PiNknik! – oi, että!

Pitkästä aikaa (ruoka)ystäviä, pitkästä aikaa lepoa seurassa, pitkästä aikaa naurua isossa porukassa, pitkästä aikaa ilojen ja surujen jakamista… Ruokaystävyys, harrastuneisuus, paistinkääntäjyys, … kesäilta, välittömyys, ei-pönötystä, tavattoman hyvää ruokaa, hienoja makuja, raikkaita viinejä, hyvää musiikkia, huikea miljöö, tärkeitä ihmisiä, aurinkoa, menneiden muistelua, kokemusten jakamista, juttelua… taas hyvää ruokaa… Rotissöörien kymmenes piknik on nautittu!

 

Tällä erää ”Viimeinen ehtoollinen”

Tänä kesänä ei ole kalaaseja meillä, ei rotissöörien kapitulia, ei viinikerhon rapukestejä, ei Syödään yhdessä -tapahtumaa, – aiempien kesien Isot Juhlat ovat nyt menneitä, eikä tälle kesälle sellaisia ole. Osin oman päätöksen vuoksi, osin koronan vuoksi ruokajuhlat ovat pois kesän ruoka- ja juhlakalenterista. (Ruoka)ystävien ja kylän miesten ja naisten tapaamisia ei ole, ei ainakaan mitään joukkotapahtumia. Paitsi että huomenna on Oulun rotissöörien kymmenes piknik! On niin mukava kun on.

Tällä kertaa teema ei ole mikään kansallinen keittiö, eikä teemana myöskään ole kesä-, mökki- tai lempiruoka, vaan toiveena, aikeena ja tarkoituksena on, että jokainen tuo ruoan (alku-, pää- tai jälkiruoan), joka on vaaleanpunainen. Mitäs sinulle tulee ekana mieleen? – Luulenpa että useimmille ensimmäisenä lappa/vispipuuro, berliininmunkit tai joku katkarapuruoka, ainakin minulla tuli, ja olin vähän skeptinen, mitenkä käy menumme. Pelkkiä pinkkejä jälkkäreitä pöydät notkollaan? – Mutta ehei. Vain minä ja yksi toinen koko 40 hengen porukasta olemme lupautuneet tuomaan jälkkäriä. Muilla on mitä jännittävimmältä kuulostavia herkkuja. Kerron huomenna kuvien kera lisää.

Joka tapauksessa minä olen tehnyt tänään 40 annosta vadelmapossetia. Meillä oli sitä tänään jälkkärinäkin. Oli kolmen hengen ”viimeinen ehtoollinen” kuten Tyär yhteistä sapuskaamme nimitti. Esikoinen kun on huomenna kahden viikon kotikotoilun ja etäetätyöskentelyn jälkeen lähdössä takaisin kotiinsa: Helsingin Hakaniemi ja Aalto yliopisto kutsuvat.

Pariviikkoinen on kulunut nopeasti, ja meilläkin on ollut elämää ja ruokaseuraa enemmän kuin koko alkuvuonna. Tyär sai (tietysti) toivoa, mitä tänään olisi menussa, ja niinpä sitten tattirisottoa, mozzarella-salaattia ja liha-kasvisvartaita hiiligrillistä. Vaihteeksi lihaa. On näiden ”juhlaviikkojen” aikana syöty enemmän punaista lihaa kuin aikoihin. Sekä kotona, että ravintolassa.

Vartaissa herkkusieniä, paprikaa ja esikeitettyjä salottisipuleita, sekä black angus -lihaa, jonka itse marinoin. Lisäksi oli vielä maissia. Ja sitten Pehtoorin hiiligrilliin! Onhan se eri kuin kaasulla …

Huomenna vielä ”Suuri Ruoka Päivä”.

Kirjoja, kukkia, kortteja – ja risottoa

Sateen uhkasta huolimatta lähdin kuin lähdinkin kulkemaan sykkelilläni, – hautausmaalla, yhdessä valokuvanäyttelyssä, sitten 15 km kohti Kajaania, ja 15 km takaisin – ihan vaan aikaa taappaakseni ja saadakseni vihdoin Leikolan kirjan loppuun. Vähän työvoitolta se tuntuu, mutta palannen sen arvostelun kanssa vielä lähipäivinä asiaan.

Vielä Ainolan puistoon tarkistamaan joko ruusutarhassa olisi kukinnan aika? Ja kyllä, enemmän kuin puolet ruusulajikkeista ovat jo kukoistavia, kukassa, loisteliainakin.

Vaikka leikkoruusuina tykkään eniten syvänpunaisista ruusuista, niin penkissä tämä Aspirin rose viehättää minua. Sen pastillisen vaaleanpunaiset ja melkein valkoiset kukat ovat jotenkin levollisia, rentoja.

Ja sitten jo Tähtitornin kahvila aukesikin, ihan yhtäaikaa sateen alun kanssa. Joka tapauksessa korttinippuja sinne sain viedä. Mukavahan se!

Tattirisottopäivä.

Kuvassa valkoviini on Allumea – orgaaninen viini Sisiliasta. Se on sataprosenttinen chardonnay, kepeä, tammittamaton, kympin kesäviini, jossa lisäplussana kaunis etiketti. Ei jätä lähtemätöntä vaikutusta, mutta sen verran hyvä, että ostin sitä nyt toisen kerran. Sitä tarvittiin risottoon pari desiä. Sen sijaan kuvassa näkyvä toinen tuote, Soocin ”hämmentävän hyvä” paahdettu kanaliemi, kului isoon risottoannokseen kokonaan. Noita Soocin (ja Puljongin) liemiä ja kastikkeita kyllä tykkään käyttää silloin kun haluan tehdä astetta parempaa, eikä tarvitse itse keitellä liemiä.

Risottoon vielä vähän voita ja oliiviöljyä, arborioriisiä, suolaa ja tatteja, ja meidän pääruoka oli siinä. Huomisellekin jäi lisukkeeksi. Oli hyvää.

Tattikausi on etuajassa, ja niitä on ainakin minun facebook-feedissäni näkynyt ihan hirmuisia määriä. Metsässä en ole niitä nähnyt; enpä tietenkään kun en ole metsässä käynytkään. On tunnustettava, että nämä ovat lähimarketin hevi-tiskistä!

Huippuravintolassa pienellä porukalla

Tiistaiko?

Juhlapäivältä tuntuu! Aamupäivällä suht pitkä pyörälenkki … ihan vaan nälän hankkimiseksi. Ihan kuin sitä ei olisi muutenkin. Mutta any way, tälle päivälle olin jo pitkään haaveillut yhteistä ruokahetkeä ”ulkona”, ravintolassa. Hyvässä ravintolassa, hyvässä seurassa. Ravintola Istanbul Oriental.

Oulun etniset ravintolat -sarjassa olen monta kertaa sivunnut, kehunut, luvannut arvostella ravintola Istanbulin, joka on Oulun keskustassa, niin keskellä kuin vain voi.

Se on yksi niistä meidän kolmesta Oulun parhaasta ravintolasta, jossa mieluusti käymme, – vähintään pari, kolme kertaa vuodessa. Siellä ei käydä ”vain kokeilumielessä”, vaan koska se tiedetään hyväksi, erinomaiseksi. Eikä syynä ole vain se, että se on paistinkääntäjien kilven ansainnut ravintola, vaan se, että se nyt vaan on niin hyväksi todettu, kesät talvet erinomainen. Oikeasti, totta puhuen, enpä ole siellä koskaan pettynyt ruokaan enkä palveluun, ja me olemme sentään käyneet siellä eräänkin kerran. Vuosien, vuosikymmenten, aikana kovin usein.

Olen syönyt siellä jättikatkarapuja, ”Imaami pyörtyi” -munakoisoannoksen vailla vertaa, jopa pässinkiveksiä [ne olivat hyviä – jos tykkäät maksasta, tykkäät näistäkin! Ja hei, ihan kurisioteettina! Missä muualla niitä saat!!], karitsaa ja pihviä, maistellut jälkiruokia, tilannyt pöytään meze-vadin.

Mutta olen hieman tylsä: syön siellä useimmin annoksen nimeltä ”Iskender Kebab”. Minähän en ole kebabia juuri muualla syönyt, ja on vaikea kuvitella, miksi sen muualla söisin. Istanbulissa se on gourmeeta, jos haluan kebabia niin sitten tätä parasta. Mutta on siellä niin listalla niin paljon hyvää muutakin. Ihan kaikkea ei ole testattu, mutta monia… (ks. esim. tästä).

Kuvat kännyllä otettuja, kun en kehdannut (taaskaan, ja varsinkaan läsnäolleiden vuoksi) järkkärin kanssa ryhtyä sähläämään. Tuon tomaattikastikkeen alla on hyvää ”hyvää tekevää lampaanlihaa” kuten J. totesi.

Olimme siellä viiden hengen kriittisen ryhmän kanssa testaamassa ruokaa… Tänään, tiistaina, pikaisesti, emme syöneet pitkän kaavan mukaan, vaan vain pääruoat, useimmille ne Iskenderit, ja jälkkäriksi Aperol spritzit (ja Pehtoorille Irish Coffee). Tiedättekös, mistä erottaa hyvän ja vähemmän hyvän Aperol-drinksun? Appelsiinista! Hyvässä se on mukana, huonossa ei. Tänään oli!

Ja kuinka ollakkaan, me kaikki olimme tyytyväisiä. Ruokaan, Istanbulin uuteen, suojaisaan, tyylikkääseen patioon ja palveluun. Palvelu on siellä – aina – parasta.

Oulun etniset ravintolat eivät kovin paljon (eivät useimmiten) voi leuhkia miljöön tai palvelun autenttisuudella, tyylikkyydellä, mutta Istanbul voisi jos haluaisi. Olen sanonut tämän jo monta kertaa, eikä tämän päiväinen kokemus sitä väitettäni muuta: Istanbul on yksi Oulun kolmesta parhaasta ravintolasta. Kaikki kolme ovat tasavertaisia, niiden jälkeen meidän ranking-listalla on pitkä pudotus nelossijalle. Entäs arvosana minun etnisten ravintoloiden arvostelulistallani? Ehkä 5 – . Miksikö tuo miinus? – Ihan vain, että pääsemme testaamaan vielä kerran!

Ruokakuvauksia

Ensimmäinen kuvauskeikka koronan alun jälkeen! Kortti- ja kuvatoimituksia on sentään ollut, mutta tänään ensimmäinen keikka. Nallikarin Bistro & Bakeryn uusille nettisivuille tarvitaan kuvia, – ja minä sain kutsun niitä ottamaan. Ensimmäinen satsi tänään…

Liki helteisenä iltapäivänä siellä olikin melkoisesti trafiikkia, turisteja leirintä- ja asuntovaunualueelta sekä lomakylän mökkialueelta kulki virvokkeilla, jätskiä hakemassa sekä syömässä. Norskeja on aika paljon, alue kaikkinensa jotensakin loppuun varattu. Pohjolan Riviera, Nallikari, vetää Pohjois-Skandinaviasta väkeä joka kesä, tänä kesänä ehkä tavallistakin enemmän. Myös ruotsalaisia tuntui olevan liikkeellä.

Jännä kontrasti aamupäivän kohteeseen: olin äidin kanssa käymässä lääkärikeskus Mehiläisessä, jossa sielläkin oli aika lailla porukkaa, myös koronatestausta odottavia, ja siellä kyllä pidettiin turvavälejä, maskejakin, hissejä ei pakattu täyteen ja käsidesi tuoksui. Toisenlainen meininki oli bistrossa.

Ja valokuvaajalla hyvä palvelu 😀 . Toimitusjohtaja itse oli kuvausassistenttina ja apuna, eikä ruokatarjonta osalleni jäänyt vain kuvausasteelle, vaan sain mitä mainioimman vuohenjuustosalaatin ja mansikkaleivoksen syödäksenikin! (tämä kuva sitten kännykällä. 😀 )

Innossani olen sitten melkein kuvasaaliin perannut ja käsitellyt. Onpa mukava olla taas valokuvaaja.

 

 

 

Kesälomalla kotikaupungissa

Kuin lahjaksi saatu oli tämän päiväinen kesäinen keli. Säätiedotus oli lupaillut poutaantuvaa vasta illaksi, mutta koko päivä oli sateetonta, ja enimmäkseen ihanan kesäistä, aurinkoista, lämmintä. Jo aamulla.

Sattuipa sellainen harvinainen näky, jollaista ei ikinä ennen: Ämmänväylässä, ihan Raatin kupeessa, siis periaatteessa Oulun keskustassa, uiskenteli saukkoperhe. Ainakin kolme, jollei neljä saukkoa uida lipui rannan läheisyydessä…

Aikani kierreltyäni, vähän kuvailtuanikin, kävin torilla, jossa Hyvärillä torikoju marjoineen auki. Vadelmat, erityisesti ne, todella isoja ja hyvän näköisiä, siispä niistä jälkkäri. Ihan vaan tavallinen, kesäinen rahkaherkku niistä syntyi. Perhepäivällinen tänään laajennettuna versiona kun Tyär ja systeri olivat pöydässä.

Pääruokana oli savusiikaa, uusia perunoita, ja naattiporkkanoita voissa paistettuna. Ja olivatpa ne hyviä fetavaahdon(kin) kanssa. Kasviksia voisi syödä nyt joka päivä. Ihan pääruoaksi vain niitä.

Illansuussa auringon paisteen jatkuessa lähdimme vielä kolmisin (Pehtoori, Tyär and me) pyöräillen Nallikariin. Ja ylläritapaaminen! Tyttären kaima, ”vanha” perhetuttu miehensä kanssa olivat hekin Helsingistä Oulussa käymässä ja tovi istuskeltiin yhdessä, kuulumisia vaihdeltiin. Olipa mukava Merenrannnassa, monien, monien ihmisten keskellä. Auringon porottaessa oli ihan kesälomafiilis.

Jotenkin välilauantai

Kylymä! Mihin on hävinnyt valosta ja ilmanalasta lämpö? Ei pienintäkään aietta/haavetta uintiretkestä Möljällä, Nallikarissa, Hietasaaressa…

Hiljalleen kuljin Pikisaareen, jossa on toista kertaa ”Pikinen poloku” -taidenäyttely. Tilataideteoksia ja ympäristöteoksia, joista kaikkia en edes löytänyt, ja suurinta osaa en ymmärtänyt, ne eivät koskettaneet millään lailla, ja niiden kohdalla ainoa, mitä mietin, että mukava kun tämmöinen poloku kuitenkin on. Miksei tällaisenkin kesäpäivän kävelyllä voisi kulkea, katsella ja miettiä…  Ihan hyvä.

Tässä yksi, joka yksinkertaisuudellaan, ”halpuudellaan”, ympäristöön sopimattomana sekä ärsytti että ilahdutti. Siis teki, mitä taide parhaimmillaan tekee: sai aikaan jonkinlaisen ”läikähdyksen”, sai aikaan hetken pysähtymisen.  Veikko Törmäsen ”Avaus”. Siinä on kuitenkin jokin juju, idea. Avaus ainakin kolmeen suuntaan.

Ja vihdoin torille. En ole tänä kesänä juuri torilla käynyt. Kun ei ole hallia, ei ole tullut ehdoin tahdoin torille lähdettyä. Mutta tänään hain huomista varten perunoita, kanttarelleja ja muuta hyvää. Kalaakin Kuhan kalavaunusta. Enää kolme viikkoa niin on hallin avajaiset (13.8.). Kyllä on hyvä juttu.