Päivä kuin piilossa

Pimeähkö, pilvinen, nyt illalla jo sateinenkin, päivä on ollut hyvä monenlaisten päivitysten tekoon. Ei ole puolta päivää kulunut kulkiessa pitkin poikin pyöräteitä.

Juniorin kanssa pitkä pätkä juttelua, kirje ekstyökaverille ja eri opistojen syksyn kurssitarjontaa katsellen. Pieni aie lähteä salille, mutta aika pieneksi jäi aie – ei ollut siitä toteutujaksi. Ei edes uusia kuvia.

Tämä eiliseltä.

Taulut seinillä

Aamulla Madekoskelle pyöräilessä näytti siltä, että pientareiden kukilla on samanlainen pukukoodi, tai ainakin sovittu väreistä sävy sävyyn.

Itse asiassa aika lailla mun lempparivärejä vaatteisiin, mutta juuri koskaan en osta noiden värisiä vaatteita, koska a) niitä ei kovin usein ole myytävänä, b) en sitten kuitenkaan halua itselleni mitään noin värikästä. Joten ostan taas mustaa, harmaata ja valkoista, joskus sinistä.

Pilvinen, mutta vähän ukkosta enteilevä keli. Kuuntelussa Jouni Rannan (ja Marko Erolan) kirja ”Mieletön vilppi”. Se on vastikään julkaistu kirja, jossa on ”tositarinoita suuresta taidehuijauksesta”. Aiemmassa kirjassaan Jouni Ranta ”kertoi, miten hän myi Suomen täyteen väärennettyjä taideteoksia. Jatko-osa Mieletön vilppi astuu gallerioiden kirkkais­ta valoista alamaailmaan,   – – Äänessä on nyt myös mestariväärentäjä Veli Seppä, joka kertoo, miten peräkärryjen hitsaajasta tuli Schjerfbeck ja Léger ja miten ahneus sai lopulta mielettömät mittasuhteet.”

Kirja on hyvin kirjoitettu, se on kuin dekkari, mutta erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee taide ja taulukauppa. Kulttuurihistoriasta ja taiteesta jotain oppineena ja niistä kiinnostuneena, ja jo lapsuudestani asti taulunäyttelyissä ja myyntinäyttelyissä kulkeneena ja tauluseinäisissä kodeissa eläneenä, juttu kiinnostaa kovasti.

Sekä äiti että isä ostivat meille lapsuuden kotiini tauluja, meillä kävi kotona taulukauppiaita ja kävivätpä vanhemmat yhdessä Särestössä Reidarin luona taulukaupoilla. Ja äiti osti meille kaikille lapsille yhden (Nelimarkan) arvotaulun, joka oli maalattu syntymävuotenamme, ja muuttaessamme kotikotoa  saimme kukin oman taulun mukaamme.

Vuonna 1958 maalatun Lapuan kirkon lisäksi meillä on Pehtoorin kanssa kotimme seinällä muutama muu suomalaisen (nuoremman) taiteilijan maalaus, jotka olemme hankkineet äidin vanhan luottotaulukauppiaan kautta: hän kun tässä vajaa kymmenkunta vuotta sitten soitti ja ilmoitti, että voisi tulla näyttämään muutaman minua ehkä kiinnostavan taulun. Nyt mietin, että olenko minä tullut huijatuksi? 🙂 – En voi väittää, että mikään taidekerääjä tai -harrastaja olisin, mutta taulut ovat kuitenkin vähän liipanneet elämääni, mikä ehkä selittää kirjan kiinnostavuutta. Suosittelen kyllä kuuntelemaan/lukemaan: Mieletön vilppi.

Yhdeksänkymmentä vuotta

Koivistolla 1.7.1930 Aleksanteri ja Elisa Tuulen seitsenlapsisen perheen kuudentena lapsena syntyi äitini. Tänään oli siis aihetta juhlaan.

Ysikymppiset vietettiin veljeni ja perheensä mökillä. Me kolme sisarusta ja melkein kaikki meidän perheenjäsenemme olimme (yhteensä 12) paikalla Iijoen rannalla aurinkoisessa, mutta mukavan vilvoittavan tuulisessa kesäsäässä. Söimme hyvin, kilistelimme samppanjalla, lauloimmekin, nautimme auringosta, me Eeviksen kanssa nautimme jokirannassa oleilusta (olivathan lapselle ohikulkevat veneet ja aallot kummastuksen aihe), vaihdeltiin kuulumisia, höpötyksiä.

90 vuotta!

Kesälomalta tuntuu

  • Mummi, mennäänkö kattomaan sun tomaatteja?

Hienosti valittu tekeminen, jotta heti seuraavaksi voi kysyä pikkusisareltaan, että ”mennäänkö Eevis välillä kattomaan vähän telkkaria…” ja sitten ilmoittaa: ”Mummi, Eevis haluaa kattomaan Pipsa Possua.”  (Ihanko vain Eevis haluaa? 😀 ) Viisivuotiaalla oli selkeästi suunnitelma, miten pääsee välillä viettämään ruutuaikaa… 😉

Pipsaakin katseltiin, mutta sentään enimmäkseen oltiin pihalla. Meillä oli kyllä ensin tapaaminen Toppilan K-Marketin pihalle avatussa Pop-up Vohvelibaarissa. Sinne me kokoonnuimme alkuiltapäivästä pyörinemme eri suunnilta. Vohvelit nautittuamme poljettiin porukalla meidän piazzalle: ”Mummmmiiiii,  kato osaan ajaa yhdellä kädellä!” (ja siinä vaiheessa mummilla pari sydämenlyöntiä jää väliin, ja näkee jo jonotuksen päivystyksen tikkauspisteessä, mutta taas mummi vain turhaan huolehtii…)  Ja ah, edelleen on kesä. Kesään kuuluu – tietysti – vesileikit, saippuakuplat, hippa nurmikolla, pillimehut, mansikat, … ja tomaattien katselu. Totta kai. 😉

Illansuussa sitten jäimme Pehtoorin kanssa kaksistaan. Aika aterialle: salaattia, ja uutuus puolivalmiste grilliruoka ”karamellipossuribsit”. Kaikki Tomi Björckin ravintoloissa (erityisesti Farang) käyneet tietävät tämän ”genren”. Karamellipossu taisi olla juuri ”se juttu”, jolla esim. Farang loi maineensa. Any way, tänään meillä noita. Ja nehän sulivat suussa. Hyvin maustettuja, umpikypsiä, helppoja, – eivät salaatin ja pehmeän maalaisleivän lisäksi kaivanneet mitään muuta. Ei ollut raskas liharuoka, mutta jo grillistä tullut tuoksu … Makunystyröitä hyväiltiin uudella maulla. Hankimme toistekin.

Ja jälkkäriksi, kirjan oheen, pihan lämpöön makumuisto monilta reissuilta: Aperol Spritz, – helteinen Rooma ja Toscana, Kitzbuhelin ja Ligurian patikoiden afterhiket, Faliraki kuuskymppisillä perheen kans … Mitä muistoja! Ja todellakin, juuri nyt kotipihallakin maistuu ihan kaksistaan. Loman tuntu, muistoja… Ja mietinpä jo tämän kesän mahdollista lomamatkaakin. Ehkä sellainen saadaan aikaiseksi. Onko ehdotuksia? Mihin kotimaan kohteeseen kannattaisi suunnata?

Tuulessa kulkien…

Enimmäkseen liikkumista, vastatuuleen, ja vastatuuleen. Ja vastainen Tuuli.

Hirmu kauan kesti ennen kuin sain kaiken tarpeellisen kootuksi, pakatuksi, ladatuksi, siistityksi — ja  sitten pyörän selkään. Minne? – Ei aavistustakaan, mutta lähdin polkemaan  – muka – myötäiseen. Hautuumaan kautta jonnekin. Sitten aika pian alkoi tuntua, että olisikin vastainen. Mutta hitto, minähän en siitä piittaa, onhan pyörässä Eco ja Norm apuina. Eco kaverina Jääliin, kävisinkö treffaamassa anoppia, vai ajaisinko Koiteliin vai palaisinko?

– Kunhan poljin eteenpäin. Vähän sellainen ajatus, että ”Hitto vieköön, sinnillä, – nyt! Eikä mitään rutinoita!”. Ja yks-kaks olin Kiimingissä. Paluumatkalla oli lupa ja ilo piipahtaa White Housessa. Aina vaan se on mukava kohde. Aika vähin tuhlailuin selvisin, itselleni uuden avaimenperän hemmottelulahjakseni ostin (laitan kuvan joku päivä) ja nurkkahuoneeseen pientä somistusta (lupaan kuvia niistäkin, nyt ei jaksa). Suosittelenpa taas kerran tuota ainutlaatuista puotia, se on melkein keskellä ei mitään, se on viehättävä sisustusliike, jossa kirjaimellisesti valloittava palvelu. 😉 Mukava kauppa se on!

Kotimatkalla TAAS vastatuuli. Paljon kilometrejä, onneksi kuuntelussa hyvä kirja, onneksi lämmin, onneksi halu ja tarve liikkua, onneksi tekemättömyys, onneksi kesä.

Sitten äidin asioille (miten niin ysikymppiset jännittää ja aiheuttaa kaikenmoista?!). Olipa luonaan lämmin ja helteinen olo. Helpotusta yritin hänelle järjestää … Ehkäpä onnistumatta, mutta edes yritin. Ja kotiuduttuani olikin jo kuuma, matkalla paljon vastaista tuulta, liikkumista, polkemista… eikä Pehtoori ihmetellyt, kun ilmoitin, että ”Nyt, just nyt ulos”!

– Oli aika ulkoruokinnalle. On lupa ja kannustus ruokailla ravintoloissa, joten mikseipä!!!! Siispä De Gamlas Hem. Olimme siellä tovin liian aikaisin, mutta onneksi oli tuttu vastaanotossa,… pääsimme kuin pääsimmekin  patiolle. Lasilliset kuohuvaa odotellessa keittiön avautumista (klo 16).

Alkuun Toast Skagen – majoneesikastike parempi kuin minulla… paljon parempi, pakko myöntää.. Olisin voinut annoksen ottaa pääruoaksikin, mutta päädyin etanoihin. Valkosipulivoita oli riittävästi!!! Kuin olisimme ulkomailla: terassilta näkymä ortodoksikirkon torniin, kukkaistutuksiin, pöydässä lasillinen, paljon aurinkoa, vähän liikennettä, kaupunkitunnelmaa… Mielessä hetken lepo.

Kotiin palatessa edelleen lämmin, mutta matkalla onnistuimme vastustamaan kiusauksia, monia kuppiloita ja tuttujen baareja… Kotiin oli tänään hyvä ajoissa tulla, ei ole meistä pitkään kulkijoiksi, ei tolkuttomasti matkalla olijoiksi. Ehkä joskus, mutta nyt kotona hyvä. Hyvä oli juhliakin kaksin keskellä kesää! Tuulikin tyyntyi…

Helteinen kaupunki

Mökin maisemista palattua …

–  kaupungissa ilma kosteaa ja kuumaa, pieni ukkoskuurokin illansuussa. Puutarha syvänvihreä, lenkillä asfalttikadut ja sähköpyörä. Kaupassa runsaasti ruokaa, paljon vaihtoehtoja, hyllyt ja tiskit täynnä. Pihalla kahluuallas, – ja siinä pienet.

Tuiranpuiston ja kotipihan alppiruusut kukassa.

Kesä, kesä, …

Tämä kesä jää mieleen kukista. Nimenomaan luonnonkukista. pientareiden pitkistä keltaisista voikukkavöistä, niittyleinikkipelloista, korkeana ojanpenkoilla heiluvista runsaista kullerolaikuista, valkoisista koiranputkipitseistä, ja soita peittävistä tupasvillapelloista. Niitä on niin paljon, kaikkia niitä.  Kesä 2020 on luonnonkukkakesä. Tänään niin kesä muutenkin.

 

 

Mökkielämässä paljon hyvää

Tänään jo aamusta ”vanhalle” (kirjaimellisesti) reitille. Kiilopäältä kohti Ahopäiden tuntureita. Halusin nähdä (ja kuulla ja tuntea) nämä tunturijärvet ja lumiset rannat uudelleen. Kuvassa on paljon luonnonhistoriaa… Kuvaus- ja viesteilytauoista huolimatta emme olleet tunturissa kuin pari tuntia, reipasta taivaltamista tuttua reittiä.

Mökille palattua minulla eilen iltainen puron puhdistus- ja maisemointiprojekti jatkui (sainhan minä ne neljä uppo”tukkia” sieltä rannalle!!). Ohessa saunan lämmitystä, leppoilua, oravan touhujen tarkkailua.

Tänään oli korkea aika tehdä ruoalle oikeaa jälkkäriä. Ja vielä korkeampi aika kutsua ”Lähes naapuri” Hangasojan yläjuoksulta lettukahveille. Siinäpä se iltapäivän loppu vierähti, – kuin olisimme tuttuja vuosikymmenten ajalta. Ehkä se on Lappi, ehkä elämäntilanne, ehkä kokemukset, – joka tapauksessa tällä toisella tapaamiskerralla olimme samalla ”levelillä” hyvin pian.  Patikkareittivinkit, korvasieniapajat, ikääntyvät vanhemmat, sääskikarkotteet, ruoka, liikenne, mökkiprojektit- ja naapurit, menneet ja tulevat elämät…

Letutkin hyviä, kermavaahto, hillat ja kaupan kastike: suolainen-karamelli (Macu) olivat niiden kanssa lyömätön yhdistelmä. Toki saimme aamupäivällä kulutetut kalorit takaisin, ja näin hyvän, helpon mökkitarjottavan nautittavaksi.

Mökkielo on hyväksi monin tavoin.

Ivalon reissu

Mökkipihassa on vielä lämmin ja kasvoja hivelee leppeä tuuli, joka pitää ne ne pienet itikat, joita eilinen helle toi, poissa iholta. Suojaisessa paikassa istuskellessa, juurikaan liikkumatta, pienet sääsket, eivät vielä kovinkaan vihaiset, käyvät niskaan ja nilkkoihin.

~~~~~~~~~~

Yksi koronan ikävä vaikutus minulle on ollut hieronnan puuttuminen. Vaikka talven kuljin tunnollisesti salilla pari kertaa viikossa, eikä näyttöpäätehommia ollut likikään, läheskään sellaisia tuntimääriä kuin aiemmin, oli hartiaseutuni yhtä kireää, kipuilevaa mössöä ja olkapää vihoitteli rapautumista. Saariselän tunturihotelli, jossa on ollut minulle ehdottomasti paras hieronpalvelu, ei ole vielä auki, mutta ko. yrittäjä ottaa vastaan myös Ivalossa, joten hankkiuduin sinne. Kyllä 30 kilometriä kannatti matkata. Oi, että. Nyt taas kelpaa pyöräillä.

Ivalon reissulle kasasin sitten muitakin asioita: mökkikaappien konmarituksen seurauksena oli kertynyt pari kassillista Esikoisen ja Juniorin vanhoja toppa- ja fleecekamppeita, samoin minun vanhoja, kulahtaneita, väljiä verkka-, collage-, kesä- yms. kamppeita. Siispä kierrätykseen. Matkalla kierrätyspisteeseen muutenkin ruuhkaisen Ivalon keskustan katukuvassa ainakin parinkymmenen poron pikku tokka kulki omaan, kaikesta piittaamattomaan tapaansa tien yli. Elinkeinotalolta tulivat…

Sitten vielä kuvapankkia varten muutama ennen kuvaamaton kohde, mm. Ivalon ortodoksinen kirkko (Ivalon ortodoksinen pyhän esipaimen Nikolaoksen kirkko). Olisipa ollut auki, ei ollut.

Kylän raitilla käveleskelin, mansikkakioskilta hain paitsi mansikoita myös huippuhyviä siikli-perunoita. Ja paluumatkalla lentokentäntien risteyksestä poimin vielä tuoreet kullerot mökkimaljakkoon.

   [Vilkas Ivalontie]

Kiitollisena että korona-tilanne Suomessa on nyt näin hyvässä vaiheessa. On mahdollisuus liikkua, tehdä ostoksia, päästä hierojalle, nähdä elämänmenoa, – olla mökillä.

Juhannuksen lopulla

Lapin helle on hellinyt. Suvisunnuntain aamu yöttömän, mutta ei unettoman, yön jälkeen oli lämmin!

Moni (turisti) tulee Lappiin tähän aikaan vuodesta – juuri tänään on muuten vuoden pisin päivä – ihailemaan yötöntä yötä. Meille yö ei ollut yötön, eikä uneton, mikä on sekin Lapin ansiota. Eilinen patikka toi levon ja unen. Lapin luonnosta on kiittäminen monesta…

Kun jo aamulla oli selvää, että päivästä tulee lämmin, päätimme, että on pyöräilypäivä, ei metsänsiimeksessä  tai kurujen pohjillasamoilua, saatikka mökissä tai mökkipihassa kuljailua. Siispä ulos ja ylös!

Startti tavan mukaisesti puolikymmeneltä, ja sitten polkien kohti Kaunispäätä! Siellä on Huippu-kahvila avattu, joten tavoitteena oli polkea sinne lounaskahville ajatuksella  ”kannata paikallista yrittäjää”. Mehän olemme täällä melkein paikallisia, joten ei muuta kuin kohti tunturin huippua. 😉  Jotta homma ei olisi käynyt turhan helpoksi ja jotta tulisi nautittua luonnosta, teimme pienen mutkan: saimme 10 kilometrin matkasta 15 kilometriä. Ja kyllä minun on todettava, että viimeisten kilometrien pätkillä, juuri ennen Kaunispään huippua, meni pyörän taluttamiseksi: ei vaan jaksa tiukkoja nousuja. Mutta liikkumista se taluttelukin on!

Huipulla lohileivät takuuvarmasti hyviä. Ja sitten alas. Minusta alaspäin meno on melkein aina vaikeampaa, vaarallisempaa, vaativampaa kuin ylös taapertaminen. Niinpä Pehtoori oli paljon ennen minua Saariselän keskustassa. Siitä sitten tasatahtia kohti mökkiä. Muutamissa nousuissa kaipasin kovasti sähköavusteista sykkeliäni, mutta mökkipihassa helteisen, hyvän lenkin jälkeen oli vähän sankari olo: jaksoinhan minäkin… 25 km, josta melkein puolet nousua. Olkoonkin, että talutin välillä. … 😉 Mutta olennaista on liike, eikös? 🙂

Iltapäivällä sellainen harvinainen juttu, että ihan otin aurinkoa mökkiterassilla. Lämpömittari näytti lähes +30 C, ei itikoita, ei tekemistä, hyvä pod cast  – ihan vaan olin. Niin hyvä.

Saunan lämmitin (melkein vain tuoksun takia 😉 ) ja sitten taas syötiin. Mökkielossa syöminen on ”Tärkeä Asia” kuten Nalle Puh sanoisi. Meillekin se on tärkeä asia. Tänään menussa oma poimimia korvasieniä, poronfilettä ja uusia perunoita. Menetteli. 😀

Haaste, joka muuttui matkalla

”Rannaton erämaa asuinmaana, Pyhät Nattaset pohjoisen äärillä, sininen taivas kattona. On Sompiossa aavaa ja jänkää. Mutta on myös iänkaikkista korpea. Rimpiset aapamaat antavat kulkijalle kumminkin uutta väkeä ja voimaa.”
                              Samuli Paulaharju teoksessaan Sompio, 1939.

Paulaharju oli oikeassa ”Pyhät Nattaset … antavat väkeä ja voimaa”. Voimaa sieltä sain. Paulaharju ei liene kulkenut samoja polkuja, tai polkujen aihioita, kun me tänään, koska ei mainitse siitä kivirakkojen määrästä, ei kevättulvaisista kurujen pohjista, ei louhikoista. Tai ehkä ne eivät erätaipaleiden kulkijalle olleetkaan mitään mainitsemisen arvoisia. Minulle ne olivat, ne opettivat, panivat miettimään, harkitsemaan….

[Polku on osa Ruijan reittiä – 1800-luvun lopulla Etelä-Lapista Jäämeren rannalle kulkeneiden (osin myöhempiä kveenejä)
taival kohti parempaa elämää ja elantoa… Reitillä paljon näitä kivipaasitolppia.]

Nattastunturit ovat Saariselän ja Koilliskairan kulkijoille ”aina” näkyvissä. Ne ovat meillä takkaluukussa, ne ovat tarinoissa ja tauluissa, patikoiden ja päiväretkien kohteita, ikiaikaisen Ruijan polun kupeessa… Niistä on kirjoitettu, niitä on kuvattu. Olemme kavunneet aika usein Pyhä-Nattaselle, ja olen siitä sanonut, että se on minulle melkein sakraalinen paikka, pyhä paikka, tärkeä paikka. Ja usein on puhuttu, aiottu, että kiipeämme naapuritunturille: Terävä-Nattanen on Nattasista korkein (554 mpy), ja toinen niistä, jotka näkyvät Kaunispäältä etelään.

Eilen illalla tämän päivän patikkaareissua suunnitellessa ehdottelin, että josko nyt, joko nyt vihdoin, nyt kun vielä jaksamme…  Puolikymmeneltä lähdimme mökkpihasta, tunti kului ennen kuin Vuotson kautta Sompiojärventietä olimme ajelleet reitin alkupisteeseen Sompiojärven rannalle. Ja siitä se lähti. Metsään, kohti Nattasten tuntureita, – ehkä – kohti Terävä-Nattasen huippua. Ja kyllä, kyllä minä vielä tuossa vaiheessa näin itseni tunturin laella  katselemassa 360-astetta kaikkialle ympärillä, pyytämässä Pehtooria ottamaan kuvan ”minä jaksoin kuin jaksoinkin huipulle” -tyyliin. Että vielä jaksaisin ja ehtisin tämänkin elämässäni tehdä ja kokea…

[kuvassa korkeusero ja rakka eivät näy 🙁 ]

Ensimmäisen tunnin aikana saimme kuljetuksi pikkuisen reilun kaksi kilometriä. Kaksi kilometriä tunnissa!!! Eikä siinä ollut edes nousua. Hiljalleen Terävä-Nattasen valloittajan egoni alkoi murentua. Siinä jokaista askelta miettiessä, eteen katsoessa, varovasti askeltaessa, hiljalleen edetessä mietin, että niinhän se olikin… ”ei aina se määränpää, vaan matkalla olo”.

Eihän minun ole mikään pakko sinne huipulle jaksaa, enhän ole sitä kenellekään velkaa, haasteita voi olla, mutta aina ne eivät ole voitettavissa, pakkoko minun on? Vain minä itse olen taas tämänkin keksinyt; Terävä-Nattasen huiputtamisen puuttuminen kokemuksistani/ehtimisistäni ei ehkä sittenkään ole edes omanarvontunnon kannalta kauhean iso juttu. Voisinkohan myöntää, että minä en vaan jaksa tai ettei se ainakaan ole turvallista? – Olisiko jopa ihan viisasta myöntää heikkoutensa? Myöntää, ettei minusta ole tähän(kään).

Askel kerrallaan (niitä tuli melkein 27 000) olin huolellisempi, rauhallisempi, vanhempi, itsellenikin helpompi.

Terävä-Nattasen juurella (1,5 km huipulta) on nuotiopaikka, jossa lopulta lounastimme. Kahvia, näkkäriä, suolaista, pullaa, paljon nestettä ja pientä huilausta ja ihan yhtä mieltä, että ei mitään tarvetta kavuta huipulle. Ylös olisi ehkä jaksettukin, mutta miten alas? Kivirakkaa laskeutuminen on vaarallistakin. Ja miten sitten vielä jaksettaisiin paluumatka? Tämä reitti kun ei ollut vain tepastelua – väsymys, huolimattomuus voi koitua kompuroinniksi, ja miten pääset pois nyrjähtäneen nilkan kanssa?

Siis. Reitti on ehdottomasti huikean kokemuksen väärti, mutta jalkaan kunnon, varrelliset vaelluskengät, juotavaa, aikaa, tarkkaa askeltamista … Ja toive sääskettömästä ja paarmattomasta kelistä niin kuin meillä oli tänään. Itikoiden huitominen ei edesauttaisi turvallista etenemistä. Aurinkoinen, sopivan lämmin (+ 18 – 20 C) sää kannattaa laittaa listalle. 🙂

 

Ja olisipa ollut edes yksi vaellus- tai kävelysauva mukana, olisi auttanut varsinkin tulvapaikkoja ja puroja ylittäessä. Oli vähän hataraa välillä ilman sellaista. Kuvassa se helpoin niistä kolmesta ylityksestä.

Viiden tunnin taivalluksen (melkein 14 km) jälkeen oltiin takaisin Sompiojärven rannassa. Niin hyvä olo. Niin hyvä ilma. Niin hyvä palata mökille. Ja hirmuinen nälkä!

Mökkiterassilla. Tyven, lämmin. Hyvää ruokaa, ansaitut skumpat, terve väsy, levätyt ajatukset. Tämä juhannuspäivä on ollut hyvä.

Juhannusaatto Hangasojan huomassa

Juhannusaatto 2020.

Vuotuisjuhlat, ruokajuhlat, vuotuiset ruokajuhlat ovat minulle tärkeitä monin tavoin. Minulle ruokafriikille, ruoalla juhlistajalle, ruoalla rakastajalle, perhejuhlien viettäjälle, juhlista tykkääjälle …

Tänä juhannuksena juhlaa vietämme kaksistaan …

Jotta vähintäänkin kelvollisen menun saimme aikaiseksi oli aamulla ajeltava käväisemään Ivalon hyvin varustellussa K-marketissa sekä paikallisella ”torilla” = kioski päätien sivussa. Ja kaiken haluamamme saimme: nieriä, uudet perunat, mansikat, sipulinippu, pinaattia, tilliä.

Ei ollut Ivalon raitilla ruuhkaa, ei kaupassakaan juuri ketään. Sen verran ihmiseloa, että mökille palatessa muistimme sentään kädet pestä. Siitäkö on tänä keväänä tullut joku mittari? – Mittari kansalaistottelevaisuudelle, koronan pelolle, yhteisvastuulle, opitulle käyttäytymiselle, tavalle?  – Ehkä niin.

Pehtoori lähti metsään (palasi pienen korvasienisaaliin kanssa) ja minä jäin tekemään juhannussiivousta. Moneen edelliseen vuoteen verrattuna voisin luennehtia moista tämänpäiväistä puuhastaelua pintaraapaisuksi. Mutta siivottu on, mökissä tuoksuu puhdas.

Sitten jatkamaan pihapuuhia; viileässä(kin) säässä pienehkö raivailu ja touhu tekee hyvää: kropalle ja metsänreunalle tekee hyvää, siistiä tuli sekä ulkona että sisällä.

Juhannusaattoon kuuluu sauna ja vihta. Meillä on täällä jemmassa ollut jo talvella ostettu eukalyptys-vihta! Niin epäisänmaallista, epäsuomalaiskansallista, mutta kun kerran oli ostettu… Eihän se – tietenkään – koivulle tuoksunut, eikä tuntunut, mutta ihan kelpo vihtomisväline oli tuo. Pehmeä, erikoisen tuoksuinen, mutta oli se vihta. Edes sellainen. Sopi tämän juhannuksen teemaan oikein hyvin. Erilainen. Kelvollinen.

Ruoan äärellä viihdyimme, – niinkuin toki juhannuksena(kin) kuuluu, teimme suunnitelmia huomiselle kunnon patikalle, ehkä lähdemme, ehkä emme. Sehän tässä elämänvaiheessa on hyväksi: voi mennä tai olla menemättä.

Lapin helteessä ihan oma triathlon :)

Triathlon on uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistelmälaji. Lajiin kuuluu eripituisia matkoja: täysmatkaan kuuluu 3,8 kilometriä uintia ja 180 kilometriä pyöräilyä sekä maratonjuoksu.

–  Wikipedia

Tuo on virallinen triatholonin määritelmä. 😉

Meillä tänään ihan oma kolmilaji-päivä, ihan omilla säännöillä ja suoritustavoilla, mikä tarkoitti seuraavaa: kaksi tuntia patikointia Tankavaarassa, tunti pyöräilyä Saariselän Laanilassa ja 10 sekuntia pulahdusta mökkipurossa (suoraan saunasta).

Lappia on tänään helle hellinyt. Jo aamulla purolla oli lämmin, leppeä tuuli mökkiterassilla siten, että harkitsin aamukahvia portailla… Lähdimme (Pehtoorin johdattamana) ensimmäiselle rastille kohti Tankavaaraa. Niin tuttuja polkuja, joita oli uusittukin ja joilla on  paljon muistoja, monien kanssa … Tänään emme tavanneet ketään, kunhan tepastelimme aika topakasti, huipulla tauottelua, kahvia ja kuvia. Sekä ylös että alas kulkiessa totesimme talven lumikuorman ja kevään myrskyjen tehneen tuhojaan. Rinteillä kaatuneita puita, polkujen yli runkoja ja kaikenmoista roskaa ja risua pitkin matkaa… Luonto on taas näyttänyt voimansa. Mutta hyvä oli kulkijan kulkea. Kävi mielessä, että tämä maisema on meidän juhannuskallio tai siis juhannustunturi, … niin usein täällä on viimeisen vuosikymmenen aikana juuri näinä päivinä käyty…

Paluumatkalla mökille Pehtoori pysäytti – liki pyytämättä tai tiukasti mainitsematta  😉 – sillä kohtaa, jossa oli ojanpenkalla tuoreita kulleroita. Nyt on mökkipirtin ikkunalla tuoreet kukat. Kovasti niistä pidän. Mikähän siinä että keltaisten kukkien ”välttelijälle” kullerot ovat kovin läheisiä, tärkeitä.

Mökillä kevyttä kenttälounasta (ruisleipää ei voita mikään!) ja sitten vielä tunturiin: pyörät esille ja polkemaan. After hike -piipahdus Savottakahvilassa, jossa oli sekä kullankaivajia että turisteja (jee!! Lappi elpyy!). Ja sitten möksälle saunan lämmitykseen. Helteisellä pihalla ja lähimetsässä kulkiessa saunaa odotellessa…

Samalla sapuskaa… ei niin monenlaista, mutta paljon ja hyvää. Oulun Torin lihamestarilta tuotua tender-filettä, voi-sokerissa kypsytettyä sipulia, home-made aromivoita ja runsasta salaattia. Meille triathlonisteille mitä mainiointa ruokaa! Auringossa, mökkipihalla. En reklamoi. 😉

Valossa ja liikkeessä

Liikkumisen iloa, uuden kokemista Lapin kesässä, luonnon määrätessä tahdin.

Kunhan eilinen korvasienisato saatiin ryöpätyksi ja pakkaseen, tontin tuulenkaadot pilkotuksi ja muuta ”mökin- ja pihanhoidollisia arkihommia” tehdyksi, olimme valmiita lähtemään tunturiin. Tai siis ensin kylille etsimään, josko jostain löytyisi jokin avoinna oleva vuokraamo, josta saisimme e-fatbiket. Toiveena ja tavoitteena tehdä retki tavallista pidemmälle ja korkeammelle kuin patikoiden ja omilla pyörillä jaksaisimme yhtenä päivänä kulkea.

Kyllä oli Saariselän keskusta tyhjä. Aavemaisen autio. Vieläkin. Ei avoimia hotelleja, ravintoloita, putiikkeja, eikä vuokraamoja,  paitsi että… kun olimme kuikuilemassa Lapland Safariksen oven takana ja lukemassa tiedotetta, ovi aukeni ja sporttinen nuori nainen ilmoitti, että ”olemme aina auki, kun tulee asiakkaita”. Saimme molemmille vuokrapyörät. Pehtoori vuokrasi sellaisen Juniorin kanssa jo viime elokuussa, mutta minulle aiemmin kokematon juttu. Fatbikellä olen ollut tunturissa, mutta tänään eka kertaa sähköavusteinen pyörä, joka oli kyllä ihan turbo mun omaan kaupunki-kevyt-sähköpyörääni verrattuna. Mutta turbo oli reittikin!

Noususumma tänään oli kahden tunturin huiputus, ja nimenomaan nousuissa latupohja ja /tai moottorikelkkaereitti kivinen, nyrkin kokoisia murikoita ja sulamisvesien ruoppaamia pieniä ”ojia”, – onneksi oli fatbike ja apuja. Ei ehkä paras reitti (liki 30 km yhteensä), mutta kuten reittiopppaassa lukee:

”Nauti maisemista ja ota valokuvia; Palopäältä aukeaa kaikkiin ilmansuuntiin tuntureita silmänkantamattomiin. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä idän suunnassa Venäjän tuntureille saakka. Lännessä siintää puolestaan Hammastunturin erämaa.”

Huipulla olikin jo hyvä, sileä reitti ja kaunista: tällä kertaa minäkin pääsin polkien Palopään laelle (419 mpy), edellisellä kerralla tuskainen talutus! Vaikka kyllähän tuollaisella möhkälepyörällä on myös haasteensa kulkea, olkoonkin, että kuntoni on nyt jotain ihan muuta kuin kolme vuotta sitten.

Ja kuten näkyy taustalla mm. Iisakkipään pohjoisrinteet vielä lumilaikkuisena. Tunturissa oli jotain +15 – 20 C ja aurinkoa. Siis ihan ideaalikeli kulkea.

Palauduttua kylille kävimme kuin kävimmekin kaupassa, vaikka olimme muka tuoneet ”kaiken” mukanamme. Ja meillä oli sitä paitsi täällä mökillä sekä kuivamuonaa että pakkasessa herkkuja, jotka olimme jo tammikuussa ladanneet tänne odottamaan pääsiäisviikkoa ja ystäviä saapuviksi. Silloin eivät ystävät emmekä me saapuneet. Näistä hamstrauksista huolimatta tänään oli ”pakko” käydä Kuukkelin (heikosti varustettuja) hyllyjä tsekkaamassa. Kalan ja uusien perunoiden, mansikoiden ja juhannusjuuston perässä olimme, mutta aika vähin jäivät toteutuneet toiveet… Kalaa sentään, ja tulipahan illansuusssa mökkiterassilla, Pehtoorin grillattua ja minun kokattua lisukkeita, todettua, että eipä oikeastaan haittaa, etteivät ravintolat täällä vielä ole auki (osa aukeaa juhannuksena): hyvin söimme mökkipatiollakin.

Mutta kyllä taas kerran, varsinkin tässä maailman tilanteessa, voin suositella: Lappiin kannattaa tulla, oppia siitä, nauttia siitä, elää sen rytmissä, sen valossa ja luonnossa. Antaa luonnon tehdä hyvää.

Kulleroiden ja korvasienten aikaan

Huomenta.

Valoa tulvi mökin kamariinkin niin, ettei kuuden jälkeen enää voinut nukkua, vaikka olisi kyllä vielä unta suonut saavansa. Sälekaihtimet, verhot eivät auta, sillä valoa tuntuu olevan kaikkialla, koko ajan. Valo on lempeää, kovaa, kirkasta, lämmintä, kylmää, paljastavaa, lohduttavaa, pehmeää. On Lapin kesä, on yöttömän yön aika.

Sääennuste lupasi pilvistä ja + 9 C. Koko päivän on paistanut, aamulla pihatöihin mennessä oli kylmä (+ 5 C), mutta yhteentoista mennessä kerrospukeutumisesta oli vain rippeet jäljellä. Ennätysluminen talvi (120 cm näillä tienoin), lumen paino ja kevättulvat ovat tehneet Hangasojan mökkipihoilla tuhojaan, jättäneet jälkiään. Meidän pihapiirissä ei mitään särkynyttä, vain muutama kuutio viime kesän hiekkaprojektini  maansiirroista on siirtynyt paikasta A paikkaan B, mutta roskaa, tuulenkaatoja, oksia, risuja mökkitontti ihan täynnä. Hyötyliikuntaa niitä siivotessa monta tuntia. Samalla ”pihasisustusta”, kalusteet liiteristä, metsästä oksia etc. koristeeksi, haravointia ja sen sellaista. Ei sääskiä, ei paarmoja, ei tuulta, ei sadetta. Kovin hiljaista, ei juuri linnutkaan laula, järripeipon narina jostain kaukaa…. Hyvälle tuntuu.

Puolelta päivin oli risuroskasta sytytettävä jo notski, ei muuten, mutta oli kova nälkä. Makkaranpaiston ja pienen auringossa istuskelun, ruokalevon, jälkeen lähdimme metsään: olihan se korvasienitilanne käytävä tarkistamassa. Vanhat maastopyörät liiteristä esiin, ja niillä kohti latupohjaa/metsäreittiä ja siitä sitten kävellen toisen vakiopaikkamme tienoille, tunturinkupeeseen, josta löytyi kuin löytyikin reilussa tunnissa muutama litra sieniä. Juhannuksen juhlaruoka on nyt turvattu. 😉  Loppuviikosta käydään toistamiseen toivottavasti kartuttamassa saalista.

Metsässä oli tavattoman kuivaa, maa ritisi jalkojen alla, mikä tuntui vähän oudolle, kun viime viikot on nähnyt uutiskuvia tulvivasta Lapista ja vetisistä metsistä. Toki meidän purossakin on vesi korkealla, ja olihan se saunasta sinne sitten pulahdettava. Poikkeuksellisen lämmintä (+ 9 C) oli vesi.

Onneksi meillä on edes pieni tunturipuro tässä mökin pihapiirissä. Merenrannallahan minä mieluusti mökkeilisin, joki ja järvikin olisivat ihania, mutta onneksi on edes tunturipuro. Onneksi on mökki. Paljon hyvää on…

Puronrannassa on hillakin jo kukassa. Kaunis iltavalo kimmeltää kirkkaan puroveden pinnalla.

Vihdoin vai viimein

Vihdoin. Vai viimein? – Onko niillä joku ero. Sitä mietittiin matkalla. Kielitoimiston sanakirjan mukaan ne ovat synonyymejä. Mutta meistä eivät ihan: ”vihdoin” on enemmän tunnetila kuin ”viimein”. Vihdoin on jonkun kauan odotetun, ajan kulumisen seurauksena saavutettu juttu. Viimein taas on enemmän joidenkin tapahtuneiden asioiden ketjussa oleva ”piste”, se on enemmän ”asia” kuin ”tunne”.

Nyt viimein! Viimein, puolen vuoden jälkeen, mökillä. Sen jälkeen kun vuonna 2006 mökistä tuli meidän oma, ei minulla ole ollut melkein puolen vuoden Hangasoja-vajetta. Tammikuun jälkeen en ole käynyt, Pehtoori piipahti helmi-maaliskuun vaihteessa, mutta minä olen ollut kotona, kotona koko ajan.

Pääsimme tien päälle vasta iltapäivän puolella, – äidin poliklinikkakäynti on siirtynyt ja siirtynyt, mutta tänään vihdoin. Ja sen jälkeen sitten: ilolla jätin kodin, ei mitään syytä olla lähtemättä mökille ja istahdin autoon, poikkeuksellisesti Pehtoorilla ensin ajohuki, jotta minä sain seurata netistä väitöstilaisuutta, sekin omalla tavallaan historiallinen.

Oulu – Kemi välillä edelleen paljon tietöitä, hidasteita, pysäytyksiä – palatessa mennäänkin taas Ranuan kautta. Koko matkan, ihan ”ylös asti” oli paljon liikennettä. Vastaatulevia rekkoja oli kymmeniä, jollei satoja: malmirekkoja, tankkiautoja, tukkikuormia, K-kaupan kuorkkureita, virolaisia pressurekkoja, erityispitkiä rekkoja.  Sitten tavallisesti tavallista henkilöautoliikennettä, yksi ruotsalainien tientukko Audi (ainoa ulkomaalainen ha) ja yksi poro. Helteestä lämpötila laski välillä puoleen (25 > 12 C) ja Sodankylän tienoon sateen jälkeen taas vähän lämpimämpää… Hiljalleen erkaannuin Oulusta, kohti mökin hyvää tekevää erakoitumista ukkelin kanssa.

Ja nyt (klo 22) niin kaunis, valoisa, aurinkoinen pohjoisen ilta. Purossa on paljon vettä, koivuissa vähän, pieniä lehtiä, lumilaikkuja vain syvällä metsässä.

Myöhäinen matkanteko sai aikaan sen, että pysähdyimme Rovaniemelle syömään. Paikaksi valikoitui Roka Street Bistro (Ainonkadulla): mukava, rento, pieni ravintola, jossa bistro ja street food -ruokaa. Tämän päiväisen perusteella voimme suositella. (huomenna ehkä kuvia… kunhan saan taas yhteydet ongelmittomiksi).

Nyt on jo joulukoristeet, kynttilät ja talvikamppeet kätketty kaappeihin, ja hiljalleen mökkia tehty kesämökin tuntoiseksi. Kohti mökkiviikon iloja ja lepoja, viimeinkin!

Kesäpihalla

Hellepäivä.

Aamuvarhain liki vimmattua pyöräilyä pari tuntia. Sitten valmistelua, varustelua, pakkaamista, huoltoa suuntaan jos toiseenkin, kimpassa puutarhan ”alasajoa”, sunnuntaisafkan tekoa, päätös lopetttaa nettiuutisten lukeminen ainakin viikoksi, vakavaan harkintaan myös FB-karenssi …

Ja iltapäivällä pihaelämää, mm. tällaisissa puuhissa. Nämä jatkukoon!

Oikea kesäpäivä

 

Pihalla on tyven, on kesäilta.

Tuntuu, että hankala kevät on vihdoin vaihtumassa oikeaksi kesäksi, elämä tasaantumassa, valo ja lämpö tekevät hyvää.

Jo aamu näyttäytyi aurinkoisena, oli merkillisesti loman tuntu. Vaikka eihän nykyisin ole mitään lomaa, ei töitä, ei vapaata, noh, yhden ja toisenkin sortin velvoitteita kuitenkin, mutta tänään tuntui siltä kuin olisin lomalla, ansaitulla lomalla. Ja sehän on hyvä tunne.

Lomallahan lähdetään reissuun, ja sinnehän minäkin tänään. Nyt vihdoin Haukiputaan Inkonnokalle. Onhan sinne ollut tässä jo vuoden verran aie ja yritys mennä, – ja tänään sitten onnistui.

Hieno hiekkaranta, jossa rantakivelle istahdin matkakahville. Joku luontokuvaaja hankkiutui juttusille, vertailtiin kameroita, kuvauskohteita, moitittiin tiettyjä objektiiveja ja hän sitten tuli kertoneeksi, että uimarannan pohjoispäässä on hylje santapakalla, näytti kuvankin, kertoi, että kahlaamalla pääsee liki. Olihan se sitten lähdettävä katsomaan. Ei mikään ”norppa-live” vaan kuollut hylje siellä lepäili. Kuvasin, en tähän viitsi moisesta laittaa otosta, sillä aika lohduton oli. Mutta kuinka oli mukava kahlailla, katsella, kuvailla. Kesä. Loma.

Suomen suvessa…

Mennen tullen mukavia näkymiä, ei juuri ajatuksia, hyvä kirja, leppeä kesätuuli, aurinkoa, liikkumisen iloa. Niistä on kesäpäivä tehty.

Ystävät ovat hyväksi

On tälle muutaman kuukauden ajan ollut tarve ja aie, toive ja toteutumaton haave. Ollu toive nähdä, mutta vasta tänään…

Jo valmistelu tuotti iloa ihan mahdottomasti. Suunnittelu, järjestely, vähän siivoilukin, kokkailu, marinointi ja misat. Oonhan moista jo kaivannut.

Saimme ystävät pihallemme, ja Festaamme turvavälien päähän ruokapöytään, olisimmepa mieluusti halanneetkin, mutta onnistuimme vuosikymmenien ystävävyyden jälkeen saamaan ”tuntuman” ilman rutistuksia.

Kuinka hyvä onkaan saada kuuntelua, naurua, kommunikointia, vertaistukea, ymmärrystä, tuoda iloa, makua, yhteistä oloa, muistoja… Olla vain, ymmärtää sanoitta.

Kyllä minä olisin itseeni paljon tyytyväisempi, jos ottaisin taas kuvia kuten ennenkin. Olisi kuvallista kerrontaa tänne blogiinkin. Mutta jos kerron, että meillä oli aurinkoa, aikaa, juhlatunnelmaa. Hugot, focacciaa, parsarisottoa (huom. kotimaisesta parsasta), karitsan kyljyksiä grillistä, vuohenjuustosalaattia, paistettuja nauriita.. ja jälkkäriksi juustoa ja vadelmapossetia keksilajitelman kanssa……

Paljon elämää ja mietteitä elämästä 60 v. ja sen jälkeen, juttuja lapsenlapsista, elämästä ja siitä, miten se tulisi hanskata. Taas muistoja, kokemuksia. Todetuksi tuli, että ei elämää voi hallita. Ei voi. Ja taas naurua.

Olennaista on ystävyys.

Aamusta iltaan …

Uni loppui jo varhain, mikä oli tänään oikein hyvä asia, koskapa oli oltavakin ajoissa liikkeellä: kampaaja kahdeksalta. Minun, jo liki pari vuosikymmentä ollut luottokampaajani on koronan, iän ja vakavan perussairautensa vuoksi ollut tämän vuoden pois saksimisten ääreltä, joten minulla on uusi luottokampaaja, joka toki on vuosien varrella satunnaisesti hiuksiani leikannut. Hän(kin) on aamuihminen, mikä on minusta erinomaista: pääsen hiusteni kanssa ajoissa saksittavaksi. Ehdinpä matkalla vielä ajella Möljän kautta: Ilokivillä, tyvenessä rannassa leikin puhelimella ja sovelluksella (Tiny Planet):

Ensin panoraama, ja sitten siitä pallo…

Kampaajalta mm. vaatekaupan kautta äidin luo: kolme kuukautta Caritaksen ovet ovat olleet suljettuina, mutta tänään sitten… Ysikymppisiään odottava äiti halusi garderobiaan täydennettäväksi, ja onnistuinpas jotain asian eteen tekemään.

Iltapäivän lopulla kotiin palatessa totesimme Pehtoorin kanssa liki yhteen ääneen, että tänään on aika ensimmäiselle ravintolakäynnille pitkään aikaan. Siispä polkaisimme Nallikariin, jota on uusittu, pesty ja puleerattu. Oli ilo käydä siellä. Oli ilo syödä. Katkarapu Skagen vohvelilla. Se oli hyvää. Semminkin kun annokseen kuuluvat tomaatit olivat hyviä. Ravintolassa käyntiäkin osaa taas arvostaa ihan erilailla kuin jokunen kuukausi sitten…

Alkuillan ohjelmassa huomisen ruokavieraiden kestitsemistä valmistelessa olen kuunnellut Teamsista ”Kastikekurssi vol. kakkosta”. Hyvä kurssi. Paistinkääntäjyys etänäkin on opiksi ja iloksi. Nyt siirryn Yle Areenan ja kutimen äärelle: Antti Holma is back! Oopperan maailmaan!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Asiasta kolmanteen: kuninkaalliset ja me.

Ilta-Sanomat otsikoi tänään: ”Pitääkö kesän häistä ilmoittaa poliisille, kysyy poliisi, ja käyttää mittakeppinä prinssi Danielia” ja alaotsikko: ”Metsäsuomalaisten jälkeläisen häät voivat olla poikkeus, mutta se riippuu morsiamesta.” Kuvissa ja esimerkkinä(?) Ruotsin kuninkaalliset ja me (27.8.1983): Meidän metsäläisten häistä EI ilmoitettu poliisille. 😀

Touhutaaperoiden kanssa

Tänään on ollut Apsun ja Eeviksen, mummin ja papan päivä. Aamusta iltaan asti. Ja lapset eivät olleet illalla kotiin palautuessa väsyneitä, – heitä vienyt mummi taisi vähän olla.

Nallikari, Hugo-puisto, välipalaksi kesän ensimmäiset jäätelökioskitötteröt: siinä jäätelökioskin edessä läträttiin käsidesin kanssa, Apsu maistoi mummin mango-meloniajäätelöä (”ei hassumpaa”), istuskeltiin kioskin pöytien ääressä, eikä lapsilla ollut mitään tarvetta vältellä pöydän tai tuolien koskettelua, lähietäisyydellä kulki ihmisiä (joita Eevis katseli kiinnostuneempana kuin jäätelöään). Että sellaista korona-hygieniaa ja turvavälitouhua tänään.

Puistoissa sentään ei ollut ruuhkaa eikä lähikontakteja. Ja Eevis osoitti omaavansa patikka-ainesta pohkeissa: tepasteli pontevasti leikkipuiston reunalla olevalle isolle kukkulalle parikin kertaa, – vakaasti ja vauhdilla.

Lounas syötiin jo meidän keittiön ja käsipesujen turvallisessa maailmassa. Eeviksen pitkien päikkäreiden aikana me muut pihalla: hippaa, kukkien kastelua ja ihmettelyä, piilosilla, vesileikkeijä, muistipeliä. Apsu halusi (taas kerran) papan kanssa saunaan. Ohessa laitoin ”perinteisen” bologneseni hautumaan. Ja kyllä ruoka kahdelle touhukkaalle muksulle päivällisaikaan maistuikin. Ihan valtavat annokset pienet söivät.

Kesäpäivä parhaasta päästä.

 

 

 

 

Kotiseuturetkellä Oulunsalossa

Meillä on ihanan siistiä, todella siistiä. Meillä on ollut aamupäivällä oma luottosiivoojamme; S. on käynyt meillä enemmän vähemmän säännöllisesti pitkästi toistakymmentä vuotta. Tänään oli se päivä kuukaudesta, ja lähdimme Pehtoorin kanssa pois jaloista, pois tieltä.

Retkikohdetta pohtiessa oli esillä autoreissuja, mutta kun oli kuitenkin luvannut aurinkoa ja oli tiedossa kesäkuun aamu, niin päätimme lähteä yhdessä pyörälenkille. Sitähän ei kovin usein tapahdu. Eilen iltasella vielä ehdottelimme toisillemme, jotta josko Muhokselle tai edes Laukan sillalle asti sykkelöisimme, mutta lopulta aateltiin, että mutkin 80 km on vähän turhan pitkä. Ja päädyimme Varjakkaan. Loistavaa: ei tullut kuin 65 km kun teimme erinäisiä poikkelehtimisia.

Aamukahdeksan jälkeen lähdettyämme kotipihasta jo muutaman kilometrin jälkeen harkitsimme, josko pitäisi palata hakemaan sormikkaat, mutta reippaasti jatkoimme kohti Oulunsaloa ja Varjakan venesataman rantaa. Mukana olleet kahvit nautimme ja mietittiin, jäämmekö odottelemaan jäätelökioskin avautumista kymmeneltä, mutta paluumatkalle lähdimme. Enää ei palellut edes käsiä.

Varjakan tien varressa on ikiaikainen petäjä, liki 400-vuotias mänty, joka on ollut vuosisata, pari sitten merenkulkijoille maamerkkinä. Männyn lähellä on myös kymmenkunta sammaloitunutta kivijalkaa ja kivikellaria? jotka ovat Varjakan sahan entisten työntekijöiden asuinrakennusten jäännöksiä. Nyt perustuksissa oli paikallisten ”siirtolapuutarhoja” tai siis yrttipenkkejä, pellavaa, auringonkukkia, ties mitä sieltä nouseekaan…

 

Paluumatkalla etsimme (apuja löytämiseksi hankittiin paikallisilta informanteilta, kiitos A & J) kuvanveistäjä Sanna Koiviston veistossarjan ”Tarinan paikka”. (linkin takanakin on reitti ja selitys näistä mukavista, luonnonläheisistä teoksista).

Tarinan kautta selviää myös, miksi nuo hellyttävät eläinhahmot ovat vähän ”oudossa”, vaikeasti löydättävässä paikassa.

 

Oulunsalossa Vihiluodon tiellä ja sitten paluumatkalla Kaakkurin, Hiirosen, Lintulan ….. kautta ajellessa linnunlaulua, kauniita pihoja, hienoja taloja, pitkiä pilvikirsikkarivistöjä, tuoksuvia syreenejä, kukkivia omenapuita, oraalla olevia peltoja. Suomen suvi on kaunis! Ihan ylivertaisen kaunis.

Matkan lopuksi poikkesimme vielä Nallikariin, jossa Lomaan (leirintäalueen sisäänkäynti ja kahvila), josta on tullut ”Nallikari Bistro & Bakery”. Kasvispiirakkapala lounaaksi ja sitten kotipihalle iltapäiväksi. Kesä. <3

Näillä samoilla poluilla…

Koivukuja Oulujoen pappilaan on suosikkikuvauskohteitani kaikkina vuodenaikoina. Tänään oli tämän vuoden kesäkuvan aika. Totta puhuen haluaisin löytää jotain uusia, ennen kuvaamattomia kohteita. Ja niiden pitäisi olla korkeinta 20 – 30 kilometrin päässä kotoa… Sellaisia pieniä ”näkymiä”, pienoismaisemia, hetkiä. Olen niin jämähtänyt kuvaamisen kanssa! Pitäisi löytää uusi näkökulma, idea, omanlainen tulkinta arkisesta …

Iltapäivällä kodin pukemista kesään. Minähän en mitään verhoja vaihtele, ne on vuodesta ja vuodenajasta toiseen samat, mutta liinoja sentään, muutamia kesäastioita, pyyhkeitä. Kukkaruukkujen siivoilua sisällä ja ulkona. Ja taas pakkasin kassillisen vaatteita poistoon, ei edes kierrätykseen vaan poistoon – kesäkamppeissa kulahtaneita mustia pellavahousuja ja virttyneitä t-paitoja, kyllästymiseen asti pidettyjä (teltta)tunikoita. Vähän  sellaista tyhjäkäyntiä on nyt ilmassa.

Kotosalla sunnuntai

Meillä asuu oravaperhe kattorakenteissa. Ainakin kolme poikasta. Ja ne on aamuvirkkuja. Vielä aamuvirkumpia kuin me. Eilen ne aloittivat rallinsa viiden jälkeen, tänään (sunnuntaiko nukuttaa niitäkin?) vasta seitsemältä. Niitä ei näy eikä kuulu kuin aamuisin. Ne mäjähtelevät räystäältä ikkunalaudoille, poikaset räpeltävät ikkunamarkiisien päällä, juoksevat välikatolla, kirkuvat tai emo ainakin pitää melkoista kimitystä komentaessaan ja varoitellessaan poikasia. Sietääkin varoitella! Minä en tiedä, kuinka monta aivan liian aikaista aamuherätystä enää kestän ilman häätötoimia. Muutenkin unet olleet viime aikoina aika heppoisia ja lyhyitä, niin nyt nämä luontokappaleet rienaavat ja supistavat yöunet entistäkin olemattomimmiksi.

(Kosmoskukkia kotipihassa.)

Varhainen aamu toisensa jälkeen luulisi saavan aikaan jotain hyödyllistä. Mutta ei se niin mene. Tänään ei edes pitkälle lenkille, vain pieni kauppareissupyöräily. Syynä vähäiseen liikkumiseen liki myrskyinen tuuli. Pahasti heilutteli polkiessa, vaikka aika suojaisia reittejä kauppaan ja takaisin kuljinkin.

Niinpä sitten päivä on kulunut enemmän kaloreita hankkiessa kuin kuluttaessa. Ja edelleen menu minun mieleni mukainen: parsarisotto on tälle kaudelle ollut vielä tekemättä, joten tänään oli sen aika. Minulle olisi riittänyt pelkästään tuo, mutta ruokapöydässä miehet olivat tyytyväisiä kun oli myös entrecotea. Pehtoori sen grillasi, ehti juuri ikkunanpesuhommistaan! Melkein kaikki ikkunat hän on tänään pessyt. Arvostan ja iloitsen, ja tarjoan sapuskan Uleåborgissa kuten monivuotisessa ”sopimuksessamme” on mainittu. 🙂

Jälkkäriksi tarjoilin kaikenmoisia jämiä pakastimesta, lisäksi vähän mansikoita ja suklaata. Apsu tuijotti tarjoomuksia: miksi tämmösiä, haluan jätskin! En siis oikein voi kehuskella kokkailuillanikaan.  Mutta eihän sitä aina.

Nyt olen ihmeissäni kun ensi viikon kalenterissa on joka päivälle jotain!

Hetken elämä on tässä

Tuomiokirkon pihalla, kirkkotarhassa, pilvikirsikat kukassa! Ainolan puistossa, Kiikkusaaressa, kahvila Kiikun pihassa alppikärhöt kukassa.

Kiikun patiolla olimme systerin kanssa aamupäiväcappuccinoilla ja smoothieilla. Ja kuulumisia vaihtamassa. Enimmäkseen minun kuulumisiani – hyvä niistä on jutella. Kaikesta huolimatta kesä.

Puistokahvilan jälkeen pyörälenkki kohti Muhosta. No enhän sinne asti, en lähellekään (tällä kertaa), ehtinyt, viitsinyt. Mutta olihan hieno, leppeätuulinen sää kulkea, ajella, kuunnella, olla ajattelematta, eikä enää pöly tai siitepöly häiritse hengittämistä. Maantie vaatii kulkemaan, kevyt on keventyneenä kulkea.

Paluumatkalla kotiin Torin lihamestarin kautta: ”Mitäs tänään grillattaisiin” (= Pehtoori grillaisi)? – Ota denver-pihvit, totesi kauppias. – Denver? – Se on hyvin marmoroitunut, makea ja pehmeä, vähän kuin ulkofilepihvi. Niitäpä sitten kaksi.

Kotipihalle tullessani siellä Pehtoori jo palautunut omalta turneeltaan. Nautimme piazzalla kesädrinksut ja kaipasimme reissuun. Tein luxus-vermutista raikkaat, rosmariinilla maustetut ”huurteiset”. Kaapissa Juniorin toimittama italialainen huippu-vermutti Montanaro, jonka lantrasin tonicilla (puolet ja puolet) ja jäitä ja rosmariinia yrttipenkistä. Oli hyvää, raikasta ja kotipiazzallakin tuntui melkein kuin oltaisiin ulkomailla.

Ja sitten ruoanlaittoon. Pihveille vain suolaa ja grilliä. Oheen Insalata Caprese ja tagliatelle, pecorinoraaste ja aromivoinappi. Ja Amarone. Koska ”nyt on tämä hetki, hetken elämä on tässä”: Trastevere, Via Giuliani, ristorante Pantheon, Malcesine, Umbria, …

Siinä istuskeltiin kotipihalla, ja oli aika levollista. Tässä ja nyt.

 

Hyvä ruoka, parempi mieli

Niinhän se on. Ainakin minulla: ”Hyvä ruoka, parempi mieli”. Ruoka on lohduksi. Iloksi. Haaste. Väriä. Opiksi. Yhdessäoloksi. Rakastamiseksi. Hyväksi arjeksi. Tekemisen iloksi. Voimaannuttamaan. Yhteisöllisyyden ja seuran tuojaksi. Aina tarpeen.

Tälle päivälle ei ollut pitkälle vietyä etukäteissuunnittelua, mutta aamulla kauppalappua tehdessä selailin keittokirjojani, ja päätin, että tänään on ”mun päivä”. Siispä Sikke Sumarin keittokirjasta ”lämmin vuohenjuusto-hedelmäsalaatti”. Ohjeen lopussa lukee näin: ”Tarjoa lämpimänä kylmän, helmeilevän roseeviinin kanssa aurinkoisena päivänä suuren puun katveessa”. Ehkä juuri tuo lause sai aikaan päätöksen: ”Tätä tänään.” Tämä päätös huolimatta siitä, että tiesin, ettei päivästä tule aurinkoista, eikä lämmintä.

Lämmin vuohenjuusto-hedelmäsalaatti

2 sentin paksuista viipaletta vuohenjuustoa
oliiviöljyä
rosmariinia
timjamia
vesimeloniviipaleita
hunajameloniviipaleita
2 tl hunajaa
2 rkl pistaasipähkinöitä
mansikoita
mustapippuria

Silppua timjamia ja rosmariinia (oksa molempia) oliiviöljyn sekaan. Laita vuohenjuustoviipaleet öljyyn marinoitumaan muutamaksi minuutiksi.
Aseta viipaleet leivinpaperin päälle ja paista uunissa 200-asteessa kunnes juusto pehmenee (noin 5 minuuttia) tai paista pannulla (siten teen ensi kerralla).

Asettele meloniviipaleet lautasille, ja nosta paistettu vuohenjuusto niiden päälle. Valuta päälle hunaja, paahdetut pinjansiemenet ja lisää mansikat.  Mustapippuria myllystä. Niin hyvää!

Ohessa Calamata-leipää kaupasta ja Pehtoorin grillaamia kokonaisia scampeja/jättikatkoja.

Hain rapuja Aasia Marketista aamupäivän pyörälenkillä ja ehdin parahiksi laittaa ne sulamaan ja marinoitumaan.

Grillittavien jättirapujen marinadi

2 limen mehu
1 valkosipulin kynsi murskattuna
1 vihreä chili silputtuna
2 tl raastettua inkivääriä
1 dl oliiviöljyä

Pari, kome tuntia marinadissa ja pikainen kypsennyt kuumassa grillissä, ja siinä ne oli.

Näitä ei nautittu aurinkoisena päivänä puun alla, vaan koti-Festassa illansuussa sen jälkeen kun olin pikkuiset vienyt kotiinsa iltapäivän vierailun jäljiltä.

Kesäkuun perjantaina on usein ollut ohjelmassa verenluovutus: vähän kuin kesäloman alkajaisiksi. Niin tänäänkin. Ja olihan kyllä ihan erilainen meininki kuin ennen. Onneksi olin varannut ajan etukäteen. Suosittelen varaamista. Ja ensimmäistä kertaa ikinä, suunnilleen ikinä 😉 , kaikki sujui ongelmitta. Suonet löytyivät, neula kohdallaan, ja siinä se oli: neljä minuuttia ja puoli litraa apua jollekin oli pussissa. Niin hyvä mieli siitäkin. Hyvä mieli.

Ulko- ja kirjamaailmassa

Monta mukavaa, viehättävää kesäkahvilaa on Oulussa. Tänään olen käynyt monissa niistä: Tähtitornin kahvila Linnansaaressa, Villa Eevilä , Cafe Rantsu, Tuiran uimarannalla, Kiikku (Ainolan puistossa). Koivurannan kahvilassa en hoksannut käydä, mutta ehdinpä sinne joku toinen päivä. Ja viisi muutakin kohdetta ”päiväni korttikauppiaana” -ohjelmassa. Mikäpä se oli pyöräillä ristiin rastiin kauniissa kelissä, kauniissa Oulussa.

Erityisesti Villa Eevilä jaksaa minua viehättää. Siellä vietin ensimmäisen koronan jälkeisen kahvilahetken; vanhan ajan limpparia sisätiloissa jutellen henkilökunnan kanssa. Muutenkin tänään juttelua perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa enemmän kuin kuukausiin. Sellaista kyllä jo tarvitseekin. Mutta tuntuipa hassulta se, kun menin juttelemaan ja kortteja esittelemään kahvilanpitäjien ja muiden yrittäjien kanssa, ei voinutkaan kätellä. Itse asiassa yhdessä paikassa unohtui aluksi sitten esittelykin, kun tapaamisen ”rituaali” oli kättelyä vaille vajaa. Kai siihen tottuu ja oppii.

Mukavalle tuntui korttieni saama hyvä palaute; moneen paikkaan niitä otettiin myyntiin.

Pehtoori oli käynyt hakemassa Kellon kalasatamasta suoraan mereltä palaavilta kalastajilta pikkusiikoja, ja savusti ne. Vihersalaattia ja kananmunia, muutama perunalohko. Kyllä ruoka maistui! Ja ilta taas lukien, tai siis kutoen ja kuunnellen. Kotipihan Huvilassa, siellä on hyvä.

Nämä Pirkka-Pionit ovat uskomattomia. Minulla taitaa olla viides kolmen kukan kimppu (3,90 € K-marketista). Pienet pingispallon kokoiset nuput aukeavat, vaihtavat väriä, kukkivat hienosti melkein pari viikkoa. Kotipihan pionitkin näyttävät talvehtineen hengissä, mutta kukinta vasta loppukesällä…

Kotimaan matkailu mielessäin …

Tämä kesä on Suomessa kotimaanmatkailun kesä.

Sitä silmällä pitäen olen tänään istunut koneen ääressä monta tuntia. Ensinnäkin olen pakannut ja hinnoitellut korttipaketteja, tehnyt listaa paikoista, joihin lähden huomenna tekemään ”toisen aallon” postikorttimyynnissä. Joulun alla oli se ensimmäinen. Olen listannut sellaiset kahvilat ja liikkeet, joissa voisi liikkua matkailijoita ja kesäoululaisia, ja aie on huomenna kiertää mahdollisimman monessa. Olen tehnyt tilauslomakkeita ja päivittänyt nettisivut! Uusia, entistä edullisempia korttipaketteja on nyt tarjolla. Lähetellyt sähköposteja  …

On vähän sellainen ”Back to business” -virittely. Kuvauksiakin voisin taas tyrkyttää tekeväni: tarvisitko kesäjuhliin kuvaajan? Markkinointiin ja/nettisivuille kuvia? Lyhyellä varoitusajalla ja nopealla toimituksella onnistuu kyllä.

Kotimaan matkailua olen myös suunnitellut, valmistellut, sovitellut aikatauluja. Näyttää vahvasti siltä, että emme ehdi Saariselälle kesämäkeen, emme tulva-ajan haitoiksi pohjoiseen, mutta juhannukseksi Lappiin ehkä kuitenkin – korvasienijahtiin? Heinäkuussa Hossaan ja elokuussa Hesaan. Olisipa siinä jo matkailua. Hangasoja, Hossa, Helsinki ja minua kyllä hieman kiehtoisi mennä ainakin yhdeksi tai pariksi yöksi myös Hailuotoon. Voisi asua Luotsihotellissa tai jossain muussa Marjaniemen majapaikassa, voisi käydä yökävelyllä hiekkarannalla ja käydä päivisin retkillä ”sisämaassa”, jossa ei vielä paljon ole kierrelty.

Ja josko – monen kesän aiottu – retki Varjakansaareen saataisiin aikaiseksi. Tosin punkkipelko on aika vahva… Joten on näissä kotimaan kohteissakin vaaransa.

Tämä on Varjakan satamassa Oulunsalon puolella.

Humputtelua kahden kanssa

Pojanpojan kanssa on vuosien varrella pidetty monia, monia humputtelupäiviä: käyty Tietomaassa, kirjastossa, konsertissa, Mäkkärillä, katsomassa jouluvaloja, munkilla Kauppahallissa, museossa, leffassa, Leikkimaassa, puistoissa, Nallikarissa ja ties mitä. Ja aika usein on humputeltu vain mummi-papalla eli meillä.

Tänäänkin oli humputtelupäivä, sillä Oulun liikennepuisto avautui eilen ja me halusimme ennen kesän ruuhkia sinne. Mutta tänään mukaan pääsi myös pikkusisko, Eevis, ja siksi oli hyvä, että mukaan lähti myös pappa.

Koronakevään jälkeen liikennepuistossa saa olla vain puolituntia, ja se puolituntinen kyllä käytettiin viimeiseen minuuttiin asti. Sitten shoppailemaan Crocsit ja vähän pihaleluja molemmille, ja sitten Mäkkärille syömään. Viimeisen päälle humputtelumeininki. Iltapäiväksi pihalle.  Vesileikit on parasta!

 

Kahvilaelämyksiä etsimässä

Koronarajoitusten hölläämispäivä, joten ravintolaan viinille ja syömään? – No ei. Mutta ajatuksena oli, että tänään lähden Liminkaan, enkä ota omia eväitä, en edes kahvia, mukaan, vaan menen ”kunnantalon” Cafe Lakeuteen, ja nautin siellä lounaskahvin ja hyvän voileivän, jollaisista siellä viime kesänä muutamaan otteeseen pääsin nauttimaan. Istun ulkoterassilla ja nautin aurinkoisesta kesäpäivästä.

Mutta eihän se nyt ihan niin mennyt. Toisin kun ko. kahvilan nettisivuilta ymmärsin, se olikin kiinni. Ei kiva. Siispä ei auttanut kuin hakea marketista kahvi ja pakattu kanasalaatti ja etsiä puiston penkki, jonne lounastamaan. No näkymä kohti kirkkoa oli kaunis, mutta ei se mikään kahvilaelämys sitten ollutkaan…

Pehtooria oli reissullaan onnistanut paremmin: Haukiputaan Seolla oli pannaritarjoilu toiminut viime kesäiseen tapaan.

Että näin rempseä aloitus meillä.