Vähän on paljon

Aika pitkän lenkin voi kehittää kotoa Raksilan Cittariin (pitäisiköhän se kirjoittaa ässällä?). Mutta kyllä kannatti. Hulppea, liki tyven keli, hyvä kirja, ei muutakaan tekemistä, liki autiot pyörätiet. Välillä tuntuu, että pyöräilystä on tullut minulle melkein meditatiivinen kokemus (mitä se ikinä tarkoittaneekaan! 🙂 ) . Mutta mielelle ja kropalle se joka tapauksessa tekee hyvää. Pyykösjärvellä ja Kuivasjärvellä lintuja, rentukoita, tuttuja yliopistolaisia, … hautausmaalla pientä harmistusta kevättöiden viivästymisestä – eka kertaa ne on ”ostopalvelun” varassa, ja heti myöhässä. Ilo uusista avatuista siltareiteistä, uusista löytyneistä reiteistä muutenkin. Aina on ilo nähdä jotain uutta…

Ja lopulta sitten siis kauppaan, ihan pienille ostoksille.  Uusimmassa Glorian Ruoka ja Viini -lehdessä ohje viinimarinoituun grillispossuun ja pistaasikastikkeen, ja sen halusin tämän sunnuntain pääruoaksi. Hyvää, yllättävänkin kevyttä ja raikasta. Sitruuna ja possunliha olivat kelpo pari. Teen toistekin, ja sitten reseptiikkaa ja kuvia.

Pienten kanssa saippuakuplia ja jätskiä. Ihan kesämeininkiä siis.

Vaikka koronarajoitukset jo helpottavat ja monta kertaa jo tavattukin, pidettiin systerin kanssa vielä skype-meetinki, jonka jälkeen mietin vielä pientä pyörälenkkiä, mutta olkoot. Huomenna taas.

Jo joutui …

Pyörälenkillä tuoksui leikattu nurmi, näkyi juhlapukeisia koulukkaita palailemassa kevätjuhlista todistukset käsissään, koivuissa lehdet herkimmillään, ihmisiä liikkeellä kuin ”tavallisesti”. Ja aurinkoa.

Ei lakkiaisia, ei valmistujaisia, ei kevätjuhlia. Ei valokuvauksia.

Kuitenkin kevät, jo joutui.

Vihertää

Kotipihalla ja Huvilassa kameran kanssa…

Itse asiassa olen koko illan istuskellut Huvilassa kutomassa ja kuuntelemassa kirjaa. Siis ihan muissa maailmoissa.

Mutta vihreää on ympärillä. Saniaiset availevat keriään, valkovuokkoja on jo kymmenittäin kukassa, ehkäpä ensi viikolla äidille kimppu kotihoidon kuriirien välityksellä.

 

 

 

 

 

Ja minun tomaattini! Niin paljon odotan niiden kasvua maisteltavaksi asti. Nyt kyllä näyttävät vielä ihan oliiveilta, mutta odotellaanpa vielä…

Tomaattien historiaa vähän etsiskelin, ja tämmöistä löytyi:

Uuden ajan alussa espanjalaiset poimivat tomaatit mukaansa Meksikon intiaaneihin kuuluvien asteekkien mailta. Iät ja ajat kasvia viljelleiden asteekkien kielen sanaan tomatl turpea hedelmä) pohjautuu myös tomaatin kansainvälinen nimi. Tomaattiin mielistyneet italialaiset antoivat kasville nimeksi pomodoro, sananmukaisesti ’kultainen omena’. Ranskalaiset tulkitsivat nimityksen omalla tavallaan ja alkoivat kutsua vihannesta nimellä pomme d´amour  rakkauden omena). Nimi levisi käännöksinä moniin kieliin (esimerkiksi englannin love-apple).

Tänään ei ollut punaviiniä, niin tein lukuiltaan drinksut vermutista ja kaapin perältä löytyneestä (Kroatista kolme vuotta sitten ostetusta) Maraschinosta (Alkossakin näyttää olevan). Tuorepuristettua appelsiinimehua 10 cl, vermuttia 8 cl,  maraschinoa 2 cl, jäitä, mintun lehtiä. Pehtoori kehotti kirjoittamaan ´ex tempore´ -reseptini ylös, että joskus voidaan tarjota tätä vieraillekin. Milloinhan meille tulee vieraita?

Ulkoillessa ja valmiille…

On se aika jännä, että on tullut käytyä Kiinan Xi´anissa katsomassa terrakottasotilaiden armeijaa, ja jopa tavattua se maatyöläinen, joka tuon maailmankuulun löydön teki. On tullut käytyä Etelä-Afrikassa ja Hyväntoivonniemellä ja tavattua mies, joka on elänyt Johannesburgissa silloin kun Hector Pieterson Sowetossa sai surmansa. Mutta koskaan ei ole tullut käytyä Haukiputaan Ervastinrannalla. Tai noh, tuolla toisella puolella olen käynyt, mutta en tässä kalasatamassa, josta kuva.

Tänään kävin siellä nauttimassa lounaskahvin. Kalavajan portailla oli lämmin, – matkalla kyllä tarvitsi hanskoja.

Ja tarvitsin myös tovin kävelyä metsässä. Virpiniemessä on kauniita mäntykankaita. Tuuli suhisi puissa, muuten rauhallista. Metsät on tärkeitä. Olen kai joskus ennenkin sanonut, että jos Pehtoorilla olisi metsää, se olisi tämän näköistä. Tämmöinen järjestyksen metsä. 😉

Ja Pehtoorista puheenollen. Hän laittoi tänään sapuskan. Ystäväpariskunnan maskuliini raportoi Vierumäen mökkikeittiöstä jokunen viikko sitten tehneensä etätyötä tekevälle vaimolleen päivälliseksi Lyonin kanaa, ja tämän seurauksena oli, että minä sain tänään mitä herkullisinta ruokaa. Todella hyvää. Ja koko koti tuoksuu vieläkin hyvälle, – ”bistrolle”.  Resepti oli kuulemma ”helppo”. Kannattaa kokeilla.

Korttipuuhia

Päivän saldo: kaupasta uusia perunoita. Loppupäivä koneella uusia kortteja viimeistellessä. Perunat oli huonoja, korteista tuli hienoja. 🙂

Mm. Pikisaari-kortti lähti painoon.
(alla vesileimallinen pieni versio)


Touhutessa Pikisaari-kuvien parissa löysin myös Kalevan (taas yhden hienon) kuvagallerian äärelle. Ainakin minulle ennennäkemättömiä kuvia on kansiossa: KLIKS.

Vesisadepäivässä hyvää luonnolle, mm. koivun siitepölymäärä vähän tokenee, mutta myös rauhoittuminen koneen äärelle. Huomenna on päästävä jo taas tuulettumaan …

Matkalla jotain hyvää

Turkansaareen halusin, – en päässyt kuin sillalle. Mutta jo matkahan on usein se paras osa reissua. Tämän pienen reissun, pyöräretken paras osa oli matka.

Matkalla linnun laulua, aurinkoa, vastaantulevia monia luokkia (koululaiset pyöräretkillä), ja äänikirja: ”Jotain hyvää – äänikirjeitä toivosta”. Se on hyvä, pieni kirja. Sen esittelyssä lukee näin:

Tämä aika on jo nyt jättänyt jälkensä suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosien ajan. Kaiken synkkyyden keskellä asetimme joukon suomalaisia vaikean tehtävän eteen. Tavoitteena oli yrittää nähdä tässä kaikessa edes jotain hyvää ja esittää ajatuksensa lyhyen äänikirjeen muodossa. Kokoelman tuotto annetaan lyhentämättömänä Hope ry:lle ja käytetään vaikeassa tilanteessa olevien lasten harrastusmahdollisuuksien turvaamiseen.

Kirjeitä on yhteensä parisenkymmentä, ne kestävät noin viisi minuuttia kukin. Nyt olen kuunnellut muutaman kirjeen jo uudelleen. Minulle tämä ei ole niinkään pandemia-kirja, ei koronakirja, vaan kirja toivosta, elämästä tämän ajan jälkeen. Kirja elämästä, elämän taidosta, mutta ei mikään elämäntapakouluttajan, sparraajan, konsultin tai terapeutin buustauskirja, vaan ihmisten ajatuksia, pohdintoja ajasta, elämästä, toivosta, kuolemasta, tulevasta, tästä päivästä. Jotain hyvää… Suosittelen. Parasta olisi ehkä kuunnella aurinkoisella puiston penkillä tai villasukat jalassa takkatulen ääressä, mutta sopi hyvin matkaseuraksi Oulujokivarren pikkuteillä ja Sangintien rauhallisella pyörätiellä polkiessakin. Teki hyvää.

Pieni ilo

Aamulla Oulujoella, illalla kaupungilla. Levoton olo, liikkumisen tarvetta. Ja niin kyllä tuntuu olevan muillakin oululaisilla. Kylläpä oli aamua-iltaa porukkaa liikkeellä. Varsinkin illalla – kesäiltana vai onko sittenkin vielä vasta kevät?

Toisin kuin tapanani on, olen viime viikolla aika monena iltana käynyt pienen pienellä pyrähdyksellä ulkona. Tuossa meidän ja meren välissä on ”jätäri” – jätevedenpuhdistamo, ja se on tunnetusti lintuharrastajien keskuudessa tunnettu hyvänä havaintopaikkana. Sain vihjeen, että siellä on satakieli laulellut. Ja tehän tiedätte, minä koin pienen ”lintuherätyksen” Hailuodossa, 😉 ,  joten kyllähän se kiinnosti. Semminkin kun se Oulun seudulla on aika harvinainen. Lintu-atlaksessa todetaan:

”Satakieltä ei ole tavattu Oulussa ennen 1970-lukua. Sen jälkeen laulavia koiraita on havaittu lähes vuosittain. Tunnetuimmat satakielialueet ovat Laanila aivan keskustan lähistöllä ja Kempeleenlahti. Enimmillään satakielireviirejä on ollut kymmenkunta ympäri Oulua”.

Usein kirjallisuudessa ja elokuvissa mainitaan satakielen laulusta – minulle on tullut vähän sellainen käsitys, että se on jotenkin hienoa. Aattelin aina, että laulanta on kovinkin melodinen. Lintujen laulunäytteet TOP TEN -listalla ja Ylen sivulla. KLIKS

Niinpä toivoin laulun kuulevani. Tunnistaakseni sen sain linkin ääninäytteeseen: satakieli  Ja minä kuulin sen siellä jätärillä (= puhdistamon portin kohdalla) livenä eilen! Aika metka on sillä tuo laulanta, eikä kyllä mitenkään melodinen, monenlainen kyllä on. Ehkäpä juuri siksi nimikin: satakieli. Sellainen ilo.

Pieni kesäjuhla

Aamun siivous- ja pyykkäyshommien jälkeen päämäärättömästi ulos, jonnekin – pyörällä. Tie vei kohti etelää, aurinko paistoi, tuntui liki kesälle, – jossain risteyksessä päätin, että ei taas Kempeleeseen, – siis Oulunsaloon. Lentokentälle.

Siellä oli niin surullista. Ei lähdön iloista tunnelmaa, ei lempeitä kotiintuloja, ei kiireisiä työtätekeviä, ei eron hetkiä, ei halauksia palaaville. Surullista, tyhjää, hiljaista. Kummallisesti halusin sieltä äkkiä pois. Poljin Oulunsalon kirkolle, kuvasin sen jo viime kesänä, mutta nythän piti hakea nalle!

Vähän nolona siellä kiertelin, kun oli juuri saattoväkeä saapumassa kirkkoon, mustissaan, kukkalaitteiden kanssa, hiljaisina lauantaiaamun auringossa. Löysin nallen, ja pian menin sivummalle juomaan matkakahvini, ja vähän mutkan kautta kotiuduin siten, että sain sen 50 kilometriä mittariin. Hyvä hyrinä siitä, että ollaan kuitenkin menossa kohti kesää: on tämänkin jälkeen edessä paljon hienoja retkiä…

Ja tänään sitten sain yrttipenkkini valmiiksi: taimet ja pistokkaat maahan ja koreihin – iltapäivän auringossa, kädet mullassa. Nyt on toiveissa yrttejä kesän herkkuihin.

Herkuista puheenollen. Kuukauden on ollut ystävien kanssa puhetta, että ”kunhan lämpenee” niin tavataan ulkona… No nyt! Tänään oli sille aika ja mahdollisuus. Meidän piazzalla on mahdollisuus järjestää turvavälit ja viettää pieni tovi yhdessä – livenä. Tein kukkafocaccian. Ja vadelmapossetia. Myös hugot ja macarons mukana tarjoilussa. Pientä kaunista, hyvää. Tärkeämpää kohtaaminen. Kesä, tyven illansuu, piha, ystävät …  Mitäpä tässä muuta. ..

Kukkafocaccia. Leivän ohje entinen, koristeluun ideoita Instasta.

Kesän tullessa

Päivä ihan sekaisin. Nukuin yli kahdeksaan! Mutta kuinka olikaan hyvä nukkua! Unesta olisi kyllä muistettava olla kiitollinen. Hyvä uni on tärkeää. Mutta kuinka ylenpalttinen – tai siis ihan ohi aamun parhaiden hetkien – nukkuminen voikaan sotkea päivän rytmiä. No mutta! Väliäkös sillä! Ja hyvä päivä tänään on ollut.

Huolella föönasin hiukseni ja meikkasinkin [ei vain ja pelkästään peitevoidetta silmänalusiin, mustaa kulmiin ja hailakkaa huulipunaa kuten näinä kotoilukuukausinakin olen oikeastaan päivittäin käyttänyt, vaan ripsiväri ja oikeasti punainen huulipuna kehiin!]. Silkkihuivi ja poplari, loaferit, käsilaukunkin etsin vaatehuoneen perukoilta, ei siis maastolenkkareita ja reppua. Kaupungille. Autolla.

Olin shoppailemassa. Kaupoilla! Ja kuinka nautinkaan Sokoksen Herkussa valitessani kaikkea pientä hyvää viikonlopuksi. Kiertelin ja kaartelin. Ilman kauppalappua. Toki varovaisesti kuljin, kaupassa oli aika paljon muitakin, mikä on viime aikojen aamuvarhaisilla kauppareissuilla ollut harvinaista. Kävinpä sisustusosastollakin, vaatteitakin katselemassa, olipa kyllä kauniita kevät- ja kesävaatteita, mutta kun ”mihinpä niitä”. Eipä ole menoja eikä käyttöä, – muuta kuin ulkoiluvermeillä. Siispä Intersporttiin. Eikä tarvinnut keksiä mitään tekosyitä tai merkityksiä ostokselle: tuulitakki on tarpeen, vanha musta, ankea, kulahtanut, on purjeen kokoinen! Uuden takin valintaan ei mennyt kauaa, ei kontakteja, toinen sovittamistani oli mun. Netistä ei ole löytynyt, kaupasta löytyi heti. Harvoin on ollut niin ilo olla ostoksilla.

Kotipihalle, eikä vieläkään pyöräilemään. Pihahommia vielä. Ja illansuussa tuli systeri piazzallemme: oli aika kesän ensimmäisille Hugoille. Höpöttelimme, nautimme lämmöstä, itikattomuudesta, linnunlaulusta, pihasta, kukista, kesän tulosta. Kohtaamisesta.

Pienet hetket on tärkeitä

Tähän lasilliseen, ja juuri sen nauttimisen aikana tulleeseen viestiin, kiteytyi tämän hyvän päivän hyvä mieli. Kuinka hyvä viesti se olikaan, kuinka se tekikään hyvää. Hieman yllättävältä taholta, niin hyvä mieli tuli. Se kantaa ja kannattalee pitkään…

Ja hyvä päivä tänään on muutenkin ollut. Kätevä emäntä jatkoi eilisiä ompeluja, ja vanha kunnon Singeri särkyi: jee, ei voi enää ommella! (joku toinen olisi ajatellut ehkä toisin. 😉 mutta minulle helpotus. 😉  ) . Sitten pyörän perusteellinen pesu, pyykkihommia ja silitystä, sen sellaista.

Ja sitten pitkä, tämän kauden pisin pyörälenkki. Kuinka olikaan mukava kun vielä löysin uusia ajelemattomia pätkiä (Hiukkavaaran takana), samettista asfalttia, tuulettomia taipaleita, tänään jo lämpöäkin. Eikä reitillä juuri ”tukkijoitakaan” = esim. kolme rinnakkain kulkijaa tai kaksikin turvavälien kanssa koko kevyen liikenteen väylän tukkijaa tai koiran/koirien pissattajaa (flexi-hihnat venytetty sinne ja tänne yli pyörätien aiheuttaen oikeasti vaaratilanteita sekä koirille, ulkoiluttajille että pyöräilijöille), tottumattomia sauvakävelijöitä, joiden huitominen on sykähdyttävää.. Mutta siis, tänään varsinkin menomatkalla vähän liikkujia, ilo kulkea, polkea, hengittää, kuunnella, liikkua. Ja aika lämminkin oli.

Kotosalla istahdimme Pehtoorin (omalta lenkiltään palanneen) kanssa pihalle, tovi huiluilailua, sitten sapuskaa, ja aika siirtyä istutushommiin. Nyt on melkein kaikki kesäkukat astioissa, yrttejä en vielä rohjennut maahan laittaa… Ja  illansuussa toviksi huoahtamaan; kirjan ja kutimen kanssa Huvilaan. Lasillinen ja kesän odotus. Ja sitten se viesti. Vähän on paljon. Sanoilla on vaikutusta! Muistetaanpa se.

Helatorstain aattona

Huomenna on helatorstai; se on 40 päivää pääsiäisen jälkeen ja Jeesuksen taivaanastumisen päivä. Niitä harvoja arkipyhiä, joita Suomessa enää on. Keskiajalla näitä pikkupyhiä oli kymmeniä. Meidän vuosikalenterissa helatorstai ei ole ollut erityisen kirkollinen, kristillinen tai muutoinkaan kovin erikoinen juhla. Enemmänkin sellainen ikkunoiden pesu-, kesäkukkien istutus-, kasvimaan kääntöpäivä, pihakalusteiden öljyämistä ja muuta kesäpihan touhua. Nykyisin meillä ikkunat pestään (huom. passiivi: joko meidän siivooja-S. tai Pehtoori ne pesee 🙂 ) vasta (männyn)siitepölykauden jälkeen. Teak-kalusteita ei enää ole, mutta puutarhalla kävimme tänään ja yrttipenkit jo käänsin valmiiksi. Perinteisin menoin siis kohti arkipyhää.

Puutarhalla käynti ei ole vain kukkien hakua, vaan myös valossa ja kukkameressä viihtymistä, kukista nauttimista, kesän odotuksessa oloa. Säynäjäahon puutarhalla kaikki on tip-top, siellä on siistiä, järjestystä, mikä lisää nautintoa. Pehtoori osti piazzallemme kosmos-kukat, minä portin pieliin ja ikkunalaatikoihin pelakuut. Lisäksi Surffiinat metallisiin kukkatolppiin ja kaksi ruusubegoniaa ovien pieliin. Enempää en laita, ei irtoruukkuja pihalle, ei autotallin nurkkiin. Tämä kesä mennään näillä. Yrttejä on tulossa tavallistakin enemmän, mutta ne on yhdessä paikkaa ja helppo kastella, joten ei Juniorille ole niin paljon hommia jos/kun ollaan pohjoisessa pitempiäkin pätkiä.

Kätevän emännän puuhia tänään muitakin: kävin Nappi-Kikasta ostamassa tarpeita, ja uusi ”turvavyö” kameralaukulle pyörän tarakalla on valmis. Olisi muutakin ommeltavaa, mutta hyvänen aika, joku roti se yhden päivän ompeluksilla on. Sen sijaan kokeilin jo uusia sukkapuikkoja, jotka samalla kauppareissulla tarttuivat mukaan. Prym-neulepuikon pisaranmallinen kärki ja kolmionmuotoinen varsi ovat nyt uusi juttu. En ole vielä ihan varma, onko tämä hyvä vai ei…

Pyöräillessä ilo siitä, että kadut ovat puhtaammat kuin koskaan; lakaisukoneet ovat päässeet tekemään hommia rauhassa, kun ei ole paljon kulkijoita, eikä parkkeerattuja autoja katujen varsille. Lepän kukintakin jo ohi, koivu kyllä aluillaan, mutta se ei juurikaan haittaa minua. Punkkeja on kuulemma Oulun rantavitikoissa ollut kovastikin, mutta eipä niissä ole ollut tarkoituskaan tarpoa. Paitsi ehkä Letonniemessä olisi mukava käydä, sinne kun tehty uudet pitkospuutkin. Ja Haukiputaan Isoniemeen jäi viime kesänä pyöräilemättä, joten sinnekin… Mutta ehkä odottelen noihin kohteisiin menoa vielä.

Päivä pienen kanssa

Aamuisen pyörälenkkini kotimatkalla seuraan liittyi innokas pikku pyöräilijä. Ajelimme Pateniemen uusia pyöräreittejä ja sitten meille. Matkaa tuli hyvinkin kuutisen kilometriä, eikä Apsulla tehnyt tiukkaakaan.

Höpötti koko matkan ajellessa, välillä pysähdeltiin juomaan vettä, – kunnon urheilija ymmärtää nesteytyksen tarpeen. Tai sitten halusi vaan jutskata enemmän. 😉

Luvattu pullataikina odotti meitä hyvin nousseena. Muutoinkin päivä puuhailtiin kaikkea mukavaa, pelattiin, syötiin Huvilassa, piirrettiin, kirjoitettiin, herkuteltiin paitsi lämpimällä pullalla, illansuussa vielä kylmällä jätskillä, höpöteltiin: kerro vielä niitä juttuja kun minä olin pieni”, kuunneltiin musiikkia ja toki poika sai papan tabletilla ruokalevon ajan itsekseen pelailla ja katsella Youtubesta omia ohjelmiaan. Kotiin lähtöä tehdessä (pyörä auton takakonttiin), kellon käydessä jo seitsemää, tuli vielä yksi ehdotus: ”Kyllä sinä jaksat, ollaan vielä pihalla, juostaan vähän.” Siitä me olimme eri mieltä.

Hyvä päivä, – tällaisia päiviä tarvitaan lisää. Siitä olimme yhtä mieltä.

Vanhat reseptit uusiksi

 

Kun ihmisellä on paljon aikaa, …

eikä oikein jaksa paneutua kuvien (tai paremminkin korttitilauksen) tekoon,

eikä sittenkään ollut äidin käyttämistä OYSissa (lääkäri sairastunut)

eikä pyörälenkilläkään jaksanut koko päivää olla, vaikka hyvä kirjakin (Pirjo Tuomisen Satakuntasarja menossa) on nyt kuuntelussa

eikä tänään sittenkään ollut pullanleivontapäivä (siirtyi huomiselle kun Apsu tulee kaveriksi),

niin voi tehdä maanantain salaattiruoasta pienen ”installaation”. Ei, en suinkaan itse keksinyt tuollaista. Serkkuni (armoitettu käsityö- ja askartelijaihminen, tiffanytöiden yms. sellaisten tekijä) julkaisi kuvan tällaisesta salaattiteoksesta. Pöllin idean ja sovelsin.

Jotta ei jäisi vain silmänruoaksi, tein pohjan vanhalla kunnon couscous-salaattiohjeellani (resepti LappItaliassa sivulla 46 ja täälläkin). Tämä sopii paitsi pääruoaksi arkena, niin oikein hyvin lisukkeeksi kesän grilliherkuille. Kahden hengen ”kimppu” oli aika pieni, mutta tästä saa näyttävän buffet-pöydän ruoan jos ruokailijoita on enemmänkin.

Toinen vastikään uudistamani vanha luottoresepti on leipä. Ohje on ”Riemusta ruoanlaittoon” -keittokirjassani, siis siinä ensimmäisessä, ja siellä leivän nimi on Toscanalainen rusina-pähkinäleipä. Mistähän tuollaisen nimen olen tälle ”pullalle” olikein tempaissut? Toscanalainen tämä ei kyllä oikein voi olla, koska aidossa toscanalaisessa leivässä ei ole suolaa nimeksikään ja tässä sitä on kokonainen ruokalusikallinen!  Ohjeessa on toinenkin virhe. Nimenomaan lyöntivirhe: 1 g rusinoita!!  Noh juuri nuo rusinat ja pähkinärouheen vaihdoin pois, ja laitoin niiden sijaan pussillisen (Earth Control) karpalo-cashew-sekoitusta.

Vähän pienin niitä, mutta kokonaisiakin jäi joukkoon. Kyllä oli niin hyvää. Syötiin kokonainen leipä (ohjeesta tulee kaksi leipää) porukalla, Apsukin tykkäs mahdottomasti.

”Toscanalainen” juhlaleipä

3 dl vettä
35 g hiivaa
½ dl öljyä
1 rkl suolaa
1 g rusinoita
75 g pähkinärouhetta
2 dl grahamjauhoja
1 dl ruisjauhoja
4 dl vehnäjauhoja
Liuota hiiva haaleaan veteen. Vatkaa mukaan öljy, suola, hienonnettu
anis, rusinat, pähkinärouhe ja graham- ja ruisjauhot. Alusta taikina
kimmoisaksi vehnäjauhoisilla. Anna kohota. Leivo taikinasta kaksi pientä
limppua ja kohota pellillä. Voitele kohonnut leipä öljyllä ja paista ensin
250 asteessa noin 10 minuuttia ja sitten pudota lämpö 200 asteeseen.
Jatka paistamista vielä noin 25 – 35 minuuttia.

 

Vähäeleinen sunnuntai

Isollakadulla aamulla. Vai Isokadulla? – Ihan sama. Toisaalta ikäni, koulutuksenikin, työnikin puolesta, oikeakielisyysasioiden kanssa (minä edelleen yhdyssanojen kanssa kipuileva) tekemisissä ollut, en yhtäkkiä välitä yhtään siitä, kirjoitetaanko Isokadulla vai Isollakadulla.. Ihan sama..

Joka tapauksessa: sielläkin, Isollakadulla, oli hiljaista, alakuloista, elämätöntä, ketään kohtaamatonta.

Koko kaupunki oli aamupäivällä tyhjä. Se on alakuloista, surullista. Mutta toisaalta, en voi kieltää, etteikö siinä olisi jotain runollista, ainutkertaista, ennen kokematonta, kokemiseen kaipaavaa… Joka tapauksessa parituntinen vierähti huomaamatta. Kuvaten ja kulkien.

Kuvakertomus täällä. KLIKS: Ehkä lukijoissani on oululaisia, jotka eivät ole kaupunkiin päässeet. Linkin takana kuvia todellisuudesta. Ehkä muillekin iloksi – tai noh, avartamiseksi…

Kotona – luonnollisesti – ruoan laittoa ja siitä nauttimista, niin kovin saamatonta. Paljon mietteitä, itsestä oppimista. Mikä ei ole vain mukavaa,. … Mutta niinpä keksimmekin palata hyvien muistojen äärelle: ystävät – kalaasit – lahjaksi saatu huippupunaviini  (Meillä saatuna vuosikerta 2012)! Juuri tänään oli sille tarvetta. Ja, kuinka se olikaan hyvää. Toi muistoja, toiveita, feed-backejä, unelmia, hyvää oloa juuri siinä hetkessä. Olisiko viini ollut näin hienoa ilman tämän hiton kevään kaikkea ikävää…? En tiedä. Mutta juuri tänään se oli niin hyvää!

Aamupäivän ilon hetkiä koin Möljällä. Siellä on ”Soffa”, jossa tiedän kuopuksemme mopovuosinaan viettäneen paljonkin aikaa. Minä vietin tänään tovin. Nautin purkkikahvin, otin kuvia, haistelin merta (suola ei vielä ole aistittavissa – toteaa allergian tukkeuttama pyöräilijävanhus).

Vihreä ”Soffa” on toistakymmentä vuotta vanha Päivi Valisen tilataideteos, jossa on paljon positiivista, paljon vihreää, paljon levollisuutta. Sinne levähdin kahville. Turvavälit, rauha ja kahvinautinto olivat taattuja.

Kuitenkin, ehkä juuri tänään on ollut se päivä, jolloin on tuntunut, että tämä hel- – tin surkea kevät saisi jo loppua!! Kesää ja valoisampia aikoja odotellessa.

Niukkaa kevättä

Viikon kauppareissu on venynyt näin pitkälle: niinpä sitten aamukahdeksan jälkeen kaksin kävimme lähimarketissa, taisimme olla ainoat? Kunhan ruokakassit oli roudattu kotiin ja ostokset kaappeihin ladottu, oli aika ulkoilulle. Arvuuttelimme, mihin lähtisimme: minä etelään, Pehtoori pohjoiseen. Molemmat vältyimme pahimmanlaatuiselta räntä-vesi-raekuurolta, joka iski yllättäen.  Juniori lenkillään kaupunkiin, samoin kuin Tyär Helsinki – Riihimäki -reissullaan olivat molemmat tahoillaan kastuneet pahimman kerran. Minä poljin paluumatkan kuuropilven reunan takana, kastumatta, mutta kuinka hiton kylmäksi sää romahtikaan ja maa oli taas kerran valkoisena.

Mennessä kohti Kempelettä oli melkein kevään tuntua. Tänään jätin jo toppaliivin pois (enää t-paita, neule, goretex), mutta olin ihan konttajäässä kotiutuessani. Viime syksynä ja vielä tammikuussa tuntui, ettei talvea tule, nyt on kyllä tuntunut, ettei kesää, ei edes kunnon kevättä, tule.

Kempeleen kotiseutumuseon pihapiirissä nautiskelin kahvin ja croissantin, tovin kuvailin, piipahdin kirkolla bongaamassa ”kirkollisen nallen” ja siinäpä se päiväretki olikin.

Kotihommia, yrttihommia, hyvää ruokaa. Niistäpä se tämä lauantai.

Elämäni eka tomaatti on jo kukassa. ”Gartenperle: runsassatoinen ja siinä on pienet vadelmanpunaiset tomaatit” – näin on luvattu. Saapa nähdä!

Hailuodossa – ulkoilma on hyväksi

Perjantai. Toukokuun perjantai.

Tänään me sitten lähdimme Hailuotoon, – on aiottu monta kertaa viimeisen kahden kuukauden aikana, mutta vasta tänään saimme aikaiseksi. Nyt tuntuu, että oli hyvä, että saimme lähdetyksi juuri tänään. Tänään oli sille paikka, tarve, – pieni matka jonnekin pois. Ja lopultakin sääkin hyvä. Olkoonkin, että toukokuun puolivälissä pienelle patikalle ja linturetkelle tarvittiin toppaa ja villaa, hanskoja ja pipoa. Rannoilla tuulee.

Tänään suuntasimme vähän eri reiteille kuin esim. ruskaretkellä kolme vuotta sitten (ks. vinkkejä siltä reissulta täältä). Meillähän on ystäväpiirissä monia lintuammattilaisia, heidän kanssaan ollaan linturetkillä käyty, minuakin koetettu opettaa tunnistamaan ja innostumaan …

Olen ollut huono oppilas, mutta tänään innostuin kun erilaisia mielenkiintoisia, opittavia lintuja oli niin paljon, niin lähellä, kuvattavina (tosin 200 mm objektiivi EI ole lintukuvaukseen paras mahdollinen – mutta Pehtoori hieman toppuutteli, että ehkä ei ihan huomenna kannata lähteä hankkimaan 600-millistä 🙂 ).

Joka tapauksessa olin hämmästynyt, kuinka paljon lintuja tänään kohtasimme: liki 30 eri lajia laskimme nähneemme. Minäkin opin tunnistamaan monta uutta: isokoskelo, kalatiira, tukkasotka, liro, ja sitten tavallisia hanhia ja joku haukka Kirkonkarissa, kymmeniä joutsenia Pöllänlahdella, telkkiä ja muita ”uintilintuja” (Pehtoori kertoi, että niitä sanotaan vesilinnuiksi. 😉 ).

Kirkonkarin lintutornille ja laavulle menimme jättäen auton Kirkonkylän K-kaupan eteen ja siitä kävelimme muutaman kilometrin kunnes tieltä kääntyi pitkospuureitti Kirkonkarin laavulle. Siellä oli hyvä kahvitella, eväsleivät nauttia, kuunnella monien, monien lintujen hillitöntä laulantaa. Eikä ollut kiire minnekään. Suojaisilla taukopaikan portailla istuskelimme, mietimme: ”Mihin sitten?”

Palattiin Kirkonkylälle, autoon ja kohti Marjaniemeä. Merenrantaa. Kalasataman kautta rantaan ja patikkapolulle. Aurinkoa, eikä niin kovaa tuulta. Liikkumisen iloa, happea, helppoa oloa.

En taida koskaan saada tarpeekseni merenrannalla olosta.

Palatessa takaisin kohti lauttarantaa, ja kello kolmen lauttaa, piipahdimme vielä (vakaan toiveeni vuoksi) kotiseutumuseon pihapiirissä. Paljon muistikortille tallennettavaa tälläkin kertaa. Kaikkien Hailuoto-reissujen jälkeen minun ei enää tarvinnut (vai ei ollut suotavaa?) pitää Pehtoorille luentoa Hailuodon historiasta, joten minä vain kuvailin. 😉

Vielä piipahdimme Petsamossa. Siellä oli Hailuoto-laivan satama, ennen kuin lauttayhteys 60-luvun lopulla alkoi. Kulttuurimaisemaa katselimme, – toisaalta niin tuttukin.

Jopa toukokuinen maisema. Toukokuussa, kerran rospuuttokelien aikana 80-luvun lopulla Hailuodossa pidettiin pienimuotoinen konferenssikin. Olinpa itse sitä järjestelemässä, äitienpäiväksi sen ”buukkasin”! – minä silloin nuori, lapseton – ja kun juuri sillä viikolla ei ollut jäätietä, eikä lauttayhteyttä, pääsimme saareen hydrokopterilla! Olipa kokemus!

Tänään pääsimme saaresta lautalla ajoissa, hyvin mahduimme ensi yrittämällä kyytiin. Kotiin palauduttua poskia kuumotti kuin olisi ollut rinteessä tai ladulla päivän. Ahavoitti! Oli liikkunut, ulkoillut, hyvää tehnyt olo. Pehtoori totesi kalakaupan kassia etc kantaessa ”ihan kuin oltaisiin pidemmältäkin reissulta palaamassa”.

Hyvä reissu oli.

Luovosa kannattaa käydä.

Ostoksia ja liikkumista

[Pateniemen raitilla on uusi pienvenesatama jo odottamassa liikennettä. Jäät jo lähteneet! ]

Tuntuu että elämä on käynyt varsin vilkkaaksi. Tänään sekä kampaaja että Reko!

Aamuauringossa ajelin kampaajalle, minun ja maskilla suojautuneen kampaajan lisäksi siellä ei ollut muita. Tosin kymmeneltä lähtiessäni sekä henkilökuntaa että asiakkaita oli jo muutama muukin. Onhan freesi olo kun ylipitkät hiukset ovat nyt hyvin leikattuina, ihan huoliteltu olo. Samalla reissulla vielä Sokoksen kempparista kosteusvoidetta kasvoille. Ja uusi pumppusaippua – ja käsivoide, – niitä kun tuntuu nykyisin kuluvan aika lailla. Tavallista hienommissa pulloissa olivat. Tällaiseksi elämä on mennyt: hellittelylahjana itselle saippuaa sievässä pumppupullossa. 😀

Iltapäivällä kylmästä tuulesta huolimatta lähdin vielä toiselle pyörälenkille, Apsuakin kyselin mukaan, mutta eipä se nyt sopinutkaan… Niinpä äänikirja taas seuraksi. Uppouduin taas ihan toiseen maailmaan, ja puolitoista tuntia hurahti.

Illansuussa sitten Kaukovainiolle Rekoon (lähiruokakauppiaat tuotteineen). Sain Pehtoorin kantoavuksi. Tomaattiamppelin ostin! Ahvenfileitä ja karitsanjauhelijaa, hunajaa ja tietysti kananmunia, eli nuo vakio-ostokseni sieltä. Eka kertaa paikalla oli leipuri, jolla  oli yli 100-vuotiaaseen leipäjuureen tehtyä leipää. Olin tilannut yhden. Nyt isosta, lämpimästä leivästä on iso osa syöty. Perusasioihin on hyvä tukeutua: saippuaa ja lämmintä leipää! Eivät mitään turhia asioita. Ilon asioita ovat!

Nalleja etsimässä ja parveketapaaminen

Aamusella kun jo etukäteen iloitsin auringonpaisteesta ja aiotusta pyörälenkistä, Pehtoori asetti eteeni lehdessä olleen jutun, jossa Oulun hiippakunnan piispa haastoi ”piispanpyöräilyyn”: pyöräilyä, kirkkoja, nallebongausta ja hyväntekeväisyyttä. Pyöräilyä ja kirkkojen (ilman nalleja) kuvaustahan minä olen jo vuoden verran harrastanut, joten päätinpä, että tämän päivän lenkki olisi sitten osuuteni piispanpyöräilyyn.

Ei muuta kuin kamera reppuun ja pyörän päälle. Kohti kirkkoja. Oman nalleni, Tony Thorvaldssonin, kanssa olimme kaksistaan pitkällä pyörälenkillä aurinkoisessa Oulujokivarressa – piispanpyöräilyllä muita nalleja tervehtimässä: Tuiran kirkko, Kastellin kirkko, Maikkulan kappeli, Oulujoen kirkko ja Hintan seurakuntatalo sattuivat sopivasti pyörälenkilleni. Kävin kääntymässä ja matkakahvin nauttimassa Pikkaralan sillalla, ei olisi ollut enää pitkä matka Turkansaareen, mutta kun en ollut varma pääseekö saareen, niin käännyin kohti kotia.

Vaikea oli nalleja kuvailla, ikkunat heijastivat tai olivat likaisia, eikä valaisua tai kuvakulmia paljon säädelty. Mutta kiva niitä oli käydä etsimässä. Haaste on voimassa kesäkuun loppuun, montakohan nallea ehtisi nähdä?

Illansuussa vielä pyöräilimme systerin luona käymään. Yli kaksi kuukautta kotosalla viettänyt sisar on jo uskaltautunut kauppaan itse, tähän asti me olemme toimittaneet hänelle ostokset kerrostalon autohallin ”eriöön”, emme ole edes ovenpielessä käyneet, mutta nyt hän kutsui meidät käymään, isolle parvekkeelleen toviksi, iltapalallekin. Olipa mukava istuskella ilta-auringossa, uskoen, että kyllä tästä vielä kesä tulee… Vaikka varjoja onkin aika paljon.

Pilvilläkin on kuitenkin hopeareunat ja aurinko jo pilkistää…

Hautausasioita

Alkaa olla vuosi siitä, kun viimeksi olimme Roomassa. Sinne lähtiessä tai oikeastaan jo matkaa varatessa, totesin, että ”vielä kerran” haluan siellä käydä. Taustalla ajatus: ”Rooma on ikuinen, minä en.”

Maailman ja matkustelun ollessa tässä tilanteessa kuin se nyt on, olen tavattoman iloinen, että kävimme Roomassa – ainakin – vielä kerran. Näinä takautumien viikkoina on tullut muutoinkin ajatelluksi tosi paljon tehtyjä matkoja, paljon katseltua reissukuvia, luettua reissuraportteja kun ne ovat kohdalle sattuneet. Onneksi on reissattu. Reissattu paljon, ja monenlaisissa maissa ja kohteissa, – ja Roomassa. Ja monenlaisilla hautausmailla.

Tänäänkin olimme hautausmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa monta tuntia, sillä tänään saimme aikaiseksi pitkään suunnitteilla olleet kunnostustoimet isän haudalla. Ison hautapaikan koristesorat olivat huvenneet ja rikkaruohottuneet, ja kun samanlaista kauniin vihertävää sorakiveä ei Suomenmaasta ole löytynyt, jotta olisi vain voitu täydentää, niin oli poistettava vanha, ja laiteltava rikkaruohojen estokangas ja uutta soraa monta säkillistä. Pientä roudaamista ja puuhastelua. Mutta sää oli hyvä, tuli touhuttua ja liikuttua, ja sellainen ”yhteishyvä”-homma oli se. Iltapäivällä pyörälenkillä kävin vielä tsekkaamassa mittoja kukkien tilaamista varten. Niitä ei vielä laitettu. Maakin oli vielä pinnastakin paikoin jäässä, sillä hauta on aika varjoisassa paikassa.

Jos olen ollut menneessä, niin myös tulevassa. Sain viime viikolla vihdoin tehdyksi oman hoitotahto -ja hautaustestamentit. Nämä meidän oli tarkoitus tehdä jo puolitoista vuotta sitten, jolloin illalla kolmisin (Pehtoori, minä ja Tyär) istuimme pitkää iltaa kotosalla appeni hautajaisten jälkeen ja puhuimme syntyjä syviä, elämästä ja kuolemassa, uskosta ja hautaamisesta, kaikesta sellaisesta, tuli puheeksi myös, miten itse kukin meistä elämänsä lopussa haluaa tulla hoidettavaksi, millaiset hautajaiset järjettäväksi ja miten haudattavaksi. Silloin lupasimme esikoiselle, että kirjaamme nämä asiat ylös. Nyt sain tehdyksi. Netistä löytyy malleja ja kaavakkeita.

Tiedän monenkin olleen hämmennyksissä kun on läheinen saateltava viimeiselle matkalle – ei tiedetä, miten edesmennyt olisi halunnut toimittavan? – Toisaalta, puolenkymmentä vuotta sitten syöpään menehtynyt hyvä ystäväni suunnitteli saattohoidon alkaessa omat hautajaisensa alusta loppuun: virsistä ruokalistaan, kutsuttavista kuolinilmoitukseen. Mitään sellaista minä en ylöskirjannut, mutta jotain kuitenkin.

 

 

 

 

Kirjahyllyjen äärellä

Öisen lumisateen jälkeen aamulla maassa paksu kerros märkää lunta.

Niinpä toinen peräkkäinen päivä ilman ulkoilua. Iso osa päivästä meni kirjahyllyjen äärellä. Pyyhin pölyjä, hävitin vanhoja lehtiä ja muutaman mapillisen luentomateriaaleja (vielä niitä näyttää riittävän!), järjestelin, lueskelin, viivähdin albumeiden äärellä.

Työhuoneessa on pieni uusi juttukin. Kattolamppu! Hajotin talvella vanhan pienen tuikun, ja nyt olen tilannut uuden. Se on tammea ja valkoista metallia, kuvun asentoa ja samalla siis valon suuntaa, voi vaihtaa. Tykkään siitä!

 

Maanantaiterveiseni täältä!

 

Tämäkin jäänee mieleen

Sataa vettä. On pimeää. Kylmää. Vähän alakuloistakin.

Äitienpäivä!

Toisaalta: ei koskaan ennen tällaista, toivottavasti ei koskaan uudestaan.

Mutta, hei! Onhan tänään ollut paljon hyvääkin.

Tänään tytär livenä (kiitos, internet!!) Helsingistä ruokapöydässä, konsertti kotosalla (Petrus Schroderus). Paljon kukkia, hyvää ruokaa, Pehtoorin leipoma (taas!!) kakku, pikku perhe, yhdessäoloa,  … eikä kiire minnekään.

 

Leuhkimiseksi meni

Toukokuun toinen viikonloppu on vuosikymmeniä ollut Pehtoorille vuoden kiireisempiä, ehkä stressaavampiakin. Ihan omaehtoisesti on halunnut kokkailla, järjestää vaimolleen ”erilaisen” viikonlopun. Ja nyt, – ehkä aika kultaa muistot, tai saa unohtamaan menneen – olen nauttinut yhden parhaista kotisapuskoista ikinä.

Alkuun palsternakkakeittoa. Palsternakka on ollut lempparini jo vuosia, mutta että keitto on maustettu vaniljalla!!  Samettista, pehmeää, makoisaa. Lempeää ja leppoisaa. Hyvää, mahdottoman hyvää. Erityisesti kun ohessa oli samppanjaa, joka minua odotti, kun tulin muutaman kymmenen kilometrin hyiseltä pyörälenkiltä. Pienen hetken ajattelin, että kuuma kaakao olisi ehkä just nyt hyvä juttu, mutta Pol Rogerin tervehdys oli sydämeen käyvä, ja olo koheni kummasti.

Mansikoitakin oli. Ja eniten minua miellytti ajatus, vaivannäkö.

Orvokkejakin. No ne on minun juttuni, edes niitä olen saanut aikaiseksi. Kotiin ja lähipiiriin. Orvokit ovat – paitsi syötäviä 😉 – muutoinkin hyvä juttu. Pieni ilo arjessa.

Ja sitten ruokaa.

Alkuun palsternakkakeitto maustettuna vaniljalla! Samettista, erilaista, juhlallista. Ja ohje löytyy Valion sivuilta!! Tätä teen soppatykkipäivänä.

Pääruokana savustettua siikaa, parsaa ja hollandaisea. Kyllä Pehtoori tietää mistä pidän! Johan tykkäsin.

  • ja jälkkäri!!! Ihan ylivertainen! Juustoa, karkkia, suolaa, makeaa. Siis: Keisarina-juustoa viipaleina, suolakiteitä, kinuskikastiketta (purkista), Omar-karkkeja ja punapippuria. Oi, että!!! Nin hyvää.

Ja jutun ideahan on se, että näinä aikoina, keskellä koronakriisiä, ei tartte olla yksin. Onhan tässä jo eräätkin synttärit aiemminkin vietetty kimpassa, –  onneksi nytkin.

Äitienpäivämuistoja

On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.

Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.

Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?

Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).

Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.

Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.

[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]

Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.

En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.

Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana  – -)  ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!

Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.

[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.] 

 

Ulkoilmassa

Puolelta päivin kahvitauko Haukiputaan kirkon portailla, ja sitten myötätuulessa paluu kotipihalle.

Liityin (vihdoin) Pehtoorin puutarhajoukkoihin (1+1), ja iltapäivä kului pihapiiriä siistiessä.

Päivä tuulisessa, aurinkoisessa säässä on saanut posket hehkumaan. Ja tuntuu, että ensi yönä täysikuu ei untani häiritse.

 

Viikon aikana on  täällä ollut kuvat Oulunsalon, Kiimingin ja Pateniemen koivikoista: tähän sarjaan tänään Haukiputaan kaunis koivurivi.

Kaloreita ja niiden kuluttamista

Aamupäivän pyörälenkin kohteena urheiluvaatekauppa. XXL:stä oli kertakaikkisen pakko käydä ostamassa itselle uudet ulkoiluhousut. Minun molemmat sopivat, välikausiulkoiluhousut on mökillä. Täällä kotona vain toppahousut, ohuita kesä/saliverkkareita ja kahdet vanhat, isot goretexit. Joten etsin aamulla netistä valmiiksi mieluisat, sykkelöin kaupalle, tein täsmäiskun sisään, ostin housut sovittamatta ja palasin kotiin. Sopivat ja kaikin puolin hyvät ovat. Illalla piti käydä toinen pyörälenkki, jotta pääsi kokeilemaan uusia pöksyjä. Hyväksi havaitsin käytössäkin. 😀

Nythän taitaa koronatartunnalta välttyminen olla helpompaa kuin pitkään aikaan tulevina kuukausina. Tällä hetkellä Oulussa on todettu yhteensä 89 tartuntaa, eikä moneen päivään ole löytynyt  yhtään uutta. Vieläkään  ei kovin paljon väkeä ole liikkeellä, joten ennen kuin rajoitusten purku alkaa vaikuttaa, on vähän sellainen tyyntä ennen myrskyä -tuntuma? Jokapäiväisenä tätä shoppailua ei kylläkään ole tarkoitus ryhtyä harrastamaan. 🙂

[Tämä on mielestäni edelleen Oulun kaunein koivikko. Se on Pateniemessä. Ilta-auringon valossa uutta asuinaluetta varten raivatun montun täytyttyä sulamisvesistä näytti kuin olisi ollut jossain järven rannalla.]

Pyöräilyn ja shoppailun lisäksi ruoanlaittoa. Tein eka kertaa taas yhden ”viraalihittireseptin” mukaan sapuskaa. Ja aina vaan helpompaa.

Mehevä tonnikalapiirakka poikkeaa monin tavoin siitä jota minulla oli 80-luvulla tapana tehdä jos kaverit tulivat meille etkoille tai tupareihin tms. Silloin piirakkapohja oli kaupan voitaikinasta ja täytteenä keittyä riisiä, tonnikalaa, herneitä, keitettyjä kananmunia ja tilliä. Tämänpäiväinen oli paljon simppelimpi ja kevyempi. Ihan kelpo ruoka hyvän feta-salaatin kera. Jos/ehkä teen tätä uudelleen, niin silloin sitten oheen esim. kermaviilistä, tillistä, sitruunatilkasta, suolasta kastike oheen.

Mehevä tonnikalapiirakka (Ohje Iltalehdestä)

Pohja:

200g kermaviiliä
1 kananmuna
2 ½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta

Täyte:

200g kermaviiliä
2 kananmunaa
2 prk tonnikalaa
valkosipulia +mausteita
juustoraastetta

Kaada vesi pois tonnikalapurkeista. Sekoita kaikki pohjan raaka-aineet keskenään (leivinjauhe ensin vehnäjauhojen kanssa) ja kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun piirakkavuokaan.
Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada täyte raa’an pohjan päälle. Lisää halutessasi hieman juustoraastetta.
Paista 200 asteessa kauniin ruskeaksi, noin puoli tuntia. Taikina tulee piirakkavuokaan (24 cm) piripintaan: käytä siis hieman isompaa tai suojaa uunin pohja vaikkapa pellillä.

Tämä oli oikeastaan yhdenlaista tonnikalapullaa. Variointimahdollisuuksia on varmasti paljon. Voisi jättää toisen tonnikalapurkin pois ja laittaa tilalle silputun paprikan ja sipulin?

Ja sitten viikonlopulta yksi resepti. Key Lime Pie! Sehän on tiedossa, että olen sitruunapiirakka-fani, mutta ehkä vielä sitruunaakin enemmän pidän limestä. Monessa muodossaan. Ja tässä tuli kyllä nyt yksi suosikki.

Ihan pelkkää kaloria koko piiras, mutta ei sitä isoa palaa tarvi syödäkään. Ohjeessa kehotetaan pakastamaan ennen nauttimista, ja kyllä se kannattaa ehdottomasti tehdä. Ja sitten antaa tovi (5 – 10 min.) sulaa. Mahdottoman hyvin tämän yhteyteen sopi myös kermavaahto, jonka maustoin vaniljalla, enkä millä tahansa, vaan nimenomaan ”mexican vanilla” -jemmastani lorautin pari teelusikallista vispikerma-sokerivaahdon joukkoon.  Taas kerran tuli todettua yksinkertainen on hyvää! Ihan tolkuttoman hyvää.

Key Lime Pie (limepiirakka) (tämänkin ohje Iltalehdestä)

1 pkt Digestive keksejä
100 g sulatettua voita

 Murskaa keksit ja lisää sulatettu voi. Painele massa reunoja myöten kakkuvuokaan ja aseta pohja jääkaappiin kovettumaan.

5 dl kermaa
3 dl Creme fraichea
1,5 dl limen mehua
1 limen kuori
1,5 dl sokeria

Kiehauta ainekset keskenään ja lisää limen mehu joukkoon. Siivilöi, jäähdytä ja kaada massa vuokaan jähmettyneen keksipohjan päälle.
Pakasta, mutta muista ottaa ulos, kun piiras on melkein jäätynyt. Tai ota ajoissa sulamaan jääkaappiin.

Pakkolomalla omasta elämästä?

Pakkolomalla omasta elämästä? – Onko muilla ollut sellainen tunne? Tuossa kuukausi sitten, päivänä muutamana tuntui siltä. Tai ainakin siltä, että olen pakkolomalla omasta sosiaalisesta elämästäni. Kalenteriin merkityt muutamat tapaamiset, menot, teatterit, mökkireissut oli viivattava yli, ”mihinkään” ei voinut enää mennä. Toisaalta kotoilu-muudiin asettuminen ei aiheuttanut ”vapaa-ajanongelmia”, vaikka välillä on kyllä tuntunut, että aika kulkee näinä aikoina hitaammin kuin ennen. Johtuukohan se siitä, että ”odottavan aika on pitkä”. Kyllähän sitä ainakin taka-alalla ajattelee/odottaa, että sitteku…

Olen kysellyt monilta, että mitä he tekevät ensimmäiseksi kun rajoitukset/karanteeni hellittävät? Ensimmäisenä on – luonnollisesti – ystävien ja vanhusten/vanhempien (ja vanhemmilla taas lasten ja lastenlasten) tapaaminen. Tälläisia olivat vastaukset myös Ylen tekemässä laajassa kyselyssä.

Mutta selkeää, seuraavaksi tärkeintä ei oikein voi erottaa. Eri ihmisillä erilaiset toiveet: töihin, salille, tanssitreeneihin, erilaisiin harrasteporukoihin tai kampaajalle pääseminen, ravintolapäivällinen kavereiden kanssa, mökille, Helsinkiin ja Ikeaan ( 🙂 ) reissaaminen. Ostoksille pääsy tai ulkomaille!

Minä olen ensi viikoksi jo tilannut kampaajalle ajan, mutta vielä enemmän kaipaan hierojalle pääsyä. Olen parin kuukauden aikana tehnyt hyvin vähän kuvia, joten jumien taustalla ei ole tavanomainen syy, vaan nyt taustalla on kutominen ja ehkä vähän pyöräilykin. Hyvä kotikonsti hartiakipujen helpottamiseen on ollut sellainen mekaaninen niskojen hierontalaite, jonka sain Pehtoorilta joululahjaksi.

Kiiminkijoki [Alakylä, Kiiminki]

Uusia käytänteitä on tullut otetuksi käyttöön. Esimerkiksi tänäänkin Kiimingin pyöräretkellä jäi kuppilassa käymättä; pullakahvit ja vessa jäivät kokematta. Mutta olipa mukana matkakahvi ja pusikoita Suomen pikkuteiden varsilla riittää. 😉 Olen kehittänyt itselleni uuden ”kalenterin”: lähetän (melkein) joka päivä jollekin tutulle kirjekuoressa omia Oulu-korttejani ja pienen kirjeen. Olen lähetellyt niitä pitkin Oulua ja Suomea, ja jatkan vielä. Näin on saajilta sitten tullut sähköpostia, chattiä, puheluita, sellaistenkin kanssa, joiden kanssa ei ole tullut oltua missään kontaktissa vuosiin. Iloisia ovat varsinkin 70+ -henkilöt olleet…

Toisaalta olen saanut pari sähköpostia ”menneisyydestä” – kaksi blogini lukijaa, jotka ovat tuttuja vuosien takaa ja joiden en ole tiennyt näitä höpinöitäni seuraavan, kirjoittivat suureksi ilokseni minulle kirjeet. Vaihtelimme kuulumisia, ja muistelimme menneitä. Ihan mahdottoman mukavia tällaiset yllätykset. Myös yksi mieluisa puhelu: vanha ystäväni soitti ja jatkoimme siitä, mihin joskus vuosia sitten Linnanmaan kuppilassa ja tutkijaseminaarissa olimme jääneet. Hän se kyseli ja arveli, että ”kaltaiselleni ekstrovertille” voi olla vaikeaa tällainen eristäytyneisyys. Ei tämä edelleenkään niin kamalan vaikeaa ole ollut, sitä paitsi, kontakteja on ollut vaikka kuinka paljon. Itse asiassa taidan olla oikein tyypillinen ambivertti.

Väljemmille vesille

Vesi ja aurinko korkealla. Lempparireitilläni Oulujokivarressa poljin jo melkein lämpimässä säässä (+7 C, joskin tuulta tänäänkin). Pyörällä myös apteekki- ja kauppa-asiat systerille. Nyt on ensimmäiset 500 kilometriä tälle keväälle on tullut jo sykkelin mittariin. Kyllä vielä siis maistuu pyöräily, – paljon paremmin kuin kuntosalilla kulkeminen. 🙂

Meidän pihalla olevan pienen Huvilan sain puunatuksi kesäkuntoon ja tavarat paikoilleen: tänä kesänä voi sinne tehdä pieniä ”reissuja” – vähän vaihtelua kotioloihin.

Vaikka nythän hallituksen tiedotuksen jälkeen vaikuttaa, että kesällä voi joskus käydä Nallikarin terassilla syömässä, Voxin patiolla lasillisella, pyöräretkillä kahvilassa ja tavata ystäviä. Kuulostaa kesältä, – johan on mukava!

Aika ryhtyä keväteloon …

Alakuloinen, merkillinen, eriskummallinen, erilainen, ahdistava, rauhallinen, kotoisa, pelottava, mielenkiintoinen, sairas, pimeä, ikävässä kipuileva, tyhjä, odottava, toiveikas, luottavainen, painajaisten täyteinen, käsittämätön, kertakaikkisen kummallinen, surullinen, autio, tietämätön, kaipaava, myötäelävä, ajatteluttuva, hiljentävä, armollinen,  …

Joskus (aika usein) olen valittanut adjektiivien puutetta. Nyt niistä ei ole puutetta. Ei ole puutetta tunteista, tunnetiloista tai niiden vaihtelusta. Minähän olen kova tyttö itkemään ja nauramaan, tänäänkin olen tehnyt molempia, monenkin ihmisen kanssa. Eikä korona suinkaan ole ainoa syy. Syitä tunnetilojen heilahteluun, mielihyvään ja huoleen, suruun on tänä vuonna ollut paljon, liiaksikin. Koko tämä vuosi on ollut enemmänkin huono kuin hyvä.

Ja silti. En minä nyt niin hirveän huolissani ole. Elämäähän tämä. Lopultakin, … enimmäkseen kaikki aika lailla hyvin. Ainakin nyt, vielä.

– ”No miksette lähde mökille?” kysyi Juniori, kun lasten kanssa illansuussa piipahti. Hyvä kysymys. Saariselällä on lunta 110 cm! Siellä ei ole muita! Siellä on mökki.

Ehkä me lähdemmekin. Emme huomenna, mutta huomenna ainakin ulos! Tänään en ole ollut ulkona, ja se näkyy postauksessanikin, luulisin. Mutta huomenna! Huomenna on kevät ja toukokuu!

Mitä muistamme …

Se, että jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana heti aamupäivällä kuulen ”mummi” noin kymmenen kertaa ja se, että illan tullen tunnin ajan toinen istuu sylissä täysin rentona, mutta pitää käsiä lujasti kaulallani, eikä halua liikahtaakaan, saa minut unohtamaan kaiken muun.