Rauhallinen pyhäinpäivä

Tänään on sellainen päivä, että ei onnistu nämä nettiasiat, ei minulla, eikä perheen muillakaan jäsenillä.

Onneksi ulkoilu, lääkehoidon järjestäminen (palaan asiaan), kokkailu ja leipominen ovat onnistuneet oikeinkin hyvin. Ja nyt avautuu tämä blogin päivitysmahdollisuuskin.

 

Pyhäinpäivänä isän haudalla.

Lenkillä. Myskikurpitsakeiton ja hapanjuurileivän äärellä. Leffankin katselimme kolmisin. Rocketman avautui minulle toisella katselukerralla aivan uudella tavalla. Entistä enemmän soisin, että vuoden päästä Hartwall Areenalla Sir Eltonin vielä näkisimme. Liput olen ostanut jo viime vuonna.

On menty läpi repaleisen lokakuun …

Elämänmenon hyviä hetkiä

Liikkeellä tänäänkin. Ja heittämällä päivän askeltavoite saavutettu: ollut pari pienehköä liikuttajaa tänään. Tunteroinen Hugo-puistossa vastaa hyvinkin intensiivistä pyöräilyä Oulujokivarressa: molemmat mukavia liikkumismuotoja, mutta kyllä tänään Hugo-puisto voitti kuus nolla.

Merkillinen tilanne, ajankuva, oli kun piipahdimme pienten kanssa kaupassa; eipä olla lasten kanssa koronan aktiiviaikana kaupoissa käyty, mutta tänään oli ”pakkotilanne”, kun Apsu totesi (myös ääneen kaupassa) ”Mummin kuuluu lelliä”. Olen ehdottomasti samaa mieltä, ja samalla tuli ostettua Pehtoorille ja tyttärelle suklaata [koska marraskuu tulossa], Juniorille keittiörullateline. Siis oikeastaan enemmän pikkujoulu kuin halloween tai pyhäinpäivä -meininki. Ehdotin myös haudalla käyntiä, mihin Apsu totesi: ”Miksi? – En halua. Miksi siellä käyt?” – Viisivuotiaalla hyviä kysymyksiä. Silti ehkä menen tässä joku päivä…

Kauppareissun toinen juttu oli kun laitoin maskin kasvoille; oli siinä kaksivuotiaalla kummastelemista. Vaikea oli asiaa hänelle selittää. Onneksi kaupassa muutamia muitakin, ja heillä maskit.

Lopun päivää vietimmekin mummilassa. Pelaten, laitellen vähän valoja, herkutellen (”kyllä jätski on hyvä jälkkäri talvellakin”, totesi Aapeli). Kummitäti (”Jaaja” Eeviksen sanoittamana) ja pappa rakentelemassa mukana.

Siis myös päivällä ”Vain elämää”, vai sittenkin ”Täynnä elämää”.

Hymyjä

Tänään kun sekä pienten tapaaminen oli peruttu ja kun jo kerran siirrettty ensi-ilta (Ortotopologian lopulliset alkeet – Aapo Heikkilä) oli peruttu, oli koetettava järjestää muuta mukavaa puuhaa ja kulttuuria. Ensinnäkin varhensin yhtä ensi viikoksi sovittua kuvauskeikkaa (Tuuma & Tikki Pikisaaressa – palaan vielä asiaan) ja lähdin taas korttiasioille, mm. Taidemuseolle. Kävin samalla katsomassa ´Rento meininki – Naivismia museon kokoelmista´-näyttelyn. Kylläpä oli hyvän tuulen näyttely: väriä, elämää, unenomaisia tapahtumia, vuodenaikailoja (ihana sana!), sirkusta ja veikeitä hymyjä.

Kaarina Alstan ja Lea Kaupin työt viehättävät ja ilahduttavat paljon. Ja monet muut, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Hyvä mieli jäi kokoelman töistä.

(Harmittaa kun puhelimella ottamastani kuvasarjasta puuttuu tämän muikean muorin tekijän nimi. Kunhan käyn museolla seuraavan kerran, tarkastan.)

Hänen hymynsäkin näkyi. Toisin kuin juuri kenenkään muun tänään näkemäni.

Tässä minun maskiselfie, – sellainen kai kuuluu tänä aikana ottaa. Kosti Ahosen Meksiko-sarjan peilikehykset olivat kuvaamisen arvoiset ja samalla tuli kuvattua oma maskinaamanikin. Vaikka vähän turhalta maski isossa,  tyhjässä museossa tuntui. Mutta tässä nyt olkoot minun kuvallinen kannanottoni maskiasiaan. Kyllä olen maskia aika kiltisti käyttänyt, mutta tänään maskit vähän ärsyttivätkin. Tai lähinnä se, miten ne muuttavat käyttäytymistä. Omaanikin.

Tapasin tänään monia ihmisiä, joita olisin ”entisenä normaalina” kätellyt, esitellyt itseni ja todennäköisesti hymyillyt niin tehdessäni. Niin yleensä teen ja niin minusta kuuluu tehdäkin silloin kun tapaa ensimmäisen kerran uuden ihmisen, jonka kanssa on tarkoitus keskustella ja oikeasti kohdata. Ensivaikutelma ihmisestä on ainakin minulle tärkeä, ja minusta se on fiksua, että ollaan kohteliaita ja hymyillään tavatessa, toisen huomioonottamista ja kunnioittamista. Mutta niin vain tänäänkin kävi, että mennessäni sinne kuvauspaikkaan, en kätellyt, enkä sitten hoksannut edes esitellä itseäni ja hymyäkään ei varmaan paljon ollut, eikä se ainakaan näkynyt. Maskin takana en tunne itseäni ihan omakseni.

Pieni murhehan tuo on, maskin käytön arkinen sivuseikka, vaikkapa verrattuna maskin käytön isompaan merkitykseen, mutta silti olen sitä mieltä, että hymyjä ei koskaan ole liikaa. Tässä synkeässä tilanteessa on kuitenkin oltava iloinen siitä, että me voidaan sentään vielä kohdata ihmisiä toisin kuin monissa muissa maissa, joissa ei ole asiaa ulos, eikä tapaamisiin. Yritetään nyt vaan hymyillä silmillä ja sanoilla. 🙂

Arkea ja ruokaa

Tänään sellainen arkinen päivä, aamupäivällä vähän liikuntaa, sekä lähteviä että saapuvia posteja, hierojallekin hankkiuduin ja hain lisää lankoja.

Ja tein ruokaa, mistä voisinkin jakaa arkiruokavinkin kahdeksi päiväksi (kolmelle).

Osta kaupan lämminruokatiskistä valmis grillibroileri, josta teet ensimmäisenä päivänä ”Kanapaimenen Aurapataa” ja toisena Pimun kanakeittoa (tai toisinpäin, – minä tein eilen keiton, tänään padan).

Kanakeiton ohje oli mukana ”Jokaviikkoinen soppamme” -projektissani, minkä jälkeen sitä on meillä tehty tasasin väliajoin noin joka toinen kuukausi? Nyt tytär oli eka kertaa sitä syömässä, ja sanoi, että ehdottomasti parasta kanakeittoa, mitä hän on ikinä syönyt.

Ja sitten tuo pataruoka. Se on viimeisen päälle retroruoka 80-luvun alusta. Muistan kun lähdimme vapuksi 1983 Helsinkiin (minä, kihlattuni = Pehtoori, veljeni ja hänen tyttöystävänsä (= nykyinen vaimonsa)), ja äitini pakkasi kylmälaukkuun valmiin padan vapunviettoomme evääksi. Ei tarvinnut perillä kuin riisi keittää, ja meillä oli hyvä sapuska ennen illan rientoihin lähtemistä. Nesteytys kyllä hoidettiin ihan omin eväin. Oli kyllä melkoinen vappu se. 🙂

Ohjetta ei löydy Valion digitaalisesta nettiarkistosta, mutta minullapa on tallessa ohjelehtinen vuodelta 1982. Ohje suurenee klikkaamalla jos haluat lukea tarkemmin. Minä teen/tein oikaistun version eli en paistanut itse broiskua vaan todellakin valmis grillattu sopii tähän oikein hyvin. Padan voi tarjoita riisin lisäksi myös pastan kanssa. Tykkään tästäkin paljon. Voisi ensi kerralla ehkä laitella enemmän kasviksia? – Porkkanoita, sipulia, vihreää paprikaa, …  Tuo nimi minua kyllä vähän kummaksuttaa: kanapaimen? Noh, kai niitäkin on.

Tuossa lipareessa on toinenkin retroeväs: Lämmin leipä ananasrenkaalla, kinkulla ja sinapilla = Tervehdys Turunmaasta. Ei maistunut silloin, eikä kyllä maistu kinkku-ananaspizzakaan.

 

Tukka hyvin, kaikki hyvin?

Aamusella kun lähdin säälliseen aikaan kahdeksaksi kampaajalle, tunsin kyllä mielipahaa siitä, että eilinen vesisade jatkui ja että on jo se aika vuodesta, että Helkama on vaihtunut Beetleksi. Enää lähdöissä ei ole sellaista ”maantie vaatii kulkemaan” -fiilistä, ei pienintäkään seikkailun tuntua ilmassa. Enemmänkin päämäärähakuista, tarkoituksellista, jopa suorittavaa. Koetin olla tupisematta, mutisematta ja kuunnella miltä lokakuu kuulostaa. Vedeltä, sateelta. Voiko kuulostaa harmaalta? – Eikö vain voikin. Minä ainakin kuulin harmaan tänään.

Hiusten lyhennys ”talviaikaan” = vähän pidemmäksi jätettiin kuin kesä-look, ja tuntui että ryhtinikin parani kun hiuspehko on taas järjestyksessä ja huoliteltu.

”Tukka hyvin, kaikki hyvin”? – No ei ihan sentään noinkaan. Koetan edelleen elämässäni keskittyä ja suunnata ajatukset ja ajattelun hyviin asioihin, tuntoihin, hetkiin, mutta eihän se aina vaan onnistu. Olenhan tästä jo vuosia kirjoittanut, että minua aika lailla riepoo sanonta ”asioilla on tapana järjestyä”.

Kuuntelussa olevien kirjojeni joukossa tällä hetkellä on mm. Saku Tuomisen ”Kaikki on hyvin. Riippumatta siitä miten kaikki on.” Tuotakin hokemaa vierastan, – Tuominen kyllä pohtii asiaa ansiokkaasti, – joskaan en (sivulla 68) ole vielä ollenkaan vakuuttunut, että ottaisin noita sloganeita omaan repertuaariini.

Asioita ON järjestettävä, ja asiat eivät todellakaan aina ole hyvin, mutta olen myös sitä mieltä, että ”ei niiden kuulukaan” olla. Sellaista elämä nyt vaan on, – aina kaikki ei ole hyvin. MUTTA ei silti pidä heittäytyä flegmaattiseksi ja ottaa kaikkea vastaan koettamattakaan tehdä jotain. Kyllä se taas paremmaksi muuttuu, on muutettava jotain, yritettävä löytää uusi tulokulma, ratkaistava, surtava, kestettävä epämukavuutta, mutta kyllä se taas tästä.

Ja sitten voisi tietysti kaiken edeltävän latistaa ja nonsaleerata toteamalla, että kaikki on suhteellista. Mutta minä  päädyn toteamaan hammasta purren ja samalla pieniä kyyneleitä vuodattaen, että tilanne on nyt näin, mutta kyllä tästäkin selvitään. Päivä kerrallaan mennään.

Kuukauden kuvaushaasteessa väri on musta. Toteutin sen tänään näin! 🙂

Joulupostikortteja Oulusta

Vaikka pyhäinpäivä ja Halloween (kertauksena sen ”Lyhyt historia” linkin takana) sekä isänpäivä ovat vielä viettämättä ja vaikka jouluun on kaksi kuukautta aikaa, kaupittelen jo joulukortteja ja ensi vuoden kalentereita.

Viime vuoden marraskuussa, kun neljä ensimmäistä ”Oulun kauniit, vanhat rakennukset” -sarjani korttia olivat valmiita ja olin viemässä niitä museoihin, kahviloihin ja muutamiin putiikkeihin myyntiin sekä myymässä ystäville, moni kysyi, eikö ole joulukortteja? – Ei ollut, ei. Mutta nyt on.

Otin kyselyistä vaarin ja viime joulun tienoilla kävin kuvailemassa ”kaikki” Oulun kauniisti valaistut julkiset rakennukset ja muutaman muunkin, ja nyt olen saanut työstetyksi noista kuvista kaksi korttia.

Ne tulivat viime perjantaina painosta; värit toistuvat hyvin, kortit ovat laadukkaita ja niissä on vähän samettiselta tuntuva pinta. Ehdottomasti paras painotyökokemukseni tähän asti. Korttikuvat näet paremmin pikkuruisen firmani sivustolta: ”Kortti- ja kalenterikauppa”. Sieltä löydät sarjan kaikki muutkin kortit, samoin korttipakettien hinnat, myös ensi vuoden kalenterin tiedot. Sekä korttien että kalentereiden tilaus sivuston kautta tai vaikka suoraan minulta (reija at satokangas.fi tai whatapp).

Nyt ei tarvitse lähteä kauppoihin etsimään kortteja, eikä pieniä joululahjoja – kalenterihan on hyvä ja tarpeellinen lahja, eikö vaan? Tai entä jos hankit korttilajitelman lahjaksi?

Ehkä juuri näin koronavuonna ystävä, täti tai tuttu ilahtuisi kortista tavallistakin enemmän? Toinen korteista ei välttämättä ole edes ”pelkkä” joulukortti, vaan sellainen ´Oulu by night´ -kortti, jossa keskellä kaunis, rempattu Kauppahallimme!

Jos haluat, voin toimittaa korttien ohessa myös joulupostimerkit, joten sinulle ei jää kuin korttien kirjoittaminen ja postitus. 🙂 Tänä vuonna jouluposti helposti ja hyvissä ajoin?

Toimittelen tilauksia kerran pari viikossa, ettei tarvitse kauaa odotella.

 

Tunnelmia lokakuisena sunnuntaina

Kalenteri ja ulkoilma eivät oikein tuntuneet olevan samalla aikajanalla. Lokakuun loppu ja silti lämmin, aurinkoinen, tyven mitä kaunein sää.

Aamupäivän pakkailin ja hinnoittelin kortteja, sitten ulos.

Päätin kuvata vain heijasteita, mutta eihän sekään päätös pitänyt. Mutta valo oli leppeä, hyvä kuvattava, kirkas muttei kova.

 

 

Toissapäiväinen lumi kuin kuorrutteena …

Tässä kohtaa ajattelin, että olo vähän kuin minulla. Tummaa, tasaista, sitten kirkasta, virtaavaa, kultaista, joka kuitenkin vie alaspäin ja lopuksi kuohuu ja vaahtoaa.

 

Vastavärit toimii aina, – syksyllä varsinkin.

Kuusisaaren rannassa ja vastarannalla oli lippoajia. Näin monen saavankin kalaa – myisivätköhän jos kävisi kysymässä?

Tähän halusin lopettaa. Kuitenkin kuivilla ja ympärillä tyventä. Tähän pyritään.

 

 

Pitkän päivän ilta

 

Pitkästä aikaa pitkä päivällinen. Tai oikeastaan illallinen. Jälkkärikin onnistui – vadelmaa kolmella tavalla. Mukava leppoisa ilta oli. Ruoan ääressä on helppo jutella.

Muutoin päivään kuului lenkkiä – kävellen, auts!, nettisivupäivitystä, lomakkeen tekoa… Ja pitkästä aikaa nyt merkillinen väsy.

 

Ei niin kummoisia…

Eilen rikkoontui tämän pienen, oman, jo toistakymmentä vuotta ylläpitämäni julkisen päiväkirjan, oman blogini lukijamäärän uusi maaginen raja: 1 250 000 kävijää. Siis miljoona ja neljännes päälle! Se on aika paljon se.  Kiitokseni kaikille aktiivisille, vuosikausia seuranneille kuin myös satunnaisesti piipahtelevillekin.

Tuo luku aiheuttaa (lisää) paineita: semminkin kun viime aikoina olen hiljaa mielessäni todennut, että ´mistä ihmeestä tänään kirjoittaisin´ , kun pienessä maailmassani ei nykyisin mitään (julkaistavaa – huom. tässä paino sanalla ´julkaistavaa´) tapahdu.

Niin kuin nyt tänäänkin: päivän kohokohta kun joulukorttitilaukseni tuli perille. Nyt on satoja kortteja, joista (pienen pienen) osan tänään sain jo jatkomyyntiinkin. Ja palaute oli vähintäänkin hyvä: pienyrittäjälle/jouluihmiselle/oululaiselle tuntuu mukavalle. Ensi viikolla alkaa korttien ja kalentereiden myynti voimallisemmin ….

Illansuussa istuskelimme kolmisin hyvä ruoan äärellä pitkään, ja taas toivoin että olisinpa liikkunut vähän enemmän, mutta hei … luomukuningasosterivinokas ei voi olla kovin paha kaloripommi, vaikka söisi niitä voissa paistettuna paljon? Eihän? – Ihan sama, mahdottoman hyviä olivat, kun myös home-made lehtipihvit.

Tämmöisistähän se päiväni, perjantaini, koostuu. On vaikea olla mainitsematta, etta  joulukorttisuoramyynti ryöpsähti käyntiin! Palannen asiaan. Kerrankin ajoissa.

Levollista ja leppoisaa viikonloppua kaikille!

Pieni ruokamatka kotosalla

Täällä tuoksuu sitruuna, mansikka ja basilika! Täällä on tänään ollut värejä ja puheensorinaa. Täällä on maistunut italialainen ruoka. Muistoissa ja muistikuvissa on paljon ihania hetkiä menneiltä vuosilta, reissuista, perhepäivällisistä, juhlista, kalaaseista, ravintolaillallisista, ystävien tapaamisista … Hymy on karehtinut huulilla. Italiaan on vienyt myös kuuntelussa oleva kirja: Jyrki Erran ”Lyijyvalkoinen”. Kaikki Italia-friikit, taidehistoriasta kiinnostuneet, Caravaggion taiteesta jotain tietävät, Roomassa käyneet, Villa Lanten ystävät, dekkareista tykkäävät: tässä luettavaksi/kuunneltavaksi hyvä pimeän ajan rikosromaani… Lämmin suositus. Jotenkin sofistikoitunut kirja.

Kirjaa kuunnellen – lähes koko sateisen, pimeän päivän ennen illansuun yhteistä ruokahetkeä – tein ensi vuoden kuvakalenteria (Oulu kuvissa vol. IX). Viimeistelin ja samalla vielä kuluneen vuoden kuvakansioita selailin, satoja ja tuhansia kuvia kävin vielä läpi ja muutamia valittuja kuvia muokkailin. Hämmästelin välillä itsekin, kuinka vahvasti kuvistani välittyy ja tuntuu se tunne, joka kuvia ottaessa on ollut. Kuinka vieläkin sattuu monet ahdistavat hetket, jotka kevättalven, kevään ja kesän kuvista ryöpsähtävät esiin. Ulkona kulkeminen, pitkät lenkit ovat olleet terapeuttisia ja levollisuutta tuovia, mutta silti tietyt paikat, hetket tuovat kuvien välityksellä liki fyysisen tunteen siitä hetkestä ja mielenmaisemasta, joka kuvaa ottaessa on ollut. Olen oikeastaan aika hämmästynyt ja hämmentynyt. Toisaalta myös helpottunut, sillä kuvien myötä hoksaan  nyt, että paljon on ohi…

Mutta tästä hyvästä päivästä vielä…

Tänään olin luvannut laittaa vähän tavallista parempaa ruokaa, – syyslomaviikolla ruokamatka Italiaan! Hyvä päivä tehdä simppeliä, hyvää ruokaa, makua ja iloa pimeyteen, – semminkin kun ei mennyt aikaa ´ilimanaikuseen´ ulkosalla kulkemiseen [en siis ole astunut ulos muuta kuin kuin pihan poikki Festaan]. Oli ilo köksäillä. Aamusella tein jälkkärikakun (onkohan kakku oikea sana?). Any way, Bastogne-kekseistä (jotka ovat vävykokelaan ja Juniorin lemppareita) pohja ja päälle mascarpone-sitruuna-kermavaahtotäyte (mukaan vähän liivatetta ja kohtuullisen paljon sokeria). Lisäksi mansikkasorbettia: no ei ihan sorbettia, itse asiassa vähän parempaa… Siis pakastemansikoita sauvasekoittimella massaksi, johon vähän sokeria ja loraus (Kroatiasta jokunen vuosi sitten tuotua) Maraschino-likööriä. Oi, että – vaikka itse sanonkin. Tuli mieleen kesä, ulkomaat, lomat, Italia…

Pääruokana oli paistetut lohimedaljongit, joiden päällä pestoa (Tampereen reissulta Culinaria-kaupasta ostettua purkkitavaraa… niin hyvää!) sekä sitruunarisottoa ja insalata capresea.

Tulipahan tehtyä mukava pieni ruokamatka.

Oikea kielisyys virheitä :) ja inhokkisanoja

”Renkaan vaihdot!”  lukee tienposkessa olevassa kyltissä ja viereisen rakennuksen seinässä olevassa mainoksessa matkalla meiltä kaupunkiin. Tänään ajelin niistä ohi. En pyörällä, sillä tänään sen verran jäätä, etten enää uskaltanut pyörän selkään, vaan oli pitkästä aikaa käytävä kävellen lenkilllä ja huristeltava autolla (spesiaali)ruokaostoksille kaupunkiin. Minulla toki jo on talvirenkaat (Pehtoori vaihtoi viime viikolla – vai jo edellisellä – joten ei ole  talvi päässyt siltä osin minua nyt tai kai koskaan yllättämään…) mutta tuo kyltti pisti silti silmään: renkaan vaihdot! Miksei ”renkaiden vaihto”? – Eihän ole kyse siitä, että vaihdellaan yhtä rengasta useampaan kertaan?

Oikeakielisyyden runtelusta en ole viime aikoina kovinkaan paljon ärsyyntynyt, verrattuna esimerkiksi siihen, millaista oli yliopistonlehtoriuden aikana, ja tuo em. kylttikin lähinnä vain huvitti, mutta silti! Reilu viikko sitten yhden FB-ystävän linkityksen kautta satuin Me naiset -lehden artikkelin, jossa kerrottiin siitä, mikä on lehden lukijoiden mielestä ”suomen kielen ärsyttävin väärin kirjoitettu sana”. Selvityksen tuloksista on täällä perhepiirissä (sekä viininmaistelujen ohessa viime lauantaina) keskusteltu ja hieman hämmästelty tuloksia, mutta kakkossijalle tulleet yhdyssanavirheet ärsyttävät meistä monia ja minua erityisesti. Varsinkin kun itsekin teen niitä.

Muistan lukeneeni myös tieteellisen! artikkelin koskien kielivirheistä ärsyyntyvien ihmisten persoonallisuutta; kyllä tyttären kanssa itsemme artikkelin ”henkilögallerioista” löysimme. Hieman on pohdittu, että äppi nyt ei oikeastaan voi puhua ärsyyntymisestä, vaan enemmänkin hämmästelystä: mikseivät ihmiset (enää) välitä kirjoittaa oikein. Mikseivät edes yritä?

Mikä sinua ärsyttää kirjoitetussa/puhutussa tekstissä/kielessä? Onko inhokkisanoja? Minulle niitä ovat edelleen jaxuhali ja masuasukki, esim Mikä Tuulestatemmattua-blogin (jonka nimessäkin on yhdyssanavirhe!) kielessä ärsyttää tai häiritsee tai vaatisi kielenhuoltotoimia osakseen?

Onnistuneita juttuja

Vaihteeksi Intrussa tänään. Minähän hankin tässä joku viikko sitten uudet silmälasit, kahdetkin: ajatuksella että toiset ovat ”työntekoon” eli kuvaamiseen ja koneella istumiseen, sekä ulkoiluun ja ajeluun autolla tai pyörällä ja sitten toiset on sellaiset ”paremmat lasit” eli kun olen seurassa tai kaupungilla etc. Jälkimmäiset (Guccin nenätyynylliset, siimalliset) eivät ole oikein ”istuneet”. Olen käynyt kahdesti niitä säätelemässä, eikä ihan täsmällistä näkyvyyttä ole saatu aikaiseksi. Sitä paitsi ne ovat myös hanganneet. Eilen optikko (lupauksensa mukaisesti) soitti kun edellisestä sovituksesta ja säätelystä oli viikko kulunut. Kerroin, että aika hyvin ne toimii, mutta en voi kyllä koko päivää pitää, enkä tehdä mitään tarkkaa (= lukea).  Ja sain kuulla että minulla on mahdollisuus vaihtaa sangat. Olin yllättänyt, todella iloisesti yllättynyt. Tänään kävin sitten sovittelemassa uudet pokat. Nyt on sitten taas hyvin samantyyliset kuin entiset. Mutta olkoot, pääasia, että näen niillä.

Toinen positiivisen, uudenlainen asia tänään oli se, että Tyär teki meille safkan. Eipä ole tässä talossa ennen siskonmakkarakeittoa syöty, mutta tänään syötiin ja hyvää oli. Ja kyllä minusta oli mukava kun sain istahtaa ruokapöytään suoraan Photoshopin ääreltä eli minun ei tarttenut tänään köksäillä.

Ja kolmaskin hyvä juttu: joulukortit vihdoin valmiit ja lähtivät painoon! Heti marraskuun alussa tilattavissa, – aika hienot niistä tuli.

Moneen ehdin :)

Päivä täynnä tekemistä.

Mummin päivä pienten kanssa alkoi jo ennen kahdeksaa. Aamutoimet ja parit muistipelit rauhassa, eikä meillä kiirettä uloskaan, kun sää oli mitä ankein. Siirryttiin sitten mummilaan, jossa iso Lego-arkku esiin. Ja Eeviksen kanssa vietettiin pitkä tovi katsellen Youtubesta delfiini-videoita. (Pian) kaksivuotias oli ihastuksissaan: ”Oi”, ”oho” ja pulputusääniä. Niinpä tänään ei katseltukaan ollenkaan poroja, jotka ovat elokuun mökkireissun jälkeen olleet tytön mieluisimpia nettijuttuja.

Kummitätikin piti ”välitunteja” leikkien lasten kanssa, pappa myös päivähoitolaisten seurana, joten hyvin ehdin laittaa sapuskaa ja vähän huushollatakin. Juniori päästyään neljältä töistä tuli syömään ja sitten kun lähtivät minä suuntasin kaupungille muutamia tarpeellisia kuvia ottamaan. Olipa kylmä vinkka. Mutta kaunis valo auringonlaskun jälkeen. Tällainen Kauppahallin viereisen hotellityömaan mukaanotto (yhteen) kuvaan tuntui ajankohtaisuuden vuoksi tarpeelliselta. VIHDOINkin tontilla tapahtuu jotain.

Ja sitten kotiin viimeistelemään korttitilausta. …

Ensilumen ilo

Kuvaan kiteytyy olennaisin tästä sunnuntaista. Ensilumi, pienet isänsä kanssa sunnuntaisapuskalla, jälkkkärin jälkkäriksi lupasin lähteä nuhanenien kanssa pihalle – mukaan kyllä tulivat sitten kummitäti ja isikin. Kun ensisijainen juttu oli tolskata lumessa, minulta jäi kuvaaminen toissijaiseksi, vaikka lasten – ja kaikkien – ilo silmissä olisi ollut hienoa tallentaa. Mutta tallennan muiston. Mumminelämän hienoja hetkiä. Eeviksen eka lumisota ikinä. Ja kyllä me meuhkasimmekin. Niin mukavaa.

Räntäsade alkoi vasta aamulenkin jälkeen, joten lenkilläkin käväisin. Sitten koneelle: vähän meillä on tänään tyttären kanssa jäänyt lepopäivän pyhittäminen toissijaiseksi. Kahden hengen ”maisemakonttorissa” (= mun työhuone) on puuhailtu. Minä tuunannut joulukortteja ja Tyär opintojaan. Sekin mukavaa.

Lenkillä ja ruokaa laittaessa kuuntelussa Jorma Uotisen elämäkerta. Nyt koko kirja kuunneltu: erilaisin silmin katson ja varsinkin kuuntelen häntä tänään TTK:n tuomaristossa… Hyvä kirja on tuokin.

Lyhyesti ilosta

Kuinka hyvä, että on ystäviä. Että on perhettä.

Enhän minä ilman niitä näistä ajoista selviäisi. Tänään moninkertaista iloa ja eloa….

Iltapäivällä Juniorin luo; minituparit ja onhan isovanhempien (maailmanlaajuinen) päivä.

Ja illan tullen Tyär vei meidät Karjasillalle, jossa piiiiiitkästä aikaa tapasimme viininystäviä. Botrytiksen viininmaisteluilta vähän vajaalla miehityksellä. Mutta me näimme ystäviä! Livenä! Ja yhdessä totesimme, kuinka onkaan mukava – nauraa yhdessä ja syödä hyvin. Oppia uutta. Kiitos ja kumarrus kohti Karjasiltaa, olipa ilo ja nautinto!

Yhdessä ollen

Perjantai-ilta Rantapellossa.

Pikaisesti ennen ”Vain elämää” -ohjelman alkua päivän kuvien lataus koneelle, ja mielensä pahoitus omasta töpeksinnästä, sillä ei suunnilleen mitään, mitä kehtaisi julkaista, samaan aikaan toisaalla Tyär on omassa huoneessaan ja viettää Teamsin kautta työkavereidensa kanssa ”pilheitä” ja Pehtoori aloittelee telkkari-iltaa talon toisessa nurkassa.

Meillä takana mukava perhepäivällinen: Juniori ja lapset sekä sisareni tulivat pöydän ääreen, – alkuun haaparousku-sienisalaattia ja savupororieskaa (tytär toi pakkaseen tullessaan möksältä), sitten savulohta, mustajuuripyrettä, avokadosoosia, perunapalleroita, salaattia…  ja lasten pientä vierastamista: olivathan kummitäti ja mummin sisko pitkästä aikaa mukana. Mutta arastelu oli ohi kunhan oli pääruoasta selvitty.

Leikkiä ja iltavilliä jälkkäriksi jälkkkärin jälkeen. Hetken kaukana kaikki muu…

Ikkunoista näkyi huikea oranssinhehkuinen auringonlasku kaukana metsän takana, kävimme pihalla porukalla katsomassa, ja totesin, että on kuin olisi tulipalo metsänreunassa, mihin Eevis reagoi välittömästi: ”piipaa, piipaa!” Palokunta paikalle!

Kaunista oli jo aamupäivällä Möljällä. Olin pyöräilykesän jäähyväislenkillä, – lempipaikoilla pyöräilin muutaman tunnin. Möljälle ensimmäisenä.

Melkein jokaisena päivänä reilun puolen vuoden ajan olen Helkaman ja Canonin kanssa kulkenut Oulun rannoilla, rajoilla ja ne ylittänytkin. Pyöräily on pitänyt mielen ja kehon kunnossa, – tänään jäähyväiset olivat haikeat. Mitenhän pärjään talven yli… On taas opeteltava tepastelemaan. ”Täytyy kävellä näin…” ja sitä rataa. Hyvä kun saa (ja voi, vielä) kulkea. Tavalla tai toisella.

On hyvä kun on yhteisiä ruokahetkiä, perjantain tunnelmaa, lasten ääniä, kohtaamisia…

Kohtaamisia tiedossa

Samaan aikaan kun koronan ”leviämisvaiheessa olevien” alueiden raja tulee lähemmäs, tänne ylemmäs, on meillä poikkeuksellisen sosiaalinen viikonvaihde edessä. Monena päivänä peräkkäin tapaamisia, vierailuja. Mehän ei olla oikein ketään tavattu, missään käyty moneen viikkoon. Okei, ruokakaupassa, ja Pehtoori rautakaupassa, apteekit, äidit, Tyär, Juniori ja pienet sekä systeri on käyty ja tavattu,  ja minä parilla pienellä kuvauskeikalla – siinäpä ne kohtaamiset.

Tämä nykyisen elämänmenon aikana harvinainen viikonvaihde alkoi jo tänään, kun tyttären poikaystävä saatiin meille syömään. Ei mitään grande dinneriä, vaan vain astetta parempi torstainen wokki-nuudeli-salaatti-sapuska. Levelin nosto oli myös määrällinen: sekä nuudeleita että curryja oli kahdenlaisia, lisukkeita useampiakin. Jälkkäriksi perusvarmaa kotiruokaa: hillarahka on lähes poikkeuksetta tykätty ruoka. Mutta minusta parasta oli, että meillä oli ruokapöydässä paitsi tytär mutta myös ”vieras”. Tapasimme, kohtasimme, oli uusia juttuja, kuulumisia.

Kaikkinensa korona ei minun elossani ja tämän vuoden elämänmenossa ole ollut mikään kuristava, ei kovinkaan ahdistava juttu (pl. kevään peruuntuneet mökkireissut), – semminkin kun korona ei ole ollut kenenkään lähipiirin terveyttä tai elantoa kurittanut juttu. Koko korona on elämässä ollut jotenkin, kuitenkin, taka-alalla, sillä kaikkea muuta, monenmoista muuta, elämänmenoa ja merkityksellisyyttä, koskettavaa on tälle vuodelle kertynyt. Nyt kuitenkin – kun tuntuu olevan joku hienoinen suvantovaihe muiden asioiden kanssa – aistin, että on koronaväsymystä, kulttuurikaipuuta, ystävien ikävää, jopa haaveita pienistä ja isoista reissuista …

Siksikin on mahdottoman mukavaa, että tämä viikonloppu, nämä kohtaamiset. Niistä iloitsen!

Rajapinnoissa

  • Pähkinäsaaren rauha, Täyssinän rauha, Stolbovan rauha, Uudenkaupungin rauha, Turun rauha, Haminan rauha, Tarton rauha … Rauhat ja rajat.
  • Satavuotinen sota, kolmekymmenvuotinen sota, hattujen sota, Yhdysvaltain vapaussota, Korean sota …
  • Augsburgin uskonrauha,  investituurariita, Westfalenin rauha, Wienin tanssiva kongressi, Münchenin sopimus, Molotov–Ribbentrop-sopimus …

— En laskenut lampaita, en tehnyt mitään hengitysharjoituksia, mutten myöskään nukkunut. Mietin Suomen historiaa, maailmanhistoriaa. Mennyttä ja tulevaa… Mistä ihmeestä noiden listojen miettiminen tuli mieleen? Ja niitä oli monta lisää. Niin monta, että aamuneljän kellonlyöntien jälkeen en enää miettinyt mitään, en kuullut mitään. Historiasta on moneksi – melatoniinin korvaajaksikin.

Aamutoimien ja (äidin) pankkiasioiden jälkeen liikkeelle. Kyllä oli jo aika vilpoista, – pakkasaamussa olivat pipo, untuvatakki, kaulahuivi, etc. jo hyvinkin tarpeen, vaikka aika tyventä oli tänäänkin.

Mukana ei ollut kuin puhelimen kamera, mutta efektien avulla jokimaiseman kuvasta tuli vähän maalauksellinen. 😉

Mutkan kautta Caritakseen, jossa pitkästä aikaa vierähtikin pitkä tovi. Aamulla oli tullut Veripalvelusta kutsutekstari, joten varasinpa saman tien ajan, ja kotimatkalla kävin siellä. Sielläkin meni hyvin. Kaupunkikierros päättyi Aasia Markettiin, – olen huomiseksi luvannut kokkailla Chinese Food kun tyttären lisäksi toinenkin Oulussa etätöissä ja -opinnoissa oleva hakaniemeläinen on luvannut tulla kanssamme syömään.

Tänään meillä oli pakastimen kätköistä löytyneen palsternakkakeiton lisäksi toissapäiväisen suppispiirakan puolikas. Kotiin kuljetuksella sain sunnuntai-iltana pari pussia suppilovahveroita ja maanantaina leivoin niistä piirakan, joka silloin lämpimänä runsaan salaatin kanssa oli oikein hyvää, kuin myös tänään kylmänä lämpimän sopan kaverina. Enpä ollut ennen tehnyt, – hyvä ohje löytyi Valion sivuilta. Varmaankin reseptissä käytetty Gouda-juusto oli rapean pohjan ja lempeän vähän pähkinäisen maun takana. Ehkä voisi sopia kanttarelleillekin?

 

 

__________________________

 

EDIT 16.10.2020 klo 8.20. Ks. kommentti alla

Säiden viilentyessä

Ei ehtinyt lumi ja talvi tulla ennen kuin minun auringonkukkani vihdoin kukkii! Ei taittunut, vaikka taipui! Ja kukkii! Onhan se vähän surkuhupaisa, ja saa minut tekemään päätöksen että ensi kesänä en edes yritä. Keskityn rosmariiniin, basilikaan, persiljaan, timjamiin etc. Unikkoja, laventeletia ja auringonkukkia olen yrittänyt, ja saanut ne kaikki kukkimaan, mutta en voi puhua niityistä enkä edes puskista. Joten olkoon. Keskityn yrtteihin.

Syksyistä oli myös Lämsänjärvellä. Sorsat taisivat luulla, että tulen ruokkimaan niitä, kun pysähdyin kuvaamaan. Tyventä ja rauhallista oli. Järvi on muutama vuosi sitten putsattu, oli jo pahoin rehevöitynyt, mutta on kaunis ja kesällä hyvä uimapaikka. En tosin koskaan ole siellä uinut, mutta viime kesänäkin siellä oli usein paljon polskijoita, auringonottajia.

Iltapäivällä talvitakin osto. Koko viime talven se oli agendalla, enkä saanut aikaiseksi. Tänään ostin, vaikka vähän on sellainen olo, että mihinhän minä luulen ”hienoa” pitkää villakangastakkia tulevana talvena tarvitsevani.

Ei ole tiedossa mitään menoja mihinkään! Paitsi tietysti ulkoilemaan, ja sitä varten kyllä on goretexia, untuvaa, toppaa, duffelia ja tuulitakkia. No nyt kuitenkin on parempi takkikin olemassa, ihan varuilta. Eikä ole musta eikä tummansininen.

Kaupungilla myös syömässä. Veimme tyttären Fuckhaan nauttimaan bangladeshilaisesta ruoasta. Kyllä hänkin siitä piti. Minähän olen käynyt ainakin jo puolenkymmentä kertaa, ja tänään ensimmäistä kertaa maistoin/otin jälkkkäriksi ”banglakahvin”. Hyvää mausteista, kookosmaidolla maustettua kahvia. Kannattaa kokeilla. Pehtoori kehui myös suklaakakkua. 😀

Niksipostaus 2020

Pitkään aikaan ei täällä blogissani ole ollut minkäänmoista ”niksinurkka”-postausta. Sellaisia on näköjään kerran vuodessa tullut laadituksi.  KLIKS

Nyt sitten tämänvuotisen niksipostauksen aika. Tällä kertaa vain muutamia vinkkejä teille kerrottavana.

Aloitetaan aamukahvista. Meillähän kahvi keitetään pannulla, tosin mökillä keittimellä. Tyttäreltä opittu niksi oli aluksi käytössä vain juhlapyhinä, pian myös sunnuntaisin. Nykyisin kahvi meillä keitetään sekä Juhla Mokasta että suklaakahvista. Ihan sama onko käytössä pannu vai keitin, mutta 1/3 tai 1/4 böönistä on tätä suklaakahvia. Se ei tee kahvista suklaanmakuista, mutta pieni hyvä vivahde siihen tulee. On kokeiltu myös kardemumma-, pähkinä- ja vaniljakahvia, mutta niissä mausteisuus ei ole hyvä, vaan ”puskee” päälle ja vie kahvista kahvin maun taka-alalle. Suklaan häivähdys saa tuiki tärkeän kahvin maistumaan vähän tavallistakin paremmalta.

Joskus kesällä kauppareissulla mukaan tarttui Thai Green Curry -purkki. Se on noista kolmesta meidän mielestä paras, eivätkä muutkaan huonoja ole. Käytän niitä seuraavasti: Leikkelen Jyväbroilerin fileet isoiksi paloiksi, sitten pyörittelen kuumassa rypsiöljyssä kunnes palasiin tulee vähän väriä, lisään  vähän suolaa ja kattilaan mukaan purkillinen bambunversoja. (Aasia Marketista saa erityisen hyviä aika ohuiksi suikaleiksei leikattuja, mutta kyllä nuo Spice Up -merkkiset kauppojen normivalikoimissakin olevat käyvät). Bambunversojen lisäksi lisään joskus porkkanan tikkuina, samoin vähän sipulia ja paprikaa, mutta välttämättä  ei tarvitse niitäkään. Broileripalojen ja vihannesten päälle purkillinen currya; noin puolisen tuntia miedolla lämmöllä ja valmista on.  Tarjolle nuudeleita ja tai riisiä. Helppoa ja hyvää!

Voin väittää olevani kokemusasiantuntija monissa hampaistoon liittyvissä asioissa, joten nyt kannattaa ottaa vakavasti suositukseni. Noin vuoden käytön jälkeen olen vakuuttunut, että Yotuelin hammastahna, jonka luvataan valkaisevan hampaita, todella tekee niin. Tai ainakin se estää tummumista, – huolimatta päivittäisestä kahvin ja viikottaisesta punaviinin juomisesta.

Se on miellyttävä käyttää: ei vaahtoa ylenpalttisesti, itse asiassa ei juuri ollenkaan, varsinkin Snowmint-maku on hyvä, hampaista tulee puhtaan tuntoisetkin, eikä niitä juuri koskaan vihlo, ja tahna valkaisee. Aika tyyristä on (riippuen kaupasta noin 15 €) mutta sitä ei tarvita paljoa, joten on hyvin riittoisaa.

 

Ja loppuun maskisuositus! 

Espanjantauti alkoi vuonna 1918, ja se kulki aaltoina Suomenkin yli. Viimeinen, neljäs aalto oli erityisen paha Inarissa, jossa 10 % väestöstä kuoli. Kaikkiaan tauti tappoi kymmeniämiljoonia ihmisiä (arviot vaihtelevat suuresti 40 – 100 miljoonan väliltä). Suomessa ”vain” 20 000 menehtynyttä ja USAssa puolimiljoonaa. Historioitsijoilta tavataan kysyä, toistaako historia itseään, ja historioitsijat ovat tutkineetkin ”toistuvuutta” kaikkialla maailmassa monin eri tavoin. Ennustamaan historioitsijat harvoin ryhtyvät, eivätkä siihen – tietenkään – pystykään. Mutta historiasta usein kuitenkin opitaan: onhan tämän korona-pandemian aikanakin opittu menneestä, influenssan ensimmäisestä aallosta ja aiemmista maailmanlaajuisista epidemioista. Mm. opittu käyttämään maskeja.

Palsternakkapastaa ulkoilun jälkeen

Tänään aamulla älykello näytti, että olen nukkunut huonosti ja liian vähän. En tuollaiseen ollenkaan suostu. Omasta mielestäni heräsin liki kahdeksan tunnin unien jälkeen varsin toimeliaana, valmiina päivän touhuihin. Jukurtti-mysli-kahvi -aamiaisen jälkeen viimeistelin kuvalähetyksen asiakkaalle, ja sitten ulos!

[Pyöräilysyksyä on vielä jäljellä …]

Palatessani pihapiiriin näin, että Pehtoori ja Esikoinen olivat jo haravointiurakan loppusuoralla, ja Pehtoori totesikin, että Tyär voisi vastaisuudessakin ajoittaa kotikotiin etätöihin tulon siten, että haravointisesonki on vilkkaimmillaan. (Lieko vihjaisi, ettei vaimosta paljon ole apua noissa hommissa? – Ehkäpä… )

Joka tapauksessa katsoin tarpeelliseksi (ja ilokseni myös mahdollisuuden) tehdä puutarhaihmisille hyvää sapuskaa. Sunnuntailla on taas erityismerkitystä! Meillä on ennenkin ollut palsternakkapastaa, mutta tänään oli (onnistuneessa) kokeilussa uusi ohje, jota vähän sovelsin (mm. vähensin voin määrää, lisäsin palsternakkaa). Valkosipuli tuoksui kauas! Mutta ei maistunut ärhäkkäältä. Päinvastoin, makeaa oli. Ja aika joutuisasti tämä valmistuu. Voin näin sadonkorjuunaikana lämpimästi suositella…

Paahdettu valkosipuli-palsternakkapasta (oma versio)

2 kokonaista valkosipulia
1/2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä
2 palsternakkaa
80 g voita
2 rkl rosmariinia hienonnettuna

50 g parmesaanijuustoa
2 rkl rosmariinia hienonnettuna
mustapippuria myllystä

* * *

300 g cappellinia, spaghettia, tagliatellea
vettä ja suolaa

1. Leikkaa valkosipulien päistä ohut viipale pois niin, että valkosipulin kynnet tulevat esille. Nosta valkosipulit leivinpaperin päälle uunipellille. Ripottele päälle suolaa. Valuta päälle oliiviöljyä.
2. Paahda valkosipuleita 225-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, kunnes valkosipulin kynnet ovat pehmeitä ja kauniin kullanruskeita.
3. Kuori valkosipuleiden paahtuessa palsternakka ja leikkaa esimerkiksi kuorimaveitsellä ohuiksi, pitkiksi lastuiksi.
4. Kuutioi voi paistinpannulle. Sulata keskilämmöllä. Kun voi ei enää kupli pannulla, purista paahtuneista valkosipuleista kynnet pannulle. Lisää joukkoon hienonnettu rosmariini. Paista miedolla lämmöllä viitisen minuuttia. Lisää joukkoon palsternakkalastut. Nosta pannu liedeltä.
5. Keitä pasta reilusti suolalla maustetussa vedessä kypsäksi pakkauksen ohjeen mukaisen ajan.
6. Valuta pasta lävikössä ja sekoita pannulle valkosipulivoin joukkoon.
7. Raasta/ripottele joukkoon parmesaanijuustoa. Lisää tuoretta rosmariinia. Rouhaise päälle mustapippuria.

 

Ulkoilua ja kotoilua

Paljon on vettä Oulujoessa virrannut…

Eikä tänäänkään ihan tyventä. Paitsi puistossa.  Ainolassa on enimmäkseen keltaista. Ja siellä oli paljon lintuharrastajia, yksi tuttukin. 😉 Suomessa vain muutamia kertoja (kautta aikojen) nähty rääkkähaikara oli kuulemma nähty puistossa ja jokivarressa. Minäkin sitten ajelin mahdollisten havaintopaikkojen ohi, mutta eipä mitään – olisinko nähnyt, tunnistanut, vaikka olisi ollutkin?  – Tuskinpa. Minun lintuharrastuneisuuteni ja lintujen tuntemukseni on kovin vaatimatonta.

Eilisen kuvauskeikan saalista perkasin ja editoin, ja sitten pihahommissa olleille tyttärelle ja Pehtoorille värkkäilin ruokaa… Yhdistetyllä jälkkärillä ja iltapalalla oli sitten jo nuoria enemmänkin.

Vain perjantai!

Pitkästä aikaa erilainen perjantai. Tai noh…

Mutta siis… Aamulla pyörällä – siinä ei ole mitään erilaista, mutta se, että akku ei ollutkaan latautunut yöllä, minkä huomasin vasta,  kun olin lähtenyt, eikä sitten sisu antanut periksi kääntyä kotiin latailemaan. Päätin polkea. Siinähän se parikymmentä kilometriä meni  Jorma Uotisen elämäkertaa kuunnellessa ja sateen satunnaisesti ripsiessä. JOS olisi ollut apuja vastatuuleen, olisin varmasti polkenut kauemminkin. .. 😉

Kotona tein misat (= valmistelin sapuskan mahdollisimman valmiiksi) sillä iltapäiväksi oli kuvauskeikka, joten ruoanlaitto oli hyvä saattaa mahdollsimman pitkälle valmiiksi.

 

Palatessani Pehtoori ja tytär olivat levollisína odottamassa ruokaa, .– aperitiivi tarjoiltiin minullekin. 😉

Koska tytär kotosalla, oli tavallista parempi tai ainakin laajempi ruokalajivalikoima tarjolla. Ei pelkkää kalaa ja salaattia – vaan kalaa ja salaattia – SEKÄ  kiiltäviä porkkanoita, mätikastiketta, hollandaisea, leipää …

Ja illan tullen telkkarista ”riemullinen” Kaikki synnit -sarja punaviinin, juuston ja pähkinöiden kera.

Ja pian aloitamme Vain elämän!

 

Etätyöt mökillä

 

Kuukauden mökkielon jälkeen Tyär ja poikaystävänsä ”laskeutuivat” Ouluun: ”Onpas täällä värikästä ja vilkasta”.

Minä en ole koskaan ollut kuukautta yhtäjaksoisesti Hangasojalla. Pisin jakso taitaa olla kevättalvelta 1989. Oltiin Pehtoorin kanssa ensin yksi viikko yhdessä ja sitten minä jäin melkein kahdeksi viikoksi yksikseni mökkieloon. Silloin meidän käytössä oli vanha, nyttemmin jo purettu, kovin alkeellinen (ei vessaa eikä vettä, sähköt sentään) pienen pieni Alatuuli-mökki.

Olin etätöissä! Jo silloin. Kirjoittelin tuolloin päätyökseni Keminmaan historiaa, ja odottelin esikoista syksyllä syntyväksi. Tuo ”vetäytyminen kirjoittamisprosessiin” oli hyvin onnistunut; kahdessa viikossa kirjoitin parin, kolmen liuskan päivävauhtia liki valmista tekstiä ja ehdin lähes joka päivä käydä hiihtämässäkin. Nyt sitä ajatellessa tuntuu melkein unelta tuollainen. Oli juuri sen ikäinen kuin tytär nyt, – tuntuu todella kaukaiselta, melkein vaikealta uskoa. Joka tapauksessa sen jälkeen pisimmät jaksot ovat olleet 10 – 12 päivää. Koska on ollut lapsi(a), töitä, opintoja, ”yhteismökki”, taas töitä, ei etätöitä, yms. ja ne seikat ovat rytmittäneet mökkieloa.

Tytär kertoi kokemuksen ja kuukauden etäilyn ja mökkeilyn – myös J:n mielestä – olleen hyvä, levollinen, aikaansaapa, ulkoileva. Ja Oulu ja kotikoti on nyt välietappi matkalla Helsinkiin – ei ole kiirettä sinne vaan tarkoituksena on/ovat pari viikkoa täällä. Mieluista minulle on tämä!

Pian on toisin

[Pohjois-Kellon risteyksen kohdalla on korkea, jotenkin siro, koivikko.]

Lämmin lokakuu.

Aamupäivä pyöräillessä – ihan niin kuin muka voisi varastoon nauttia.

Iltapäivä pihalla – ennen lumia monenlaista.

Ilta koneella – jouluun tai tarkemmin ottaen joulumyyntiin on valmistauduttava. Kortti- ja kalenterimatskuja kasailen työstettäväksi.

 

Sisäinen kelloni on jo siirtynyt talviaikaan, heräilen automaattisesti tuntia aiemmin kuin kuukausi sitten, vaikka eikös ”virallisesti” ole vasta parin viikon päästä. Arkiruoka ei enää ole kovin kesäistä: juurekset ovat nyt hyviä ja halpoja. Viime viikolla tein jopa kaalilaatikkoa! Edellisestä kerrasta on vuosikausia. Heijastimet on jo taskuissa. Kaulahuivi neulottu valmiiksi. Kalenteria ja kelloa enää etäisesti tarvitsevana olen ikään kuin automaattisesti siirtynyt kohti talven tuloa.

 

Valokuvanäyttelyssä

Merkillisen lämpimänä, tosin hyvin, hyvin kosteana aamuna päätin suunnata pyörälenkkini Oulunsaloon, jonka kirjastossa on kiinnostava valokuvanäyttely. Pohjoisen Luontokuvaajat ry:n (POLKU) valokuvaajat ovat koonneet näyttelyn, jossa on yli 20 hienoa luontokuvaa… Jos sielläpäin liikut kannattaa piipahtaa katsomassa.

 

Minullekin on kerran, tai parikin, vinkattu Polkuun liittymisestä, mutta eka kerralla en tuntenut ollenkaan olevani riittävä taidoiltani ja toisella kerralla oli vielä VAT-koulutus niin pahasti kesken, kuvattavaa oli koulun puolesta yllin kyllin ja usko omaan kuvaamistaitoon liki pohjamudissa, että olin vielä vähemmän innokas.

Joka syksy kun on Vuoden Luontokuva -tapahtuma, jonka järjestäjänä Oulussa on nimenomaan Polku, harkitsen, että josko lähtisi mukaan. Ja vähän samanlainen juttu on Oulun Kameraseuran kanssa. Noh, kumpaankaan en ole (vielä ainakaan) hakeutunut. Enkä ehkä sittenkään hakeudu. Jotenkin taitaa yhdistytoiminnat olla minulta aika lailla ohi… Toisaalta vannomatta paras.

JOS olisin polkulainen, niin minkä kuvan olisin laittanut ehdolle näyttelyyn? – Minähän kuvaan pääasiassa Oulua, ruokaa ja Lapissa luontoa. Niin ja reissuissa, joita muistan meidän joskus kauan sitten tehneen, kaikkea mahdollista. Onko vuosien varrella tai vaikka tältä kesältä joku luontokuvani, joka on jäänyt mieleesi? Tai ylipäätään, millaiset kuvani ovat miellyttäneet? Ovatko mitkään? 😀 Onko joku  Instagramissa olevista (lähipäivinä tulee 700 kuvaa täyteen) kuvistani ”kolahtanut”, tai ehkä kuvatoimisto Vastavaloon lähettämistäni otoksista joku?

Tänään kävin Vihiluodon Torpan rannassa kuvailemassa hyisen näköistä merta, joutsenia, rantavitikkoa, mutta on niin ankeita otoksia, jotta roskiin menevät ihan saman tien. Joten tähän otos Ainolon puistosta sunnuntailta. Huom. leijuva keltainen lehti oikealla 😉

 

Syksyistä

Harmaan, tihkuisen, kylmätuulisen päivän loppupuolella alkoi jo sataakin. Tuntuu, että nyt on kalenterin mukainen keli.

Varhainen aamuvuoro minulla oli tänäänkin. Ankeahko sää ei houkuttanut ulos, joten ehdittiin pelata useampi erä Kimbleä ja yhdessä harjoitella ”studiossa” valokuvausjuttuja ennen kuin läksimme puistoon.

Apsun otoksessa hienosti heijaste toimii, eikä pleksissä näy kameraa tai pienen kuvaajan puserosta heijastetta, – ensimmäisissä otoksissä niitä näkyi, mutta pian poika itse hoksasi, että pitää ottaa uusia kuvia, ettei niitä näy. Ja pieni valopiste on melkein kuin tehty kuvaan.

Minulla taas kerran vanha, tyylikäs Yashica mallina; lokakuussa kuvahaasteen värinä on musta. Retrohenkisyyttä tähän tavoittelin.

Iltapäiväruoalla olimme taas Pehtoorin kanssa kaksin, päätinpä kauppareissulla, että tänään en kokkaakaan, vaan haen marketin viereisestä Koti-Pizzasta ”Sienimestarin pizzan”. Se on ymmärtääkseni useampanikin syksynä ollut listoilla, – siis kausituote.  Siinä ei ole juustokuorrutusta eikä tomaattipohjaa, eikä se siten oikeastaan maistu pizzalle, mutta minä pidin. Pohja oli rapea kun tomaattikastike ja rasvainen juusto eivät sitä kostuta. Täytteinä ovat piparjuurimajoneesi, herkkusieni, kantarelli, rucolanverso, herkkutattipöly, pikkelöity punasipuli. Tattipöly oli kyllä melkein näkymätön ja maistumaton, mutta ehkä jotain hippusia kuitenkin oli aistittavissa. Ei huono.

Syksyä luonnossa ja muuallakin

Tämä lahjaksi saatu lokakuun lämpö!

Tekee mahdottoman hyvää tällaiset kelit. Ne sallivat pitkät pyörälenkit, pihan siivouksen (Pehtoorille 😉 ), paljon kaunista kuvattavaa – ensi vuoden kalenteriin lokakuulle on vaikea valita kuvaa, sillä on niin paljon värikylläisiä kaupunkimaisemia tallennettuna. Niin monta kertaa kuvattu Oulujoen pappilan koivukuja yllä.  Nyt syksyn keltaisena.

Ja iltapäivän lopulla pieni kahden hengen piccolokuohuvien nauttiminen pihapiirissä … Liekö koskaan ennen lokakuussa kotipiazzalla skumppaa nautittu. Muistelimme, että vuosi sitten kohti Madeiraa – ja nyt oikeastaan eka kertaa koronan aikana kova ikävä ulkomaille. Varmaankin se, että ”aina” syksyisin on reissuun lähdetty. No kyllä me jaksamme ensi vuoteen odotella. Ja olisko edes nyt ilman koronaakaan mihinkään lähdetty? – Ehkäpä ei. Mutta vielä me lennetään! Ihan varmasti! Sitä paitsi ja edelleen: kotikaupunki on hyvä ja kaunis! Ja Lappiinkin on mahdollisuus mennä, joten moni asia on hyvin.

Harvinaisen vähän aikaansaannoksia tänään, mutta ehkä jotain olennaista kuitenkin: kipuilujeni helpottamiseksi tärkeää tietoa olen tänään löytänyt. Ehkä on helpompaa ymmärtää syksyn – myös ihmiselon syksyn – loppuvaiheita…

 

 

Aamusta asti mummina

Täydenkuun levoton yöuni päättyi jo ennen kuutta – tänään oli aamuvuoro.

Tällaisina(kin) päivinä (ja aamuina) on ihan mahdottoman hienoa, että Juniori, eron jälkeen, elämäntilanteen muuttuessa, hommasi uuden kodin likietäisyydeltä meihin nähden. Siirtyessä omakotitalosta rivitaloasumiseen oli meillekin Pehtoorin kanssa asuntoesittelyissä käymistä, apupohtimista, laskemista, suunnittelua, mutta lopultakin aika helposti kaikki kävi: suunnilleen samalla minuutilla Juniorin kanssa löysimme Etuovi.comista varteenotettavan vaihtoehdon, johon poika sitten päätyikin. Uskon vakaasti että tämä on myös lapsille hyvä; näin on myös helpompi, ja useammin mahdollista, olla avuksi, liki, läsnä.

Vanha koti meni nopeasti kaupaksi, muutto ja uuden (maalaus)remontti on ollut vireillä jo useita viikkoja ja toista kuukautta meidän rakkaiden pienten toinen koti on ollut hyvin lähellä meitä: autolla kolme minuuttia, pyörällä vajaa kymmenen. Jos ja jos,… niin parin vuoden päästä Apsu voi jo yksikseen polkea pyörällä mummilaan! Mutta ei ihan vielä, joten tänäänkin kun Juniorilla oli aamuseitsemäksi töihin meno, oli minulla aika ajella Raja-Taskilaan sitä ennen… Uusi koti on siinä, missä minä lapsuudessani ja varhaisteininä kävin kaupassa, – ”Raja-Arinaksi” sanottiin sitä kauppaa.

Siinä sitten, aamulla odotellessani lasten heräämistä oli tietysti hieman huushollattava, ihan varovasti vain. Yritän olla puuttumatta, mutta silti avuksi.

Verkkainen heräily, lasten aamuohjelmat, aamupala, päivän ohjelman suunnittelu [jo eilen oli kimpassa päätetty, että tänään on kirjastopäivä]. Apsun kanssa keksin/ehdotin (hänen ilokseen), että hän saa päiväksi käyttöönsä pokkarikamerani ja saa kuvata kaikkea, mitä haluaa. Idea osui ja upposi!

Kun isänsä tuli iltapäivällä töistä, kameran muistikortilla oli 277 kuvaa! Muutamien ottamiseen Apsu pyysi neuvoja, mutta enimmäkseen räpsi itsekseen. Kävimme kirjastossa, Hollihaan leikkipuistossa ja sitten oli täällä  mummilassa päiväruoka, papan kanssa autoleikit ja sitten Eeviksen päikkärit, joiden aikana Apsu sai pelata papan tabletilla.

Ja koko ajan kamera lauloi. Toki 80-90 % on ihan höpö-höpö-otoksia, mutta lopuissa on ideaa, ajatusta, tarkkuutta, tunnelmaa. Ja minulle on edelleen hassua nähdä itseni kuvissa. Se ei ole kovinkaan tavallista. 🙂  Eeviksen heräily päikkäreiltä vaatii sylittelyä, mutta mikä voisi olla mummille mukavampaa…  Ihan levollisena osaan minäkin olla pitkän tovin: kun on pieni sylissä, ei ole kiire mihinkään, ei huolta mistään, ei tarve tehdä mitään.  [kuvan tekijänoikeudet Apsu]

Tarhan puistossa

Vaikea muistaa tällaista lokakuun alun lämpöä, väriloistoa, aiemmin koettuna. [olipa vanhahtava lause, liekö edes oikeakielinen?]

Vähän vahinko, että ulkoilu jäi aika vähiin – tarhan puistossa reilu tunti eikä muuta. Ja kylläpäs olikin paljon déjà-vu -hetkiä. ”Tarhan puisto” tarkoittaa meidän lasten päiväkodin (Taskilan päiväkoti) viereistä leikkipuistoa, josta tänään pienten kanssa piipahdimme myös tarhan pihalle. Koetin pitää kännykän taskussa, kameran repussa, mutta pakkohan se oli …  Että en unohtaisi.

Kiikkujen luona tapasin tutun näköisen ”mummun” kuten toinen mukanaan olevista pienistä toistuvasti kutsui. Kuten leikkipuistoissa tapana on, ryhdyimme juttusille, ja muistimme kuin muistimmekin yhteiset vuodet päiväkodin ajoilta; heidän kuopus ja meidän esikoinen olivat samassa ryhmässä. Kertailimme lasten ja lastenlasten syntymävuosia ja vaiheita. Sitten hän kuin anteeksi pyydellen ihmetteli, kuinka sitä nuorempana pienten kanssa ehtikään.. nytkin hän oli lähtiessä ”ehtinyt hätäpäissään tempaista kumpparit jalkaan, vaikka todellakaan ei ole kumisaapaskeli, mutta kun ei ehtinyt sitoa mitään lenkkareita… ” ja vastauksena näytin eripari sormikkaitani. Pienet ehtii pukea ja katsoa, että heillä on tarpeeksi ja sopivasti yllä, mutta itselle vain mitä äkkiä käsiin sattuu… Mutta puistossa ehdin olla, nauttia, katsella, kuunnella, juosta ja jutella. Mummit ehtii. 😀

Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen oli jännä hetki kun yhdessä papan avustamana saattelimme ilmastointihormiin eksyneen tintin ulos. Eevis ”puhui” häntä säikähdyttäneestä ja ilahduttaneesta asiasta monta kertaa… Pieniä suuria juttuja.

Iltaruokana Juniorin päästessä jo töistä oli tortilloja – aikuisten ja lasten maustein, enemmän ja vähemmän tulisena. Ja Pehtoorin kanssa nautimme viininkin.

Nyt argentiinalaista punaviiniä enää pienen pieni tilkka lasissa. Malbec ja bonarda-rypäleistä tehty vivahteikas, edullinen, lämmin, pehmeä tanniininen punkku sopi mahdottoman hyvin tortillojen pariksi. Kastikkeita oli kahdenlaisia: jauheliha ja broileri, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa viinin aromit heräsivät. Ja kyllä makuvivahteita on paljon ihan ”siltäänkin”. Fuzion the Coffee Shop löytynee toistekin meidän ostoksista.