Kätevä emäntä

Kyllä olen ollut kätevä emäntä tänään. Aivan sellainen koti-ihme ja -niin kätevä! 😀

Normaalit maanantaihuushollaukset tietysti, mutta sitten jotain ihan uutta: ompelin koneella. Eikä vain jotain pöytäliinan reunaa tai lahkeiden lyhennystä, vaan minä ”modistin” keväällä 2015 Saariselän Design Centeristä ostamani tunikan. Se on ollut mökillä käytössä – hyvin harvoin tosin – ja nyt toin sen tänne kotiin ja todellakin modistin. Minun ompelutaidoillani ei kovin kummoisia tehdä: siis kavensin sen mukavaksi. Ja myös yhdet villahuopahousut joutuivat käsittelyyni. Molemmista tuli ihan kelvollisen kotikäyttöön; saumoja ei tarvitse kovin tarkkaan katsella. 😀 En siis turmellut mitään! Kätevä!

Toinen uusi juttu oli, kun päätin leipasta vähän saaristolaisleipiä. Pehtoori haki jo eilen piimät, hiivat, maltaat etc. ja minä nostin ne tänään hyvissä ajoin huoneen lämpöön ja sitten eiku touhukkaana toimeen: ja hupsis! Hoksasinpas siinä sekoitellessa, että piimän sijaan käytinkin tölkillisen kreikkalaista jukurttia. Joten nyt minun leipärepertuaarissani on kreikkalaisen saariston leipä! Eikä se ole ollenkaan huonoa. Vähän erilaista, mutta pehmeämpää, kosteampaa kuin minun tavallisesti leipomani.

Muutin perusreseptiä (se on täällä) siinä jukurttituoksinassa. Tässä on uusi versio. Olkoon se sitten

Saaristoleipä kreikkalaisittain 🙂

1 l kreikkalaista luonnonjukurttia (Valio)
1½ pkt hiivaa
3 dl kaljamaltaita
1 rkl suolaa
1½ dl leipäsiirappia
3 dl karkeita ruisjauhoja
3 dl vehnäleseitä
6 – 7 dl vehnäjauhoja

Lämmitä siirappi, ja lisää se jukurtin joukkoon. Murenna hiiva haaleaan seokseen. Lisää maltaat ja anna turvota puolisen tuntia.
Lämmitä uuni 180 asteeseen. Lisää kaikki loput aineet sekoittaen kauhalla tasaiseksi taikinaksi.

Kaada taikina kahteen tai kolmeen pitkulaiseen kertakäyttöalumiinivuokaan (leivinpaperilla vuoraaminen helpottaa irrottamista).

Paista ensin tunti, ja laske sitten uunin lämpö sataan asteeseen, peitä vuoat foliolla ja anna olla uunissa vielä 45 – 60 minuuttia.

Tämä on nyt toinen leipäohje, jonka olen vahingossa muuttanut ”kreikkalaiseksi”. Meillä kun on joululimput vuosikymmeniä maustettu aniksella, eikä kuminalla, kuten kai yleensä on tapana. Kun tämän töpeksinnän ensimmäisen kerran tein, moni totesi, että tässä joululimpussa on joku raikas, hyvä, erilainen maku. Mies tunnisti leivästä aniksen (ouzo!) ja sen jälkeen meillä on tehty ja lahjoiksi annettu aina ”kreikkalaisia joululimppuja”. Senkin ohjeen olen julkaissut, sekä vanhoilla joulusivuillani, keittokirjoissa ja täällä blogissa (KLIKS)  Suosittelen. 😉

Nollakelissä, tosin tuulisessa, lenkillä, taas ”joulutaloja” kuvailin. Jospa vasta huomenissa lopetan eilen asettamani arvauskisan ja paljastan, mikä talo kuvassa on. Ja huomenna blogipostaus alkaa kuvalla: joulukalenterin eka kuva.

Ensimmäinen adventti – tänä merkillisenä vuonna

Ensimmäisen adventin aamuna juuri sopivaan aikaan hereillä, ja aika varhain kaupungillekin. Siellä ei aamupuoliyhdeksän ja kymmenen välillä ollut kovin montaa muuta … bussit kulkivat, muutama koiran ulkoiluttaja, siinä kaikki. Mutta jouluvaloja oli jo monessa talossa, ikkunoissa, niiden pihoilla, Piispalassa seimikin, kaupungin joulukuusi kauniina valoineen, Tiernapojat-veistos uudessa paikassa (kolmas paikka jo!), Rotuaari valaistuna perinteisesti.

Tuomikirkon vieressä, Kajaaninkadun toisella puolella on useassa vaiheessa rakennettu, empire- ja uusrenessanssipiirteinen Öbergin talo. Sen ulkoasu on arkkitehti Johan Oldenburgin 1800-luvun alkupuolella suunnittelema. Kivijalan ja kellarin muurit ovat mahdollisesti jo Oulun vuoden 1822 paloa edeltävältä ajalta. Siinä on aina joulun aikaan jokaisella ikkunalla kynttelikkö, siksikin kuvauksellinen. Taustalla näkyy Franzenin talo.

Jossain vaiheessa kuvaillessani, kulkiessani, joulukuuta jo miettiessäni, ajattelin, että ehkä sittenkin – luonnollisesti – laitan taas tänne blogiinkin jonkinlaisen joulukalenterin. Ehkä se tänä vuonna on ns. artikkeli/otsikkokuva. Ja sitä varten sitten jo otin kuviakin. Tässä ehkä eka luukku. Tai joku johdatus asiaan.
Kuka arvaa/tietää, missä tämä on? Kuvasin tänään aamusella, siis on Oulusta, mutta mistä? Arvanneiden kesken arvon korttipaketin… (arvonta myös Insta-stooreissa).
Aika symbolinenkin on tämä kuva: Oulukin sulkeutuu nyt. Himmennetyin lyhdyin kohti joulua!
Iltapäivällä pienet olivat syömässä, ja Apsu sai sytyttää ensimmäisen adventtikynttilän. On saanut jo parina edellisenäkin vuonna, mutta ei oikein muistanut juttua… Ensi vuonna varmaankin jo muistaa. Mummin joulukalenteri (sen kyllä muistaa!) on jo avattu, sillä joulukuun alussa ei nähdä, joten aloitettiin hyvissä ajoin, että kaikki pienet kalenteripussit ehditään ennen joulua aukaista. Eevikin tietää jo homman! Ja hihkui tänäänkin ”Vau”! 🙂
Siis kaikesta huolimatta hyvää adventtiaikaa, kotoillaan, pidetään huolta …

Olihan sitä sitten kuitenkin…

Ulkona on niin kaunista.
Joulukuisen näköistä, kunpa tämä säilyisi.
Vielä eilen ajattelin, että tänään teen piiiiiitkän lenkin. Että aamupäivällä ulkoilen pienten kanssa, ja että sitten lähden iltapäivällä omalle (kamera)lenkille, mutta tulipa ohjelmaan muutos. Yllättävä sellainen. Pelottavakin. Mutta homma ohi! Monta kuukautta olen sitä varonut, sen vuoksi valvonut, nyt ohi.
Yhtäkään kuvaa en ole ottanut, juuri ja juuri kelvollisen sapuskan kokannut. Tai parikin sapuskaa. Ja käynyt kauppareissulla kolmeen huusholliin. Niin ja lukenut, sylitellyt, selittänyt, pelannut, pukenut ja paijannut.
Ja arvonnan järjestänyt. Alla tiedot siihen liittyen.
Olihan sitä sitten kuitenkin touhua ja tekemistä. Monenlaista.
Omenapuun marraskuu.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Arvonta suoritettu! Oulu kuvissa -kalenteri on arvottu
Kaikki FB:ssa kommentoineet sekä Instassa tykänneet laitettiin listalle (osa kahteen kertaan, täällä blogissa ei kukaan osallistunut (miksei?) ja niistä tuli 50 nimen rimpsu. ”Sano yksi luku 1 – 50 väliltä ja mies ilmoitti 47! Oli laskettava melkein listan loppuun: ullamerilainen. Onneksi olkoon! Ilmoitatko minulle postiosoitteesi, toimitan voittokalenterin sinulle. Tiedoksi kaikille muille: kalenterit on loppuunmyyty, mutta ”Jouluinen Oulu” -korttejani on vielä muutama nippu jäljellä. Siispä tilaamaan ja sitten ilahduttamaan kortilla näinä merkillisinä aikoina. …. https://www.muistikuvia.fi/kortti-ja-kalenterikauppa/

Onko vasta marraskuu?

Yhtäkkiä kesken päivän vai oliko se aamu, ehkä sittenkin aamuyö, jolloin pienen häivähtävän hetken ajattelin, että onneksi minulla ei tänään ole opetusta. Ei livenä, saatikka etänä, ei mitään Teams-seminaaria. Ei tenttivastauspinoa, ei loputtomia palavereita, ei pitkiä sähköpostiketjuja, ei artikkeli- tai kandikässäreitä — [Huomaatteko, kerään mielikuvaani vain niitä asioita, jotka joskus työelämässä ahdistivat. Mikä on kyllä vähän epäreilua, sillä enimmäkseen työ oli iloni. Ehdottomasti.]

Luin joskus, jostain, että on osattava iloita niistäkin asioista, jotka EIVÄT tapahdu. Tänään olen iloinnut. Jos kohta on ollut puheluita ja kuultuja juttuja etc., jotka ovat syöneet voimavaroja. Mutta enimmäkseen plussalla.

Olen paljon etuajassa joulun kanssa. Mutta ei haittaa, kerrankin. Valot, tunnelmat ovat tärkeitä [edellisvuosien joulukorteistakin on iloa ja ihastusta].

Elän menneissä, vaikka koetan olla elämättä, – siksikin lasten ilo ja jännitys on tässä ja nyt iso asia – omankin merkityksellisyyden kokemisessa. Herra Hakkarainen on ollut osa minunkin hyvää elämääni jo monta vuotta.

Nyt eletään tätä päivää, olemassa olevilla rajoilla ja ehdoilla. Joulu tulee, valoa on, lapset nauraa, edelleen on mahdollisuus moneen. Hetkessä ilo!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Arvonta on vielä muutaman tunnin voimassa: se päättyy puolelta öin! Kalenterit on loppuunmyyty, kortteja on vielä muutama nippu jäljellä. Nyt tilaamaan kortit suoraan kotiosoitteeseen, –  sitten voit jatkaa iloa eteenpäin!

Voimaa pitkäksi aikaa

Kovalla tohinalla ja suurin tavoittein lähdin aamusella kaupungille: sekä liikkumisen että valokuvauksen suhteen erinäisiä toiveita. Kyllä, kyllä minä liikuinkin ja otin kuvia. Mutta kummassakaan touhussa ei ollut järin paljon iloa, järkeä eikä tulosta.

Vedensekaista räntää satoi koko puolitoistatuntisen aikana aika reilusti ja kastelevasti – ja kuvia pilaavasti. Taivaalla olevat mustat läiskät ovat räntäroiskeita. Jotenkin oli vaikea saada sellaista – ”jee-minä-olen-ulkoilemassa-ja-endorfiini-on-parasta-huumetta” -fiilistä. Valokuvaamisen flow´sta ei ollut tietoakaan. Mutta minä edes yritin.

Keskipäivällä viimeistein kalentereiden postitus (olen myynyt yli 50 kalenteria, siitä tuli hyvä mieli), kotiutumiseen liittyviä toimia (siitä on kauan että on oltu 10 päivää pois kotoa!) ja sitten iltapäivällä hakemaan pienet meille.

Illalla sitten juttu, jota olen viikon miettinyt ”joo vai ei?”, ”onko riskialtista”, ”nyt kun Oulussakin lukemat ovat mitä ovat”. Siis varasin jo joskus syyskuun alussa (kaukana koronan toinen aalto) teatteriliput Apsulle ja minulle: ”Kaboom ja kuvittelun voima” -esitykseen

”Esitys yhdistää teatteriin nykysirkusta, liikettä ja tanssia” ja ”Se kertoo lapsesta itsenäiseksi kasvamisen kynnyksellä ja siitä, miten tärkeää on jaksaa kuvitella itseään ja maailmaa toisenlaiseksi, vaikka se vaatisikin vähän tylsyyden sietämistä.”

Jo viime viikolla aloin miettiä, perunko liput. Varmistin teatterilta että onhan väljää ja maskit, eihän naulakkoruuhkia etc. Sitten varmistelin vanhemmilta, että voidaanhan me mennä, vaikka Oulussakin nuo tartunnat nousevat, etc. Vielä tänään mietin, että jos oltaisiin vain kotona, mutta sitten, että kyllä me lähdetään.

Ja teatterilla oli tosi väljää, lapsia lukuunottamatta kaikilla maskit, etäisyydet pysyivät. Ja esitys oli hieno. Upea. Ja mikä parasta, Apsu, joka lähtiessä sanoi, että ”ehkä katotaan vaan se eka osa”, oli väliajan alkaessa ehdottomasti sitä mieltä,  että jäädään katsomaan, ”löytääkö ne sen Jemman”. Ja totesi samalla, ettei ”sun mummi tarvi jännittää niitä kiikkumisjuttuja [= huikeaa akrobatiaa]”. Meillä on nyt yhteinen salasanakin esityksen jälkeen. 🙂 Ja ensi vuonna joulun alla mennään taas (oltiinhan me jo viime vuonna) ja ”ehkä E:kin haluaa lähtä”, totesi isoveli kun ajeltiin kotia kohti.

Tähän se nyt loppui tältä erää missään erityisessä kulkeminen, vetäydymme takaisin itsenäiseen puolikaranteeniin, ja odottelemme parempia aikoja.

Mökkilomalta palattua

– Oli kauheaa, kun piti sanoa ”minä en tiedä”. Hän oli väsynyt siihen, ettei ymmärtänyt mitään.
             Muumipappa ja meri

– Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. – Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?
            Vaarallinen juhannus

– Minä olen lomalla, hän sanoi nyrpeänä. – Minä saan unohtaa mitä haluan. Unohtaminen on mukavaa. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä.
            Muumilaakson marraskuu

Paluumatka ei tuntunut yhtä vaaralliselta. Ei kai sellaiselle voi mitään sattua, joka on juuri löytänyt luolan?
            Muumipeikko ja pyrstötähti

– Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. – Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus.
            Muumipappa ja meri

 

Mökkipihassa

Siellä minä eilen iltamyöhällä seisoskelin mökkipihassa, kameran ja jalustan kanssa. Katselin kännykän näytöltä revontuliennusteita, ja koetin luottaa siihen, että kyllä reposia pian näkyy. – Ei näkynyt. Mutta minä olin valmis! Ehkä ensi kerralla sitten.

Tänään aamulla kun maassa oli pehmeää valkoista lunta ja oli aamun ´blue hour´, olin taas mökkipihassa, puronrannalla. Aamu oli iltamyöhää parempi, kylmempi, mutta kuvauksellisempi. Pakkasta kymmenkunta, muttei se siltä tuntunut.

Vielä on puro sulana, ja vettä paljon.

Aamupäivä kului yhteyksien hoitamisessa, perheen ja lähipiirin kanssa, vähän Muistikuva-asioitakin (mm. aiemmin mainitsemassani projektissa olen nyt edennyt toiselle askelmalle, – montakohan niitä on, jotta pääsisi oikeasti johonkin tuotokseen… ;).

Päivän ulkoilut eriaikaisesti.  Tämä minun lenkiltäni. Olen ennenkin koettanut selittäää että Lapin kaamos ei ole pimeä, väritön – varsinkaan sen jälkeen kun lumi on maassa.

Mutta totta puhuen, kyllä neljältä on pimeää. Hassusti jotenkin turvallista pimeää. Se on hyvä aika käydä rantasaunassa, syödä pirtin pöydän ääresä ja sitten vetäytyä kutimen kanssa takkatulen tai telkkarin äärelle.

Lunta! – ja sinisiä hetkiä

Koko yön satoi lunta. Koko yön.

En toki ollut sitä todistamassa tai tarkkailemassa, en todellakaan. Päinvastoin: nukuin taas pitkään ja hartaasti. Mutta sadetta oli täytynyt kestää tuntitolkulla, sillä aamulla sitä oli ainakin kymmenen senttiä, jollei enemmänkin. Kyllä se ilahdutti heti herättyä. Maisema on valkoinen, – tai ainakin valoisan harmaa.

Silti ei vielä suksille, ei vaikka latu Laanila – Saariselkä oli tänään jo kokonaan avattu. Ja hyvänen aika, kuinka paljon siellä näytti hiihtointoilijoita olevan menossa ja tulossa. Koronapakolaisia, eläkeläisiä ja lomalaisia – muutamia ulkomaalaisiakin. Onneksi turisteja on edes jonkun verran.

Ja kyllä täällä kelpaa. Nyt on niin kaunista, pehmeää, liki tyven ja pikkupakkanen. Voiko parempaa olla? Sinisiä hetkiä ja yöksi on luvannut jopa revontulia, mutta taivas on edelleen pilvessä, vähän leijailee sellaista kimmeltävää luntakin, joten taitaa jäädä revontulet näkemättä ja kuvaamatta.

Päivän liikunta tuli lumitöiden, postireissun (kalenterit on nyt kaikki myyty!), lumipolkujen ja pihapiirin kuvausten kanssa hoidetuksi. Pikkuisen kehittelin ajatusta, josko Saariselän maamerkeistä tekisin ensi vuoden joulukortteja samalla idealla kuin Oulun tämänvuotiset? Ehkä ei ole markkinoita hallussa, ja viitsinkökään enää?

Aika varhaisessa olen tonttukuvien kanssa, mutta tämä harmaa tonttu, tunnetaan herra Routalempenä, vaati päästä ulos ja kuviin.

Meillä tietysti rantasauna ja hyvää ruokaa. On viikon aikana syöty ihan uusiakin sapuskoja, ehkä kokoilen joku päivä sellaisen ”arkeen jotain uutta” -postauksen.

Tuo punertava kranssi saunan seinällä ansaitsee erityismaininnan: se on tehty mustikanvarvuista. Kierretty kerälle ja sidottu ohuella rautalangalla. Ei, en todellakaan ole itse sellaista tehdyt, vaan ostin sen pari vuotta sitten Oulunsalon museon pihapiirin joulumarkkinoilta. Vaatii ylivuotisen ”kypsytyksen”, jotta vihreä kranssi muuttuu kauniin punaiseksi. Se oli vihreänikin kaunis (toissajouluna) ja nyt punertavana mielestäni aika hieno. Eikä näy rapistumisen merkkejäkään.

 

Näin isoja juttuja täällä tänään. 🙂

Kun ei tarvi, – ja toisaalta: kun voi

Aamulla herätessä ensimmäinen ajatus: vielä ei tarvitse lähteä Ouluun. Vaikka on sunnuntai, ei tarvi.

Kun sunnuntai kestää iltaan asti, kun on tepastellut lumipeitteisiä polkuja, tuntureiden kupeita, kurujen pohjia muutamankin tunnin, kun on mahdollisuus jatkaa mökkieloa vielä vähän aikaa, kun on tullut talvi, kun on todella pimeää, kun on oma mökki, kun ainakin melkein kaikki tuntuu olevan ainakin melkein hyvin.

Asioiden näin ollen on hyvä olla tovi. Turhia tekemättä, surematta, valittamatta, pohtimatta.. Olla levossa. Kiitollisena.

~~~~~~~~~~~~~~

PS. Toissapäivänä oli lasten oikeuksien päivä. Ensimmäistä kertaa liputuspäivä. Kuvasinkin aiheen, mutta unohdin julkaista. Tässä se nyt myöhässä.

 

Samoilua ja someilua

Marraskuinen lauantaiaamu ja me nukuimme pitempään kuin ikinä!! Oikeasti oli vähän valoa kun nousimme yhdeksän jälkeen!! Milloin olen näin nukkunut! Ja kuinka se tuntuukaan hyvälle. Eikä tällainen hulvaton nukkuminen taida onnistua kuin mökillä.

Aamupäivällä vierähti pitkä tovi, kun tein arvonta-kuulutusta Facebookiin, Instaan ja tänne blogiin. Kalenteri-arvonta jatkuu viikon. Osallistuhan sinäkin. Ja/tilaa kortteja tai kalentereita (molempia on enää hyvin rajallisesti, joten älä turhaan mieti). Sellainenkin mahdollisuus on, että tilaat kalenterin suoraan jollekin sukulaiselle tai ystävälle, minä laitan joulupakettiin, liitän mukaan joulukortin ja siihen haluamasi tekstin ja toimitan sopivasti jouluksi perille (ja laskun ihan tavallisilla postitus- ja toimituskuluilla (Oulun alueella kuluitta) lähetän sitten sinulle… 😉  ). Kaksi tällaista on jo sovittukin.

Puolelta päivin lähdimme ulkoilemaan. Tarkoitukseni oli kyllä seurata yhtä väitöstätilaisuutta netistä, mutta se unohtui. Pikkupakkanen, kova etelätuuli, mutta ei sitä auringonpaistetta, ei edes pilkahdusta, joka luvattu oli. Hyvä oli kuitenkin kulkea, tuntureita kuvailla.

Pilvet tekivät yhden hämäävän ”tunturijonon”; Saariselän Fuji on tänään nähty.

Päivän menossa lohta kahdella tavalla, ginigraavattuna ja pastakastikkeessa. Ja niiden kanssa testattiin yksi mahdollinen jouluviinisuositus. Ja sellaiseksi se päätyi.

Rantasauna, Netflix, kudin, some, pakastimen sulatus, joululahjakuvakirjan teko.. niistä on mökkilauantai-illansuu tehty. Onneksi huomenna ei tarvitse vielä palautua etelään. Onneksi ei.

Jouluinen Oulu -joulukortit ja kalenteriarvonta!

Nyt on menossa ARVONTA!

Jouluinen Oulu -korttejani

sekä ensi vuoden Oulu kuvissa -kalentereita on enää vähän jäljellä,

joten nyt on oikea aika hankkia ne.

Ilahduttaa joulukortilla tai pienellä lahjakalenterilla ystäviä ja sukulaisia.

 

https://www.muistikuvia.fi/oulu-kuvissa-vuosikalenteri-2021/

 

Kalenterin voit myös voittaa!

Osallistu arvontaan tykkäämällä ja kommentoimalla

kumpi Jouluinen Oulu -kortti miellyttää sinua enemmän:

kortti, jossa keskellä on Kauppahalli vai Kaupungintalo?

Voit osallistua arvontaan FB:ssa, Instassa tai blogissani

(kommentoinnilla saat yhden arvontalipukkeen kaikissa;

mahdollisuus saada yhteensä kolme lipuketta).

Arvonta päättyy 27.11. klo 23.59.

Facebook tai mikään muukaan kolmas osapuoli ei ole mukana arvonnassa.

 

 

Mökkikuplassa

Viikonloppu tulossa. Kaksin mökkieloa, ja meille tänäänkin aamukahvilla mielessä se aina tärkeä asia: ruoka. Mitä tänään ja viikonloppuna syödään?

Mökin lähikauppa Kuukkelissa on kaikenmoista hyvää, mutta tuoreesta kalasta (ja lihasta) on siellä tavallisestikin puutetta, saatikka nyt, kun moni muukin tuoretavara on vähän vähissä. Tästäpä saimme hyvän, omasta mielestämme perustellun syyn lähteä ajellulle paikalliselle ”isolle kirkolle” eli Ivaloon. Mökkipihasta sinne on se 33 kilometriä suuntaansa. Aamusaunan, lehtien luvun, ”työsähköpostien” etc. jälkeen starttasimme. Ohut, aamuyöstä satanut lumikerros valaisi maisemaa, muutama pakkasaste teki päivästä edellisiä  kirkkaamman.

Tien suolaus sai porot mukaan liikenteeseen: Magneettimäen kohdalla rekkakuski ei varmaankaan ilahtunut pakollisesta pysähdyksestä. Pitkä nousu vastamäkeen on henkilöautollakuin  ja vauhdissa ihan tuntuva: voi vain kuvitella, miten rekalla sujuu lähtö ihan pysähdyksistä…

Ivalon raitti ei perjantaina puolenpäivän aikoihin ollut järin ruuhkaisa. K-kaupassakaan ei monta asiakasta ollut, vaikka kauppa on iso ja hieno (siellä oli tänään sushiakin, mikä minusta on jotenkin hassua. Ei niin, ettenkö joskus voisi itsekin sieltä sellaisen paketillisen ostaa. Olivat kyllä tuoreen näköisiä…). Mutta kaupassa oli täysin hiljaista: meitä lukuunottamatta kaikki muut taisivat olla yksin, kaikilla oli maskit, kukaan ei keskustellut/kysellyt mitään, jopa tiskimyynnissä hyvin vaisua tupinaa, taustalla soi radio, jossa kerrottiin uusista koronarajoituksista tyyliin ”tämä on määräys, ei suositus”… Vetää hiljaiseksi, pistää miettimään. Myös sitä, kuinka etuoikeutettu on kun voi olla täällä – kaukana kavala maailma. Tosin huoli sinne, tuonne ja etäämmäskin. Mutta jo osaan vähän relata. Hoen itselleni: enhän minä voi, en vaikka totisesti olen yrittänyt ja halunnut.

Ostamme ison kirjolohen, fileoituna. Pehtoori aikoo savustaa enemmän kuin puolet, minä graavata loput. Ostamme kuhafileitäkin. Ja kynttilöitä, suklaata, hedelmiä, erikoiskahvia, gourmetjuuston, vain yhden tontun, Apsulle tuliaiskeksejä, muutaman postimerkin (suosittelen korttien lähettämistä näinä aikoina! 😉 Eikä ollenkaan mitään tausta-ajatuksia… 😉 ).

Mökille palauduttua todettiin, että onhan se ulkoiltavakin: siispä minä kamera kaulassa lähitienoolle kävelemään ja Pehtoori liiteriin, nuotiolle ja taas saunan lämmitykseen. Pakkasta vain vähän, lunta vielä vähemmän. Hiljaa virtaa Hangasoja.

Sen verran kuljimme ja touhusimme, että hämärän laskeutuessa sallimme glögikauden avattavaksi. Mökkiterassilla kahden hengen pikkujoulujen etkot. Tai ehkä sittenkin vain lasilliset (puolikkaat!) Blossan 2020 glögiä. Siinä maistuivat inkivääri ja  vihreä tee. Esittelyssä lukee, että mukana on Marrakechin torin tuoksuja. Se ei ole minulle kovinkaan hyvä houkutin: vaikuttavin ääni- ja näkökokemus Marrakechin torilta (2005) oli kun näin kuinka helteisen päivän iltana isolla toriaukiolla oli kolme, neljä hammaslääkärin tuolia keskellä toria. Oli lämmin pohjoisafrikkalainen lokakuun pimeä ilta, jonoksi asti asiakkaita ja sitten hoitajia polkemassa poraan voimaa – ihan kuin ennen poljettin Singeriin. Ei ehkä paras mielikuva glögin nauttimiseen… 😀 Mutta älkää te muut antako minun kokemusteni Marrakeshin hammaslääkäreistä pilata kokemustanne tämän vuoden Blossasta!

Saunasta olisi voinut käydä purossa uimassa. Semminkin kun vesi on poikkeuksellisen korkealla. Ei olla käyty. Eikä taideta käydä.

Kalaruoasta nauttineena, jälkikasvun kanssa viesteilleenä, ulkoilleena, saunoneena, kaukana kaikesta, television pian tarjotessa viihdeohjelmaa (Vain elämää) nautimme perjantai-illasta Hangasojan mutkan varrella olevassa mökissä, ja olemme kiitollisia, että moneen päivään ei ole kiire kotiin.

Torstainakin tunturiin

Kunhan 10 tunnin yöunien jälkeen heräsimme, alkoi kiivas 😉 suunnittelu koskien päivän ohjelmaa, mahdollisen liikunnan suuntaa. Hyvin pian olimme yhtä mieltä siitä, että ulos ja patikalle lähdetään. Semminkin kun oli pikkupakkanen, tyven, sateeton sää. Jopa pieni häivähdys sinistä taivasta näkyvissä. Mutta mihin lähdetään?

Kartat pirtin pöydälle, ja miettimään mihin voimavarat riittäisivät tai kuinka paljon lopultakaan haluaisimme tarpoa: ”Ei ihan tavisreiteille, mutta ei kovin kauaskaan.”

Päädyimme ajelemaan Kiilopään juurelle ja siitä kohti Niilanpään poroerotuspaikkaa. Ollaan käyty siellä kerran aiemminkin (9 vuotta sitten), eikä polun pohja ainakaan silloin ollut mikään patikoijan ihanne askellettava, eivätkä maisemat matalalta kovin hulppeat, mutta mennään nyt kuitenkin ja jos palataan jotenkin ”parempaa reittiä”. Kunhan aurinko nousi pakkasin kameran ja kahvia reppuun, ja sitten lähdettiin.  Ilmatieteen laitoksen sivulla luki näin:

Auringonnousu tänään 9:51. Auringonlasku tänään 13:58. Päivän pituus 4h 7min.

Noh, melkein sen ajan olimme olimme ulkona. Emmekä jääneet Niilanpään juurelle, kuten edellisellä kerralla, vaan oikeasti huiputimme tunturin. Ilman viittoja, polkuja tai muitakaan ohjeita kapusimme paljakkaa huipulle – ja kyllä kannatti.

Reilun parin tunnin ja reilun 10 kilometrin taivalluksen aikana taivaan väri ja valon määrä ehtivät muuttua moneen kertaan. Mietimme, että marraskuukin on täällä hyvä. Sekin hyvä. Omanlaisensa.

Yllä kuvassa Teräväkivenpää. Oikealle jäävät Nattaset, taakse Kiilopää. Ennen näkemätön maisema meille. Ei poroja, ei kuukkeleita, vain muutama patikoija, – paljon hyvää tekevää happea, avaruutta, taivaan värejä, liikkumisen iloja, ajatuksia – turhia murehtimatta. Ja muistin olla tyytyväinen, että minulla, meillä, on tämä mahdollisuus. Ei ole mikään itsestäänselvyys.

Torstaina mökillä ei niin erikoista ruokaa, ei muutakaan erikoista: rantasauna, tarte flambeeta, aurajuusto-vesimelonisalaattia, laatikosta lasilliset viiniä (hyvä on: toiset The Crownin äärellä), viesteilyä, ihan liikaa somea, uutisia, kuvientekoa.

Ja sitten taas sohvan nurkkaan: viimeiset joululahjavillasukat laitoin alulle. Kunhan ne saan valmiiksi, aloitan tekemään itselleni riddaria! Näin eilen kylillä yhden todella kauniin, sellaisesta haaveilen. Langat olen jo valinnut. 😀

Mökkeilyä marraskuussa

Sääennusteen ja omien havaintojen perusteella näytti siltä, että keskipäivällä olisi tovi sateetonta, ja samalla suhteellisen valoisaa, joten mehän sovitimme reippailumme juuri niihin pariin tuntiin, jolloin tällaiset suotuisat olosuhteet olivat luvassa. Ei muuta kuin autolla Saariselän keskustaan, josta sitten suuntasimme tunturiin.

Ylitimme tykky/säilölumiladun, jolla näytti käyvän kuhina. Keski-iältään 75-vuotiaat suihkivat ladulla hurjaa vauhtia intopinkeänä. Me katselimme – ihan vain vähän liki ”alkuasukas”-ilme kasvoilla kummissamme moista touhua – ja lähdimme patikalle Aurorapolulle, ja siitä mutkin ja kiertäen etäämmälle …

Tulinpa  tepastellessa miettineeksi, kuinka kauan kestää, että menneiden vuosien, hyvien muistojen päälle tulee uusia kokemuksia ja onnenhetkiä siten, etteivät vanhat, onnen hetkiin liittyvät muistikuvat enää tee kipeää?

Aurorapolun sivussa, Kelo-ojan varressa on lampi (jonka nimeä emme ole vieläkään onnistuneet selvittämään), jossa oli tänään ihan luulasilta näyttävä jääkerros rannoilla ja ohut riite koko lammen pinnalla.

Ei paljon ole leuhkimista kelissä, eikä maisemissa – ei edes lenkin pituudessa. Olisiko 7 km saatu taaperreltua…?

Mutta edelleen!!: Me olimme ulkona! Juuri niiden kahden lilki sateettoman ja lähes valoisan tunnin aikana, jotka keskipäivällä täällä olivat tarkoin havannoiden nähtävissä. Totta puhuen välillä tihuutti ja satoi jotain rännänsekaista jäähilettä, mutta ei ollut kylmä, tosin tunturin kupeessa aika tuulista, kurun pohjalla  kuitenkin suojaisaa.

Patikkapoluilla ei ollut ruuhkaa, – toki muutamia vastaantulijoita.

Mökkiloman kohokohta on ehdottomasti Kuukkelissa ostoksilla käynti. Ruokakaupoissa käyntihän on kansainvälisestikin näinä aikoina yksi harvoista päivien kohokohdista ja ”ulostuloista”, joita on luvallisesti mahdollista suorittaa, mutta Kuukkeli on aina spesiaali juttu. Luonnollisesti olimme varautuneet käsidesillä ja maskeilla, kuten noin fifty-sixty kaupan muistakin asiakkaista. Ja ihan – kuten tavallista – saimme melkein kaiken tarvitsemamme hankituksi.

Myös ainekset Coq au vin´iä varten. Eilisen Master Chefin innoittamana päätin tehdä tänään kukkoa viinissä – toki hyvin arkisen version verrattuna esim. siihen Julia Child´n klassikkoon, jonka teimme joskus 80-luvulla. Oi, että se oli ruokaharrastuneisuuteni alkumetreillä huikea kokemus. 😉

Mutta kuten sanottu, tänään arkiversio – Kuukkelin raaka-ainetarjonnan varassa oleva versio. Hyvää sekin oli.

Ruoasta puheenollen: juuri päättyi melkein parituntinen rotissöörien ruokakurssi – se toimi Teamsillä etänä tänne metsän keskellekin. Aiheena oli jouluruoat. Monia retroruokia heräsi muistoissani eloon, ehkäpä jotain värkkäilen ja täällä blogissa ohjeita julkaisen. Jouluviinisuosituksia vartenkin olemme Pehtoorin kanssa jo varautuneet: täällä mökillä on muutama pullollinen, jotka on tarkoitus kuvata ja maistella juuri niitä varten. Niihin palaan joulukuun alkupuolella.

Kohti levollisia päiviä

Kynttilän valoa, jouluvaloja, pihavaloja – – valoja pimeyteen. Luonnon valoa on kovin vähän, ja sekin on harmaata.

Eilen tulomatkalla vihreät pellot ja Kemi- ja Ounasjoen vedenkorkeus hämmästyttivät; keväinen väri ja vesistöjen tulvakorkeus eivät yleensä kuulu marraskuuhun.

Tänään maisema ja sää on jo ollut enemmän marraskuinen. Märkää, sateista, liki myrskytuulista ja pimeää. Tunnin lenkki lumettomassa metsässä, aika lämpimässä, mutta silti ajoittain jäisessä vesisateessa, Hangasojan vartta kohti Pieravaaraa ja mutkan kautta takaisin, sai riittää tämän päivän ulkoiluksi ja urheiluksi. Valoisaa aikaa ei ole kuin muutama tunti puolenpäivän molemmin puolin – muutoin on mustaa. Hyvin mustaa. Ja tuulista

Pyykkiä, petivaatteiden vaihtoa, valojen laittelua, keittiön kaappien ”inventaariota”, läppärin ja sen ohjelmien päivitystä ja muuta huushollausta on onneksi ollut.

Jonkinlaiseen retriittitunnelmaan yritän päästä – päästää ja päästä irti…

Matkalla pohjoiseen – taas kerran

Niinpä sitä tänä aamuna matkalle päästiin, yhdeksään venyi lähtö, mutta lähdettiin kuitenkin. Tätä on taas odotettu. Onni on kun on mahdollisuus lähteä.

Ihan turhan kauas nuo viitat osoittavat: ei ole tolpassa meidän kilometrejä meidän määränpäähän. Niitä tuosta kohtaa ei ole kuin 242 km.

Pysähdyimme Napapiirillä, ja Pajakylän matkamuistomyymälästä (tällainen joulutorikokemus tänä vuonna) hain tonttuovelle ja lasten joulukalenteriin pieniä ylläreitä. Ja itselle jouluista kuvausrekvisiittaa ja uuden joulupallonkin, yhden pienen tontun ja …. Jo eilen Pehtoori sanoi pienille, itselleen ja minulle (suuta soittaakseen 🙂 ), että kunhan mummi taas pääsee mökille kaikkia tonttuja etsimään ja jututtamaan…

Nyt olen päässyt, ja uusia juttujakin on. 😉

Kiireen raja.

 

Vuosien varrella olen tässä kohtaa koettanut ottaa kuvaa – toivonut saavani otoksen ilman Napapiirin rajalla keikkuvia aasialaisia ja muita turisteja, mutta en ole koskaan onnistunut. Noh, tänään ei ollut kameraa, oli vain kännykkä, mutta ei yhtäkään turistia lähimaillakaan…

Sateista ja harmaata oli Rollossa ja koko matkan, Sodankylän jälkeen vielä usvaa ja sumua. Jotenkin matka tuntui tavattoman pitkältä: Oulu – Kemi välillä edelleen paljon 50 km rajoituksia, ja talvirajoituksia, jotka alkumatkasta tuntuivat ihan turhilta: sula, hiljainen tie vähän liikennettä, hyvä näkyvyys… Sitten Sodankylän jälkeen (klo kahden jälkeen) kun oli jo melkein pimeä, oli sumua, poroja, (onneksi Pehtoorin ajovuoro) olikin satasen rajoitus. Kyllä kaipaisin sellaisia sään, liikennemäärien etc. mukaan päivittyviä sähköisiä nopeusrajoituksia. Niiden merkitys erityisesti näillä pohjoisen taipaleilla olisi iso. Luulenpa, että juuri ankea, harmaa ja pimeä tienvarsien maisema vähän latisti matkanteon tunnelmaa. Toisaalta oli lomatunnelmaa, vapaa vähäisistäkin velvoitteista fiilis…

Sodankylässä kävimme K-kaupassa ja siellä oli (maanantaiksi) aika paljon asiakkaita ja KAIKILLA oli maskit – myös iäkkäillä miehillä, mikä ei Oulussa ole mikään itsestäänselvyys.

Hangasojalle tulimme tyttären ja poikaystävänsä jättämään mökkiin, ja me kaksi järjestyksen ihmistä iloitsimme, kun kaikki, ainakin melkein 😉 , oli kondiksessa ja järjestyksessä. Niin se Siperia –  tai vanhemmat 😀 – opettaa. Tai ehkä on sittenkin kyse siitä, että esikoinen tuntee vanhempansa ja hoksasi kiitellä kuukauden mökkiylöspidosta jättämällä paikat siistiksi. Edelleen minusta tuntuu  mahdottoman mukavalle, että täällä kuukauden tykkäsivät duunailla.

Mökkeydyimme aika nopeasti, ei ollut lumitöitäkään, eikä paljon roudattua ruokaa yms… Kunhan taas nettiyhteydet saimme toimivaksi oli  (eilen julkaistun) The Crownin neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson vuoro. Nyt on tiedoksi joka illalle tunti hyvää suoratoistoviihdettä. Ja tiedossa myös ulkoilua, lepoa ja Lapin rauhaa. (ihan niinkuin Oulussa olisi kovastikin vilskettä ja velvollisuuksia… 🙂 )

Eilisen jälkeen, ennen huomista

Tänään on riittänyt touhua ja tekemistä, eikä mikään ole onnistunut kerralla.

Ihan vaan kotosalla olen saanut viisi kilometriä käveltyä. Eilisen juhlan jälkeen huushollin oletusasetusten palauttaminen = lasitiskiä ja järjestelyjä. Myös ”maistelupöytäkirjan” puhtaaksikirjoitus ja toimittaminen asianosaisille. Lopuksi pakkasimme viinien loput laatikkoon, ja Pehtoori kävi viemässä ne kahden jäsenen karanteerioloihin – Oulunsalossa on tänään kahden hengen ”jälkimaistelut”. Toivottavasti ensi vuonna kun kerhomme täyttää 30 vuotta, voimme kaikki olla yhtä aikaa samassa tilassa juhlistamassa yhteistä taivalta. (alla maistellut viinit pisteineen. I Castei oli mun ja Seghesio Zinfandel Pehtoorin)

Studion kokoaminen ja ennen kaikkea lamppujen kuntoon saattaminen vei paljon aikaa, – meiltä molemmilta. Toinen studiolamppu on ollut sökö, ja minun laastariratkaisu ei kestänyt edes viittä minuuttia, joten Pehtoorilla oli tekemistä.  Kun pikkuiset tulivat tonttukuviin, en ollut ehtinyt verrytellä ja studiotaitoja elvyttää, joten eipä tulos ole kovin raponen. 🙁 Mallit olivat kyllä maailman parhaat, kuvaaja ei. Ehkä me ehdimme vielä uusintakuvaukset tehdä, – jos lapset vain suostuvat. Katsellaan.

Yhdessä kuvausten jälkeen sitten söimme ja tonttujuttujakin oli katseltavana; joulukalenterikin jo avattiin. Joulunodotuksessakin on lisäiloa kun on pikkuisia elämässä.

Sitten valmistelua ensi viikkoa varten, mihin TTK toi levähdystauon ja nyt vielä jatkuu… Huomiseen.

BO 29 v.

Niin hyvä mieli.

Meillä on täällä ollut ystäviä. Ystäviä, jotka viihtyivät ja tykkäsivät tarjoiluista.

Pitkästä aikaa meillä on ollut suuri, pieni juhla. Meidän viinikerho (7/9… riskiryhmäläisille osuus kuljetetaan huomenna …), suunnilleen kerran kuukaudessa kokoontuva, on tänään ollut meillä. Edellisestä kerrasta meillä on jo vuosi, – mutta tänään: turvavälit seitsemälle hengelle Festassamme onnistuivat. Pienimuotoinen ”maistelumenu” oli menestys: yhdellä lautasella monta pientä annosta.  Itseasiassa neljä ruokaa kerralla ja jälkkärit erikseen, Ja todellakin: se toimi. Myös läsnäolleiden mielestä.

”MAISTELUMENU”

SALAATTIPETI JA TUBAN HAPANJUURILEIPÄ

PAKASTIMEN UUMENISTA
KATKARAPUJA JA SCAMPEJA

EILISEN POSSUPADAN JALOSTUS
WORSCHMACK PERSIMONILLA

ARKIRUOKA NAKIT JA MUUSI VIERASVERSIONA
CHORIZOA JA MUSTAJUURIPYREE

UMAMIKOKEILUN JÄLKEEN
KARITSANJAUHELIHAPIHVIT JA PUNASIPULIA

JÄLKIRUOKA
SINIHOMEJUUSTOPIIRAKKA
SUKLAAMOUSSEPIPARIT

Retrojälkkäri (sinihome-päärynäpiirakka) ja Viini-lehden pipariresepti sopi illan teemaan: paluu menneeseen.

Ja illan pääteema oli ”elämäni viini”; jokainen toi mukanaan viinin, joka kuvasti omaa viinimakua, omaa viinityyliä (onko sellaista?). Sokkona maisteltiin ja yritettiin arvuutella viinejä ja niistä tykkääjiä. Eihän se kovin hyvin mennyt, mutta keskustelua syntyi. Viineistä, USAn vaaleista, yliopistojen virkanimikkeistä, armeijasta, ruoasta, seurustelusta, Varangin vuonosta, historiasta, elämästä, –  ja kaikesta. Minulle kovin mieluinen ilta.

 

Sokkona maisteltiin viinejä, tunnistettiinkin, mutta enemmän oli tarinaa menneestä, muistoista, yhteisestä harrastuksesta, yhdessä koetusta. Ehkä ollaan jo vanhoja, mutta mitä sitten. Yhdessä on hyvä olla vanhoja, ja nauttia viinistä, ruoasta, yhdessäolosta. Niin hyvä mieli.

Hetkessä

Pienet ovat olleet isänsä päivävuoron ajan tänään täällä. Leivottiin pipareita. Niin parasta. Mummin mielestä ainakin. Ja tänä vuonna uusia jäseniä sessiossa olivat Eevis ja pappa – muutamana edellisenä vuonna se on ollut lähinnä Apsun ja minun joulujuttu. Mutta tänään touhuiltiin neljästään keittiössä. Olipa mahtavan keskittynyttä (taikinan syöntiä :D) ja tarkkaa piparihommaa. Kolme pellillistä saatiin valmiiksi, ja monen monta piparia jaksettiin koristellakin. Ja melkein lämpimänä syödäkin. 😉

Muutoin päivä kului tavallisissa merkeissä: legoja, lounasta, musiikkia, Eeviksen päikkärit (ja kyllä minä kerta toisensa jälkeen jaksan ihmetellä, kuinka lapsi menee päiväunille: lounasruoan jälkeen käydään vaipan vaihdolla, josta kannan (hän haluaa nimenomaan niin) pienen makkariin, jonka seinältä katsellaan kaikki valokuvat; nyt E. osaa jo sanoa kuvissa olevien nimetkin (tiiti (= isi), Jaaja, pappa, mummi, vauva, vauva…. etc.)  ja sitten lasken lapsen sängylle, menen viereen ja tytöllä on silmät jo kiinni, hän ei enää hievahdakkaan vaan nukahtaa saman tien.

Eipä ennen Eevistä minun elämässäni ole tuollaista nukahtajaa näkynyt! Jos nukahtaminen on helppoa, niin herääminen ei sitten olekaan: menee aina puolisen tuntia, että pieni on kunnolla tolpillaan. Niin mainio ja ihana on. Apsulla ruutuaikaa siskon päikkäreiden ajan, välipalaa, pientä tolskaamista, lukemista, Pipsa Possua muutama jakso, taas yhdessä leikkimistä ja lukemista, ohessa koetin vähän kokkailla ja sitten jo Juniori tulikin töistä suoraan ruokapöytään, jossa jälkkärinä – yllätys, yllätys – pipareita. Myös spesiaalit koemaistiaiset huomista varten.

Kun Juniori ryhtyi pakkailemaan lapsia ja kamoja kotiutuakseen ja olimme palanneet Festasta (”pihakeittiömme”),  (jossa varsinkin Eeviksen iloksi oli tonttuovi jo paikoillaan ja siellä karkkia) Eevis huuteli pappaa, pappaa? (huom. ranskalainen aksentti paPAA) – Mihin vastasin, että ”pappa jäi tiskaamaan. Se on siitä hyvä tyyppi.” Ja mitä toteaa Eevi? Hän toteaa HYVIN lakonisesti: ”Ai jaa.” 😂 Olisittepa kuulleet sen myötäelämisen äänenpainon! Mietin, oliko se myötäeläminen Pehtoorille vai minulle? 😀

Any way, mukava päivä, hetkessä elämistä ja eloa.

Yhdessä ja erikseen

En ole koskaan ennen ottanut influenssarokotetta, enkä ole tainnut influenssaa koskaan sairastaakaan. Tänä merkillisenä vuonna päätin tässäkin kohtaa poiketa tavanomaisesta, jotenkin tuntuu, että nyt ei missään tapauksessa haluaisi sitä ”tavallistakaan” influenssaa. Eikä sen sairastaminen varmaankaan paranna vastustuskykyä. Siispä otin viime viikolla (suunnilleen heti kun kaupungin terveyspalvelut niitä tarjosivat) asiakseni varata ajan rokotukseen, mutta eipä se nyt ihan suitsaitsukkelaan sujunutkaan. Tai siis varaus sujui, mutta eipä lähimmissä rokotuspaikoissa (Tuira ja Kontinkangas) ollut enää muita kuin viikonloppuaikoja, joten varasin sitten Haukiputaalle. Varausvahvistuksen mukana tuli ilmoitus, että samalle ajalle voi tulla kaksikin samaan talouteen kuuluvaa. Niinpä otin aveciksi Pehtoorin. Tälle aamulle oli aika, ja Haukiputaan Jatulissa piikillä kävimme. Käymme yhdessä ain…

Paitsi että kotiuduttuamme lähdimme molemmat erikseen lenkille, eihän me täällä kotioloissa juuri yhdessä ole ennenkään lenkkeilty. Ulkomailla ja Lapissa sitten eri juttu. Ihan mahdottoman ankean näköistä, tiheä vesitihku/sumu Hartaanselän kohdalla laskeutui hetkeksi, mutta olihan sopivan lämmin (+3 C), eikä juurikaan tuullut.

Kauppa-asioille lähdin, yksin: viikonloppuna on tiedossa leivontaa, kokkailuja, vieraita ja omaa väkeä pöydissä. Ja sillä tiellä ollessani tuli viesti, että Alkoon tilaamani spesiaali Penfolds Tawny, oli tullut, joten päätin ajella hakemaan sen samantien. Melkein samalla hetkellä kun astun Välivainion Alkosta ulos, sinne tulee Pehtoori. Hänelläkin oli spesiaalitilaus. Näiden molempien erityistilausten takana on tuleva lauantainen viininmaistelu. Yleensä Pehtoori ei maistelujen hankintoihin puutu, mutta nyt kun meillä on teemana ”elämäni viini” (vrt. tv-ohjelma Elämäni biisi), oli aika hankkiutua tilausten äärelle. Siis erikseen samoilla asioilla. Tällä kertaa erikseen lähinnä sokkomaistelun onnistumisen vuoksi.

Minun valitsemani ”elämäni viini” ei ole tuo em. Tawny. Sen hankin bonukseksi, jollainen meillä usein maistelun lopussa järjestävän osapuolen taholta tarjoillaan. Se on osa jälkkäriä, tai siis tarjoan sen jälkkärin kanssa. Tai ehkä ennen sitä, että saadaan kunnolla maistella: ”kuparinruskea, makea, hasselpähkinäinen, taatelinen, kevyen appelsiininkuorinen, mokkainen, suklainen, tyylikäs, pitkä”. Kuulostaa ainakin ihan mahdottoman hyvälle portviinille, vähän kuin pieni leivos. Ja aika harvinainen tuollainen on: australialainen portviini-tyylinen pitkään kypsynyt … Kerron sitten, kannattiko tilaus. Myymälöiden hyllyistä tätä ei juuri löydy.

Viiniostosten jälkeen palasimme taas yhteen: ruokapöytään. Tein pieniä karitsanjauhelihapihvejä salaatin ja creme fraiche -porkkanoiden oheen. Tulipa hyviä. Niistä oli kaksi versiota. Umamilla ja ilman. Käytin ehkä turhan varovaisesti (½ tl/200 g jauhelihaa), mutta kyllä se maistui. Vielä lautasella ripottelin  sitä suoraan purkista pinnalle, ja lopputulema oli se, että ehdottomasti kokeilut jatkuvat. Kyllä se syventää makua. Linkin takana selvitys siitä, mistä Santa Marian Umami koostuu. Vuosia sitten toin Lontoon reissulta Harroldsilta purkin umamia, ja kaikki kului. Nyt umami-innostuksen Suomessa taisi herättää muutama viikko sitten Ilta-Lehdessä julkaistu artikkeli.

Kolmen euron Pirkka-kimppu.

Yritystä on

On ollut ihan työpäivä tänään.

Kova pyrkimys yhteen minulle aika isoon projektiin mukaan. Pitkässä kuusessa on, eikä ollenkaan varmaa, mutta olenpa koettanut osoittaa osaamistani. Minähän en oikeastaan koskaan ole ”hakenut töihin”, eikä tässäkään ole siitä kiinni, mutta yritän kuitenkin saada itselleni hommia. Innossani olen edes tästä mahdollisuudesta yrittää.

 

Ajatukset ja suunnitelmat tulevassa

Niin aurinkoista, valoisaa, tuuletonta ja lumetonta, että on vaikea marraskuuksi uskoa. Ei ollut mitään vaikeuksia viettää paria tuntia ulkoillen, mikä entisessä elämässäni olisi marraskuisena (arki)päivänä ollut aika mahdoton ajatus. Marraskuu on joskus menneisyydessä merkinnyt kellon ympäri pitkiä työpäiviä, mitä on ollut ihan ok. Ei ehkä enää sellainen maistuisi hyvälle. Toisaalta, aika työteliäs olen tässä ollut tänäänkin.

Kuvakirjaakin olen ehtinyt jo vähän työstää, elikkäs joululahjahommia. Itseasiassa minulla on aika monta lahjaa jo hankittuna. Tänä vuonna en vielä yhtään tiedä, millaisella porukalla joulua vietetään, mutta se ei estä minua hankkimasta lahjoja. Ja suunnittelemasta jouluruokia ja leipomuksia.

Ensin on kyllä saatava ensi lauantain mini-menu valmiiksi. On viinikerhon 29-vuotissynttärijuhlat, ja haastetta luo se, että on aie kokoontua meillä hajautettuna pikkupöytien ääreen, ei mitään monen tunnin yhteistä rattoisaa ruokailua saman pöydän ääressä, ei yhteistarjoiluja vaan jotain pientä annos/lautastarjoiluna. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lämmintä, jotain kylmää. Kun nyt sattuneesta syystä on kovin vähän ravintola- ja ystäväpäivällisiä, ruokajuhlia ja kestejä takana, ei ole oikein mitään ideoita. Ehkä se systerin lauantaina tarjoama namelake löytyisi meidänkin lautasilta lauantaina.

Oulun kaduilla

Kiertelin tänään kaupungilla päämäärättömästi, tepastelin katuja ristiin rastiin, ulkoillen, isompia ajattelematta, tarkkaillen, kameran kanssa luonnollisesti, etsiskellen uusia ideoita, kuvakulmia, jotain projektia yritän kehitellä. Pienen pieni itu ehkä onkin jo… Jos enää viitsin. Toivottavasti. Onhan tämä hyvä harrastus kuitenkin. Joulukorttien ja kalentereidenkin hyvä menekki rohkaisee myös pitämään Muistikuvia-putiikkini hengissä: ehkä ensi vuonnakin voin harrastuksella rahoittaa harrastusta.

Oulussa on tällainenkin – kuten monet varmaan ovat lehdistä lukeneetkin. Vaikka Covid fan tutte -oopperan ja sen koronahuumorin ymmärsinkin, jopa pidin, niin tämä ei minua oikeastaan naurata, enkä oikein ymmärrä. Noh, ehkä se ei olekaan kaltaisilleni kukkahattutädeille tarkoitettu markkinointikikka. 🙂  Tuli vaan mieleen, että jos tänään ilouutisena kerrottu koronaroketteen kehitystyön hyvä tulos auttaa jo kevätpuolella torjumaan Covid-19 -viruksen, niin mitenhän käy baarin nimelle? – Ehkä se jää elämään ja muistuttamaan tästä vuodesta. Enpä ole kyllä koskaan tuolla paikalla olleessa baarissa käynyt, ihan sama mikä nimi sillä on ollut, joten oikeastaan samapa tuo.

Isänpäivänä

Isäni sanoi usein, että ei ihminen nuorena tiedä, kuinka hauskaa vanhana voi olla. Hmmm…

Tänään mietin, että milloinhan tämä poikkeusaika, johon kuuluu niin paljon kuohuttavaa, loppuu. Tiedän, että loppuuhan se, sellaistahan elämä on: on hyviä ja huonoja aikoja.

 

Huolettomana

 

Tänään taivas harmaampi kuin eilen, mutta dramatiikkaa pilvikerrostumissa edelleen.

Päivään kuului paljon kävelyä, uutisten seuraamista (Go, Joe! And Kamala!), vastaamattomia ja vastattuja puheluja, asioilla ja huomisen sapuskan esivalmisteluja, kuvia ja sitten syömään, mutta ei suinkaan omia pöperöitä vaan systeri oli tehnyt meille japanilaisen päivällisen. Kolmen ruokalajin herkut, viininä erinomainen grüner veltliner ja kaunis kattaus. Ja olipa hyvä nähdä livenä, rauhassa.

Näinä aikoina yhteiseen, valmiiseen pöytään istahtaminen on juhla, ilo ja lepo! Leppoisa höpöttely, uusista mauista nauttiminen, levollinen hetki, joka toki venähti useammaksi tunniksi, tuntui juhlalta.

 

Lepo. Hyvä, huoleton hetki.

Kummallisia juttuja

Perjantai-illan ratoksi keräilyerä kummallisista asioista…

Photoshoppiin on viimeisimmän päivityksen myötä tullut uusia ominaisuuksia. Yllä olevaa kuvaa olen niillä muokkaillut, uusia ominaisuuksia kokeillut. Toki aamulenkillä Hartaanselän maisema oli luonnostaankin hieno; pilviverho ja sen raoista matalalta paistava marraskuun aurinko teki upeat kuvajaiset joelle. Yksinäiset kalastajat loivat lisää tunnelmaa … Ja lisäksi monen asteen verran plussalla ollut lämpötila toi merkillisesti lohtua näihin päiviin.

Photoshopin mahdollisuudet ovat valtavat, pitäisi taas joskus oikein paneutua niiden antamiin mahdollisuuksiin muutaman päivän ajan.

Uusia mahdollisuuksia elämänmenon helpottamiseksi opin viikko sitten. Aavistelin viime perjantaina, että minulla on virtsatietulehdus. Minulla on niistä vankka kokemus vuosien takaa, joten olin asiasta lähes varma. Juniorin raskausaikana tulehdukset olivat jatkuvana riesana, joten muistan hyvin, kuinka työlästä oli hankkia toistuviin tauteihin lääkitys. Hankkiutua lääkärin vastaanotolle varaamalla aika lankapuhelimella, mennä lääkäriin, saada lähete labraan, odottaa tulosta, soittaa lääkärille ja kuulla tulos, hakea resepti, mennä apteekkiin ja tämä ruljanssi suunnilleen kerran kuussa. Sitä paitsi olin aika kipeä ensimmäiset pari päivää. Kun sitten hormoonihyrrässä huolestuneena, itku kurkussa kyselin lääkäriltä, että miten vauvalle käy, kun jatkuvasti syön antibiootteja, hän totesi, että ko. lääkevalmisteen ainoa sivuvaikutus sikiölle voi olla se, että kasvu hidastuu, että vauva voi jäädä vähän pienikokoiseksi, käyrien alareunaan [hitto niitä käyriä ja niillä ”pelottelua”]. Noh, Juniorihan painoi syntyessään melkein neljä kiloa ja oli 50 cm pitkä, joten mietin vain, että kuinkahan ison vauvan olisin saanut, jollen olisi sitä antibioottirumbaa joutunut kokemaan.

No mutta, viime lauantaiaamuna, pyhäinpäivän aamuna, ryhdyin etsiskelemään netistä lääkäripäivystyksen aikoja ja varuilta vielä tsekkailin taudin oireita, ja silloin löysinkin etälääkärisivuston. Kirjauduin pankkitunnuksilla, vastailin muutamiin kysymyksiin, maksoin 18,60 € ja tsä daa, 10 minuutin kuluttua sain viestin, että apteekissa on sähköinen resepti antibioottia varten. Niin hyvä. Ja sunnuntaiaamuna olin jo oireeton. 30 vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan moista!

Kolmas ”kummallinen juttu” tai ”tämäpä mielenkiintoista” kuten fysioterapeutti totesi. Minullahan on Saariselällä luottohieroja, kuten olen varmasti rasittavuuteen asti kehunut, mutta joskus on ”väliaikoina” päästävä olkapäätä, hartioita ja käsivarsia hierottamaan Oulussakin. Systerin suosituksesta löysin uuden, jolla olen nyt käynyt kahdesti. Hän on hyvä työssään, ei hölötä liikoja, mutta juttelee, ja hänella on sellainen lihasten ”pehmittämistapa” (en tiedä oikeaa sanaa sille), jollaista en ole ennen kokenut.

Hän etsii esim. käsivarressa jumiutuneen, tukkeutuneen ja ”betonisoituneen” (kuten hän sanoi minun oikean käsivarteni kohdalla) lihaksen, jonka ottaa sormiensa väliin puristaen tai painaen sitä aika lujaa. Se sattuu aluksi, hetken, ja sitten lihas – tai whatever – ikäänkuin sulaa, pehmenee. Hän kysyi, tuntuuko pahalta, käykö liian kipeää? – Sanoin hänelle, että kestän kyllä ihan hyvin ja että minä näen sen värinä. Alussa tuntemus on syvä, kova violetti ja hiljalleen se liudentuu lähes vanhan rosan väriseksi pehmeydeksi. Hän oli hyvin hämmästynyt, ja sanoi, että monenlaisia kommentteja hän on vuosien varrella kuullut, muttei tällaista värijuttua. Kun sitten kerroin hänelle, että minulle monet (fyysiset) tuntemukset ovat värejä, hän oli entistä hämmästyneempi:  väsymys on haalea harmaa, ja pulpahtava, lapsenomainen ilo ja nauru ”näkyy” mielessäni alkukesän vihreän sävyissä, jumittuneen hartiaseudun miellän ukkospilven tummanpuhuvaksi sinimustaksi möhkäleeksi jne. Minusta se ei ole kummallista, onko muista? Kokeeko joku muu fyysisiä tuntumuksia väreinä?

Vanhaa ja uutta…

Myrskyisänä aamuna koetin virittäytyä joulun odotustunnelmaan, sillä päivä oli tarkoitus pyhittää joulukortti- ja kalenterikaupoille sekä markkinointiin ja mainontaan. Kortteja onkin mennyt paljon, enää neljännes isosta painoksesta jäljellä. Kalentereita on vielä riittämiin.

Ennen kuin tytär ja poikaystävänsä puolenpäivän junalla lähtivät kahden kuukauden ”koronapaon” jälkeen takaisin Helsinkiin, ehdimme pitkän tovin keskuskella tietojenkäsittelytieteen metodi- ja teoriaopinnoista, – ja parisuhteista ja seurusteluista. 😉 Kuukausi Hangasojalla ja varsinkin sen jälkeinen kuukausi kotikotona totuttivat minut siihen, että meitä on täällä kolme, että tytärkin on ruokapöydässä päivittäin. Mutta kyyneltäkään en asemalla vierittänyt halaillessamme ja heipatessa näkemisiä… Aikoivat tulla hyvissä ajoin ennen joulua takaisin tänne pohjoiseen.

Asemalta sitten lähdin kiertelemään, tulipahan melkein kymppi käveltyäkin, vaikka en lopulta käynyt kuin kuudessa paikassa. Kunhan kiertelin aina mutkan kautta ja tahallani eestaas. 😀

Ihan uusi kokemus elämässäni on, kun olen romaanikäsikirjoituksen lukija. Nimenomaan romaanin ja käsikirjoituksen. Romaaneja olen lukenut, samoin käsikirjoituksia (gradujen ja väitöskirjojen, tieteellisten artikkeleiden ja monografioiden) satoja, mutta en ikinä ennen romaanikäsikirjoitusta. Apuani ja/tai asiantuntemusta pyydettiin 30-luvun maaseudun elämänmenon ja ajankuvan tarkistamiseen. Luotan siihen, että kyse on arjen ja agraariyhteisön historiaan liittyvästä tutkijan kokemuksesta, eikä oleteta minun omaavan omakohtaisia muistoja tuolta ajalta. 😀 Mukavahan tässä pitkästä aikaa on ”esiintyä” historioitsijana.

Miljoonasadetta …

Marraskuu
Taas TV syliin paiskoo
Palavia halkojaan
Käy ihmiskunta sormi suussa
Kansakouluaan
Vaan eihän täällä liekit uhkaa
Täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan

                     Miljoonasade, Marraskuu

Kummasti korvamatona soi Miljoonasateen ”Marraskuu”, kun lukee nettilehtiä ja katselee telkkarista Yhdysvalloista koko maailmaan lähetettävää traagista realityä, jonka pääosan esittäjät ovat vanhoja ja miehiä. Halloweenin värinen, omien sanojensa mukaan ”erittäin vakaa nero” ja harmaa-valkoinen (Mikki) hiirulainen siellä ottavat mittaa, … Hullu maailma. Epätodelliselta tuntuu välillä.

Aamupäivän sää tummanharmaine matalalla roikkuvine pilvineen sopi tunnelmaan hyvin.

 

Mutta on päivään kuulunut hyvääkin: meillä kävi tänään tonttu, – karpaloita, tonttukirja, amaronea – ihan parhaita joulujuttuja. 😉 Ja juuri kun tonttu piipahti, minä olin hakemasa uusia rillejäni: nyt olen tyytyväinen. Oikein tyytyväinen. Ja helpottunut. Kolmas spesiaaliasia oli kun kävimme tyttären ja Pehtoorin kanssa syömässä: It Sudemon sushi- ja chinese-buffa maistui. Ja hyvää se, ettei myöskään satanut, paitsi biisissä.

Siirtymävaihe

Eilisen syysmyrskyn jälkeen tämä päivä tuntui ihan mahdottoman hienolta. Ja olikin se: + 7 C, vaakasuorasta paistavaa kirkasta aurinkoa siniseltä taivaalta, ei liukasta, eikä jokivarressa edes kovin tuulista. Olin siis pyörällä liikenteessä.

Kortti- ja kalenteritoimituksia, sitten vielä Poikkimaantien sillalle, vielä kerran sinne, sieltä lopuksi Tuiraan, Jussin pyöpäpisteeseen: Helkamani pääsi vihdoin huoltoon. Ja kettingin vaihtoon: ei enää kiristykset siihen auta. NYT pyöräily on tälle vuodelle ohi. Oli käveltävä kotiin. Vaikea oli pyöräilylle heittää hyvästit, ja vaikea oli tulla sisälle.

Ja sitten minä taas vahingossa humplahdin sanomalehtien maailmaan: Wien, Pohjois-Korea, Trump, korona… Olen kieltänyt itseäni lukemasta muuta kuin YLEn Uutisten pääjutut ja Kalevan. Mutta ei ole oikein kielto mennyt perille: Iltalehti on harva se päivä auki. Ja Ilta-Sanomat. Varsinkaan iltaisin ei kannattaisi.

Noh, onneksi katson nykyisin telkkariakin monena iltana viikossa. Tänäänkin Master Chef vei ajatukset ruokaan ja kesään, nimenomaan tulevaan.

Ja huomenna sitten salille. Ehkä.

Tai ehkä ei sentään vielä huomenna. 😉

Tuuma ja Tikki – pikku puoti Pikisaaressa

Tuuma ja Tikki on pieni, viehättävä puoti Pikisaaren perällä, ammattiopiston kupeessa. Opistolaiset, käsi- ja taideteollisten alojen opiskelijat, opettajat ja valmistuneet, ovat perustaneet Osuuskunta Artesaaren, ja niinpä myymälässä on pääasiassa heidän kättensä töitä myynnissä. Hieman yli 20 osuuskuntalaisen lisäksi meitä on puolenkymmentä muuta, jotka olemme saaneet tuotoksiamme sinne myyntiin.

Rauhallinen pikku putiikki on melkein kuin pieni näyttely, siellä on kaikkea kivaa ja kaunista, arkeen ja juhlaan sopivaa. Pieniä ja vähän isompia (joulu)lahjoiksi sopivia, paikallisten käsintekemiä koruja, vaatteita, sisustustuotteita, kortteja ja kasseja. Kuvan keskellä korttitelineessä on minunkin korttejani – joulukortit myös. 🙂

Puodissa on kauniita pipoja ja baskereita, kaitaliinoja ja huom. tyylikkäitä mustia maskeja, ja lapsillekin kangasmaskeja. Ja pikkutytöille värikkäitä kolttuja.

Samalla seinustalla liivimekkojen kanssa on myös tyynyliinoja, joista tykkään kovasti. Valkoisiin tyynyliinoihin on painettu osa 1. korinttolaiskirjeestä murteilla. Ainakin Savon, Tornion ja Oulun  (rakkaus … ei käyttäyvy sopimattomasti, ei eti ommaa etuaan, ei katkeroiju… ) murteilla tehnyt sieltä löytyy. Venka&Vinka -kierrätyskoruissa ovat mukana myös Pennikorut. Korvikset eri vuosilta. Minun syntymävuoden pennejä ei noiden joukossa ollut. 🙁  Myös solmioneulat ja kalvosinnapit kuuluvat pennikoruihin.

Kolikoista on käsin takomalla tehty hauskoja koruja.

Tuuma ja tikki on auki puolenpäivän jälkeen torstaista sunnuntaihin – se on Pikisaaren lenkillä mukava paikka piipahtaa; ei ole tungosta, vaan on leppoisa tunnelma. Mökille olen sieltä vuosien varrella hankkinut kaikenmoista pientä, ja pari räsymattoakin. Käykäähän kurkkaamassa.