Kesän lopulla, vähän haikeana

Kuten jo todettua, saimme eilen ystäviä ruokavieraaksi … siitä ilosta, yhteisten elokuisten Toscana-muistojen vuoksi ja laidunkauden lopettajaisiin, ostin ruokakaupasta kimpun auringonkukkia – tuomaan valoa ja iloa.

Tänään ne kyllä tuntuivat viestittävän, että tämä kesä oli nyt tässä. Kerta kaikkiaan ”ei enää jaksa edes yrittää”!

 

Ja totta puhuen ilman lurpahtaneita auringonkukkiakin tänään sellainen ”kesä-on-mennyt” -fiilis. Toisaalta: ei niin kovin riemullinen kesä ole ollutkaan, joten joutaa mennä. Elämä on: se on välillä helpompaa, välillä täynnä iloja ja helppoa eloa. Tämä kesä, tämä vuosi, ei ole ollut… Aika syvissä vesissä on tullut uitua… Nämä ”joka-toiset-sunnuntait” ovat vähän vaikeita, mutta onneksi on liikkuminen, tekeminen, aurinko.

En oikeastaan tarkkaan ottaen tiedä, missä tänään kuljin, mutta pyörän matkamittari näytti liki 50 km poljetuksi. Kertoo siitä, että liike on tärkeää, hyvää tekevää… Muistan käyneeni Kaakkkurin Cittarissa ostamassa lankoja, kuvanneeni ihan ruotsalaisen näköistä merenrantamaisemaa, … ajatelleeni taas kerran, että sitten kun olen vanha, TOSI vanha, haluaisin nähdä ikkunastani meren, edes veden … aamuin, illoin, öin, päivin. Liikkuvan veden. Joen, meren, suiston, salmen, puron, lahdenpoukaman, – kunhan on vettä. Joka liikkuu… Eikä lakastu (vrt. auringonkukat).

 

 

Pieni juhla, paljon puhetta

Kesän viimeiset tuoreet mansikat?  – Ehkä niin.

Tänään kotosalla venetsialaiset, laidunkauden lopettajaiset, – mutta ennen kaikkea kohtaaminen, ystävien tapaaminen, yhdessä syöminen, elämänmenosta puhuminen ja kuuntelu. Sukupolvet, lapset, lastenlapset, vanhemmat, sairaudet, oireet ja lääkkeet, tulevaisuuden pelot ja menneiden muistelut. Koko elämisen kaari, kaikki mennyt hyvä, kaikki pelottava tuleva. Ja toisaalta hyvän odotukset, menneiden hautaamiset… Tällaiset illat ovat tärkeitä. Pimenevässä illassa, pimenevässä vuodessa, – mutta kyllä tässä eteenpäin mennään. Siihen uskon.

Ja tuli vähän terästäydyttyä myös keittiössä. Kehittelin porofileille uuden kastikkeen: demi-glacea, karpaloa, lakritsia, pippuria. Ja kyllä, hyvää se oli. Mutta älkää kysykö mittasuhteita, joka tapauksessa kauan sitä hauduttelin. Toinen uusi juttu oli ”some-omenapiirakka”. Sepäs olikin hyvää. Semminkin kun tein sen oheen kulhollisen mascarpone-vaahtoa. Lupaan kirjoitella tähän ohjeita huomenissa.

Huomenna pyhä, sunnuntai, lepopäivä? Taitaa olla – tai ehkä ei sittenkään. Muuttoasioita vielä huomenissa…

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä linkki omenapiirakan ohjeeseen …  Voin kyllä suositella tämän leipomista.

https://satukoivisto.fi/omenapiirakka-somenapiirakka-hurmasi/

Ja ruokavieraat sekä Pehtoori kyllä yhteen ääneen todistivat, että liki retromaineen saanut mascarpone-kastike (oma kehitelmäni… 😉 ) sopi tämän kanssa erinomaisesti. Amaretton mantelisuus tukee piirakan mantelijauhetta. Kokeilehan. Ohje on ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruoanlaittoon” sivulla 73. Se on on hyvä kastike. Sopii moneen…

Tekemisen meininki

Tummassa virrassa monia valon pilkahduksia…

Onpa ollut touhupäivä.

Aamusta lähdimme Iihin. Muuttohommia, sillä systeri on saanut vanhan kotinsa myydyksi, ja tänään sitten loppusilaus muuttoon. Sielläpä oltiin päivä hommissa. Ja vaikka aika monessa muutossa on tullut oltua mukana – ei omia – mutta lasten ja muiden, niin tämä oli kyllä muuttohenkilökunnalle paras tarjoiluiltaan ikinä. Talkooeväät vailla vertaa, mikä ei oikeastaan hämmästytä kun oli systerini muuttajana. 😉

Iltapäivän lopulla kotiuduttuamme (kohtuullinen määrä tyynyjä, vuodevaatteita, pari tuolia yms. omaan ja Juniorin käyttöön mukana) lähdin vielä kerrassaan hienossa elokuun säässä (yöllä oli kyllä ollut pakkasta!!!) torille, halliin ja viemään kortteja pariinkin paikkaan. Hyvää teki pyöräily, mutta kyllä nyt on oikeasti aika väsy.

”Nyt kun on tutustuttu…”

Kävimme Pehtoorin kanssa täällä 41 vuotta sitten. Jännä, että se on vielä olemassa.

Tänään me kävimme täällä.

Ja tänään aamupäilvälä melkein samassa kohtaa kuin viime vuonna 27.8. tuli lapsilta perhe-whatssappiin onnittelut: ilohan se on, kun mutikaiset muistavat. Totesin enshätään (ja lähetin kuvan): ”Kiitos, olen samassa kohtaa kuin viime vuonna samassa paikassa samaan aikaan. Maailma eri, avioliitto sama ja uusi Garmin.” [Palaan Garminiin joku päivä… 🙂 ].

Viime viikolla Pehtoori tuli vakavana luokseni ja ilmoitti: ”Ajattelin varata Uleåborgiin pöydän…” Jouduin ilmoittamaan, että olen jo varannut ja että ”ajattelin tarjota illallisen”. Mitäpä mies siihen? – Eipä juuri mitään.

Aika kului, kuluu, turhan nopeasti, välillä tuntuu siltä. Ja tänään 27.8. anno domini 2020 – jolloin on eräskin vuosi avioitumisemme jälkeen, tänään aamiaisella sain lahjaksi Garminin. Kyllähän minä olen harkinnut sen hankkimista, katsellut nettikauppoja, lukenut arvosteluja, kuunnellut tyttären kommentteja ja ajatellut, että enhän minä sittenkään moista härpäkettä tarvitse, Ja sitten: ihan innoissani olen tänään sitä opetellut käyttämään. Totta kai halusin sen!

Mutta kuitenkin: isoin ilo tänään oli Uleåborg. Miksipä ei sinne viettämään 37-vuotishääpäivää. Tietysti hyvin syömään, tietysti Uleåborgiin. Luottoravintola vailla vertaa.

Semminkin kun palvelu toimii – ja vielä kun ruoka on hyvää – innovatiivistakin. Tänä vuonna kun ei ole ollut kovin paljon kokemuksia uusista ruokaideoista niin olihan taas mukava. Nyt ehkä Campari löytää tiensä minunkin kokkailuihini …

Pehtoorin viesti kortissaan oli: ”Nyt kun on tutustuttu…”

Todellakin! Kun  nyt ollaan tutustuttu! – Pian puoli vuosisataa yhteensä on tutustuttu! Ja tästä jatketaan ..,  kun kerran on jo tutustuttu! 😀 cin-cin…

Kauppa-asioita

Aamupäivällä kiertelin sateisessa säässä hoitelemassa kaikkia rästiasioita, eri puolilla kaupunkia, erikoiskaupoissa, painavia asioita … mökille, kotiin, puutarhaan, pyykkihuoltoon etc. Puuilo, Aasia-kauppa (muualta ei kyllä kannata (pakaste)äyriäisiä enää ostaa, samalla muutakin), Aleniuksen puutarha, Lankamaailma, Bauhaus, kauppa-asiat pariinkin huusholliin, Kärkkäinen (jota kyllä itseasiassa boikotoin edelleen, mutta kun se on ainoa kauppa, jossa on sellaiisia sellofaanipusseja, joita tarvitsen postikorttimyynnissä (yhteensä yli 1500 korttia olen saanut myytyä suoraan ja jälleenmyyjille 🙂 ), ja joulukorttisesongilta odotan paljon. Kunhan saisin ne kaksi aikomaani korttia tehtyä. 😉

Pitkästä aikaa myös vähän spesiaaliruokien hankintaa, pitkästä aikaa on toiveissa saada ruokavieraita sekä kotiin että syyskuussa mökille. Pitkästä aikaa jotain valoisaa odotettavaa muutenkin. Tänään piti olla viinikerhon live-maistiaiset sitten koronan alun, mutta toisen aallon hiljainen nousu pelotti muutamia niin, ettei meetinkiä ollutkaan.

Iltapäivällä meillä oli ääntä ja elämää tuomassa pari pientä, joilla oli kyllä ihan hillitön meno päällä. ”Meillon energiaa!” ilmoitti Apsu, kun kyselin mikä nyt on?

Iltasella pakkailin kesävaatteet pois. Tänä vuonna ei tarvitse odottaa syksyn mahdollista ulkomaan matkaa lämpöön (vrt. Madeira viime vuonna, Kroatia jokunen vuosi sitten tms.) vaan voi huoletta laitella vaatehuoneen perukalle hellekoltut ja ohuet patikkavermeet.

On ollut yksi harvoista pyöräilemättömistä päivistä. Ei kilometriäkään.

Ei nousukiitoa

Niinä aamuina, jolloin herää melatoniiniunien jälkeiseen päivään, kaikki tapahtuu tavallista nihkeämmin. Vähän vaikeasti käynnistyy… Mutta sainhan lopulta itseni ylös ja ulos. Pyöräilin Oulunsaloon, ja lentokentälle, ajatuksena, että onhan sielläkin varmaan jo kahvila auki. Hölmö ajatus.

Kävelin sisälle lähtöaulaan, jossa istui yksi, todella pitkä Sami Kurosen näköinen mies, joka ohi mennessäni totesi englanniksi ”pitävänsä hyvin paljon lentokenttien tunnelmasta, liikkeestä, äänistä, maailmalla matkaavista ihmisistä …” Totesin, että niin minäkin pidän. Tänään sitä tunnelmaa ei ollut aistittavissa, eikä ääniä kuultavissa. Olimme kaksin koko kentällä.

Kun kahvio kerran ei ollut auki, menin hakemaan automaatilta juotavaa, toiveissa löytää jopa purkkikahvia. Ei ollut, joten ostin olutta. Alkoholitonta kaiken kukkuraksi. Ei ollut kyllä tarkoitus: en pidä oluesta, varsikaan holittomasta, mutta jotenkin onnistuin painelemaan automaatin nappuloita väärin. Tarkoitus oli saada Lime Battery. No ostin sitten seuraavaksi sen, ja pakkasin olutpurkin pyörän satulalaukkuun. Ei niin kovin onnistunut lentokenttäkokemus tänään.

”Liikekannallepanoa” tässä on vähän moneen suuntaan kuitenkin olemassa, ihan lähimaisemissa, niin lähellä, että ei ole tarvittu lentokoneita, eikä edes moottorimarssia. Illansuussa ajelin (taas) Oulunseläntietä, jonka varrella minulla oli koti teini- ja varhaisaikuisvuosina (1969 – 1977). Kotitalo on vieläkin paikallaan ja ”minun huoneeni” ikkunassa näkyi kartongista tehdyillä kirjaimilla teksti ”tsemppiä”. Olen nähnyt sen monta kertaa (se on ollut ikkunassa koko koronakevään ja kesän), mutta just tänään se oli jotenkin hyvä viesti. Liike jatkuu, …

Sanoja ja kuvia

Aamulla ajelin kampaajalle, olisi saanut olla sormikkaat, vaikka olikin aurinkoista.

Päivän kulutin koneella. Kuva-asioita, uuden opettelua. Samalla kuuntelin Tommi Kinnusen uutuuden. Pidin siitä. Paljon. Toisin kuin edellisestä kirjastaan ”Pintti”. Se oli jotenkin mahdottoman ahdistava. Ei tämä ”Ei sanonut katuvansa” -romaani mikään farssi, kepeä ihmissuhderomaani saatikka lempeä kasvutarina ole, mutta rankasta aiheesta huolimatta kuuntelin mielelläni. Kinnunen saa viiden naisen tunnot ja ratkaisut todentuntuisesti lukijan pohdittaviksi, ymmärrettäviksi. Sodan mielettömyys ja pitkät varjot on sanoitettu hyvin.

Illansuussa auringon palattua näkyville oli lähdettävä ulos. Oli metka valo. Johteenpookin venesatamasta kaupunkiin päin taivas oli ihan satukirjan sininen, kaupungin silhuetti – kirkon, lyskan ja vesitornin terrakotta ja Valkea kaupunki – piirtyi hienosti.

Pitkin poikin pari tuntia kulkemista,

Viljan tuleentuessa

Aamulla melkein kiire ulos. Sade ja ukkonen uhkasivat. Hyvin ehdin niiden alta pois. Sitten onkin riittänyt sadetta, aurinkoa, sadetta, ukkosta, aurinkoa, tuulta ja tyventä. Melkein kuin elämä …

Vilja tuleentuu, tuleentuu se jo täällä pohjoisessa, kaupungissakin. Oulujoen pappilan ohrapelloilla tähkät jo ruskeita. Alkaa olla sadonkorjuun aika muutoinkin…

Päivän ohjelmassa kuvakansioiden siivousta, varmennustallennusta, deletointia –  ja kuvankäsittelyä. Joten luontevaa, että ruoalla oli viininä Adobe. Sehän se on Photoshopin ja Lightroomin (ne kuvankäsittelyohjelmat, joihin perustan) ohjelmistotalo. Adobella on punaviiniä, valkkaria ja tänään meillä oli jaettavana rose.

Minähän en paljon roseesta perusta, mutta Rekosta hankitun lammaskebadin (oli hyvää), home-made salsan, jukurttikastikkeen ja salaatin ohessa tämä maistui hyvälle. Siinä oli luonnetta ja makua, – ei ollenkaan sellaista lirua kuin useimmat roseet tuppaavat olemaan.

Tyttären kanssa sunnuntaipuhelu, tulevan suunnittelua: etätyö/opiskelu mahdollistanee näkemisen jo ennen joulua… Haluaisin kyllä lähteä Helsinkiinkin. Saapa nähdä. Nykyisessä normaalissa on (taas) paljon reunaehtoja, eikä korona ole suinkaan ainoa. On niin monia muitakin… Ja minäkin kuulun niihin. Reunaehtoihin.

Lähellä kaikkea hyvää

Yön valjut, ahtaat painajaiset kävin hukuttamassa Perämereen heti aamusta. Toppilansaaren Möljällä on viime viikkoina ollut tienrakennushenkilöitä (onkohan oikea sana), – olen ohiajellessa heitä nähnyt ja eilen kävin jo tsekkaamassa, mikä on ollut rakentamisen tulos.  Ja kuinkka ollakaan: Möljälle on valmistuneet portaat.

Minun oma pysähtymis/hiljentymispaikkani (Ilokivet aallonmurtajalla, Toppilansaaren kärjessä) on siis saanut mieleiseni uuden ulottuvuuden. Sinne pyöräilin tänä aamuna. Uikkarit kamppeiden alle, pyyhe, uimakengät ja kuivat vaatteet reppuun ja pyörällä merenrantaan. Aallonmurtajan kainalossa, joen ja meren kohtaamispaikassa, murtoveden syleilyssä oli hyvä uida tovi, ei kovinkaan kylmää, liki tyven, kesä, onni uida! Se teki niin hyvää!

Möljän rannalla on bajamaja, jossa kävin uinnin jälkeen vaihtamassa kuivat ylle, ja sitten vauhdilla polkien kotiin ja lämpimään suihkuun. Hyvä kokemus. Siitä voimaa tähän päivään, oloon ja eloon.

Tänään meillä pieni ”perhepäivähoitohuki” – Apsun kanssa kävimme kirjastossa: Apo Apposia ja muuta mukavaa lainailtiin. Ilo katsella, kuinka viisivuotias etsii ja löytää mieluista lukemista. Yhdessä, vuorotellen toisillemme sitten luettiinkin.

Ja sitten syötiin hyvin, pelattiin pihatennistä, oltiin ja jutskattiin. Paljon oli puhumista. Ja liki oloa.

Onni on, kun voi olla lähellä.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

EDIT 23.8. aamulla

Sain eilen iltasella tutulta tällaisen viestin: ”Moikka. Laitan sinulle tiedoksi että Möljälle tehdyt portaat ovat vainajien tuhkan sirottelua varten tehdyt. Paikalta puuttuu vielä kyltti mikä paikka on kyseessä. Eihän se tietenkään estä uintia kunhan ei vaan satu samaan aikaan!” Siispä ei taida sittenkään olla paras mahdollinen uintipaikka.

Kyltti olisi kyllä pitänyt laittaa samantien. Koirien uintipaikaksikin sitä muutamat ohikulkijat toissapäivänä ihastelivat ja koiriaan uittivat. Taidankin nyt suunnata Tuiran rantaan …. Ehkä sitten toisessa olomuodossa tuonne – tai tuntureille.

Ruokaperjantai auringossa

Kesän viimeinen hellepäivä? – Ehkä.

Osasin jopa pysähtyä, olla, melkein levollinen mieli, kunnes taas jotain mielenrauhaa rikkovaa. …

Tänään ruoka”vieraita”,  joten ilo kokkailla… Alkuun hallista hakemaani Puistola Bakeryn saaristolaisleipää – melkein yhtä hyvää kuin minun leipomani. Noin vaatimattomasti. Totta puhuen, se on pehmeämpää, vähemmän siirappista kuin minun, joten fifty sixty. Molemmat hyviä. Ja sen kanssa tietysti graavilohta. Ja Juniorilla syy (kun isänsä oli ilmoittanut, että voisi) tarjoilla meille samppanjaa. 10-vuotinen chardonnay – oli hyvää, vaikka ei makeaa. Mistä lie moisen tilannut…

Pääruokana oli modifioitua tsatsikia (tarkoittaa isohkoja kurkkupalasia jukurtissa asianomaisine mausteineen ja valkosipuleineen) sekä sitruunarisottoa ja lohta prosciutton kera. Molemmat olivat hyviä, ja sopivat samppanjan kanssa erinomaisesti. Pikkuisen vielä kehittelen lohireseptiä ja sitten julkaisen. Kerrassaan kelpo uusi kalaruoka oli se. Ja jälkkäriksi suklaaruutuja, mustikkapiirakkaa ja vähän karkkiakin. Ainakin yhdelle maistui erinomaisesti!

Illan päälle lähdimme Pehtoorin kanssa vielä ”patiokierrokselle”. Ajatuksena oli käydä Nallikarissa auringonlaskun aikaan ”yhillä”, mutta sielläpä olikin sellainen hulabaloo, että tuntui tarpeelliselta siirtyä toisaalle. Poljimme kaupunkiin, Torinranta ihan yhtä hulppeaa kesäillan viettoa, joten jatkoimme kierrosta – ja lopulta vetäydyimme Kuluman patiolle. Kyllä siinä Jumprua vastapäätä muisteltiin nuoruusvuosia, ja ihan vaan vähän, ihan hiljaa tupisten paheksuttiin naapuripöytien elämänmenoa ja asioiden julkituomista. Huh huh! No eipä tarvinnut jäädä sinne lorvimaan. Palailimme kotiin. Kotona on hyvä.

Ruusuja ja ruokaa

Aamun pilvinen, sateen uhkainen taivas viivytti pyörälenkille lähtöä, mutta tulipahan touhuttua vähän perusteellisemmin imurin ja luutujen kanssa, ja lisäksi puutarhassa kukkia ja yrttipenkkiä kohenneltua.

Ja merkittävän pitkän ajan uurastin tomaattisadon parissa. 😀 Sadonkorjuu on jatkunut jo pari viikkoa. Kahdesta korista on ollut poimittavissa noin kuusi tomaattia joka toinen päivä. Jotta ihan omavaraisia tomaattien suhteen meidän kahden hengen ruokataloudessa ollaan.

Hyviä ne on. En silti ole ihan varma, laitanko ensi kesänä. Ehkä yhden amppelin laitan. Alkukesästä nämä vaativat kylmältä varjelua (yöksi lämpimään, päivällä aurinkoiselta pihan puolelta toiselle), ja sittemmin liki päivittäistä kastelua, joten kesäkuun mökkireissulla korit oli roudattava mukana. Mutta onhan noi kivan näköisiä.

Pyörälenkin lopuksi ajoin Ainolan puistoon ”lounaalle”. Olin tiukkana, enkä mennyt jätskikitskalle, vaan kahvila Kiikkuun ja tilasin jääkahvin. Että vähän kevyempi lounas … 😀 😀

Lounaan lisäksi Kiikkusaaren ruusutarha oli luonnollisesti käytävä taas ihailemassa. Nyt se oli huumaavan tuoksuinen, runsas, kaunis, kukkiva – ja kuvattava.

Suosikkini ”Aspirin Rose” oli ihan villiintynyt kukkimaan. Sitä kuvasin paljon, taitaapa joku otoksista päätyä kortiksi asti.

”Pastella”-ruusu on ”erilaisesti” kerrannainen. Tykkään siitäkin livenä kovasti.

Keltaisen ruusun nimi on ”My Girl”.

Iltapäivällä ihan helteiseksi käynyt sää houkutti lähtemään ulos syömään. Semminkin kun nyt vähän tuntuu, että mahdollisesti ravintolassa käynnit voivat tässä piakkoin taas hiipua … Ajeltiin Sokeri-Jussiin, ja sen kauniilla terassilla söimme hyvät lehtipihvit ja salaatin. Jälkkäriä oli sitten kotona, sillä päivällä leipaisin korvapuusteja ja mustikkapiirakkaa.

Ruokaa, silmänruokaa, lämpöä ja liikkumista – niistä oli tämä päivä tehty.

Kesän lopulla viiniä

Liekö se tämä ihana lämpö, vaikkakin jossain tuulenvireessä aistin jo syyshäivähdyksen, vai puutarhan syvä vihreys, luonnon täyteläiset värit, kukkivat pihat ja parvekkeet … loppukesän ilmanlaatu ja jo matalampaa paistavan auringon säteet, nekö ne ovat tänään ovat saaneet kaipaamaan Italiaa – erityisesti Toscanaa ja Umbriaa, niiden maaseutua? Nekö ne ovat saaneet kaipaamaan reissua Itävaltaan, vaeltamista Alppien rinteillä ja piipahduksia hütten lounaustarjoilujen äärellä tai illallisella patikkapäivän terveessä uuvahduksen tunteessa?

Joka tapauksessa olen hakeutunut keittokirjojeni äärelle: Makuja Toscanasta, Intohimona Italia, Cucina Povera, Toscany and its wines, Passione, Mamma mia – Cucina Italiana… Miettinyt viikonlopuksi jotain spesiaalia, jotain hyvää italialaista. Vaikka ei mitään ruokakekkereitä olekaan. Italian herkkujen oheen on luonnollisesti jotain viinejäkin haettava, ja niitä pohtiessa muistin, että olen muutamia kuvia meidän hyvistä viinikokemuksista ottanut viime kuukausien varrelta, ihan postausta varten … Ja joten muutama viinisuositus elokuun lopun  juhlaillallisille tai muuten vaan nautiskeluun.

 …    kuten jo apostoli Paavali ystävälleen, apostoli Timoteukselle toisen vuosisadan alussa kirjoitti:

Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin. 

I kirje Timoteukselle (5:23)

Sisiliasta tulee kaksi kuohuviiniä, jotka molemmat nautittiin mökillä ja todettiin erinomaisiksi, hinta-laatusuhteeltaan kerrassaan oivallisiksi:  Sualtezza 650 Rose Brut ja Tenute Lombardo Sualtezza 650 Brut Niissä oli melkein samppanjamaista raikkautta ja toisaalta makua ja luonnetta. Jopa niin paljon, että rose kelpasi thaimaalaisen kanapadan kanssa oikeinkin hyvin. Näitä ei näytä olevan kovinkaan monissa myymälöissä, mutta taas kerran voin suositella tilaamista. Helppoa, nopeaa, eikä maksa mitään erityisiä. Meillä oli tosin suoraan mökille kuljetus Juniorin suosituksesta ja toimesta.

Hyvä valkoviini – erinomainen savukalalle – on uusseelantilainen chardonnay. Ja vastoin ennakko-oletuksia, se EI ole tammella tukahdutettu, vaan hyvin moniulotteinen, makoisa, vähän jopa kermainen, vaikka on kuiva ja hedelmäinen. Sopii varmasti myös syksyn sienisadosta valmistettujen keittojen ja kastikkeiden kanssa tarjottavaksi. Giesen viinitalon viineistä myös Pinot Noir on Alkossa ja joskus talvella sen maistoimme, – ei valituksen sanaa siitäkiään.

Punaviineistä puheenollen: Caravan Durif Se on viime aikojen lemppari. Australialainen petit shiraz-rypäleestä tehty viini, jonka kyljessä ei turhaan ole kultamitaleita.

Alkon luonnehdinta ”Täyteläinen, keskitanniininen, karhunvatukkainen, luumuinen, kirsikkahilloinen, hennon suklainen, kevyen tamminen.” Mehevä ja hilloinen viini, joka sopii grilliruoalle, poronkäristykselle ja pihville. Eikä ole kallis (12 €), mutta on melkein jokaisessa myymälässä.  Lämmin suositus!

Toinen meidän kahden hengen viikonlopun ruokapöydissä varsinkin kevättalvella usein ollut on  Casa Marronen Appassimento.  Italian Puglian maakunnasta (saappaan korko) tuleva Primitivo (vrt. Zinfandel) -rypäleestä tehty orgaaninen 15 euron viini, jossa maistuu etelän lämpö ja tuntuu lohtu, – tämä viini tykkää myös suklaasta.

Lidlin kirsikka-chili-suklaata, lasi punaviiniä, takkatuli, kudin ja kirja kuuntelussa: aika hyvin on ulkopuolinen maailma unohtunut hetkeksi…

Tähän loppuunkin vielä raamatullista viisautta viinistä.

Tule siis, syö leipäsi ilolla ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo aikaa on Jumala hyväksynyt nuo tekosi. 

Saarnaaja 9:7 

Kuunnellen

Aamulla vähän siivoilin ja järjestelin. Ja samalla kuuntelin kirjaa.

Keskipäivän molemmin puolin olin pyöräilemässä – kuunnellen samalla kirjaa.

Iltapäivästä tähän tähän asti olen tehnyt uutta korttia. Ja todennut, että huomenna, jos sää suo, on käytävä vielä muutama uusintakuva ottamassa… (kirkon katolla ei saisi olla lunta, OOK saisi olla suorassa … ) Niin ja koko ajan kuvankäsittelyprosessin ajan olen kuunnellut kirjaa.

Sitä on vielä tunnin verran jäljellä, kuuntelen se loppuun, kun kudon yhden sukanvarren valmiiksi.

Kuunnellen kesäpäivä on kulunut.

Kirja on Jenna Kostetin Linnunluisia.

Ja korttini tekovaiheessa näyttää tältä.

 

Energian kulutusta ja hankintaa

Vielä on kesää…

Hyvin tuulista kylläkin. Aamulla olin topakkana lähdössä pohjoiseen, Iihin, mutta jo Pateniemessä totesin, että onpahan edessä niin kova, puuskainen vastatuuli yli 30 kilometrin matkalle, että enpä sittenkään taida. Olkoonkin, että olisi ollut hulppea paluumatka.

Niinpä käännyin sivumyötäiseen, risteilin suuntaan jos toiseenkin etsien suojaisia reittejä. Ja sain kuin sainkin liki kolme tuntia kulutettua liikkuen: Pateniemen uusittu venesatama, Linnanmaan puutarha, Aaltokankaan ja Ritaharjun uudet asutusalueet, sitten Kuivasjärven ja Pyykösjärven kautta Tuiraan (LIdl!) ja vielä Nallikari ja sitten kotiin.

Elokuussa kaupungissakin ilo kulkea: kauniita, hyvin hoidettuja pihoja, puutarhoissa kylläisiä värejä, puistot vehreitä, pieniä polkuja pyöräilijällekin, vesien äärellä kimmellystä, aurinkoa koko ajan, kesän lopun leppeä lämpö. Joka sitten jatkui kotipihalla.

En tiedä, mistä moinen idea, mutta ehkä juuri lämpö aiheutti sen, että päätin lopulta tehdä (välimerellistä) mansikka-vuohenjuustosalaattia ja bolognese-kastiketta pastalle. Alkuruokasalaatti jotenkin odotusten mukainen. Makea ketjap manis -soija sopi salaattikastikkeeksi vähintäänkin tavattoman hyvin, eikä hunaja-balsamico-yhdistelmä ollut sekään huono.

Ja ihan peruspastaa, tosin soosi ehkä ei ihan perus. Vaatii nimittäin parin, kolmen tunnin keittämisen. Mutta on sen väärti, ja ehdottomasti kannattaa tehdä tupla-annos. Nyt on pakkasessa monen arkiruoan varmuusvarasto.

Ohje on mm. LappItalia-opuksessani (sivulla 72). Tänään kolminkertaistin porkkanan, sipulin, valkosipulin ja sellerin määrän. Vähän niinkuin vegempään, kevyempään suuntaan siis. Bueno! Eikä parmesaania vaan raastettua pecorinoa. Tulipahan syötyä turhankin paljon.

Ja iltapäivän lopulla kotipiazzalla äänikirjan ja kutimen kanssa kiireettömyydestä, leppeästä tuulesta ja elokuisesta lämmöstä nauttien.

Kauppahalli on taas elossa!

Oululaisille, kaupunkilaisille ja lähimaakuntien asukkaille, ruokafriikeille, perusasioista tykkääville, historiassa viipyileville, hyvän kalakaupan asiakkaille, matkailijoille, kulttuurihistorian, käsitöiden ja perinteisen ruoan ystäville on ollut ilon päivät kun Oulun yli satavuotias kauppahalli on liki kaksivuotisen remontin jälkeen vihdoin avannut ovensa. Ja katsokaahan kuinka komeat uudet ovet!!

Ilo on myös siinä, että on ollut ilo nähdä tuttuja, hallikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, omia tuttuja.

Olin hallissa eilen ja olin siellä tänään – kameran kanssa tietysti. Ja tulen vastaisuudessakin olemaan usein.

Sisätiloissa on tehty, paljolti käsityönä, uudistus ja entisöinti. Halli on hyvin paljon entisen näköinen, mutta nyt se on valoisa, entistä valoisampi, puhtaan oloinen, raikas, merkillisesti entistä tilavampi. Uusi vihreäsävyinen (ent. tiilenpunainen) lattia on kaunis; se tuo uutta mutta kunnioittaa vanhaa. Kuten koko remontti.

Ruoveden Herkku ja Puistola Bakery vasemmalla ovat uusia hallissa, oikealle jäävä, meidän luotto-vihannes-sieni-spesiaalihillo-etc. kauppa (Riikan kauppa) oikealla. Varsinkin talvella se on tärkeä meidän ruokahuollossa.

Kauppahalliin kuuluu Vassuska. Nyt hieman supistetuin, mutta entistä tyylikkäimmin, valikoimin. Halliin tarvitaan tällainen kauppa.

 

Vastapäätä Vassuskaa, toisella käytävällä on viehättäviä myssyjä, hattuja, huiveja ja tumppuja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Onneksi on vielä Kylmänen: poronlihaa ja leikkeleitä, makkaraa ja lihasäilykkeitä Tämäkin kuuluu oululaiseen hallikauppaan. Porolastut ovat vakio-ostokseni.

Uutena on ravintola Puistolan Bakery, jossa tänäänkin emännöi ravintoloitsija itse, vastikään Rotuvaariksi (= Rotudaamiksi) nimetty (rotuvaarin sauva kuvassa) paistinkääntäjäystävä. Bakerystä saa mm. Puistolan ihanaa saaristolaisleipää ja artesaanijäätelöä sekä Hailuodon Panimon oluita – vastaisuudessa varmaan muutakin ”rakkaudesta ruokaan” -juttua. Puodissa on muutama paikka myös viivähdykseen kuohuviinin äärellä….

Ja sitten: paras kaikista, tätä minä olen kaivannut! Kalaliike jo kolmannessa polvessa: M:lla (keskellä) on sama anoppi kuin minulla, kuvassa kummi”lapsikin”. Näistä sukulaisuuksista huolimatta voin puolueettomasti kehua, että onhan Pekurin kalakauppa vailla vertaa. Olen parissa vuorokaudessa nauttinut kalaa (pitkästä aikaa erityisesti graavilohta) isolla ilolla ja hyvällä ruokahalulla. Kyllä on mukava. Olkoonkin, että meidän lähikaupan (Toppilan K-market) kalatiski on hyvä, mutta kyllä nyt on taas ihana palata halliin kalaostoksille. Ja aina voin tilata jos haluan jotain spesiaalia, kuten esim. rapuja…

Varmasti joku aamu pyöräreissulle lähtiessäni haen lohileivän evääksi – tänään ostin ”vain” kirjolohta Pehtoorin savustettavaksi ja pientä merenelävää (surimi-palat!) napsittavaksi jääkaapista, eilen graavilohta, enemmän kuin olisi terveellistä. Mutta nyt on ollut kalansyöjän joulu tai juhannus – tai ihan vaan pieni ruokajuhla.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on mainittava Saaga Shop. Se on heti vasemmalla torin puoleisesta ovesta tullessa. Siellä on Oulu- ja Lappi-aiheisia käsitöitä ja matkamuistoja, ja huom. kuvan vasemmalla alareunassa kauniit pipot, ja onhan pakko mainita…

Siellä on minun ”Oulun kauniit vanhat rakennukset” -postikorttisarja myynnissä. Kaikki (tähän mennessä valmiina olevaa) kuusi korttia telineessä…

Kaiken kaikkiaan perinteisiä liikkeitä on siis muutamia, monia uusiakin, – ja kahviloita on kaksin kappalein. Entisestä hallista jään kaipaamaan Torin lihamestaria ja Jaanan leipäpuotia, mutta onneksi molemmat ovat sentään kaupungilla olemassa…

Kaikkinensa, tuntuu, että kaupunkilaisen elämänlaatu on nyt parantunut olennaisesti.

Varautumista tulevaan

[Ensimmäinen laventelikesä kotipihalla. Niitä näkyy keittiön ikkunasta jo monta.
Ehkä en voi vielä puhua pellosta. 🙂 ]

Vaikka koronan toinen aalto Suomessa on vasta uhka, vaikka se on vasta nousemassa, tuntuu, että äkkiä on taas poikkeusaika. Normaali tuntuu jo nyt olevan taas erilainen kuin aiemmin. Ehkä paluu metsäläisyydestä, mökkeilystä tiheämpiin joukkoihin aiheuttaa sen, että melkein kavahdan, kun ihmiset kulkevat läheltä. Vai olenko muutenkin taas erakoitumassa?

Lämpimästä illasta huolimatta tänään kuitenkin syksyn tuntua, ajatukset ainakin sinne kulkeutuvat, pistävät miettämään (totta puhuen olen miettinyt jo koko kesän), mitä teen kun ”lukukausi on alussa”, mitä tavoitteita, mitä merkityksiä tulevaan… On löydettävä jotain mielekästä, jonkinlaiseen päämäärään tähtäävää – ei välttämättä kovinkaan tuottavaa, mutta kiinnostavaa – tekemistä, ehkä oppimista, ehkä luomista, ehkä tutustumista – jotain, jonkin, jonkun, johonkin. Ahdistaa jo ajatus, että pyörin kamerani ja ajatusteni kanssa päivästä toiseen ilman mitään merkitystä, vietän aikaa siivoillen kirjahyllyjä, kutoen kirjoneulevillasukkia ja tarpoen Oulun vesistöjen rantoja koko tulevan, pimeän talven. On saatava joku roti ja innostus arkeen.

Maisemasta toiseen

  • Tylsää, kun pitää lähteä, totesi Apsu jo eilen iltasella, ja toisteli sitä tänään aamupalan äärellä moneen kertaan. Olin hyvin samaa mieltä

Tihkusateisesta viileähköstä mökkipihasta lähdimme vähän ennen kymmentä, ja neljän tienoilla olimme aurinkoisessa, kesäisessä Oulussa. Mukavat, kiirettömät mökkipäivät menivät nopeasti. Viikko Lapissa oli taas kerran hyvää tekevä.

Kunhan vähäiset matkatavarat sain purettua ja ensiavun kesäkukille annettua, lähdin pyörällä merenrantaan. Möljän kautta Oulunlahteen ja sitten kuudeksi kirjastolle. Markus Leikola oli pääkirjastossa kertomassa ”Teidän edestänne annettu” -romaanin synnystä. Kannatti mennä, pidän kirjaa nyt entistä enemmän lukemisen arvoisena. Kirjailija kertoi kolme ja puoli vuotta kestäneen kirjoitusprosessin vaiheista, ideoiden synnystä, kirjoittamisen tarkoituksesta. Kysyttyäni kertoi, kuinka oli äänikirjan lukijan Antti Virmavirran kanssa tehnyt yhteistyötä. Leikolakin oli sitä mieltä, että Virmavirta lukee kirjan tavattoman hyvin, antaen siten lisäarvoa opukselle.

Nyt olen värkännyt kuvapakettia tilaajlle, ja saatanpa värkätä yöhön asti: huomiseksi toivoivat kuvapaketin saavansa, – lupasin että toimitan, ja nyt on lupaus lunastettava.

Pieni on kaunista

Pieni on kaunista. On oltava aikaa katsoa, on osattava katsoa, on pysähdyttävä. Läheltä moni asia näyttää eriltä kuin kauempaa…

Ja niinhän se sitten kävi, että juuri sen puolitoista tuntia, kun olin aamupäivällä – yksin –  pyörällä polkemassa, tunturissa, – juuri silloin satoi vettä. Mutta minähän en ole sokerista (kertakäyttösadetakkki ei ole ollenkaan hassumpi juttu. 😀 )

Muutoin leppeä elokuun keli. Niin lämmin, että lounas nautittiin ulkona ja iltapäivä oltiin pihapiirissä. Minulla lasten ulkoilun ohessa, välissä ja jälkeen kolmen pienen pihlajan alun suojaus. Saapa nähdä, josko rakentelemani verkkoviritykset pitävät porot ja puput pois pienten taimien ääreltä. Toivottavasti, vaikka eivät nuo hökötykseni mitään design-puutarhatuotteita olekaan.

Mutta so what? – Tärkeämpää on se, mitä puuhailtiin pienten kanssa. Oltiin purolla, katseltiin oravaa (jonka Apsu on nimittänyt Martiksi), heitettiin tikkaa, Mölkkykin oli  esillä, yhdessä siivottiin puron pohjaa, paistettiin makkaraa notskilla, saunottiin.

Ja illansuussa pottuvoita ja käristystä. Lapsille ei kyllä kovin tarkkaan kerrottu, mitä kastikkeen liha on. Eeville maistui, Apsulle ei niinkään.

Ja sitten taas mökin lattialle pelaamaan, lukemaan, kutomaan, ristikoita täyttämään…  Mökkielämäää parhaimmillaan.

Pienen pienet kalaasit Hangasojan varrella

Hangasojan rannalla on tänään vietetty synttäreitä, etten sanoisi pienimuotoisia kalaaseja.

Pehtoori & Poika olivat vuokranneet tälle päivälle fatbiket, ja lähtivät aamusella kohti Rautulampea. Pakkasin päivänsankarille ja Juniorille eväät reppuun ja lähdin pienten kanssa ulos ja kauppaan. Luontoihminen Eevis harrastaa hänkin maastopyöräilyä; kulkee niiden välissä ja ihastelee varpusia Kuukkeli-kaupan parkkipaikalla. 😀

Mökkipihassa poimimme (lue: pienet söivät suoraan mättäiltä, mummi poimi) mustikat papan synttäripiirakkaan. Ja tienatakseen pienen parin euron lelun (Transformers joku [minusta sarja muistuttaa Power Rangersia noin 25 v. sitten]) Apsu halusi ehdottomasti imuroida. Pieni rikkamari-mallinen imurihan on kuin joku avaruuslelun härpäke, joten mikseipä pienen mökin imurointi sujuisi vartissa varsin kätevästi lapsityövoimalla. 😉

Ja pienemmän nukkkuessa päikkäreitään ja samaan aikaan Apsun käyttäessä päivän ”ruutuaikansa” autopelin parissa ehdin tehdä juhlasapuskan ja lämmittää rantasaunan. Ei ihan helppo yhtälö näillä vuosilla… 😉 , toisaalta kokemusta on, ja kylläpä meillä oli sitten mukava illansuu ruokapöydässä.

Ja ilon aihe sekin, että Apsu on oppinut puron, iltapuron: ”Mummi, lähdetään vielä iltapurolle.” Ja lähdettiinhän me. Siellä yhdessä mietittiin, että ”miksi hyvät päivät menee niin nopeasti?”

Epävakainen sää -> kylpyläpäivä

Vähän on sellainen huijattu olo ollut.

Oli Ilmatieteen laitos meille lupaillut poutasäätä, luvassa piti olla kylmää mutta ulkoiluun kelvollista. Eihän se niin ole tosiaankaan mennyt.

Sateen uhasta ja todellisuudesta huolimatta käytiin aamupäivällä pientä ulkoilua harrastamassa. Eikä Kaunispään munkkikahveilta (yksi iso riitti viidelle) vältytty.

Tunturin laella koetimme Juniorin kanssa Apsulle kertoa jääkaudesta ja sen seurauksista. Kiinnosti ja ei. Hämmästytti ja kummastutti.

Luontoelämäyksiä tänään monta muutakin. Mökkitiellä iso porohirvas käveli auton rinnalla ja ikkunoiden avaamisen jälkeen lapsetkin saivat sitä haastatella: ”Miltä tuntuu olla poro?” 🙂 Ja jo aamiaispöydässä ilona oli orava, joka lintulaudalla vietti omaa brunssiaan. Varsinkin Eevis oli haltioissaan…

Muurahaispesät, lapintiaiset, Kaunispään Huipun täytetty karhunpentu ovat nekin olleet luontotarkkailussa. Ikkunan läpi ja likietäisyydeltä.

Pientä lenkkiä ja metsässä samoamista lasten päivälevon aikana, ja sitten …

Iltapäivällä vihdoin Apsun loman kohokohta! Aika kylpylälle. Ja hänelle oli tärkeää, että me kaikki lähdettiin mukaan, Eeviskin. Ja olikin kyllä kiva. Me Eeviksen kanssa enimmäkseen keskenään, ja alun arastelun jälkeen, ilo ja nauttiminen lillumisesta, kellumisesta, veden liplatuksesta, potkimaan oppimisesta… ja ihan omin päin eteenpäin pääsemisestä. Vain pieni mökötys kun piti kahden tunnin jälkeen lähteä pois.

Ja olinpa luvannut lapsille (ja itsellenikin) että mennään kylpälän jälkeen ”ulos syömään”: Holiday Clubin Rakka-ravintola oli niitä, jotka olivat jo auki ja kun se on siinä kylpylän yhteydessä ja kun emme ole aiemmin käyneet, oli sille nyt hyvä mahdollisuus osoittaa osaavuutensa. Ja oltiinhan me kaikki tyytyväisiä pizzoihimme. Ja mökille jälkkärille: suklaaruutuja oli vielä pakkasessa.

Ilta pelaten ja lukien. Niin että se huijattu olo? – Hyvin paljon voiton puolella tänään kelistä huolimatta.

Mökkisunnuntai

Kun mökkielossa on mukana pari pientä, ei ole tyhjiä hetkiä, ei turhia oleiluja. Tekemistä ja touhua on riittänyt koko päiväksi. Mökillä kun on saatava tehdä kaikkea mahdollista.

Aamiaispöydästä melkein hoppu ulos, koska sääkartat näyttivät ukkosmyrskyn saapuvan puolenpäivän aikoihin. Oli ehdittävä ennen sitä ulkoilla. Pakkauduimme autoon ja kohti Kutturaa. Tien alkupäässä on lanssipaikka, jonne parkkeerasimme ja siitä sitten korien ja sieniveitsien kanssa kohti mäntykankaita.

Apsulle oli tärkeää, että mukana oli oma uusi puukko, jonka sai 5-vuotislahjaksi. Viime kesänä Marttiinin tehtaanmyymälästä sen ostin, ja nyt eka kertaa käytössä. Lasten puukko oli hyvä sieniveitsi ja sillä opeteltiin vuolemista (ja varovaista käyttämistä). Kuinka sitä verrattiinkaan mummin, papan ja iskän puukkoihin: ”Mun on hienoin”.

Ja kuten kuvasta näkyy: sieniäkin löydettiin koko korillinen. Kaiken kaikkiaan kymmenen kangastattia tunnin samoilun tuloksena. Mutta pääasia olikin olla metsässä, kulkea ja kokea löytämisen riemu. Toki olisin ilahtunut edes muutamasta herkkutatista.

Kun palauduimme mökille, päätinkin lähteä vielä käväisemään pyörällä Ahopään tienoilla katselemassa josko sieltä jotain löytyisi: ei löytynyt. Mutta metsässä on hyvä pyöräillä, kävellä, olla. Ja kyllähän minun kehoni nykyisin melkein vaatii vähän pyöräilyä melkein joka päivä. 😉 Eikä hetki yksikseenkään tee pahaa.

Tummiakin tummempien ukkospilvien kertyessä tuntureiden ylle katsoin parhaaksi lähteä takaisin mökille, ja isot raskaat vesipisarat alkoivat tipahdella juuri kun käännyin Alahangan risteyksestä kohti mökkiä. En siis kastunut. Sade ja ukkonen olivat jykevät. Sateella mökin katto yleensä ropisee mukavasti, nyt kuulosti melkein hakkaamiselta. Ja ukkonen! Se tuli päälle juuri kun olin nukuttamassa Eevistä päikkäreille. Salamoi ja räiskyi rajusti, lopulta ukkosrintama loittoni ja uni sai tulla.

Eikä kovin montaa sateetonta hetkeä sitten ole ollutkaan: siispä vietimme päivän mökissä. Kokkaillen, syöden, toki saunoen, pelaten (Othello-oppia isältä pojalle), lukien (Apsu luki meille muille äänen Apo Apposta! Ja hyvin lukikin!), tanssien (pienillä kahden hengen tanssitreenit, Eevis hallitsee moshaamisen vaikka hiuksia juuri vielä olekaan 🙂 ), herkutellen ja höpötellen. Olennaista, että koko ajan tehtiin jotain… 🙂

Lappi hellii ja huolehtii

Kuten täällä tapana on, tänäänkin verraten myöhäinen, runsas aamupala. Jokaisella mieluista syömistä ja juomista. Aamiaispöydässä aikaa viettäen . . . Melkein brunssiksi voisi sanoa. Mökkielämä on lepoa myös aamulla.

Yhteistuumin kohti Saariselkää ja patikointia. Sopiva reitti oli Eeviksen ”nimikkoreitti” –  toisen nimensä mukaan. Aurorapolku oli just sopiva lämpimssä elokuun aamupäivässä, pieni lisämutka oli tehtävä, jotta Apsu pääsi näkemään Kummituskämpän. Muisti sen viime vuodelta, ja nyt jännitti, mutta toisaalta pettymys suuri kun kämpä ovi oli ruuvattu kiinni.

Mutta Kuukkeli-kauppa! Eihän se ihan Tivolia tai Tuuria vastaa, mutta onhan se viisivuotiaalle Lapin kävijälle elämys. Lupa ostaa jätskiä, lehti ja karkkipäivän herkut sekä valita välipalaherkut tuleville päiville.

Purolla. Ohdake, ja bokeh-pallerot! Ja kuvan ulkopuolella Apsu, joka on tänään sanonut noin 150 kertaa  ”mummi”. Hyvällehän se tuntuu, vaikka välillä sanomisen nuotti on imperatiivissa. 😉

Ja sauna. Sitä lämmitettiin isolla porukalla. Pientä saunaa, monta lämmittäjää.

Samoin ruokaa: poron fileetä ja Barbera d’ Albaa, jälkkäriksi hilloja ja Fazerin maitosuklaajätskiä… Ei aihetta valituksiin.

Iso toive olisi, että tämä tyven, sääsketön, helteinen (+26 C) keli jatkuisi…

Lappiin lepoon

Oulussa on helle, viikonlopun kestävä musiikkitapahtuma (ent. Rotuaaripiknik, nyt Varjo 2020), vehreä puutarha, ystäviä,  lisäksi on perinteinen kalaasiviikonloppu … paljon houkuttelevia syitä pysytellä kotosalla ja Oulussa. Mutta vielä enemmän houkutuksia oli lähteä pohjoiseen, Hangasojan hyvään huomaan, elokuiseen Lappiin.

Semminkin kun oli parasta mahdollista seuraa: rakkaat pienet ja kesälomalla oleva isänsä tulivat samaa matkaa. Nyt on hyvä. Lepo, levollinen olo.

Varsinkin kun mökkipihassa on mustikoita, purolla hyvä heitellä kiviä, paistella makkaraa notskilla, heittää tikkaa, juosta poluilla, miettiä mitä kaikkea tehdäänkään tulevina päivinä, jo nyt katsella ja ihmetellä kaikkea: uusia hammasharjoja, sitä että purosta voi juoda vettä, että saa valvoa,  …

Kyllä tämä tästä

On irrottava lapsistaan, sanoi isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista
irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten
alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät
maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:
lapsena joka tarkkailee maapallon
elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on
pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia
asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

       (Eeva Kilpi, Kuolinsiivous)

Syvällä sisimmässä ollut möykky on jo saatu sulatettua pieneksi lätäköksi ja ahdistus tungettua etäälle, nurkan taakse, vaikka kovin hankalaa on ollut ja syvästi kipeää tehnyt. Tuli käperryttyä ahdistuksen ja itkun pieneen mökkyrään, tuli eristäydyttyä enemmän kuin koronakevät koskaan olisi vaatinut. Tuntuu, että korona on ollut pienin ongelma tänä surkeana vuonna, jolloin yhtäaikaa on ollut ja on edelleen paljon, monia eri tummia sävyjä, joita blogin rivien välistä on ollut luettavissakin. Mutta onhan tässä samassa turbulenssissa onneksi ollut Pehtoori, – tukena ja tuettavana.

Kaipaus, suru, ahdistus, kiukku, oppiminen itsestä, voimattomuus, pettymys, suuren suuri huoli ovat kuukausien kuluessa velloneet ja vuorotelleet, mutta nyt vihdoin hiljalleen haalistuneet, kun aika monet asiat ovat hiljalleen asettuneet uusiin uomiinsa.

Varsinkaan huoli ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, joka on ollut nähtävissä aika kauan…  Nyt alan olla sentään vähän vahvempi, öisin nukkuva, tästä jo puhumaan (ja postaamaan) pystyvä ja päivä päivältä vakuuttuneempi, että näin pitikin käydä ja että tämän kautta on mahdollisuus parempaan tulevaan. Tulevaan kuuluu se, että nyt meidän pienet asuvat kahdessa eri kodissa; heillä on koti sekä äidin luona että isin luona.

Ja merkityksellistä, turvallista, pysyvää ja hyvää elämää tulevaan on myös se, että he käyvät edelleen paljon myös mummilassa!

Uusia juttuja

Tänään aamulla tein sen, minkä Pehtoori tekee melkein kerran viikossa: poljin Haukiputaan Seolle. Minä en mennyt pannarille kuten hän ja kaverinsa tekevät, mutta kahvit ja pannarin veroisen korvapuustin nautin. Ei ole ko. pullan maine turha! Ja pyöräilyreitti on mitä paras: ei niinkään maisemaltaan, mutta asfaltiltaan. 🙂 Ajelin Kellosta Virpiniemen kautta Haukiputaalle ja sitten palatessa Takkurannan tien kautta; sekä meno- että paluumatkan voisi tehdä vähän lyhyempänä, mutta nämä reitit on juuri hyvät. Voin suositella. Tulipahan samalla täyteen 3000 kilometriä tälle kesälle! 🙂

Illansuussakin vielä pyörällä liikkeelle: oli hammaslääkäri iltaseitsemältä ja kesällä. Vaikka hammaslääkärikäyntien mestari (ainakin määrissä ja mitä erilaisimmissa operaatioissa ja ongelmissa) olenkin, en muista koskaan ennen käyneeni illalla, enkä juuri kesäisinkään. Mutta ei kellon- tai vuodenaika tehnyt moisesta yhtään entistä mukavampaa. Noh, tämä on vain hoitosuunnitelman päivitystä (- lykkäämistä, jee!), joten ei mitään karseaa tällä kertaa. Siis Seon korvapuustin lisäksi toinenkin uusi kokemus samalle päivälle!

Että näin railakasta menoa!

 

 

Merkillinen kirjajärkäle

Viime vuosi oli äänikirjoihin hurahtamisen vuosi, tämä vuosi on ollut jotain ihan muuta, mutta kymmeniä niitä nytkin on tullut kuunneltua, puolenkymmentä luettuakin. Ja muutama lopetettua kesken. Kesken meinasin jättää myös Markus Leikolan järkälemäisen ”Teidän edestänne annettu”- opuksenkin.  Mutta niin se vain puolet heinäkuun kirja-ajasta kului tuota kirjaa kuunnellen ja ihmetellen.

Ja nyt heti on sanottava, että ilman Antti Virmavirtaa kesken olisi jäänyt. Virmavirta on äänikirjojen lukijana mun ehdoton suosikkini, mm. siksi, että hän EI näyttele kirjoja, ei tee niistä mitään monologeja tai yhden hengen kuunnelmia, vaan oikeasti ”vain” lukee, MUTTA … tämän nimenomaisen kirjan kohdalla hän ehkä sittenkin myös (ääni)näytteli. Ja teki sen tavattoman hyvin. Kirjan henkilöt ja heidän tunnetilansa, jopa luonteensa saivat äänestä tulkinnan, lisäarvon kirjan tekstille.

En muista lukeneeni Markus Leikolalta aiemmin yhtäkään kirjaa, jotain kolumneja, artikkeleita kylläkin. Jo ennakkoon tiesin miehen oppineeksi ja teksteissään sarkastiseksi, mutta siinä kaikki. Heti alkumetreillä, kirjan alkusivuilla (ensimmäiset 100 sivua! 😉 ) tekstin nokkelat sanavalinnat, sanojen kaksoismerkitysten hauskuus, älykkäät viittaukset menneisiin ja nykyisiin maailman merkkihenkilöihin, historiaan ja biologiaan, tieteisiin ja taiteisiin toivat mieleen kirjailijan isän, Anto Leikolan, jonka luennoista darwinismista ja tieteenhistoriasta sain 1970-luvun lopulla nauttia ja joka oli myöhemmin yliopistollamme aate- ja oppihistorian professuuria hoitamassa samaan aikaan kun minä aloittelin tuntiopettajana. Sarkasmi, sukkeluudet, älykkyys, papereitta luennoiminen ja silti hillitön tietomäärä vyörytettynä jokaisella luentokerralla – tuosta vaan isä-Leikola luennoi. Ja samalla lailla tuntuu poika kirjoittavan.

Teidän edestänne annetussa minua viehättivät ja ilostuttivat erinomaiset nimivalinnat kirjan liki kahdellesadalle henkilölle ja hahmolle (mm.  Donald, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Amerikassa ja Trump, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Afrikassa). Keskeisimpiä (!) romaanihenkilöitä ja -eläimiä on kaikkiaan 196. Keskeisimpiä siis. Näistä on luettelo kirjan FB-sivustolla, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista asiaan liittyen: mm. se että Markus Leikola on 13.8. Oulussa puhumassa kirjansa syntyhistoriasta. JOS vain mahdollista, menen ehdottomasti kuuntelemaan. Ehdottomasti haluan kuulla, miten tällainen kirja voi syntyä, miten sellaisen voi kirjoittaa! Miten faktan ja fiktion rajat on olleet sekoitettavissa ja erotettavissa näin.

Miksi sitten olin keskeyttämässä kirjan, eikö se ollutkaan hyvä? Juutalaisuuden historia ja holokausti, Lähi-idän sodat, simpanssit, Euroopan luostarilaitos, rutto ja bakteerien (ei virusten) maailmanvalloitus (, mikä teki kirjan, jonka alkusanat on päivätty koronamaaliskuussa 2020, hyvin ajankohtaiseksi) kyllä kiinnostivat, semminkin kun niistä oli kirjoitettu erinomaisen hyvin, välillä hyvin, paikoin ääneen naurattamiseen asti hauskasti ja Virmavirta luki, eläytyi, erinomaisesti, mutta kyllä välillä puudutti. Jossain viimeisen kolmanneksen kohdalla erityisesti. Vielä  kun Sherlock Holmes ja erityisesti neiti Lemon ryhtyvät ratkaisemaan Codex Grandiorin vaiheita, olen innostunut, mutta ”vaihtoehtoisten evankeliumien vaalijoiden” vuosisatainen historia läpi keskiajan hurahti äänikirjassa paljolti kuuntelematta. Poljin pitkin Oulujokivartta tai kohti Haukipudasta ja kristilliset vuosisadat Leikolan kertomana hurahtivat tietoisuuteni ohi. Kyllä, kyllä välillä mietin, miksi kirja on (venytetty?) tuhatsivuiseksi? Olisihan näistä aineksista voinut julkaista kaksikin opusta?
Kirja on rankka (eikä vain Adolf Eichmannin ja Lähi-idän sodan vuoksi), mutta se on myös haaste, joka kannattaa ottaa vastaan. Tulee todellakin oppineeksi. Ja tulee miettineeksi, miettineeksi paljon. Miettineeksi, mitä seurauksia tekemisillämme on, tässä maailmassa, tässä ajassa. Miettineeksi, mikä on totta, mikä ei. Ja miettineeksi, millä yhdellä sanalla tätä kirjaa luonnehtisi? – Merkillinen. Se se on. Hyvässä ja pahassa.

Värejä kuitenkin on

Säätiedotukset elävät omaa elämäänsä, luonto ja maailma omaansa, ja silti minulla on vähän huijattu olo! 😉 Noh, uskoin ennustetta, joka povasi sadepäivää, ja lähdin ”ennen ukkosta” ulos, piakkoin paluu ja loppupäiväksi oli kasattuna sisähommia. Turhaan, sillä onpahan paistanut pitkin päivää.

Yliopiston puutarhalla olin aika pitkän tovin aamupäivällä. Kaikkea violettia metsästin: violetti kun on tämän kuun kuvahaasten väri. Kuvausryhmässä on ihmisiä mm. Brasiliasta, Israelista, Kreikasta, Japanista — ympäri maailmaa, mikä on kiehtovaa, mutta olen taas hoksannut, kuinka ”kaikkialta muualta” on helpompi löytää värejä kuin täältä meidän, skandinaavisen värimaailman harmaudesta…

Serkkuni, joka tätä ko. valokuvaushaasteryhmää FB:ssa vetää ja hallinnoi, asuu nyt Floridassa (osan vuotta, ja kun mahdollista, New Yorkissa) ja olemme hänen kanssaan kirjoitelleet tässä korona-aikana ehkä tavallistakin enemmän: olen oppinut, että emme me Suomessa voikaan voida ymmärtää, emmekä kunnolla myötäelää sitä, millaista on Atlantin takana, Trumpin hallinnon alaisessa korona-USAssa. Emme todellakaan.

Niinpä siellä puutarhalla, jossain välissä tulinkin ajatelleeksi, että tässäkö ne minun murheeni nyt taas ovat? – Värien vähyydessä?
– Ja siitä tulin hyvin ilokseksi. Tällaisesta. Siis siitä ettei sillä kuitenkaan niin isoa väliä, vaikka ei täällä värejä olekaan. Näin se elämä heittelee, ja mieli tasaantuu.

Kohti kotia ajelin Pyykösjärven kautta taas kerran  – siellä kun pesii joutsenperhe, jota en ole kunnolla nähnyt, saatikka kuvannut, vaikka totisesti olen yrittänyt, mutta tänään kuitenkin järven vastarannalle onnistuin zoomini kanssa saamaan edes jonkinlaisen ”kontaktin”. Kolme poikastakin ovat jo isoja, harmaita vielä, ja koko perhe oli aamupäivälevolla kun olin liikkeellä.

Lähempää tuttavuutta tein silkkiuikun kanssa. Tässä hän tulee estradille kuin paraskin diiva: hieno vanavesi perässään.

Ja sukelluksen jälkeen ”tukan kuivaus”. Järven pinta hyvänä peilinä. 😉