Valoa on jo näkyvissä!
Valoa, iloa, toivoa ja kaikkea muuta hyvää ensi vuoteen.
Summaamassa vuotta
Ladulla ajatuksia
Marko Leinon kirja ”Joulutarina” sopii hyviin kaamosajan yksinäisille hetkille luonnossa, jos niissä nyt ylipäätään mitään kuunneltavaa tarvitsee. Mutta on kirja hyväkin: se tuo rauhaa, varsinkin jos se on sopiva tilanteeseen. Joulutarina oli eilen ja oli tänään hiihtolenkin menomatkalla, palatessa en enää kuunnellut. Jäin miettimään viisaan kirjan sanoja.
Pieni Nikolas miettii veneessä matkalla kotisaareltaan mantereelle jäätyään orvoksi …
Ehkä kaikki ihmiselämässä ei olekaan niin musta-valkoista,
ehkä ei olekaan olemassa yksiselitteisesti onnellisia tai onnettomia tapahtumia.
Ehkä ne vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin kulkevat käsi kädessä:
niinkuin onnettomuus saattaa synnyttää muassaan hyviä asioita,
niin myös onni saattaa kätkeä sisälleen ikävyyksiä.
Ehkä mitään elämän sattumuksia ei pitäisikään edes yrittää luokitella heti niiden tapahduttua,
vaan katsella niitä vasta ajan ja välimatkan päästä.
Ehkä ne vasta silloin pystyy näkemään kokonaisuutena,
ehkä vasta silloin pystyy punnitsemaan, kumpaa tapahtunut loppujen lopuksi piti enemmän sisällään,
hyvää vaiko pahaa – vai kenties molempia samanveroisesti.
Tuollaisia minäkin olen tässä vuoden lopussa miettinyt, miettynyt kulunutta vuotta ja miettinyt millaisen ”loppulauseen” siitä tänne kirjoittaisin. Ehkä en tänään tai huomenna sitä teekään, ehkä vielä koetan nähdä kokonaisuutta selvemmin… Historioitsija minussa allekirjoittaa Nikolaksen pohdinnat, ja annan vielä aikaa pohdinnoille.
Leinon ”Joulutarina” on luokiteltu lasten ja nuorten kirjaksi, – en oikein ymmärrä miksi. Tai sitten pitäisi kuunnella/lukea enemmänkin nuorten kirjoja?
Hiihtäminen oli tänään eilistäkin mukavampaa. Pienen ohikiitävän hetken se tuntui ihan sujuvankin. Ja aamun sinisessä hämärässä, hyväkuntoisilla ja luistavilla laduilla oli tilaa ja mukava hiihtää.
Vuodenvaihteessa
Muistuipa mieleen kuluneen vuoden alusta yksi hiihtolenkiltä paluu, vähän sellainen ”sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” -juttu. Se oli se päivä, jolloin Suomen ensimmäinen korona-tartunta kirjattiin, ja juuri Saariselällä olleella henkilöllä. Silloin meillä oli jo monta muutakin huolta olemassa – mutta eipä tiedetty, mihin kaikki vielä johtaisi. Ja eihän mikään ole mitenkään päätöksessä, aika kuluu edelleen, edelleen elämänmeno muuttuu. Olin vähällä kirjoittaa ”elämä jatkuu”, mutta se ei nyt oikeastaan sovi tähän. Tänään on joulun alla menehtyneen ystävän hautajaiset Oulussa.
Ajatuksissa on ollut sekin, mutta muutoin tänään on ollut hyvä, leppoisa päivä. Ja jotain yhteenvetojakin vuodenvaihteeseen liittyen kuitenkin tein, vaikka ”loppulause” siirtyköön.
Mm. Instagram-tilini TOP Nine -kollaasi.
Kiitokset kaikille seuraajille ja tykkääjille. Instagram on minulle ennen kaikkea kuvien julkaisukanava, vähän sellainen markkinointijuttu. Tai siellä siis yritän osoittaa, että osaan kuvata. Insta-stoorit taas ovat vähän sellainen ”mini-blogi”. Siellä on hyvin satunnaisesti, hyvin vaihtelevia, aika lailla henk.koht. juttujakin – ihan ilman mitään ”linjaa”.
Tuulestatemmattuja juttuja seuraavat …
Facebook-julkaisuista olenkin melkein luopunut, mutta blogi on ja pysyy. Edelleen samanlaisena tajunnanvirtana ja kuvakavalkadina ja reseptiarkistona, ja toivottavasti joskus taas myös matkapäiväkirjana. 😉 Kaksitoista vuotta päivittäin juttuja ja kuvia. Kahdelta ensimmäiseltä ei ole tilastoa, mutta tässä sekä vuosittaiset että keskimääräiset päivittäiset vierailut.
Jos seuraavan vuorokauden aikana blogiin tulisi 1039 vierailua, tämä vuosi 2020 olisi kolmanneksi paras kaikista. Nyt vähän sellainen jaettu pronssi. 😀 Vaikka eipä tässä mitään kilpailua. Ihan itsekseni tätä puuhastelen. Yhteensä näyttökertoja on 1 277 627 ja kommenttejakin jo melkein 13 000.
Mihinhän suuntaan huomenna hiihtelisi?
Hiihtokausi avattu!
Tänään kävimme hiihtämässä. Kunhan ensin ennätyspitkiltä yöunilta olimme heränneet ja muutoinkin käynnistyneet.
Molemmat lähdimme omalla suunnallamme, ollaan niin eritahtisia hiihtäjiä, että parempi kulkea omia latuja. Eikä itseksekseen olokaan ole pahitteeksi. Varovaisesti aloittelimme: Pehtoori melkein paliskunnan poroaidalla asti, minä Prospektorin lenkillä. Sää mitä parhain, minun latuvalintani vähän huono sikäli, että osa reitistä oli vielä ”huollon ulkopuolella” eli latupohja oli lanattu, mutta ei ajettu latu-uria. Luistelijoille soppeli, mutta minun perinteinen, aika vaatimaton hiihtotyylini olisi suonut ladut. Noh, onneksi iso osa reitistä kuvan kaltaista. Ja kuten huomaatte, täällä ON aika pimeää. Kuvan otin noin klo 14.
Valaistun ladun osuudella oli aika paljonkin hiihtäjiä, mutta ei todellakaan mitään ”turvaväliongelmia”. Vastaantulijoissa kiinnitin kadehtien huomiota pieneen, noin 5-6-vuotiaaseen reippaaseen hiihtelijään joka oli isänsä kanssa ladulla, ainakin 2 – 3 km lähimmältä parkkipaikalta Piispanojan varrella… Ja siellä tämä pieni topakasti hiihtävä lapsi sauvoi menemään ja lauloi kirkkaalla lapsen äänellään ”Pöydän päälle veitikkaiset rientää, veitikkaiset, syövat paistia ja juovat lientä, juovat lientä …” Ei ole minua koskaan hiihtäessä laulattanut. No ei kyllä paljon laulata muutenkaan. 🙂 Mutta lapsen ilo!!
Saunomisen, sapuskan ja leffan (Teräsleidit – kannatti katsoa), jonka ohessa kirjoneulejumpperi ylsi jo kainaloihin asti, jälkeen olen perehtynyt Helmet-lukuhaasteeseen. Moni tuttu on siihen osallistunut edeltävinä vuosina, ehkä minäkin ensi vuonna. Onko joku muu sitä harrastanut? Kokemuksia? Serkkuni Vilmaajat vol 6. -kuvaushaasteeseen olen jo lupautunut. Paljon muuta en taida luvatakaan, en aio muuhun lupautua.
Loppuvuoden lomalle
Jos minä odotin joulua, niin odotin minä tätäkin.
Mökkimatka, mökkitie, mökkipiha, mökkilumityöt, mökkisauna, mökkiolo, mökkitakka – –
Nyt on hyvä. Vähän sellainen ”lomalla omasta elämästä” -fiilis.
———————
Pehtoori oli jo eilen iltasella laitellut auton, sukset yms. yms. valmiiksi, minä kamerat ja kamppeet, joten aamulla sitten enää vain useamman ruokakassin pakkaaminen mukaan, jotain sentään jätettiin tyttärellekin, joka jäi kotikotiin koodailemaan…
Nyt sitten oli sekin ilo, että Oulu – Kemi väli oli (melkein) valmis. Lussakkaa menoa, ei kyllä ollut paljon liikennettäkään, mutta nyt oli mellevä ajella. Kovin oli aamusella pimeää, vaikka hanget sentään vähän valaisevat. Jo heti Napapiirin pohjoispuolella, heti puolenpäivän jälkeen alkoi uudelleen hämärtyä. Kaamoksen etelärajahan kulkee Sodankylän ja Rovaniemen välissä, vähän Napapiirin pohjoispuolella, joten aika lailla hämärää matkantekoa lähes 500 kilometriä. Mutta kyllä se taas kannatti.
Mökillä pikkupakkanen, oikeastaan vuodenaikaan nähden aika vähän lunta, toki ihan lumitöitä tehtäväksi asti. Ulkona olisi voinut olla kauemminkin. Huomenna sitten. Nyt on aikaa täällä. Kaamos kietoo hellään huomaansa.
Katse jo huomisessa…
Vielä yksi pyhä. Yksi sunnuntai kaikkien juhlapyhien jälkeen.
Auringon häivähdys, joka sääennusteessa luvattiin, näkyi vain sääkartoilla, ei livenä. Todellisuudessa oli pieni pakkasmyräkkä, mutta kyllä sekin tuntui oikein hyvälle, varsinkin kasvoille, eikä häirinnyt liikkumista. Hyvä kirja kuuntelussa piti ajatukset muissa maailmoissa, mikä oli hyväksi. Huoli, joka sitten osoittautui oikeastaan aika turhaksi, pysyi taustalla.
Iltapäivällä jo hyvä mieli. Pienetkin olivat vielä tänään täällä syömässä. Koetin keksiä ruoan, johon saisin upotettua mahdollisimman paljon kaikkia jouluruokien jämiä: siispä tarte flambee porolla, lohella, punasipulilla, etc… Viisi pellillistä niitä tuli. Onpahan moneen ruokakuntaan evästä huomiseksikin. Tosin minusta tuntuu, että minun lihansyöntikiintiöni on nyt moneksi päiväksi täytetty. Nuudelikeitto tai ehkä sitten kuitenkin notskimakkara? – Huomenna jo mökkipuron rannalla!
Hiljalleen joulusta luopumista
Tapaninpäivä, lauantai. Juuri nyt tuntuu, että näitä pyhiä on nyt vietetty tarpeeksi. Tänään vielä joulun tuntua, saimme vävykokelaan rääppiäispöytään, johon kyllä jotain uuttakin twistiä värkkäilin, – sellainen mukava ”jatkotunnelma”.
Nautimme kandivalmistujaissamppanjan (toinen kerta tänä vuonna, ensin Tyär, nyt poikaystävänsä), juttelimme hiihdosta, Lapista, joulusta, ruoasta, viinistä, maailmanmenosta, tv-sarjoista – leppoisasti aika kului, joulu hiipuu hiljalleen … . Ja minusta oli hyvä merkki, että hetken tauko, hiljaisuus, ei ollut vaivaantunutta, kunhan vain tovin tauotimme.
Tänään jo ehdin kunnon lenkillekin. Kyllä se vaan on hyvä: ulkoilma ja kulkeminen, yksin olo, pakkanen, …
Nyt on aika vetäytyä takkahuoneeseen, olla, ehkä kuunnella kirjaa, ehkä kutoa, tai vain olla … Joulun lopulla. Ehkä ensi viikolla taas virkistyn blogin pitoonkin. 🙂 Nyt on ollut niin paljon kontakteja, tekemistä ja ruokapöydän äärellä ja ympärillä oloa. Epätavallisen vilkasta minun elämässäni. 🙂
Joulupäivä, ei niin perinteinen
Joulupäivä on meillä usein ollut pyjamapäivä, rauhoittumisen päivä. Oleilua ja hyvää ruokaa…
Tänä vuonna joulupäivä on ollut ilon päivä.
Aika hyvää ruokaakin, mutta ei juuri oleilua.
Pienet tulivat tänään paitsi syömään ja ”oleilemaan” myös katsomaan mitä tontut olivatkaan eilen tänne mummipapalle heitä varten jättäneet. Ja se ilo!
Afrikan tähti, Pipsa Possu (monena versiona), Hakkarainen, Mario (legot), My Little Pony, kirjat, pussilakanat, puserot, yöpuvut … Apsu jopa innostui leikkimään niin ettei edes jälkiruoka saanut palaamaan takaisin ruokapöytään. Ja tämä on kyllä ensimmäinen kerta ikinä, että poika jätti täytekakun, suklaat ja mehut väliin… Ja samaan aikaan pikkusisarensa piti – taas kerran – ihan omaa showtaan.
Karpalo-valkosuklaakakku oli hyvääää…
Ja nyt joulumummi lähtee nukkumaan pois univelkojaan – – enää ei joulujännitys huomenna herätä aamuvarhain. 😀
Joulu on nyt!
Onpa meillä ollut kilttejä lapsia. Tai siis aikuisia. Tänään jouluaatto aikuisten kesken. Levollista, leppoisaa, herkullistakin.
Perinteisin menoin, paitsi ei joulukirkkoa, milloinhan se on edellisen kerran jäänyt väliin? Siitä on kauan!
Muutama uusi makumuistokin syntyi. Tykkäsin rauhasta, levosta, olosta, siitä, että kaikki olivat tyytyväisiä, levollisia. Hyvä näin, näinkin.
Ja huomenna! Huomenna täällä on kaksi pientä joulun tuojaa… Siitä huolimatta, – ehkä en kuitenkaan joulutäpinöissäni herää aamuviideltä kuten tänään. Tai ehkä herään, – ihan sama. On joulu.
Joulutontut tulevat huomenna.
Heidän myötään toivottelen hyvällä tavalla muistorikasta joulua kaikille.
Joulutervehdyksiä
Jouluinen tervehdykseni vanhasta Oulusta!
Tai paremmin palasista kootusta Oulusta…
Näin tunnelmalliselta ei Kauppahallin tienoilla aamulla siellä käydessämme näyttänyt. Vesisateinen, pimeä päivä on nyt hiljalleen kuivahtamassa ja sade muuttumassa lumeksi. Jouluntunnelmaa on onneksi kotona.
Tänään on ollut myös joulutervehdyskäyntien aika. Poikkeusaikana, poikkeuksellisella kokoonpanolla kävimme vain kaksistaan äitiemme luona: Caritaksessa aamupäivällä ja Jäälissä iltapäivällä.
Nyt on huomisen pöytäliina silitetty, pöytä katettu ja koristeltu, lasit kiillotettu ja iso osa (hyvin perinteisistä) jouluherkuista jo tehty, vain viime hetken viimeistelyä vaille valmiiksi. Hiljalleen rauhoitun jouluun …
Tonttuilua
Johan taas tonttumaailmassa elelen… vaikkei ole pieniä kavereina seikkailemassa satumaailmassa. Ulkona aamupäivän lenkillä ei ollut mitään intoa kantaa kameraa mukana, kovin vaikealta tuntui minkään jouluisen näkymän tallentaminen, joten hain joulutunnelmaa kotoa.
Kuvan keskellä oleva joulu-Beetle (mummin! – hihkui Eevis sen nähdessään), jossa on joulukuusi katolla ja kirkkaat valot, on uusi minun touttumaailmassani, ja viimeksi kun pienet olivat täällä, Apsu aika nopsasti omi sen leikkeihinsä. Kun sitten joulusukasta löytyi Aku Ankka ja Eeviksellä oli nalleni huollettavana, lapset painuivat peiton alle jouluauto mukanaan lukemaan ja leikkimään. Kuinka paljon sitä itsellä tulikaan pentuna taskulampun kanssa peiton alla luettua Aku Ankkoja ja Tiina-kirjoja! Joulu-Beetlestä on moneksi!
Surkeasta, aika lämpimästä, kelistä huolimatta on kyllä aika jouluista ollutkin. Taas pari kassillista tarpeita joulupöydän herkkujen loihtimiseksi ja viemisiksikin. Jalostin tarpeista mm. ison tähtipullan ja täytekakun, jonka toki viimeistelen vasta aattoaamuna.
Kattaushommia, menun kirjoittamista, koristeluitakin, ihan vain sellaista hienosäätöä oikeastaan.
Talvipäivänseisaukselta vaikuttaa
Hyvä Tuomas joulun tuopi …
Talvipäivänseisaus ja kristillinen jouluajan alku. Taas kerran luonnon kalenteri, esikristilliset tavat ja uskomukset sekä kristinusko ovat nivoutuneena toisiinsa. (ks. aiempi juttuni aiheesta… )
Jos Tuomaanpäivänä edes vähän näkyy aurinkoa, se tietää hyvää, aurinkoista kesää. Tuohon ei nyt kyllä kannata uskoa, – ei ainakaan Oulun seudulla. Käytännöllisesti katsoen on satanut vettä koko päivän!
Meidän perhekalenterissa Tuomaksen päivänä on joskus, mm. parina edellisenä vuonna, ollut iso brunssi. Ei ole tämäkään tänä vuonna kuten ennen. Juniori sentään piipahti puolelta päivin ennen pitkään iltavuoroon lähtöään piparikahvilla.
Nyt vietellään jouluun asti ”pesäpäiviä” ja sitten alkaakin jo matka kohti kevättä.
Neljä yötä jouluun on …
Sataa, sataa ropisee — Ja sisällä tuoksuu kaaliruoka. Syksykö se onkin?
On vielä pimeämpää kuin syksyllä, paljon pimeämpää kuin kaamosaikaan Lapissa. On märkää, harmaata, sumuista.
Mutta kaikesta huolimatta pitkä lenkki tänään (kiitetty olkoot Ice Bugit!) ja sitten iloakin yllin kyllin. Tulihan tytär illansuussa kotikotiin jouluksi. Näin hyvissä ajoin ennen joulua. Muistanpa ne muutaman vuoden takaiset ajat, jolloin työn puristuksessa oleva esikoinen tuli myöhäisellä aatonaaton koneella ja lähti tapanin iltana takaisin Helsinkiin.
Nyt ei ole kiirettä takaisin, ei kiirettä Uudenmaan korkeiden ilmaantuvuuslukujen äärelle – semminkin kun sekä opintoja että töitä voi tehdä täällä tai ehkä Lapissakin. Tänään junassa oli ollut hiljaista, koko vaunuosastossa (joku yläkerta/työtila) oli ollut vain muutamia tyttären ja poikaystävänsä lisäksi. Siitäkin olen niin hyvillä mielin, että J. (poikaystävä) on hänkin lähtöisin Oulusta. Näin ollen ei ollut edes miettimistä, mihin menevät joulun vietttoon; molemmilla vanhemmat Oulussa, joten tulivat Ouluun!
Tänä vuonna tämä tuntuu erityisen hyvälle, sillä muutoinkin on vähän tavallista enemmän sumplimista ja miettimistä, missä lähimmät jouluaan viettävät, ketä kaikkia on joulupöydän ympärillä milloinkin, kuka ja ketkä minäkin päivänä … Ja kyllä meillä nuoret (toinen tullut Helsingistä, toinen asiakaspalvelussa (tungoksessa?) tuplavuoroissa koko ensi viikon) ovat päättäneet, että mummuja käyvät heippaamassa joskus joulun jälkeen. … Hyvä päätös.
Ulkoilun lisäksi minulla pientä sekalaista jouluvalmistelua. Monta viikkoa olen aikonut, haavelluit tekeväni, kaalipiirakkaa. Sellaista vanhanaikaista voitaikinakuoreen leivottua makeaa kaalipiirakkaa, joka oli vegekauteni yksi suurimmista herkuista. Tein huolella, silppusin ja haudutin täytteen, maustoin runsaasti meiramilla ja siirapilla säästämättä suolaa. Mutta niinhän siitä tuli sen näköinen, ettei kuvaa kehtaa julkaista. Mutta kyllä se maistui: Pehtoorille ja tyttärelle, ja minulle. Mietin, että pitäisiköhän huomenna sen oheen tehdä vielä sokerista puolukkasurvosta. oi, että! Niin hyvää. Niin muistoissa. Mutta ehkä ennen joulua voisi vähän keventää, loppuviikko ei mene kovin kevein eväin. Mikä on yksi joulun riemuista: hyvin syöminen yhdessä. Sitä kohti!
Neljäs adventti ruusujen kera.
Ravintolassa – kaikkea muuta kuin jouluruokaa
Lasaretin joulumänty lauantaiaamun tyyneydessä. Makedonianmännyssä on 333 lamppua, – vieressä kuusessa ei yhtään.
Lasaretin historiasta olenkin kirjoitellut jo aiemmin aika pitkät pätkät: KLIKS
Onneksi heräsin hyvin varhain, otin kahvimukin mukaan ja lähdin Canonin kanssa kaupungille. Eipä ollut juuri muita. Ja mikä tärkeintä, siellä ei ollut jakeluautoja kaikkien keskustan talojen edessä, vieressä tai muuten tiellä. Eikä niiden keltaisena vilkkuvia valoja, jotka värjäävät rakennusten seinät oudon värisiksi, luonnottomiksi. En ole suinkaan varma teenkö vuoden 2021 jouluksi kortteja Oulun vanhoista kauniista rakennuksista, mutta varmuuden vuoksi olen niitä nyt taas kuvaillut. Jos maalis- tai lokakuussa päätän, että kyllä jouluinen Oulu on oleva korttien aiheena, ei silloin auta lähteä iltaisin tai aamuisin tai mihinkään muuhunkaan aikaan etsimään sopivia kuvakulmia ja kohteita. Materiaali on kerättävä nyt,seuraavan viikon tai parin aikana. Noh, mukavasti lumisessa, pikkupakkasaamussa vierähti parituntinen kymmeneen asti, jolloin jo ”liikaa” valoa. Kotiin saunaan ja sitten äidin joulu- yms. muille asioille.
Kun me ei olla pitkään aikaan, eikä taas tiedä, milloin pääsee, ulkona syöty, päätimme jo viikolla, että tänään mennään ravintolaan päivälliselle. Ja kun mennään, niin sitten valitaan hyvä, takuuvarmasti erinomainen paikka: olisiko se tänään Hugo, Uleåborg vai Istanbul? Paikallisia tukien… – Taas kerran valinta kohdistui Istanbuliin. Siellä oli muitakin, mutta turvallisen väljää kuitenkin. (Hassua että tällainenkin asia tulee erikseen mainituksi… Toisaalta se on aika olennaista. Kuinkahan kauan vielä?)
Ruoka oli erinomaista – kuinkas muuten. Karitsan kyljyksiä olisi riittänyt ehkä vähempikin, mutta hyvin jaksoin kaikki. Palvelu vähintäänkin ruoan veroista. Miljöö aina yhtä tunnelmallinen.
Ei mitään jouluruokiin viittaavaakaan, eikä mitään itse tehtyä. Sellaisia lienee tiedossa seuraavat pari viikkoa, joten tämä oli hyvä juuri nyt.
Joulussa parasta on odottaminen
Sataa lunta. Tasatahtia sen kanssa joulufiilis kasvaa. Semminkin kun meillä alkaa olla aika vähäiset jouluhommat jo valmiina. Tällaista se on näinä päivinä, tässä iässä. 🙂
Tänään on kimpassa siivottu, olipa oikeastaan ihan mukava, ja käyty roudaamassa auton peräkontillinen ruokaa kotiin, puutarhalla kukat kotiin, surutaloon, äideille – puutarhan joulupuodista löytyi mökille kaunis ”reliefi”.
Enää kalaa ja viime hetken tuoretavarat ensi viikolla. Nyt voidaan laskeutua joulun rauhaan, odottaa jälkikasvua käymään ja olemaan kotikotona. Voidaan hiljalleen puuhailla jotain pientä, ulkoilla ja koettaa saada ajatuksetkin lomalle. Nukkua ja nauttia. Katsella telkkaria tai siis suoratoistoa: vihdoin sain kytketyksi C Moren: mistähän aloittaisi.
Nyt on aikaa odottaa… Mitenkäs Nalle Puh sanoikaan: hetki ennen hunajapurkin avaamista on se paras. Ihanaa joulunalusviikonloppua kaikille!
Pelimuistoja
Tonttuovi Pikisaaressa (= Merimiehenkotimuseon ovi)
Päivä tuntuu pitkältä. On ollut paljon erilaista tekemistä, huoliakin, mutta myös jouluista mukavaa tekemistä. Liikettä sisällä, liikkumista ulkona. Tänään on pakastanut, se tuntuu hyvälle, sataisi vielä huolella lunta.
Kunhan Pehtoori lääkärireissultaan kotiuitui, hän tuli kaveriksi joululaatikoiden tekoon, ja muihin keittiöhommiin. Siivoilimmekin jo vähän etukäteen. Ihan on oltu anopin viitoittamalla tiellä: siivotaan ennen kuin tulee siivooja. 🙂 Tällä kertaa meille ei meidän oma S. pääsee joulusiivousta tekemään, mikä on kyllä surullinen juttu. Niinpä ollaan sitten huomenna ihan vaan keskenään vastuussa kotimme siivoamisesta jouluksi. Ehkä me selviämme. 😉
Illansuussa kävelin Ideaparkkiin, luvattuani ensin itselleni ostaa uudet jouluiset tabletit keittiön pöydälle. En löytänyt, mutta löysin Lasten Yatsy -pelin. Sain oman ekan Yatzyn joskus 13-14-vuotiaana. Pelasin sitä yksikseni eräänkin illan. Myöhemmin sitä on pelattu mm. tyttären kanssa, usein reissuissa ja viimeksi mökillä. Entäs Brion Labyrintti! Meillä oli sisarusten kanssa siihen kaikki lisälaudatkin. Että jaksoin yrittää. Kuuntelin Monkeys´n musiikkia C-kasetista ja yritin selvitä metallikuulan kanssa labyrintista.
Nyt olen koettanut löytää vanhan kunnon Fortunan, – Apsu osaisi jo varmaan pelata sitä, mutta eipä ole kohdalle sattunut. Se oli kyllä yksi lapsuuden tykätty peli, ja varhaisteininä korona. Mutta sitä tuskin kukaan haluaa tänä vuonna jälkikasvulleen hankkia. Tai miksei? – Sitäkin on tullut pelattua satoja tunteja. Rippileirilläkin sitä pelattiin. Eikä pelin nimi ollut ollenkaan sellainen ”kirosana” kuin se tänä vuonna on ollut.
Mitäs muita pelejä onkaan? Mitä muistuu lapsuuden joululahjapeleistä mieleen?
Joululahjavalvojaisia
Jotain hyvääkin koronassa: onpa tullut neulottua eräätkin ”koronasukat”. En ole ihan varma kuinka monet, mutta luulen, että yhteensä tusinan verran aikuisten kirjoneulesukkia, muutamat normisukat ja lasten adidas-sukat. Eräskin kirja ja Netflix-sarja ja leffa on tullut näiden ohessa kuunneltua ja katseltua, takkakulen ääressä istuttua ja maailman menoa ja omaa eloa mietittyä. Keväällä harmaiden tavissukkien ja omien pitkävartisten ”mökkisukkien” jälkeen tein neljät vai viidet ”marisukat”. Muut olen jo jakanut, mutta alla mallin vuoksi Pehtoorin sukat. Noita on nopea neuloa, eikä juuri vaadi laskemista.
Kaikki koronasukat olen neulonut Novitan Seitsemän Veljestä -langasta. Tulee paksuja, lämpimiä, töppössukkia. Marisukkien jälkeen rupesin itse säätelemään varsien kuvioita, vaikka pari sukkakirjaakin minulla on. Ja vastikään ostin yhden uuden, kirjan ”Hyvän mielen villasukat”.
Siinä on paitsi neuleohjeita myös sitä ideaakin, mitä minullakin näiden neulomisessa: neulominen on terapeuttista, se on välittämistä, tyynnyttävää, – vähän niin kuin ruoanlaittokin. Eihän nuo kudelmani mitään erityisen hienoja ja huolellisia ole, mutta tekijälleen ja käyttäjilleen sopinevat tarkoitukseensa.
Samalla on tullut omatekoisia, edullisia joululahjapaketteja valmiiksi. Viimeiset joulupakettiin menevät ovat vielä kesken, ja niiden jälkeen loppuu sukkien kutominen vähäksi aikaa!
Olen jo ostanut seuraavaan projektiin langat; itse asiassa melkein kahteen. Tämä on yksi monista joululahjoista itselleni. 😀 Mutta toivottavasti pääsen aloittamaan jo tulevana viikonloppuna. Riddari – islantilainen kirjoneulevillapaita on haaveissa tehdä valmiiksi keväthangille. Uusi projekti ei ole enää ”koronaneule”, vaan uuden alun jumpperi. 🙂
Islantilaislankoja ja malleja on Somikissa, mutta mun piti tilata tuo pinkki ja lila Tanskasta kun en muualta löytänyt tähän hätään.
Tiernapojat taas liikkeellä
Tiernapojat ovat olleet reissun päällä jo monta vuotta. Tämä on nyt kolmas paikka, jonne patsas on sijoitettu ja aina on keskustelu lainehtinut korkealle ja kuulunut kauas. Parempi paikka tämä on kuin edellinen. Se ensimmäinen oli ehkä historiallisesti eniten ”oikein”, siinä tiernapojat katselivat kohti kirkkoa ja olivat kaikkein lähinnä Hammarinkulmaa ja ”Tiernaristiä”. Oulun tiernaristi avattiin Kirkko- ja Saaristonkadun risteykseen vuonna 1950. Kyseisen risteyksen kulmissa toimivat Antellin tilat, Oulun Kauppa Osakeyhtiön Pohjoismaiden ensimmäinen itsepalvelumyymälä OKO, Hammarin Sähkö ja Kirjola-kirjakauppa (Kuva vuodelta 1961) Muistan oikeinkin hyvin Tiernaristin ja joulun avaukset siellä. Hämärä muistikuva on siitä, että yksi suuri hämmästykseni aihe oli se, että tiellä/kadulla sai kävellä, eikä autoliikennettä ollut tuossa kohtaa kun joulukatu avattiin. Olin ehkä niin liikenneorientoitunut jo alakouluikäisenä? 😀
Rotuaarin ”jatko-osa” Saaristonkadun ja Albertinkadun väliin on vastikään valmistunut ja tämäkin kävelykadun osa on saanut jouluvalaistuksen – sekä nuo Tiernapojat. Sanna Koiviston teos on kovasti mieleeni. Sitä tänään kahdeksan jälkeen ihaillessani kohdalle sattui toinen valokuvaaja, ehkä minua hieman vanhempi herrasmies pikkuisen pokkarinsa kanssa, tovin jutustelimme, hyvät joulut jo toivottelimme. Muitapa ei paljon näkynytkään. 🙂 Jouluvalaistua Oulun keskustaa kyllä kannattaa käydä katselemassa, siellä on paljon viehättäviä ja tunnelmallisia kohtia ja kohteita.
Loppupäivä on sitten mennyt enempi vähempi keittiössä: onnistuen ja sitten ehkä en niinkään. 😀 Mutta yrittänyt olen. Leipää ja pullaa, pataa (jääkaapintyhjennyspataan tuli vihannesten lisäksi mausteita, vähän sokeria, suolaa, pippuria nuhjuisia yrttejä, Mutti-murskeprk ja kolme chorizo tuorenakkia, lopuksi ruokakermapurkin jämät. Se oli hyvää peltileivän ja pussi-Caesar-salaatin kanssa. Ison padallisen loput kävi Juniori juuri hakemassa samalla kun toi meidän jouluviinitilauksen. Sekin homma helposti hoidettu.
Päivä kerrallaan kohti joulua, ei mitään kiirettä, tämä alusaika on parasta.
Joulua kohti …
Joulukorttien postituksen ensimmäinen dead-line oli tänään. Niinhän se meni iltaan ennen kuin korttipinot saimme valmiiksi ja postiin. Ettei yhtään viime tinkaan, vaikka kuvat ja painatukset on tehty jo viikkoja ja kuukausia sitten. Vähän sellainen suutarinlapsilla ei ole kenkiä fiilis.
Yllä olevassa kuvassa on myös yksi ”joulukortti” tai ehkä paremminkin installaatio. Systeri on noussut aiemmalta korkealta korttien teon tasoltaan ihan uudelle levelille, uusiin svääreihin. ”Kortti” on kolmiuloitteinen, siinä on valot ja se on vaatinut aika lailla luovuutta, aikaa ja askartelua… Minusta tämä on enemmänkin lahja kuin ”pelkkä” kortti.
Kortin tekijän kanssa olimme tänään iltapäivällä kahvitreffeillä Kauppahallissa paluumatkallani Caritaksesta. Hallissa oli mukava tunnelma, vähän jouluinenkin, sentään vähän ihmisiä liikkeellä, mutta ei mitään tungosta. Samalla reissulla ostin lantut ja porkkanat josko tässä joku päivä Pehtoorin kanssa saisimme aikaiseksi ja laatikot tekisimme. Muutenkin joulun valmistelut alkavat siirtyä keittiöön, sillä enimmät hommat, hankinnat ja lahjat alkavat olla jo hoideltuna.
Joulusta on tulossa kovin erilainen kuin koskaan ennen, mikä yhdessä lauantai-iltana tulleen suru-uutisen kanssa on tehnyt unista kovin tummia ja takkuisia, yöt olleet pätkittäin unettomia… Mutta puuhastelu ja ulkoilma ovat hyväksi. Kyllä tämä tästä taas.
Ja äkkiä on ilta…
Hyvää matkaa, R.
Kolmas adventti
Adventtiaika
Onhan tästä ollut puhetta joka joulu: minulle kuten niin monelle muullekin, iso, melkein suurin, juttu joulussa, on joulun odottaminen.* Ja siihen odottamiseen, joulun riemun tuloon ovat syntyneet joulukalenterit, ja niihin liittyvät myös adventtisunnuntait ja adventtisunnantaisin poltettavat kynttilät. Jokainen joulukuun pyhä, joka sunnuntai, sytytetään yksi kynttilä lisää, aiemmin sytytettyjen edellisten rinnalle.
Kirkollisessa perinteessä ensimmäinen adventtikynttilä sytytetään odotuksen, toinen ilon, kolmas rauhan ja neljäs rakkauden kunniaksi.
Monenlaisia joulukalentereita, nimenomaan adventtikalentereita on ollut kautta maailman sivu. Nyt on Oulussa yksi uusi, julkinen, kerran viikossa avautuva luukkukalenteri. Pikisaaren Merimiehenkotimuseon ikkunoista kukin avautuu vuorollaan: talossa avataan yhteensä neljä ikkunaa, yksi jokaisena adventtina. Nyt on avattu jo kolme luukkua. Tämä on niistä toinen. Merimiehenkotimuseo eli Matilan talo on Oulun vanhin koti, joka on siirretty paikasta toiseen. Nyt se on mukava kalenteri.
Vastaavia ikkunaluukkukalentereita on monissakin kaupungissa. Lähimpänä, yksi hienoimmista on Wanhassa Raahessa. ”Livenä” en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nytkin seuraan Instassa ja kyllä tekisi mieli joku päivä ajella luukkuja katselemaan ja samalla Langin Kauppahuoneelle lounaalle ja putiikkiin saippuaostoksille (kirsikkatuoksuinen marseillesaippua on ihana).
Joulukuun lauantai
Heräsin seitsemän jälkeen siihen, että jostain kuului pienten askelten läpsytys ja varovaisesti ”mummi, mummiii … ” Yökyläläiset, pienet olivat kuin olivatkin löytäneet takanreunuksen joulusukista tonttujen tuomat yllärit ja hihkuivat hiljaksiin… Aika pitkään kesti non-stop-aamiaistarjoilu meillä. 😉 Oli aamupiirrettyjä ja kaakaota, leipää ja juttuja, tonttujen tarkkailua, pukemista ja puhetta. Leppoisaa ja välillä vähän vauhtiakin.
Kun Juniori muksujen kanssa lähtivät oli kotimme kummallisen tyhjä. Sitä tyhjyyttä lähdin pakoon lenkille, mm. Pikisaaressa kiertelin. Olinpa iloinen, että en kummoisempia ajatellut. Elin ihan hetkessä. Olisiko niin, että olisin pieniltä jotain oppinutkin; kunpa edes hetken muistaisin ja vain nauttisin joulun odotuksesta. Minä yritän.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
* Sanaa adventti käytti jo Mikael Agricola kirjoituksissaan. Sana on kulkeutunut meille ruotsin kielen kautta latinan kielestä, jossa adventus tarkoittaa Kristuksen tulemista ja alun perin tuloa, saapumista. Sana on johdettu verbistä advenire ’tulla luo, saapua’, joka koostuu etuliittteestä ad- ’luo, kohti’ ja verbistä venire, joka tarkoittaa tulemista.
Kotus, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Enkeleitä elämässä, elämään…
Enkeleiden aika. Niitä tarvitaan nyt, ja niitä on nyt. Enkeleitä teidän kaikkien elämään …
Mummilassa on ollut vilskettä, kun kahden pienen kakkoskodissa, isin luona, on sauna-kylppäriremontti venähtänyt päivän, pari yli suunnitellun.
Päivän aikana on paljon joulujuttuja puhuttu ja eletty, ja odotetaan niitä tulevaksi. Joulufriikkimummi ei ehkä ole paras mahdollinen lapsenlapsen joulunalusjännityksen lieventäjä. Kyllä, kyllä me Apsun kanssa odotamme, että myös huomenaamulla joulusukissa takanreunuksella on Aku Ankka tai joku muu mukava pikku ylläri.
Poikkeusolojen poikkeuksiin liittyy sellainenkin, että äsken saunassa oli kolme sukupolvea Satokankaita. Pehtoori & Poika ja sitten vielä Apsu – ja sitten vielä Eeviskin. Mummi huolehti iltapalan valmistamisesta sillä aikaa… Paljon jutskattiin iltapalallakin, – ja katseltiin Eeviksen ihan omaa show´ta. Eevis nyt vaan on ainakin pohjoisen pallonpuoliskon paras ilvehtijä, tunteiden tulkki ilmeillä, loputtoman rento sylissä, mutta osaa myös tiukasti sanoa ´ei´. Ja sitten juosta kädet harallaan syliin: mummiiiii… Mitäpä muuta minä joulukuisena perjantaina osaisin toivoa?
”Piparkakkutalo”
Alakööki
Torniosta Ouluun muuttaneet Åströmin veljekset Hemming ja Karl Robert perustivat Koskenniskaan 1860-luvulla nahkatehtaan, joka toimitti mm. Venäjän armeijalle lähes kaiken nahkatavaran (satulat, saappaat, valjaat, vyöt, …) minkä vuoksi tehdas menestyi ja laajeni. Monialaiseksi laajentuneesta Åströmin yrityksestä on alueella on jäljellä paljon monia rakennuksia ja jälkiä Åströmien ajasta.
Veljeksistä Hemming avioitui Maria Snellmanin kanssa ja he saivat vain yhden lapsen: (Jo)Hanna Helena Åström syntyi Oulussa helmikuussa 1879. Kauppaneuvoksen ja hänen vaimonsa ainokainen Hanna matkusteli paljon, ja vanhempiensa tukemana kouluttautui. Hän opiskeli lastentarhaopettajaksi Berliinissä Pestalozzi-Fröbel Hausissa ja Helsingin Ebeneser-seminaarissa, joista valmistui vuonna 1900.
Palattuaan Ouluun hän perusti kaupungin ensimmäisen lastentarhan, ja rakennutti sitä varten omin varoin upean, ison kansallisromanttisen talon (1913) Ainolan puistoon. Tarhan keittiö ”alakööki” oli vieressä. Talvisodan pommituksissa iso päärakennus tuhoutui, mutta Alakööki säilyi. Se säilyi aina vuoteen 2011 asti, jolloin se tuhopoltettiin. Kuvassa oleva Alakööki on rakennettu aiemman paikalle samoin piirustuksin.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Tänään aamusella yksikseni Alaköökin tienoilla.
”Piparkakkutaloksi” sitä nykyään kutsutaan.
Toisenlaisia piparihommia illansuussa…
(Joulu)posti
Postikonttori - muutama vuosisata sitten
Liljeblomin talo
Liljeblomin talo Torikadulla on Oulun vanhimpia puurakennuksia, tosin vuoden 1822 palon jälkeinen. Sen rakennutti (1831) nahkuri Tornberg. Empiretyylisen päärakennuksen pihapiirissä oli lisärakennuksia, ihan kuten missä tahansa 1800-luvun puolivälin kaupunkitalossa. Rakennuksissa oli muun muassa leivintupa, liiteri, navetta, talleja, nahkurinverstas ja heinälato. Nahkurin jälkeen talon omisti kauppiass ja laivanvarustaja Toussaint Liljeblom. Tuolloin elettiin Oulun laivanvarustuksen ja tervakaupan vaurainta aikaa. Liljeblomin jälkeläisten jälkeen, 1960-luvun puolivälissä, rakennus siirtyi kaupungille, mutta 90-luvulla taas yksityiseksi asuintaloksi; entisöintityö tehtiin niin pieteetillä ja hienosti, että se ansaitsi Viiskanta-palkinnon.
Liljeblomin talon jouluinen (toissa-aamuinen) julkisivu ja se, että talossa toimi 1800-luvulla vähän aikaa myös postikonttori, johdattelvat päivän aiheeseen. 🙂
Posti kulkee – moneen paikkaan
Postikonttorit tai ainakin Posti (ent. Itella, ent. Posti) on tärkeä palvelu juuri näin joulukuussa, joulun tullessa. Ja onpa sen toiminnassa ollut taas kömmähdyksiä.
Esimerkki 1: tilasin Ifolorilta ”jatkotilauksen” kalentereita, yhteensä kahdeksan kappaletta. Jostain, edelleen selittämättömästä syystä, postin kulku kesti kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti = melkein kaksi viikkoa. Sitten tuli kännykkääni ilmoitus, että Ifolorilta on paketti Tuiran postissa. Minä kiirehdin seuraavana aamuna hakemaan jo odotettuja kalentereita, paluumatkalla postista kotiin tulee viesti, jossa todetaan, että Ifolorilta on tullut minulle paketti – Tuiran Lidlin pakettiautomaattiin. Ihmettelin kovasti, että mitä ihmettä? Minähän juuri hain sen postista. Ajan kuitenkin Lidliin, ja naputtelen koodin automaattiin ja tsädäm: lokerossa on Ifolorilta minulle paketti, ihan saman kokoinen kuin se postista hakemani. Ovatko lähettäneet tuplasti kalentereita?
Kotona avaan paketit ja molemmissa, aika isoissa pahvipakkauksissa, on neljä kalenteria. Olisivat mahtuneet yhteen pakettiin, ja olisivat varmasti molemmat mahtuneet samaan jakelupaikkaan: joko Tuiran postiin TAI Lidlin automaattiin. Jos Ifolorilla on edelleen tapana tuhlata (olen ennenkin moista tuhlausta kritisoinut) ja lähetellä saman tilauksen tuotteita eri paketeissa, niin miksi posti sitten vielä jakaa ne kahteen eri noutopisteeseen. Okei, ei iso vaiva minulle, mutta silti, ja entäs jos olisin jo rollaattorimummo tai muuten vaikeasti liikkuva?
Esimerkki 2: Lähetimme Pehtoorin kanssa postikortit mökiltä ystäväpariskunnalle: sellaisia meidän sisäpiirijuttuja nämä korttien postittelut. Kaksi korttia, samanlaiset merkit, osoitteet oikein ja selkeästi, samasta paikasta (Saariselältä) samaan osoitteeseen (Oulun Koskitielle). Ja kuinka ollakkaan: kortit saapuvat perille eri päivinä.
Joulukortit kulkee
Ja sitten esimerkki siitä, että tänä vuonna lähetellään joulukortteja. Niin iloisena ja ylpeänä voin kertoa, että olen myydyt melkein 2000 joulukorttia! Suoramyynnillä, tilimyynnillä, ”tukkumyynnillä” liikkeisiin ja museoihin. Minulla ei ole enää kuin pari 10 kappaleen nippua kortteja jäljellä. Jos joku vielä kaipaa, niin kannattaa käydä vaikka Tuuma & Tikissä, Muoriprivaatin Pop-Up-kaupassa, Taitoshopissa, Kukkakauppa Kanervassa, Aleniuksen puutarhalla, Kauppahallin SaagaShopissa, Toripakan kioskilla, LifeStyleNordicissa – ainakin niistä pitäisi löytyä… Kalenteritkin (70 kpl!!) on jo loppuunmyyty. Tuntuu kyllä mahdottoman mukavalle, että kuvaustuotoksistani on tykätty. Ihan kuin olisin tehnyt hyvästi hommia, – sellaisesta tulee hyvä mieli.
Puistossa muistoissa
Nyt kun Oulukin on jo muutaman viikon ollut korona leviämisvaiheessa, ja rajoitukset ja suositukset ovat antaneet luvan siirtää kuntosalikassin takaisin eteisen vaatehuoneen perimmäiselle hyllylle, josta se jo pyöräilykauden päätyttyä oli hetkeksi esille otettukin, olen hyvällä omalla tunnolla vain kävellyt ja jättänyt salitreenit(kin) odottamaan suotuisampia aikoja. Eikä minua kyllä haittaa: hyvä syy vältellä salia, mielummin tepastelen. 🙂
Tänään jätin kameran pois, ja kävelin pitkähkön lenkin Pateniemen rantaan – ilman kameraa vauhti ja reippaus on parempi kuin kameran kanssa. Eilen aamulla olin kameran kanssa kuvailemassa kaupunginvaloja, #lumoilmiötä, joten askelmäärä jää väistämättä vähäisemmäksi kuin tänään.
Eilen Mannerheimin puiston sinistä valotaidetta kuvaillessa hoksasin, että minulla on puistosta – yllättävänkin – paljon muistoja eri elämänvaiheista. Joskus 60-luvun alussa oltiin perheen kanssa siellä ”sunnuntaikävelyllä” tai oisko ollut vappu tai äitienpäivä? Joka tapauksessa veljeni nukkui lastenvaunuissa ja minut taas kerran puettu mekkoon vai vekkihameeseen(?), mistä en tykännyt. Toisen kerran oltiin vuosia myöhemmin kesähelteellä ja pääsin kahlaamaan puiston keskellä olleessa matalassa altaassa.
Teininä ja jo ajokortin saatua käytiin kavereiden kanssa puiston reunalla olleella grillillä, Kinon grillillä, leffan jälkeen. Myöhemmin grillistä tuli ”Dookunin grilli”, mutta siihen aikaan en enää sitä harrastanut.
1980-luvulla tutustuin puiston 1920-luvun historiaan kun kirjoitin Oulun linja-autoliikenteen historiaa. Puiston paikalla ollut puutalokortteli paloi vuonna 1916 ja parisataa oululaista jäi kodittomaksi. Taloja ei enää paikalle rakennettu, vaan alueesta puhuttiin pitkään ”palotonttina”. Sen laidalla oli pirssiasema, moni auto-omnibussi piti tonttia ”seisontapaikkanaan” ja yksi Oulun ensimmäisistä puhelinkioskeista rakennettiin tontille. Sisällissodan jälkeen puiston keskelle pystytettiin muistopatsas eteläpohjalaisten valkoisten puolella kuolleiden sotilaiden muistolle, mutta Mannerheimin puistoksi se nimettiin vasta marsalkan 75-vuotispäivän kunniaksi (4.6.1942).
Toukokuussa 2006 sain taas yhden henkilökohtaisen muiston puistossa: oli Oulun yliopiston tohtoripromootion päivä, ja kaupungin läpi kulkeva promootiokulkue kokoontuu aina tähän puistoon. Sielläpä minäkin mustassa pitkässä puvussa, tohtorin hattu päässäni muutaman sadan muun kanssa odottelin kulkueen lähtöä… Meitä oppiaineen porukassa ei ollut kuin kuusi, yksi heistä oli Lasse Lehtinen, joka nälissään kävi puiston reunalla olleesta jätskikioskista hakemassa pikku pussillisen tuutteja ja jakeli niitä oppiaineen porukalle. En uskaltanut riskeereta jätskin syönnillä mustaa pukua etc. mutta oppiaineen promovoidut herrat frakeissaan ehtivät mansikkatuutit nauttia ennen kulkueen liikkeelle lähtöä.
Viime vuosina puiston muistot liittyvät Apsuun. Siellä me on monta kertaa kaksistaan humputtelupäivinä käyty – ja sitten Mäkkärille.
Jouluksi viiniä?
Tänäkin vuonna joulu on ruokajuhla, yhdessä olemisen juhla.
Minun lahjani perheelle on useamman päivän kestävä ruokajuhla: juhlaruokaa ja sen kanssa hyviä viinejä.
Ja jouluvalmisteluihini ja blogielämääni kuuluvat tänäkin vuonna jouluviinisuositukset, joita aletaan Pehtoorin kanssa pohtia jo hyvissä ajoin syksyllä… Tänä vuonna ei ole ollut paistinkääntäjien eikä viinikerhon pitkiä päivällisiä, ei juuri mitään ruokajuhlia, ei viininmaistiaisia, ei montaa kertaa ruokaystäviä kotonakaan – joten ”ulkopuolisista” vain Juniori on ollut mukana pohdinnoissa.
Heti tähän alkuun on todettava, että kuten aina ennenkin, nämä suositukset ovat nettikauppalapussa (puhelimessakin toimii 🙂 ). Viinien hankkiminen liikkeestä voi olla ilo ja nautintokin, mutta onko se sitä juuri pari päivää ennen aattoa? Ehkä kuitenkin – ja varsinkin ”näinä aikoina” – kannattaa mennä kauppalapun kanssa hyvissä ajoin Alkoon ja roudata juomat kotiin ilman ruuhkissa pyörimistä.
Tai vielä parempi: käytä Alkon verkkokauppaa! Tästä postauksessani on linkit Alkon viineihin, joten ei muuta kuin sieltä suoraan napsuttelet, mitä tilaat, ehkä vielä lisäät listaan joulusaunaoluet, glögit ja digestiivit tai jotain muuta mitä joulussasi ja vuoden vaihtuessa on tapana nauttia, maksat ostokset netissä, saat viikon sisällä ilmoituksen saapuneista tuotteista ja käyt lähi-Alkostasi hakemassa kaiken kerralla. Turvavälit pysyy, eikä tarvi jonotella tai ”ahistua”. Alkon sivuilla on selkeästi neuvottu miten ja millä aikataululla tilaukset kannattaa hoitaa!
Postaus ja juhlapäivällinen on hyvä aloittaa samppanjalla tai ainakin hyvällä kuohuviinillä. Otsikkokuvassa on piccolopullo italialaista franciacortaa, ei proseccoa, ei spumantea, ei frizzantea, vaan Italian kuohuviinituotannon huippua. Lombardialainen samppanjamenetelmällä tehty franciacorta on samppanjan hinnoissa (pikkupullo 15 €). Kokeile tänä vuonna tätä samppanjan tilalla? Tai muutenkin, paahteinen, aika vahva, mukavasti hapokas maku sopii myös kalaruokien kumppaniksi. Tai uudenvuoden juhlaan! Me todettiin tämä löydöksi; jouluksi hankimme ison pullollisen: Contadi Castaldi Franciacorta Brut.
Toinen kuohuviinisuositus on cremant Alcasesta: olen ehkä ennenkin Wolfbergerin laittanut joululistaan, mutta miksenpä nytkin. Se on tyylikäs, kuiva, mutta siinä on myös makua ja voimaa. Klassikko. Myös magnumissa, jos vaikka uutena vuonna on muutama ystäväkin uskaltautuu vierailulle. …
Sitten vielä toinen italialainen ehdolle. Tämä skumppa on kepeä ja raikas, hedelmäinen ja helppo: Le Contesse ~ kreivitär. Ehkä enemmänkin kesäkuohuva, mutta kyllä tämä ulkoilupäivän päätteeksi mökkisaunasta palatessa, iltapalan kanssa oli oikein hyvä.
Sitten varsinaisiin ruokaviineihin. Alkupaloille valkoviiniä. Olkoonkin kliseistä, mutta kun se nyt vaan tahtoo niin toimia. Voisi väittää, että meidän tämän vuoden vakiovalkkari on ollut paitsi vanha, kunnon Umani Pecorino, niin myös tämä ranskalainen Vouvray V 2019 Loiren laaksosta. Chenin Blanc -rypäleestä tehty viini on täyteläisen hedelmäinen, siinä on hyvät, mutta ei-kipristelevät, hapot. Se sopii graavikaloille, mätimousselle, sienisalaatille … ja on itseoikeutettu jouluaaton viini. Monelle riesling on se ”oikea” kalaviini, joten maistelimme mökillä Korrell Rieslingin tätä miettein. Ko. viini oli viinikerhomme maistiaisissa ja sai hyvät pisteet (8½) myös heiltä. Saksalainen Nahen alueen viini ei ole niin hedelmäinen kuin tuo Vouvray, mutta hyvin puhdaspiirteinen, sitruksinen, sopivan mineraalinen viini, joka sopii yhtä lailla lohelle, äyriäisille kuin vaalealle lihallekin.
Savukalalle ja kalkkunalle, miksei myös kinkulle sopii kolmas ehdolla oleva valkoviini: vastoin tapoja olen maistanut ja jopa suosittelen chileläistä viiniä. Cono Sur´n Chardonnay on Viinilehden vuoden viini ja Juniori sitä kehui ja pisti meille mukaan mökille. Varmasti on monikäyttöinen viini.
Ja sitten asiaan. 🙂 Punaviineistä on kokemusta ja mielipiteitä edellisiä enemmän ja lemppareita, hyviä makupareja on. Piemonten barbera-viini ei nimestään huolimatta ( Rossofuoco (tulipunainen) ) ole mikään tulinen viini, mutta punaisia marjoja sen mausta löytyy paljonkin, mutta ei se silti ole mikään mehumainen viini. En tiedä, miksi minulle tulee mieleen sana ”kotoisa”, leppoisa. Siinä on pehmeyttä ja sopivasti lämpöä. Ei ole liian tuhti kinkulle, eikä kalkkunallekaan…. Sopii kyllä kynttilän valossa tumman suklaan kanssa nautittavaksi. 😉
Edellistä luonteikkaampi, enemmän ruokaviini, on riojalainen, joka aina välillä tulee Alkon listoille; nyt on taas saatavana myös Gran Reservaa (tämä vuodelta 2013) La Rioja ALta Lat 42. Siinä on riojalaiselle tyypillistä vaniljan (tempranillon) tuoksua, voimaa ja karheutta, mutta kypsytysvuosia on jo sen verran, ettei viini napsu eikä kiristele. Tämä on riistaviini (meillähän on poroa joulupöydässä) ja sopii varmasti myös sinihomejuustolle ja Appenzellerille. Se on kyllä hintansa (vähän alle 20 €) väärti.
Perinteisesti joulupöytään suositellaan pinot noir -rypäleestä tehtyä viiniä. Minä en varsinaisesti ole mikään pinot noirin ystävä, useimmat niistä kun tuntuvat maistuvan karpalolle tai kirpeälle, sokerittomalle sekaviinimarjamehulle, mutta nyt on (Juniorin avustuksella) on ollut testattavana ja tykättävänä passeli joulukinkkupunkku: Uudesta-Seelannista vuoden 2016 sadosta Jackson Estate Vintage Widow Pinot Noir. Siinä on kypsien marjojen makua (kirsikkaa, karhunvatukkaa) sekä vähän lakuakin. Yksi parhaista pinot noir -kokemuksista oli tämä. Mökillä sopi poronkäristyksellekin oikein hyvin. 🙂
Eikä ole minun viinisuosituksiani ilman Amaronea, josta oli uusimmassa Etiketti-lehdessä mukava pikku artikkelikin. Tälläkin kertaa suosittelen sitä, vaikka lahjaviiniksi, nautinnoksi lahjakirjan keralle tai jälkiruokalasilliseksi suklaan, lakritsin tai pähkinöiden kanssa. Tänä vuonna Alkossa on I Castein Amaronea (2015), jota en muista muualla kuin Roomassa nauttineeni. Ja tänä vuonna se on vielä puisessa lahjalaatikossa. Maksaahan se. Erinomainen maksaa.
Melkein puolet halvempi on I Castein ripasso-viini, ”pikkuamarone”. Ripasson valmistuksessa käytetään kuorisakkaa, joka on jäänyt amaronen valmistuksessa. Nämä käytetään yhdessä uudelleen, juuri siitä viinille epiteetti ”ripasso” ~ uudelleenkäytetty. Ripasso-viineissä on samat rypäleetkin kuin amaronessa, joten ei voi mennä kovin paljon pieleen. Tällä hetkellä minun lempiviinejäni ovatkin monet Valpolicellan Ripassot, joista I Castein Ripasso on yksi parhaista. Se on hyvin monikäyttöinen (liha)ruokaviini. Vaikka olemme nauttineet sitä useinkin, ei kuvaa tähän postaukseen ei löydy…
Bonuksena Villa Valentina. Saman talon samettietikettisiä viinejä on moniakin. On taidettu vuosien varrella maistaa kaikki: Il CLassico Biancoon en enää sorru. Muut ovat hinta-laatusuhteeltaan kelpo viinejä.
Toivottavasti näistä muistiinpanojeni purkamisista on iloa ja apua valintoihin. Lämpimästi suosittelen verkkokaupan käyttöä – tai viiniostosten tekemistä hyvissä ajoin.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Linkin takana nettikauppalappu viiniostoksille
Puhelimessa näyttää aika hyvälle. 🙂
Jouluviinit_2020_RS
Tässä pdf-versio vaikka paperitulostukseen
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Jos edellisinä jouluina jäi joku hyvä viini mieleen, etkä muista nimeä,
ehkä löydät sen näistä aiempien vuosien postauksistani.
Ja toki niissä on edelleen paljon hyviä suosituksia, ja kauppalaput niissäkin.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Iloisia aikoja
Itsenäisyys on iloinen asia.
Näinä aikoina taas korostuu, kuinka hyvä onkaan täällä elellä. Olkoonkin että on satanut vettä ja tihkua melkein koko päivän, mikä ei tehnyt itsenäisyyspäivän ulkoilusta kovinkaan riemullista. Hyvä elellä ja olla vaikka, – eilisen huikean illallisen jälkeen, semminkin kun syömään ei ollut tulossa ketään – meillä ei ollut mitään suomalaiskansallista lounasta, päivällistä saatikka illallista. Oli vain joskus iltapäivällä, jossain välissä, hämärän vaihtuessa pimeäksi, pizzaa. Suomalaisten perusruokaa. Paistoin meille pizzat! Ja vieläpä puolivalmiista aineksista (ensi viikon arkiruokapostauksessa kerron mistä ja miten). Hyviähän nekin olivat.
Runsasta viesteilyä moneen suuntaan ja siinä ohessa koetin laatia laatia massiivista jouluviinisuosituslistaa, joka ei tälle päivälle valitettavasti valmistu, mutta huomenna! Aion piakkoin siirtyä telkkarin äärelle, viettämään itsenäisyyspäivää kuten tänä vuonna, anno domini 2020, koronavuonna, tehdään toisin kuin ennen. Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa kaikille! Huomiseen…
Ystäviä ja viiniä…
Ai, että! Palasimme juuri! Olemme olleet kylässä. Olemme olleet ystävien luona syömässä, nauttimassa viiniä ja ennen kaikkea olemme – olleet. Istuneet iltaa ystävien kotona. Nähneet, jutelleet, – ei, emme halailleet, emme ihan kosketusetäisyydellä, mutta olimme läsnä, lähellä, liki. Meitä varten oli katettu ruokapöytä, pitkään suunniteltu ja valmisteltu menu. Ja kaikki oli hyvää! Niin hyvää. Ihan erilaista mitä minä ikinä teen, mutta ehkä juuri siksikin niin hyvää. Tänä vuonna on aika harvoin tullut syötyä muiden tekemää ruokaa – siksikinkö maistui niin hyvälle? Ehkä siksi, mutta oikeasti kaikki maistui. Ja parasta että nähtiin.
Palaan vielä herkkuihin…
Jo aamupäivällä minulla harvinainen tapaaminen, kerran vuodessa, kalenterin toimitus. Olimme Robert´s Coffeessa kymmeneltä. EI ollut ruuhkaa, ei tungosta. Puolitoista tuntia ehdimme päivitellä kuulumisia, iloja ja murheita vuoden varrelta, eikä isossa kahvilassa meidän lisäksemme ollut kuin pari pariskuntaa… Tärkeää ja mieluista oli tavata. yhteistä ystävyyttä yli 40 vuotta. … keskikoulun tupakkapaikalta asti.
Iltapäivän käytin kuvaushommissa. Huomenna on aikeena julkaista viinisuositukset: tänään kuvat sitä varten.
Aika menee huomaamatta
Tänä vuonna Lumo -valotaidetapahtuma Oulussa on – yllättäen – peruttu, mutta muutamia uusia valoteoksia kaupungissa kuitenkin on ihaltaviksi (tämä vielä reilun viikon). Yksi niistä on Pokkisen sillan alla oleva yliopiston ja ammattikorkean opiskelijoiden harjoitustyö: Sillan salaisuus.
Valotaideteos kätkee sisälleen 14 erilaista vaihtuvaa valo-ohjelmaa, joissa valo ja pimeys vuorottelevat. Ohjelmien kesto on noin kolme minuuttia ja ne esitetään jatkuvana värien ja valojen vaihtuvana rytminä.
Olin aamusella lenkillä Canonin kanssa, ja kävinpä katsomassa tuon teoksen. Tällainen kaupunkikulttuuri, ulkoilmataide, valotaide, arjen ilo on mieleistäni. Löysin sitten paljon muitakin valoja ja näkymiä, joten meni enemmän kuvailuksi kuin kävelyksi se parituntinen. Mutta mihin ihmeeseen on mennyt muu päivä?
No, tyttären kanssa oltiin tunteroinen puhelimessa; elämään, sen lyhyyteen ja sen jatkumiseen, ystäviin, töihin, opiskeluihin liittyviä juttuja. Joulun suunnittelua, – ja Luoja, Vapaavuori, Covid-19, ja kaikki mahdolliset tahot sallikoot, ettei Uusimaa sulkeudu jouluksi.
Pystytin ministudionkin: vakaa aie saada viikonloppuna kuvatuksi sekä jouluviinikuvat että paljon muitakin jouluisia kuvia – tilauksia ja omiin tarpeisiin.
Tietysti, onhan perjantai, ”ohjelmassa” myös hyvää ruokaa, ja nyt jo viinipullokin avattu.
Joulukuusen hakumatkalla
Tänään olen ollut Joulukuusen hakumatkalla.
Itse asiassa matka alkoi jo eilen, mutta tänään vasta sopiva löytyi ja sai paikkansa. Sattuipa niin, että äitini keksi, että hän haluaa kotiinsa kuusen. Edellisen kerran hänellä on tainnut olla kuusi 10 vuotta sitten, eikä ole huolinut edes pikkukuusta kotiinsa, vaikka joskus sellaista on ehdotettu. Nyt hän haluaa, ja kertoi toiveestaan jo pari viikkoa sitten. Kun toissailtana erehdyin kysymään, vieläkö hänellä on kuusihaave ja onko jo saanut jonkun kuusen hommaamaan, hän ilmoitti niin painokkaasti kuin voipunut vanhus vain voi: ”Haen vaikka itse metsästä, jollei kukaan sitä tuo!” (Toteaa 90-vuotias, joka liikkuu vaivoin, liikkuu vain kotonaan ja liikkuu vain rollaattorin kanssa.)
Lupasin sitten hankkia kuusen. Surffailtiin Pehtoorin kanssa, löydettiin sopiva, ja eilen ajelin Bauhausiin sellaisen hakemaan, mutta eipä siellä sitten ollutkaan, vaikka netti sellaista lupasi. Lupasivat tilata. Ja jo tänään siellä oli kuin olikin yksi 180-senttinen Lappi-tekokuusi! Kävin hakemassa sen, jo eilen hankin kynttilät, koristeet ja kauniin Airamin latvatähden, joten tänään ei muuta kuin roudaamaan iso pahvilaatikko Caritakseen ja sitten kuusen pystytykseen. Laulussakinhan sanotaan, että ”joulupuu on rakennettu …”. Minä sitten rakentelin: se oli kasattuna oikeasti aika hyvännäköinen. Sain kaikki valot ja koristeetkin paikalleen ja toimimaan. (Enkä hoksannut edes kuvaa ottaa!! Pitäisi oppia käyttämään kännykkää silloin kun kamera ei ole mukana.) Joimme päälle vielä torttukahvit. Pienen pieni pikkujoulukin on sitten vietetty.
Bauhausissa oli valtava määrä joulu/kausi/kaamos/juhlavaloja. En sortunut, meillähän on jo niitä. Aika rajallisesti – jos vertaa muutamaan muuhun kujamme pihapiiriin…. 🙂 Muutaman pienen kristallikoristeen ostin, sillä niillä saa kuviin kivoja bokeh-palleroita. Tämän päivän kalenterikuvassa niitä en ole vielä käyttänyt. Nyt kuvassa on musta kuvio Oulun Rotuaarin lavan kattorakenteista – olen sen ”leikannut” photarilla tuollaiseksi sabluunaksi, taustalla on eilen aamuisen kuvausretken otos: katuvaloja kuvattu kaukaa, tahallaan tarkentamatta.
Tänä iltana minulla on yksi oma ”kalenteriluukku” avattavana: on aika katsoa Virgin River -sarjan toisen tuotantokauden kolmas jakso. Sarjan toinen kausi piti tulla jo keväällä Suomeen, mutta kuinka ollakaan korona on siirtänyt tätäkin, mutta Pehtoorin systeri se vinkkasi, että nyt on Netflixissä. Tämän vuoden viimeiset joululahja-kirjoneulevillasukat valmistuvat sarjan ohessa. 😉
PS. Joulukuusen historiasta on Suomessakin kirjoitettu kirja, ja sen perusteella tehty hyvä pikku artikkeli on täällä.
Aamusta asti reippaana
Kun kuu pitää huolen, että aamun parhaat valot eivät edes joulukuussa jää kokematta: oli aika lähteä aamuvarhain Canonin kanssa liikkeelle. Kuuhulluudesta ilonsakin.
Merikosken voimalaitos ja lamellipato
Merikosken voimalaitoksen kyljessä olevan lamellipadon valotaideteos on tänä syksynä ollut poikkeuksellisen kaunis aamuin illoin, sillä patoluukut ovat olleet avoinna lähes joka päivä: vesi tulvii Ainolan puistossa ja jokisuistossa on vesi virrannut – toisin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Lamellipadon valoille on ollut kaunis heijastuspinta koko syksyn.
Voimalaitoksen rakentamisesta on Kalevan kuvagallerioissa hieno kuvasarjakin (KLIKS)
Rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana, 80 vuotta sitten. Välirauhan aikana työt edistyivät, mutta seuraavina vuosina sota hidasti rakennustöitä; työmaalla olivat silloin naiset ja vanhat miehet sekä venäläiset sotavangit. Suunnittelukilpailun (1941) jälkeen Alvar Aalto sai suunniteltavakseen Oulujoen suistoalueen (mm. Toivoniemen) asemakaavan laatimisen, ja voimalaitos on arkkitehti B. Strömmerin suunnittelema. Sodan jälkeen työt pääsivät vauhtiin ja Ouluun ja Oulujokivarteen tuli väkeä rakennustyömaalle kaikkialta Suomesta. Voimalaitoksen eka generaattori saatiin toimintaan vuonna 1948, mutta vasta vuonna 1954 viimeinen kone kytkettiin valtakunnan sähköverkkoon.
Edesmennyt appeni oli Kemijoen Karihaaran voimalaitostyömaalla sodan jälkeen ja hänen kanssaan, kuten monen muunkin siellä olleen kanssa, tuli joskus juteltua työstä ja olosuhteista… Ei ollut valotaideteoksista aavistustakaan… Anno domini 2020 meillä on kaunis valotaideteos, jonka suunnitteli Ari Tiilikainen. Hän voitti vuonna 2014 Oulun Energia -konsernin 125-vuotisjuhlan valotaideteoskilpailun tällä teoksella, jonka nimi on ”m³s”. Se jaksaa minua aina vaan viehättää…
Kuvauslenkiltä kampaajalle ja kauppoihin
Kahdeksaksi oli ajanvaraus Virholle: todellakin oli aika. Ja mennessä sellainen älytön juttu, joka ei ollut ensimmäinen kerta ”näinä aikoina”. Niinhän minä ensin rajaan ja punaan huuleni ja SITTEN laitan maskin. Voisi ajatella että näinä aikoina huulipunan käyttö vähenisi, mutta eipä tunnu minulle menevän perille. Niin on piintynyt tapa, että kun mennään ihmisten ilmoille – vaikka mitään muuta meikkiä ei olisikaan – niin huuliin on väriä laitettava!! Ja sitten maski paikalleen. Tekeehän joku muukin näin?
Hiukset leikattuna ja kuosissa oli hyvä lähteä tyhjiin kauppoihin ostelemaan jouluksi lahjoja, lapsille ja pienille tietysti. Kirjakaupassa viivyin kauan ja lähdin kassi täynnä ostoksia ulos. Itsellekin pikkujoululahja. 🙂 Palaan siihen…
Pehtoori oli samoilla asioilla päivällä ja tahoiltamme kotiuduttuamme olimme reippaita ja vielä siivosimme kodin aika huolella. Ja sitten noutoruokaa. Toin Kaakkurin K-marketin sushibaarista erinomaiset siivouspäivän ruoat meille.
Hyvä päivä tänään.
Joulukalenterin avaus
Piispantalo, tai Piispala
Siinä on ikkunoita melkein kuin joulukalenterissa – tai kun on kyse kirkollisesta rakennuksesta – on kai sanottava adventtikalenterissa. Joulu- ja advnettikalenterista ja niiden historiasta pieni artikkeli muutaman vuoden takaa…
Piispala on Oulun kauniin, hyvin säilyneen Rantakadun ja Ojakadun kulmassa. Rakennuksen monta osaa täyttävät liki koko korttelin.
Tänä aamuna lumisade oli lähinnä rännänsekoista vesisadetta, mikä teki kuviin hienoja (?) linssiheijastuksia.
Joulukalenterin aika
Joulukuun ja kalenterin avajaiskuvaksi tämä sopii vallan hyvin siksikin, että kertoo samalla siitä, millaisena tämänvuotisen joulukalenterini olen ajatellut toteuttaa. Postauksen otsikkokuva kertokoon/kertonee jostain jouluisesta aiheesta, josta kirjoittelen. Varmaankin ”Oulu kuvissa” ja ”Oulun vanhat, kauniit rakennukset” -projektini sekä ”Jouluinen Oulu” (jo ensi vuoden joulukortit tekeillä? 🙂 ) toistuvat, ehkä liitän vähän paikallishistoriaa tai oululaista joulun viettoa näihin juttuihin. Mutta mukana on myös jouluruokia, leipomuksia, lahja-asioita, linkityksiä, muistoja, kaikkea tavallisia juttujani; ensi viikonloppuna on tavoitteena koota jouluviinisuosituspostaus. Valmistautumista taas uudenlaiseen jouluun, eivätkä uutta ole vain koronan mukanaan tuomat jutut, vaan moni muukin asia on muuttunut. Ja lisää kuvia. Jouluisia kuvia. Niistä kaikista on joulukuun tuulesta temmatut jutut koottu.
Toisin sanoen blogini jatkuu tutuilla teemoilla. Tosin joulupainoitteisena nyt kalenterin ajan. Niin kuin kaikkina edellisinäkin joulun vartoomisaikoina.
Piispantalosta vielä
Rantakadun nurkkakorttelin ensimmäinen talo oli käsityöläisen, karvarimestari Alfred Lundin kaksikerroksinen kivitalo, joka tuhoutui pahoin marraskuussa 1882, Oulun suurpalossa. Lundin talosta säilyivät kiviseinät, joiden varaan tehtiin uusi rakennus: juuri kuvassa näkyvän rakennuksen kiviosan rakennutti kauppaneuvos J. G. Bergbom. Uusrenessanssirakennuksen (huom. parveke) suunnitteli Oulun läänin vt. lääninarkkitehti Johan Ludvig Lybeck vuonna 1884. Hän suunnitteli myös Hallituskadun puoleisen kivisen piharakennuksen 1890-luvulla. Kannattaa katsoa sitäkin tarkkaan kun ohi kuljet. Kuvassa oikealla näkyvän nikkarityylisen puuosan (1883) ehti suunnitella Lybeckin edeltäjä lääninarkkitehti Frans Fredrik Wilhelm Lüchou.
Bergbomien aikana talo oli asuintalo, ”Päripumin” kaupunkikartano (ks. Bergbomin Oulun kiinteistöistä täältä), mutta puurakennuksessa oli myös insinööri Karl Löfhjelmin rautakauppa. Bergbomin jälkeen (1896) merikapteeni Henrik Wilhem Snellman osti tontin kiinteistöineen Bergbomin perikunnalta ja siitä lähtien talo oli “Snellmanin talo”.
Merikapteeni Snellman oli Johan Vilhelm Snellmanin serkun poika. Hän oli suurimman Oulussa rakennetun laivan, fregatti “Toivon”, kapteeni, se maineikas oululaisten “Toivonherra ja kommesrootin poika”. Hän oli jo 1881 ryhtynyt rautakauppiaaksi, ja varusti nyt talonsa Rantakadun suuntaisen puuosan suurimmaksi osaksi rautakauppansa päämyymäläksi. Tämä oli se kuuluisa “HooVee”. Liike suljettiin 1903 merikapteeni Snellmanin kuoleman jälkeen ja jatkoi toimintaansa muualla. Snellman perheineen asui Ojakadun puoleisessa kiviosassa, jossa ainakin ajoittain oli muitakin asukkaita.
(lainaus Tuomiokapitulin sivuilta)
Myös Snellmanien aikana talossa oli liiketoimintaa: Oy Alko AB toimi kieltolain jälkeen aina vuoteen 1952 Ojakadun puolella (Ojakatu ykkönen), jossa ovat nykyiset Oulun tuomiokapitulin hallintotilat. Vuonna 1952 valtio osti talon Snellmanin perikunnalta, minkä jälkeen talossa oli tuomiokapituli ja piispan asunto.
Arvonnan kohde ja tulos
Toissapäiväisessä postauksessani (ja Insta-stoorissa) arvuuttelin ja asetin arvonnan:
Mikä talo ja missä? (klikkaamalla kuva suurenee)
Noh, tämä on Piispalan piharakennus. Otsikkokuvan oikeassa reunassa näkyy rakennuksen julkisivu. Tässä pihakuvassa takana näkyy Radisson Blun katolla oleva ”häkki”. Otin kuvan seisoen melkein seimiasetelman keskellä. Piispalan pihassa on tänäkin vuonna jouluseimi (josta tulette näkemään kalenterikuvan jonain päivänä. 🙂 ).
Eli tämä on niitä harvoja sisäpihoja, joihin oikein toivotetaan tervetulleiksi. Mannu arveli Raksilaan sijoittuvaksi: todellakin olisi voinut olla. Pihakellari ja kaikki, – jos kadunpuoleinen julkisivu olisi ollut näkyvissä se olisi varmasti paljastanut sijainnin. Myös Franzenin talon tyyliin tämä olisi sopinut. Arvontaan osallitui kuusi, ja AK tiesi oikean vastauksenkin, mutta arvonnan voitti kuitenkin Jarin! Onneksi olkoon!
Luulenpa, että vielä yksi arvonta tämän vuoden puolella on tulossa, joten olkaahan valmiina. Ja tervetuloa iltaisin ”aukomaan” joulukalenterin luukkuja.