Kauppahalli on taas elossa!

Oululaisille, kaupunkilaisille ja lähimaakuntien asukkaille, ruokafriikeille, perusasioista tykkääville, historiassa viipyleville, hyvän kalakaupan asiakkaille, matkailijoille, kulttuurihistorian, käsitöiden ja perinteisen ruoan ystäville on ollut ilon päivät kun Oulun yli satavuotias kauppahalli on liki kaksivuotisen remontin jälkeen vihdoin avannut ovensa  [ja katsokaahan kuinka komeat uudet ovet!!]. Ilo on myös siinä, että on ollut ilo nähdä tuttuja, hallikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, omia tuttuja.

Olin hallissa eilen ja olin siellä tänään – kameran kanssa tietysti. Ja tulen vastaisuudessakin olemaan usein.

Sisätiloissa on tehty, paljolti käsityönä, uudistus ja entisöinti. Halli on hyvin paljon entisen näköinen, mutta nyt se on valoisa, entistä valoisampi, puhtaan oloinen, raikas, merkillisesti entistä tilavampi. Uusi vihreäsävyinen (ent. tiilenpunainen) lattia on kaunis; se tuo uutta mutta kunnioittaa vanhaa. Kuten koko remontti.

Ruoveden Herkku ja Puistola Bakery vasemmalla ovat uusia hallissa, oikealle jäävä, meidän luotto-vihannes-sieni-spesiaalihillo-etc. kauppa (Riikan kauppa) oikealla. Varsinkin talvella se on tärkeä meidän ruokahuollossa.

Kauppahalliin kuuluu Vassuska. Nyt hieman supistetuin, mutta entistä tyylikkäimmin, valikoimin. Halliin tarvitaan tällainen kauppa.

 

Vastapäätä Vassuskaa, toisella käytävällä on viehättäviä myssyjä, hattuja, huiveja ja tumppuja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Onneksi on vielä Kylmänen: poronlihaa ja leikkeleitä, makkaraa ja lihasäilykkeitä Tämäkin kuuluu oululaiseen hallikauppaan. Porolastut ovat vakio-ostokseni.

Uutena on ravintola Puistolan Bakery, jossa tänäänkin emännöi ravintoloitsija itse, vastikään Rotuvaariksi (= Rotudaamiksi) nimetty (rotuvaarin sauva kuvassa) paistinkääntäjäystävä. Bakerystä saa mm. Puistolan ihanaa saaristolaisleipää ja artesaanijäätelöä sekä Hailuodon Panimon oluita – vastaisuudessa varmaan muutakin ”rakkaudesta ruokaan” -juttua. Puodissa on muutama paikka myös viivahdykseen kuohuviinin äärellä….

Ja sitten: paras kaikista, tätä minä olen kaivannut! Kalaliike jo kolmannessa polvessa: M:llä (keskellä) on sama anoppi kuin minulla, kuvassa kummi”lapsikin”. Näistä sukulaisuuksista huolimatta voin puolueettomasti kehua, että onhan Pekurin kalakauppa vailla vertaa. Olen parissa vuorokaudessa nauttinut kalaa (pitkästä aikaa erityisesti graavilohta) isolla ilolla ja hyvällä ruokahalulla. Kyllä on mukava, olkoonkin, että meidän lähikaupan (Toppilan K-market) kalatiski on hyvä, mutta kyllä nyt on taas ihana palata halliin kalaostoksille. Ja aina voin tilata jos haluan jotain spesiaalia, kuten esim. rapuja…

Varmasti joku aamu pyöräreissulle lähtiessäni haen lohileivän evääksi – tänään ostin ”vain” kirjolohta Pehtoorin savustettavaksi ja pientä merenelävää (surimi-palat!) napsittavaksi jääkaapista, eilen graavilohta, enemmän kuin olisi terveellistä. Mutta nyt on ollut kalansyöjän joulu, tai juhannus, tai ihan vaan pieni ruokajuhla.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on mainittava Saaga Shop. Se on heti vasemmalla torin puoleisesta ovesta tullessa. Siellä on Oulu- ja Lappi-aiheisia käsitöitä ja matkamuistoja, ja huom. kuvan vasemmalla alareunassa kauniit pipot, ja onhan pakko mainita…

Siellä on minun ”Oulun kauniit vanhat rakennukset” -postikorttisarja myynnissä. Kaikki (tähän mennessä valmiina olevaa) kuusi korttia telineessä…

Kaiken kaikkiaan perinteisiä liikkeitä on siis muutamia, monia uusiakin, – ja kahviloita on kaksin kappalein. Entisestä hallista jään kaipaamaan Torin lihamestaria ja Jaanan leipäpuotia, mutta onneksi molemmat ovat sentään kaupungilla olemassa…

Kaikkinensa, tuntuu, että kaupunkilaisen elämänlaatu on nyt parantunut olennaisesti.

Varautumista tulevaan

[Ensimmäinen laventelikesä kotipihalla. Niitä näkyy keittiön ikkunasta jo monta.
Ehkä en voi vielä puhua pellosta. 🙂 ]

Vaikka koronan toinen aalto Suomessa on vasta uhka, vaikka se on vasta nousemassa, tuntuu, että äkkiä on taas poikkeusaika. Normaali tuntuu jo nyt olevan taas erilainen kuin aiemmin. Ehkä paluu metsäläisyydestä, mökkeilystä tiheämpiin joukkoihin aiheuttaa sen, että melkein kavahdan, kun ihmiset kulkevat läheltä. Vai olenko muutenkin taas erakoitumassa?

Lämpimästä illasta huolimatta tänään kuitenkin syksyn tuntua, ajatukset ainakin sinne kulkeutuvat, pistävät miettämään (totta puhuen olen miettinyt jo koko kesän), mitä teen kun ”lukukausi on alussa”, mitä tavoitteita, mitä merkityksiä tulevaan… On löydettävä jotain mielekästä, jonkinlaiseen päämäärään tähtäävää – ei välttämättä kovinkaan tuottavaa, mutta kiinnostavaa – tekemistä, ehkä oppimista, ehkä luomista, ehkä tutustumista – jotain, jonkin, jonkun, johonkin. Ahdistaa jo ajatus, että pyörin kamerani ja ajatusteni kanssa päivästä toiseen ilman mitään merkitystä, vietän aikaa siivoillen kirjahyllyjä, kutoen kirjoneulevillasukkia ja tarpoen Oulun vesistöjen rantoja koko tulevan, pimeän talven. On saatava joku roti ja innostus arkeen.

Maisemasta toiseen

  • Tylsää, kun pitää lähteä, totesi Apsu jo eilen iltasella, ja toisteli sitä tänään aamupalan äärellä moneen kertaan. Olin hyvin samaa mieltä

Tihkusateisesta viileähköstä mökkipihasta lähdimme vähän ennen kymmentä, ja neljän tienoilla olimme aurinkoisessa, kesäisessä Oulussa. Mukavat, kiirettömät mökkipäivät menivät nopeasti. Viikko Lapissa oli taas kerran hyvää tekevä.

Kunhan vähäiset matkatavarat sain purettua ja ensiavun kesäkukille annettua, lähdin pyörällä merenrantaan. Möljän kautta Oulunlahteen ja sitten kuudeksi kirjastolle. Markus Leikola oli pääkirjastossa kertomassa ”Teidän edestänne annettu” -romaanin synnystä. Kannatti mennä, pidän kirjaa nyt entistä enemmän lukemisen arvoisena. Kirjailija kertoi kolme ja puoli vuotta kestäneen kirjoitusprosessin vaiheista, ideoiden synnystä, kirjoittamisen tarkoituksesta. Kysyttyäni kertoi, kuinka oli äänikirjan lukijan Antti Virmavirran kanssa tehnyt yhteistyötä. Leikolakin oli sitä mieltä, että Virmavirta lukee kirjan tavattoman hyvin, antaen siten lisäarvoa opukselle.

Nyt olen värkännyt kuvapakettia tilaajlle, ja saatanpa värkätä yöhön asti: huomiseksi toivoivat kuvapaketin saavansa, – lupasin että toimitan, ja nyt on lupaus lunastettava.

Pieni on kaunista

Pieni on kaunista. On oltava aikaa katsoa, on osattava katsoa, on pysähdyttävä. Läheltä moni asia näyttää eriltä kuin kauempaa…

Ja niinhän se sitten kävi, että juuri sen puolitoista tuntia, kun olin aamupäivällä – yksin –  pyörällä polkemassa, tunturissa, – juuri silloin satoi vettä. Mutta minähän en ole sokerista (kertakäyttösadetakkki ei ole ollenkaan hassumpi juttu. 😀 )

Muutoin leppeä elokuun keli. Niin lämmin, että lounas nautittiin ulkona ja iltapäivä oltiin pihapiirissä. Minulla lasten ulkoilun ohessa, välissä ja jälkeen kolmen pienen pihlajan alun suojaus. Saapa nähdä, josko rakentelemani verkkoviritykset pitävät porot ja puput pois pienten taimien ääreltä. Toivottavasti, vaikka eivät nuo hökötykseni mitään design-puutarhatuotteita olekaan.

Mutta so what? – Tärkeämpää on se, mitä puuhailtiin pienten kanssa. Oltiin purolla, katseltiin oravaa (jonka Apsu on nimittänyt Martiksi), heitettiin tikkaa, Mölkkykin oli  esillä, yhdessä siivottiin puron pohjaa, paistettiin makkaraa notskilla, saunottiin.

Ja illansuussa pottuvoita ja käristystä. Lapsille ei kyllä kovin tarkkaan kerrottu, mitä kastikkeen liha on. Eeville maistui, Apsulle ei niinkään.

Ja sitten taas mökin lattialle pelaamaan, lukemaan, kutomaan, ristikoita täyttämään…  Mökkielämäää parhaimmillaan.

Pienen pienet kalaasit Hangasojan varrella

Hangasojan rannalla on tänään vietetty synttäreitä, etten sanoisi pienimuotoisia kalaaseja.

Pehtoori & Poika olivat vuokranneet tälle päivälle fatbiket, ja lähtivät aamusella kohti Rautulampea. Pakkasin päivänsankarille ja Juniorille eväät reppuun ja lähdin pienten kanssa ulos ja kauppaan. Luontoihminen Eevis harrastaa hänkin maastopyöräilyä; kulkee niiden välissä ja ihastelee varpusia Kuukkeli-kaupan parkkipaikalla. 😀

Mökkipihassa poimimme (lue: pienet söivät suoraan mättäiltä, mummi poimi) mustikat papan synttäripiirakkaan. Ja tienatakseen pienen parin euron lelun (Transformers joku [minusta sarja muistuttaa Power Rangersia noin 25 v. sitten]) Apsu halusi ehdottomasti imuroida. Pieni rikkamari-mallinen imurihan on kuin joku avaruuslelun härpäke, joten mikseipä pienen mökin imurointi sujuisi vartissa varsin kätevästi lapsityövoimalla. 😉

Ja pienemmän nukkkuessa päikkäreitään ja samaan aikaan Apsun käyttäessä päivän ”ruutuaikansa” autopelin parissa ehdin tehdä juhlasapuskan ja lämmittää rantasaunan. Ei ihan helppo yhtälö näillä vuosilla… 😉 , toisaalta kokemusta on, ja kylläpä meillä oli sitten mukava illansuu ruokapöydässä.

Ja ilon aihe sekin, että Apsu on oppinut puron, iltapuron: ”Mummi, lähdetään vielä iltapurolle.” Ja lähdettiinhän me. Siellä yhdessä mietittiin, että ”miksi hyvät päivät menee niin nopeasti?”

Epävakainen sää -> kylpyläpäivä

Vähän on sellainen huijattu olo ollut.

Oli Ilmatieteen laitos meille lupaillut poutasäätä, luvassa piti olla kylmää mutta ulkoiluun kelvollista. Eihän se niin ole tosiaankaan mennyt.

Sateen uhasta ja todellisuudesta huolimatta käytiin aamupäivällä pientä ulkoilua harrastamassa. Eikä Kaunispään munkkikahveilta (yksi iso riitti viidelle) vältytty.

Tunturin laella koetimme Juniorin kanssa Apsulle kertoa jääkaudesta ja sen seurauksista. Kiinnosti ja ei. Hämmästytti ja kummastutti.

Luontoelämäyksiä tänään monta muutakin. Mökkitiellä iso porohirvas käveli auton rinnalla ja ikkunoiden avaamisen jälkeen lapsetkin saivat sitä haastatella: ”Miltä tuntuu olla poro?” 🙂 Ja jo aamiaispöydässä ilona oli orava, joka lintulaudalla vietti omaa brunssiaan. Varsinkin Eevis oli haltioissaan…

Muurahaispesät, lapintiaiset, Kaunispään Huipun täytetty karhunpentu ovat nekin olleet luontotarkkailussa. Ikkunan läpi ja likietäisyydeltä.

Pientä lenkkiä ja metsässä samoamista lasten päivälevon aikana, ja sitten …

Iltapäivällä vihdoin Apsun loman kohokohta! Aika kylpylälle. Ja hänelle oli tärkeää, että me kaikki lähdettiin mukaan, Eeviskin. Ja olikin kyllä kiva. Me Eeviksen kanssa enimmäkseen keskenään, ja alun arastelun jälkeen, ilo ja nauttiminen lillumisesta, kellumisesta, veden liplatuksesta, potkimaan oppimisesta… ja ihan omin päin eteenpäin pääsemisestä. Vain pieni mökötys kun piti kahden tunnin jälkeen lähteä pois.

Ja olinpa luvannut lapsille (ja itsellenikin) että mennään kylpälän jälkeen ”ulos syömään”: Holiday Clubin Rakka-ravintola oli niitä, jotka olivat jo auki ja kun se on siinä kylpylän yhteydessä ja kun emme ole aiemmin käyneet, oli sille nyt hyvä mahdollisuus osoittaa osaavuutensa. Ja oltiinhan me kaikki tyytyväisiä pizzoihimme. Ja mökille jälkkärille: suklaaruutuja oli vielä pakkasessa.

Ilta pelaten ja lukien. Niin että se huijattu olo? – Hyvin paljon voiton puolella tänään kelistä huolimatta.

Mökkisunnuntai

Kun mökkielossa on mukana pari pientä, ei ole tyhjiä hetkiä, ei turhia oleiluja. Tekemistä ja touhua on riittänyt koko päiväksi. Mökillä kun on saatava tehdä kaikkea mahdollista.

Aamiaispöydästä melkein hoppu ulos, koska sääkartat näyttivät ukkosmyrskyn saapuvan puolenpäivän aikoihin. Oli ehdittävä ennen sitä ulkoilla. Pakkauduimme autoon ja kohti Kutturaa. Tien alkupäässä on lanssipaikka, jonne parkkeerasimme ja siitä sitten korien ja sieniveitsien kanssa kohti mäntykankaita.

Apsulle oli tärkeää, että mukana oli oma uusi puukko, jonka sai 5-vuotislahjaksi. Viime kesänä Marttiinin tehtaanmyymälästä sen ostin, ja nyt eka kertaa käytössä. Lasten puukko oli hyvä sieniveitsi ja sillä opeteltiin vuolemista (ja varovaista käyttämistä). Kuinka sitä verrattiinkaan mummin, papan ja iskän puukkoihin: ”Mun on hienoin”.

Ja kuten kuvasta näkyy: sieniäkin löydettiin koko korillinen. Kaiken kaikkiaan kymmenen kangastattia tunnin samoilun tuloksena. Mutta pääasia olikin olla metsässä, kulkea ja kokea löytämisen riemu. Toki olisin ilahtunut edes muutamasta herkkutatista.

Kun palauduimme mökille, päätinkin lähteä vielä käväisemään pyörällä Ahopään tienoilla katselemassa josko sieltä jotain löytyisi: ei löytynyt. Mutta metsässä on hyvä pyöräillä, kävellä, olla. Ja kyllähän minun kehoni nykyisin melkein vaatii vähän pyöräilyä melkein joka päivä. 😉 Eikä hetki yksikseenkään tee pahaa.

Tummiakin tummempien ukkospilvien kertyessä tuntureiden ylle katsoin parhaaksi lähteä takaisin mökille, ja isot raskaat vesipisarat alkoivat tipahdella juuri kun käännyin Alahangan risteyksestä kohti mökkiä. En siis kastunut. Sade ja ukkonen olivat jykevät. Sateella mökin katto yleensä ropisee mukavasti, nyt kuulosti melkein hakkaamiselta. Ja ukkonen! Se tuli päälle juuri kun olin nukuttamassa Eevistä päikkäreille. Salamoi ja räiskyi rajusti, lopulta ukkosrintama loittoni ja uni sai tulla.

Eikä kovin montaa sateetonta hetkeä sitten ole ollutkaan: siispä vietimme päivän mökissä. Kokkaillen, syöden, toki saunoen, pelaten (Othello-oppia isältä pojalle), lukien (Apsu luki meille muille äänen Apo Apposta! Ja hyvin lukikin!), tanssien (pienillä kahden hengen tanssitreenit, Eevis hallitsee moshaamisen vaikka hiuksia juuri vielä olekaan 🙂 ), herkutellen ja höpötellen. Olennaista, että koko ajan tehtiin jotain… 🙂