Hyvää ja huonoa … ajatukset harhailevat

Tänään on ollut – kuten niin usein elämässä – sellainen päivä, että elää, on, ajattelee, tekee ja toivoo monella eri tasolla asioita. Ajatukset ovat jossain ihan muussa kuin mitä tekee, tai ei tosiasiassa ole ollenkaan siinä ajassa tai paikassa, jossa ulkoisesti näyttäisi olevan.

Sellainen levollinen ”minä nyt tässä lumipyryssä kävelen, kun ei oikein muutakaan voi” tai ”paneudunpa nyt kunnolla näiden veroilmoitusten tekoon” ei ole tänään ollut ollenkaan todellisuutta. On kuin olisin elänyt kahdessa todellisuudessa ja sen vuoksi jotenkin mahdottoman irrallinen olo. Ei, en taida osata selittää tätäkään.

BTW: eilisessä Korouoma postauksessa muutama kuva lisää… niisstä näkyy, millainen polku on kävellä.
Ilman nastakenkiä ei kannata lähteä, mutta niillä ja peruskunnolla pärjää hyvin.

Päiväretkellä

Palasimme juuri parahiksi iltauutiselle (20.30) pitkältä (490 km) päiväretkeltä.

Hieno päivä, aurinkoa, kaunista, kaukana kavala maailma.

Korouoma Posiolla oli kokematon paikka. Päivän kohokohta siellä patikalla.

Palattuamme aloitin kuvien purkamisen ajatuksenani tehdä tänne blogiini kuvakertomus päivästämme, ja siinä samassa näytölle räpsähtää 30 viestiä messengeristä, ja FB hehkuu punaisena. Virus! Virus (onneksi vain) tietokoneessa, josta se leviää …

Yritin/yritän vastata kaikille, teen puhdistusta ja torjuntaa… Ja älkää hyvät ystävät avatko minun nimissäni Messengerissä tullutta videota!  

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Korouoma on noin 10 kilometriä pitkä rotkolaakso, maanvajoama, joka on syntynyt 600 miljoonaa vuotta sitten. 600 miljoonaa!  Rotkon reunat ovat jyrkät, paikoin jopa yli 100 metriä korkeat.

Ja talvisin kanjonin reunoilla on jääputouksia, joista kolme suurinta ovat reilun viiden kilometrin mittaisen patikkareitin (Koronjää) varrella: näimme ne kaikki tänään. Jaska Jokunen, Ruskea virta ja Mammutti olivat jylhiä ja vaikuttavia. Jääkiipeilijäkin nähtiin, ja muutama muukin retkeilijä reitillä oli.

Lunta Koillismaalla oli paljon.

Laavulla paistaessamme eväsmakkaroita tuli kuukkeli seuraksi …

Reitin lopussa on kahvilakin, joka luonnollisesti oli kiinni. Nimi ei näinä päivinä tuntunut oikein houkuttavalta. Ks. päätyseinän kyltti.

Paluumatkalla ei enää pysähdelty, mutta menomatkalla mm. Posion kirkkoa kävimme ihastelemassa. Eväskahvit nautimme Syötteen huudeilla, Livojärvellä pysähdyimme.

Viime viikolla oltiin Koitelissa, tällä viikolla Koillismaalla, ensi viikolla ehkä Hailuotoon.

Hajamietteitä ja -tuntoja näinä päivinä

Väistämättä, vaikka koettaisi väistelläkin, kulkevat ajatukset aina samaan pisteeseen, koronaan.

Kiistän, että olisin ahdistunut (vielä), mutta alakulo ja huoli ovat välillä päällimmäisinä. Tosin vain pieniä hetkiä, – aika hyvin osaan blogata moiset pois: ryhdyn tekemään ruokaa, jatkan lenkkiä, aloitan leffan, päätän pestä villavaatteita, istahdan takan ääreen viinilasilliselle Pehtoorin kanssa, viesteilen lasten kanssa…

Olen yrittänyt sanoittaa näiden päivien tuntoja, sanoittaa vahingossa, ihan vaan itselleni. Ennen tätä blogiani sanoitin päiviäni päiväkirjoihin, ja blogi on auttanut minua pysymään poissa syvistä vesistä, ainakin enimmäkseen pinnalla, eikä nytkään mitään uppoamisen vaaraa, mutta huomaan mieleeni kertyvän tavallista enemmän ajatuksia tai ehkä sanoisin, että omia, hajanaisia pohdintoja.

Jotta muistaisin, … hyvinkin ristiriitaisia, vaihtelevia hajamietteitä viikon päiviltä, viikoilta kotona ja kaduilla, merenrannassa ja pullaa leipoessa. Kirjaan nämä, jotta muistaisin…

  • Johan minä jo alkuvuodesta sain opetuksen, taas, että ei ole itsestäänselvyyksiä! Ei ole!
  • Olenhan onnekas, aika kuplassa tämänkin ajan uhkien suhteen: on koti, ei menetettyä työpaikkaa, ei perussairauksia, kodissa en ole yksin.
  • Kuinka täällä on hiljaista! En olisi uskonut, kuinka vastuullisesti suomalaiset suhtautuvat … Vähän pelottavaa tämä autius, alavireistä, mutta toisaalta luo toivoa, että kyllä tämä tästä. Yhdessä pärjätään.

  • Ei minua oikeastaan enää kiinnosta monikaan pikku juttu. En saa aikaiseksi oikein mitään tuottavaa. Sellainen ”parempia aikoja odotellessa” -fiilis monen asian suhteen.
  • Hitto, kuinka hienoa, että on kimmeltävät hanget, aurinko, lähimetsä, merenranta, mahdollisuus liikkua.
  • Tekemisen puutetta minulla ei ihan heti tule. Ei todellakaan. Ja kuinka paljon tämä kotoilu onkaan saanut ”nurkkia järjestykseen”.
  • Tavattoman paljon perheitä yhdessä lenkillä, teinejäkin vanhempiensa kanssa. On kai tässä hyviäkin juttuja.
  • Anopin (89 v.) ikiaikainen slogan ”Ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi, että ehtisi olla tarpeeksi kotona” on nyt aika ajankohtainen.
  • Ei tarvitse heittäytyä surkuttelun alhoon koko maailman puolesta! Saan olla iloinen terveydestä, Suomesta, läheisten turvassa olosta. Palvelutalosta, lähellä asumisesta, nettiyhteyksistä. Kaikilla ei ole niin, mutta eihän minun tarvitse siitä tuntea huonoa omaatuntoa.
  • Kaikki netin kautta välittyvä yhteisöllisyys on hienoa. Olkoonkin että italialaisten parvekekonsertit ja suomalaiset loputtomat typerät ja hauskat haasteet ovat jollain lailla pinnallisia, mutta mitä siitä? Ne saavat ajatukset hetkeksi muualle ja tekevät hyvää!
  • Että muistaisin ensi vuonna kesäaikaan siirryttyä, … että olisinpa taas oppinut jotain.
  • Huoli taloudesta, kaikista sivu- ja jälkiseuraamuksista. Mutta ei, en nyt mieti niitä. Minä en voi niille mitään. Silti.
  • Veisinköhän seuraavalla kauppatoimitusreissulla kodinhoitajille ison kakun tai edes suklaarasian? Eiväthän pidä sitä jonakin säälittävänä tsemppausyrityksenä?
  • Hiljaisilla kaduilla, rannoilla, metsäreiteillä hämmästys siitä, että ei ihmisiä ulkoilemassa. Eihän ole ulkonaliikkumiskieltoa! Liikkuminen, luonto ja happi auttavat! Monella tavalla auttavat! Liikkumisen ilo saa jatkua näinäkin päivinä!
  • Nuoret naiset maan johdossa. Ja presidentti. Emme varmaan voi ymmärtää vastuuta, jonka ovat jo kantaneet, ja hoitaneet! On tehnyt hyvää seurata, kuinka ”tyhjä politikointi” on ollut olematonta ja kuinka paljon on tehty töitä yhteistyössä.
  • Meemien tulvassa silmiin sattuu ”Isovanhempianne käskettiin jättämään kotinsa, teitä pysymään kotona. Kyllä sinä siitä selviät!”. Hieman närkästyn: ei vain isovanhempien, vaan myös vanhempani (= äitini),  oli jätettävä kotinsa (kaksi kertaa!) … mutta niin. Niin juuri. Meidän on todellakin vain pysyttävä kotona, oikeasti vain. Ja samaan aikaan kaikki toimii: ruokaa riittää, koteja ei pommiteta, liikenne kulkee, jätehuolto, sähköt, sairaanhoito, vedet ja KAIKKI toimii.  On vain pysyttävä kotona, ja ulkona etäällä muista, mikä ei todellakaan näillä tienoilla pitäisi olla mahdoton juttu!
  • H– vetti, mikä tämä tämmöinen maailma on, jossa ei voi sylitellä, halia ja suukotella lapsenlapsiaan!
  • Kiitollinen siitä, että vain yksi lähipiiristä joutuu olemaan face-to-face -töissä. Toisaalta onneksi saa olla töissä!
  • Lopetan nettijuttujen lukemisen. Todellakin lopetan. On hyvä tietää, missä mennään, mutta rajansa… Tästä lähtien luen uutiset aamuin illoin, lopetan traagisten yksilö-, perhe-, kaupunki- etc- juttujen lukemisen. Tiedän, etten voi mitään kenenkään häiden perumiselle, en ruokaa vaille jäävien alakoululaisten elämälle, en maailman matkailulle, en edes oululaisten yritysten, ystävienkin yritysten, tulevaisuudelle, saatikka sille että läheiset eivät missään ole pääset katsomaan kuolevia rakkaitaan. En vain voi. ”Ensin happinaamari omille kasvoille, ja sitten … ” – Ja samaan hengenvetoon tunnen olevani pelkuri.
  • Olisipa tästä kaikesta koronakurjuudesta viisautta tuleviin vuosiin ja päätöksiin. Oppiikohan maailma tästä mitään? Venetsian puhtaat kanavat ja Pekingin sininen taivas — voisivatko ne olla mahdollisia koronan jälkeenkin?
  • Eikös se ole niin, että ei edes vastoinkäymisten edessä kannata pantata tunteitaan? Toisaalta ei kannattaisi valittaa pikkuasioista. Toisaalta ihan sama. Niin tai näin. Silti, ja sen tähden, kaiken tähden, ketuttaa ihan mahdottomasti kun mökkireissut on nyt siirretty hamaan tulevaisuuteen. Vastuullista valittaa? – Ei ole, ei. Naurettavaa valittaa moisesta? – Niin on! Ja silti. Ketuttaa ihan hitosti.
  • Kyllä minua pelottaa. Ei pahasti mutta pelottaa. Enkä halua sairastua.
  • Onpahan Netflix hyvä. Korona-sukkia on jo kolmet valmiina.
  • Tilanne haltuun. Mummi, mennään kuuntelee se ”sun piisi”.. [Hieman hämmästyneenä?] -Mikä on mummin biisi? – No se Robinin Kipinä?

Ja elä nyt missä ikinä meetkin
Silmissä kipinän hetki
Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja teen sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Teen mitä se vaatii.

Kotiovelle ja leivontaa

Eilisen shoppailupostauksen jatko-osa… Oli jo eiliseen postaukseen tarkoitus lisätä vinkki pääsiäisviineistä. Viinikellari.com, jonka uutiskirjeet tulevat minulle, – jostain syystä? 😉  – tarjosi jo joku viikko sitten pakettia, joka pysäytti miettimään, että josko tilaisinkin meidän pääsiäisen viinit tuolta. Olkoonkin, että ei ole mitään suuria juhlia, ei Uudellamaalla olevan tyttären kotikotiin tuloa, ei ystäviä päivällisvieraina, ei erikoista mutta silti. Eihän sitä tarvitse ihan askeettiseen eloon nyt vaipua. Päinvastoin, mahdollisuuksien mukaan koettaa pitää hyvää mieltä yllä, jatkaa elämänmenoa entisellään niissä rajoissa, jotka ovat mahdollisia ja vastuullisia. Minulla ei siis mennyt kauaa, kun olin perustellut itselleni, että voin tilata pääsiäsviinit suoraan kotiovelle.

Ja linkin takana on paketti, johon päädyin. Tuon talon Pegasus Appassimento on Viinikellarista tilattuna 2/3 sen hintainen kuin Alkosta ostaessa (liekö sitä nyt edes on Alkossa), ja se ON hyvää. Talon ripasso ja amarone ovat testaamatta, mutta rohkenin luottaa laatuun makoisten Appassimento-kokemusten jälkeen, ja tilata. Toki Viinikellarissa on paljon muitakin hyviä, halvempiakin, viinejä tarjolla. Mutta pääasiassa tämän nettikaupan tarjonta on parempaa keskiluokkaa. Ja näinä aikoina, mikä parasta, toimitus kotiovelle.

Meillä Juniori on edelleen duunissa Alkossa, etätyö ei onnistu muuten kuin koulutusten ja valikoiman laadinnan osalta, eikä niitäkään nyt ole. Siis kassalla ja neuvonnassa on, mikä ei minua jätä ihan huolettomaksi. Toisaalta: onneksi ei ole lomautettu tai irtisanottu. Rommia ja tömppöviinejä kuulemma kuluu, ja saapa nähdä mitä ravintoloiden sulkeminen Alkossa merkitsee. Monenlaisia kohtaamisia näinä koronaviikkoina on kuulemma ollut; mm. yksi asiakas, joka oli kietonut koko päänsä, jättäen vain silmien kohdalle aukot, vessapaperilla, vähän kuin muumio käärinliinoissa (joko tosissaan tai leikillään, sitä ei voi kuulemma tietää) – ja kassalla vain todennut, että eikös tämä vessapaperin hamstraus olekin ollut onnistunutta! 😀

Any way, harkitsehan viinien tilausta VIinikellarista tai vaikka Alkosta, josta voit hakea valmiiksi kootun paketin, eikä tarvitse altistua myymälässä kontakteille. Alkon tilauspalvelussa on PALJON enemmän viinejä kuin markettien ohessa olevissa myymälöissä. Toki niistäkin löytyy hyviä viiniä pääsiäispöytään ja kotoisiin kahden hengen illallisille. Tässä esim. kaksi. Asti- kupliva Italiasta on vähän makea vaikka onkin kuiva. 😉 Ei maailmoja syleilevä, ei ikimuistoinen kokemus, mutta hyvä. Famiglia Grillo on monikäyttöinen, ”Täyteläinen, tanniininen, karhunvatukkainen, tumman kirsikkainen, pippurinen, kevyen minttuinen, paahteinen” lukee Alkon sivuilla. Ja kyllä, juuri noin.

Ja kun italialaisista viineistä oli puhetta, niin sitten myös vinkki focaccia reseptiin. Tein tätä viime sunnuntaina. Ohje on täällä.  Laitoin omaan versiooni vähemmän rosmariinia, mikä minusta ja muista aikuisista oli ehkä vähän huono asia, mutta Apsu oli tyytyväinen: ”Mummi, ota nuo roskat pois” osoittaen vähäisiä rosmariinihippuja.

Minä, kuten niin monet muutkin suomalaiset, olen leiponut parin viikon aikana poikkeuksellisen paljon. Mikäpä siinä. Ja täällä osasyynä on tietysti ollut myös tuplasynttärit. Mutta pullaakin tulin tässä viikolla leiponeeksi, ja Pehtoorille oman pienen mustikkapiirakan, jonka hän ulkoilujen ja autojen pesujen välissä söi vuorokaudessa. Tuli mieleen esimieheni, syksyllä 2004 … ”pulla auttaa aina” hän sanoi, kun haki minut iltapäiväkahville työhuoneestani itkeskellessäni isän poismenoa… Tilanne on nytkin vaatinut pullaa!! 🙂

Kotona voi ja kannattaa syödä hyvin.

Nettishoppailua korona-aikana

Tänään on @kotonakotimaista -päivä. Meillä se on aika usein,  mutta nyt kotiovelle toimitettuna! Lähiruokaa suoraan kotiin (itse asiassa kolmeen kotiin, sillä jaetaan toimitus pojan perheen ja sisaren kanssa)! Viikolla hoksasin, että Pohjolan lähiruoka toimittaa kotiin marjoja, Highland-jauhelihaa, ruisleipää, puikuloita, Katan Kanalan munia (joista olen jo riippuvainen , monta kertaa REKOsta hakeneena). #tuepaikallistayritystä

Lupasin pikkuperheelle ”ruoka-apua”, jos liittävät omat lähiruokatoiveensa tilaukseeni ja systeri lähti mukaan myös. Saimme kimpassa aikaan niin ison toimituksen, että toimituskulut ovat nolla. Suurin osa tuotteista on pakastettuja, joten saatoimme tilata vastaisen varalle vähän enemmänkin. Hamstraushommia siis. 😉 KS. Pohjolan lähiruoka  Ainakin Katan kanalan munia ja Highland-jauhelihaa sekä marjoja voin suositella. Niitä kaikkia olen jo REKOsta hankkinutkin. Tällä kertaa, mikä oli erinomaisen mukavaa, niitä sai kotiovelle toimitettuna. Toki jakelu jatkuu ….

Tämä on yksi niistä nettiostoksista, joita olen viime viikon aikana tehnyt. Ruokaa, vieläpä hyvää lähiruokaa. Ruokahan on välttämätöntä, oli korona tai ei, mutta on muutamia nettikauppoja, joiden valikoimiin olen perehtynyt juuri näinä päivinä ja mm. #tuepaikallistayritystä -ajatuksella tehnyt hankintoja. Mutta mukana myös muita kotimaisia liikkeitä.

Silmiini sattui, sattuneesta syystä, systerin karanteerin aikana, yksi kotona askartelijoille ja sisustajille mieluinen sivu: Mosaiikkimyymälä. Mm. pääsiäisen koristeluun ja askarteluun kaikkea mukavaa. Sisareni tilasi mm. kesän tarjottimia varten aineksia, minä jotain kuvausrekvisiittaa. Katsohan! Mosaiikkimyymälä

Lankakauppa, josta tilaisin 70 eurolla lankoja, joita vielä odottelen (toimitus ehkä ale-kampanjan vuoksi? aika hidas), on Novita. Siellä on valmiita (ilmaisia) ohjeita ja lankoja joka lähtöön. Mikä onkaan mukavampaa kuin kuunnella kirjaa (hox!! Bookbeat NYt jos koskaan kannattaa kokeilla!!) takkatulen ääressä ja kutoa, tai katsoa telkkaria tai esim. Netflixiä. Bookbeat on ajankohtainen myös haravointi- ja pyöräilykauden piakkoin alkaessa.

Netflix on tärkeä juttu nyt. Eilen aloitin lupaavan oloisen Self Made, Madam C.J. Walkerin elämä -sarjan. Suositeltava on myös aika päiviä sitten katsottu ”Kaksi paavia”. En tiedä, kumpi pääosan esittäjistä teki paremmin roolisuorituksen, mutta kaikille Italia- ja Rooma-kävijöille ja -faneille suosittelen. Hieno elokuva! Tänään meillä (ainakin minulla, – Pehtoori aikoi ainakin aloittaa… 😉 ) on ohjelmassa ”A Star is born” -leffa. Ihan vaan musiikin takia, ja siksi, että kutimeni edistyy. Siksi, että on perjantai, että on punaviiniä, että on sen aika. Siksi että netti toimii. Nyt jos koskaan, internet on perfect!

Jos blogini lukijoissa on valokuvauksen harrastajia, ihan sama olkoon aloittelijoita tai pro-henkilöitä, mutta joka tapauksessa sellaisia. jotka jo ovat valokuvaukseen hurahtaneita, niin kannattaa harkita 100 euron investointia. Sillä rahalla saa liki tonnin edestä sekä valokuvaukesen että kuvankäsittelyyn oppia. Antti Karppinen (josta olen positiiviseen sävyyn puhunut ennenkin) on nyt koronan ja karanteerien, luppoajan ja yhdenlaisen leppoistamisen aikana laittanut liki kaikki koulutuksensa yhdeksi edulliseksi paketiksi. Olen jo aiemmin ostanut aika monta näistä koulutuspaketeista ja SILTI ostin nyt koko paketin. Tällä kertaa opetusvideot ovat käytössä rajattoman ajan, mikä on hyvä. Aina voi – mm oman taidon kehittyessä – palata tutoriaalien äärelle, ja taas oppia uutta. Vahva suositukseni kaikille, erityisesti Light Roomin ja/tai Photarin käyttöä oppineille ja opetteleville: Alias Edu

Minun valokuvausprojektini etenevät hiljalleen. … Tänäänkin ulkoilua niiden parissa: Oulun vanhat kauniit rakennukset -projekti on nyt menossa asuintaloissa; kauniita puurakennuksiakin on Oulussa vaikka kuinka paljon.

Eikä mitään syytä pysytellä pois ulkoilmasta. Ihan huippusää tänäänkin!

Pyrin palaamaan näihin teemoihin vielä huomenissa… Levollista kotoiluviikonloppua kaikille!

Maalla, merellä ja ilmassa

Tämänpäiväinen kohtaaminen lenkillä: torstain joutsen.

Merellä, meren jäällä oli pilkkijöitä. Paljon. Laskeskelin, että Pateniemen rannasta näkyi yhteensä pitkälti yli puolensataa pilkkijää. Miksipä ei olisi? – Sää aurinkoinen, lämmin, merelläkin vain heikko tuuli. Ja kahden metrin turvaväli. 😉

Aallonmurtajien – vanhojen proomujen – ruosteiset kyljet näyttivät ihan kuparilta kirkkaassa kevätauringon valossa.

Auringonlaskun aikaan tukevasti kotona, enkä millään viitsinyt lähteä toistamiseen rannoille kuvailemaan. Kuten en eilenkään. Kuva siis eiliseltä tästä työhuoneen ovenpielestä, naapurin autotallin yli kohti merenrantaa.

Näinä päivinä olen tavallista kiitollisempi hyvistä keleistä, mahdollisuudesta liikkua ja kulkea.

Kotona ollaan

Hiljainen on kylätie…

Ja hiljaiseloa muutonkin. En edes lenkillä käynyt, kunhan touhuilin kotona. Ja shoppailin: koulutusta, ruokaa, viiniä, tekemistä. Ehkä huomenna on virettä tehdä niistä postaus, josko niistä olisi vinkkiä koteihin ja karanteeneihin. Luulen, että on parempi tuottaa tekstiä kuin ylenmäärin sitä lukea. Tänään olen sortunut ihan liikaa uutisiin. Ne eivät tee hyvää. Huomenna siis ulos, tekemään tekstiä ja kuvia!

Me teimme jo maanantaina päätöksen, että ensi viikolla ei mökille lähdetä. Minä kipuilin päätöksen kanssa jo viikonloppuna, ja sitten lopulta, että ei. Alunperin ajatus oli, että minä lähden jo maanantaina yksiksekseni, ja Pehtoori ja ystäväpariskunta tulevat sitten loppuviikosta ja ollaan porukalla pääsiäiseen asti. Että kerrankin minäkin olisin ainakin 10 päivää. Sitten ajatus muuttui, että lähdetäänkin koko porukka vasta loppuviikosta. Sitten, että lähdetäänkin Pehtoorin kanssa vain kahdestaan, vältellään ystäviäkin, kuten suositus on.

Vielä sunnuntaina selitin – lähinnä itselleni – että jos ostetaan kaikki tarvittava ruoka täältä Oulusta, meidän ei tarvitse käydä matkalla eikä Hangasojan varresta ollenkaan ihmisten ilmoilla. Ja todellakaan ei ole ollut pienintäkään aikomusta lähteä Saariselän yöelämään riekkumaan. Perinteinen ulkona ravintolassa syöminen yhden kerran viikon aikana, Kaunispään kaakaot ja/tai munkit, minun pari rinnepäivääni ja Kuukkeli-kauppa voidaan jättää väliin. Ja jos vähänkään tuntuu olo kipeälle, ajellaan (humps, kuudessa tunnissa) kotiin, välillä vain pysähdytään kylmäasemalla tankilla.

Pikkuisen kyllä sellainenkin olo hiipi, että olisi paha jättää tänne läheisiä, – ei niin, että mitään voisin tehdä, jos he sairastuvat, olen sitten mökillä tai kotona ja varmasti kauppa- ja asiointiapu järjestyisi ilman minuakin, mutta …

Ja edelleen uskon, että mökkireissu toimisi turvallisesti: emme siis veisi tautia Lappiin, kun vain ajaisimme kotoa mökkille, jossa pysyisimme. Ladulle ja tunturiin tietysti oli aie, mutta ei kontakteja mihinkään, ei kehenkään. Ja jos taudin saisimme, jo pienien oireiden ilmaantuessa tulisimme kotiin sairastamaan ja toivottavasti saamaan mahdollisesti tarvittavan sairaanhoidon.

MUTTA. Ei, ei siltikään. Ei tässä tilanteessa eikä tässä vaiheessa. Päädyin/päädyimme tulokseen: ”Korona lähtee, Lappi jää! Pääsemme sinne myöhemminkin.” Ehkä on kyse lojaaliudesta ja vastuullisuudesta, – olisi ainakin hienoa väittää niin, että vain ja ainoastaan ne vaikuttivat päätökseen, mutta kun nyt myös vahvasti tuntui, että olisi väärin lähteä. Omantunnon kysymys siis.

Kotona ollaan. Kotona on nyt parasta.

Kevätretkellä

Edelleen vältelläkseni erinäisiä kevätsiivouspuuhia ehdottelin jo viikonloppuna Pehtoorille kevätretkeä tälle päivälle. Ukkelihan lähti. Viime kesänä molemmat kävimme pyöräillen Koitelinkoskella, Pehtoori kerran, minä kolmesti, mutta tänään pakkasimme eväskorin auton perään ja lähdimme ensin kohti Ylikiiminkiä.

Oikein jalkauduttiin, tai siis minun oli tietysti kirkko kuvattava ja hautausmaalla käytävä. Ja sitten kylänraitilla, Mattilan talon kohdalla oli komea, vanha aittarivi. Siinäpä ne tämän tuppukylän nähtävyydet sitten olivatkin. No tietysti Vesaisen jumalattoman ruma patsas, jonka olen yhdellä kesäkuvakisaretkellä kuvannutkin.

Sitten Koiteliin. Kiertelimme kosken rannoilla, Sahansaaressa, kävelimme Purontielle metsän läpi. niin kauniit, kimmeltävät, valkoiset hanget. Metsässä tyventä ja hiljaista.

Retkellehän lähdetään monesta syystä, eikä eväät ole niistä vähäisin! Koitelissa on iso puuliiteri ja puolenkymmentä nuotiopaikkaa, minkä tiesimme etukäteen, joten meillä oli notskimakkarat ja sinapit mukana. Ja termarikahvit ja pullaa! Sillä aikaa kun Pehtoori onnistuneesti sytytti nuotion ja odotteli hiillosta, minä kävin vielä joen jäällä kuvailemassa. Harmaa suodinta käytän harvoin, tänään kokeilin:

tulihan siitä vedestä ”sulavaa”, maalauksellista, virtaavaa.

Ja sitten lounasaika!

Ulkona syömistä poikkeusoloissa.

Sosiaalista kanssakäymistä somessa nuorten, Apsun, systerin ja ystävien kanssa pitkin iltaa niin että whatapp hehkuu kuumana. Ja sitten sen yhden kerran, kun minulla oli iltapäivällä puhelin tunnin äänettömällä ja poissa näköpiiristäni, ehti äiti soittaa seitsemän kertaa ja oli täysin vakuuttunut, että olen jo hengityskoneessa koronan vuoksi.

Syväänhengitystä Koitelissa voin suositella. Siellä oli tänään muitakin, mutta kyllä siellä etäisyyksiin riittää rantoja! Ja muista eväät!

Kuvia koronan hiljentämästä Oulusta

Aamupäivä ajankohtaisia asioita hoitaen. Jotta ihan normi maanantai.

Mutta sitten ulos!! +6 C ja aurinko siniseltä taivaalta, eikä juurikaan tuulta. Siinä vierähti sitten pari-kolme tuntia. Mm. yritys saada Nallikarin ”majakasta” sellainen hienon hieno ”valoa näkyvissä” kuva, mutta enpä oikein onnistunut niin kuin olisin halunnut. Jonkinlainen otos kuitenkin.

 

Merenjäältä ja Nallikarista siirryin kaupungille. Vähän sellainen ”dokumentoiva kuvaus” -ote kaupungin hiljaisilla kaduilla kulkiessa. Ravintolat auki, kadut tyhjiä, ei ryhmiä, ei nuorisoporukoita, ei vanhuksia, lähinnä kaltaisiani kävelyllä olijoita, – ja töihin menijöitä/tulijoita. Rauhallista, hiljaista.

Alla kuvakooste. Klikkaa oikean ylänurkan nuolista isommaksi ja sitten oikeasta reunasta voit edetä kuvasta toiseen.

 

Teknisiä ratkaisuja

Ilokiville pääsee nyt helpommin kuin kesällä. Kesällä kiville on kuljettava aallonmurtajan liikkuvien ja keikkuvien kivimurikoiden yli aika pitkä matka, mutta nyt ilokiville pääsee jäätä pitkin. Minun ”pyhä paikkani”, – temenokseksikin sitä joskus ajattelen.

Iloa  ja mielen tyyneyttä ulkona olosta tänäänkin.

Mutta muutoin kovin vähän mitään järkevää, en oikein osaa tarttua mihinkään.

Sentään saimme Pehtoorin kanssa Neflixin taas näkymään, – on ollut pari päivää hävöksissä, mutta nyt pelittää, ja Anna, lopussa A -sarjan viimeinen tuotantokausi on jo lopuillaan, ja yksi sukkapari taas valmistumassa. Olisi ehkä hyvä hankkia lisää lankoja, … Osaako joku suositella hyvää verkkokauppaa?

Sellainenkin – välillisesti koronaan liittyvä – ongelma tässä on ilmennyt, että käsien pesujen myötä muutoinkin kovin repaleiset ja haavaiset käteni, erityisesti sormenpääni, ovat nyt siinä kunnossa että kännykän sormenjälkitunnistin ei enää toimi, eikä viestin kirjoituskaan tahdo sujua, kosketusnäyttö kun ei pelitä. Herra varjele, kuinka SUURIA ongelmia minulla voi ollakaan! (Nyt hävettää!).

No tähän liittyen tuli yhden vanhan tutun kanssa puhetta, kuinka nyt whatapp ja netti ovat tärkeitä, ja ilmeni, että tuttavani ei tiennyt, että whatapp-viestejä voi kirjoittaa myös koneella. Siis, että sitä voi whatappeilla pöytäkoneella ja näppiksellä. Neuvoin häntä asentamaan koneelle WA-sovelluksen Ja voila! kävimme pitkän keskustelun viesteillen. Niinkuin äsken tein tyttärenkin kanssa. Kandityötään loppumetreillä vääntävä tytär saa (kuten kaikki muutkin samassa vaiheessa olevat HY:ssa) poikkeusolojen vuoksi jättää seminaariesityksen väliin, mutta työn silti hyväksytyksi (siis jos se on laadullisesti tarpeeksi hyvä, mitä en hetkeäkään epäile 😉 ).

 

Ei ulkonaliikkumiskieltoa

Näinä päivinä, elämänmenon ollessa poikkeuksellinen, voi olla erinomaisen kiitollinen siitä, että aurinko paistaa. Tänään oli huikea, tyven, aurinkoinen, kevättalven hieno ulkoilusää. Lähdinpä merenrantaan, enkä vain rantaan, vaan merelle. Jäällä oli paljon perheitä, yksinäisiä, pareja, pilkkijöitä ja kaveruksia. Ja rannalla yksinäinen pieni poika.

Ulkonaliikkumisenkiellon ollessa vielä vain uhattuna, muttei voimassa, tunsi riemua saadessa kulkea … ja väistämättä mietin … kaikkea. Ehkä minun hurahtamiseni menneeseen ei tässä tilanteessa ole kaikkein paras ajatuskulkujen suunta. Yritän – taas kerran – oppia suuntaamaan ajatukset ja elon tulevaan, enemmän tulevaan kuin menneseen. Tai ehkä parasta olisi ajatella tätä hetkeä.

Pari tuntinen vierähti ulkona nopeasti, turhankin nopeasti.

Olinhan luvannut, että meillä olisikin tänään perhepäivällinen. Että pikkuperhe tulisikin jo tänään syömään, vähän tavallista paremmin. Vietimme Miniän (20.3.)  ja Juniorin (25.3.) synttäreitä. Ensi vuonna jo tasavuosikymmeniä, tänään pienimuotoinen juhla, jossa synttärisankareiden lapset, Apsu ja Eevis, käyttivät häikäilemättömästi hyväkseen mummin lepsuutta: oikeaa ruokaa ei tarvinnut paljoakaan syödä, mutta jälkkärille ja suklaalle annettiin iso osa. 😀

Tämmöinen ”kakku” tänään: hillatiramisu tai lakkatiramisu. Any way. Juniori täyttää keskiviikkona ja Miniä eilen 29 vuotta, joten oli aika juhlia. Emme halailleet, en ollut kierrellyt kaupoissa hakemassa jotain tarpeellista vaatetta tai kodin tarvetta lahjaksi, vaan tänä vuonna oli verkkokauppaan lahjakortti hyvä ratkaisu, I suppose.

Nautimme viiniä ja muutama uusi reseptikin tuli testattua: palannen niihin tulevalla viikolla.

Perjantaina kauppareissu

Kevätpäivän tasaus!

Ihan yllättäen kuului honk, honk. Edes tällaisen räpsyn ehdin saada …

Ja sitten yksinäinen, tai paremminkin yksin, kävely kohti merenrantaa jatkui. Pohjoistuuli kylmä, mutta huikea valo, ja suojaisissta paikoissa lämminkin.

Perjantai oli kauppareissupäivä – ihan kuten normaalistikin, tosin kävimme tänään kaksin, kantoapuakin kun tarvin, ja muutenkin. Poikkeuksellista tänään oli kolme kauppalappua. Posti ja apteekkikin vielä, ja sitten käytiin hakemassa Torin lihamestarilta huomiseksi Flank Steak! Lihamestarin kanssa oltiin yltä mieltä siitä, että hyvä, että on kuitenkin, joka tapauksessa tarve ja ilo syödä, ja nythän on erityisen hyvä syy hemmotella itseään ja lähimpiään hyvällä ruoalla. Nyt voi taas viikoksi vetäytyä kotioloihin ja lähimetsiin.

Huomenna on synttärijuhlat, joten Pehtoori laittoi lihan marinadiin, minä tein juhlajälkkäriksi hillatiramisun.

Ja siinä se päivä meni. Ihmettelen kovasti että niin nopeasti.

Kevättä rintarangassa

Kevättä ilmassa, ja Ainolassa. Ohijuoksutusta jo toista viikkoa: puiston purot pulputtavat, patoallas peilaa sinistä, kirkasta taivasta, ilma on lämmin ja hyvä hengittää.

Puistosta oli tehtävä poikkeama myös keskustaan; kylkikipu kun ei tokene, eikä salli oikein nukkuakaan, joten jo huolestuin ja kävin lääkärissä kuulemassa, että rintarangan vauriot ovat usein kivuliaita ja pitkäkestoisia ja  että minulla ei mitään vaarallista havaittavissa. Kunnon dropit kuulemma kuitenkin tarpeen, että uni olisi keskeytymätöntä, pitkää ja levollista. Jo tämän kuuleminen helpotti. 😀

Ja miltäs Oulun keskustassa näyttää näinä päivinä: Rotuaarilla ja Valkean aukiolla ukkoköörit pitävät parlamenttia, mummaraiset töpöttelevät kauppakassien kanssa baskerit vinossa ja välissä puikkelehtii Voltin ruokakuskit kantaen lounasruokia etä- ja toimistoduunareille. Että sellaisia karanteeneja.

Hienoja ulkoilukelejä on luvannut pitkälle ensi viikkoon. Nautitaan siitä ja ulkoilukiellettomuudesta!

Ja tasa-arvosta. Nautitaan siitä täällä Suomessa jossa se on paljon pidemmällä kuin maailmassa yleensä. Näinä päivinä, tässä ajassa, Minna Canthin aforismi ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää” ei tunnukaan niin hyvälle kuin yleensä. Nyt tämä elämänmenon, sosiaalisen kanssakäymisen, kohtaamisten ”puolikuolleisuus” tuntuu paremmalta kuin se ”kaikki muu” joka tuntuu olevan epidemian roihahtaminen ylitsemme.

Ulkona, koneella ja keittiössä – normipäivä

Aurinko siniseltä taivaalta, läntinen, keväinen tuuli ja nastakengät. Niin ja Canon, tietysti. – Niistä oli hyvä keskipäivän yli yltänyt aamupäiväulkoilu tehty. Pehtoori lähti kaverinsa kanssa merenjäälle, minä keskustan laidoille.

Nyt, kun minulla on kuuntelussa Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) ”Minä, Katariina” historiallinen romaani Venäjän keisarinna Katariina II Suuresta, sai hautausmaa, varsinkin vanha, Stooleborin, puoli mielikuvituksen lentämään. Hautakivien vuosiluvut veivät 1800-luvulle ja sen ajan ihmisten arkeen ja historian suuriin käänteisiin. Onhan tässä väistämättä sellainen olo, että tämä koronakevät tulee olemaan maailmanmenossa ja aikanaan historiankirjoittajien kronologisissa jaotteluissa raja, murros, jonkin loppu, uuden alku.

Taitaa olla elämäni ensimmäinen Hirvisaaren romaani, johon olen tarttunut. En oikein tiedän, miksi olen kierrellyt, vaikka jo kotikotonani niitä oli kirjahyllyissä montakin. No, joka tapauksessa pidän tästä. Tällä kertaa lukijalla on erityisen iso osa kuuntelunautinnossa. Leena Pöysti lukee mahdottoman hyvin, hienosti eläytyen, silti näyttelemättä tekstiä. Hänen pienet nyanssinsa dialogeissa, äänenpainonsa hienovaraiset muutokset tekevät tekstistä ja sitä myöten myös Katariinasta ja hänen uskotustaan Leonista hyvin läsnäolevia, todellisia, melkein ”nähtäviä”. Järkelemäinen opus on vasta puolessa ja sille on jatko-osakin. Osin menneessä maailmassa menevät nämä maaliskuiset päivät.

Veroilmoituksia enemmän on kiinnostanut uuden Digikuva-lehden ”niksipirkka”-sivut. Ne ja vanhojen kuvien muokkaamista kuvatoimistoon oli minulla tänään päivän ”etätyöosiossa”. 😉

Päivän töpeksintä oli kun tein (Pehtoorille) kaurapataleipää. Meillähän ei pariin vuoteen ole paljon leipää osteltu saatikka leivottu, mutta joskus kuitenkin. Kaapissa on kuitenkin kauan ollut ainekset kauraleipään, – siispä eilen illalla taikina tekeytymään, sillä tänään oli keittopäivä ja halusin siihen oheen hyvää lämmintä leipää. Kun ohje on maailman helpoin, niin tietysti unohdin suolan pois. Argh. Suolaton kauraleipä ei ole mun makuun. Pehtoori voiteli suolaisella Oivariinilla, ja hyvin kelpas. 😉

Nyt pitäisi löytää hyvä pääsiäis/kevät/synttärikakun ohje sunnuntaiksi. On Juniorin ja Miniän synttäriviikonloppu, ja aiomme kokoontua. Siis tulevat syömään ja haluaisin tehdä kakun. Oisko linkkivinkkejä tai reseptiä?

 

 

 

 

Mietityttää

Lumisadepäivä. Mietintäpäivä. Photoshop-päivä. Netflix-päivä. Leipomispäivä. Netissä roikkumispäivä. Suunnittelupäivä. Silityspäivä. Bookbeatpäivä. Kaikkea pientä pitkin päivää. Minun on vaikea kuvitella, että minulle tulisi tekemisen puutetta ihan heti alkuunsa. Nyt kun on aikaa, muka enemmän kuin aiemmin, niin minähän olen jo iloinnut siitä, mitä kaikkea ehdinkään tässä tehdä. Että nyt kun on muka enemmän aikaa! Eihän minulla ennenkään – tai siis viime vuosina – ole ollut ajan puutetta. Eikä tekemisen puutetta. No joka tapauksessa yritän.

Sellaista mietin, ja äidiltäkin kyselin, että sairastinkohan minä hongkongilaisen? Muistatteko 60-luvun lopussa liikkunut influessa? Äidin mielestä en sairastanut, mutta että joku luokkakavereistani tai naapuruston lapsista sen sairasti. Joka tapauksessa muistan, että se kosketti omaa elämää jotenkin läheltä. Siitä puhuttiin koulussa, luultiin, että siinä iho muuttuu keltaiseksi. Olihan ymp.opin tunnilla vastikään käsitelty rotuja ja kiinalaisten sanottiin olevan keltaisia. Siinä tilanteessa 10-vuotiaaseen upposi täysin ilmoitus, että hongkongilaisen myötä muuttuu keltaiseksi. Juuri noihin aikoihinhan sitä sairastettiin kaikkia muita rokkoja ja näpppylätauteja, jotka aiheuttivat ihomuutoksia. Vesirokko ja tuhkarokko juuri takana. Aasialaisestakin puhuttiin silloin, vaikka se oli ollut jo 10 vuotta aiemmin. Sekä hongkongilaiseen että aasialaiseen kuoli miljoona ihmistä.

 

Poikkeuksellista

Poikkeustilassa.

Tänään tuntuu melkein turvallisemmalta olla poikkeustilassa kuin ettei olisi. Kotimaa on ensimmäistä kertaa elämässäni poikkeustilassa. Sen myötä sitten itsekin, vaikka toki monenlaisia poikkeustiloja on kyllä jo näihin melkein vanhusvuosiksi laskettuihin vuosiin aiemminkin mahtunut.

Jollei ihan juuri tätä päivää muista loppuelämää, niin kyllä tämän kevään – koko tähän astisen tämän vuoden – muistaa – poikkeukselliseksi. Ei hätää, huolta kylläkin, ei ahdistusta, mutta alakuloa. Mutta päivä kerrallaan, uskon vakaasti, että kyllä tämä tästä, kuukauden päästä jo näyttää paljon paremmalta.

Ja tulee kevät, itse asiassa on jo kevät: ulkoilma, – ja parempi mieli. Tänäänkin niin. Niin kuin melkein aina. Onneksi ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Metsään menin tänäänkin. Olipa metka lenkki – kulkeuduin taas merenrantaan. Aurinkoa avarassa luonnossa, jäällä kulkien. Niin hyvä.

Ja koti on hyvä paikka. Levolliselle ja toivekkaalle tuntuu, kun juuri tänään pilvikirsikan oksiin (ostin K-Marketista reilu viikko sitten nipun (3.95 €)) avautui kukkia. Tuoksuvatkin vienosti. Kyllä tämä tästä.

Asioita, jotka pysyvät

Sunnuntai, ei ihan tavallinen, mutta pikkuperheen tulo sunnuntaisafkalle ei ole minkään tahon karenssi- ja eristäytymismääräysten alainen (jos oltaisiin Itävallassa olisi jonkun pitänyt jäädä pois. 🙁 ) sillä siellä vain viiden hengen kokoontumiset ovat nyt sallittuja, joten tänään sellaista juhlaruokaa, jonka olin ajatellut, kun vielä oli toiveissa saada tytär mukaan perhepäivälliselle. Noh, voimme toistaa tämän menun, kunhan olot taas tasaantuvat ja matkustaminen käy vähemmän riskaabeliksi.

Sitäkin mietin tänään, että onneksi Tyär ei enää asu Meksikossa, onhan Helsinkikin juuri ja juuri äidin hanskattavissa olevan välimatkan päässä tässä kriisiajassa, ja onneksi astmaatikko-systeri ei enää asu Iissä ja onneksi äiti on palvelutalossa, jossa on hyvä ja huolellinen huolenpito. Onneksi on netti ja onneksi on puhelimet.

En muista, milloin viimeksi olisin ollut lenkillä ilman kameraa, tänään olin. Lähtiessäni sää oli vähän tuhnu, harmaata, harmaata, vähän kontrasteja, vähän .. vähän yhtään mitään. Ehkä silläkin oli vaikutuksensa, etten edes yrittänyt hakeutua mihinkään erityiseen kuvauskohteeseen. Painuin vain lähimetsään, ja kun tuuli mereltä, ja tuuli tuntui aika kovalle, lähdinkin lapsuuteni poluille syvemmälle metsään ja kohti merenrantaa. Polulla naapurit tulivat vastaan, emme halalilleet, mutta sain ohjeen, miten pääsen kätevimmin Piispanlettoon. Siellä kävin joskus pentuna hiihtämässä, vanhempien kanssa, sittemmin koulukavereiden kanssa, ja teininä muutaman kaverin kanssa kesäiltana tupakalla. Rajahaudan Arinasta käytiin ostamassa sippi-Bostonit ja eikun Piispanlettoon … Lähitienoo ja lenkit pysyvät – vuosikymmenestä toiseen.

Noh, tänään paljon raittiimmat tavoitteet kuin tupakalle karkaaminen. Se ainainen vähintään 10 000 askeleen lenkki, – sehän se. Ja sainpas pajunoksia samalla taaperruksella.

Kotiuduttuani kohti pottuvoin ja poronkäristyksen valmistusta, ja jo eilen pitkälle valmistellun kettukarkkikakun viimeistelyä.

En edes ole mikään kettukarkkifani (ovat liian pliisuja minun robustiin makumaailmaani), mutta jostain syystä tämän kakun teko on ollut missio jo tovin. Ja tänään! Voila! Kettukarkkikakku! Kotilieden sivuilta vohkittu resepti repii otsikon ”Kettukarkkikakku, johon jää koukkuun”. No joo, joku voi jäädäkin. Minä en. Esim. New Yorkin juustokakku on paljon enemmän koukuttava, mutta ei tämäkään huono ollut.

Alkuperäisohjetta piti taas hieman säätää; semminkin kun kommenttina oli, että ”on vähän pliisu” tms. Siis muutoin alkuperäisohjeen mukaisesti, mutta ”vaniljauutteen” tms. kohdalla 2 – 3 tl vaniljasokeria ja jos kakkua ei ole nauttimassa pieniä lapsia, laittaisin pohjaan 1 – 2 rkl amaretto-likööriä. Tänään en lisännyt, kun oli pieniä ruokapöydässä (”Mummi, saanko vielä noita karkkejakin?”)  Sikäli hyvä kakku, että Juniori & Miniä, jotka haluavat laskiaispullansa hillolla, eivätkä mantelimassalla, tykkäsivät tästä mantelipohjasta. Joten ei muuta kuin ennakkoluulottomasti kokeilemaan.

Jälkkärit ovat hyväksi. Aina.

On asioita, jotka pysyvät.

Kaunis, erilainen maaliskuun lauantai

Odotettua touhukkaampi päivä tästä tulikin. Tai noh, – touhukas ja touhukas.

Joka tapauksessa parituntinen kierros Oulun niin kauniissa, aurinkoisessa maaliskuun lauantain aamupäivässä oli hyvää tekevä.

Hieno keli, parempi mieli.

Valo ja happi tekevät hyvää.

Kuvassa päivän ”ruuhka”. Metrin välein kulkijoita kohti Linnansaarta. Ja todellakin, tässä on poikkeuksellisen paljon ihmisiä samassa kuvassa. Kovin oli hiljaista lauantaiaamupäivän Oulussa.

Juniori soitteli juuri kun olin aloittelemassa kierrostani: ”Apsu haluaisi tulla mummipapalle tänään.” No niinhän se oli alunperinkin suunniteltu. Alkuperäisessä suunnitelmassa kummitädinkin (= tytär) oli tarkoitus olla täällä tänään, mutta vaikka ei ollutkaan, niin pojanpoika halusi tulla meille. Eihän meillä parempaa seuraa voinut ollutkaan! Tietysti hain hänet, kun palailin kotia kohti.

Päivä on pelattu, ja syöty karkkia; jo matkalla kotoa meille Apsu ilmoitti: ”Nyt on viikonloppu, ja minä saan pelata papan tabletilla ja syödä karkkia ja jätskiä.” Ja niin tehtiin, mutta olipa Apsu apuna myös salaatin teossa, liki ammattilaisen ottein repi salaatin, lisäili tomaatit ja muut lisukkeet salaattiin, napsutteli parsoista kannat irti ja kaikin puoli oli apuna: ”Onko muuta tekemistä?” – kunpa tuo kysymys pysyisi käytössään lopun elämää. Kolmestaan syödessämme poika totesi, että ”onpa mukava, kun ei ole isi, äiti ja Eevis täällä. On niin rauhallista.” 😀  Ja sitten taas pelattiin.

Kuuden jälkeen Juniorin palatessa töistä kohti kotia haki Apsun ja kertoi, että olipa Alkossa ollut poikkeuksellisen hiljainen lauantai. Samoin kuin liikkeen viereisessä ruokakaupassa.

~~~~~~~~

Itseänikin oikeasti hämmästyttää, kuinka myötäelämiseni tässä korona-kurimuksessa kohdistuu heti lähipiirin jälkeen Italiaan. Ja kuinka hyväätekevä tämä videoklippi onkaan! Olen katsonut sen ainakin kymmenen kertaa: asennetta on! Italialaisten yhteisöllisyys eristyksissäkin näyttäytyy tänne raukoille rajoille asti aika hienona!  (Ehdottomasti äänet päälle kun klikkaat videon auki).

Vapaaehtoisesti kotosalla

Ensin herääminen valkoiseen, lumiseen aamuun levottomien, monien kummallisten unien jälkeen. Pätkittynyt yö, mutta ei sekään estänyt ulkoilemaan lähtöä. Kun ei ollut tarvetta, eikä lupaa, muuhun, ajelin rautasillan parkkiin ja siitä sitten parin tunnin tepastelulle. Ensin kohti Raksilaa.

Kuten arvelinkin, siellä oli kovin idyllistä. Hiljaista, kuten varmasti yleensäkin perjantaiaamuisin. Mutta tänään oli oikeasti autiota. Puutaloja, lumettuneita koivuja, pehmeitä katuja. Värejä ja valoa.

Paljon mukavia yksityiskohtia.

Hyvä kirja nappikuulokkeiden kautta, hyvät kengät, kulkeminen, katse etsien jotain … kaukana pelottava maailma. Ihan parasta.

Kotiin paluun jälkeen ja pitkin iltaa on kulunut hyvin paljon aikaa somessa, viesteillessä, soitellessa. 2020-luvun kriisissä yhteisöllisyys koetaan paljolti netin kautta. Hyvä, että on netti, hyvä, että on ystäviä, perhettä, läheisiä.

Ja hyvä, että netin kautta saa paljon tietoa. Vuosikymmeniä lähdekritiikkiä soveltaneena ja opettaneena olen välillä tuhannen sekaisin tämän informaatiotulvan ja sen lähteiden kanssa. Ja kyllä, kyllä minua pelottaa. Lähiviikot ja lähivuodet. Niinpä päätän tunnin välein, etten enää klikkaudu uutissivuille, en katselemaan raportteja, kuuntelemaan asiantuntijoita telkkarista, en ryhdy vertailemaan käyriä (sitähän minä olen sosiaalihistorioitsijana pienen urani tehnyt, koskien nimenomaan ihmisten sairastavuutta, kuolleisuutta,  etc.) Juuri kun olin ehtinyt ajatellla, että kuinkahan monta (pelkästään historia-alan) väitöskirjaa tästä globaalista kriisistä tehdään, tupsahtaa sähköpostiin viesti, jossa kerrotaan, että nyt kerätään materiaalia aiheesta:

Mitä tunteita ja ajatuksia koronaviruksen leviäminen maailmalla ja Suomeen on herättänyt? Onko sinulta tai lähipiiriisi kuuluvalta testattu koronavirusta tai oletko joutunut kotikaranteeniin? Kerro, miten korona on vaikuttanut arkeesi, työssäkäyntiisi tai opiskeluusi. Voit kirjoittaa myös kotikaranteeniin varautumisesta, matkasuunnitelmien muuttumisesta tai siitä, miten aihetta on mediassa käsitelty.  (SKS, Koronavirus sekoittaa maailmaa.)

Ja heti perään voin todeta, että oikeastaan tämä – ainakin tähän asti vapaaehtoinen – kotoilu tuntuukin ihan levolliselle. Ei ole hyväksi, eikä oikein hyväksyttävääkään kulkea missään, ei muualla kuin tyhjillä kaduilla ja rannoilla. Ei ”tarvi” tehdä mitään erityistä, ei voi suorittaa kummoisia… Katsellaan sitten joko tiistaina hypin seinille, mutta nyt ihan ok. Tietysti on ikävä (totta puhuen ihan hel-tin kurjaa), kun Tyär ei huomenna aamujunalla tulekaan käymään, kuten suunnitelmissa oli, mutta parastahan se niin on.

Sunnuntain viininmaistelu on peruttu, samoin torstain Aapo Heikkilä -ensi-iltaesitys Linnanmaalla. Aattelen, että hyvä noin. Elämänmeno verkkaistuu, toivottavasti maailmanmeno hiljalleen löytää turvalliset uomat.

Vetäytymistä kotioloihin

Ankeaa, harmaata, märkää, apaattista.

Ja sekään, että oli hyvä hengittää ja aika lämmin, ei oikeastaan nostanut lenkillä tunnelmaa kummoiseksi. Toisaalta ulkona oli hyvä!

Vielä viikko sitten naureskelin, kun näin kuvia, kuinka Italiassa on pastahyllytkin tyhjinä ja luin, että Bonnissa on kaikki vessapaperit hamstrattu kaupoista. Tänään ei enää naurata: kävin hakemassa kolme kassillista ruokaa ”että on, jos tulee tauti, karanteeni ja/tai eristys” – ja toki enin osa taitaa olla viikonlopuksi 😉 . Ja äidillekin osa: kävin viemässä soppalastin ja muuta tarpeellista. Vain kävin – kädet putsaten ja eteisestä asti lyhyesti jutellen – enpä jäänyt juttuseuraksi. Saattaa olla, että ei vähään aikaan tule Caritaksessa käytyä. Enpä kyllä osaa ajatella sitä ”lomana” huolehtimisesta. Enemmän huolehdin tai taitaakin olla kyse huolettamisesta, kun en käy.

Kotimatkalla poikkesin vielä Taidemuseolla. Ellen Thesleff  – Aurinkosuudelma -näyttely oli tietysti näkemisen arvoinen. Vaikka nyt sivistyksen ja kulttuurin vuoksi – tarkoitan siis, että hänen taiteensa ei minua juurikaan kosketa eikä saa tuntemaan oikein mitään.

Thesleffin tapa maalata oli ja on huomiota herättävää, itsenäistä, itsepäistä ja vapaata. Hän aloitti uransa 1890-luvun alussa kaksikymppisenä taiteilijanalkuna ja maalasi viimeiset työnsä kahdeksankymmenen vuoden iässä 1940-luvun lopussa. Osana rohkeaa ja tinkimätöntä taiteellista toimintaansa hän toi ensimmäisten joukossa suomalaiseen taiteeseen monia kansainvälisiä taidesuuntauksia, kuten symbolismin ja ekspressionismin. Myöhemmin 1930-luvulta eteenpäin hän lähestyi myös surrealismia ja uransa lopulla myös abstraktia ilmaisua.

(Näyttelyjulkaisu)

Thesleffin taide 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, nimenomaan ekspressionistiset maalaukset, erityisesti muutama maalaus Toscanasta, viehättivät, mutta muutoin minulla ei kauaa taulujen ja luonnoslehtiöiden ääressä kulunut.

Paljon enemmän minua kiinnosti, kosketti ja kuvautti  museon toinen näyttely: ”Pakolaisuuden arkeologiaa”.

–  – tutkijat ja taiteilijat ovat työstäneet sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet hyväksytyksi tai torjutuksi uusissa yhteisöissään, millainen prosessi pakolaisuus on yksilöiden ja yhteisöjen elämässä ja millaisia kertomuksia muisti niistä rakentaa.

Näyttely on siis tutkijoiden ja taiteilijoiden töistä ja yhteistyössä koottu. Monta taidemuotoa, monenlaista tulkintaa, tarinaa, tutkimusta, runojakin, mm. kollegani uusi ulostulo. Itä-Karjalan pakolaisen tyttären teksti uppoaa Karjalan evakon tyttäreen …

Nyt on sitten harrastettu kulttuuria ja kotona on paljon ruokaa, joten voin rauhassa jatkaa Netflixin katselua (eilen katsoin ekan osan Anna, a lopussa  tästä Anna, a lopussa, ja tykkäsin), päivittäisiä lenkkejä, äidille soittelua, kutomista (ostin uuden käsityölehdenkin tänään). Pestään käsiä, välitetään muista ja pidetään maalaisjärki kunniassa!

 

Sattuuhan sitä

Nallikarin biitsi on taas paljaana, lumet ovat lähteneet. Meri toki on jäässä, jään päällä ohut tasainen vesikerros, joka jäädyttyään voi tehdä maisemaan valtavan luistinradan. [näkymä salin ”pyöräretkeltä”]

Saattaa olla, että minun salilla treenaaminen ja polkeminen joutavat nyt tauolle. Olen kyllä tyytyväinen, että olen syksyllä asettamani tavoitteen 2 x viikossa salilla pitänyt, ja ohjelmaa on edes vähän rukattu rankemmaksi matkan varrella. Mutta vaikka on vasta maaliskuun puoliväli, näyttää siltä, että sähköpyöräilykauden alku ei enää ole kaukana. Kunhan kevyen liikenteen väylät ovat sulat (ja hiekattomat), minä siirryn niille, mikä näyttää tänä vuonna olevan mahdollista aiemmin kuin viime vuonna.

Taidan antaa itselleni luvan jäädä pois kuntikselta ja jättää hulavanteen vaatehuoneeseen toisen, akuutimmankin syyn vuoksi. Sattuipa tänään pieni haveri, kun siivoilin/järjestelin vierashuonetta/studiota/tyttären entistä huonetta. Sinne on kertynyt luvattoman paljon kaikkea ”tausta- ja alustamateriaalia”: pleksejä, paksuja tasoja, ritilöitä, yms. Sekä kaikki studiolamppujen ja taustakankaiden softboxit ja telineet etc. Tänään päätin perata niitä, pakata alkuperäiskoteiloihin. Kaiken kaikkiaan tehdä huoneeseen tilaa ja järjestystä, semminkin kun Tyär on tulossa viikonloppuna pikapyrähdykselle kotikotiin.

Yksi iso levy – sellainen keittiötason painava palanen (noin 80 x 80 cm), jollaisia olen Bauhausin poistolaatikosta muutamia hankkinut – ja jollaisia olette monissa ruokakuvissa etc. nähneet (esim. tässä) – oli mielestäni nyt ”hyllyttämisen” tarpeessa.  Veinpä sen sitten autotalliin: ylähyllyllä siellä on tilaa. Siispä sinne. Mutta eihän siellä pysynyt: onneksi terävä kulma ei tullut kasvoille, eikä päähän ja kun kroppani hyvin pistin eteen, se ei myöskään mennyt auton kylkeen. Meni omaan kylkeeni. Kylkiluita tuskin on poikki, mutta vähän raskaampi hengittäminen sattuu, eikä todellakaan tee mieli koskea hulavanteeseen tai käsipainoihin. Taidan siirtyä vain tepastelemaan.

Korona puhuttaa

Olisi vuosittainen Dionysia-juhla (Oulun Viininystävien vuosijuhla). Olemme osallistuneet lähes joka vuosi, tänään jätettiin väliin. Ei, ei johdu koronasta, että skippasin ilmoittautumisen ja osallistumisemme. Jo viime viikolla olin Hugossa, tämän kertainen menu ei houkuttanut, oli aika tyyriskin, ensi viikonloppuna on BO:n maistelut, ja kotonakin juhlaruokaa… Ja nyt ei vaan houkuttanut. Joskus voi jättää väliinkin.

Tänään kyllä mietimme pienellä porukalla että taitaa isot ravintolaillalliset jäädä aika vähiin lähitulevaisuudessa muutenkin. Tänään oli minun tehtäviini perehdytys rotissöörien kanssa; kummasti saimme kolme tuntia menemään hommassa. Mutta kuten sanottu, puhuttiin myös koronasta ja ravintolailloista. Ja yleensäkin yleisötapahtumista. Tyttärelläkin on Helsingin yliopistossa jo kehotettu työskentelelmään kotosalla, ei vielä määrätty. Aalto-yliopistossa on kuuulemma joissakin osastoissa jo määrättykin etäopiskeluun.

Kyllähän tämä huolettaa, monella tasolla. Mutta ei ainakaan vielä mitään paniikkia – jos ennen paniikkia lähtisikin muonavaraston kanssa erakoitumaan Hangasojalle? – Ei sentään. Mutta kyllä minä uutisia turhan tiuhaan seuraan, ja tämän olen jo kuukauden käynyt joka päivä katsomassa…

Omissa maailmoissa koko päivän…

Kylläpä olen elänyt menneessä maailmassa tänään. Maailman äärissä ja Alppien rinteillä. Yliopistolla sekä tenttiin lukemassa että luentoa valmistelemassa.

Olen näet puuhaillut pitkästä aikaa Power point -esitystä tehden (huomenna minulla on hyvin pienimuotoinen ”koulutustehtävä”) ja sitten olen kolunnut vanhoja kuva-arkistoja.

Miettinyt maailman menoa, miettinyt paljon.

Ajatuksissa reissut, Italia tietysti … tämän päivän italialaiset…

Nämä kuvat ovat Ligurian matkalta 2015. Siltä päivältä, jolloin sain tietää, että olin saanut opiskelupaikan Torniosta.

Juuri tuolloinhan minä tunsin, ja hyvänen aika: tiesin, olevani hyvä valokuvaaja, kun kerran monien hakijoiden joukosta tulin valituksi kouluun. Sen jälkeen tuo tunne on kokenut aikamoisen romahduksen. Tosin pientä ylöspääsyä pohjalta on ollut näkyvissä. 🙂

Ligurian patikkamatkalla kuvasin paljon, kuten ´aina´ olen reissuissa tehnyt, ja minulla oli jo oikein hyvä kamerakin. Tänään noiden (jo käsiteltyjen kuvien äärellä) halusin kokeilla, että onko olenko yhtään kehittynyt kuvankäsittelijänä.

Kuvassa yksi Cinque Terren viidestä pikkukaupungista: Corniglia.

Nyt ajattelin katsoa jakson Isä Matteon tutkimuksia Areenasta. Isä Matteo kuulemma seikkailee Umbriassa. Niin kertoivat eksnaapurit lauantaisella vierailullaan, ja sanoivat ”että just niissä paikoissa kuin silloin siellä oltiin”. Olen siis saanut vahvan suosituksen. Kaksi kautta näyttää Areenassa olevan, mutta entä jollen pidäkään siitä, tai sen lisäksi? – Olisiko muita suosituksia? Netflix on myös käytössä. Ei väkivaltaa eikä jännitystä, mutta ei mitään ihan saippuaisiakaan sarjoja tai leffoja?

Kaunis maailma

Van Gogh vai Monet? Impressionismia vai ekspressionismia?

Vai ei todellakaan kumpikaan? Ihan vaan suttuinen valokuva?

Joka tapauksessa kiirehdin 😉 aamupäivällä lenkille, kun taivaalla oli hienoa repaleista pilviharsoa ja sen takana kirkkaana paistava talviaurinko! Sää innosti reippaaseen askeltamiseen, olipa sangen hyvä vire.

Joutseniakin oli jo Hartaanselällä, monta, – tuosta kuvasta oikealle sulassa uivat. Minulla kamerassa laajakulma, joten eivätpä sillä muistikortille asti tallentuneet. Kaiken kaikkiaan hieno kevättalven tuntu jo.

Iltapäivällä – kuten tapana on – pikkuperhe tuli syömään, ja jo pihalla kuului kun Apsu huusi: ”Mummiiiii, silmät kiinni!” Ja sitten sain pienen ruukkuruusun. Poika oli tiistaina (meidän leffapäivä) lähi-Salessa ilmoittanut, että hän haluaa viedä mummille kukan! Sain avata silmät, mutta vähän joku niissä karvasteli.

Päivällinen neljälle

Ruokavieraita. Pitkästä aikaa.

Olin merkillisen huolimaton valmisteluissa. Mutta kyllä me saimme syödyksi. Ja ennen kaikkea saimme oltua yhdessä, muisteltua menneitä, puhuttua tästä ja tulevasta.

Eikä näiden ihmisten kanssa häiritse, vaikka välillä ollaan vaan, että ollaan ihan puhumatta. Ollaan oltu niin tuttuja, ystäviä niin kauan. Vuosikymmeniä. Aina ei tarvitse puhua. Minunkaan.

Ja tänään, … semminkin kun tapaaminen oli vähällä peruuntua – vanhuuden heikkouden vai eletyn elämän vuoksi? -, tuli taas hoksattua, toivottua, että oltaisiinpa vielä ainakin vuosia ystäviä, kontaktissa, yhteisen aterian äärellä.

Tattikeittoa ja saaristolaisleipää graavilohella, poroa ja palsternakkaa — siis meidän mökkiruokaa koti-Festassa. Mutta jälkkärinä uutta. Tarkoitus oli tehdä ”Kettukarkkikakku”, mutta kun kolmesta käymästäni kaupasta ei kettukarkkeja löytynyt, päädyin kehittelemään oman keväisen, oranssin (muistattehan kuvahaaste velvoittaa!!) mascarpone-appelsiinikakun. Ei sekään huono ollut. Tosin itsestä tuntui, ettei mikään ollut tänään ihan huippua. Harjoituksen puutetta? … ehkä yritän haastaa itseni useammin, kutsua taas ruokavieraita. Reipastua.

Keittiöhommia

Tästä on tulossa ruokaviikonloppu. Tänään on oikeastaan koko päivä mennyt ruoan parissa.

Soppatykkipäivä, ja huomiseksi appelsiinikakku. Astiakuvauksia ja ruokakuvauksia. Nämä molemmat pienet toimeksiannot nyt kuvattu, josko viikonloppuna saisin käsiteltyä ja toimitettua asiakkaille. Juuri sopivasti on ollut pieniä kuvaushommia, korttiprojektit taas ensi viikolla pramille.

Tänään oli jälleen turskapäivä. Se on kyllä maukas kala. Turskanseläke, joka on jotensakin saman hintaista kuin Norjan lohi (tänään 24,90 €) on ruodoton, valkoinen, kiinteälihainen erinomaisen hyvän makuinen fisu. Kokeilehan.

Sen valmistamiseksi on netissä mitä moninaisempia vinkkejä ja reseptejä, mutta minä olen – tähän asti – tyytynyt pitämään homman simppelinä: kevyt suolaus ja vähän valkopippuria, sitten palasten pyörittely panko-jauhoissa ja paisto voissa. Muutama minuutti puoleltaan ja voilla valelua paiston aikana. Tänään tein oheen jokirapusalaattia/salsaa ja avasimme parsakauden. Olipa makeita parsoja. Vähän sitruunaa ja tietysti voista hollandaisea. Ihan kevätruoka.


Pohjoisesta omien kokkailujensa parista palanneelle Pehtoorillekin kelpasi.

Ruoka onkin ollut oikeastaan ainoa keväinen juttu tänään: aamulla oli ankean harmaata, lumisateista. Jopa siinä määrin, että skippasin lenkin ja tyydyin vain tekemään lumityöt. Somessa ja tyttären viesteissä näyttää eteläisemmässä Suomessa jo olevan kovinkin kevään tuntua. Täällä ei.

Vuosia kulutettu

Siitä on yli neljäkymmentä vuotta!  Me kaksi historianopiskelijaa, niin erilaisia opiskelijoita, niin erilaisin perustein, niin erilaisin tavoittein yliopiston käytävillä, tunkkaisilla, matalilla käytävillä, ahtaassa kirjastossa, huikeilla klassillisen arkeologian luennoilla, ainejärjestön naamiaisissa, toistemme tupareissa, … myöhemmin niin monissa vaiheissa. Tänään pitkästä aikaa kaksistaan syömässä ja päivittämässä.

Kuitenkin – elämämme ovat niin erilaiset, samoja polkuja, mutta erilaisissa maisemissa. Vaikea, mutta kuitenkin yritys, myötäelää, – puolin ja toisin. EIkä koskaan vaikea jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme.

Tapaamisen puitteet ruoan äärellä, sekin luontaista molemmille. Ruokapaikaksi valikoitui uusittu Hugo. Minulla oli takana kokemus spesiaali-illalliselta joulun alla, mutta tänään sitten salin puolella. Teemana ruokalistaan kirjattu ”Viiniä, ystäv(i)ä, ruokaa”. Mehän söimme hyvin, erinomaisesti. Pelkkä alkuruoaksi valitsemani tryffelirisotto on syy käydä Hugossa uudelleen.

Pääruoaksi valitsimme turskaa. Olen ollut muutoinkin aikeissa pitää ”palopuheen” turskan puolesta, mutta nyt entistä enemmän. Olipa hyvää. Risotto vielä parempaa kuin onnistunut pääruokakin. Ja ”väliviiniksi” saimme alla olevaa nektaria. Penfoldsia vuodelta 2004! Ui-jui. Tällaisiakin herkkuja Hugon viinikellarista siis löytyy!

Makeat jälkkärit skippasimme, ja – luonnollisesti, me kaksi Italia-friikkiä – nautimme espressot, ja kyselimme asiantuntevalta, tutulta tarjoilijalta, jotta mitähän sen kanssa. Ja niinpä: Laplans´s Espresso. Jonka päällä pieni kerma-cloud! Tätä meilläkin tulee Hangasojalla mökkivieraille olemaan tarjolla.

 

Postaukseni ruoka-juoma-painoitteinen teksti saattaa johdattaa harhaan: nyt on todettava, että oli kyse elämää suuremmista asioista: vanhenemisesta ja vanhemmista, nuoruudesta ja nuorista, muistoista ja menneistä, muistista ja sen menettämisestä, maailmanmenosta ja meistä, huolenpidosta ja huolesta. Niin paljon ehdimme… Tällainen on hyväksi, vaikka vähän, eikä niin vähänkään, läikähdyttää. Tässä iässä.

Kirjan maailmassa…

Jääkö teillä kenelläkään koskaan ikävä joitakin lukemanne kirjan henkilöitä? – Minulla on – taas – käynyt niin. Aino Sibeliusta on nyt ikävä, ja oikeastaan taitaa olla ikävä myös kirjan kirjoittajaa, tutkijan ääntä. Aika järkälemäinen (liki 500 sivua) kirja loppui tuossa illansuussa, ja olin aloittelemassa heti uutta (Sylvi Kekkosesta kertovaa) mutta enpä pystynytkään, koska elelen vielä edellisen tunnelmassa, mielenmaisemassa, ajassa, miljöössä ja Riitta Konttisen tekstissä.

Tykkään hänen tavastaan popularisoida tutkimusta: vaivihkaa hän kertoo, miten ja millä perusteella sanoo tutkimuksensa kohteesta sen, mitä sanoo. Lukija saa tietää, millä tiedoin hän esittää päätelmiään ja tulkintojaan. Hän kontekstualisoi Aino SIbeliuksen elämäntapahtumat (sijoittaa ne laajempaan kokonaisuuteen, luo historiallisen näyttämön tapahtumille) ja näin ikäänkuin vaivihkaa selittää Aino Sibeliuksen ratkaisuja ja tekemisiä. Ja Konttinen tekee sen hyvin. Niin vakuuttavasti, että uskon hänen osaavan kertoa myös Ainon tunteista ”oikein”.

Kirja aiheutti myös kovan halun päästä käymään (kolmannen kerran) Tuusulanjärven taiteilijayhteisön maisemissa: rantatiellä, Halosenniemessä, Ainolassa ja Aholassa. Nyt kun ulkomaan (Italian) matkojen suunnittelu ei ole oikein ”in”, voisikin lähteä autolla käymään tyttären luona Helsingissä, ja tehdä siitä päivätrippejä Järvenpäähän, Porvooseen, Tallinnaan, – ehkä jopa Tukholmaan?

No ainakin mökille ennen sitä. 🙂

Pehtoori lähti maanantaiaamuna mökille, minä en. Vaikka ei minulla välttämättä mitään ehdotonta syytä ollut jättää lähtemättä, mutta sainpahan näin ”oman viikon”. Hienot on kelit mökillä(kin) olleet. Ja lunta! Ukkeli oli tänään aamupäivällä pudotellut enimmät lumet rantasaunan katolta.

Hieno keli on kyllä ollut Oulussakin. Haloilmiökin oli tänään, ja sivuauringot!

Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen ja haastava kuvatilaus! Opin jopa jotain uuttakin! 🙂

Leffapäivä

Kymppiviikon tiistai tarkoitti minulle tänä vuonna keskipäivän leffaa, ulkona syömistä, seurapeliä … Ja ennen ja jälkeen näiden liikkumista salilla ja merenrannassa.

Leffavaihtoehtoja oli kaksi: Heinähattu ja Vilttitossu tai Ryhmä Hau. Minulle nämä molemmat vain etäisesti tuttuja, mutta niistä Apsu valitsi jälkimmäisen. Ja ruokapaikaksi tänäänkin Mäkkäri, – toinen Pokemon-lelu oli toiveissa ja pettymys oli aika iso, kun niitä ei enää ollutkaan. No, kun Happy Meal ja cappuccino oli nautittu:

– En halua vielä kotiin! Mennään mummipapalle pelaamaan.
– Mutta kun pappa on mökillä ja mummilla ois hommia.
– Kyllä minä pelaan sun kans!
– No mennään sitten!
– Jee!!!

Siinähän se päivä hurahti parhaassa seurassa.

Ryhmä Hau oli kyllä minun mielestäni enemmänkin tunnin kestävä lelumainos kuin ”oikea” elokuva. Apsulle taisi ainoa pettymys olla se, että vaikka elokuva olikin dupattu suomeksi, oli hauveleiden nimet jätetty kääntämättä: siis Ryhmä Hau oli Paw Patrol, Rekku oli Marshall etc. Se tuntui vähän häiritsevän – ainakin jälkeenpäin.

Mummille oli kaikkein parasta syrjäsilmällä seurata pojan intensiivistä elokuvan seuraamista. Ja kun käveltiin alas Finnkinon portaita (tämä oli pojalle toinen kerta elokuvissa [äidin kanssa Risto Räppääjä joskus alkusyksystä?] ) ilmoitti seuralaiseni, että ”sitten seuraava leffa vois olla se, jossa oli niitä pupuja” [Petteri Kaniinin mainos oli tänään]. Siispä ei muuta kuin pääsiäisenäkin lastenelokuviin. Kunpa mummi saisi aikaiseksi lähdetyksi katsomaan kaikkia niitä, joita itse on aatellut menevänsä katsomaan.

Ilta-auringon paistaessa hakeuduin merenrantaan. Pateniemessä on iso asutusalue tekeillä, ja siellä komeita kaivureita. Apsun kans on niitä käyty jo aiemmin katselemassa, ja tänään sitten menin yksikseni. Kuukaukauden kuvahaasteen teemana kun on jo aiemmin mainitsemani oranssi. Jo mennessäni ajattelin, että voisin saada otoksen: ”malevitsilaisittain” oranssi oranssilla. Päivän kaunis pakkassää välittynee kuvasta?

Vähän turha päivä

Nyt kun olen vihdoin – itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä – vaihtanut pikkukaktuksieni mullat ja siirtänyt ne isompaan purkkiin, voin taputella itseäni selkään, ja nyppiä piikkejä käsistäni. Näin siitä huolimatta että olin muka kunnon hanskoilla suojannut sormeni.

Muuta merkittävää tai ansiokasta en juuri ole tehnytkään. Kulkenut siellä sun täällä, vähän kirjeenvaihtoa hoidellut, pienelle retkellekin lähdin, mutta kun oli huonosti suunniteltu, niin ei siitäkään tullut parinkymmenen kilometrin ajelua kummoisempaa. Tankilla oli lopuksi käytävä. Turha reissu.