Rauhallinen pyhäinpäivä

Tänään on sellainen päivä, että ei onnistu nämä nettiasiat, ei minulla, eikä perheen muillakaan jäsenillä.

Onneksi ulkoilu, lääkehoidon järjestäminen (palaan asiaan), kokkailu ja leipominen ovat onnistuneet oikeinkin hyvin. Ja nyt avautuu tämä blogin päivitysmahdollisuuskin.

 

Pyhäinpäivänä isän haudalla.

Lenkillä. Myskikurpitsakeiton ja hapanjuurileivän äärellä. Leffankin katselimme kolmisin. Rocketman avautui minulle toisella katselukerralla aivan uudella tavalla. Entistä enemmän soisin, että vuoden päästä Hartwall Areenalla Sir Eltonin vielä näkisimme. Liput olen ostanut jo viime vuonna.

On menty läpi repaleisen lokakuun …

Elämänmenon hyviä hetkiä

Liikkeellä tänäänkin. Ja heittämällä päivän askeltavoite saavutettu: ollut pari pienehköä liikuttajaa tänään. Tunteroinen Hugo-puistossa vastaa hyvinkin intensiivistä pyöräilyä Oulujokivarressa: molemmat mukavia liikkumismuotoja, mutta kyllä tänään Hugo-puisto voitti kuus nolla.

Merkillinen tilanne, ajankuva, oli kun piipahdimme pienten kanssa kaupassa; eipä olla lasten kanssa koronan aktiiviaikana kaupoissa käyty, mutta tänään oli ”pakkotilanne”, kun Apsu totesi (myös ääneen kaupassa) ”Mummin kuuluu lelliä”. Olen ehdottomasti samaa mieltä, ja samalla tuli ostettua Pehtoorille ja tyttärelle suklaata [koska marraskuu tulossa], Juniorille keittiörullateline. Siis oikeastaan enemmän pikkujoulu kuin halloween tai pyhäinpäivä -meininki. Ehdotin myös haudalla käyntiä, mihin Apsu totesi: ”Miksi? – En halua. Miksi siellä käyt?” – Viisivuotiaalla hyviä kysymyksiä. Silti ehkä menen tässä joku päivä…

Kauppareissun toinen juttu oli kun laitoin maskin kasvoille; oli siinä kaksivuotiaalla kummastelemista. Vaikea oli asiaa hänelle selittää. Onneksi kaupassa muutamia muitakin, ja heillä maskit.

Lopun päivää vietimmekin mummilassa. Pelaten, laitellen vähän valoja, herkutellen (”kyllä jätski on hyvä jälkkäri talvellakin”, totesi Aapeli). Kummitäti (”Jaaja” Eeviksen sanoittamana) ja pappa rakentelemassa mukana.

Siis myös päivällä ”Vain elämää”, vai sittenkin ”Täynnä elämää”.

Hymyjä

Tänään kun sekä pienten tapaaminen oli peruttu ja kun jo kerran siirrettty ensi-ilta (Ortotopologian lopulliset alkeet – Aapo Heikkilä) oli peruttu, oli koetettava järjestää muuta mukavaa puuhaa ja kulttuuria. Ensinnäkin varhensin yhtä ensi viikoksi sovittua kuvauskeikkaa (Tuuma & Tikki Pikisaaressa – palaan vielä asiaan) ja lähdin taas korttiasioille, mm. Taidemuseolle. Kävin samalla katsomassa ´Rento meininki – Naivismia museon kokoelmista´-näyttelyn. Kylläpä oli hyvän tuulen näyttely: väriä, elämää, unenomaisia tapahtumia, vuodenaikailoja (ihana sana!), sirkusta ja veikeitä hymyjä.

Kaarina Alstan ja Lea Kaupin työt viehättävät ja ilahduttavat paljon. Ja monet muut, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Hyvä mieli jäi kokoelman töistä.

(Harmittaa kun puhelimella ottamastani kuvasarjasta puuttuu tämän muikean muorin tekijän nimi. Kunhan käyn museolla seuraavan kerran, tarkastan.)

Hänen hymynsäkin näkyi. Toisin kuin juuri kenenkään muun tänään näkemäni.

Tässä minun maskiselfie, – sellainen kai kuuluu tänä aikana ottaa. Kosti Ahosen Meksiko-sarjan peilikehykset olivat kuvaamisen arvoiset ja samalla tuli kuvattua oma maskinaamanikin. Vaikka vähän turhalta maski isossa,  tyhjässä museossa tuntui. Mutta tässä nyt olkoot minun kuvallinen kannanottoni maskiasiaan. Kyllä olen maskia aika kiltisti käyttänyt, mutta tänään maskit vähän ärsyttivätkin. Tai lähinnä se, miten ne muuttavat käyttäytymistä. Omaanikin.

Tapasin tänään monia ihmisiä, joita olisin ”entisenä normaalina” kätellyt, esitellyt itseni ja todennäköisesti hymyillyt niin tehdessäni. Niin yleensä teen ja niin minusta kuuluu tehdäkin silloin kun tapaa ensimmäisen kerran uuden ihmisen, jonka kanssa on tarkoitus keskustella ja oikeasti kohdata. Ensivaikutelma ihmisestä on ainakin minulle tärkeä, ja minusta se on fiksua, että ollaan kohteliaita ja hymyillään tavatessa, toisen huomioonottamista ja kunnioittamista. Mutta niin vain tänäänkin kävi, että mennessäni sinne kuvauspaikkaan, en kätellyt, enkä sitten hoksannut edes esitellä itseäni ja hymyäkään ei varmaan paljon ollut, eikä se ainakaan näkynyt. Maskin takana en tunne itseäni ihan omakseni.

Pieni murhehan tuo on, maskin käytön arkinen sivuseikka, vaikkapa verrattuna maskin käytön isompaan merkitykseen, mutta silti olen sitä mieltä, että hymyjä ei koskaan ole liikaa. Tässä synkeässä tilanteessa on kuitenkin oltava iloinen siitä, että me voidaan sentään vielä kohdata ihmisiä toisin kuin monissa muissa maissa, joissa ei ole asiaa ulos, eikä tapaamisiin. Yritetään nyt vaan hymyillä silmillä ja sanoilla. 🙂

Arkea ja ruokaa

Tänään sellainen arkinen päivä, aamupäivällä vähän liikuntaa, sekä lähteviä että saapuvia posteja, hierojallekin hankkiuduin ja hain lisää lankoja.

Ja tein ruokaa, mistä voisinkin jakaa arkiruokavinkin kahdeksi päiväksi (kolmelle).

Osta kaupan lämminruokatiskistä valmis grillibroileri, josta teet ensimmäisenä päivänä ”Kanapaimenen Aurapataa” ja toisena Pimun kanakeittoa (tai toisinpäin, – minä tein eilen keiton, tänään padan).

Kanakeiton ohje oli mukana ”Jokaviikkoinen soppamme” -projektissani, minkä jälkeen sitä on meillä tehty tasasin väliajoin noin joka toinen kuukausi? Nyt tytär oli eka kertaa sitä syömässä, ja sanoi, että ehdottomasti parasta kanakeittoa, mitä hän on ikinä syönyt.

Ja sitten tuo pataruoka. Se on viimeisen päälle retroruoka 80-luvun alusta. Muistan kun lähdimme vapuksi 1983 Helsinkiin (minä, kihlattuni = Pehtoori, veljeni ja hänen tyttöystävänsä (= nykyinen vaimonsa)), ja äitini pakkasi kylmälaukkuun valmiin padan vapunviettoomme evääksi. Ei tarvinnut perillä kuin riisi keittää, ja meillä oli hyvä sapuska ennen illan rientoihin lähtemistä. Nesteytys kyllä hoidettiin ihan omin eväin. Oli kyllä melkoinen vappu se. 🙂

Ohjetta ei löydy Valion digitaalisesta nettiarkistosta, mutta minullapa on tallessa ohjelehtinen vuodelta 1982. Ohje suurenee klikkaamalla jos haluat lukea tarkemmin. Minä teen/tein oikaistun version eli en paistanut itse broiskua vaan todellakin valmis grillattu sopii tähän oikein hyvin. Padan voi tarjoita riisin lisäksi myös pastan kanssa. Tykkään tästäkin paljon. Voisi ensi kerralla ehkä laitella enemmän kasviksia? – Porkkanoita, sipulia, vihreää paprikaa, …  Tuo nimi minua kyllä vähän kummaksuttaa: kanapaimen? Noh, kai niitäkin on.

Tuossa lipareessa on toinenkin retroeväs: Lämmin leipä ananasrenkaalla, kinkulla ja sinapilla = Tervehdys Turunmaasta. Ei maistunut silloin, eikä kyllä maistu kinkku-ananaspizzakaan.

 

Tukka hyvin, kaikki hyvin?

Aamusella kun lähdin säälliseen aikaan kahdeksaksi kampaajalle, tunsin kyllä mielipahaa siitä, että eilinen vesisade jatkui ja että on jo se aika vuodesta, että Helkama on vaihtunut Beetleksi. Enää lähdöissä ei ole sellaista ”maantie vaatii kulkemaan” -fiilistä, ei pienintäkään seikkailun tuntua ilmassa. Enemmänkin päämäärähakuista, tarkoituksellista, jopa suorittavaa. Koetin olla tupisematta, mutisematta ja kuunnella miltä lokakuu kuulostaa. Vedeltä, sateelta. Voiko kuulostaa harmaalta? – Eikö vain voikin. Minä ainakin kuulin harmaan tänään.

Hiusten lyhennys ”talviaikaan” = vähän pidemmäksi jätettiin kuin kesä-look, ja tuntui että ryhtinikin parani kun hiuspehko on taas järjestyksessä ja huoliteltu.

”Tukka hyvin, kaikki hyvin”? – No ei ihan sentään noinkaan. Koetan edelleen elämässäni keskittyä ja suunnata ajatukset ja ajattelun hyviin asioihin, tuntoihin, hetkiin, mutta eihän se aina vaan onnistu. Olenhan tästä jo vuosia kirjoittanut, että minua aika lailla riepoo sanonta ”asioilla on tapana järjestyä”.

Kuuntelussa olevien kirjojeni joukossa tällä hetkellä on mm. Saku Tuomisen ”Kaikki on hyvin. Riippumatta siitä miten kaikki on.” Tuotakin hokemaa vierastan, – Tuominen kyllä pohtii asiaa ansiokkaasti, – joskaan en (sivulla 68) ole vielä ollenkaan vakuuttunut, että ottaisin noita sloganeita omaan repertuaariini.

Asioita ON järjestettävä, ja asiat eivät todellakaan aina ole hyvin, mutta olen myös sitä mieltä, että ”ei niiden kuulukaan” olla. Sellaista elämä nyt vaan on, – aina kaikki ei ole hyvin. MUTTA ei silti pidä heittäytyä flegmaattiseksi ja ottaa kaikkea vastaan koettamattakaan tehdä jotain. Kyllä se taas paremmaksi muuttuu, on muutettava jotain, yritettävä löytää uusi tulokulma, ratkaistava, surtava, kestettävä epämukavuutta, mutta kyllä se taas tästä.

Ja sitten voisi tietysti kaiken edeltävän latistaa ja nonsaleerata toteamalla, että kaikki on suhteellista. Mutta minä  päädyn toteamaan hammasta purren ja samalla pieniä kyyneleitä vuodattaen, että tilanne on nyt näin, mutta kyllä tästäkin selvitään. Päivä kerrallaan mennään.

Kuukauden kuvaushaasteessa väri on musta. Toteutin sen tänään näin! 🙂

Joulupostikortteja Oulusta

Vaikka pyhäinpäivä ja Halloween (kertauksena sen ”Lyhyt historia” linkin takana) sekä isänpäivä ovat vielä viettämättä ja vaikka jouluun on kaksi kuukautta aikaa, kaupittelen jo joulukortteja ja ensi vuoden kalentereita.

Viime vuoden marraskuussa, kun neljä ensimmäistä ”Oulun kauniit, vanhat rakennukset” -sarjani korttia olivat valmiita ja olin viemässä niitä museoihin, kahviloihin ja muutamiin putiikkeihin myyntiin sekä myymässä ystäville, moni kysyi, eikö ole joulukortteja? – Ei ollut, ei. Mutta nyt on.

Otin kyselyistä vaarin ja viime joulun tienoilla kävin kuvailemassa ”kaikki” Oulun kauniisti valaistut julkiset rakennukset ja muutaman muunkin, ja nyt olen saanut työstetyksi noista kuvista kaksi korttia.

Ne tulivat viime perjantaina painosta; värit toistuvat hyvin, kortit ovat laadukkaita ja niissä on vähän samettiselta tuntuva pinta. Ehdottomasti paras painotyökokemukseni tähän asti. Korttikuvat näet paremmin pikkuruisen firmani sivustolta: ”Kortti- ja kalenterikauppa”. Sieltä löydät sarjan kaikki muutkin kortit, samoin korttipakettien hinnat, myös ensi vuoden kalenterin tiedot. Sekä korttien että kalentereiden tilaus sivuston kautta tai vaikka suoraan minulta (reija at satokangas.fi tai whatapp).

Nyt ei tarvitse lähteä kauppoihin etsimään kortteja, eikä pieniä joululahjoja – kalenterihan on hyvä ja tarpeellinen lahja, eikö vaan? Tai entä jos hankit korttilajitelman lahjaksi?

Ehkä juuri näin koronavuonna ystävä, täti tai tuttu ilahtuisi kortista tavallistakin enemmän? Toinen korteista ei välttämättä ole edes ”pelkkä” joulukortti, vaan sellainen ´Oulu by night´ -kortti, jossa keskellä kaunis, rempattu Kauppahallimme!

Jos haluat, voin toimittaa korttien ohessa myös joulupostimerkit, joten sinulle ei jää kuin korttien kirjoittaminen ja postitus. 🙂 Tänä vuonna jouluposti helposti ja hyvissä ajoin?

Toimittelen tilauksia kerran pari viikossa, ettei tarvitse kauaa odotella.

 

Tunnelmia lokakuisena sunnuntaina

Kalenteri ja ulkoilma eivät oikein tuntuneet olevan samalla aikajanalla. Lokakuun loppu ja silti lämmin, aurinkoinen, tyven mitä kaunein sää.

Aamupäivän pakkailin ja hinnoittelin kortteja, sitten ulos.

Päätin kuvata vain heijasteita, mutta eihän sekään päätös pitänyt. Mutta valo oli leppeä, hyvä kuvattava, kirkas muttei kova.

 

 

Toissapäiväinen lumi kuin kuorrutteena …

Tässä kohtaa ajattelin, että olo vähän kuin minulla. Tummaa, tasaista, sitten kirkasta, virtaavaa, kultaista, joka kuitenkin vie alaspäin ja lopuksi kuohuu ja vaahtoaa.

 

Vastavärit toimii aina, – syksyllä varsinkin.

Kuusisaaren rannassa ja vastarannalla oli lippoajia. Näin monen saavankin kalaa – myisivätköhän jos kävisi kysymässä?

Tähän halusin lopettaa. Kuitenkin kuivilla ja ympärillä tyventä. Tähän pyritään.