Vähäeleinen sunnuntai

Isollakadulla aamulla. Vai Isokadulla? – Ihan sama. Toisaalta ikäni, koulutuksenikin, työnikin puolesta, oikeakielisyysasioiden kanssa (minä edelleen yhdyssanojen kanssa kipuileva) tekemisissä ollut, en yhtäkkiä välitä yhtään siitä, kirjoitetaanko Isokadulla vai Isollakadulla.. Ihan sama..

Joka tapauksessa: sielläkin, Isollakadulla, oli hiljaista, alakuloista, elämätöntä, ketään kohtaamatonta.

Koko kaupunki oli aamupäivällä tyhjä. Se on alakuloista, surullista. Mutta toisaalta, en voi kieltää, etteikö siinä olisi jotain runollista, ainutkertaista, ennen kokematonta, kokemiseen kaipaavaa… Joka tapauksessa parituntinen vierähti huomaamatta. Kuvaten ja kulkien.

Kuvakertomus täällä. KLIKS: Ehkä lukijoissani on oululaisia, jotka eivät ole kaupunkiin päässeet. Linkin takana kuvia todellisuudesta. Ehkä muillekin iloksi – tai noh, avartamiseksi…

Kotona – luonnollisesti – ruoan laittoa ja siitä nauttimista, niin kovin saamatonta. Paljon mietteitä, itsestä oppimista. Mikä ei ole vain mukavaa,. … Mutta niinpä keksimmekin palata hyvien muistojen äärelle: ystävät – kalaasit – lahjaksi saatu huippupunaviini  (Meillä saatuna vuosikerta 2012)! Juuri tänään oli sille tarvetta. Ja, kuinka se olikaan hyvää. Toi muistoja, toiveita, feed-backejä, unelmia, hyvää oloa juuri siinä hetkessä. Olisiko viini ollut näin hienoa ilman tämän hiton kevään kaikkea ikävää…? En tiedä. Mutta juuri tänään se oli niin hyvää!

Aamupäivän ilon hetkiä koin Möljällä. Siellä on ”Soffa”, jossa tiedän kuopuksemme mopovuosinaan viettäneen paljonkin aikaa. Minä vietin tänään tovin. Nautin purkkikahvin, otin kuvia, haistelin merta (suola ei vielä ole aistittavissa – toteaa allergian tukkeuttama pyöräilijävanhus).

Vihreä ”Soffa” on toistakymmentä vuotta vanha Päivi Valisen tilataideteos, jossa on paljon positiivista, paljon vihreää, paljon levollisuutta. Sinne levähdin kahville. Turvavälit, rauha ja kahvinautinto olivat taattuja.

Kuitenkin, ehkä juuri tänään on ollut se päivä, jolloin on tuntunut, että tämä hel- – tin surkea kevät saisi jo loppua!! Kesää ja valoisampia aikoja odotellessa.

4 kommenttia artikkeliin ”Vähäeleinen sunnuntai”

  1. Vietimme ”mammelipäivää” tällä kertaa vasta eilen koska en tämän etäisyyskevään takia saanut järjestettyä sitä ennen (muille tosin yritin näytellä urheaa ja sanoin jatkuvien särkyjen (ne ovat kyllä totta) takia jaksanut mitään). Iloista oli taas nähdä kaikki täällä pihalla ja kävi niin hieno tuuri, että aamupäivän aurinko paistoi oli tuuletonta ja keväistä. Sitten kun olimme lopettamassa mustat pilvet näkyivät jo taivaan rannalla ja pian tuli rakeita ja vettä kaikissa olomuodoissaan.
    Poika oli keksinyt mukavan yllätyksen, hän oli varannut mukaan lakanan ja sain halata pieniä poikia lakanan läpi (vai miten sen kuvailisi). Niin mukavaa kuin aamupäivä olikin, ei tämä ahdistus helpota.
    Olen aina kuvitellut olevani positiivinen ihminen, mutta nyt mielen täyttävät kaikki muut kuin positiiviset asiat. Eniten pelkkään tämän poikkeusajan vaikutuksia niin vanhempiin ihmisiin kuin lapsiinkin. Mietin myös, että jos on tarkoitus kuoleman tulla niin se tulee varmasti kun suren ja murehdin tätä läheisyyden puutetta!
    Ai niin ja sanonta ”uusi normaali” ärsyttää jostain syystä erityisen paljon…

    Vastaa
    • Onpa mukava, että mammelipäivän kuitenkin saitte viettää. Kuulostaa mukavalle tapaamiselle: varmastikin se toi voimaa ja mielihyvää kipujen murheiden väliin. Minkäs sitä suremiselle ja murehtimiselle voi. Ei tunteita väkisin voi – eikä kai kannatakaan – tukahduttaa.

      Meillä tämä ulkoileva ja pikkuisia näkevä korona-aika ei ole kovin ahdistava ollutkaan, on vain niin paljon muuta tapahtunut ja ilmennyt. Mutta nyt paistaa ja on lämpimintä tähän asti, joten ei muuta kuin ulos!

      Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.