Yksikseen oopperassa …

Tänäänkin (kuten koko viikon, ja monena päivänä aiemminkin) Pehtoori on ollut Juniorin uuden kodin remppahommissa. Nyt maalaavat vessan ja kodinhoitohuoneen laattoja. Kovasti epäilevästi suhtaudun laattojen maalaamiseen, mutta kyllä se kuulemma onnistuu. Ja on ainakin paljon halvempi ratkaisu kuin 90-luvun laattojen uusiminen kokonaan. Remppapäivä on tuonut minulle yksinolon päivän. Noh, toki kävin kaupassa ja  toimittelin pojille ruokaa ja pullaa, mutta muutoin olen enimmäkseen kotosalla oleskellut.

Sellaisenkin keksin, että katson oopperaa telkkarista. Covic fan Tutti on herättänyt pitkin syksyä kovastikin keskustelua mediassa, – puolesta ja vastaan. Voiko vakavasta maailmaa kurittavasta ja kuolemaa tuovasta pandemiasta tehdä oopperasatiirin, onko se rienaamista? – Minusta tämä ei ollut pilkkaa, ei halpaa huumoria tai mitenkään muutenkaan paheksuttavaa. Päinvastoin ajankohtaisen kriisi- ja poikkeusajan käsittelemistä taiteen ja huumorin keinoin, eikä mitenkään huonolla maulla. Mozartin ooppera ja Minna Lindgrenin mainio Libretto sekä eturivin suomalaiset oopperalaulajat ja Esa-Pekka Salonen!! viihdyttivät ja saivat nauramaan hyväntahtoisesti korona-ahdistukselle. Suosittelen kyllä, on YLE – Areenassa ensi vuoden puolelle asti.

Keltaisessa maisemassakin kävin tyvenestä säästä nauttimassa. Möljällä oli joutseniakin, ja merimetsoja. Tällaisena syksynä miettii vakavasti, että taitaa syksy olla vielä parempi vuodenaika kuin kevät tai kesä. Any way, ihana kun on vuodenaikoja.

Liikkumisen siedettävä keveys

Olihan se taas ilo polkea tänään. Värikäs, aurinkoinen, melkein lämmin päivä. Minua ei tarvittu missään, kenellekään en ollut luvannut mitään, mihinkään ei ollut mentävä.

Kuvassa pätkä Oulunsalon kevyenliikenteen väylää, jossa uusi samettinen asfaltti. Niin kevyt kulkea. Liikkumisen iloa, keveyttä.

Pyöräilevän tyttäreni kanssa keskikesän parhailla keleillä juttelimme pyöräilystä, lenkkien pituudesta, polkemisen tahdista, kunnon kohenemisesta, yhdestä lehtiartikkelista ja sen sellaisesta, ja silloin tuli puheeksi, että voisi käydä kuntotestissä tai kehonkoostumusmittauksessa. En ollut koskaan sellaisessa käynyt, mutta kun kuntosalillani on kehonkoostumusmittari, päätin käydä. Nopeassa parikymppiä maksavassa mittauksessa saadaan selville kaikenlaista: mm.  rasvaprosentti, rasvan massa kiloina, lihasmassa kiloina, painoindeksi, viskeraalisen rasvan arvo, kehon metabolinen ikä etc.

Eniten tuloksissa kiinnosti ja ilahdutti viskeraalisen rasvan hyvä arvo (6). (Terveelliset tasot ovat 1-12, liian korkeat tasot puolestaan 13-59)  Se, sekä vyötärön ympäryksen mitta alle 90 senttiä, kuulemma ehkäisevät riskiä sairastua esimerkiksi sydänsairauksiin, korkeaan verenpaineeseen tai II-tyypin diabetekseen. Ja nimenomaan tuohon diabetekseen on sukurasitetta molemmilta vanhemmilta. Koska viskeraalinen rasva kertoo myös elintavoista ja stressistä, niin tämä tulos kertonee myös, että ei ole stressiä. Hyvä että mittari kertoo sen. 😉  Rasvaprosentti ja painoindeksi olivat vähän keskiarvon alapuolella ja lihasmassaa ikäiselleni aika lailla sopivasti.

*Terveelliset tasot ovat 1-12, liian korkeat tasot puolestaan 13-59)

Olihan nämä tiedot mukava saada, – harmittelin vain, etten ole käynyt mittauksessa esim. kolme vuotta sitten tai vaikka viimeisinä työvuosina. Luulenpa, että nekin tulokset ylläpitäisivät motivaatiota liikkumiseen ja aiempaa terveellisempään syömiseen (koskien nimenomaan herkuttelua).

Mutta ilman näitä numeerisia mittaustuloksiakin tiedän voivani paljon paremmin kuin pari vuotta sitten. Tuolloin uusinut ja osin ruokaremontin aikaansaanut vastakatarri oireilee enää vain tosi harvoin: vain runsas liharuokaillallinen usean punaviinilasillisen ja kuplavesien kera täydennettynä kermaisella, sitruksisella ja sokerisella jälkkärillä ovat varma keino saada katarri ilmoittamaan olemassaolostaan.

Olen nyt paljon paremmassa kunnossa: kuinka muutama viikko sitten Lapissa olikaan mukava polkea maastopyörällä maastossa, jossa joitakin vuosia sitten oli hyvinkin taluteltava pisimmät nousut. Eikä patikalla edes Kiilopään puurajan yläpuoleisilla rinteillä tarvinnut pysähdellä vetämään henkeä, vaan ihan tasatahtia kapusin Pehtoorin mukana.

Kyllä minä leuhkinkin heti raportin saatuani, että ”metabolinen ikäni on 47 v.” Samaa todistaa uusi, kuukauden käytössä ollut Garmin-älyranneke: se ilmoittaa, että maksimaalinen hapenottokyky on ”ylimmässä 20 prosentissa ikäistesi joukossa. Kuntoikäsi on 45.”  Leuhkimiseni seurauksena Pehtoorikin kävi saman testin tekemässä. Ja tulokset hyvin samansuuntaiset kuin minulla. Joten nyt sitten vain tahoillamme kuntoilemme ja koetamme hidastaa iän myötä tapahtuvaa lihaskunnon hiipumista.

Jo viime vuoden helmikuussa lääkärissä käynnin ja tähystysten jälkeen alkoi pienimuotoinen ruokaremontti  (hiljalleen olen jättänyt leivän melkein kokonaan pois, samoin juustot (pl. feta ja mozzarella salaateissa). Jätskiä, karkkia, suklaata tai siideriä ei senkään vertaa kuin ennen. Viiniäkin vähensin toissakeväänä, mutta kyllä se aika pian palautui joka viikonloppuiseen käyttöön. Viikoilla meillä onkin ”aina” syöty terveellisesti, eikä kovin kalorisestikaan – mutta nykyisin hiilareita entistä vähemmän. Ja sitten: tänä vuonna on ollut paljon vähemmän pitkiä, runsaita, jälkkäreihin päättyviä perhepäivällisiä sunnuntaisin, ei (ruoka)matkoja ulkomaille, paljon vähemmän rotissöörien ruokatapahtumia, paljon vähemmän ruokavieraita ja vähemmän viininmaistiaisia runsaine ruokatarjoiluineen.

Sähköpyörän mittarissa on kahden kesän (huhti-syyskuu) jälkeen reilusti yli 8 000 km, joista enemmän kuin puolet tämänvuotisia. Lisäksi takana on aika lerppu (2 x vko, 45 – 60 min.) kuntosalitalvi sekä entiseen malliin kävelyä pitkin Oulun rantoja. Ja samaan aikaan vaatekoko on pudonnut ällästä ämmään, neljästäkympistä (nelikakkosestakin) kolmekasiin ja kymmenkunta kiloa on hävöksissä. En kaipaa!

Ei siis mitään ihmejuttuja, ei nopeaa kuntoilubuumia, ei kurinalaiseen diettiin sortumista, ei kaloreitten laskemista, ei oikeastaan edes mitään päätöstä laihduttaa. Liki päivittäistä, runsasta pyöräilyä sekä ryhtiä ja rotia annoksiin,…  ja sortua toki saa. 🙂  Polkeminen on ollut enemmän liikkumisen iloa, mielen rauhoittamista, pahan olon purkamista, tarpeellista yksinoloa, luonnosta, maisemista, jokirannoista, kesäaamuista nauttimista kuin mitään kuntorääkkiä.

Ja lopuksi. Nyt kun olen oikein tässä retostellut tekemisiäni ja prosentteja, niin on kuitenkin todettava, (semminkin kun kerran ennenkin olen elämässäni (kaukana viime vuosituhannella) suhteellisen rankan elämäntaparemontin tehnyt (lopetin lihansyönnin, oluen juonnin, tupakanpolton ja aloitin juoksuharrastuksen), että eihän nämä ole mitään onnellisuuden takeita, ei elämänlaadun parantamisen varma, saatikka ainoa keino. Kehopositiivisuutta voi olla monella lailla, ei se ole kiinni kiloista, punnerrusten määristä tai uintimatkan pituudesta. Hyvän olon saa niin monin tavoin.

Tähänhän nyt pitäisi liittää sellaisia ´ennen – jälkeen´ -selfieitä, mutta kun en oikein niitä selfieitä osaa. Enkä halua. 😀 Varsinkaan kun tämä kohentuminen ja keventyminen on tapahtunut vähän vahingossa: katarrin, sähköpyörän, liikkumisen ilon, vähentyneiden juhlien, tyhjien päivien, huolten ja ties minkä yhteisvaikutuksesta. Ja eihän tätä taas tiedä, kuinka kauan tätä riemua kestää? Alkaako talven tullen taas hidas kapuaminen kohti isompia lukuja. Melkoinen jojoilijahan olen aina ollut. Joka tapauksessa nykyisessä kropassani viihdyn paljon paremmin kuin siinä parin vuoden takaisessa. Soisin yhteiselomme jatkuvan näin…

Keltaisessa kotikaupungissa huidellen

Tänään ei olisi malttanut ollenkaan tulla sisälle. Lämmin, kaunis syyspäivä. Liikkeellä koko päivän. Autolla, pyörällä, kävellen. Kameran kanssa ja ilman. Melkein kiirekin on ollut.

Keltaisessa kotikaupungissa ristiin rastiin, moneen suuntaan huolenpitoa ja huolta, huolehtimista ja huoletonta huitelua.

 

Pieniä iloja ja projekteja

[Vapise Pågens! – Kaupan pullaa ei enää tarvita – kotona leivotut pikkupuustiset ovat täällä!]

Tarkoitus oli tänään postailla kuunnelluista kirjoista (kymmeniä kommentoimattomia on rästissä, tänään loppui Jojo Moyesin paljon odottamani uutuus (”Tähtien antaja”, jolta odotin paljon. … ) tai pyöräilykesästä tai kehopositiivisuudesta tai novellista nimeltä ”Kadonnen pyörätuolin syvin olemus” tai ”koronasukista”, mutta onpa ollut niin touhukas päivä, että pitkälle jutulle ennen TTK:ta ei taida nyt olla aikaa.

Mihinkö päivä kulunut? – Aamusella viimeistelyä kuvatoimitukseen, – pikkuisen tuli itsellekin sellainen olo, että ehkä vähän liian niuho olen tämmöisen viimeistelyn kanssa, mutta minkäs tiikeri raidoilleen tai ent. ope tarkistamisen tarkistamiselle…

Säätiedotuksen ollessa aika apaattinen, koko päiväksi sateinen, aloitin kotosalla muutaman aikeissa olleen projektin: mm. meidän ison vitriinin siivouksen. Perintökristallit eivät ole aikoihin sädehtineet. Nyt sädehtivät. Ja iso astia/lasi/maljakko/perintökalleuskaappi on nyt ordningissa – seuraavat pari vuotta taas menee. Tuommoisen projektin suorittamisesta on iloa pitkään – joka kerta kun ohi kävelee voi taputella itseään olkapäähän. 🙂 Ilo kun on puhdasta. Aina siihen asti, että sameus ja sumeus alkavat taas häiritä ja ”vaatia” toimintaa.

Pihalla kesäkukkien raivaamista, lähimetsästä isän haudan ”somisteeksi” havujen hakua, pieni pyörälenkki, josta tulikin sitten kuitenkin vähän pitempi kun ei sittenkään paljon satanut, viimeisten? koronasukkien päättely, kerrassaan erinomaisen italialaisen broilerikastikkeen teko (toiste ei onnistu: oli jääkaapinsiivoussapuska), niin ja pullataikina. Tein pienen pieniä puustisia, niihinkin kaikkea kaapeista: mantelijauhetta, pähkinärouhetta, omenahilloa – nyt on kolmenlaisia pikkuisia arjen iloja pakkasessa pariksi viikoksi. Arjen pieniä iloja. Sellaisia on hyvä etsiä!

Sateen sattuessa

[Kotipihallakin on ruska. Kuva eiliseltä 25.9.]

Päiväksi oli luvattu sadetta, tihkua, kuuroja… Turhan aikaisin (klo 5.50 on minullekin liian varhain) heränneenä katselin sääkarttoja ja totesin, että tänään onkin hyvä päivä tehdä valmiiksi kuvat eilisen kuvauskeikan jäljiltä. Ja katsella, josko olisi joku hyvä välämä käydä vähän ulkona, pieni lenkki pyörällä…

Ja niin hän siinä kävi, että ajoitin pyöräilyni juuri sille tunnille, kun eniten satoi vettä. Noh, sade tekee hyvää kasvoille, kostea ilma on hyvää hengittää ja periksi ei anneta. 😉  Olihan minulla sadetakki ja hyvät goretexit, joten no problem.

Kuvaprojekti jatkui ja sitten aika kahden hengen päivälliselle. Tänään(kin) kalaa, äyriäisiä ja sitten parasta mätimoussea ikinä. Nykyisin lauantai on se ”paras ruokapäivä viikossa”. Sunnuntait enempi vähempi rippeitä, usein jotain nopeaa, tosin arkea parempaa kuitenkin, – mutta vain kahdelle.

Vaikka on perhepiirissä synttärisankarikin: Tyär, tänään 31 v. Olivat poikakaverinsa kanssa käyneet kylillä – muutoin ihan ovat möksällä erakoituneet, vanhoja kun jo ovat. 😀

Ruoka on se juttu!

Intiaanisyksy? – Liekö sellaista käsitettä olemassakaan. Intiaanikesähän on toki koettu ja tunnettu (Wikipedian selitys: Intiaanikesä (engl. indian summer) tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien alettua. Käsite tulee Pohjois-Amerikasta, jossa intiaanit pitivät syksyllä, yleensä lokakuun puolivälissä tullutta lämmintä säätä suotuisana metsästykselle ja sotimiselle siirtokuntia vastaan.) Tänään Oulussa on parhaimmillaan ollut +18 C.

Aamulla toki oli vielä sumuista, vähän tihkuistakin, ja minulla ensimmäisenä kauppa- ja apteekkireissu…. Sitten Caritakseen ja iltapäivällä hommia. ”Leipä on murusina maailmalla” – vai miten se sanonta meneekään. … Minun vaatimattomaan valokuvaus”uraani” sanonta sopii erinomaisen hyvin; tänään paremmin kuin koskaan. Olin iltapäivän kuvaamassa leipää, ja toki bakery-putiikkia muutenkin. Oulun kauppahallissa on Puistola Bakery, jossa sain iltapäivän kamerani, varsin kelvollisen assarin ja hyvän ”työpaikkavälipalan” kanssa kuluttaa. Kuvauskeikka, yesh!

Jos/kun Oulun Kauppahallissa käytte, niin tuo Puistola Bakeryn ruisrevitty ja Pekurin graavilohi … Ihan vaan ohimennen mainitsen, että nyt ollaan perusasioiden äärellä! Niin hyvää1

Kunhan kotiuduin ryhdyin hieman epäröiden pohtimaan, että ”ulos vielä haluan mutta että ruokaakin olisi tehtävä… ” Pieni neuvonpito Pehtoorin kanssa ja lähdin pyörällä kohti lempparireittiäni Oulujokivarteen. Ja sitten minulla olikin treffit Nallikarissa. Pehtoorin ehdotuksesta ja kustantamana söimme erinomaisen hyvin – onhan Nallikarissa menossa äyriäisviikot. Annoksessani (pahoittelen kännykkäkuvan laatua) grillattua tonnikalaa ja hummeria. Ja salsaa! Sain kuin sainkin ainesluettelon: tulette vielä näkemään versioni siitä!

Nallikarissa – ravintolassakin – on maisema niin hyvä. Ja ruokakin.

Iltasella chattailya lasten kanssa.

On viikonloppu. Koetan asennoitua – unohtaa ja elää!

Pitkästä aikaa uutta keittoa

Vaiherikkaan siivous-, ulkoilu- ja kuvauspäivän jälkeen oli aika sopalle. Torstai on tietysti hernekeittopäivä, mutta ei meillä, eikä varsinkaan tänään.

Viinilehden asiakaspostissa tuli resepti, joka minua palsternakan ja graavilohen fanittajaa heti kiinnosti ja innosti kirjoittamaan kauppalappuun tarpeet palsternakkakeiton ja graavilohisalaatin kokkaamiseksi. Kolmen komponentin jokaviikkoinen soppa! Ohje täällä. Keittolautasen pohjalle tehdään trendikkäästi ”salaatti”, jonka päälle kuuma keitto kaadetaan.

Lopuksi vielä viimeistellään kiehautetulla, vispatulla rasvattomalla maidolla.

Maitovaahto ohensi kuvassa näkyvän liki pyremäisen annoksen keitoksi. Se oli todella samettista, sakeaa, pehmeää, lempeää syksyistä sadonkorjuuajan juhlakeittoa.

Ihan vierasruoaksikin sopii, – alkuruokana rieslingin kanssa varmasti maistuisi. Vaikka eipä tässä vierasruokia ole viime aikoina ole paljon tullut kokkailtua. Soppatykkikin on ollut aika tarpeeton jo pitkään.

 

Ulkoisia huoltotoimia ja sushia

– Varo tuolla on poro!

– Missä? Ei oo mitään poroa.

– On, on. Tuolla vasemmalla mäen alla.

– Sullahan oli tarkoitus uusia ne rillit, eikö? Tuo on postilaatikkorivi.

Uudet rillit. Kahdet uudet rillit. Olen tänään käynyt optikolla ja valinnut kahdet uudet pokat. Tilannut niihin linssitkin. Ei minulla näkö oikeastaan ole huonontunut, mutta näissä kolme vuotta vanhoissa on kulahtanut pinta ja kauas voisin nähdä vähän paremminkin. Joten vihdoin sain aikaiseksi tämän projektin. Instrussa on menossa tarjous ”kahdet lasit yksien hinnalla”, pientä kikkailua hintojen kanssa tuossa tarjouksessa, mutta joka tapauksessa hankin kahdet: toiset on samanhenkiset, eriväriset ja vähän isommat kuin nykyiset kehykset ja toiset on ihan erilaiset, uudenlaiset entisiin verrattuna (kuvassa ei ole ihan sellaiset kuin ostin).

Silmänpohjakuvauksessa löytyi toisesta silmästäni kaksi pienen pientä luomea. En ole tiennyt, että silmiinkin voi tulla luomia. Minullahan on niitä aika paljon muutenkin, mutta että silmissäkin! Muutamia on vuosien varrella poistettukin: yksi leikkaamalla, yksi rapsuttamalla ja juuri viime viikolla kaulalta jäädytettiin yksi. Luomea suurempi syy ihotautilääkärille menoon olivat käteni:  se on toinen pitkään vireillä ollut projekti. On ollut tarkoitus hankkia apuja ja keinoja hyvissä ajoin ennen talven pakkaskelejä ja repivää sisäilman kuivuutta, löytää joku ehkäisy – ei vain hoito – ihon repeilyyn käsissä. Ja kyllä nyt on kortisonia, perusvoidetta, salvaa ja karbamidia, hoito-ohjetta ja keinoihon käytön kieltoa. Atoopikko on luottavainen talven sujumiseen ilman käsien haavaumia. Katsellaan. Mutta ainakin nyt olen tehnyt jotain asiantilan parantamiseksi.

Ulkoiseen habitukseen liittyen myös hiuksille perustavanlaatuinen huolto: leikkaus ja vähän raitojakin. Samalla sain vinkin risoton viimeistelyyn. 🙂 Palaan asiaan.

Ja kaupungilla myös lounas. It sudemo-ketjun sushi-ravintola avattiin Ouluun Uudellekadulle toukokuussa, samoihin aikoihin Oulun ensimmäinen aito sushipaikka Tomo sulki ovensa. Hanko-sushi Valkeassa on pysynyt markettien sushi-baarien noususta huolimatta pystyssä, ja Ideaparkkiin on tullut Luckiefun´s buffa, ja muutamissa kiinalaisissa (Hai Long ja Beijing) on ilmeisesti edelleen lounasbuffetissa sushia. Mutta tämä uusi on ”pelkkä” sushiravintola. Jonka lounastarjoilussa oli kyllä myös kiinalaista (nuudelia ja kanaa ja härkää, frittijotain etc.) ja jälkkäriksi kahvia, jätskiä, frittibanaanipalleroita ja nallekarkkeja!

Olimme systerin kanssa lounastamassa iltapäivällä ja iso ravintolasali oli liki täynnä, mistä seurasi, että siellä oli melkoinen ”häly”. Paikka ei ole mitenkään intimii tai edes kodikas, mutta siisti, selkeä ja järjestyksessä. Runsas monipuolinen sushibuffet pysyi runsaana, kaikkea oli tarjolla koko ajan, vaikka asiakkaita oli paljon, soija hyvää ja hinta ainakin määrään nähden edullinen: 12,90 €. Ja kyllä sushit olivat hyviä, kaikkia en edes maistanut, mukana muutamia ennen näkemättömiä. Ei mitään erityistä hifistelyä, mutta hyvää. Positiivista oli se, että tarjolla olleiden nigirien, gunkanien ja makien nimet ja käytetyt raaka-aineet olivat esillä.

Tämäkin postaus voisi kuulua Oulun etniset ravintolat -sarjaan, joten on kai annettava pisteetkin: ehkä olen vähän hövelinä, mutta kyllä 4-/5 tälle kuuluu.

Syyspäiväntasaus – jotain tasaistakin

Harhailua – vielä on pyöräilykelejä jäljellä. Ja paljon kauniita näkymiä pitkin kaupunkia. Laiskasti kuvailin, mutta ihastellen katselin. Happirikasta ilmaa, mutta sähköpyörästä huolimattakin paikka paikoin rankkaa polkemista, korkealla sykkeellä, sillä vastatuuli oli tanakka.


Syyspäiväntasauksen päivänä, siis tänään, aurinko siirtyy taivaanpallon pohjoispuoliskolta eteläiselle — ihan kuin se olisi hyvästiksi vilkuttanut vaahteran oranssien lehtien välistä …

Jos ja jos ja jos … eikä koronaa niin me olisimme tänään siirtyneet Oulusta Helsinkiin. Oikeastaan ainoa isompi, varattu juttu joka meillä on koronan vuoksi peruuntunut on Elton Johnin konsertti, jonka piti olla huomenna ja johon minä varasin liput jo viime vuoden puolella, samalla hetkellä kun sain Elton Johnin elämäkerran luettua. Varatessani vähän mietin, että noinkohan on, että Sir Elton on syksyllä vielä niin vedossa, että maailmankiertue sujuu. Olisi kai ollut, mutta entä, onko vuoden päästä? Sinne asti konsertti on siirretty.

Eipä silloin ollut kyllä tiedossa sekään, että juuri tällä viikolla tytär ei ole Helsingissä, eikä vanhempiensa kanssa syömässä jossain Helsingin uudessa ravintolassa (synttäreidensäkin kunniaksi).

Vuodenvaihteessa kevätlukukauden alkaessa Esikoisen ajatuksena oli, että kun keväällä saisi kandin paperit pääaineena ”koodaaminen”, hän hakeutuisi hyvään duuniin, jossa kauppatieteen maisterin ja koodari-kandin paperit olisivat eduksi ja toisivat mielekästä työtä. No eihän sekään ihan niin mennyt, mutta siihen muutokseen koronalla ei osuutta eikä arpaa. Okei: hän kyllä hakeutui duuniin, mutta ei mihinkään bisnesmaailman pyörteisiin, vaan oman opinahjonsa (Helsingin yliopiston) akateemisen maailman kehitys- ja opetustyön pariin = harjoittelijana koodaamaan.

Eikä suinkaan jättänyt opiskelua kandiin kuten aie oli, vaan pakertaa töiden ohessa maisteriopintoja. Puoliksi töitä, puoliksi opintoja. Eikä ollut tiedossa, että noiden opintojen parista löytyisi poikaystäväkin, josta on nyt parissa viikossa, etätöissä ja etäopiskellen Hangasojan varressa, kovaa vauhtia kehittymässä yhdenlainen Lapin-hullu. Vaikuttaa siltä, ettei näillä kahdella ole mitään kiirettä pois vallitsevasta olotilasta ja -paikasta. Tämmöinen on minusta kerrassaan suurenmoista, mahdottoman mukavaa ja hyvää mieltä tekevää.

Kesärenkaat autossa taitavat olla se syy, joka heidät ”pakottaa” etelämmäs viimeistään kuukauden päästä. 😉

”Vielä niin kauan …”

Oli synkkä ja myrskyisä yö. Ja niin on ollut myrskyisä melkein koko päiväkin. Nytkin.

Ehkä vain jätän tähän muutaman tanka-runon, jotka ovat Tuomas Anhavan kokoelmassa Kuuntelen, vieras. Kirja on ollut minulla yli 40 vuotta. Se on sanoittanut elämässäni monia vaiheita, hetkiä, vuosia, tapahtumia. Nytkin se on ollut käsillä. On niin paljon sanoitettavaa …

Odottamatta
olisi ollut paras,
unta nähden yö,
katselematta miten
hitaasti tuo kuu kulkee.

Akazome Emon

Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni.

Chisato

Kukaties elän
vielä niin kauan että
alan kaivaten,
leppoisasti muistella
tätä murheeni aikaa.

Kiyosuke

Mättäältään suolta
yhden ainoan kerran
kun kurki huutaa,
muut linnut hätkähtävät
ja alkavat kirkua.

Saigyō

 

 

Sankt Laurent apuun

 

Yksi päivän parhaista hetkistä oli, kun oli alkuruoan aika: graavilohta Kauppahallista (Pekurilta tietenkin) ja uutta leipää: Reissumies – ohuen ohut! Vähän sitkeää, sopivan ohutta, lohi parasta mahdollista, viimeiset tillit yrttipenkeistä.

Ei pääruoassakaan (tarte flambee) mitään vikaa ollut. Apsu varsinkin tykkäsi kovasti. Eevis keskittyi etupäässä (lasten) jälkkkäriin: mango-melonituutti upposi hitaasti mutta vakaasti, jokainen haukku ja nuolaisu olivat tärkeitä ja kaiken huomion ja aistimuksen saaneita. Aikuisten omppupiirakka ei lapsille maistunut. Tai eivät he sitä edes maistaneet. Tuutti on the Juttu!

Aikuisilla itävaltalaisen (ranskalaisen?) flambeen seurana itävaltalaista viiniä. Sankt Laurent, Pyhä Lauri, St. Laurence, San Lorenzo … riensi iloksemme. Alkuviini, vähän samea, luomu, vegaaneillekin sopiva punaviini oli aika hintava, ja sillä rahalla saa toki parempiakin, mutta tämä sopi tarte flambeelle tosi hyvin. Ja nyt tarvitaan ”omalta” pyhimykseltä apua, vaikka sunnuntaipäivällisen viinin muodossa. 😉 Trapl Sankt Laurent jää mieleen.

 

Aamupäivällä kylmä, mutta pilvipoutainen keli. Vähän haikeana ajelin ristiin rastiin liki 40 km. Haikeana, koska kausi alkaa olla lopuillaan. Yli 4000 kilometriä on tänäkin vuonna jo takana ja nyt kun jäätyvät väylät ja  loskaiset aamut ovat jo mutkan takana, niin on syytä nauttia. Ei ollut aamun tunteina tien tukkoja, ei juuri ihmisiä liikkeellä. Syksy on tullut kaupunkiin.

Syksyä ulkona ja sisällä

Jossain välissä tuntui että on hyvä vetäytyä metsäpoluille kulkemaan – on aika jättää myötätuuli, ja ajella etelästä pohjoiseen – kohti kotia.
Oli siis lopulta jätettävä myötätuuli ja ajeltava kohti pyörteistä, kovaa vastatuulta. Mutta sivussa, metsissä oli mukava.
Kuntopolkujen, sivuteiden, pikkukatujen varrella hyvä kulkea, nauttia auringosta ja rauhasta, oli hyvä polkea itsekseen, oli hyvä hetki ja tauko uppoutua kirjan maailmaan.
Sitten: Oulun taidemuseossa on menossa (huomenna ohi) kukkanäyttely. Sinne päätin pyörälenkkini. Tai no viimeinen stoppi oli siellä. Hienoja töitä esillä, nyt on menossa muitakin näyttelyitä, jotka käynen tulevina viikkoina katsomassa… Mutta pikaisen kukkanäyttelyn jälkeen treffit systerin kanssa museon Kaari-kahvilassa (se on siksikin hyvä, että siellä ei tungosta, etäisyydet automaattisia. Hyvä meetinki siellä.
Monen tunnin reissun jälkeen palauduttua kotiin keittiössä tuoksui savukala! Mies oli luvannut ottaa päävastuun tämän päivän sapuskasta, mutta minulla oli lisuke-ehdotus, jonka sitten toteutinkin. Ketunkeittiö-blogista aika päiviä sitten löytämäni ohje pääsi tänään testaukseen, ja äänin 2 – 0 se tulee jäämään meidän keittiön repertuaariin. Helppoa ja hyvää.
Peruna-kananmunapöperö savukalalle (neljälle)
6-8 jauhoista perunaa, keitettynä ja kuorittuna
3 kovaksikeitettyä kananmunaa
pari kevätsipulia tai iso nippu ruohosipulia
kourallinen persiljaa
suolaa, valkopippuria
loraus neitsytoliiviöljyä
Tilsi perunat ja kananmunat haarukalla karkeaksi muusiksi. Silppua kevätsipuli/ruohosipuli ja persilja. Sekoita peruna-munamuusiin sipuli- ja persiljasilppu, suola, valkopippuri ja oliiviöljyä sen verran että perunaseos sopivasti kostuu.
   (alkuperäisresepti Ketunkeittiö)
Hieman mietin tuota ”tilsi”-sanaa. Ymmärsin kyllä, mistä on kyse, mutta pitihän se vielä googlata. Ja urbaani sanakirja kertoo, että ”Tilsiminen on toimi, jossa jotain muussataan haarukalla”. Enpä ollut ennen kuullut/lukenut. Mitähän murretta lienee?
Eilen jo laittelin uuden syyssisustuksen meidän Festaan… Vähän on minulle ”outoja” värejä, mutta oikeastaan sinapinkeltainen/terrakotta on aika kiva. Kuvailen vielä lisää joku päivä….

Sadonkorjuun aika

Illan tullen, syyskuun puolivälissä, jolloin pitäisi olla mitä mainioin ja reippain vire ja työnteon meininki, olen vähän taipumassa lepoiluun, jättämässä monta aiottua, monta suunniteltua väliin. Pärjätään me ilman pullaakin, kasvimaan ehtii alasajaa myöhemminkin, laskutuksen viipymisestä eivät korttiostajat pahastu, huomenna – tai ehkä sittenkin vasta ensi viikolla – kontaktiseeraan näitä kuluneita päiviä aktiivisemmin eri tahoille [BTW: mitä tarkoittaa tahot? – eräänkin raportin, hakemuksen, lausunnon laatineena olen viljalti viljellyt sanaa ´tahot´ – ja toimijat! – mutta aina olen tuntenut, että se ei kerro oikeastaan yhtään mitään. Silti: apurahoja, hyväksyntöjä, läpimenneitä lausuntokierroksia on tullut saavutetuksi. Hakemuksia toki enemmän hylätyksi kuin hyväksytyksi.

Tänään on ollut myös mummipäivä. Ja mummi on ollut hyvä tyyppi. Onhan se, kun tarjoilee herkkuja puutarhassa, ruokapöydässä ja karkkipäivän kunniaksi.

Omenapuun vaatimattomasta sadosta nautittiin, sekoitettiin papan haravoimat lehtikasat, juostiin kilpaa, syötiin, höpöteltiin. Mumminelämää!

Myrskyisänä iltana kuitenkin tyvenee

Monen päivän epävarmuus ja väärässä tai vain yhdessä paikassa olemisen kalvava tunne ovat nyt helpottumassa. Viime perjantaina sairaalaan joutuneen äidin vointi vakaantumassa (ei ihan kriittinen ole ollutkaan, ja onneksi Oulussa oli huolehtijoita) ja lisäksi viikonloppuna flunssaa potenut, maanantaina Ivalossa koronatestissä käynyt tytär on jo tautinsa melkein selättänyt ja negatiivinen testitulos tuli iltapäivällä.

Nyt voivat jatkaa etätöitään ja -opiskelujaan ja nauttia Lappi-olosta vielä ainakin viikon, jolleivät kaksikin. Mekin on tässä Pehtoorin kanssa oltu varuilta löyhässä omaehtoisessa karanteenissa (mm. pois vanhusten luota), – ihan siltä varalta, että jos olisimme altistuneet tyttären läsnäolosta. Mutta nou hätä. Ainakaan nyt ei ole koronaa eikä flunssaa.

Olisikin kyllä ollut todella outoa, jos Tyär ja/tai J. olisivat koronan jostain saaneet. Ennen Lappiin matkaamista olivat jättäneet kavereiden lautapeli-illan, sulkisvuoronsa, aiotun leffassa käynnin väliin, tehneet vain etätöitä ja -opintoja, koskapa pyrkivät varmistamaan, ettei kauan toivottu Lapin reissu peruuntuisi. Junamatkan Hki – Oulu tekivät työpiste-eriössä, maskit ja desit käytössä.

Noh, jostain tavisflunssan tytär kuitenkin oli saanut. Mikä tietty esti meitä viettämästä pidennettyä, suurella ilolla odottamaani, yhteistä viikonloppua tunturissa (vain autolla tulivat Kaunispään huipulle sunnuntaina) patikoiden ja kulkien. Peruuntuneen tunturissa tarpomisen vuoksi me tultiin kotiin jo maanantai-iltana. Terveydellisiä murheita, loppujen lopuksi pieniä vastoinkäymisiä, mutta minullahan tietysti huolta sinne ja tänne, tänne ja sinne. Mökkieloa kuitenkin vähän aikaa yhdessä ehdittiin olla… Ja tuleehan noita uusia terveempiä reissuja, – tuleehan?

Nyt syysmyrsky – ulkona. Sisällä levollisempaa.

Tumma joki tyvenee ja siinä on jo kirkkaita paikkoja …

 

Huomenna ”Ruska 2020” -kansio on valmis. Pääsette nojatuolireissulle tuntureille. 

Syksyistä, aurinkoa, ulkoilua

Pian on syyspäivän tasaus: yhtä pitkästi juhannukseen ja jouluun. Vaikea uskoa.

Pian on laitettava pyörä huoltoon ja varastoon. Mitä minä sitten teen? -Joulukortteja, kalentereita, säilöntää ja villasukkia? – Tänään ei vielä tarvinnut keskittyä niihin.

Tänään ajelin Oulun ympäri, poljin ja poljin, kuuntelin Kari Hotakaisen uusinta ”Tarina”. Se on hyvä! Hänen sarkasminsa, tarkkanäköisyytensä, sanojen sujuva asettelu on mieleeni. Unohdun kuuntelemaan ja poljen. Niin hyvä!

Mutta lokakuulle kalenterissa ei ole mitään! Ei melkein yhtään mitään. No on sentään jotain pientä, nimenomaan pieniä tärkeitä, mutta ei juuri muuta. Enemmän epävarmuuksia kuin varmuuksia.

Tästä huolimatta syksy on aika ihanaa aikaa.

 

Pohjoista eloa koko päivä

Tänään korkeammalle kuin eilen. Nuorten kanssa aloitimme Saariselän aakkosista: Kaunispään Huippu. Aamupäivällä vielä pilvessä, mutta tyven. Ja tunturit liekeissä.

Jossain vaiheessa sateen uhka oli todellinen, mutta tummat pilvet tekivät puiden väriloiston entistäkin kauniimmaksi, kirkkaaksi.

Iltapäivällä mökkiterassilla tovi, jo ihan lämmintä (hyvä on, meillä on mökkiterassilla lämmittimet 😉 ). Ja sauna! Sen lisäksi tänään muutamia muitakin uusia ”rasteja” uudelle mökkiläiselle. Niihin kuului mm. kuukkeli pihapiirissä, porolasagne ruokapöydässä (mistä hän totesi: ”erittäin siedettävä”, mikä minusta oli kyllä mukava kuulla), Nattasten bongaus Kaunispäältä käsin, Huipun jättimunkki, Rönkönlammen lenkki, …

Enimmäkseen hyvää … värinää vähän. Mutta any way sunnuntai, ja sunnuntai kestää tänään iltaan asti. Huomenna? – Saapa nähdä.

Beaivi – aurinkoa ja terveyttä

”Beaivia eli Aurinkoa on pidetty saamelaisessa muinaisuskossa jumaluutena. Sitä on palveltu poronhoidon menestymiseksi ja sairastapauksissa. Sen kunniaksi syötiin myös kevättalvella uhriateria, aurinkopuuro.” (Wikipedia)

Eilen iltapäivällä tein mökkipihaan beaivin, saamelaisten auringon symbolin. Pitkään se on ollut aikeissa, – eilen sille oli aika ja tarve. Idean taustalla on joskus vuosia, vuosia sitten Oulun Hietasaaressa Steiner-koulun pihalla näkemässäni tähdessä. Se oli isompi, mutta vähemmistä aineksista koottu ja se oli ”vain” tähti. Joka tapauksessa tykkäsin ideasta. Ja nyt mökkipihassa, ison voimapuun juuressa, on tämmöinen ”kukkapenkki”, pihakoriste. Aurinko!

Meillä ei syöty sen kunniaksi aurinkopuuroa, eihän ole kevättalvikaan, mutta hyvin syötiin. Me kun saimme tänne mökkieloon ”vieraita”. Tyär ja poikakaverinsa tulivat eilen iltajunalla Helsingistä Ouluun, ja tänään ajelivat mun autolla tänne. Niin iloinen olen heidän tulostaan, kovasti olen tätä odottanut. J. on eka kertaa sitten lapsuutensa ja Sodankylän armeija-aikansa jälkeen Lapissa.

Keskipäivällä odotellessa ehdimme käydä Pehtoorin kanssa  lähitunturilla, pieni patikka Ruijanpolun pätkää ja sitten kohti Ahopäätä.

 

 

”Meidän oma” Hangasoja yläjuoksulla…

Vaikka ei paistanut, ruska loisti ja oli hyvä kulkea. Tosin runsaahkoa viesteilyä suuntaan ja toiseen, huolta ja helpotusta. Enimmäkseen kuitenkin luonnon tarkkailua… Ja kuvaamista. Ja Pehtoori yllätti valokuvaajan. 😀

 

 

Liikkuminen ja luonto tekevät hyvää!

Aamulla purolla,  … levollinen, melkein pakahduttava elämänilon ja kiitollisuuden tunne. Olin siellä aika kauan, vaikka oli pakkasyön jälkeen aika kylmä. Mutta niin kaunista, mukavaa odotettavaa, uusi patikkapäivä edessä. Koivujen keltaiset lehdet satoivat kuin isoja räntähiutaleita leijailisi. Minä vain hengittelin ja nautin.

Niin kaunista, pientä ja suurta. Hyvän ja ilon odotusta. Ihan loman tunnetta. Mutta sitten, aika äkkiä, yhtäkkiä …  –  ja nyt kyllä sellainen tunne, että ei kannattaisi nuolaista ennen kuin.

Kaikesta huolimatta lähdimme patikalle. Reitin valintakriteerinä, että on nähtävä kauas, on päästävä korkealle. Minulla on vakaa tunne, että koskaan ennen ei ole ollut näin kaunista

Värejä, valoa, vaeltamista…

Tunturissa paljon turisteja, todella paljon, kymmeniä vastaantulijoita. Sehän on tietysti hyvä. Eikä silti mitään vaikeuksia pitää turvavälejä. On koko Koilliskaira tilaa!

Kiilopään keskuksen myymälästä ostimme postikortteja, pienille lähetellään. Mietimme e-fatbikejen vuokrausta tuleville päiville, mutta eipä moiseen ryhdytty. Mökille palauduimme. Pehtoorilla iski ikkunoiden pesu moodi, jolta minä varjelluin. 😉 Toteutuin vihdoin yhden, vähäisen luovuuteni, pitkäaikaisen aikeen. Metsäterapiaa, pihan siistimistä, ulkoilua, yksin oloa ja hyvänen aika, luovuutta! Se on valmis, – julkaisen huomenna!

Täällä tuoksuu Tolu

Nyt on hyvä olo, mieli.

Heti aamusta aloitimme.

Ja nyt mietin, että mihin maailma on mennyt, että täällä somessa kerron ja iloitsen siivoamisen riemusta. Miksi?

Mutta annan itselleni anteeksi tämän, sillä bloginihan on periaatteesa ”vain” minun oma päiväkirjani. Ja tässä päivässä, tänään, on ollut mahdottoman mukava siivota. Olemme kimpassa kuuranneet mökin lattiasta kattoon, kaapeista suodattimiin. Täällä tuoksuu Tolu ja kloriitti. Täällä on raikasta ja siistiä, ja se tuntuu hyvälle.

Nyt pärjätään keskenään, perheen ja ystävien kanssa taas pitkään.

Mökillä siivoaminen on sikäli mukavaa, että se on rajallista. Pieni mökki on kaksistaan aika nopeasti puunattu. Niinpä iltapäivän puolella siirryimme ulos: terassit ja rantasauna saivat painepusurikuurauksen. Kyllä kelpasi saunoa kun ämpäritkin hohtivat puhtaina. Ja kaiken aikaa sää suosi: oli pilvessä, liki sumussa. Tiesimme, että tunturissa olisi tuhnua, joten emme menettäneet mitään, emme kaivanneet patikoimaan. Päinvastoin. Terassin pesu tuntui olevan oikea juttu. Ei uskoisi, kuinka täällä pohjoisessakin terassi saa ohuen katteen. Noh, nyt se kate on hävitetty. Ja Vinkku – meidän hieman ruosteinen vahtikoirakin – on taas tikissä.

Iltakahvit saunan ja sapuskan jälkeen nautimme puron rannassa.  Lappi hellii…

Iso Hangasselkä (347 mpy) huiputettu – kahteenkin kertaan

Mökin aamukahvipöydässä [taas kerran aika varhain… ]:

P(ehtoori): Mitäs tänään? Mihin mennään? Mennäänkö mihinkään?

M(inä): Joo, mennään. Tietysti. Huomenna ehkä sataa, silloin on Suuri Siivouspäivä, joten huomenna vain mökillä. Mutta ei tänäänkään mihinkään kovin kauas, mulla on se hieroja iltapäivällä, sitä ennen sauna ja pitäis kuitenkin käydä taas kaupassa ennen sitä…

P: Tunturiin, sieneen, pyöräilemään?

M: Johonkin lähelle, ehkä voitaisiin käydä Kultareitillä etsimässä karvarouskuja,…

Ja kellon käydessä jo yhdeksää… Pehtoori heittäydyttyään Wander Führerin -rooliin esittelee kartasta reittiä…

P: Mennään tästä Kultareitille, kohti Tolosjokea, käännytään ja kierretään  Hangasselkä – tai mennään sen rinteitä kohti – tähän ja tästä tähän ja sitten linjaa pitkin takaisin. … Ei oo tunturissa, mutta kävellään, tästä viis kilometriä, tuosta kilometri, muutama tuosta… hyvin ehditään.

M: Ok. Menee tovi, lähdetään sitten.

Ja vartin yli yhdeksän lähdettiin. Ei satanut, ei paistanut, oli hyvä hengittää, luonto kovin keltainen. Iso Hangasselkä huiputettiin metsäautotietä pitkin aika helposti, toki nousua, mutta no problem. Ei sieltä mihinkään nähnyt, eikä sieniäkään näkynyt. Saavuttiin Tolosjoen rantaan, jossa valtavärinä keltainen. Sieniäkin löydettiin, melkein kymmenen. 😉  Ruska, ulkoilma, Lappi ja liikkuminen – patikka jatkuu.

Ylä- ja alakuvan maisemissa ollaan Vihaisen-Seppäsen mailla. Olisipa mukava tietää Vihaisesta Seppäsestä jotain. Miksi hän on jättänyt nimensä Tolosjoen rannoille? Miksi Vihainen?

Historiasta tietämättömänä ja kun Pehtoorin kanssa ollaan liikkeellä, ei turhia pysähdellä, eikä tänään niin kovin vaihtelevia maisemiakaan, että olisin kameran kanssa innostunut, joten taival taittui reippaasti.

Palatessa ylitimme Ison Hangasselän toiseen kertaan, minkä seurauksena syntyi mielenkiintoista materiaalia tutkittavaksi uudesta Garminista. Ilokseni se näyttää myös korkeuserot, nousut ja laskut, tietysti sykkeet, askeleet, kulutetut kalorit, minuutit, kilometrit, ajan ja ties mitä kaikkea. Jossain vaiheessa aloin kyllä huolestua, miten käy iltapäivän aikataulujen.

Mutta hyvin ehdin. Ja mikä ilo kun kolmen tunnin liki tauoton taivaltaminen ei juuri väsyttänyt, pysyin ukkelin perässä ihan hyvin. Ei huolta turvaetäisyyksistä kanssakulkijoihin, näkyi vain muutama ihminen, pari poroa – siinä kaikki mitä reitillä tuli vastaan.


Puolelta päivin aurinko tuli näkyviin…

Pääsin hierojalle, nyt taas yläselkä ja olkapäät toimivat, ”hengittävät”. Kaupassa kävin sen jälkeen, ja mikä hula-baloo kylillä olikaan! Kuukkelissa telttoja parkkipaikalla, niissä iltapäivätanssit ja Souvarit soittaa! A-oikeudet ja ohjelmaa, ja turvavälit tietysti. Jonoja neljän aikaan iltapäivällä! Aivan ennennäkemätöntä  – vaikka eräskin ruska-aika täällä on tullut oltua. En osallistunut, vaan mökille joutuin…

”Tunturien, metsien ja aapojen maa”

Mutta vielä kauempaa, Nattastunturien tuolta puolen, siintävät mahtavat Raututunturit sekä Saariselän pitkä taivaanrannan täyteinen juonto. Ne kumottavat pohjoisen ääriltä kohta kuin maanrajoilta. Siellä onkin, valtatunturien yöpuolella, jo toinen Lappi, Taka Lappi, Inarinmaa, yöpuolenmaa, josta päivä ensiksi pakenee. Toinen on täällä päiväpuolella, päiväpuolenmaa.

Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa, on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi…

             (Samuli Paulaharju, Sompio)

Sodankylän ja Inarin rajalla, paliskuntarajalla, Kiilopään rinteillä.

Aamupäivällä pilvistä ja riittämiin mökkipuuhaa, jotta patikalle lähtö siirtyi siihen, että aurinko jo rohkeni näyttäytyä. Sen myötä kultaiset, oranssit, punaiset, ruskean- ja ruosteenpunaiset tunturien rinteet leimahtivat väreihin, paikoin melkein liekkeihin.

Päivän patikaksi valikoitui taivallus Kiilopään juurelta kohti Luulampea ja takaisin. Ajelimme Kiilopään juurelle, eikä koskaan, ei koskaan Suomen ladun pihalla, Kiilopään keskuksessa ole ollut sellaista määrää autoja! Ei edes pääsiäisten aikoihin. Iso parkki täynnä, ja autoja vielä tiensivussa monta sataa metriä. Retkeily ja kotimaan matkailu ovat nyt in!

Luulammella ei kovin taajaan ole käyty, ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi, mutta tämän päivän jälkeen se on nyt minun suosikkireittini. Aiemmin suosikkina oli ensin Iisakkipää, sitten Pikku Tankavaara, seuraavaksi Pyhä-Nattanen, lopylta Jorpulipää, ja Kiilopään huipulle kapauaminen on aina, kesät, talvet, hyvä ”pikkuinen lenkki”,

Mutta siis: Luulammelle kannattaa ehdottomasti kulkea niin päin, että ensin lyhempi, suorempi, profiililtaan jyrkempi reitti kohti Luulampea ja paluu pidemmän kautta. Siten näkee paremmin, on helpompi kulkea. Aika hyvä kulku-ura sinne ylipäätään on, tosin palatessa paikoin sorakiveä niin, että ei paljon maisemia voi katsella, vaan on katseltava sitä, ettei kompastu.

Lammen rannalla on taukotupa ja kahvila, ja iloksemme olimme jo etukäteen hoksanneet, että se on auki, joten emme ottaneet eväitä mukaan. Liki täydellä tuvalla päädyimme lettuihin ja kahviin, – kahvi hyvää, mutta, mutta … kyllä siitä letusta sentään sen verran energiaa, että paluumatkan kuusi kilometriä jaksoimme … Semminkin kun minulla matkalla oli kymmeniä hidastuksia, = kuvaustaukoja. Neljän tunnin patikalta 161 kuvaa! 🙂

Melkoinen etelätuuli puhalsi, ahavoitti kasvoja, teki ilmasta raikkaan, muttei kylmän. Hieno syksyinen sää.

Tässä tunturipuron alku, lähde pulppuaa jostain …

Hullun hienoa kulkea, katsella, hengittää, liikkua, olla kiitollinen tästä kaikesta, nauttia. Päiväpuolen maalla tänään … eikä huomisesta tiedetä.

Kohti ääretöntä ja sen yli!

Pitkän päivän ilta

Mökkimaanantai.

Jo päivän alku oli suunnitellusta poikkeava. Todellakaan ei ollut tarkoitus nousta kuudelta ylös. Sitäpaitsi säätiedotus oli luvannut jotain ihan muuta kuin sakeaa sumua. Muuttuva tekijä oli myös se, että suihkun sekoittaja oli rikki, – harvoinhan me täällä suihkua tarvitaan, kun on rantasauna, mutta kuitenkin … Siispä suunnitelmat uusiksi.

Emme lähteneet tunturiin patikalle, vaan Ivaloon – rautakauppaan ja/tai LVI-kauppaan. Minäkin päätin, että lähden mukaan, ja hommaan mökille varmuusvaraston, siis lähden hankkimaan spesiaalijuttuja, joita lähikauppa Kuukkelissa joko ei ole tai jotka ovat siellä tolkuttomissa hinnoissa ja valikoima olematon. Sukkalankoja, ikkunanpesuainetta, hedelmiä, maustekahvia, lautasliinoja, auringonkukansiemeniä, calluna, kosteusvoidetta, viinitömppö … ja kaksi kassillista ruokaa! Tuoretta Inarin siikaa tuli juuri tiskiin! NYT meidän ei tarvitse liikkua täältä viikkoon tai kahteen mihinkään!

Kunhan pääsimme Saariselän tunturijonon pohjoispuolelle, Kaunispään ja Urupään taakse, taivas selkeni, sää lämpeni. Päätettiinkin tehdä lenkki Ivalon laitamilla; löysimme Mukanperän kuuden kilometrin kävelyreitin, joka kierteli Ivalon taajaman laitamilla, Ivalojoen rantaa pitkin, Mukkavuopajan alueen läpi, kuin olisimme olleet kauempanakin erämaassa.

Reitillä oli hyviä infotauluja, mukavia näkymiä, tyveniä vedenpintoja – ja paljon karvalaukkuja, mutta meillä ei mitään mihin niitä poimia! Syksyinen auringonpaiste helli, vesi kimmelsi, oli hyvä hengittää, hiljaista kulkea. Hetkessä oli hyvä olla.

Parahiksi lounasaikaan olimme takaisin mökillä, jossa muhkeat leivät ja kahvit nautittuamme ja sään jatkuessa suosiollisena, nyt jo mökkimetsissäkin sumu oli hälvennyt, aurinko paistoi ja oli lämmin (+ 15 C), lähdimme metsään kohti Rönkönlampea, Ahopäänojan varresta, hakemaan sieniä.

Löysimmekin, – parasta oli kuitenkin kulkeminen, metsä, valo, värit, – ihan parasta.

Sienien ryöppäys, pientä siivoilua, linnuille ruokaa, sauna, Pehtoorin savustamat siiat, kuvien purkua, viesteilyä, kudin esille, kirja kuulolle… pitkän päivä on illassa. Hyvä päivä. Lepopäivä.

Tälle oli tarvetta

 

Joka syksyinen tavoite ja toive on ollut päästä ruska-aikana mökille. Melkein aina viimeisten parin vuosikymmenen aikana se on onnistunut: joko parin päivän pikainen pyrähdys tai viikko vierähtäen tuntureilla ja mökissä. Aina mökkireissu tuntuu olevan tarpeen ja toivottu, niin nytkin. Ja vaikka nykyisin on paljon enemmän JOS-sanalla kuin KUN-sanalla alkavia lauseita, niin tällä kertaa jossittelu oli turhaa. Me lähdimme kuin lähdimmekin aamusella ajelemaan.

Eikä liikennettä ollut nimeksikään. Oulu – Kemi -tieprojektin keskenolosta huolimatta ehdimme Rovaniemelle 2½ tunnissa. Ei tarvetta pysähtyä kauaakaan, pikainen lounaskahvittelu ja matka jatkui sujuvasti, sillä kaikki ruokatarpeetkin oltiin jo eilen aamulla roudattu valmiiksi kotiin. Lisäksi mukaan vain porolasagne ja pullaa pakkasesta, ja eikun menoksi.

Poroja tuntui olevan liikkeellä enemmän kuin autoja, ainakin enemmän kuin rekkoja, matkailuautoja tai turistibusseja. Jotta siten poikkeuksellista. Rovaniemen jälkeen koivut jo keltaisia, paikoin raikkaita, valoisia.

Kilometri kilometriltä mielenrauha lisääntyi. Ajatus viikosta mökillä rauhoittaa kummasti. Luvassa liikkumista väsyyn asti, lepoa ja levollisia unia. Toiveissa saada tänne seuraa ensi viikonlopuksi. Ilolla odotan… Erakoitumisellakin on rajansa.

Kunhan oli mökille asetettu, vähän syötykin, oli aika metsälle, purolle, luonnolle, hiljaisuudelle, liikkumiselle. Niin hyvä!

Ja karvarouskuja! Ah, onnea! Niin paljon, että ensi viikonlopun ja joulun suolasienisalaatti on jo turvattu. Lisääkin soisin keräileväni. Mustikoitakin vielä puronrannassa… Sateen jälkeiset pisarat kimmelsivät kauniisti.

Mummin elämää

Syyskuun lauantai, jolloin lämmin, kostea ja tuulinen keli. Sää sävytti ulkoilua, tulipahan poljettua paluumatkalla vastatuuleen tyhjällä akulla ihan kunnolla kuntoiluksi asti. Melkein tympäisi koko homma, mutta kyllähän sen jälkeen ihan hyvälle tuntui.

Ja mukavan raukea olo iltapäivällä kun talossa oli pari duracell-pupua. Onneksi myös Pehtoori-pappa, sillä kahdellekin oli tekemistä näiden kanssa… 😉

Hämmästyttää, kummastuttaa.

Ihan yhtä kiinnostavia ovat mummilan pihan kaivo kuin yrttipenkitkin, joissa on muurahaisia ja yrttejä, joita voi syödä suoraan penkistä!

Ja tänään kuulin eka kertaa Eeviksen version ”mummi”-sanasta. Se kuului monen monta kertaa; kutsuen, komentaen, iloisesti, hellästi, etsien. Sellainen kantaa…

Rapukestit hyvin pienesti

Maailma muuttuu, meidänkin maailmamme muuttuu!

Ehkä rapukestit eivät ole kaikkein relevantein mittari maailmanmenon muutoksista, toisin kuin taksin käyttö ekonomistien ennusteissa tai huulipunien osto taloustieteilijöiden käyrissä, mutta meidän pienessä kuplassamme rapukestit, niiden määrä, laatu, seura ja lukuisuus ehkä kuitenkin kertovat syyskesän arjesta ja varsinkin juhlasta paljon. Näinä päivinä, elämän näin ollessa niihin liittyy tällaista hashtageilla kirjattuna:  #maailmamuuttuu #elämääkotosalla #kotoilukinmaistuu #kaksinkinvoijuhlia #jokiravutovatihanyliarvostettuja [mitä se kettu sanoinkaan…] #hyväruokaparempimieli ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan …

Lounaalla meillä oli eilen tehtyä pottuvoita ja lihapullia ilman turhan tulisia mausteita. Kumpikaan lapsenlapsista ei tykkää perunamuusista, mutta rakastavat jauheliharuokia, ja tänään molemmat söivät muusin mukisematta ja Apsu ilmoitti, että lihapullat EIVÄT ole jauhelihaa. Noin.

Kirjastossa ja hallissa viihdyttiin, kuljettiin ja kummasteltiin, syötiinhän me jätskitkin; mummilla on etuoikeus sellaiset tarjota terveellisen hedelmävälipalan korvikkeena…

Kunhan ”perhepäivähoito”-huki iltapäivän lopulla oli ohi, valmistin meille kahdelle perjantai-illan ruoaksi ”rapukestit”. Helppoa hyvää. Alkuun katkarapu-lime-kastiketta (hallista) ja skampeja, paahtoleipää, home made guacamolea, pääruoaksi lohta ja samoja sooseja. Lähti nälkä, joka oli tavallista vähäisempi: ei pyöräilyjä tänään.

 

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Jaanpa itse tähän FB:iin laittamani päivityksen:

Suomalaisen ruoan päivä.

Tästä(kin) oli puhetta, kun tänään tein sovellettua suomalaista ruokaa. Porolasagne on yksi minun Lappi-Italo -keittiöni bravuureja. Kulttuuri, myös ruokakulttuuri, kehittyy vuorovaikutuksessa…

Kaikki eivät ehkä tiedä, muista, hoksaa … niin kerronpa, että kolme pientä keittokirjaani ovat netissä vapaasti ladattavissa, olkaapas hyvät!

Riemusta ruoanlaittoon” on oma ”ruokahistoriani”, monia takuuvarmoja, kotoisia arki- ja juhlaruokia.

LappItalia” – siinä on jo paljon omia kehitelmiä, reseptejä, joissa ideana italialaisen (sellaistahan ei totta puhuen edes ole) keittiön ja lappilaisen ruokakulttuurin kohtaamisia.

Ja ”Vuorotellen”: vuorotellen valokuvia, ruokatarinoita ja (sisareni) runoja Ruoan historiaa ja ruokavuoden sanoittamista reseptein ja runoin, mutta myös kolumnitekstein.

Kaikki kolme keittokirjaani ovat pdf-versioina ladattavissa KLIKKAUDU KIRJOJEN SIVUILLE Riemusta ruuanlaittoon LappItalia – à la Carte …

Syksyn tullen

Kun kummitäti ja kummipoika muuttavat, on sisarella ja äidillä vähän logistisia ja siirtotehtäviä. Pehtoorilla on näihin liittyen ollut paljon enemmänkin, myös remonttireiska-päiviä.

Tänään myös juttutuokioita siellä ja tuolla. Ja siinä välissä ulkoilua auringossa. Vielä onnistuin löytämään uusia taipaleita Oulun pyöräverkostosta, vaikka hieman jo kaipaisin maisemanvaihdosta välillä. Ehtisinköhän vielä tälle kaudelle tehdä kuten viime vuonna kertaalleen: aamulla pyörä junaan ja vaikka Vaalaan ja sitten polkisi sieltä Kajaaniin ja tulisi junalla iltasella takaisin Ouluun. Raaheen en toista kertaa viitsi polkea, on niin tylsät maisemat kymmeniä kilometrejä.

Tänään oli mukava seurata Hiukkavaaran aukiolla kun tarha- ja eskariporukka olivat opejen kanssa retkellä, laulelivat, leikkivät, söivät eväitä ja sitten jonomuodostelmassa takaisin kohti päiväkotia. Minä tauottelin, pidin kahvitaukoa siellä, nautin auringosta. Oikea kamerakin oli mukana, mutta enpä ryhtynyt lapsiporukasta ottamaan tunnistettavia kuvia. Ei ole oikein fiksua kuvata lapsia luvatta, varsinkaan jos aikoo julkaista otoksia.

Iltapäivän lopulla, illansuussa vähän suurkeittiöpuuhia. Pakkaseen evästä ”perhepäivähoitopäiviä” varten, ja möksäreissullekin.

Shoppailemaankin olen ehtinyt. Tosin vain nettikaupasta. Gudrunilta tilasin itselleni uuden tunikan. Nimenomaan hankkiuduin tuohon kauppaan, koska siellä kuosit ja värit ovat vahvoja, tätä kautta aattelin hankkia piristystä ja väriä elämään. Ja sitten valitsin musta-valkoisen kamppeen! Tosin en edes tiedä, mihin uutta vaatetta tarvitsen; aika ”kotoisalta” näyttää tuleva ”sesonki”. Ehkä tämä on vain sellainen vuosikymmenien aikana sisäistynyt juttu: syyslukukaudeksi uusi vaate. 🙂 Enempi olisi ehkä tarvetta salikamppeille. Uudet treenihousut vois olla kivat! No ehkäpä hankin myös ne.

Kaikki paikallaan – ja tallessakin?

Vuosi vuodelta tämä muuttuu pahemmaksi. Minun asioiden ”talteen laittaminen”, ”sujauttelu”, ”pois tieltä”, – ja sitten liikkeelle lähteminen. En suinkaan ole sellainen, jonka tarvitsisi palata jo kilometrien päästä takaisin kotiin tarkistamaan, onko kahvinkeitin päällä (sitä paitsi meillähän ei edes ole kahvinkeitintä), mutta minulla menee tolkuttoman kauan aikaa päästä lähtemään. Ja sitten ”kohteessa” voin vielä häslätä aika lailla. Tänään taas liki ennätyksellinen päivä näiden juttujen suhteen.

Ensinnäkin aamusella päätin lähteä käväisemään pyörälenkillä. Ilokseni totesin, että olin illalla muistanut laittaa pyörän ja kameran akut lataukseen. Mikä oli hyvä juttu, muttei mikään itsestäänselvyys – tosin kovin monta kertaa ei ole lähtöä tarvinnut siirtää latauksien takia. Siis akku pyörään, ja kameraan. Sitten kameraan myös muistikortti, joka on joskus jäänyt tietokoneeseen, kun olen purkanut edellisenä iltana kuvia. Usein kyllä on myös vara-akku ja muistikortti repussa, mutta ei suinkaan aina.

Siis akut? – Check.

Sitten etsimään ja pakkaamaan kaikkea mukaan tarvittavaa.

Puhelin. – Check!
Onhan meneillään oleva kirja (”Suon villi laulu” – se on todella hyvä!) ladattu puhelimeen. – Check!
Missä nappikuulokkeet ja niiden kotelo? – Check!
Juomapullo. – Check.
Aurinkolasit (ja/tai sadeviitta). – Check.
Pyörän avain, kotiavain, varaston avain. – Check.
Pyörän mittari. – Check!
Kypärä? – Check.
Korttikotelo (ajo- ja pankkikortti) – Check!
Kamera kameralaukkuun ja se pyörän satulalaukkuun. – Check.
Olihan se muistikortti? Tarkistanpa vielä. – Check.
Heiiii, sormukset ja kello! – Check!
Hanskat? En tarvi. Sittenkin varalle. Missä ne on? – Check!
Uusi aktiivisuusmittari/älykello (whatever) käyntiin. – Nyt jo osaan. Siis check!

Ja näin kätevästi kotoa lähtö: eiku menoksi … Tänään pohjoiseen päin. Ja yhdentoista jälkeen takaisin kotona, piipahdus vain. Menisinkö autolla? – Eiku on hyvä keli, joten jatkan pyörällä. Ehdin kyllä.

Ja kun olen jo matkalla, muistan:  KELA-kortti ja lähete! Ja maski. Varmasti on hyvä olla maski mukana.

Eiku takaisin, muutama sata metriä vain. Ja aika vauhdilla vastatuuleen polkemista, että olin ajoissa Avohoitotalon parkissa. – Pyörä lukkoon, mittari irti ohjaustangosta, satulalaukku irti ja ilmoittautumaan. Onhan minulla KELA-kortti, joten hoituu automaatilla nopeasti. Vielä viisi minuuttia aikaa: ehdin varmaan käväistä vielä vessassa, pestä kädet ja laittaa maskin.

Avohoitotalon aulassa ja ruokalassa on paljon ihmisiä, kymmeniä, ei sentään tungosta, mutta ei yhdelläkään ole maskia, ei sairaanhoitajilla, ei lääkäreillä, ei potilailla/asiakkailla, ei edes vanhusten saattajilla. …

Vessasta toiseen aulaan (”seulontamammo” – hassu sana), jossa pitää ilmoittautua automaatilla uudestaan. Ja missä on minun KELA-korttini? Käännän pikkureppuni  ylösalaisin, pengon taskut – nope! Sen täytyi jäädä vessaan – laskin sen varmaan lavuaarin viereen… Kyllä, sieltä se löytyi. Sitten istahdan ihan lunkisti odottelemaan. Ja hoksaan, että vaikka olen sulkenut äänikirjan, minulla on toinen nappikuuloke paikallaan, mutta missä on toinen!?? No se löytyy – aika helposti takin oikeasta taskusta, jossa hoksaan olevan myös pyörän avaimen, vaikka olen asettanut itselleni säännön, että se pitää laittaa AINA housujen taskuun. Huoh! No mutta kaikki tallessa.

Pääsen tutkimushuoneeseen, jossa automaattisesti ryhdyn ottamaan pois myös kaulakoruani ja samalla hoitaja sanoo, että saa se koru olla. Mutta kun se on jo kädessä, en ryhdy räpläämään lukkoa, vaan sujautankin ketjun pikkurepun etutaskuun. Siinä kun on hyvä vetoketjullinen pieni tasku, joten ei joudu hukkaan. Mutta niin vain oli penkominen, kun sitä kotiin palattuani muistin etsiä!

Tiedän olen toivoton. Ja minunhan se on itseni kestettävä. 🙂

Liikkeellä ja liikkeessä

Näissä merkeissähän se meni tänäänkin pari tuntinen kun olin saanut kotitöitä ja varautumista loppuviikon juttuihin tehdyksi. Vähän on aina kodin irtaimiston (kukkien, pikkuliinojen, etc.) vaihtamista näin vuoden aikojen vaihteessa. Kynttilät esille, sääskikarkottimet piiloon, villasukat läpsyttimien tilalle, kangaskäsilaukun vaihto nahkaiseen, … kaikkea pientä. Enää lukukauden aloitus ei näitä muutoksia säätele, säiden ja valon muuttuminen vaikuttaa värien valintaan.

Kuva on Lintulan kohdalta, jossa on saatu pitkä pätkä uutta baanaa valmiina. Baanaverkkosuunnitelman toisena vuonna Mäntybaana!  (Kartta suurenee klikkaamalla.)

Pitkästä aikaa, tänään noutoruokaa. Tuiraan Valtatielle avattiin kevätkesällä uusi pizzeria Johnny´s Heist, jossa on vain muutama asiakaspaikka, mutta oikea pizzauuni – joten nimenomaan ulosmyyntiin sieltä. Paljon ”somepöhinää” sen ympärillä oli avaamisen aikana, mekin yritimme jo silloin testata, mutta jonot olivat turhan pitkät. Tänään sitten tilasin, Pehtoori haki ja nautimme Huvilassa.

En tiedä, kuuluiko pizzojen olla pehmoisia, löysiä. En tiedä, annetaanko edes toista yritystä… Näyttivät aika hyvälle, rustiikkisia, artesaanin oloisia. Minua kyllä hieman jo riepoo tuon ”artesaani”-termin käyttäminen vähän kaiken ”käsintehdyn”, ei-teollisen tekemisen yhteydessä. On artesaani-pizzaa, -jäätelöä, -leipää, -makkaraa… No kyllähän se yleensä merkitsee myös hyvälle, maukkaalle maistuvaa. Mutta ainakaan tänään nuo pizzat eivät olleet mieluisia: no eipähän tullut syötyä liikaa. Mutta ainahan se on tylsää heittää ruokaa pois.

Iltasella vielä vähän muuttopuuhissa, ei enää Iissä, vaan ihan tässä lähellä. On muuttojen ja muutosten aikaa.

Ja revontulten aikaa. Ensi yönä pitäisi näkyä täällä Oulunkin korkeudella.