rullailin poro-chorizo-viipaleita, sivelin sisäpintaan vähän dijon-sinappia ja lisäksi vielä parmesaania raasteena. Puoli tuntia uunissa (+ 200 C), samalle pellille pakastelohkoperunoita.

Lisäksi ja tarjolle kananmunilla höystettyä vihersalaattia.

Ihan vierastarjoiluunkin kelvollinen ruoka oli tuo.

Mökkihöperöilyä

Lieneekö eka kerta elämässäni, kun minun piti tarkistaa kalenterista, mikä päivä tänään on?  Ei niinkään, monesko päivä tai mikä vuosi – ne ovat olleet ennenkin hukassa – mutta en tiennyt, mikä viikonpäivä tänään on: keskiviikko vai torstai? Sitä mietin Hirvaskurussa, ja mökille palattuani piti varmistaa, että torstaihan se. Ei niin, että sillä olisi mitään väliä mihinkään, mutta mielenkiintoista. Kertoo ehkä siitä, kuinka täällä mökkihöperönä, velvoitteettomana voi höllätä aikatauluista! En ole ihan satavarma, oliko se hyvä tunne.

Ja että näin pääsi käymään, vaikka aamupäivällä katsoin hallituksen koko pitkän tiedotuslähetyksen telkkarista, siis että olen ollut jonkun tiedotusvälineen äärellä, mutta silti viikonpäivästä ei tietoakaan. Olen joka tapauksessa, kuitenkin ollut ajan hermolla, miettinyt maailman menoa, tulevaisuutta, verrannut omaa oloani viime vuoden maaliskuuhun, jolloin ensimmäinen ”lock down” Suomessa julistettiin alkavaksi. Miten eri kohdissa ovat huoleni, iloni, pelkoni ja toiveeni – samoja asioita, mutta eri fiilikset.

Noihinkin mietteisiin liittyen, ehkä juuri niidenkin vuoksi ilo ja onni siitä, että meillä on nyt mahdollisuus olla täällä, erakoitua ihan rauhassa – jopa unohtaa viikonpäivät!

Nimettömään päivään on kuulunut lukemista, chattäilyä, ulkoilua, sauna, sapuskaa (kalkkunajauhelihapihvit – varteenotettava arkiruoka, kirjoittelen reseptin joku päivä) ja leffa. Tänään Netflix-elokuva, Sophia Lorenin tähdittämä ”Elämä edessäpäin”. Aika karu, mutta kauniskin. Ja italiaa, kieltä, tapoja ja näkymiä. Kuvattu ainakin osittain La Speziassa Liguriassa, jossa olimme puolenkymmentä vuotta sitten muutaman yön. Ja lopputekstit kannattaa ehdottomasti katsoa, tai paremminkin kuunnella: Laura Pausinin biisi (Io sì).

Ladunvarren maisemassa oli monta kohtaa, joista mieleen tuli Artek. Niinkuin tästäkin.

Talven taittuessa

Näinä aikoina, kun Ilta-Sanomat uutisoi ”koska lumet ovat muisto vain” (koko juttu, jonka oudosta otsikosta tuo lainaukseni on, on täällä), kun Pehtoori ja minäkin ollaan siirrelty lumia paikasta A paikkaan B eräänkin tunnin, toki saatu samalla paljon hyvää, monipuolista liikuntaa ja kun Juniori työvuorojen välissä kolailee paitsi omalla talkkariviikollaan rivitalon pihassa, myös meillä Rantapellossa, tuntuu, että nyt olisi hiihtokelit ja muutoinkin talviliikunta taattu vähemmälläkin pyryllä ja satunnaisella, enempi vähempi jatkuvalla sateella.

Tosin tänä vuonna täällä tunturipuron rannalla ei ole sellaista lumimäärää kuin koti-Oulussa nyt tai kuin oli täällä esim. viime vuonna. Huolimatta siitä, että tänäänkin on koko iltapäivän satanut, ei sentään sellaista pyryä kuin eilen. Ja tänään aamupäivällä oli ihan kelpo keli. Pakkasta vain rapiat – 10 C, tuulta ihan turhan paljon, mutta ei lumisadetta.

Siispä parin päivän tauon jälkeen minulla hiihtopäivä. Tarkistelin latuinfosta, että Luttojoen varren latu on huollettu, ja ajelin autolla ”lähtöruutuun”. Latu kulkee Saariselän rinteiden ohi, alitse, ja olihan siellä laskettelijoita, pitkiksi jonoiksi asti. Parkkipaikat täynnä. Toivottavasti sama ei piakkoin  päde Ivalon koronatestauspaikalla. Any way, tuntuu aika hyvälle, että kotimaan matkailu kuitenkin saa jotain näinä aikoina. Toivottavasti vilkkautta ja elantoa yrittäjille ja työntekijöille, mutta ei tartuntoja enenevässä määrin tänne Lappiin eikä muuallekaan.

Reittivalintani oli aika hyvä: latu kohti Luttotupaa kulkee kurunpohjassa, – Iisakkipään, Pietarinvaaran ja Paskatunturin pohjoispuolella, Kaunispään suojatessa pohjoistuulelta. Mietin, itsekseni ihmetellen, että mieluummin olin siellä kuin mäessä … taidan olla jo aika vanha. Mutta kyllä minä vielä tälle kevättalvelle mäkeenkin haluan!

Meidän mökinvartijatonttumme, herra Routalempi, sinnittelee, taipuu ja uupuu, mutta ei anna periksi. Routalempi on hyvin ajan hermolla: tänäänhän on Talvi-Matti = talven taittumisen ajankohta.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Matinpäivä on ensimmäinen kevätpäivä; Matinpäivänä talven selkä taittuu. En ole ihan varma kannattaako vanhan kansan sääennusteita ottaa kovin vakavasti:

Lunta on jouluna satanut kolmasosa, Mattina puolet. [Tarkoittaa että tulee vielä tuplat??] 

Matinpäivän jälkeen pitäisi tulla vielä yhdeksän lumisadetta. [Vielä vai enää?]
Jos Matinpäivänä sataa lunta, niin keväällä sataa vielä lunta niin paljon, että istuva koira peittyy pihalle. [Olisipa se koira pieni]
Kun Mattina on lumisade, tulee hyvä marjavuosi. [Ei muuta kuin metsään heti elokuulla….]
Jos ennen Matinpäivää paistaa päivä niin lämpimästi, että lumi alkaa sulaa, niin seuraavana päivänä on tuisku. [TÄmän perusteella ei huomenna tuiskuta,  – eikä sula!]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨

Oma arkiruokahaasteeni on jatkunut mökkeillessäkin. Tänään paluu vanhan tutun ohjeen pariin: Uunifetapasta kannattaa muistaa. Kuten aiemmin   jo kirjoitin, kannattaa lisätä valkosipulia. Täällä paikoin arktisissa oloissa ei basilikaa eikä tuoreita chilejä ollut saatavissa, mutta tämäkin versio maistui, ja ennen kaikkea valmistui helposti. Kuva on tämän ruoan kauniista vaiheesta; pastan lisäämisen jälkeen muuttuu mössöksi, – ja herkuksi!  Ohje yllä olevan linkin takana…

Makumuistoissa Aanaar

Mökkielon tekemiset ovat riippuvaisia säästä, kelistä ja sateista. Tänään ne määrittivät olemista ja tekemistä siten, että koko päivää ei oltu ulkona. Ei edes isointa osaa. Mutta mahdollistivat hyötyliikuntaa pihapiirissä ja purolle asti sen verran, ettei tarvinnut lähteä erikseen kävelylle. Pehtoori on eilen ja tänään ollut enimmäkseen katoilla, minä ihan maanpinnalla.

Mainitsemisen arvoista on pitkät yöunet ja Netflix sarja Musta kuningatar. Se on hyvä. Hienosti kuvattu, mielenkiintoinen, sopivasti merkillinen. Mitähän seuraavaksi katsoisimme?

Tämän päivän pyryisellä pihalla en kuvaillut, joten olkoon kuvaraporttina toissapäiväisen Inarin retkemme ruokakertomus. Inarin keskustassa, hotelli Kultahovin yhteydessä oleva ravintola Aanaar valittin viime vuonna vuoden ravintolaksi. Gastronomisen seuran valinta on hyvin harvoin ollut Helsingin ulkopuolella, muutaman kerran Turussa ja Tampereella, mutta nyt Aanaar on parhaaksi valittu. Ja viiden kerran kokemuksella emme kyseenalaista, päinvastoin.

Se on fine-dining-ravintola, mutta ei mitään pönötyspaikka,  Mekin siellä villapuseroissa, suoraan pikkupatikalta, tälläytymättä (toki kävin vessassa toppahousut vaihtamassa vähän kevyempiin :D). Rento mutta asiakkaita palvellaan hyvin. Hintataso on laaturavintolan mukainen, mutta ei Helsingin tai Tampereen tavoin pilvissä.

Lappilaisia raaka-aineita kunnoittaen selkeitä makuja, ja häivähdys molekyyli-gastronomiaa mukana.

Vaikka usein ravintolassa valitsemme samoja annoksia, eilen emme niin tehneet.

Minulla alussa fenkolia ja siiamätiä, sekä kuningasrapua voiemulsiossa. Kuningasrapua! Sitä oli riittävästi, siian mätiä olisin suonut saavani enemmänkin. Ne tarjoiltiin retro-astioista, kuten 70-luvulla katkarapucocktail. Pehtoorin alkuruokana oli poronkieli-toast, jossa matsutakea sekä poron vasanmaksasta liemi. Aromeja, makuja yllin kyllin.

Minulla pääruokana hauki-kuningasrapupullia, jotka olisivat jääneet vähän vaisuiksi jollei punajuuripyree olisi tukenut ja ollut niin täydellinen makupari. Lehtikaalisipsit ja paahdettu keltajuuri sekä kermainen kastike täydensivät annoksen! Kyllä pidin, hyvin paljon. Pehtoorilla Inarin siikaa, paistettuja kasviksia ja porkkana-sitruunavaahtoa. Näytti fairyltä, mutta maistui raikkaasti sitruunalta – eli normi sitruunalohko molekyyleiksi muokattuna? – tämän sanoin tarjoilijallekin, joka ei kuitenkaan katsonut minua paheksuvasti, vaan naureskeli hyväntahtoisesti. Niin ainakin tulkitsin. 🙂

Pehtoori tilasi vielä jälkiruoan: suklaamoussea, hilloja, suklaata, kaurakeksiä(?) – kaikkea hyvää.

Iloksemme emme olleet ainoat sunnuntai-iltapäivän asiakkaat, muutamissa muissakin pöydissä oli gourmetista nauttijoita.

Oli niin juhlaa (taas!! De Gamlas Hem muutama viikko sitten) syödä ravintolassa hyvin. Niinhän lomalla kuuluu tehdäkin, eikö? – Jos ikinä liikut täällä päin, harkitse vakavasti myös Aanaaria. En ole ihan varma, onko hyvä vai huono asia, että täältä möksältämme on sinne tunnin ajomatka: ainakin säästämme koska jokaisella mökkiviikolla ei tule Inariin asti lähdettyä. 🙂

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Inarin hautausmaalla

Ei tarvitse lähteä kauas matkalle, että voi nähdä jotain uutta, mielenkiintoista, historian havinaa, … Hautausmaabongari kävi eilen eka kertaa ikinä ”mökkinaapurissa” = Inarin seurakunnan hautausmaalla, joka onkin Ivalossa. Inarissa on kirkko, ja sankarihautalehto, mutta varsinainen hautausmaa on Ivalossa. Siellä siis eilen.

Lumipeitteiset hautakivet, muistomerkit, paasit ja ristit kertoivat paikallishistoriasta, paikallisten vaiheista yli sadan vuoden ajalta (hautuumaa perustettu 1905).

Siellä on haudat ripoteltu vähän ”miten sattuu” – pääpuoli itään-länteen, etelään – pohjoiseen, ortodoksihaudat, veteraanien haudat, sukuhaudat, sotilaishaudat, uudet ja vanhat haudat yhdessä ja erikseen. Ei mitään asemaan ja varallisuuteen liittyviä erillisalueita, ei aitoja, ei rajoja.

Oikeastaan voisi sanoa, että melkoinen tilkkutäkki koko pieni Ivalojoen rantatöyräällä, ennen Kirkonkylää, oleva hautausmaa on.

Hyvin sinne sopii venäläisten sotilaiden betoninen hautapaasi (kummasti tuli mieleen termi ”Stalinin hammas”) kuin kullankaivajien muistomerkki, kirkonmiesten ja saamelaisten haudat, Petsamon siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä haudat, – hautojen vinoristit: Gauriloffit ja Lietoffit ovat saaneet leposijansa.

Samoin siellä on ”Muistopaasi … niiden muistoksi, joiden tuhka tai tuhkauurna on kätketty Inarin erämaihin”, Jobin sanat ”Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa” (Job 30:19) on kaiverrettu luonnonkiveen.

Hangessa kulkiessa, kuvaillessa, ihan yhtäkkiä vaatimattomasta puurististä tunnistin tutun nimen: Lauri Kock! Hetken mietittyäni tajusin kenestä oli kyse!  Sama mies, joka joskus 1970-luvulla veti minulta sijoiltaan lähteneen sormen paikoilleen – ihan huomaattamani!

Tämä Lauri – Lasse –  oli Saariselän hissillä töissä ”monitoimimiehenä” kuten löytämässäni artikkelissa todetaankin… Olin 15 – 16 -vuotias ja kaaduin mäessä, jotenkin käsi jäi alleni, ja tunsin jo noustessani, että vasemman käden keskisormi rupesi turpoamaan. Laskettelin hiihtohissin juurella olleeseen vuokraamoon/huoltotakennukseen, jossa veljen kanssa oltiin niin tuttuja, että saimme käydä siellä ”oleskelemassa”/lämmittelemässä/kioskilta ostetut kaakaot juomassa ja istahdin penkille ja valittelin kaatumista ja hämmästelin turpoavaa sormeani. Tämä Lasse sanoi, että ”näytähän”, otti kädestäni kiinni, tunnusteli, nykäisi yhtäkkiä ja hups! – sijoiltaan lähtenyt sormi oli taas kunnossa. 🙂  Olisipa eilen ollut hautakynttilä mukana: Lassen muistolle olisin kynttilän sytyttänyt.

Monta muutakin tuttua hautausmaalla tapasimme. Mm. Ivalon legendaarisen ”Kenkä-Asun” pariskunnan hautakivi sattui kohdalle. Iäkäs, yli 90-vuotiaaksi elänyt pariskunta kuoli kuukauden välein, ja rouva piti kauppaa viimeisin vuosiin asti ….

Hautausmaalla on myös espanjantautiin kuolleiden joukkohauta ja risti sen muistoksi: Inarissa kuoli muutamassa kuukaudessa kymmenesosa väestöstä. (ks. artikkeli – koskettavan ajankohtainen on).

Myös Ylä-Lapin kullankaivajat ovat saaneet oman muistomerkkinsä Inarin hautausmaalle. Muistomerkin päällä oleva lumiaihio kätkee sisälleen ristin. Lapin historian ystävät ovat pystyttäneet tämän vuonna 2002 ”kaikkien Lapissa kultaa kaivaneiden miesten ja naisten muistolle”. Muistomerkillä olevat luonnonkivet ovat jokaisen muistomerkkihankkeeseen osallistuneen henkilön ja yhteisön siihen muuraamia.

Eikä liene ole hämmästyttävää, että löysin myös (paljon) uusia (paljolti saamelaisia) nimiä kokoelmiini: Ilo Uljas ja Inga Rosalie saavat miettimään, millaista on heidän elämänsä näillä seuduilla, tuntureiden katveessa ollut.

Lasten haudat sykähdyttävät aina: pieni Mattus ei ollut ehtinyt saada kasteessa etunimeään ennen kuin menehtyi.

Lupasin ja vaadin, itselleni ja itseltäni, että käyn tuolla toistamiseen pian. Kesällä, – silloin kun lumi ei peitä luonnonvaraisen hautausmaan kaikkia kiviä. Ehkä elämät ja tarinat heräävät paremminkin eloon, ajateltaviksi.

Inarilla, Inarissa

Lupasi pakkasta, ja sen lisäksi tuulta: tuntuisi kuin – 26 C. Hiihto ei siis ollut vaihtoehto tämän päivän pääohjelmanumeroksi.

Tänään olisi siis juuri oikea päivä tehdä päiväretki Inarille (kuten sanonta kuuluu) ja Inariin. Aurinkoa ja kimmeltäviä hankia oli säätiedotuksen mukaan mahdollista nähdä. Niiden toivossa, ajatuksena kuvailla postikorttimaisemia, lähdimme ajelemaan ensin Ivaloon ja K-kauppaan (valikoimat ja hinnat paikallista Kuukkelia sopuisammat), minkä jälkeen kohti Inaria. Kovin monta kertaa siellä ei ole talvella käyty, joten siksikin sinne nyt.

Koko matkan, koko päivän, pilvet peittivät auringon, mutta välillä näkyvillä pilkahdus sinistä taivasta.

Ivalossa kävimme myös hautausmaalla. Erilainen kuin mikään ennen. Kerron siitä(kin) huomenna. Kuvien kera luonnollisesti.

Matka kohti Inaria jatkui.

Kirkonkylän läpi ajoimme ilman, että yhtäkään autoa olisi tullut vastaan. Noh, eihän sunnuntain puolipäivä mikään liikennehuippu ole muuallakaan…

Menesjärvelle käännyimme, ja sitten kohti Jäniskoskea. Hyytävää siellä oli! Oi, Juutua!

Pienen patikan teimme Korteslammelle, – ja olihan niin hyvä kun oli Sorellit! Ei palellut ollenkaan, kasvoja sentään kuitenkin.

Kunhan tarpeellisen määrän askelia olimme saavuttaneet ja aikaa ulkoilmassa kuluttaneet sekä minä yli 200 kuvaa ottanut, oli aika jatkaa juhlapäivää siirtymällä Aanariin. Vuoden ravintolaksi valittu hotelli Kultahovin ravintola on koettu puolenkymmentä kertaa ennenkin, eikä tämänpäiväisen jälkeenkään ole mitään syytä vältellä sitä vastaisuudessakaan. Siitäkin huomenna (tai ylihuomenna) kuvien kera lisää.

Ulkoilua, lukemista ja hyvää ruokaa – ihan lomameininki!

Mökkilauantai käynnistyi hiljalleen, puurolla ja kahvilla.

Lehtien ja somen lukemisella, säätiedotusten ja latuhuollon sivuilla surffaillen: VIHDOINKIN löysin hyvän, ajantasaisen tiedon Saariselän laduista, ja samalla myös talvikävelyreiteistä. Jälkimmäisiä on tullut ihan uusia. InfoGIS Saariselkä on myös mobiiliversiona: ja minulla nyt kännykän aloitusnäytöllä! Ehkä minä – surkea suuntavaistoinen – pysyn nyt kartalla paremmin.

Koskapa pakkasta oli reippaasti, mutta varsinkin koska oli myös tuulta, joka saisi ulkoilman tuntumaan kohtuullisen kylmältä (- 26 C), päätimme tehdä päivän ulkoilun ja urheilun kävelllen. Uusi talvikävelyreitti Laanilasta Piispanojan päivätupa- ja tulistelupaikalle (joka on ihan perustuttujuttu hiihtäessä) oli tavoitteena taapertaa. Aika hidasta oli kulku, – reitti oli vähän pehmeä, mikä osaltaan hidasti kulkua). Kahdeksan kilsan reitti Piispanojan ”takana” kulki metsässä, sen suojassa, aika tasaista maastoa, eikä kyllä kovinkaan vaihtelevia näkymiä, mutta muutama komea aihki, pehmeitä kinoksia, purojen uomia, …  – ja tämä minun silmääni sattui, pysähdytti, kännykän kameralla tallentui: kaksospuu.

Koskettikin. Niin kuin se kirjakin, jonka sain päätökseen juuri ennen kuin lenkille lähdimme. Sarah Crossanin kirja ”Yksi” on ”säeromaani”, joka kertoo siamilaisista kaksosista (ks. esittely edellisen linkin takaa). Pitkään aikaan en ole ”ääneen” itkenyt kirjan vuoksi. Tämä sai kyyneleet silmiin, hetkeksi puhumattomaksi. Kaunis, karu kirja. Tähänkään en olisi tarttunut ilman Helmet-haastetta. Tämä menee siellä kohtaan ”38. Kirja on käännetty hyvin”. Kaisa Katteluksen käännös on taitava, runollinen, herkkä, – varsinkin kun kirja rakentuu säkeistä. Kirja ja käännös  toimivat jopa äänikirjana, luettuna teksti on vielä hienompaa..

Lauantain menussa oli persikkabroileria ja mustikkamuffinseja. Ei ollut persikkabroileria, oli päärynäbroileria. Persikka ei ollut ainoa aines, joka minulta uupui tehdäkseni vanhan ohjeen mukaan meille uuniruoan. Mutta päärynöitä löytyi tölkillinen, joten ei muuta kuin soveltamaan. Ja syntyi tälläinen on uusi resepti, joka voisi sopia vaikka pääsiäispöytäänkin.

Broileria ja päärynää – pääsiäisruoka?

4 broilerin rintaleikettä (esim. Jyväbroileri ”Merisuola” tai ”Appelsiini-Rucola”)

1 prk päärynöitä sokeriliemessä
1 pss Aura-murua
1 prk (3,3 dl) ruokakermaa
2–4 valkosipulin kynttä
vähän jotain chiliä (laitoin Tabascoa ehkä 5–10 ripausta)
1 tl mango-curry-maustetta (Santa Maria)

Leikkaa rintaleikkeet isohkoiksi paloiksi ja laita uuninkestävään vuokaan/pataan.
Laita päälle valutetut, isoksi paloiksi pienityt päärynät, Aura-muru, silputut valkosipulit.
Ripottele päälle (ei ihan välttämätön) (mango-)currya ja chiliä muodossa tai toisessa.

Laita pata uuniin (+ 175 C), – noin kolme varttia.

Tarjoa salaatin ja tuoreen maalaisleivän (ja ehkä myös riisin tai couscousin) kera.

 

Eilen illalla, aika myöhään, piipahdin mökkipihassa katselemassa, josko Marsiin laskeutunutta tutkimusalusta näkyisi, tai edes kuu… Näkyihän se, kuu siis. Ja hennot, tämän talven ensimmäiset revontulet. Purolta päin niitä katselin, hakusessa olivat kuvausasetukset, mutta jotain sentään tallentui…

Mistä on mökkiperjantai tehty?

Mökkiperjantaina helmikuun jälkipuoliskolla on juhlaa herätä aamuun sitten, kun on nukkunut tarpeeksi, kun on nukkunut paljon. Mutta silti kello ei ollut paljoakaan (tuskin seitsemää).

Perjantaiaamuna mökkipuron veteen keitetty kaurapuuro ja iso mukillinen kahvia ovat hyvä eväs tulevaan päivään. Pehtoori lähti liiterille: eilen tuli polttopuita muutama heittokuutio – liiteriinhän ne oli siirrettävä.

Minulla mökkiperjantaihin kuului mattojen lumipesu, petivaatteiden tuuletus kipakassa pakkasessa ja imurointi. Täällä tuoksuu ”ulolle”. Se on erinomaisen hyvä ja puhdas tuoksu. Räsymatot ovat raikkaat, mökki siisti. Se on mieluista.

Kauppareissu ja samalla pieni kuvauskierros Magneettimäen ja Kaunispään pohjoisrinteillä kuului tähän päivään. Pakkanen jo hiipui hurjimmista (- 24 C) lukemista, ylempänä on lämpimämpää.

Iltapäivällä aurinko jatkoi kirkkaan siniseltä taivaalta paistamistaan, joten ei ollut mitään halua, saatikka syytä, vastustaa tuntureiden houkutusta. Kohti Rumakurua vei latu. Pakkasta enää viitisentoista astetta, ja riddari on lämmin!! Tänään melkein liiankin. Pakkanen tekee kelistä aika napakan, ei mitään huikeaa luistoa, mutta väliäkös sillä.

Niin huikeaa muuten. Aurinko, kimmeltävät hanget, huippukuntoiset ladut, ei ruuhkaa, onneksi sentään muutama muukin. Hyvillä mielin.

Rantasauna. Tietysti se kuuluu mökkiperjantaihin. Puron jäinen pinta oli petkeleellä hakattava auki, jotta vedet saunalle sain. Mutta kannatti.

Kahden hengen mökkiperjantaina avattiin pieni pullo samppanjaakin. Juhlan, loman ja reissun tuntu nousi heti yhden levelin. 🙂 Eikä ruokakaan ollut mitään normisafkaa: sitruuna-mantelikeitto pehmeän (kaupan) juustoleivän kanssa oli excellent alkuruoka. Pääruoaksi kuhaa, lohkoperunoita ja home-made valkosipuli-sitruunamajoneesia. Ruoalle avasimme pullollisen Grau burgunderia (= Pinot Grigio), joka oli (jota on tilkka edelleen lasissa ) hinta-laatusuhteeltaan erinomainen. Lämmin suositus. Sopii moneen.

Mökkiperjantai-iltana viesteilyä pienten ja vähän isompienkin lasten kanssa.

Ja illan ohjelmassa myös leffa  (Parasite – – aika merkillinen raina oli tuo). Musiikista tykkäsin. Ehkä Kiinassa käyntimme edesauttoi ymmärrystä. Samalla Pehtoorin riddari valmistuu…

Jää- ja valotaidetta mökkipihaan :)

Päivän kohokohta. Eipä sitä olisi uskonut, että minustakin hiihtäminen on niin mukavaa, että tunteroisen lenkki oli oikeastaan päivän kohokohta. 🙂  Mittarilukema näytti kylmempää (- 18 C) kuin miltä se tuntui . Tunturissa metsätaipaleilla ei tuullut, joten eipä palellut. Keli oli tietty vähän nihkeä,

Muutoin päivä kulunut talven lakanapyykin pesussa ja mankeloinnissa, ruokakaappien perkaamisessa ja investoinisssa, etc. muissa kodin(mökin)hoidollisissa puuhissa.

Kun tänään ruokapöydässä oltiin taas vain kahdestaan, niin aika vaatimattoman sapuskan meille joutuisasti kokkailin.

Illalla sitten pihalle: jää-valotaidetta ihan omaksi iloksi. Aikuinen on terve kun se leikkii.

Tässä teille virtuaalinen taidenäyttely pihagalleriastani. 😀

 

 

Auringossa, kimmeltävät hanget

West Villagessa autiota, mutta niin kaunista.

Eihän se aina mene niin, että mökillä nukutaan paremmin kuin kaupungissa. Viime yönä meni. Ja luulen, että ensi yönä vieläkin paremmin.

Unilääkkeenä ulkoilu, ulkoilu, ulkoilu ja  liikkuminen, uudelleen liikkuminen, väärinkäsitysten oikominen, rantasauna, hyvin syöminen, itse asiassa erinomaisesti syöminen, hyvä punaviini, hyvä jälkiruoka, levollinen ruokapöydässä nauttiminen, tutustuminen, pieni peli-ilta, mökkielo ja jo nyt ilo huomisesta ulkoilusta, liikkumisesta, hyvin syömisestä nauttiminen … Lapin taikaa on.  Seuranamme sairasloman/vuosiloman vietossa muutaman mökkipäivän viettänyt Juniori sekä R. – eka kertaa Hangasojalla, meidän huudeilla.

 

Omasta mielestäni minulla ei ole nyt oikein kuvausvirettä, mutta niinpä vain valkoisilla hangilla, tunturissa, kuruilla, mökkipihassa ja ruokapöydässäkin kertyi liki 200 kuvan setti. Kuin olisimme ihan ulkomailla lomalla.

Pakkasta on riittämiin. Myös jäälyhtyjen tekoon, jääsaippuakupliin, ikkunapitseihin, — tulette vielä näkemään, . . .

Kotoilusta lomamuudiin

Tänne tänään tupsahdimme.

Poikkeuksellisen nopeasti sujui taival Rantapelto – Hangasoja. Aika varhain aamusella hyvästelimme tyttären, jota on koronan vuoksi nähty tavallista paljon enemmän (jotain erinomaisen hyvääkin tässä kirotussa pandemiassa on). Tyär lähti puolenpäivän junalla kohti omaa kotiaan, kohti Helsinkiä reilun kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Molemmin puolin kyseltiin, että milloinkahan seuraavan kerran nähdään?

Me lähdimme häntä ennen taipaleelle. Tuntui poikkeuksellisen helpolta matkan teko. Vähän liikennettä, Oulu – Kemi -väli, jonka kulkemisesta minulla totta totisesti on vuosikymmenien kokemus, oli liki unenomaisen helppo. Tsädää, pikaisesti oltiin jo Rollossa. Napapiirin Pajakylän Loft Cafeesta on tullut meille melkein vakiopaikka, joko tullessa tai mennessä. Siellä on hyvä lohileipä ja tänään testasimme uutta Stick Teetä.  Ei huono. Menee jatkoon.

Taival läpi tykkylumisen maiseman, vähäliikenteisen nelostien, tai Jäämerentien, ihan miten vaan, kului minulla kutoen radiota kuunnellen ja taas miettien: on tiistai! Ja minä vaan matkailen kohti mökkiä. Ja että minulla on edessä, ehkä, mahdollisesti, jos-ja-jos, kahden viikon poissaolo kotosalta. Tuntui häivähdys lomalta. Vähän uudenlaiseltakin lomalta, ainakin näin alkumetreillä…

Matalan profiilin maanantai

Helmikuu puolessa.

Lyhyeksi jäänyt, pätkittäinen yöuni on jättänyt jälkensä päivän touhuihin, vähän kuin hidastettuna koko päivä.

Amupäivä tyttären kanssa rinnakkain duunailtiin, tai hän duunaili, minä hoitelin nettiasioita, olinpa siinä yhdessä etäpalaverissakin ohessa läsnä. Eipä ollut mitään salaisia juttuja, ja vaikka olisivat olleetkin, enpä koodareiden puheista paljon mitään ymmärtänyt. Vaikka toisaalta tietojärjestelmä, jonka kehittävät, koskee opintorekistereitä etc., jotka olivat minunkin työssäni tärkeitä, ja paljon niiden kanssa olin tekemisessä.

Kiinnostuneena olen kuunnellutkin, mitä uutta nyt tekeillä: varmaan parantaa monta käytännettä.

Lenkillä oli mukava, kun oli niin ”lämmin” (- 6 C). Eipä juuri tuullutkaan, joten sään puolesta oli leppoisaa tepastella.

Iltapäivällä vuorossa kauppa- ja keittiöhommia. Tälle päivälle ja loppuviikolle etukäteen…

Laskiaissunnuntai humputellen

Hain aamupäivällä pienet äidiltään ja lähdimme Nallikariin! Talvikylä here we come! Apsu sai kummitätinsä kaveriksi tuubimäkiin ja pappa oli mukana apuna ja kuvaajana.

Eevikselle parasta olivat porot ja ponit. Tämä Mimmi-poni puhutti monta tuntia jälkeenkin päin. Reilun tunnin tarkenimme nauttia pakkassäästä, auringosta ja aktiviteetista.

Lounaalla ei tarvinnut ruokaa tyrkyttää. Sitten Eeviksen päikkärit, – pelattiin ja leikittiin. Kaikkea mukavaa puuhaa, ja Apsu ei paljon mummista perustanut, kun oli kummitäti kaverina. Iltapäivän lopulla kakkossapuskan jälkeen oltiin vielä pihalla: lumilinna ja jääsaippuakuplat pihahommissa. Päivän askeltavoitekin täyttyi ihan huomaamatta. Ja koti kovin hiljainen sen jälkeen, kun oltiin käyty viemässä lapset takaisin kotiinsa.

Helmikuussa ei mitään vikaa

Mitä ihmeen vikaa helmikuussa muka on?

Minä ikiaikainen helmikuun kammoksuja, sitä pelkäävä ja sen turhanpäiväisyyttä kiroillut, olen tänään ollut ilahtunut, ilahtunut helmikuun lauantain aamusta, päivästä ja illasta. Tänään on ollut monta hyvää asiaa…

Auringonnousun aikaan meren jäällä. Siellä on hyvät ladut (todellakin monikossa), ensimmäistä kertaa noin 35 vuoteen olin merenjäällä hiihtämässä. Kannatti.

Puoleltapäivin meetinki Kauppahallissa. Systerin kanssa kahvituokio,  – kahvi on toissijainen asia näissä meidän meetingeissä. No sekin hyväksi. Sekin. 🙂

Samalla reissulla tykötarpeita illan ruoalle. Ja vielä Nallikarin kautta kotiin. Ajatus Nallikarin huikeasta maisemasta ja auringosta vei sinne, mutta myös se, että olin tilannut take awayna blinejä.

Illansuussa vävykokelas oli tulossa syömään, ja koska olin jo aiemmin päättänyt, että minä en enää blinejä meillä paista, mutta kun niitä itsekin halusin, tukeuduin ammattilaisten tekemiin valmiisiin. Tilasin eilen, hain tänään, laitoin 100-asteiseen uuniin ja tarjosin omatekemien ja esillepanemien ”törsteiden” kanssa. Kaikki me tykkäsimme.

Pääruoaksi oli nyhtöviljapossua (viime yön uunissa), fenkoli-appelsiini-salaattia ja palsternakkaa. ja jälkkäriksi laskiaaispullia. Kukaan ei valittanut.

Helmikuussakin voi olla hyvä. Tänään on ollut.

Chiantin musta kukko

Meille 70-80-luvulla ensikosketuksen viineihin saaneille (ja Kaunotar ja Kulkuri -elokuvan jo sitä ennen nähneille (huom. kynttilänjalkaviinipullo) ) käsitys italialaisista viineistä ja romanttisista illallisista ruutupöytäliinojen äärellä kulminoitui (tietämättämme) niinillä vuorattuun chianti-pulloon.

Chiantille leimallista on (oli) juuri tuo pullon alaosan ympärille tehty niinipunos. Sen keksijänä pidetään 1800-luvulla elänyttä paroni Bettino Ricasolia, jonka nimi  on edelleen Alkossakin myynnissä olevassa Barone Ricasoli Brolio -viinissä ja jonka viinitilalla olemme käyneetkin (ja nyt en tietenkään löydä kuvaa sieltä…). Moni tuntee/muistanee nimenomaan Ruffinon chianti-viinin, jota mm. Ruotsin laivoilta muistan joskus ostaneeni.

Tänään meillä oli chiantia. Ei niinipullossa, mutta nostalgiaa kuitenkin. Meidän kolmen hengen päivällisellä italialaisen kanapadan kanssa oli vanha kunnon Peppoli! Aina niin hyvä valinta. Se oli meidän ”vino della casa” kesällä 2007 Toscanassa Pehtoorin viiskymppisten aikana, sitä on nautittu kalaaseissa, jouluisin, mökillä, Roomassa, Umbriassa – se on luottoviini.

Chianti on monikäyttöinen viini, joka tulee helposti valituksi, kun tarjolla on italialaista tomaattipohjaista ruokaa. Hapokas chianti kestää jopa tomaatin hapokkuuden: pasta bolognese, lasagne ja pizza ovat oiva makupari chiantin kanssa. Vanhemmat vuosikerrat tykkäävät myös grilliherkuista ja kovista, kypsytetyistä juustoista. Sille en antaisi epiteettiä ”lipittelyviini”, se on italialaisten ruokien viini.

Chiantin päärypäle on Sangiovese, kuvan Peppolissa on myös Merlot ja Syrah – ja meille hyvin paljon nostalgisia muistoja!!! Mausta löytyy usein marja-aromeja; hapankirsikkaa, karpaloa, ja vanhemmissa vuosikerroissa luumua, mausteita, tammen häivähdys.

Osa Chiantin alueella tuotetuista viineistä saa käyttää viinipullon kaulassa olevassa nauhassa ja/tai etiketissä mustan kukon (Gallo nero) kuvaa/leimaa, mikä tarkoittaa, että viinintuottaja kuuluu Classicon alueen osuuskuntaan. Siis vain Chianti Classicon viineissä on musta kukko.

Miksi musta kukko? – Taustalla on tarina. Tietysti. Ja kyse on vallasta. Keskiajalla Toscanan kaupungit, Firenze ja Siena, kiistelivät kummalle Chiantin viinitarhat ja niiden viini kuuluivat. Pitkä vihanpito aiheutti jatkuvia yhteenottoja ja lopulta päätettiin ratkaista kiista ilman verenvuodatusta. Päätettiin, että molemmista kaupungeista lähetetään aamunkoitossa ratsastaja kaupunkeja yhdistävää tietä pitkin. Ja että siinä kohtaa, jossa ratsastajat kohtaavat, on Sienan ja Firenzen uusi raja. Päätettiin, että kukonlaulu on lähtölaukaus: kun kukko laulaa, ratsastaja saa lähteä matkaan.

Yhteispäätöksellä sovittiin, että molemmissa kaupungeissa valitaan oma kukko antamaan lähtölaukaus. Sienalaisten kukko oli valkoinen, firenzeläisten musta. Kuten kunnon vedonlyönnissä, tässäkin taktitoitiin: sienalaiset syöttivät kukkonsa mahdollisimman hyvin, ajatuksenaan, että se heräisi aamuvarhain kiekumaan lisää ruokaa, mutta firenzeläisten taktiikka oli vastakkainen: he pitivät mustaa kukkoaan nälässä ajatuksella, että se heräisi aamulla hyvin aikaisin kiekumaan ruokaa.

Ja? –  Firenzen musta kukko alkoi kiekua nälkäänsä varhain aamuauringon noustessa ja Firenzen ratsastaja lähti kohti Sienaa. Sienalaisten valkoinen kukko nukkui kylläisenä myöhään, minkä seurauksena firenzeläinen oli vain 12 kilometriä Sienan rajalta kun kohtaaminen tapahtui.  Näin ollen Firenze sai haltuunsa lähes kaikki Chiantin viinimaat. Ja Chianti Classicon viinit mustan kukon kaulaansa.

On hernekeiton aika

Oritkarissa oli monin tavoin kuvauksellista tänään. Myös merenjäällä.

 

Tänään on ollut hernekeittopäivä. Torstai, ja kohti laskiaista ja paaston aikaa mennään, niin tietysti hernesoppaa. Hernesopasta ja sen historiasta kirjoittelinkin jokunen vuosi sitten, joten ei siitä nyt sen enempää. Mutta tämänpäiväisestä sopasta on kerrottava vähän.

Tänään Tyär (ja poikaystävänsä luonnollisesti myös) palautuivat mökkimaisemista Ouluun vietettyään pohjoisessa viisi viikkoa. Mökkihöperöiden paluu oli syy, etten ihan vaan tavallista purkkihernekeittoa pöytään laittanut.

Tuunasin sopan italialaiseksi ja vähän peruskeittoa tuhdimmaksi. Olkoon sitten vaikka

Purkkihernesoppa meets Italia!

1 prk Jalostajan hernekeittoa + purkillinen vettä
1 pkt Luomu-kikherneitä
1 prk Härkäpapuja (Bonduel)

8 siivua panzanellaa (toki pekonikin käy, mutta italialaisempi ja parempi tähän on panzanella, jota Oulussa saa ainakin Torin Lihamestarilta)

1 prk smetanaa
1 rkl Dijonin sinappia

oliiviöljyä
½ nippua tuoretta oreganoa 

Ison kattilan pohjalle oliiviöljyä ja siihen kikherneet, joita suolasin kevyesti ja laitoin vähän umaamiakin.
Vähän aikaa niitä huljuttelin siinä
. Seuraavaksi purkkihernekeitto ja lähes purkillinen vettä.
Anna niiden kiehua hiljalleen kymmenkunta minuuttia.

Vaahdota sillä aikaa smetana ja lisää siihen sinappi. Laita tarjoilukulhoon pöydälle. 

Laita panzanella leivinpaperin päälle 200-asteiseen uuniin. Niin kauan, että ovat ruskistuneet ja rapeutuneet (10 min. ?)
ja nosta sitten talouspaperin päälle, jotta rasva valuu pois ja jäähtyvät.
Sen jälkeen murustele tai leikkaa palasiksi,
ja nämäkin tarjolle kippoon. 

LIsää keittoon purkillinen härkäpapuja ja kuumenna keitto. 

Sekoita lopuksi keiton sekaan silputtu oregano, jätä vähän yrttejä koristeeksi. 

Oheen Meriläisen leipomon Ruisrevittyä, voita ja tuorekurkkuviipaleita. 

Taas yksi hyvä arkiruoka, per favore!

Pakkashelmiä vai -kristallia

Helmikuun heleät. Tai kristallit. Helmikuuhan on saanut suomenkielisen nimensä jäähelmistä, joita puissa usein on, kun suojasään jälkeen pakastuu uudelleen. Tänä vuonna ei ole jäähelmiä näkynyt. Ei sen puoleen, ei suojaakaan. Pakkasta kylläkin. Ja se tekee puihin, ikkunoihin, kaiteisiin kristallihippuja, jotka kimmeltävät kauniisti. Parempi pysyäkin nyt pakkasella, kun kerran on niille alkanut. Vanhan kansan mukaan helmikuun suojat on maksettava maaliskuussa, joten eiköhän hoidella nämä pakkaskelit nyt kunnialla alta pois, niin päästään sitten maaliskuussa nauttimaan suojaisimmista keleistä.

Vanhan kansan helmikuuhun kuului myös puiden haku metsistä, hyvien rekikelien aikana, sekä niiden pilkkominen; pakkasella klapin teko on joutuisampaa kuin syksyn kosteiden, sitkeiden puiden kanssa touhutessa. Pehtoori on tänään kaverinsa vanhan työvuoden kalenterin mukaisesti ollut puusouvissa. Polttopuita Juniorin varastoon, – saa poika lämmitellä uudessa kodissaan varaavaa takkaansa.

Mun ”työvuodessa” on tänään ollut kuva-asioita sekä Eläkeliitolle (kuvatoimitusta) että Vallila Interiorille (kuvia ehdolle). Ensimmäinen projekti tältä erää valmis ja ohi, toinen hyvin varovaista tunnustelua, josko…

Myös uusien kuvien hankkimista kuvakansioihini: kun kertakaikkiaan en tarennut mihinkään hiihtohommiin lähteä (- 23 C tänään meidän mittarissa), niin oli rohjettava edes kävelemään. Muuten meni hyvin (mm. uusi bannerikuva Vaakunakylän venesataman kohdalta), mutta varpaat ihan jäässä. Uudet Sorel-kengät onkin jo tilauksessa! 🙂 Olen niistä varsinkin mökkielossa jo pari vuotta haaveillut, mutta nyt sitten vihdoin raskin tilata. Tuttujen mainesanat niistä sekä urheilukaupan mainostekstit ovat vakuuttaneet minut, että juuri tällaiset haluan.

Naisten legendaariset korkeavartiset tyylikkäät talvikengät, jotka kestävät vaihtelevaa säätä ja lämmittävät kylmällä. Helposti kuivatettavat irrotettavat sisäkengät.

Parhaalla tahdollakaan en noista kyllä käyttäisi adjektiivia ”tyylikkäät”, mutta toivon, että muutoin ovat sanojen veroiset.

Ulkoilun jälkeen uutta arkiruokaa

Olin tänään hankkimassa ruokahalua käveleskelemällä Linnansaari, Ainola, Keskusta, Raksila seuduilla. Pakkanen ei ollut kovinkaan pureva, ei vaikka sitä oli ihan riittävästi (-15 C – -20 C), mutta ei juurikaan tuullut. Mutta paistoi. Siniseltä taivaalta.

Raksilassa menneen maailman tunnelma. Talvinen puutaloidylli…, valkoiset, lumiset, koivujen reunustamat kadut, värikkäät talot, rauhallinen, hiljainen tunnelma. Liki autoton se on, tai siis siellä ei (enää) saa kadunvarsille pitkäaikaisesti parkkeerata.  Siis liki nostalginen häivähdys menneestä. Vain puulämmityksen tuoksua kaipasin, niin ja lasten ääniä puistosta.

Alemman kuvan vasemmassa reunassa keltainen talo, vihreät puitteet on Paavo Rintalan nuoruusajan kotitalo. Tänne Raksilaanhan hän sijoitti kirjansa Pojat (ohj. Mikko Niskanen).

Ulkoilun jälkeen …

Ihan täydellinen päivä kokeilla uutta arkiruokaa. Se on yksi variaatio ”yhden pellin sapuskoista”. Pikkuisen reilu puolisen tuntia kului aikaa koko touhuun. Aika kevyttä, mutta kätevää: proteiini, hiilarit ja salaatti samalla kerralla, samalle pellille. Vois olla aika soppeli mökkiruokakin. Eikä ole kovin kaloristakaan. Ainekset löytyivät meidän lähikaupasta = Toppilan K-market, joka on kyllä tavallista monipuolisempi, mutta eiköhän näitä saa kaikista Saleja isommista kaupoista.

Ihan heittämällä meni jatkoon meillä tämä!

Currybroilerpelti

(neljälle, kestänee lämmityksen seuraavana päivänä) 

600 g broilerin ohuita fileitä
2 – 3 tl curryjauhetta
1 tl suolaa
½ tl mustapippuria 

1 pkt perunagnoccheja (Molinaran gnocchit! ks. kuva) 
1 ps varsiparsakaalia (Bimi) 
1 rasia kirsikkatomaatteja
2 rkl oliiviöljyä
mustapippuria 

Ja tarjolla parmesaania 

Kuumenna uuni (225 C). Hiero suola ja pippuri broilerin pintaan (kulhossa hoituu hyvin). 
Laita broilerfileet ja gnocchit uunipellille leivinpaperin päälle, laita uuniin 10 minuutiksi.

Leikkaa kaalien tyvipäästä varret puoliksi. 
Ota pelti uunista, lisää päälle kaali ja tomaatit. Valuta päälle oliiviöljyä. 

Laita pelti takaisin uuniin, ja paista vielä 20 minuuttia. 

Pöydässä annosten päälle vielä mustapippuria, ja parmesaania,
jota ei alkuperäisessä ohjeessa(@Glorian Ruoka & Viini) ollut,
mutta joka todettiin oikein hyväksi. 

Ei ihmeempiä

Oulun linnassa. Pieni pala linnan muuria on vielä jäljellä, nyt lumen peittämänä.

Tänään oltiin hankkimassa Juniorille verhoja, jotka joululahjaksi lupasin. Yllättävänkin helposti kävi, vain Apsun huoneeseen ei sopivia löydetty.

Samalla kaupunkireissulla kuljin kameran kanssa. Valon ja varjon raja on vahva. Sinivalkoinen maisema hallitseva. Onhan tämä poikkeuksellisen kaunista ollut jo pitkään.

Keittiöhommissa

Alunperin oli ajatuksena lähteä joko hiihtolenkille (tavallista pidemmälle) tai pienten ja isänsä kanssa Talvikylään, mutta lopulta monestakin syystä kävikin niin, että olin vain sisällä koko päivän. Jotenkin – melkein vastentahtoisesti – sorruin kokkailemaan moneksi tunniksi. Home-made pitaleipiä monenmoisine tykötarpeineen ja jälkkäriksi laskiaispullia – pinkillä kermavaahdolla ihan Eeviksen iloksi. Ja kyllä pinkistä väristä huolimatta kelpasivat muillekin. Kelpasivat oikeinkin hyvin.

Näiden pitaleipien (helppo) ohje on täällä.

Kokkailuihin liittyen yksi jännä tai noh, jännä ja jännä, juttu. Pari viikkoa on blogiini tultu suoraan postaukseen ”Italialainen minestrone”. Joskus aina käy niin, että joku vanha postaus saa yllättävän suosion, kun jossain toisessa blogissa tai keskustelupalstalla viitataan juttuuni. Jatkuvasti näitä juttuja ovat esim. ”uskovaisten pastilli” tai ”miksi kokin hattu on korkea” tai ”laskiaispullan historia” tai ”Miksi Oulu on Valkea kaupunki”  yms. yms. Joskus pystyn näkemään, mistä viittaus tulee (esim. Facebook (mutta ei mistä sieltä) tai sitten suoraan se sivusto, jossa minun postaukseeni on viitattu, mutta tässä näyttää, että ihan vaan suoraan google-haun kautta on juuri tälle sivulle törmätty. Mietin, miksi minestronesoppa nyt kiinnostaa monia niin paljon, ja kävin itsekin katsomassa, mitä ko. postauksessa oikein kirjoittelen. Ja löytyihän se syy sivun suosioon: siellä mainitaan ”influenssarokote” ”ei tehoa”… Ei siis suinkaan sopparesepti vaan paljon ajankohtaisempi aihe, johon ihmiset hakevat tietoa – ja todennäköisesti joutuvat pettymään kun ko. sivulle eksyvät. Internet on ihmeellinen! 😀  Mutta siis: siinäpä yksi hyvä arkiruokavinkki! Sen takia kannattaa sivulle klikkautua!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja tänään suoritettiin virallinen arvonta viiden arkiruoka-haasteeseen osallistuneen kesken: Kati, Olli, Katri, MS ja Anneli olivat kommenttien jälkeen mukana ja Apsu suoritti arvonnan!! Onnea voittajalle! ** Arkiruokapostauksia on siis tulossa..

**(Yritin etsiä tiedostoistani osoitettasi (muistan että olet tilannut korttejani), mutta ei löydy, joten voitko laittaa sen minulle sähköpostiin reija at satokangas.fi) niin toimittelen heti huomenna postiin palkinnon. 🙂 )

Ulkona monenlaisissa merkeissä

 

Me on oltu ulkona syömässä. Me on tavattu ystäviä.

Me on nautittu valmiille menosta, ihanasta valpolicellasta ja alkuruoaksi huikean isosta blinitarjoilusta. Pääruokana pehmeitä, aromaattisia, makeita, vihanneksin höystettyjä possunposkia… Ja minäkin otin myös jälkkärin! Vadelmasorbet ja salmiakki-pannacotta. Oi, että. Kyllä kannatti. Ja totta puhuen, vaikka ruoka oli erinomaista, oli parasta tavata ystäviä, jutella, höpöttää, vaihtaa tuntemuksia menneistä kuukausista, myötäelää monta asiaa, vaihetta, suruja ja iloa. Puhua päälle ja yhtäaikaa.. Nähdä ja kokea livenä. Juuri sitä mikä on tärkeää, mitä olen kaivannut. Emme rypeneet syvissä vesissä, mutta pulputimme, muistelimme ja sunnittelimme tulevaakin… haaveilimme. Ehkä joskus Varangille, ehkä joskus HornØyalle. Tärkeintä oli kohtaaminen.

Ja kohtaamispaikka oli De Gamlas Hem. Ehdottomasti voimme suositella.

Niin hyvä. Tämä kantaa pitkään…

Kävelimme sinne, mikä teki ruokanautinnosta vieläkin paremman. Kävelyä on tälle päivälle riittänytkin, tai ainakin ulkoilua. Aamulla pihalla oli yksi viisivuotias ja yksi kaksivuotias jotka pitivät mummin ja papankin liikkeessä. Lumilinna laajeni, ihmeteltiin lumen sulamista vedeksi, käytiin putsaamassa naapureidenkin portinpielet lumesta, maisteltiin keksejä oman lumilinnan baarissa, ja sitten vielä toviksi sisälle temppuratailemaan, – hetkessä meidän huusholli ihan uudessa kuosissa.

Iltapäivällä lähdin vielä ulos. Oli ihan pakko. Niin hieno sää, ei riitä sanat. Nallikarissa tepastelin, kuvailin, kuuntelin kirjaa, olin hiljaisuudessa, olin omissa ajatuksissa. Ja aurinko paistoi – ystävällisesti!

Illansuussa kolmas ulkoilutuokio: kävelimme kaupunkiin ja Heinäpäähän. De Gamlas Hem. Kummasti tuntuu, että tämä ravintolakokemus jää muistiin pitkäksi aikaa. Hyvälle se nyt tuntuu.

Ja viimeistään NYT: mikä on sinun arkiruokaklassikosi tai hittisi juuri nyt? Kerro siitä ennen huomista iltapäivää (7.2. klo 16) ja olet mukana arvonnassa. Tai kerro muuten vaan… 😉

Runeberg, muumit ja ”aatteita”

Runebergin päivä.

Eikä meillä mitään leivonnaisia. Jotain päivään liittyvää symboliikkaa, runebergiläisen ajan häivähdyksen olin kuitenkin näkeväni päivän ulkoiluhetkelläni. Joka itse asiassa venyi parituntiseksi. Montakin kohtaamista Oulun puistoissa ja jokirannassa, hautausmaalla ja keskustassa.

Pikisaarentie EI ole Porvoossa, mutta vanhaa puutaloidylliä siellä kuitenkin on… ja Suomen lippu. Runebergiläistä enemmän kuin Fredrikan ”kaapintyhjennyskakkuset”. (sanoo kettu happamista …) Mutta en vaan viitsinyt leipoa, ja yhdet kaupan ruunegreenit on jo ostettukin).

Lähdin liikkeelle ajatuksena koota kuvasarja nimellä ”Muumilaakson talvi”, mutta … Ei ainakaan sarjaa syntynyt. Muumilaakson viisaita ajatuksia kyllä risteili mielessä:

  • Talvi! – – Siitähän voi pitää!
    (Muumipeikko, Taikatalvi)
  • Sinulla on aivan liian paljon tavaraa ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.
    (Tuu-tikki, Taikatalvi)
  • Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.
    (Tuu-tikki pohdiskelee lunta, Taikatalvi)
  • Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen. – – Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti hemuli.
    (Hemuli, Taikatalvi)

Päivä kului kuvatoimituksia tehdessä. Olen niin iloinen, että eräs eteläsuomalainen järjestö on ottanut minut kuvatoimittajakseen. Hyvä diili. 😉

Polvileikkauksesta toipuva Juniori kävi illansuussa pienten kanssa. Kaikkea suunniteltiin, kummasteltiin ja kutituksen ja huomiontarpeisia pienet olivat. Kun lähtivät kotiin tein meille kahdelle pitkästä aikaa oikein kunnon dinnerin. Pihviä tykötarpeineen. Hyvää punaviiniä, jälkkäriksi vain suklaata. Vähän suunnittelimme josko huomenna oikein ulos syömään…

Arkiruokia hakusessa

Tässä on pian  se vaara, että alan tätä menoa pitää helmikuusta.

Tänäänkin oli jo aamusta huikean kaunista, eikä aurinko ole silmiä ja ajatuksia kiristävä, vaan valoa ja iloa tuova ystävällinen pallero taivaalla. Itse asiassa olipa komea kaksoisaurinkokin hetken, mutta eihän minulla muuta kuin kännykän kamera mukana. Pyöräilessä ja kävellessäkin kyllä kulkee kamera ja parikin objektiivia mukana, mutta ladulle en niitä mukaan ota.

Helmikuu tuntuu hyvälle siksikin, että on tekemistä, aika paljonkin. Kuvailuja, pienten kanssa oleiluja, ja sitten – eilen tuli langat!  Siispä Pehtoorin riddari alulle. Hiihto on tehnyt hyvää olkapäälleni, joten kyllä minä voin ihan hyvin aloitella sen. 🙂

Olen myös kehitellyt jonkinlaista ruokahaastetta itselleni. Olen lopen kyllästynyt arkiruokakokkailuihini. Kovin on rutinoitunutta ja vanhaa kehää kulkevaa meidän ruokahuolto nykyisin. Ei kylläkään Pehtoorin mielestä, mutta mun mielestä on. Ajattelin, että otan joka viikon alussa jonkun sadoista keittokirjoistani ja siitä kirjasta on tehtävä kaksi uutta arkiruokaa viikon aikana, tai noh, ainakin yksi. 😀 Ruoan on oltava helppoa, suhteellisen nopeasti tehtävää, edullista, ja siihen tarvittavat raaka-aineet on oltava tavallisen kaupan valikoimista saatavissa. Eli yksi tai kaksi uutta ruokaa per viikko. Ja sitten tietysti postailen tänne koekeittiön tuloksia.

Kyselenpä sitten teiltäkin, hyvät lukijat! Mikä on sinun ”luottosapuskasi”, arjen ruoka, jota teet aika usein ja joka sopisi noihin yllä luettelemiini rajoihin. Kerro vaikka vain ruoan nimi, laita kommenttiin mielellään myös ohje tai ainakin raaka-aineet, joista sen teet. Tai laita linkki, jos ruoan ohje on netissä. Kaikki sunnuntai-iltapäivä neljään mennessä vastanneet ovat mukana arvonnassa, jossa on palkintona aika muhkea korttipaketti, mm. ystävänpäiväkortteja 10 kpl.

Uusitaanpa porukalla arkiruokalistamme! 🙂

 

Kuvia kaiken päivää


Aamulla pakkasmittarin lukema (- 24,6 C) salli hyvllä mielin jättää hiihtäminen sikseen ja ryhtymisen kuvaprojektien pariin … Puoleltapäivin auringonpaiste ja kimmeltävät hanget houkuttivat,  joten ei muuta kuin toppaa ja kaikkea muuta ylle niin paljon kuin mahdollista ja ulos.

Siirryin miljööstä toiseen autolla, käveleskelin siellä sun täällä. Ja mietin, kuinka nyt olisikaan hienoa kun olisi potkuri! Kaikki jalkakäytävät sellaisia kuin muistaa niiden olleen lapsuudessa ”aina”. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta muisto on tosi ja kaunis. Ja kaunista oli tänäänkin. Parituntinen humahti nopeasti.

Silloilla ja Kuusisaaressa tuntui kylmemmältä kuin muualla. Joki on vielä avoin, joten pakkashöyry on paitsi kuvauksellista myös kylmää. Ja tekee puista satukirjamaisia. Kuusisaaressa näytti oleva konelatukin, ja puolenkymmentä hiihtäjääkin. Saisi kyllä aika monta kierrosta suksia, että saisi kympin täyteen. Toisaalta olisihan se mukava hiihtää keskellä kaupunkia.

Muutoin päivä kulunut tässä näytön ääressä, niin että nyt on silmät sirrillään.

 

Poissa kotoa koko päivä

Nallikari Bakery & Bistro avautuu jälleen huomenna. Ja kakkubuffet ja pizzapuffet ovat tarjolla viikonloppusin. Ja nettisivujakin on tarkoitus uusia. Siksi minä kamerakaluston kanssa sain mennä paikalle jo tänään. Se on mukava paikka. Siellä on paljon pientä hyvää, ruokaa – ja kakkuja sekä leivoksia. Niitä kuvailin. Iltapäivä siellä, aamupäivä Caritaksen huoltojoukoissa, ilta kuvia tehdessä, ja välillä pihalla piipahdellen: Auroras-vahti ilmoittelee, että olisi reposia näkyvillä. Eipä ole vielä näkynyt.

Viime aikoina meillä on Pehtoorin kanssa ollut vähän sumplimista harvojen menojemme kanssa (äidit, mun hiihtoreissut, Pehtoorin kahvittelut kaverin kans, kauppa yms.) koska meillä on poikkeuksellisesti vain yksi auto käytettävissä. Minun ”pieni Beetleni on Suurella Seikkailulla Lapissa” kuten Tyär asian ilmaisee. Kohta jo kuukauden ovat nörtteilijät mökkeilleet, ja auto on siis heidän käytössään. Hyvin me on yhdelläkin autolla pärjätty: minä en viime vuonna omallani juuri ajellut, alle 2000 kilometriä, – kilometrejä kertyi pyörään melkein kolme kertaa enemmän ja mökkireissut tehtiin Pehtoorin autolla, joten kokemusta ”autottomasta” olosta on jo olemassa. Mutta on tämä yhden auton talvinen vaihe kuitenkin vähän uusi, mutta ei millään muotoa mahdoton.

Helmikuu alulla

Sieltä se pilkistää, tosin vielä aika matalalta puolenpäivän aikaan. Mutta kirkkaasti, aurinkolasit eivät olisi olleet tarpeettomat.

Helmikuun vaakasuorassa paistava aurinko oli tänään – kuitenkin – aika lempeä. Toiveille valoa näyttävä.

Puistoissa (kuva Ainolasta) ja jalkakäytävillä puhdasta, pehmeää, valkoista lunta. Olisipa ollut potkuri. Se olisi vielä lisännyt muistoja lapsuuteen liittyen – tänään niitä on kummasti pulpahdellut mieleen.

Lauantain kuvauskeikalta Kauppahallista sain otokset tehdyksi ja eteenpäin toimitetuksi – paljon muutapa en sitten olekaan saanut aikaiseksi. Mutta ei aina tarvi.