Vappukin on hyvin erilainen

Moni vappu on unohtunut, vaikka ei ole kyse siitä, että olisi muisti mennyt.

Moni vappu on ollut ikimuistoinen: 1979 ensimmäinen opiskelijavappu  (matka ja ilta Katrilliin ja aamuyön bileet minun pikkuruisessa kaksiossani), 1983 valmistujaisvappu Helsingissä (Senaatintorilla kylmässä valkoinen bleiseri kastuen!! ja O´Malley -pubissa, 1986 raksalla haalareissa ja yo-lakki päässä suojaamassa vastapystytetyn talopaketin seinäelementtejä, 1991 kahden pienen kanssa kotosalla ja kaupungin ruuhkassa lastenvaunujen kanssa, joskus 2000-luvun alussa yliopistolla ainoana töissä vääntämässä jotain apurahahakemusta, josta ei koskaan tullut euroakaan…, mökillä ja mäessä joskus, ja niin monta kertaa viettämässä syntymäpäiväjuhlia ja myöhemmin brunsseja Pyykösjärven rantamailla ja eksnaapureiden luona vappukuohuvalla.

Monen vapun perusjuonne on ollut joko/tai yliopistoelämä ja/tai juhlinta kotona tai ystävien luona ja/tai kanssa. Yhden elämäni ikimuistoisista, lopultakin aika harvoista, koko seuraavan päivän kestävästä darrasta/sisäisestä pahoinvoinnista/kamiksesta/krapulasta/efterdagenista kärsin about 15 – 20 vuotta sitten vappupäivänä haravoiden kotona takapihalla. Sen jälkeen olen nauttinut vapuista(kin) huomattavasti kohtuullisemmin. Ja nyt ei todellakaan tarvitse huolehtia huomisen hyvinvoinnista.

Surullista voi olla, mutta ei alkoholista aiheutunutta mielipahaa.

Vapun tilpehöörejä

Vappukukka. Muistatteko? – Niitä lienee vieläkin myynnissä. Niitä minä myin kansakouluvuosinani. Silloin ne olivat sinivalkoisia. Myin myös Oulun Koulun Kohinaa (koululaisten alakoululaisten aineista, runoista, piirustuksista koottu vapuksi ilmestyvä lehti). Se muuttui jossain välissä verkkolehdeksi, liekö sitä enää ollenkaan. Sekä kukkia että Kohinaa olen myöhempinä vuosina sitten itse ostanut.

Ööpistä en ole tainnut itse ostaa koskaan, teekkarihuumoria (nimenomaan arkkareiden) lehdestä on kuitenkin tullut selailtua. Tänäkin vuonn Ööpistä on myynnissä: ”Tänä vuonna EKO-ÖÖPINEN pitää huolen sinunkin hajoamisesta ennen omaansa”  ja ”Ööpisen toimituksen linja ja tavoite on ollut kautta aikojen sama: alittaa edellisten vuosien taso sekä huumorin että maun puolesta.”

Kuvissa tämän kevään tulppaanikauden viimeiset – nämä kerrannaiset myöhäiset tarhatulppaanit eli pionikukkaiset tulppaanit aukesivat aika huikeaksi pehkoksi. Vappukukiksi, mutta nyt minulle riittää tulppaanit! Ehkä huomenna ostan itselleni ilmapallon tai ensimmäisen tötteröjätskin tai jotain muuta vappuista. Serpentiinit, simat ja skumppa onkin jo hankittu.

Muistiinpanoja

Hajamietteitä, muistiinpanoja, etten unohtaisi …

Eilen luin jostain lehtiartikkelista, että Lapissa on niin paljon lunta, että se vaikuttaa painovoimaan! Haluaisin nähdä sen nyt! Tänä vappuna. Ystävien kanssa.

Yöllä oli satanut noin kahdeksan senttiä uutta lunta meidän kotipihalle. Sitä en halunnut nähdä. Varsinkaan vappuviikon tiistaina. Mutta minkäs teet?!

Lumesta ja koronasta huolimatta minulla oli sovittu tapaaminen puistossa. Ei lumi eikä korona estänyt tapaamista, joka johti myös yhteiselle sapuskalle ja touhuamiselle pihalla (Huvilaa ryhdyttiin jo tyhjentämään pihakalusteista, joita siellä talvi säilytetään. Tyhjennys myös siivoamista varten).

 

Lyhyt dialogi kiviä heitellessä:

– Mummi, minäpä jaksan nostaa Eeviksen?

– Et kai, Eevishän on jo aika painava…

– Jaksan, mulla on patesta!

– Oho, mistäs sitä on tullut?

– ParrrrrRRRsssasta ja porrrrRRRrrrrkkanasta. [ärrät on vieläkin rrrriemun aihe.]

 

Juuri nyt olisi tavallistakin tärkeämpää saada olla läsnäoleva mummi, – siten avuksi.

Oulun yliopiston hallitus on tehnyt päätöksen pääkampuksen siirtämisestä keskustaan! Vailla järjen häivää koko touhu! Ja oliko henkilökunnalta kysytty tai edes informoitu hankkeesta. Nope! No se ei yllätä.

Mitäs jos tekisi vapuksi Talonpojan perunasalaattia? – Olikohan tuo sen nimi. Pitääpä tarkistaa.

Merkillistä, kuinka paljon tulee takaumia. Tavallistakin enemmän.

Taas: itsestäänselvyyksiä ei ole.

Veripalvelusta tuli kirje. Sitteku. Nyt en lähde luovuttamaan.

 

Villasukkia ja kaunokirjallisuutta

Kirjoneulesukat ovat valmiina! Ne on neljännet ”koronasukat”. Ne on itselle, ne vien mökille, ne on ”juhlasukat”. Kolme harmaata paria ovat nekin lähdössä mökille, sukkalainaamoon. Muutama joulu sitten sain sisarelta ison vasullisen villasukkia = sukkalainaamo (ks. täältä). Lainaamosta ovat ystävät ja mm. meksikolaiset tyttären kaverit luvallani ja kehotuksesta, vieneet sukkia mukanaan omakseen, joten nyt siellä on vähän vajetta. Näistä tulee täydennystä. Ja kuten kuvasta näkyy, minulla on korillinen sukkalankoja vielä jäljellä, joten jos tätä kotoilua ja telkkarin hurjasti lisääntynyttä katselua jatkuu, tulee sukkalainaamoon lisää vielä monet jaettavat sukat lisää!

Tänään nuo pitkät, omat sukkani viimeistelin samalla kun eilen aloittamani kirja oli saatava loppuun. Aloitin Kazuo Ishiguron ”Pitkän päivän ilta” -kirjan eilen pyörälenkille lähtiessäni, tämän päivän lenkillä jatkoin ja nyt oli tosiaan viimeiset luvut vielä kutimen ääressä kuunneltava (kiitos T. vinkistä!).

Muutama kirja, jonka lukijana on ollut Jukka Pitkänen, on jäänyt minulta kesken, en ole jaksanut kuunnella alkua pidemmälle, mutta tässä ohuessa (= lyhyessä alle 9 tuntia) kirjassa hänen äänensä ei ärsytä, vaikka olisin varsin mieluusti kuunnellut jonkun vanhemman miehen pehmeämpää ääntä (Downton Abbeyn Carson? tai ehkä Ossi Ahlapuro, joka oli nuoruusvuosina kunntelemissani kuunnelmissa yksi lemppariäänistä). No mutta any way. Kirja on suurenmoinen tyyliltään, kaunokirjallinen sanan parhaassa merkityksessä, varsin hienoviritteinen, pikkutarkka ja muodollisuudessaan hykerryttävän hauska, satiiri riemullista, älykästä.

Maailmanhistorian käänteissä hovimestari Stenvensin elämä ja arvokkuus (sic!), perienglantilaisen maaseutuaatelin elämänmeno, maailmanhistoria ja rakkaustarinakin ovat kirjan aihe. Mutta ennen kaikkea kirjan kieli on se, minkä takia tämä on aika ainutlaatuinen. Vaatii keskittymistäkin, lauseita on makusteltava, kuunneltava tarkasti, nautittava niistä. Moni Nobel-palkinnon saanut kirja on jättänyt minut pohtimaan, miksi ko. opus on palkittu. Tälle sen olisin antanut minäkin! Vuonna 2017 tämä palkitiin. Luulen, että luen tämän myös kirjakirjana. Luettuna ehkä vielä nautittavampi kun kuunnellen.

Netflixissä näyttää olevan kirjasta tehty leffa, Anthony Hopkins ja Emma Thompson pääosissa! Vappuviikonlopun elokuva on valittu!

Ruoka on muutakin kuin ravintoa

Pohjoistuulta, luvassa rakeita, eikä mittari kovinkaan paljon nollan yläpuolella. Kieltäydyin aamulla ajattelemasta, että nuo olisivat joku ”ongelma”. Eivätkä olleetkaan. Tosin tavallista lyhyempi lenkki, mutta eihän aina tarvi …

Kertakaikkisen huikea to-do -lista tälle päivälle, mutta vain sushi niistä toteutui. So what! – Minä alan oppia!

Minulla on ollut näinä viikkoina kovastikin ikävä sushia, jota olen satunnaisesti, ennen näitä poikkeusoloja yksinäisillä kaupunkireissuillani käynyt Hanko-sushissa nauttimassa, ehkä joka kolmas kuukausi niitä lounaita on ollut, ja nyt on ollut se ”joka kolmas” jo kaukana takana. Kun ollaan Pehtoorin kanssa mietitty take away -ruokaa, olen pistänyt ehdolle pizzaa, nepalilaista ja sushia ja yllättävää!! Pehtoori on niinä molempina kertoina valinnut pizzan. Siis sushi-tuskaani, nyt ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin ihan itse kääriä makirullia, muotoilla nigiripalleroita. Niiden parissa tänään. Eikä voi olla parempaa, liki terapeuttista tekemistä kuin ruoan laitto

Pienille kun ei sushi ehkä ole se ykkösherkku niin tarjolla oli myös eilisiä broilerpyöryköitä ja nuudelia (ehdottomasti Apsun ruokaherkkujen kärkikolmikossa). Miniä ei tänään ollut syömässä (maailmassa on paljon muutakin surullista kuin korona), joten laitoin dogibägiin herkkuja, ja leikin kuin leikinkin Apsun ja Eeviksen kanssa pitkät tovit. Kuunneltiin musiikkia, muistipelissä hävisin, Pipsa Possu seikkaili meidän jutuissa. Enkä edes tunne huonoa omaatuntoa.

Ei muuta. Siinä kaikki. Ja se on paljon. Minun mielestäni ainakin.

Elämä on nyt näin…

Tässä merkillisessä ajassa tänään (taas! tai sittenkin pitkästä aikaa) aamulla tuli mieleen, että eihän tässä mitään hätää, niin kuin ei olekaan, mutta että tosiasia on, että koronaan voi kuolla. Siihen voi kuolla yhtäkkiä. Tai siis aika yhtäkkiä. Ei ”pitkälliseen sairauteen”, ei vanhuuteen, vaan koronaan. Minä tai joku läheinen voi kuolla siihen. Ihan niin kuin liikenteeseenkin. Tai sydänkohtaukseen, terrori-iskuun tai pudotessa katolta.

Mutta tänä aamuna tämä ajatus ei pelottanut, päinvastoin. (Vaikka on se kyllä jo ehtinyt ahdistaakin, ainakin tullut mietityksi). Mutta tänään tuli sellainen olo, että nauti. Hyvä ihminen, elä! Eihän tässä nyt kyyristellä piilossa ja vain pelätä, ei se auta. Ei mitään ”elä kuin viimeistä päivää” -juttua, vaan ilolla pakkasin itseni ja pyöräni ja kahdeksan jälkeen lähdin polkemaan ihan hitonmoisen kylmään keliin. Ja sehän oli riemullista. Oikeasti. Ulkoilma vaan on mun juttu. Siitä saa iloa ja eloa!

Kävin Verkkokaupassa, mutkin 32 km, ja sen jälkeen sauna (minähän en kaupungissa paljon sauno, mutta tänään!) ja sitten kokkailemaan. Tänään on rotissöörien kansainvälinen kilpipäivä, ehkä muistatte, menneinä vuosina se on teetättänyt minulla aika lailla hommia ja sitten kuin kiitoksena on käyty syömässä ulkona, useimmin Istanbulissa, viime vuonna Puistolassa, etc. Tänään ei muuten menty ulos syömään (yllättävää, eikö?), mutta yhteisöllisyyttä on yritetty ylläpitää somen kautta, joten minäkin halusin yrittää. Siispä oikein menun rakensin tälle päivälle.

Kuten kilpipäiväkin, myös meidän menu tänään kansainvälinen. Siispä reissu ruokapöydässä: alkuun kotoista, kotonaleivottua saaristolaisleipää ja eilen Kellon Kiviniemestä haettua maivanmätiä smetana-sipuli-muna-kastikkeessa, sitten Japaniin (broileripullia (tsukune) ja erinomaisen hyvää soija-mirinkastiketta, jälkkäri oli inspiroitava kaappien kätköistä: siispä Portugaliin. Jouluksi ostettu, nyt vasta avattu, oikeinkin hyvä tawny ja ”Bolo de mel” eli madeiralainen melassikakku, joka säilyy, säilyy ja … sitä oli vielä palanen viime syksyn reissun jäljiltä kaapissa. 
Yhdessä totesimme, että ei huono, mutta kyllä olisi mukava olla ”ihmisten ilmoilla”, kilpiravintolassa, nähdä ruokaystäviä… Nähdä ystäviä.
No mutta, edelleen päivä kerrallaan. Valoa on. Kesä tulee. Paljon hyvää on näissäkin päivissä. Nautitaanpa siitä.

Kellosta kalaa

Aamukahvi/puuropöydässä (verraten myöhään, kahdeksan tietämissä, kerrankin me molemmat olimme nukkuneet erinomaisen hyvin) normaali verkkainen sananvaihto:

– Mitäs meinasit tänään? Oliko meillä kauppapäivä?
– Joo, tänään vaan kaksi kauppalappua… ehkä voisin käydä yksiksenikin. Toisaalta ehkä voitais hakea viiniä, vapuksikin samalla…
– T. lupasi tuoda vappuviinit, ja lähden kauppaan. Mitä muuta?
– Siellä on kylmä, illan ja yön lunta taitaa olla vielä teillä… Mutta paistaa… Taidan siis lähteä polkemaan. Oliko pohjoiseen päin hiekat putsattu?
– Osin on. Enimmäkseen. Aja Kelloon, kalasatamaan, jos siellä ois jo Puohi auki.
– Miten ne kalastajat muka nyt jo merelle? Jäässä on rantaan asti. Eihän ne pääse kalastamaan, ehkä hiihtämällä tai moottorikelkalla. Tuskin menevät!
– No ei sitte.
– Ehkä meen vaikka vaan kuvaamaan.

Kauppa-asioiden jälkeen sitten kohti Kelloa. Ja kyllähän kirosin, poljin, palelin, kiersin lumisia/jäisiä paikkoja… Pohjatuuli kuritti vielä huhtikuun lopussa. Mutta ajattelin, jotta ulkoilma tekee hyvää ja jatkoin.

Kalasatamassa melkoinen kuhina. Ukkoja Toyjotoillaan ja mustilla Mersuillaan oli tullut satamaan, vaihtamaan kuulumiset, puntaroimaan keliä, hakemaan lohisoppaa.

Kalapuohi oli kuin olikin auki. En olisi uskonut, mutta myönnettävä oli. Ajelin sataman reunalle, kaivoin esiin matkakahvin, muutaman kuvan otin. Oikeasti kalastajat olivat olleet meren jäällä moottorikelkalla. Ja tuoneet tullessaan kalaa.

Puohissa ja myyntivaunussa oli maivaa, silakkaa, norssia ja siikaakin myynnissä.

Etsin suojaisan paikan, istahdin, nautin matkakahvin, pudotin kohmeisilla käsilläni puhelimen aallonmurtajan kiville [huomenna haettava uusi panssilasi, – onneksi ei muuta… ], totesin, että Starbucksin kahvit ovat yleensä hyviä, tämä karkkiversio ei ehkä minun ykkössuosikki, tunsin kuinka vielä jäässä ollut meri hohkasi kylmää ja lähdin riemulliselle paluumatkalle! Myötätuulessa, auringossa, hyvillä mielin poljin kotiin.

En muista, milloin viimeksi olen itse perannut kalan. Mutta osasin. Suolasin, paistoin voissa, oheen tein smetanasta, mädistä, salottisipulista, tillistä kastikkeen. Parsaa ja salaattiakin meillä oli. Ja Alsacen roseeta. Mikäpä tässä.