Tammikuun lukuhaaste…

Tammikuun viimeinen.

Minun ensimmäisen Helmet-lukuhaastevuoteni ensimmäisen kuukauden saldo on hyvä, – omasta mielestäni ihan erinomainen. Eikä niinkään määrällisesti, vaikka sitenkin ennätyksellinen, vaan koska lukemieni/kunntelemieni kirjojen joukossa on montakin sellaista, joihin en olisi tarttunut ilman tätä haastetta. Olen siis rohjennut hieman oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, muutaman kohdalla myös miellyttävästi ilahtunut ja onnistunut.

Haasteessa on aiheita, joihin jokaiseen on tarkoitus lukea yksi kirja… Tai vaikka vain joka toiseen. Tai lukea juuri niin monta kirjaa kuin huvittaa, mutta ideana on löytää lukemista monipuolisesti. Tai ainakin minä näen haasteen siten. Hyvä esimerkki tästä on tänään loppuun kuuntelemani Merete Mazzarellan kirja ”Aurinkokissan vuosi”. Valitsin kirjan koska haasteen kohta 32 kuuluu näin: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa. No toki olisin saattanut, ehkä, tarttua tähän kirjaan muutenkin, mutta nyt myös tästä syystä. Kirja ”täyttää myös ”ehdon”: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta” siis että se kertoo samasta aiheesta kuin joku toinenkin valitsemani kirja. Itse asiassa tässä kuussa lukemistani kirjoista yhteensä KOLME kertoo samasta aiheesta: vanhenemisesta. Olen siis siinä iässä. 🙂

Tässä kuussa joukkoon mahtuu elämäkertoja, nehän ne on minun mielestäni useimmiten parasta, muutama dekkari, yksi ihastuttava satukirja…

En ole vielä ihan varma, mihin kohtaan haastetta minkäkin kirjan laitan, sillä jokainen mahtuu vähintääkin kahteen kohtaan, mutta tässä ne luetut ovat. Kirjan nimen jälkeen on arvosanani (asteikolla 0 – 5) kirjasta.

Merete Mazzarella, Aurinkokissan vuosi, , 31.1.2021

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Mazzarella on tuttu. Ja hänen ajatuksensa vanhuudesta, sivistyksestä, humanismista, lukeneisuudesta, ihmisyydestä ovat tuttuja. Tässä kirjassa uutta oli hänen ”vanhan iän rakkaus”. Saako vanhat rakastua, jättää,… Tässä sellainen levollinen pohdinta, hiljalleen ajatteleminen ei ollut niin läsnä kuin hänen kirjoissaan yleensä. Mutta onneksi tässä ei kissakaan ollut pääosassa; en juuri piittaa/pidä kissoista. Tällainen kirja olisi parempi lukea, pieni pala kerrallaan, ei niinkään kuuntelukirja. Ihmettelin muutaman kerran, miten Mazzarella voi hetkessä siirtyä Ruandan kansanmurhasta tapaamiseen edellisen miehensä kanssa Upsalassa. Kummasti jäi vähän sekava tunne…

Claes Andersson, Oton elämä 3, 4, 28.1.2021 

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Claes Anderssonin kaksi edellistä omakerrallista ”Oton tarinaa” olen lukenut. Niistä pidin vielä enemmän kuin tästä. Hänkin pohtii vanhenemista. Ja on rehellinen pohdinnoissaan. Hän on – oli – humanisti, tunneälyinen pohdiskelija. Pidän hänen tavastaan kertoa suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta viimeisen 80 vuoden aikana. Hänen näkökulmansa on laaja. Monta kertaa kuunnellessani keittiössä, ladulla tai imuroidessa mietin, että ”tuo lause pitäisi kirjoittaa muistiin”. Siis ajatuksia herättävä kirja.

Anni Kytömäki, Margarita, 5, 27.1.2021

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    12. Kirjassa ollaan metsässä
    34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

FInlandia-palkittu. Eikä turhaan! Monikerroksinen, ajankohtainenkin (polio – korona). Yksi parhaista tässä kuussa. Runollinenkin, luonnon kuvaus keskeistä. Samoin naisen asema, tai mahdollisuudet.

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, , 25.1.2021 

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
    36. Kirjassa liikutaan ajassa

Jokaisen Lapissa kävijän olisi hyvä lukea tämä. Ja muistaa, että me lantalaiset tulimme, saamelaiset olivat, he jo olivat lantalaisten tullessa täällä, siis Suomenniemellä, eivät ”vain” Lapissa. Tämä on liki runollinen. Kirjan kolmesta osasta pidin varsinkin ensimmäisestä. Olisipa se jatkunut… Mutta toisaalta kirjan kolme näkökulmaa olivat avaavia, ymmärrystä lisääviä. Ja niin kauniisti kirjoitettu. Tämä olisi oikeastaan mökkikirja vailla vertaa…

Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 5, 23.1.2021

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
    31. Jännityskirja tai dekkari

Kovin erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut, kohdannut, kuunnellut. Rikosromaani, romaani rikoksesta, – ja rakkaudesta. Pienen yhteisön monimutkaiset kudokset ja kudelmat. Tykkäsin ihan mahdottomasti siitä, miten kirjailija oli onnistunut luomaan eri tasoja ajan, paikan ja ihmisten ajatusten välille tekemättä paksusta opuksesta sotkuista tai sekavaa. Henkilöiden kuvaus oli tarkkaa, minä ”näin” kaikki romaanin hahmot ja heidän piirteensä ja luonteensa tarkasti. Voisin suositella tätä lomalukemiseksi.

Mari Koppinen ja Anna Puu, Minä olen Anna Puu, 3, 20.1.2021

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
    26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa
    37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
    39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Olen kuunnellut aika monen rokkarin, artistin (Miglu, Samu Haber, Hector, …) elämäkerrat ja tämä oli ehkä heppoisin. Olen tykännyt ja tykkään Anna Puusta, mutta tämän jälkeen ehkä entistä vähemmän. No sehän ei tarkoita, että kirja olisi huono, mutta jotenkin… Noh, nyt tiedän hänestä enemmän. Ja parasta oli ääninäytteet, laulut kirjassa … äänikirjan plussia!

Markku Mantila, On toinenkin tie taivaaseen, , 19.1.2021 

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Että minä tykkäsin tästä. Jonkinlainen epookkiteos. Jos vielä luennoisin ”Arjen historiaa”, suosittelisin tätä melkoisen massiivista saagaa pohjalaisesta elämänmenosta kaikille luettavaksi. Mantila on (Kalevan ent. pää) toimittaja, journalisti, politiikan toimittaja ja se näkyy tekstissä. Mutta myös se, että hän on perehtynyt suomalaisen yhteiskunnan murrokseen ja poliittiseen historiaan sodan jälkeisinä vuosina. Tämä on mitä koukuttavin kertomus suomalaisen maaseudun muutoksesta… Henkilöt ovat todentuntuisia, sympatiseerattavia, – hyvä kirja!

Donna Leon, Kultamuna, , 17.1.2021

  1. Jännityskirja tai dekkari
    49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Olen lukenut kaikki Donna Leonin dekkarit. Tämä ei ole parhaita, mutta parempi kuin muutamat edelliset. Tässä on enemmän tunnetta, inhimillisyyttä, ruokaa kuin muutamassa edellisessä. Eikä väkivaltaa juuri nimeksikään.

Sun-Mi Hwang, Kana, joka tahtoi lentää, , 14.1.2021

  1. Kirja kertoo rakkaudesta
    12. Kirjassa ollaan metsässä
    27. Kirjan päähenkilö on eläin
    42. Satukirja

Tämä on se kirja, johon en olisi koskaan ilman tätä haastetta tarttunut, muttaku: ”Kirjan päähenkilö on eläin”. Liki koko kirjan mietin, mitä tämä symboloi? – Maahanmuuttoa, syrjäytymistä vai onko kyse lihansyönnin vastustuksesta… Jossain välissä tajusin, että onkin kyse äidiksi tulemisen tarpeesta vai onko sittenkään siitä? No mutta, ei mun kirja.

Lasse Lehtinen, Salakapakoita ja tappaiskeittoa, 5  12.1.2021

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
    44. Kirjassa on reseptejä
    46. Kirjassa syödään herkkuja

Kirja minun makuuni. Matkoja, ruokaa, historiaa, maailmanmenoa, yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien sujuvaa, ei niin teoreettista kuvausta, … Lehtisen letkeä tapa kirjoittaa, sarkasmia, ravintolavinkkejä, matkakokemuksia. Ja sainpahan kohtaan ”Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella” jonkun opuksen. Mutta toki muutenkin suosittelen.

Eero Huovinen, Äitiä ikävä, 4 10.1.2021 

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
    6. Kirja kertoo rakkaudesta
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Huovisen kirjaa olen kiertänyt Book Beatin ”inspiraatio”-kohdassa, vältellyt sen aloittamista. Vältellyt vaikka Eero Huovisesta, hänen kommenteistaan, puheenvuoroistaan, ajattelustaan olen tykännyt – sen vähän perusteella, mitä median kautta on tullut seuratuksi, olen häneen tykästynyt, mutta ajatus, että vanha mies, piispa, pappi, kirjoittaa kirjan nimellä ”Äitiä ikävä” ei ole minua houkuttanut.

Ehkä juuri tämä haaste sai sitten lataamaan kirjan kuunneltavaksi – vastauksena haasteeseen: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta”. Kuuntelin ensin Petri Tammisen ”Musta vyö” -kirjan, jossa kirjailija tekee ”tiliä” isäsuhteestaan, sukupolvien välisestä erosta, etäisyydestä ja haluttomuudesta kuunnella ja ymmärtää toisia ja sitten annoin Huoviselle ja hänen äiti-muisteluilleen mahdollisuuden. Kannatti. Inhimillinen, rehellinen tilitys. Eikä mikään yltiörakastava.

Sayaka Murata, Lähikaupan nainen   9.1.2021

  1. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Naisiin kohdistuvat odotukset ja työstä saatava elämäntehtävä ovat tämän vähän kummallisen kirjan sisältö. Tätä on kehuttu hauskaksi kirjaksi, minusta se on enemmänkin surullinen. Mutta kovin tarkkasilmäisesti ”dokumentoitu”. Kertoo japanilaisesta yhteiskunnasta ja sen moraali- ja sukupuolikäsitteistä paljon. Opin paljon uuttakin. Kuitenkin… vähän petyin.

Petri Tamminen, Musta vyö 4 6.1.2021 

  1. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi
    43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
    47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Tosiasia on se, että äänikirjojen suurkuluttajana kirjan ”laatuun” vaikuttaa myös lukija. On kirjoja, jotka olen jättänyt alkuunsa kesken, koska lukija on ollut huono/väärä tms. Tämä on hyvä ottaa huomioon juuri tämän kirjan kohdalla, koska lukijana on Antti Virmavirta. Ehkä kirja olisi minusta vain 3½ tai 3 arvoinen ilman Virmavirtaa.

Mutta miehen pohtiessa isäsuhdettaan, isänsä kuolemaa, sen vaikutusta omaan elämäänsä, lapsen ja vanhemman välistä, joskus vaikeasti ymmärrettävää sidettä, ei ole yhdentekevää, miten pohdinta tehdään ja miten se ”tulkitaan”. Tämä kirja oli minulle jatko-osa edellisestä, edeltävän sukupolven kirjasta, joka on:

Petri Tamminen ja Antti Rönkä, Silloin tällöin onnellinen 5.1.2021

  1. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa
    28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä
    37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Petri Tammisen teksteistä olen pitänyt aina. Luettuani Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä tästä kirjasta päätin ladata kirjan kuunteluun. Opin kirjoittamisesta, koulukiusaamisesta, humanistiopiskelijoista, vanhempien mahdottomuudesta tietää, miten aikuiset lapset elävät ja voivat. Mietin, kuinka paljon isän-pojan välinen kirjeenvaihto oli fiktiivistä, kuinka paljon faktaa. Kadehdin sitä [kirjeenvaihtoa] joka tapauksessa. Kirja kosketti, olen entistä enemmän Petri Tamminen fani, poikansa Antin esikoisromaania en uskalla kuunnella. Minä kun suojelen itseäni liialta…

Marko Leino, Joulutarina 3.1.2021

  1. Satukirja

Tätä minä en unohda! Onneksi aloitin ja kuuntelin tämän mökillä, Lapissa, joulun tienoilla. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tiedä haluankokaan. Hannu-Pekka Hännisen lukemana tämä oli Tarina isolla T:llä. Enkä se että olen jouluun ja tuntureihin hurahtanut selittävät miksi tämä kaunis ”vanhanaikainen” tarina oli kaunis, hienosti epätosi, tarinallinen. Ehkä ensi joulun tienoilla luen uudelleen.

Hallista herkkkua

Kauppahallissa.

Olin siellä aamusella, aika varhain. Tunnelma levollinen. En ollut ainoastaan kalaostoksilla, vaan myös kuvailemassa. Tuttuakin tutumman kalapuodin tuotteita ja tiloja kuvailin. Ottakaapa FB:ssa tai Instassa seurantaaan ”kalaliike Pekuri”. Saattaa tulla ideoita arjen ja viikonlopun ruokaruljanssiin.

Sainpa sitten lähtiessä pussukallisen tuotteita mukaani… ennen kokemattomia lohipihvejä. Mozzarella-aurinkokuivattutomaatti ja feta-oliivi. Isoja pihvejä, joista M. sanoi, että kannattaa syödä kylmänä. Niin teimme. Tein oheen Siggpac-kurkkusalaatin (yhdenlainen versio tsatsikista), pinaattisalaattia, avokadon puolikkaat ja kananmuna, sekä tuoretta maalaisleipää (Hallissa Puistola Bakeryssä on ihanaa vehnähapanjuurileipää! tai K-kaupan Lombardian leipä) sekä Kitkan levitettä (jota sitäkin saa kalapuodista, se on monikäyttöinen, voileipäkakkuihin, croissantin väliin, uuniperunoiden kanssa, paahtoleivälle, – vuosia sitten taisin käyttää sitä kyllästymiseen asti. Nyt tauon jälkeen maistui taas oikeinkin hyvälle). Kaikkinensa olipa helppoa, hyvää lauantairuokaa. Sen ohessa espanjalainen Turonia Albariño En epäile, ettenkö hankkisi ko. viiniä uudelleenkin.

Samoin kalapihvit tulevat toistekin olemaan meidän ruokapöydässä. Minä feta-friikki pidin enemmän feta-lohipihvistä, Pehtoori mozzarella-versiosta. Niinä kertoina kun saattaisi tulla mieleen tilata Voltin kautta pizzaa tai muuta noutoruokaa (ei olla vielä ikinä tilattu 🙂 ), niin taidamme hakea hallista näitä. Tai jotain muuta.

Vanhentumista havaittavissa

”Ihmisellä ei koskaan ole tarpeeksi aikaa olla kotona”

– tämä anoppini kuolematon lausahdus ei minulta unohdu. Ei varsinkaan näinä korona-aikoina, jolloin totta totisesti tekisin mieluusti muutakin kuin olisin vain kotona. Olen kuullut lausahduksen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä sitten, – jo silloin kun M-mummu oli Oulun Sokoksen keittiö- ja kodintarvikeosastolla töissä, jo silloin kun minä olin vasta miniäkokelas tai ehkä sittenkin vain keskimmäisen lapsen tyttöystävä, ”Veera”, joksi Pehtoori minut äidilleen esitteli. Silloin anoppi oli paljon nuorempi (45 v.!!) kuin minä nyt. Kuitenkin, puolessa hänen elämästään olen ollut läsnä. Eikä meillä ole ollut mitään ongelmia anoppi-miniä -suhteessa. Olemme antaneet tilaa, olemme ainakin minun käsitykseni mukaan, arvostaneet toisiamme, koettaneet olla läsnä, olla tyrkyttäytymättä.

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) Pehtoorin äidin täyttäessä 90 vuotta kävimme häntä tapaamassa, ison kukkapuskan viemässä ja hulppean tarjoilun äärellä. Anoppi oli herännyt (tapansa mukaan) neljältä, silittänyt pöytäliinan, kattanut pöydän, käynyt suihkussa (90-vuotias yksikseen!!) – kun tiesi meitä odottaa. Lapsensa (Pehtoorin pikkuveli ja isosisko) olivat jakaneet tervehdyskäynnit, ja tänään oli meidän vuoro. Eikä sankari ”vanhana normaalinakaan” olisi sallinut mitään isoja kalaaseja järjestettäväksi… Ei todellakaan. 🙂

rhdr

Eikä näinä aikoinamuutenkaan yhtä aikaa synttärijuhliin riennetä, eikä sankaria halailla. Toisaalta tämä varmasti sankarille sopii paremmin kuin entisen maailmanmenon aikana olisi tapahtunut… . Hän kun ei juhlista paljon perusta: ”tänne ei tarvi tulla”, ”ei mitään juhlimista tämmöisessä”, ”minä en mitään juhlia halua”.

Ja kuitenkin oli kuopuksensa (Pehtoorin veli) sallinut kampaajalle permanenttiin viedä, huushollin (taas kerran) itse siivonnut, pöydän meille kolmelle valmiiksi kattanut ja hiljaa mielessään toivonut, että meidän Juniori pienten kanssa olisi ollut tulossa. Muttaku.

Että minua harmitti kun en sittenkään ottanut mukaani oikeaa kameraa. Kännyotoskin kertonee liki hellyttävästä valmistautumisesta vierailuumme. Toki apujoukkoja tarjoilun järjestämisessä oli taustalla …

Mutta joka tapauksessa: 90 vuotta! Mitä kaikkea Ylivieskan Tuomiperällä kasvaneelle, vuonna 1931 syntyneelle on ehtinyt tapahtua, sattua, mitä kaikkea kaikkea hän on ehtinyt kohdata ja kokea, mitä kaikkea kestää, mistä kaikesta iloita ja miten elää kaikki nämä vuodet?

Pojasta polvi …

Samalla kun Pehtoori lähti aamusella viemään Juniorin sairaalaan polvileikkaukseen (jo kolmas kerta!), hän vei minut Auranmajalle. Hiihtelin pienessä lumisateessa kohti kotia. Ei ihan kymppiä tullut täyteen, mutta tulipahan oltua ulkona.

Tällä kertaa kahvitreffit systerin kanssa hänen luonaan. On ostanut uuden hienon kahvikoneen, joten olihan se käytävä testaamassa. Pehtoori, joka on erilaisiin kahveihin hurahtanut ja erikoistunut, on jo erikoiskeittimen nähnyt, kun kävi viime viikolla IKEA-kaapin kokoamassa ja kyllä luulen, että vakavasti pohtii samanlaisen hankkimista. Mikäpä siinä.

Jospa pojasta polvi paranisi ja minulla hiihtokunto hiljalleen nousisi. Muutoin kotoilua, kotoilua, kotoilua…

0+

Tänään oli agendalla omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia edistäviä toimenpiteitä ja mikä parasta tuli tehtyä hyvääkin. Tällä kertaa hyvinvoinnin ensisijainen edistäjä ei ollut ulkoilma, vaan erinäisten asioiden hoitaminen. Reseptilääkkeet (allergia) oli noudettava. Kirjavirran takaaminen  myös paperiversioina Bookbeatin lisäksi vaati kirjastokortin päivittämistä. Nykyisin kortti pitää käydä uusimassa viiden vuoden välein. Kävinpä sitten tänään (viimeinen mahdollinen päivä. 🙂 ).

Ja paras juttu, josta tuli hyvä mieli, oli kun kävin Veripalvelussa. Sain siellä pienen ”mitalinkin”, tuollaisen pienen pinssin, koska tänään oli 50. kerta. Yrityksiä on ollut enemmänkin, mutta pakenevat suonet, yllättävät rajoitukset reissujen jälkeen (Länsi-Niilin virus), jotkut hammasrempat, hormonihoidot, alhainen verenpaine ja ties mitä kaikkea mutta olen minä yrittänyt. Luovutusikäraja on nostettu 70 vuoteen joten ehtiihän tässä vielä …

Veripalvelussa on nyt käytössä ajanvaraussysteemi ja lanketit pitää täyttää etukäteen netissä, mikä on kyllä hyvä juttu. Homma sujuu entistä jouhevammin. Maskien ja käsidesien käytön täsmäohjaus ja jatkuva desinfiointi  pitävät huolen, ettei korona pääse ainakaan tuota kautta leviämään.

Muutoin ollut kuvakirjapäivä, lihapullapäivä.

Kuvia ja latuja

Tuollainen siitä eilisestä kuvasta tuli – tai siis tämä on yksi versio ehkä kymmenestä. Kaikenlaista verryttelyä photoshopilla, unohtuneita juttuja, työnkulun nopeuttamista tai vanhojen juttujen palauttamista. Mitään uutta en harjoitellut. Melkein koko päivän ja illan olen puuhannut kuvien kanssa. Kauan vireillä ollut – joululahjaksi aikomani – 50-sivuinen, noin 100 – 120 kuvan kuvakirja on jo hyvinkin puolessa. Pohjia olin jo tehnyt, tai siis ison osan kuvista etsiskellyt valmiiksi. Se onkin kaikkein työläin vaihe näissä projekteissa. Varsinainen kirjan kokoaminen, säätäminen, sanoittaminen, taittaminen onkin mieluisaa ja mukavaa puuhaa. Sellaista palapeliä tai kirjoneuletta.

Tänään sain itseni roudattua aamuladulle. Sen on hyvä, – tietysti.

Huono puoli siinä on, että olen kuitenkin niin mukavavuudenhaluinen, että en lähde kotoa kävellen ja suksia kainalossa kanniskellen tuohon vajaan kilometrin päähän, josta pääsisi Niittyaro – Kuivasjärvi – Auranmaja -ladulle. Monot jalassa ei ole kiva kävellä, sitä paisi siinä ehtii sellaisina hyytävän tuulisina, kylminä aamuina kuten esim. viime viikolla oli, tulla kylmä ennen kuin pääsee hiihdon makuun.

Lisäksi lähiladulla on (muistaakseni, tietääkseni, näköhavaintojeni perusteella) sellaisia intopinkeitä menijöitä, joiden kanssa tunnen olevani laturaivon kohteena hetkenä minä hyvänsä  – oma retkivauhdiksi luokiteltavalla menoni tukkisi varmaan heidän menonsa. Siispä olen ajellut autolla Auranmajalle, ja lähtenyt sieltä kympin lenkille.

Nimenomaan on mukava hiihdellä aamusella, vielä kun on hämärää, sininen hetki ja valot ladun varrella luovat tunnelmaa. Eikä näiden parin viikon (viiden vai kuuden kerran?) aikana ole ollut kovinkaan paljoa porukkaa. Parkkipaikalla 5 – 10 autoa, sitten reilun tunnin päästä palatessani hyvinkin jo kolmisenkymmentä. Olen ollut siellä vain arkiaamuina. Hiihtäminen on arkista puuhaa, 🙂 – joskin eilen tuntui oikeasti jo aika mukavalle, ja sain jo vähän vauhtiakin …

Se että hankkiutuu moottoroidulla välineellä ladun varteen on kyllä vähän hassua, eikä ihan hiilijalanjäljetöntäkään, mutta olen onnistunut selättämään omatuntoni tässä asiassa.  Ja tätä tuskin taas kovin kauan jatkuu. 🙂 Se, että edes hiihdän, kompensoi sen, eikö? 😀 Sitä paitsi autolla menisin salillekin, jos menisin. Nyt en mene. Ja pianhan pääsee jo pyöräilemäänkin. 😀

Noita Auranmajan alueen latukarttoja ja maastoja katsellessani minulle selvisi, että se viime kesäinen yksi ankeaakin ankeampi aamu, kun olin pyörällä täysin eksyksissä, tapahtui juuri noilla seuduin. Latupohjien, kuntopolkujen välillä ei ole mitään viittoja, joten en todellakaan tiennyt, missä olin. Nyt olen hiihdellyt niitä metsätaipaleita. Aina oppii kotikaupungistaan jotain uutta, kesät talvet.

Haahuilua

Vähän sellainen olo kuin aina kaikkein kiireisimpinä työaikoina, mutta käänteisesti. Kun töissä oli yhtä aikaa paljon tekemistä, monen asian (artikkelin, raportin, gradulausunnon…) dead-line uhkaamassa ja samaan aikaan jokapäiväisiä aikaa vieviä vakiohommia (seminaari, vastaanotto, oppiainekokous), tuntui, ettei saanut mitään aikaiseksi. Ei saanut, ei yhtään mitään, aloitetuksi saatikka valmiiksi tehdyksi.

Nyt on sellainen tunne, että kun kalenteri on TÄYSIN tyhjä, ei tule ryhdytyksi millekään. Ei millekään. Ei huvittaisi tehdä sellaisiakaan asioita, joita koskaan ei edes mieti, että ne pitäisi tehdä: esimerkiksi käydä kaupassa, imuroida, hoidella omat ja äidin pankkiasiat, tehdä kasvohoito tai uusia kirjastokortti. Tavallisesti niitä ei ”laske”, niitä ei aikatauluta, saatikka merkitse mihinkään kalenteriin tai to-do-listalle, ne vaan hoituvat kun on aika.

Tänään en ole saanut mistään kiinni. Hiihtämässä sentään kävin, mutta siihen sitten kaikki läsähtikin. Postauksen aloittaminenkin lykkääntyi tunti toisensa jälkeen.

Luulen, itseni tuntien, että ehkä auttaisi jos tekisin to-do-listan ja aikatauluttaisin hommat, tekisin ”lukujärjestyksen” tai ”työvuorolistan” itselleni, niin saisi jonkinlaista rotia tähän haahuiluun. Töissäkin hyvä keino ruuhkan purkuun ja stressin välttämiseen oli se, että kirjasi tehtävät hommat listaksi, kiireellisyys ja välttämättömyys järjestykseen, ja vakuutti itselleen, että ei sitä tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan, ei vain voi. Enempään ei pysty. Eihän tuo ihan aukottomasti toiminut, mutta kyllä se auttoi vähän.

Huomenna ensimmäinen tehtäväni on tehdä lista. Ja yksi kohta olkoon tuon pikkumaljakon täyttö. Tai tuon kuvan käyttö – jotenkin. Tehtävä tuon kuvan toisinto: tehtävä sille jotain!

Muistoja tulevaan

Tästähän me oltiin Apsun kanssa viesteilty melkein pari viikkoa. Viesteilyn mahdollisti se, että pojanpoika sai joululahjaksi kellopuhelimen (jolla voi viesteillä siihen asennettuihin numeroihin, jolla EI pääse nettiin, jolla ei voi pelata, mutta jolla voi soittaa ja viesteillä vaikka mummin kanssa!). Kerrassaan hyvä juttu. Ei (vielä) ole kovin paljoa viesteilty, mutta kuitenkin. Ja tästä päivästä ulkoiluineen, lumilinnoineen, kaakaoineen, pikkumunkkeineen on useampikin chatti käyty.

Niinpä hain pienet isältään aamukymmeneltä ja papan meidän pihalle tekemiin lumikasoihin ryhdyttiin kaivamaan käytäviä. Siinä ohessa tein pientä ”lounaskeidasta”: kaakao, mehu ja munkit oli jo ennen lasten tuloa pakattu koriin valmiiksi.

Tunnin kaivuu-urakan jälkeen meillä oli aika tauolle. Vakaasti uskon, että pienet olivat touhusta ihan yhtä innoissaan kuin mummikin.

Tällaisina päivinä mietin – paljonkin, mitä lapsi miettii, mitä ajattelee, mitä muistaa, muistaako mitään vuoden tai kymmenen jälkeen? – Minulla on vakaa tunne, että tämän aamupäivän tulen muistamaan koko loppuelämäni, jota todennäköisesti – ja toivottavasti – on paljon vähemmän jäljellä kuin näillä kahdella rakkaalla.

Mitä itse muistan omasta lapsuudestani kaksi- ja viisivuotiaana? – Jotain jälkiähän niistäkin vuosista minussa on… Ei ehkä muistojälkiä, ei montakaan selkeää muistikuvaa, mutta jälkiä minussa on. Ja jo NYT minussa on muisto ja jälki tästä aamupäivästä: kaakaosta meidän autotallin kupeessa, jolloin ainoa enkeli ei ole tuo posliininen koriste termospullojen vieressä.

Paljon hyvää

Talvimyräkän lauantaina Pehtoori jäi aamulla lumitöihin ”ei tartte lähtä lenkille eikä ladulle” ja samaan aikaan minä tälläsin itseni kaupunkikuosiin. Ensin hakemaan hallista graavikalaa ja siikatartaria sekä huomiseksi lohta. Valkeasta etsin Islantilaiset neuleet -kirjaa (loppu), huopatabletteja (loppu), saippuaa (kumma, miten paljon sitä kuluu nykyisin. Siksikin on ihana ostella jotain ”spessu”saippuoita, sieviä pumppupulloja vessaan, keittiöön ja kylppäriin), tulppaaneja ja pikkukaktukset.
Tänään olisi ollut mieluisaa lähteä kaupungille, vaikka De Gamlas Hemiin tai Puistolaan, blineille, ehkä jopa ystävien kanssa, muttaku… Niinpä meillä oli sitten kahden hengen blinikestit kotona. Ja vaikka vain kahdelle, niin taas kerran totesin, että parasta olisi kun joku muu olisi paistamassa niitä. Vaikka vain kaksi isoa bliniä/nautiskelija, niin silti siinä ei oikein levollista ruokarauhaa tule, jos/kun haluaa blinit kuumina nauttia. Seuraavan kerran nautin blinejä ravintolassa, – rokotettuna?
No mutta, hyvää oli. Ja illasta teki juhlan avaamamme samppanja. Ei ehkä paras mahdollinen blinien kanssa, mutta hyvää oli. Hinta-laatusuhde kohdillaan. Ehkä tilaamme sitä pari pullollista odottamaan vaikka juhannuksen mansikkatarjoilua… Voisipa suositella lakkiaisjuhliin! Olisipa toukokuussa lakkiaiset luvallisia.
Mutta eipäs tupista ja mutista. Koronasta huolimatta on mahdollisuus liikkua, kulkea, nauttia talvesta, jopa kaupoilla käymisestä, samppanjasta, hyvästä ruoasta, seurasta, kodista ja sen tekemisestä viihtyisäksi, kirjoista…
Facebookissa kulkee uusi haaste. Sain sen ja, vaikka olen surkea haasteisiin vastailija (pl. valokuvahaasteet), päätin vastata. Koska ”lukeminen kannattaa aina”. Koska lukeminen on iso osa päivieni kulussa, päätin yrittää.
Ja sitten heti ajattelen, että mahdotonta vastata vain yhdellä kirjalla mihinkään kohtaan, ihan mahdoton. Mutta yritinpä kuitenkin:
  1. kirja, jota luet juuri nyt: kuuntelussa Joël Dicker, Totuus Harry Quebertin tapauksesta (onpas romaani!!) ja Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu, luettavana Matti Lasanen, Hietasaari, Vaakunakylä.
  2. kirja, jota rakastit lapsena: Peppi Pitkätossu! – Mikä rämäpää, rohkea, seikkailija, … Ja se sai pitää lettinsä ilman rusetteja!! Fanitin hyvin paljon.
  3. kirja, joka jäi kesken: Gabriel Garcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys. Sehän ´pitäisi´ lukea, siitä ´kuuluisi´ tykätä. Olen yrittänyt parikin kertaa, – se riittää minulle.
  4. kirja, joka teki suuren vaikutuksen: John Williamsin romaani ”Stoner”. Tai Tara Westowerin ”Opintiellä”.
  5. kirja, johon palaat aina: Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. Jokunen vuosi, vai jo vuosikymmen, sitten elättelin ajatusta tehdä siitä itse ”päivitetty versio”.

En haastanut ketään Facessa, mutta haastanpa taas teitä blogini lukijat! Kertokaahan te omat vastauksenne. Olisi mukava tietää…

Kotikulmilla

Tänään oli tarkoitus lähteä piipahtamaan kaupungilla, ehkä Pentikillä tai Sokoksella – jotain pientä kodin sisustusta, tulppaanien lisäksi ehkä takkahuoneen pikkupöydälle uusi pikkuliina tai jotain. Mutta kun olen nykyisin kovin laiska lähtemään yhtään mihinkään, eikä ostoksille lähteminen ”näinä aikoina” lopultakaan ole mikään ensisijainen juttu, niin lähdinkin sitten kävellen ulkoilemaan. Olipa mukava. Tuuli oli vielä aika kova, mutta jotenkin nautin pitkästä lenkistä mahdottomasti – ja sellainen ”minulla on mahdollisuus, perjantaina keskipäivällä, tuosta vaan, täällä tepastella.”

Palasin metsäpolun kautta ja muutaman kuusen oksan otin mukaan, jotta jotain somistusta voisin rakennella kotiin… Kivimurske ja lasipurkki ovat vanhoja kaapeista löytyneitä juttuja, hiihtäjät joulukukkakorista, mutta alla oleva valoalusta on aika uusi. Tilasin sen nettikaupasta – pieni ”valopöytä” kuvauksia varten, mutta nyt siitä tulikin olkkariin tämmöinen asetelma. 😉 Ehkä huomenna rohkenen sinne Pentikille.

Eilen illalla alkanut lumipyry jatkui yöllä – katseltiin sitä, sitäkin, kello kolmen aikoihin, kun heräsin siihen, että makuuhuoneen seinille heijastui sininen vilkkuvalo. Oli muuten aika valju tunne. Ja siinähän se oli poliisiauto meidän kujalla, työhuoneen edessä, naapurin portin kohdalla. Pillit ei soineet, mutta valot vilkkuivat (siihen asti että löysin kännykän kuvatakseni). Pikkusen farkkuauton olivat pysäyttäneet ja ainakin puolisen tuntia olivat. Kun mitään ei tapahtunut menimme takasin nukkumaan. Mikä yllättävää, nukahtaminen onnistui.

Nykyisin meidän ”umpiperäkujalla” ei paljon virkavaltaa näy, mutta parikymmentä vuotta sitten tuntui, että ainakin viikonloppuisin poliisipartioiden reitti kulki meidän huudeilla. Läheinen Meri-Toppilan asuinalue oli silloin kasvuvaiheessa, tiettävästi siellä oli (taitaa olla vieläkin?) vilkasta huumekauppaa ja muuta hämärää touhua. Naapuririvitalon parkkipaikalta useammastikin autosta vietiin renkaat alta, yhdeltä naapurilta suunnilleen kaikki arvokkaampi irtaimisto (telkkarit, tietokoneet, korut,…) Lintukodossakin joskus pulpahtaa pintaan.

Kukkia ja kirjoja

Amaryllis. Meidän jouluamaryllis on täysin riippumaton kalenterista, tavallisista kukkimisajoista ja tavoista. Hämmästyksekseni ensimmäisestä vanasta puhkesi ennennäkemättömän näköinen kukka, tuollainen ”kerrannainen” vai miksi tuollaista kutsutaan? Se kuihtui nopeasti, jo ennen joulua. Joulun jälkeen vietiin kukkakori mökille, jossa hoksattiin, että toisessa vanassa on nuppu ja toinenkin. Varsi kasvoi liki metriseksi, eikä kukka kaamoksen pimeydessä puhjennut ollenkaan, lopulta varsi vain katkesi. Sitä vaille, että olin jättämässä koko korin mökille, mutta kun näytti, että sieltä puskee vielä uutta toimmekin kotiin. Nyt on jo neljäs kukinto menossa.  Ja minä olen jo ehtinyt kaksi tulppaanikimppuakin ostaa, ja huomenna taidan ostaa kolmannen. Joulu- ja kevättalvikukat sulassa sovussa.

Koko päivän yhteisiä ruokahetkiä lukuunottamatta olen kuunnellut kirjaa (Totuus Harry Quebertin tapauksesta); kohtuullisen koukuttava kirjajärkäle. Yhtä lailla aamun hiihtolenkki kuin iltapäivän kuvauskokeilut, kodinhoitohuoneen kaappien siivous kuin ruoanlaitto ovat soljuneet huomaamatta kirjan maailmassa eläen. Varmaankaan en olisi tätäkään kirjaa valinnut, jollen olisi Helmet-lukuhaasteessa mukana. Sen FB-sivujen kautta saa vinkkejä kirjoista, nimenomaan sellaisista, joita ei itse hoksaisi valita. Hyvin on minulla lähtenyt liikkeelle haastekohtiin kirjojen löytäminen ja lukeminen. Ajattelin, että aina kuunvaihteessa teen tänne blogiin pienen yhteenvedon lukemistani/kuuntelemistani kirjoista: tämä tammikuu tuntuu kyllä merkillisen pitkälle, mistä lie johtuu…

Joka tapauksessa: lukeminen kannattaa aina.

Valoa näkyvissä

Lumipyrypäivä, joten ei lenkkiä suksilla eikä edes kävellen. Jotain järkevää tekemistä oli keksittävä.

Pieni kaktuskokoelmani on ollut heitteillä pitkän aikaan, kasvaneet ulos purkeistaan, notkahdelleet, nuutuneetkin. Kaikki kuusi erilaisissa purkeissa ja muutoinkin kaikkea muuta kuin mukava sisustuselementti. Myös muut viherkasvit osoittautuivat tarkemmin tarkasteltuna olevan kohennuksen ja kuntoutuksen tarpeessa. Ajelin Bauhausiin ostamaan multaa, koristekiviä ja muutaman ruukunkin sekä yhden traakkipuun. Se sujui helposti ja joutuin. Varsinainen projekti kyllä sitten vei aikaa ja aiheutti piikkejä sormiin, vaikka kuinka oli työrukkasia etc. suojana. Any way, nyt homma tehty.

Maailmantuskaa minulla ei ole paljon tapana kokea tai kärsiä, mutta ilon päivä tänään on ollut. Erityisesti Kamala on tehnyt siitä historiallisen. Tuntuu, että nyt on ainakin toivoa, että ollaan menossa parempaan ja vakaampaan…

 

Ikioma riddari

Siinä se on!

Mun ikioma, ite tehty riddari. Olipa mukava neulottava. Ei todellakaan valmistunut tuosta vaan, kuukausi kului, joka päivä neuloin ainakin vähän. Automatkoilla, takkatulen ääressä, mökki-iltoina, pakkaspäivinä äänikirjoja kuunnellen, C Moren ja Netflixin äärellä… Mielenrauhaa ja mieluisaa tekemistä. Käsillä tekeminen on mukavaa, hyödyllistäkin.

Istex Lettlopi -lanka on islantilaista karkeaa villalankaa, jonka sanotaan kestävän vähän kosteuttakin ja olevan lämmin. Näitä syitä enemmän painoi se, että Lettlopin värit ovat niin herkullisia ja se, että tuolle langalle sain valmiin, ilmaisen ohjeen. Lankojen värit puserooni valitsin itse. Minun värejäni…

Langan karkeus oli kyllä aika ajoin vähän haasteellinen, koska varsinkin oikean käden sormeni olivat pakkasjaksolla taas kerran pienillä haavoilla, mikä ei karkean langan kanssa ollut hyvä yhdistelmä. Mutta: puuvillahanskat kädessä onnistui ihan hyvin. Valmistumisen jälkeen – ohjeen mukaisesti – kastelin neuleen ja kuivuttua höyrytin raudalla, minkä jälkeen se pehmeni ja sileytyi melkoisesti. Varmasti käytössä vielä pehmenee lisää.

Pitkäikäinen vaate ei tullut kalliiksi, vaikka ostin pari pyöröpuikkoakin oli loppusumma alle 80 €.

Olisi ehkä kannattanut mittailla ja tehdä testauskappale ensin, mutta enhän minä tehnyt, vaan vain valitsin M-koon. Kauan mietin, että teen ällän, että saan vähän väljyyttä – onneksi en tehnyt, sillä M-koossa on juuri  sopivasti väljyyttä, tosin hihat ovat vähän turhan pitkät ja voisi jumpperikin olla vähän lyhyempi. Mutta toisaalta tällaisena on hyvä pyörälenkeilläkin: ei ranteet tai tai alaselkä palellu. Ja jos teen toisen …

Kyllä jo nyt kutkuttaa aloittaa toinen, jos tekisi Pehtoorillekin. Tai itselle vaaleamman (ja lyhemmän 🙂 ) version.

Pastaa ja muuta hyvää arkiruokapöytään

Kauan olen keräillyt blogipostaukset-kansiooni reseptejä ja ottanut kuviakin tätä postausta varten. Ja kuinka ollakkaan: osa on kuitenkin mökkiläppärissä. Minullahan on ”aina” jotain hukassa; tällä kertaa sitten näitä juttuja. Mutta on tässä aika monta, monille ehkä tuttujakin, arkiruokia, jotka sopivat hyvin kevättalven arkisiin ruokapyötiin. Nopeita ja helppoja,

Veriappelsiinilohi

(kirjo)lohifile
2 valkosipulinkynttä
1 1/2 rkl ruokokidesokeria
1 limen mehu
1 tl sormisuolaa
2 rkl oliiviöljyä
2 (pientä) veriappelsiinia

    1. Pane uunin grillivastukset kuumenemaan 250 asteeseen.
    2. Laita lohifile uunivuokaan (nypi ruodot pois).
    3. Hienonna kuoritut valkosipulinkynnet ja purista limen mehu. Sekoita keskenään valkosipuli, sokeri, limemehu, suola ja öljy.  Hiero seos kalafileen pintaan.
    4. Pese veriappelsiini hyvin ja leikkaa se ohuiksi viipaleiksi. Lado viipaleet kalan pinnalle, mausteseoksen päälle.
    5. Pane kala uuniin grillivastusten alle ja kypsennä kalaa vastusten alla noin 15 minuuttia.

Tarjosin Mummon perunanuudeleiden kanssa.

Henry Alenin uuniruoan ohjeen bongasin Ilta-Sanomista. Hän itse toteaa siitä näin: ”On sellaista myräkässä nautittavaa lohturuokaa, että oksat pois!” Hyvää se on ja ohjeen mukaan tuli niin iso satsi, että meillä on toinen vuoka pakastimessa.

Gnocchivuoka

1 kg kaupan gnoccheja (Rummo)
100 g chorizoa
2 sipulia
3 valkosipulinkynttä
2 purkkia kirsikkatomaatteja tai mursketta (Mutti)
1 kesäkurpitsa
1 mozzarellapallo
2 dl raastettua parmesaania
basilikaa
suolaa
mustapippuria

Pilko sipulit, kesäkurpitsa ja chorizo ohuiksi viipaleiksi.
Kuullota chorizo, sipulit ja kesäkurpitsa.
Lisää tomaattimurska, lisää suola ja pippuri ja anna hautua 20 minuuttia.
Keitä gnoccheja 5 minuuttia ja valuta.
Pilko varsiparsakaalit ja paahda öljyssä kuumalla pannulla nopeasti.
Lämmitä uuni 210 asteeseen.
Kaada tomaattimurskaseos uunivuokaan gnocchien päälle.
Lisää mukaan varsiparsakaalit ja sekoita varovasti.
Raasta parmesaani.
Ripottele raastettu parmesaani/pecorino ja revitty mozzarella päälle.
Paista uunissa 25 minuuttia ja lisää lopuksi basilika.

Samanhenkinen Soppa365-sivun kautta löytynyt ruokatoimittaja Outi Väisäsen ”koronapasta” on ehkä nopein uuniruoka, jonka tiedän. Simppeliä, talvipäivään sopivaa sapuskaa. Ehdottomasti suosittelen käyttämään Barillan Pecorino-kastiketta. Käytän sitä myös esim. porolasagnessa. Siinä on vähän sellainen pähkinäinen ja ihanan juustoinen maku. Lidlin prosciutto-tortellonit sopivat myös erinomaisesti, toki muutkin käy.

Koronapasta

1 tlk (400 g) valmista pastakastiketta (Barilla Pecorino)
2 dl (ruoka) kermaa
1 pkt (250–300 g) ravioleja tai tortelloneja
1 pallo mozzarellaa (125 g)

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.
Laita pastakastike ja kerma pieneen uunivuokaan ja sekoita.
Sekoita raviolit kastikkeeseen.
Valuta mozzarella ja revi se paloiksi pastan päälle.
Kypsennä pastaa uunin keskitasossa noin 25 minuuttia, kunnes pinta on saanut väriä.
Koristele pasta halutessasi revityillä yrteillä.

Outi Väisäsellä on Samasta Padasta-blogi ja hän on tehnyt kaksi keittokirjaa, joiden kantava idea on tehdä vauvoille ja leikki-ikäisille ruokaa, joka maistuu myös aikuisille tai että samalla kerralla valmistuu sekä pienten että aikuisten ruoka.. Siis pienten lasten perheissä ja mummuloissa kannattaa vilkaista blogia …

Klassikko, jota meillä syödään aika ajoin,  jota tein viimeksi mökillä ja josta onnistuin ottamaan oikeasti hienon ruokakuvan (joka nyt on hävöksissä!!! argh!) on sekin yksinkertaisuudessaan mitä helpoin ruoka. Pehtoorin lemppari pastaruokien joukossa. Tässä on nyt yksi ”parannus” tai tuotemerkki joka kannattaa ottaa huomioon muutenkin. Meillä on iät ajat käytetty HK:n amerikkalaista pekonia, kunnes joku kerta vuosi sitten ostoskärryyn sujahtikin Pirkka ”Suomalaista pekonia”. En oikein tiedä miksi se on parempi, mutta paremmin maistuu. Kokeilehan.

Pasta Carbonara ~Miilunpolttajan spaghetti

suomalaista pekonia
1–2 salottisipulia
1 valkosipulin kynsi

1 muna + 1 keltuainen tarjoiluun
2 dl kuohukermaa
1 ½ dl parmesaani tai peconrinoraastetta
mustapippuria myllystä

1 ½ l vettä
250 g spagettia
suolaa

Paloittele pekoni ja hienonna sipuli ja valkosipulinkynnet.
Kiehauta vesi ja lisää joukkoon spagetit ja suola. Keitä pakkauksen ohjeen mukaan ja valuta.
Laita pekoni pannulle ja anna pannun lämmetä. Kääntele kauttaaltaan.
Sekoita muna, kerma ja juustoraaste keskenään.

Toisesta munasta keltuainen munankuoressa annoksen päälle.
Se kostuttaa ruoan paremmin kun se sekoitetaan annokseen vasta pöydässä.

Lisää valutettu pasta rapean pekonin joukkoon kuumalle pannulle ja sekoita joukkoon kermaseos.
Kiehauta, mutta älä keitä.
Sammuta levy.
Rouhi joukkoon mustapippuria myllystä.
Tarkista maku.
Lisää tarvittaessa hieman suolaa.

Ripottele halutessasi pinnalle tuoreita yrttejä.

 

Jo eilen mainostamani on suoraan Sikke Sumarin keittiokirjasta (työjärjestys ja tekotapa neuvotaan ja perustellaan hyvin).  Ainoa vaan, että hän tekee sen tavallisesta appelsiinista, minä veriappelsiinista. Ja ne on NYT hyviä. Tämä on mitä parhain lihapadan lisuke. Meillä oli possunsisäfilettä karamellisoituna (Jim Lim by Farang palmusokerikaramellikastike) ja timjamilla maustettuna. Nuo Farang-kastikkeet ovat kelpo sooseja, voi vähän oikaista aasialaisissa resepteissä ja tulee hyvää!

Verippelsiini-fenkolisalaatti

1–2 veriappelsiinia
1 pieni punasipuli
4 rkl oliiviöljyä
1 rkl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua
suolaa ja mustapippuria
1 fenkoli
koristeeksi persiljaa ja/tai mintunlehtiä tai fenkolintupsuja

Kuori appelsiinit terävällä veitsellä niin huolellisesti, että kaikki valkoinen sisäkuori on poissa. Tämä onnistuu parhaiten, kun leikkaat pois reilut palat appelsiinin molemmista päistä, asetat hedelmän pystyyn leikkuulaudalle ja kaarrat veitsellä appelsiinin pintaa pitkin ylhäältä alas.

Leikkaa appelsiinilohkot fileiksi niin, että ujutat veitsenterän lohkoja erottavan kalvon ja appelsiinin lihan väliin kalvon molemmin puolin. Viipale irtoaa helposti.

Tee tämä pienen kulhon yläpuolella, sillä appelsiinista tulee puristumaan mehua, joka tarvitaan kastikkeeseen.

Tee kastike appelsiinimehusta ja oliiviöljystä ja mausta se suolalla ja mustapippurilla, sekä tilkalla viinietikkaa.

Leikkaa punasipuli ohuiksi siivuiksi ja lisää siivut kastikkeeseen. Anna tekeytyä hetki. Näin punasipulista haihtuu ärhäkkäin terä.

Leikkaa fenkoli ohuiksi siivuiksi ja lisää siivut kastikkeeseen.

Sekoita kastike appelsiinilohkoihin ja tarjoa persiljalla tai mintunlehdillä koristeltuna.

 

Toisen, vähän tuhdimman fenkolisalaatin ohjeen olen vuosia sitten julkaissutkin meidän Umbrian reissun jälkeen. Samassa postauksessa on muutama muukin hyvä resepti, mm. sitruunapasta!

Aika italialaishenkisiä nämä ohjeeni taas ovat, mutta aurinkoisia. Ja kevättä kohti mennään.

Leposunnuntai

Oikea talvi, lumineen, pakkasineen, aurinkoineen, sateineen tuntuu hyvälle. Tänään ei muuta kuin aikaa, joten ulkonakin olin kellotta, suorittamatta.

Tietokoneen siivouksen ja varmennustallennusten järjestelyjä olen puuhaillut, niin kuin yleensäkin tammikuussa, ja siinä samalla keräillyt kuvia ja tekstejä ruokareseptipostausta varten. Eihän siitä vielä(kään) valmista tullut mutta sen verran jo sanoa että tämä raikas kevättalven salaatti tulee mukaan (huomiseen?) postaukseen. Tänään meidän kahden hengen sunnuntaisapuskalla tämä oli mitä parhain lisuke!

Veriappelsiinit ovat nyt ihan parhaita. Olen syönyt kilokaupalla viimeisten parin viime viikon aikana.

Ja sitten katsottiin leffa: mestari Cheng. YLE Areenassa sen ilmainen katseluaika on jo päättynyt, mutta neljä euroa kyllä kannattaa maksaa. Hyvän mielen elokuva. Se ”lipuu” kauniisti, eikä kauniisti kuvatut Lapin maisemat ole mikään pieni syy elokuvasta pitämiseksi.

Haaveissa


Ihan sama. Ihan sama, vaikka kuinka olen päättänyt olla haaveilematta tulevasta, kaipaamasta parempia aikoja, ikävöimästä kesään… Niin silti.

Tässä kuvassa kyllä symbolisoituu (vai symboloituu? Onko tuollaista sanaa olemassakaan??) paljon. Ajatukset päivän lenkillä suuntautuivat väistämättä kohti tulevaa. No mutta, hyvä oli sää ulkoilla vaikken pyöräilemään vielä pääsekään. Möljällä ja Nallikarissa kuljin, enkä todellakaan ollut ainoa. Ja hyvä oli pikkupakkasessa kulkea.

Mietin pieniä ja pitkiä matkoja; pahimman kerran sorruin sellaisiin ajatuksiin kuin ”voisin käväistä vaikka Langin Kauppahuoneella lounaalla, ja kuvaretkellä Lumijoella, Limingan Arboretumissa, – talvikuvia. Mikseipä?” ja ”Sitteku! Syyskuussa olisi mahtavaa vuokrata Piemontesta tai Como-järven rannalta pieni talo viikoksi tai kahdeksi, voitaisiin lentää Milanoon (miltähän tuntuisi taas lentää!!!), vuokrata auto ja ajella talolle… ” Tai ”Jokohan toukokuussa pääsee Norjaan? – Vadsö ja lintujen kevätmuutto! Ystävien kanssa! Sepä olisi ihan mahdottoman hienoa!”

Tepastelin kotiin kaupan kautta ja laitoin italialaista (hyvää) ruokaa, nautimme pullollisen appassimentoa, kudoin ja totesin, että kotonakin on hyvä.

Tuntuu ihan perjantaille

Tänään oli – vihdoin, onneksi – aamukahdeksaksi kampaaja, joten oli joka tapauksessa oltava varhain liikkeellä; hyödynsin turhankin aikaista nousua ja muistin aikeeni kuvata Oulu-laiva kausivaloissa.. Lähdin hyvissä ajoin kohti kaupunkia ja parkkeerasin Toppilan sataman huudeille. Mutkan kautta Oulu-laivan luo, sarjakuvausta ja sitten äkkiä pakkasta pakoon liki juosten takaisin autolle ja kaupungille.

Kun uusi luottokampaajani oli saanut pehkoni ojennukseen, ajelin kotiin viimeistelemään toissapäivän kuvausprojektin ja jäin kuin jäinkin koneelle: aamun kuvasaalis innosti kokeilemaan. Oulu-laivasta tuli tarinan aihe, ja vakavasti harkitsen, josko tätä vielä jalostaisin ja ensi vuoden joulukorttia kehittelisin… Aika näyttää.

Kun Pehtoori oli jo eilen ilmoittanut, että hän voisi tehdä tälle päivälle jälkkärin (sitruunapaistos – jota olin itse jo monta kertaa netissä katsellut ja harkinnut), oli minun melkein velvollisuus kehitellä tälle päivälle varatuista kuhafileistä jotain vähän spesiaalia. Kun juuri sain kuunnelluksi Lasse Lehtisen ruoka(muistelu)kirjan tulin kaivaneeksi esille häneltä (vaihtoskina LappItaliaan) saamani keittiokirjan (Täyteläistä elämää). Ja sieltähän löytyi kuin löytyikin ohje (ja tarina) ”Kuha Walewskaan”.

”Kuha Walewska on Pohjolaan sovellettu klassisen ranskalaisen keittiön tuote. Alkuperäisessä ohjeessa käytetään merianturan fileitä, tryffeliviipaleita ja hummerinpyrstöjä.
Puolalainen kreivitär Walewska oli Napoleonin rakastajatar. Tämän ruuan mausta päätellen ei tainnut huono ollakaan. Puolalainen sananlasku sanoo: ”Jotta kala maistuisi oikealta, sen täytyy uida kolme kertaa – vedessä, voissa ja viinissä.” Siinä on sääntöä kerrakseen!”

Silloin kun Duchesse-peruna (kermalla, voilla ja keltuaisilla rikastettu perunamuusi) on tehty onnistuneesti, se on kaunis, mukava perunaruusukelisuke lautasen/tarjoiluvadin reunoilla. Minulla se ei ollut onnistuneesti tehty (liikaa kermaa?). Mutta hiiteen kaikki ulkonäköpaineet: muusi kuin myös kala oli hyvää! Oikein hyvää. Ensi kerralla voin sitten hifistellä myös ulkoisilla tekijöillä. 😀

Pehtoorin sitruunapaistos oli hyvää. Yhdessä totesimme, että jonkin keksin kanssa (ranskalaisia vohvelikeksejä?) varmaan perfetto. Eikä tilkka ”vuosikerta”limoncelloa sekään ollut hassumpi makuparin osa.

Kohti uusia haasteita! Huomenna hiihtämään?

Muuttuvia tekijöitä

Tänään oli ajatuksena olla liki koko päivä koneella, tehdä eiliset kuvat asiakkaalle valmiiksi. Ainoa aie poistua kotoa oli käydä Kauppahallissa systerin kanssa lounaskahvilla ja ostamassa kalaa, leipää ja vihanneksia. Noh, nuo tein. Hyvä lounastuokio, ja viikonlopuksi asti riittävästi hyviä raaka-aineita hankittuna. Menipä sen jälkeen asioilla tovi, ja rohkenin hetkeksi ulkoilemaankin. Jokirannassa hyytävässä, kylmässä ja kosteassakin säässä pieni pyrähdys. Mutta kannatti se. Tammikuun kuva on nyt otettu. 🙂

Iltapäivällä sitten huomio vielä ihan muuhun kuin kuviin – johan taas huolen lykkäsi.

Illaksi olen palannut kuvien äärelle, samalla kirjaa kuunnellen.

Valokuvaajan onnenpäivä

Viime vuosi oli minun Muistikuvia-yritykseni tuottoisin tähän astisista. Kuvauskeikkoja ja kuvatilauksia sekä Vastavalon kautta myytyjä kuvia oli suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin vuonna, mutta korttimyynti, erityisesti joulukorttimyynti, oli paljon edellisiä vuosia parempaa. Edelleenkin on kyse lähinnä puuhastelusta, ”työtunteja” ehkä reilun kuukauden edestä, tienestiä sen verran, että yhden objektiivin raskin ostaa, vanhoja huoltaa ja korjauttaa… Eli juuri sopivasti.

Tämän vuoden ensimmäinen kuvauskeikka oli Nallikariin. Ravintolassa on uusia kabinetteja ja bliniviikot sekä nettisivuston uusiminen, joten kuvaajalle oli hommia. Koko iltapäivä sinisen hetken lopulle asti siellä meni kuvaillessa. Nallikarin porukka on tuttua, rotissöörejä kaikki kolme, ja heidän kanssaan on mukava tehdä kuvauksia.

Näköala taitaa olla Oulun ravintoloista paras. Aika huikeita auringonlaskuja siellä voi ihailla. Tänään oli muutamissa pöydissä myöhäisiä lounastajia ja ilta-asiakkaita tuli pari pariskuntaa kun olin lähdössä. Ei tunkua, mutta muitakin.

Se että, olen edes vähän profiloitunut ravintola- ja ruokakuvaajaksi, on mitä mieluisinta. Tänäänkin sain annoskuvausten jälkeen syödäkseni erinomaisesti. Antti-chefin paistama blini oli rapea ja (kuvauksen aikana) jäähtyneenäkin makoisa, sopivan hapan ja täyteläinen. Punasipulihilloke on vertaansa vailla. Pakkaspäivän ruokaa parhaimmillaan.

Nyt on sitten huomiseksi muutama sataa raakakuvaa perattavaksi ja ”kehitettäväksi”, joten toisenkin pakkaspäivän saan kulutettua sisällä hyvällä omalla tunnolla.

Nyt ylös, sano mummi lumessa

Kauan minä vitkuttelin ja keksin kaikkea huushollattavaa, erinomaisen tähdellistä sijaistoimintoa, että voisin perustella sitä, ettei tarvitsisi lähteä ollenkaan ulos. Puolen päivän jälkeen lopetin pakkasen (jota oli kuitenkin vain – 12 C) ja jäätävän tuulisen talvisään välttelyn ja puin kerroksen toisensa jälkeen alle ja ylle ja ULOS. Hiihtämään en sentään lähtenyt. Suojaisissa paikoissa oikeinkin hyvä ulkoilusää, mutta vastatuulessa tuntui, että selkäydinnestekin jäätyy. Pureva vinkka liki sattui kasvoilla.

Mutta aurinkoa ja D-vitamiineja oli tarjolla, joten Hietasaaressa ja Nallikarissa kiertelin ja kuvailin sen verran, että voin kuitata tehneeni pienen lenkin.

Muuta mainittavaa ei sitten ole tullutkaan tehtyä. Pirttipäivä. Kun kerran on mahdollisuus sellaiseen. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tuntuu, että Kiti Kokkonen, tai siis Tanhupallokin,
osallistuu toissapäivän postauksen keskusteluun omalla hienolla kommentillaan,
omalla hurmaavalla olemuksellaan:

”Ei voi koko aikaa jäädä miettimään sitä huonoo juttuu…
Nyt ylös, niinku sano mummo lumessa!”

Insta: https://www.instagram.com/tv/CJ8yxs-Ddth/?hl=fi
tai Facebook: https://www.facebook.com/kiti.  kokkonen

 

Tammikuun valo ja pakkanen

Eilisellä lenkillä taivaalla oli kauniita puuterisia pastellisävyjä. Meri-Toppilan rannasta Möljän aallonmurtajlle on lyhyt matka, varsinkin jo kuvaa tele-zoomilla, mutta eipä väylän yli uskalla kävellä edes pakkasen kiristyttyä. Mutta aurinkoa oli jo näkyvissä ja kamera mukana. Toisin kuin tänään, kun olimme äidin kanssa OYS-reissulla ja puolenpäivän aikoihin palailimme sieltä. Juuri silloin olisi ollut niiiiin hieno aurinko tummansinisten pilviverhojen välissä! Sellainen pakkaspäivän, tammikuun aurinko. Torstaina voisi olla mahikset vastaavaan, silloin sitten kameran ja runsaan vaatetuksen kanssa ulos.

Mökkireissun jälkeen, viikonloppuna ei tullut oikein kunnolla liikutuksi, ulkoilin lähinnä vain pienten kanssa puistossa ja lähimetsässä. Askeltavoitteet ei aivan saavutettuja, eilenkin lenkiltä oli kiire kotiin: innostuin tekemään vähintäänkin runsaan, monen kulholllisen kiinalaisen sapuskan meille. Pienille riitti paistettu nuudeli, vaikka millaisia wokkeja olisi ollut lisukkeeksi. Kasviksetkin suikaloin alusta asti. Mukana muutama uusi kokeilu joista saa hyviä, nopeita arkiruokia. Juniori piti erityisesti yhdestä broiler-soosista. Yritän tällä viikolla saada aikaiseksi koosteen viime aikojen ”uusista” arkiruoista, joita on tullut kokeilluksi, kehitellyksi, kokatuksi.

Ruokaan liittyy myös nyt yksi kuuntelussa olevista kirjoista: Lasse Lehtisen ”Salakapakoita ja tappaiskeittoa”. Se on sellainen omaelämäkerrallinen ruokakirja, joka on mielestäni aika hyvä. Lehtinenhän osaa kirjoittaa, olla sarkastinen, ja hän on todellakin kiertänyt maailmaa ja tutustunut ruokakulttuureihin, joista hän kertoo kytkien ruokakokemukset osaksi, paitsi omaa eläämäänsä, myös osaksi ko. maan tai paikkakunnan historiaa ja yhteiskuntaa  – tekemättä sitä kuitenkaan puuduttavasti. Mitä mainion kirja kuunneltavaksi vähän pidemmän ruoanlaittosession ohessa, – niin kuin minulla eilen.

rhdr

Ja toki nyt illalla olen sitä kuunnellut, kun olen keskittynyt mun riddarin ”kokoamiseen”: nyt on alaosa ja hihat valmiina ja alkaa kaarroke. On kuulkaa hidasta. Ainakin minulla. Ja yhdistelypuuhissa tuli yhtäkkiä takauma: hoksasin, että olen ehkä kerran aiemminkin tainnut tehdä ”riddarin”. Tietämättä, että se ehkä oli islantilainen neulemalli. Se oli vihreä, tosi isotöinen. SIitä ei ole oikein kunnon kuvaa, sillä siihen maailmanaikaan (1985?) ei jokaisesta sapuskasta ja jokaisesta neulotusta villasukasta kuvia räpsitty 😀

Mutta muistin, että se oli sitten usein mulla raksalla ja löytyihän niistä kuvista yksi, jossa sitä näkyy edes vähän. Mikä on kriteeri sille, että neulepusero on ”islantilainen riddari” – ehkä tuo ei sittenkään ole?

Kuvassa olen nuorempi kuin meidän esikoinen on nyt. Tuntuu hassulta. Itse asiassa Tyär taitaa tänään olla päivälleen sen ikäinen kuin minä olin silloin kun sain hänet. Eikä ketään yllättäne, että omasta mielestäni olin silloin paljon vanhempi, mutten todellakaan viisaampi kuin hän on nyt.

Nyt palaan neuleen ja kirjan pariin. Koukuttavat.

”Elämä ei kulje taaksepäin”

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

                     Kahlil Gibran

” … elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.”
Sitä minä vielä tällä iälläkin koetan opetella muistamaan. Kuin myös sen, että tulevasta ei tiedä, eikä sen murehtiminen tai siitä iloitseminen ole hyväksi. Odotukset – tai pelot – aiheuttavat usein sekä pettymyksiä että nykyhetkeen ahdistuksia, jotka saattavat hyvinkin olla turhia.

~~~~~~~~~~~~~~

On kulunut monia päiviä, monia elämässä kiinni olevia, liki huolettomia päiviä tätä vuotta 2021, ja nyt vasta, hiljalleen olen saanut kootuksi tuntoni viime vuodesta. Tilinpäätöksen lopputulema vaihtelee hetkestä toiseen, mutta niinhän elämäkin.

Myötä- ja vastamäkiä jo aika pitkällä taipaleellani on ollut, vaikka olen kyllä tietoinen ja kiitollinen (kenelle?), että enimmäkseen olen saanut kulkea sellaista mukavaa polkua, jossa vaellan aika lailla kevyesti eteenpäin. Vastamäetkin ovat olleet enimmäkseen loivia, terveesti haastavia. Toki on niitä ylittämättömiäkin kohtia ollut; joskus tie on noussut niin jyrkäksi, että sitä noustessa on kaatunut selälleen. Selälleen retkahtamisen jälkeen on vain  noustava, pyyhittävä pölyt, pyyhittävä kyyneleet, rakennettava arki uudelleen ja kierrettävä liian jyrkkä kohta – kierrettävä, koska yli ei ole päässyt.

Kuulostaa helpolta tuo ”noustava ja pyyhittävä pölyt”. Ei se ole helppoa. On kompuroimista, kipua, katumista, kaipuuta, joskus katkeruuttakin, vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti vältellä. Muistan vain pari kertaa elämässäni olleen sellaisia ahdistuksen ja henkisen tuskan jaksoja kuin oli viime vuonna. Syvissä vesissä on aiemminkin tullut kuljettua, niin arjessa kuin juhlassa, äitinä, tyttärenä, mummina, ystävänä, sekä työssä että kotona.

Eikä se ollut ”perkelöityvä korona” (joksi tyttäremme sitä nimittää), joka viime vuoden syvän humplahduksen aiheutti. Syitä oli monia. Eikä kaikki kipu suinkaan ole vieläkään selätetty, ei käsitelty tai pois eletty. Koronan muuttama maailma ja oma arki ovat olleet konteksti, jossa olen kipuillut ja jossa kipupisteet ovat ehkä korostuneet toisin kuin olisivat tehneet jos kanssakäyminen kaikkiin suuntiin olisi ollut mahdollista, vilkkaampaa, helpompaa ja jossa olisi voinut olla pois omien ajatusten maailmasta, elää ja kokea päiviä oman pienen piirin ulkopuolellakin.

Viime vuosi oli siitä merkillinen, etten käynyt ollenkaan ulkomailla. Sellaisia vuosia elämässäni on ollut vain muutamia. En käynyt edes Helsingissä, kesällä tehtiin kahden päivän reissu Tampereelle ja sitten mökkireissut, joita niitäkin vähemmän kuin vuosiin. Siinä kaikki. Oikeastaan matkustelemattomuus ei ole ollut kovinkaan iso juttu. Liekö ennen elämässä on ollut flunssatonta vuotta? – En usko. Viime vuosi oli. Eikä mitään muitakaan tauteja, ei edes hammasremppoja. Toisaalta oli monia vakavia sairauksia, menehtymisiäkin, ystävä- ja lähipiirissä. Koskettaneet, satuttaneet nekin. Tietysti ovat. Viime vuonna vietin lastenlasten kanssa aikaa enemmän kuin edellisinä, paljon enemmän. Äidin kanssa paljon vähemmän kuin edellisinä.

Viime vuonna tein ylipäätään mitään aika vähän. Sukkia tein paljon, ja kuuntelin/luin kirjoja, – ainakin sen verran kuin joskus työkseni. Ruoanlaitto oli aika intohimotonta lähes koko vuoden, ei mitään uusia juttuja, ei ruokajuhlia, ja samaan aikaan sunnuntaiset perhepäivällisetkin hiipuivat puoleen entisestä. Postaukset ovat olleet tärkeä rutiini, vaikka jälki on paikoin kovin kepoista, liki olematonta. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole (ainakaan kovinkaan paljoa) suoltanut tänne kaikkea myllerrystä mielessäni. Aikoinaanhan siirsin oman päiväkirjani ”julkiseksi”, blogiin, juuri siksi, etten vatvo mielenliikkeitäni ja aatoksiani kirjallisesti paperille. Se ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle. Tämä postaus olkoon yksi satunnainen poikkeus tästä ”vatvomattomuudesta”.

Mielessäni olen miettinyt, pohtinut, ahdistunut, voinut huonosti. Olen itkenyt ja valvonut. Oma riittämättömyys, välillä myös raastava tunne, että olen tehnyt jotain, ehkä paljonkin, väärin, että olen itse syypää tapahtuneisiin ovat saaneet tärisemään. Sitten kun ahdistus on hiipunut, kun olen tehnyt töitä asioiden kanssa, setvinyt asioita, olen osannut olla itselleni reilu, olla syyllistymättä. Kuinka paljon olenkaan oppinut itsestäni, lapsistani, äidistäni,  – eikä se kaikki, minkä olen löytänyt ole ollut mitään mieltä ylentävää. Kulkeminen, pahan olon polkeminen pois Oulun seudun pyöräteillä liki 5 000 kilometrin aikana ovat auttaneet, merenrannassa vietetyt tunnit, siipan kanssa vietetyt illat ja itketyt yöt, runojen ja kirjojen lukeminen, kaiken maailman ´self help´ -opukset ovat saaneet tajuamaan, että olen pelännyt eniten sitä, että minulla ei ole merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Olen miettinyt, että kunpa en välittäisi, kunpa en huolehtisi, kunpa en rakastaisi. Kunpa osaisin olla enemmän ”irti”.

Hyvää on tehnyt pääsy patikoimaan Lapin kairoille, kuvaamaan, hengittämään ja väsyttämään itsensä korkean taivaankaaren alle …  Kaikki puuhastelu ja varsinkin kuvaaminen on tehnyt hyvää. Ukkelin myötäeläminen kaikessa tässä on ollut tärkeää. Puhuminen on tehnyt hyvää. Kertominen ja kuunteleminen. Ystävät ja vertaistuki – me äidit ja tyttäret… Taas uskon että on minulla merkitystäkin.

Tänä vuonna taival näyttää kulkevan edellistä tasaisemmissa maastoissa, rotkot ja ylämäet on kierretty tai noustu, poutasäätä on luvassa. Kyllä tämä tästä: yritän olla ”elävä nuoli” ja toisaalta ”taipua riemulla”.

Valkenemisen aikaan

Hän meni suuren seinäkartan ääreen, sen jossa näkyi Muumilaakso ja rannikko ja rannikon edustalla olevat saaret. Hän kiipesi tuolille, niin että ylettyi kauas avomerelle asti, ja työnsi kuononsa aivan liki yksinäistä pilkkua, joka näkyi valkoisen tyhjyyden keskellä. – Siinä se on, mumisi Muumipeikon äiti.  

– – Äiti laskeutui lattialle. – Joskus tarvitaan aikaa, hän sanoi. – Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee. 

                              (Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

 

 

Aamuvuorossa tänään mummin hommiin. Apsu, aamuvirkku, hereillä jo tosi aikaisin ennen iskänsä työvuoroon lähtöä. Ehdittiin katsella aamupiirettyjä ja pelata Afrikan tähteä ennen kuin pikkusisarensa nousi heräilemään. Hänellähän se tähän todellisuuteen siirtyminen kestää hyvinkin puoli tuntia, eikä mikään voisi mummin mielestä olla mukavampaa kuin sylitellä pientä, siinä kietoutua tammikuun pimeään aamuun, odotella hiljalleen päivän valkenemista, ryhtymistä aamutoimiin, kaksivuotias tiiviisti sylissä.

Ja entäs aamiainen: jos mahdollista Eevis nauttii (kuten veljensäkin) pitkästä, hitaasta aamupalasta. Se (= yhden ruisleipäviipaleen ja pienen murokipollisen syöminen) saattaa kestää hyvinkin puoli tuntia. Mikäpä siinä. Carpe diem, hokee mummi hiljaa mielessään ja on oikein tyytyväinen. Katselee ja kuuntelee pieniä.

Sitten vielä pelataan vähän, hiljalleen puetaan ja tehdään suunnitelmia koko aamupäiväksi, siksi ajaksi, jonka isi on töissä. Ihan ekana päätetään, että Eeviksen päikkärit siirretään tunnilla (”muu” – sanoo Eevis ja tarkoittaa että ”minun”) ja että mäkeenhän sitä mennään. Puetaan välipuserot, onhan kuitenkin melkein kymmenen astetta pakkasta, etsitään rukkaset, laitetaan toppapuvun renksut kohdilleen, etsitään varastosta liukurit ja eikun ”tarhan puistoon”! – Jee!

Puistoon rakennettu (aika vaatimaton) lumilinna vei huomiomme mäenlaskun jälkeen. Kuinka ollakkaan, mummi kehitteli linnaan ja sen pieniin huoneisiin tarinan. Pienet olivat mukana ihan kympillä: oltiin linnan keittiössä (jonne ensi kerralla tuodaan mukanamme kuumaa mehua ja pieniä kaupan munkkeja, – niin päätettiin), kiivettiin (20 cm) linnan torniin, jossa oli hyvä nukkumapaikka, linnassa oli myös sauna ja uima-allas, jossa Eevis ”uikin” ja sitten kirjastohuoneessa oli tietysti!!!! salakäytäviä. Myös linnan muurit olivat tärkeässä osassa meidän tarinassa. Ja tunnin touhuamisen ja tarinoinnin jälkeen se oli tietysti mummi, joka oli luuseri ja halusi lähteä jo sapuskan tekoon. Ja kyllä puikulaperunat raejuuston ja kinkkusuikaleiden kanssa maistuivat ihan yhtä hyvin kuin isälleenkin neljännesvuosisata sitten.

Iltapäivä ja ilta ovatkin sitten kuluneet vähemmän seikkailullisissa merkeissä. 🙂

 

Mummina

 

”Mummi! Mummiiiii!!! Mummi! Mummiiiii!!! Tuu jo!”

Leppeä sää, kaunis metsä, parasta mahdollista seuraa. Tuntuu, että nähtiin hyvin pitkän ajan jälkeen, että nähtiin ”nyt vasta”. Joulun pyhinä nähtiin vain kaikkien muiden seurassa ja ruoanlaiton ja nauttimisen ohessa, mutta tänään oli mummilassa aikaa monta tuntia, ihan vain keskenään, ihan vaan neljästään.

Kaikki kuulemiset vaihdeltiin, mielialat tunnusteltiin, leikittiin, syötiin ja ulkoiltiin. Ja erityisesti papan iloksi palattiin muistoihin – jopa neljännesvuosisadan taakse, jolloin oltiin konsertissakin. Tööt, tööt – — Silloin samoissa sävelissä omien lasten kanssa, nyt näiden pienten kanssa kotiolkkkarissa.

Jos olisi ollut reipas, olisi voinut lähteä lähiladulle pienelle iltalenkille, mutta kun oltiin iltapäivällä saatu ruoka syötyä Juniorin palauduttua töistä ja haettua pienet, notkahdin koneen äärelle lukemaan uutisia. Taas olen sortunut niihin…

Ja sitten telkkarin ääreen katsomaan Areenasta ”Sisäilmaa”. Siinä on kaltaiselleni valtionhallinnossa uransa tehneelle kummasti tangeeraavia kohtia… tulostavoitteet, sisätilaongelmat, projektipäälliköt päivän kokemuksella, bonuspalkkauksen käsittämätön jyvitys, uupumukset, kaikki loputon kehitysjargonia, hypermahdollistaminen ja kuitenkin myös yhteisöllisyys. Ja paljon muuta. Olkoonkin, että on vähän överi, mutta hienoja roolisuorituksia on hyvä katsoa.

Mummin elämässä tai mummin ”arjessa”, siinä hetkessä kun on mummi, kun pari pientä on läsnä ja vaatii läsnäoloa, ei ole moisia ongelmia, mutta yhteisöllisyyttä ja haleja on! Koronasta huolimatta on haleja. On mahdoton kuvitella päivää Eeviksen kanssa ilman haleja, sylittelyä, kädestä pitämistä, yhdessä piirtämistä ja laululeikkejä.

Ja huomenna jatkuu! 🙂

Kaamos on ohi, – ja aika palata

Here comes the Sun!

Kaamos on ohi. Saariselällä aurinko nousi tänään ensimmäistä kertaa reiluun kuukauteen. Emme jääneet odottelemaan ensi säteistä Kaunispään huipulle tai muuallekaan mökkimaisemiin, vaan lähdimme valoa vastaan, valoa kohti. Aamuyhdeksältä hyvästelimme nuorenparin joka jäi etätöihin ja -opiskeluihin, hiihtämään ja juoksemaan sekä tietysti nauttimaan Hangasojan verkkaisesta elämänmenosta.

Sinnekin kyllä jo myöhään eilen illalla kantautui maailmalta uutisia, joita oli vaikea uskoa todeksi (USAn vaalimellakat) ja jotka taas lisäävät huolta omassa maailmassakin (Oulussa koronaa kolmessa palvelutalossa). Näistä huolimatta kunnon unet ja aamulla toimeksi jotta pääsimme kotimatkalle.

Me näimme tänään auringon – ensimmäisen kerran tänä vuonna!

Yläpostojoella se oli vasta aavistus taivaanrannassa, mutta Napapiirille tullessa jo vilahti melkein kokonaisena näkyvillä.

Matka taittui joutuin, kehuisinko taas Kemi – Oulu -väliä? Voisinpa vaikka: on se niin hyvä nyt. 🙂 Hyvissä ajoin oltiin kotona ja poikkeuksellisen pitkän (10 vrk) poissaolon jälkeen paluu ruotuun. Ja paluu myös vähän toimeliaampaan, säännöllisempään elämänmenoon kuin on tänä vuonna vielä on ollut. Mutta nyt unirytmi ja ruokarytmi (ja -määrä) taas entisiin uomiin. Onneksi Oulussakin on mukavan talvista. Päivä kerrallaan, kiirehtimättä, tässä hetkessä … vuosi on jo hyvällä alulla.

Pienimuotoinen loppiaiskaronkka

Loppiaisen vietto. Sille monia syitä ja tapoja. Muistatkos historialliset, paljolti raamatulliset syyt sen takana? Eiväthän ne ensi sijaisesti ole mitenkään ”joulun loppumiseen” liittyviä. Täällä kertaus KLIKS

Täällä Hangasojan varressa loppiainen on tänään ollut kovin heikosti esillä. Melkein kaikki tontut ja enkelit ovat kyllä jo päässeet vuosilomalle, mutta joulu/kausi/kaamosvaloista en ole suinkaan luopunut.

Eikä meillä ole täällä edes mitään joulun ruokia modistettunakaan. TOsin pienimuotoinen loppiaiskaronkka on vietetty. Tai noh, meitä on ollut neljän hengen poppoo ruokapöydässä syömässä, syömässä hyvin. Loppiaiskaronkka Hangasojan malliin.

Meidän loppiainen on tänään ollut hiihtoa, käristystä ja takkatulta. Tietysti sauna ja jälkkäri. Parasta, että tytär ja J. tulivat. Alunperin meillä piti olla vasta huomenna ”vaihto läpsystä Rovaniemellä”, mutta nuoret tulivatkin jo tänään tänne ”ylös asti”. Mikä on tietysti vain mukava.

On siis viimeinen ilta tällä rupeamalla täällä. Ja – tehän tiedätte – harmittaa jo nyt. Mutta toisaalta: kotona on tiedossa hyvää seuraa pariksi päiväksi. 😉  Eletäänpä tässä hetkessä ilolla.

Takassammekin on tunturin, Nattasten profiili ja alareunassa virtaa oma tunturipuro.

Loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Tre kronor – miten liittyvät yhteen?

Ladulla

Ilta on taas.
(kuva eiliseltä iltapäivältä Aurora-polulta)

Päivät kuluvat mökkielossa nopeampaa tai ainakin ne tuntuvat lyhyemmiltä kuin kotona. Varmaan siksikin, että yöt (yöunet) vievät täällä osan vuorokauden ajasta. Yötä (= unta) on tunnin, pari enemmän kuin Oulussa. Tänäänkin hereillä vasta pitkästi kahdeksan jälkeen. Sehän on vain hyvä.

Kipristelevästä pakkasesta ( – 15 C) ja pikkuisen purevasta tuulesta huolimatta tänäänkin hiihtopäivä (Saariselkä – Hirvaspirtti – Välimaa – ja pätkä kohti Rumakurua), joten tämän talven eka kymppi tuli täyteen. Eikä (kuten kuvista voisi luulla) ollut mitään tasamaan hiihtoa. Oli enimmäkseen tiukahkoa nousua tai hulppeaa laskua.

Ja siellä oli niin kaunista. Tuntui, että jokaikinen puu, petäjä, koivunkäkkärä, kelo, aihki, mänty ja risupuska oli erikseen huolillisesti koristeltu. Niiden symmetria, niiden epäsymmetria, pienuus ja suuruus, jyhkeä tai pikkuruinen olemus olivat juuri oikeanlaisia, omanlaisiaan, sopivia ja sopusuhtaisia siinä kohdassa. Monta kertaa mielessä välähti sanapari ”ikiainen metsä” tai ”Lapin luonto” tai sitten ”maailma on kaunis”, ”kaukana kavala maailma”, ”kaikki on hyvin”, ”kuinka minulle tämä on suotu”.

Ja sitten taas teputtelin tunturin rinnettä ylös päätäkseni laskemaan vauhdilla alas. Ei ollut kylmä, ei tuntunut tuuli.

Illansuussa yli viikon kestänyt aika tarkka karanteeni rikottiin ja käväistiin Partioaitassa, Kuukkelissa ja rohjettiinpa vielä ravintolaan syömäänkin. Pirkon Pirtissä kävimme pizzalla, eikä siellä meidän, tarjoilijan ja kokin lisäksi sitten muita ollutkaan.

 

Kaunis kaamos

Olin tänään kahteen otteeseen kameran kanssa tuntureilla. Ajatuksena kuvailla aamun tähtitaivasta ja iltapäivällä valon ja värien hiipumista pimeään iltaan. Mutta taivas vetäytyi jo aamulla pilveen, ja samalla pakkanen laski (- 20 C -> -13 C), joten ei kuulaita ja kirkkaita värejä, mutta silti niin kovin kaunista. Aurinko ei vielä nouse, mutta onhan meillä kuu!

Melkein haloilmiö kehittyi Iisakkipään taakse kymmenen jälkeen, mutta pian taival kävi tavallisen harmaaksi, maisema pehmeni …

Iltapäivällä kävin vielä kävelemässä vanhan tutun Aurota-polun, jonne nyt on laitettu valaistuskin. Huurteiset puut kauniita, metsäreitti liki sadunomainen. (Kuvat vielä purkamatta…)

Siivoilin vähäsen, sauna ja sapuska ja sitten taas telkkarin ääreen. Green Book (nimi ei kyllä ole oikein onnistunut… tai ei ainakaan kovin informatiivinen) kannatti katsoa. Mietin kovasti millä sanalla sitä kuvaisin, – ehkä ”hieno” voisi olla oikea. Ei hienosteleva, päinvastoin, vähän roisikin, hauskakin, humaani, hyvä leffa. Ja siinä ohessa valmistui riddarin toinen hiha.

Kelpo maanantai.

Jäimme kaamokseen

Pakkasaamu. Oikeastaan juuri sellainen, johon täällä on vuodenvaihteen tienoolla totuttu.

Meillä ei ollut kiirettä ulos, vaan aamupäivä kului jäähyväisbrunssiin. Ystävät lähtivät paluumatkalle Ouluun, – meillä mahdollisuus jäädä mökkieloon vielä vähäksi aikaa. Ja ensimmäistä kertaa tällä mökkijaksolla pilvetön taivas, joten olihan minun päästävä katsomaan iltapäivän hetkeä, jolloin aurinko horisontin alapuolelta saa taivaankannen väreihin. Pakkasta oli sen verran (-20 C) että minun oli helppo myöntää itselleni vapaapäivä hiihdosta.

Kauniit, pehmeät pastellisävyt läntisellä taivaalla, etelässä enemmän oranssia ja punaista, enemmän draamaa ja tummiakin sävyjä.

Vaikka alhaalla olikin parikymmentä astetta pakkasta, ei Kaunispään laella ollut kymmentäkään ja kyllä pieni (= vanha) laskettelija minussa heräsi ja halusi mäkeen.

Viime vuosi oli pitkään aikaan ainoa, jolloin en ollut yhtään päivää mäessä. Me olimme mökillä tammikuun lopussa, ja sitten – sattuneesta syystä – keväthankien ja parhaiden rinnekelien aikaan kotoilimme Oulussa käymättä lähelläkään mökkiä ja laskettelumahdollisuuksia. Tänään olisi voinut lasketella ihan mainosmaisemissa. Ja aika paljon rinteissä näytti väkeä olevankin. Ehkä tänä vuonna ….

Nämä maisemat auttavat pysymään hetkessä, nauttimaan tällaisista päivistä.

Ilta on nautittu mökkielosta: telkkarista, ruoasta (keräilyeriä kylläkin), saunasta, lukemisesta, kuvailuista (haastekuva vaati tekemistä), kutomisesta. Tekemättömyydestä.

Puuterilunta ja tähtipölyä

Päivämäärät ja viikonpäivät ihan hukassa, mutta väliäkös sillä. Ei täällä pohjoisessa näinä päivinä niin väliä. Kunhan liikutaan ja syödään hyvin. Hyvä unikin on Lapissa luontaisetuna, jollaista ei kotioloissa useinkaan ole.

Meidän neljän hengen seurue vietti pitkää aamiaisbrunssia niin kauan että pimeä vaihtui jo hämäräksi, ja sitten olikin jo aika lähteä ulos. Pikku pakkanen, pilvinen sää. Mie lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, ja sieltä suksilla kohti Luttotupaa. Eihän siellä vielä ladut ihan priimaa ole, ei ”konelatuja”, mutta hyvin se melkein kymppi hurahti.  Hyvää tekevä ulkoilma, yksikseni vailla isompia ajatuksia sivakoin omaan tahtiini. Oli hyvä.

Mökillä kauden viimeinen? glögihetki mökkiterassilla jonne toisaalla ulkoilleet ystävät ja Pehtoorikin olivat jo tulleet. Pientä suolaista ja jaksoimme sitten saunoa. Värkkäilin ruokaakin, pääruokana pottuvoita ja paistikäristystä (kolmas päivä peräjälkeen pororuokaa, mutta mikseipä? 🙂 ) Meidän pororuoka täällä on lähtiruokaa – suoraan tuottajalta Menesjärveltä. Alkuun sitten jotain ihan muuta kuin lähiruokaa: Lidlin karpalohyytelöä ja persimonia – ei kummoisia tekemisiä vaadi. Jälkkäriksi jotain niinkin ihmeellistä kuin hillarahkaa ja suola-karamellisoosia.

Ja niinhän vielä kolmaskin ilta riitti juttua, vaikka ”vieraisiin pöytiin” huudeltiinkin. Ollaan pidetty turvavälejä, sillä turvallisuus on nyt tällä porukalla erityissyistä tarpeellista…

Lasten kanssa chattailyä, järjestelyjä ja sitten vielä arkastelinkin: pahviin tähtikuvio, sen teippasin objektiivin eteen ja kuvailin valonauhoja pihapiirissä.

 

Tähtipölyä elämään! Sitä tarvitaan!