Yksikseen oopperassa …

Tänäänkin (kuten koko viikon, ja monena päivänä aiemminkin) Pehtoori on ollut Juniorin uuden kodin remppahommissa. Nyt maalaavat vessan ja kodinhoitohuoneen laattoja. Kovasti epäilevästi suhtaudun laattojen maalaamiseen, mutta kyllä se kuulemma onnistuu. Ja on ainakin paljon halvempi ratkaisu kuin 90-luvun laattojen uusiminen kokonaan. Remppapäivä on tuonut minulle yksinolon päivän. Noh, toki kävin kaupassa ja  toimittelin pojille ruokaa ja pullaa, mutta muutoin olen enimmäkseen kotosalla oleskellut.

Sellaisenkin keksin, että katson oopperaa telkkarista. Covic fan Tutti on herättänyt pitkin syksyä kovastikin keskustelua mediassa, – puolesta ja vastaan. Voiko vakavasta maailmaa kurittavasta ja kuolemaa tuovasta pandemiasta tehdä oopperasatiirin, onko se rienaamista? – Minusta tämä ei ollut pilkkaa, ei halpaa huumoria tai mitenkään muutenkaan paheksuttavaa. Päinvastoin ajankohtaisen kriisi- ja poikkeusajan käsittelemistä taiteen ja huumorin keinoin, eikä mitenkään huonolla maulla. Mozartin ooppera ja Minna Lindgrenin mainio Libretto sekä eturivin suomalaiset oopperalaulajat ja Esa-Pekka Salonen!! viihdyttivät ja saivat nauramaan hyväntahtoisesti korona-ahdistukselle. Suosittelen kyllä, on YLE – Areenassa ensi vuoden puolelle asti.

Keltaisessa maisemassakin kävin tyvenestä säästä nauttimassa. Möljällä oli joutseniakin, ja merimetsoja. Tällaisena syksynä miettii vakavasti, että taitaa syksy olla vielä parempi vuodenaika kuin kevät tai kesä. Any way, ihana kun on vuodenaikoja.

Liikkumisen siedettävä keveys

Olihan se taas ilo polkea tänään. Värikäs, aurinkoinen, melkein lämmin päivä. Minua ei tarvittu missään, kenellekään en ollut luvannut mitään, mihinkään ei ollut mentävä.

Kuvassa pätkä Oulunsalon kevyenliikenteen väylää, jossa uusi samettinen asfaltti. Niin kevyt kulkea. Liikkumisen iloa, keveyttä.

Pyöräilevän tyttäreni kanssa keskikesän parhailla keleillä juttelimme pyöräilystä, lenkkien pituudesta, polkemisen tahdista, kunnon kohenemisesta, yhdestä lehtiartikkelista ja sen sellaisesta, ja silloin tuli puheeksi, että voisi käydä kuntotestissä tai kehonkoostumusmittauksessa. En ollut koskaan sellaisessa käynyt, mutta kun kuntosalillani on kehonkoostumusmittari, päätin käydä. Nopeassa parikymppiä maksavassa mittauksessa saadaan selville kaikenlaista: mm.  rasvaprosentti, rasvan massa kiloina, lihasmassa kiloina, painoindeksi, viskeraalisen rasvan arvo, kehon metabolinen ikä etc.

Eniten tuloksissa kiinnosti ja ilahdutti viskeraalisen rasvan hyvä arvo (6). (Terveelliset tasot ovat 1-12, liian korkeat tasot puolestaan 13-59)  Se, sekä vyötärön ympäryksen mitta alle 90 senttiä, kuulemma ehkäisevät riskiä sairastua esimerkiksi sydänsairauksiin, korkeaan verenpaineeseen tai II-tyypin diabetekseen. Ja nimenomaan tuohon diabetekseen on sukurasitetta molemmilta vanhemmilta. Koska viskeraalinen rasva kertoo myös elintavoista ja stressistä, niin tämä tulos kertonee myös, että ei ole stressiä. Hyvä että mittari kertoo sen. 😉  Rasvaprosentti ja painoindeksi olivat vähän keskiarvon alapuolella ja lihasmassaa ikäiselleni aika lailla sopivasti.

*Terveelliset tasot ovat 1-12, liian korkeat tasot puolestaan 13-59)

Olihan nämä tiedot mukava saada, – harmittelin vain, etten ole käynyt mittauksessa esim. kolme vuotta sitten tai vaikka viimeisinä työvuosina. Luulenpa, että nekin tulokset ylläpitäisivät motivaatiota liikkumiseen ja aiempaa terveellisempään syömiseen (koskien nimenomaan herkuttelua).

Mutta ilman näitä numeerisia mittaustuloksiakin tiedän voivani paljon paremmin kuin pari vuotta sitten. Tuolloin uusinut ja osin ruokaremontin aikaansaanut vastakatarri oireilee enää vain tosi harvoin: vain runsas liharuokaillallinen usean punaviinilasillisen ja kuplavesien kera täydennettynä kermaisella, sitruksisella ja sokerisella jälkkärillä ovat varma keino saada katarri ilmoittamaan olemassaolostaan.

Olen nyt paljon paremmassa kunnossa: kuinka muutama viikko sitten Lapissa olikaan mukava polkea maastopyörällä maastossa, jossa joitakin vuosia sitten oli hyvinkin taluteltava pisimmät nousut. Eikä patikalla edes Kiilopään puurajan yläpuoleisilla rinteillä tarvinnut pysähdellä vetämään henkeä, vaan ihan tasatahtia kapusin Pehtoorin mukana.

Kyllä minä leuhkinkin heti raportin saatuani, että ”metabolinen ikäni on 47 v.” Samaa todistaa uusi, kuukauden käytössä ollut Garmin-älyranneke: se ilmoittaa, että maksimaalinen hapenottokyky on ”ylimmässä 20 prosentissa ikäistesi joukossa. Kuntoikäsi on 45.”  Leuhkimiseni seurauksena Pehtoorikin kävi saman testin tekemässä. Ja tulokset hyvin samansuuntaiset kuin minulla. Joten nyt sitten vain tahoillamme kuntoilemme ja koetamme hidastaa iän myötä tapahtuvaa lihaskunnon hiipumista.

Jo viime vuoden helmikuussa lääkärissä käynnin ja tähystysten jälkeen alkoi pienimuotoinen ruokaremontti  (hiljalleen olen jättänyt leivän melkein kokonaan pois, samoin juustot (pl. feta ja mozzarella salaateissa). Jätskiä, karkkia, suklaata tai siideriä ei senkään vertaa kuin ennen. Viiniäkin vähensin toissakeväänä, mutta kyllä se aika pian palautui joka viikonloppuiseen käyttöön. Viikoilla meillä onkin ”aina” syöty terveellisesti, eikä kovin kalorisestikaan – mutta nykyisin hiilareita entistä vähemmän. Ja sitten: tänä vuonna on ollut paljon vähemmän pitkiä, runsaita, jälkkäreihin päättyviä perhepäivällisiä sunnuntaisin, ei (ruoka)matkoja ulkomaille, paljon vähemmän rotissöörien ruokatapahtumia, paljon vähemmän ruokavieraita ja vähemmän viininmaistiaisia runsaine ruokatarjoiluineen.

Sähköpyörän mittarissa on kahden kesän (huhti-syyskuu) jälkeen reilusti yli 8 000 km, joista enemmän kuin puolet tämänvuotisia. Lisäksi takana on aika lerppu (2 x vko, 45 – 60 min.) kuntosalitalvi sekä entiseen malliin kävelyä pitkin Oulun rantoja. Ja samaan aikaan vaatekoko on pudonnut ällästä ämmään, neljästäkympistä (nelikakkosestakin) kolmekasiin ja kymmenkunta kiloa on hävöksissä. En kaipaa!

Ei siis mitään ihmejuttuja, ei nopeaa kuntoilubuumia, ei kurinalaiseen diettiin sortumista, ei kaloreitten laskemista, ei oikeastaan edes mitään päätöstä laihduttaa. Liki päivittäistä, runsasta pyöräilyä sekä ryhtiä ja rotia annoksiin,…  ja sortua toki saa. 🙂  Polkeminen on ollut enemmän liikkumisen iloa, mielen rauhoittamista, pahan olon purkamista, tarpeellista yksinoloa, luonnosta, maisemista, jokirannoista, kesäaamuista nauttimista kuin mitään kuntorääkkiä.

Ja lopuksi. Nyt kun olen oikein tässä retostellut tekemisiäni ja prosentteja, niin on kuitenkin todettava, (semminkin kun kerran ennenkin olen elämässäni (kaukana viime vuosituhannella) suhteellisen rankan elämäntaparemontin tehnyt (lopetin lihansyönnin, oluen juonnin, tupakanpolton ja aloitin juoksuharrastuksen), että eihän nämä ole mitään onnellisuuden takeita, ei elämänlaadun parantamisen varma, saatikka ainoa keino. Kehopositiivisuutta voi olla monella lailla, ei se ole kiinni kiloista, punnerrusten määristä tai uintimatkan pituudesta. Hyvän olon saa niin monin tavoin.

Tähänhän nyt pitäisi liittää sellaisia ´ennen – jälkeen´ -selfieitä, mutta kun en oikein niitä selfieitä osaa. Enkä halua. 😀 Varsinkaan kun tämä kohentuminen ja keventyminen on tapahtunut vähän vahingossa: katarrin, sähköpyörän, liikkumisen ilon, vähentyneiden juhlien, tyhjien päivien, huolten ja ties minkä yhteisvaikutuksesta. Ja eihän tätä taas tiedä, kuinka kauan tätä riemua kestää? Alkaako talven tullen taas hidas kapuaminen kohti isompia lukuja. Melkoinen jojoilijahan olen aina ollut. Joka tapauksessa nykyisessä kropassani viihdyn paljon paremmin kuin siinä parin vuoden takaisessa. Soisin yhteiselomme jatkuvan näin…

Keltaisessa kotikaupungissa huidellen

Tänään ei olisi malttanut ollenkaan tulla sisälle. Lämmin, kaunis syyspäivä. Liikkeellä koko päivän. Autolla, pyörällä, kävellen. Kameran kanssa ja ilman. Melkein kiirekin on ollut.

Keltaisessa kotikaupungissa ristiin rastiin, moneen suuntaan huolenpitoa ja huolta, huolehtimista ja huoletonta huitelua.

 

Pieniä iloja ja projekteja

[Vapise Pågens! – Kaupan pullaa ei enää tarvita – kotona leivotut pikkupuustiset ovat täällä!]

Tarkoitus oli tänään postailla kuunnelluista kirjoista (kymmeniä kommentoimattomia on rästissä, tänään loppui Jojo Moyesin paljon odottamani uutuus (”Tähtien antaja”, jolta odotin paljon. … ) tai pyöräilykesästä tai kehopositiivisuudesta tai novellista nimeltä ”Kadonnen pyörätuolin syvin olemus” tai ”koronasukista”, mutta onpa ollut niin touhukas päivä, että pitkälle jutulle ennen TTK:ta ei taida nyt olla aikaa.

Mihinkö päivä kulunut? – Aamusella viimeistelyä kuvatoimitukseen, – pikkuisen tuli itsellekin sellainen olo, että ehkä vähän liian niuho olen tämmöisen viimeistelyn kanssa, mutta minkäs tiikeri raidoilleen tai ent. ope tarkistamisen tarkistamiselle…

Säätiedotuksen ollessa aika apaattinen, koko päiväksi sateinen, aloitin kotosalla muutaman aikeissa olleen projektin: mm. meidän ison vitriinin siivouksen. Perintökristallit eivät ole aikoihin sädehtineet. Nyt sädehtivät. Ja iso astia/lasi/maljakko/perintökalleuskaappi on nyt ordningissa – seuraavat pari vuotta taas menee. Tuommoisen projektin suorittamisesta on iloa pitkään – joka kerta kun ohi kävelee voi taputella itseään olkapäähän. 🙂 Ilo kun on puhdasta. Aina siihen asti, että sameus ja sumeus alkavat taas häiritä ja ”vaatia” toimintaa.

Pihalla kesäkukkien raivaamista, lähimetsästä isän haudan ”somisteeksi” havujen hakua, pieni pyörälenkki, josta tulikin sitten kuitenkin vähän pitempi kun ei sittenkään paljon satanut, viimeisten? koronasukkien päättely, kerrassaan erinomaisen italialaisen broilerikastikkeen teko (toiste ei onnistu: oli jääkaapinsiivoussapuska), niin ja pullataikina. Tein pienen pieniä puustisia, niihinkin kaikkea kaapeista: mantelijauhetta, pähkinärouhetta, omenahilloa – nyt on kolmenlaisia pikkuisia arjen iloja pakkasessa pariksi viikoksi. Arjen pieniä iloja. Sellaisia on hyvä etsiä!

Sateen sattuessa

[Kotipihallakin on ruska. Kuva eiliseltä 25.9.]

Päiväksi oli luvattu sadetta, tihkua, kuuroja… Turhan aikaisin (klo 5.50 on minullekin liian varhain) heränneenä katselin sääkarttoja ja totesin, että tänään onkin hyvä päivä tehdä valmiiksi kuvat eilisen kuvauskeikan jäljiltä. Ja katsella, josko olisi joku hyvä välämä käydä vähän ulkona, pieni lenkki pyörällä…

Ja niin hän siinä kävi, että ajoitin pyöräilyni juuri sille tunnille, kun eniten satoi vettä. Noh, sade tekee hyvää kasvoille, kostea ilma on hyvää hengittää ja periksi ei anneta. 😉  Olihan minulla sadetakki ja hyvät goretexit, joten no problem.

Kuvaprojekti jatkui ja sitten aika kahden hengen päivälliselle. Tänään(kin) kalaa, äyriäisiä ja sitten parasta mätimoussea ikinä. Nykyisin lauantai on se ”paras ruokapäivä viikossa”. Sunnuntait enempi vähempi rippeitä, usein jotain nopeaa, tosin arkea parempaa kuitenkin, – mutta vain kahdelle.

Vaikka on perhepiirissä synttärisankarikin: Tyär, tänään 31 v. Olivat poikakaverinsa kanssa käyneet kylillä – muutoin ihan ovat möksällä erakoituneet, vanhoja kun jo ovat. 😀

Ruoka on se juttu!

Intiaanisyksy? – Liekö sellaista käsitettä olemassakaan. Intiaanikesähän on toki koettu ja tunnettu (Wikipedian selitys: Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan.) Tänään Oulussa on parhaimmillaan ollut +18 C.

Aamulla toki oli vielä sumuista, vähän tihkuistakin, ja minulla ensimmäisenä kauppa- ja apteekkireissu…. Sitten Caritakseen ja iltapäivällä hommia. ”Leipä on murusina maailmalla” – vai miten se sanonta meneekään. … Minun vaatimattomaan valokuvaus”uraani” sanonta sopii erinomaisen hyvin; tänään paremmin kuin koskaan. Olin iltapäivän kuvaamassa leipää, ja toki bakery-putiikkia muutenkin. Oulun kauppahallissa on Puistola Bakery, jossa sain iltapäivän kamerani, varsin kelvollisen assarin ja hyvän ”työpaikkavälipalan” kanssa kuluttaa. Kuvauskeikka, yesh!

Jos/kun Oulun Kauppahallissa käytte, niin tuo Puistola Bakeryn ruisrevitty ja Pekurin graavilohi … Ihan vaan ohimennen mainitsen, että nyt ollaan perusasioiden äärellä! Niin hyvää1

Kunhan kotiuduin ryhdyin hieman epäröiden pohtimaan, että ”ulos vielä haluan mutta että ruokaakin olisi tehtävä… ” Pieni neuvonpito Pehtoorin kanssa ja lähdin pyörällä kohti lempparireittiäni Oulujokivarteen. Ja sitten minulla olikin treffit Nallikarissa. Pehtoorin ehdotuksesta ja kustantamana söimme erinomaisen hyvin – onhan Nallikarissa menossa äyriäisviikot. Annoksessani (pahoittelen kännykkäkuvan laatua) grillattua tonnikalaa ja hummeria. Ja salsaa! Sain kuin sainkin ainesluettelon: tulette vielä näkemään versioni siitä!

Nallikarissa – ravintolassakin – on maisema niin hyvä. Ja ruokakin.

Iltasella chattailya lasten kanssa.

On viikonloppu. Koetan asennoitua – unohtaa ja elää!

Pitkästä aikaa uutta keittoa

Vaiherikkaan siivous-, ulkoilu- ja kuvauspäivän jälkeen oli aika sopalle. Torstai on tietysti hernekeittopäivä, mutta ei meillä, eikä varsinkaan tänään.

Viinilehden asiakaspostissa tuli resepti, joka minua palsternakan ja graavilohen fanittajaa heti kiinnosti ja innosti kirjoittamaan kauppalappuun tarpeet palsternakkakeiton ja graavilohisalaatin kokkaamiseksi. Kolmen komponentin jokaviikkoinen soppa! Ohje täällä. Keittolautasen pohjalle tehdään trendikkäästi ”salaatti”, jonka päälle kuuma keitto kaadetaan.

Lopuksi vielä viimeistellään kiehautetulla, vispatulla rasvattomalla maidolla.

Maitovaahto ohensi kuvassa näkyvän liki pyremäisen annoksen keitoksi. Se oli todella samettista, sakeaa, pehmeää, lempeää syksyistä sadonkorjuuajan juhlakeittoa.

Ihan vierasruoaksikin sopii, – alkuruokana rieslingin kanssa varmasti maistuisi. Vaikka eipä tässä vierasruokia ole viime aikoina ole paljon tullut kokkailtua. Soppatykkikin on ollut aika tarpeeton jo pitkään.