Pääasiassa ulkona

Kesäaikaan siirtyminen on osaltani jo alkanut. Minun sisäinen kelloni on ”aina” ollut vähän etuajassa näiden direktiivi-aikojen kanssa, ja niinpä olen jo viikon verran heräillyt joka aamu viimeistään kuudelta. Siis tuntia tavallista aikaisemmin. Niin tänäänkin.

Aamulla oli pakkasta sen verran paljon, että vitkuttelin ulos lähtöä melkein kymmeneen. Kylmä oli edelleen, mutta niin valoisaa ja kaunista. Pikisaari-korttia varten piti vielä kerran käydä ”paikkomassa” ja kuvia ottamassa.

Samalla reissulla sitten XXL:n aleen, toiveissa löytää sopivat Sorellit 😉 ja laskettelukypärän alle sellainen kauluri-vuori-lämmitin mutta tyhjin käsin oli sieltä lähdettävä.

Aasia Marketista kyllä sitten löytyi pieni kassillinen täydennystä keittiön kaappeihin. Lienenkö hieman vainoharhainen, mutta minua vähän kummeksutti, ettei siellä ollut lisäkseni yhtää asiakkaita. Ne aiemmat kerrat kun siellä olen lauantaina käynyt, on kaupassa ollut ainakin puoli tusinaa muita asiakkaita. Noh, jos jenkit eivät voi juoda meksikolaista Corona-olutta, (viidennes amerikkalaisista uskoo sillä olevan yhteys virukseen!) niin ehkä ei ole ihme, että oululaiset välttelevät kiinalaisten kauppaa ja elintarvikkeita. No höh, – tiedä häntä. Minä kuitenkin kävin, ja sitten taas tepastelemaan. Aurinko jo lämmitti. Mieletön sää!

Monen tunnin reissun jälkeen kotitöiden pariin. Ja kun hanget kerran kimmelsivät ja siten loivat oivan miljöön mm. tällaiselle kuvattavaksi tuodulle pienelle, aika sympaattiselle jääkarhulle, otin asiakseni sitä kuvata kuin ainakin mallia.

Ja kaiken touhuamisen ohessa kuulokkeista taidehistorian professorin (emerita) Riitta Konttisen biografia ”Aino Sibelius”. Oi, että. Onpas hyvä kirja.

Isovanhempana

Isovanhempien (aamu)päivä päiväkodissa! Ja me saimme olla osallisina siinä.

Yhtämatkaa Apsun kanssa päiväkodille menimme. Ja sen kun kotipihastaan käännyimme pois, poika takapenkiltä ilmoitti: ”Voitaisiin laittaa äitille sellainen pikkuviesti, että haluan sitten myöhemmin mummipapalle kylään. ”Pikkuviesti” äidille laitettiin ja lupa humputteluun saatiin.

”Mummi osaa kyllä ajaa sinne”, ilmoitti poika papalleen, kun oltiin menossa. Pappahan ei ennen päiväkodissa ollutkaan käynyt, mummilla sentään vankka kahden kerran kokemus takana.

Aamukahvin jälkeen meidät isovanhemmat ohjattiin jumppa/juhlasaliin, jossa tovin odottelimme pieniä saapuviksi. Ryhmä kerrallaan; viiriäiset (1 – 3 v.), kiirunat (3 – 4 v.), riekot ( 4 – 5 v.) ja metsot (eskarit) tulivat saliin. Ja kun pienet tulivat, oli aivan hiljaista, ja sitten yhtäkkiä joku parivuotias hihkaisi riemastuneena: PAPPA! – Tunnisti omansa ja meille kaikille tuli ilo ja hyvä mieli.

Me Pehtoorin kanssa emme kiiruna-porukasta Apsua ihan heti löytäneet, mutta aika pian kuitenkin ja olihan ilo, kun poika meille kaukaa vilkutti!

 ”Tuo on mun tekemä”.

Melkein puolituntisen hellyyttävän, eri osastoiden laulu-leikkiesitysten jälkeen oli aika siirtyä leikkimään, katselemaan paikkoja (”tässä on mun päiksy-paikka”, ”mummi, täällä on vessa”, ”tässä me syyään”) ja kun oli tovi Aliasta kolmestaan (”me ollaan kolmestaan vähän höpöjä”, totesi Apsu) pelattu, poika ilmoitti, että nyt voidaan lähteä. Olimme luvanneet yhteisen lounaan jossain/Mäkkärin/pizzan. Ja valinta osui McDonaldsille.

Siispä kohti kaupungin keskustaa. Tänään, juuri eilisen jälkeen, mummilla läikähti mukavasti, kun olimme matkalla kohti Mäkkäriä (ei niin rotissöörin ykköspaikka, mutta Apsun toiveesta sinne suuntasimme) ja ohitimme kilpiravintola Istanbulin, joka on edelleen minun Oulun TOP3 -ravintolan listalla ja jonka ikkunassa on rotissöörien logo, lapsi vinkkaa sinne ja ilmoittaa ykskantaan: ”Mummin merkki”. 🙂 Niin on. Vieläkin.

Mäkkärin jälkeen kolmestaan kauppaan, jonka kassalla Apsu ihmetteli: ”Miten näin paljon ruokaa!!” Yritin selittää, että siinä on samalla toipilas-sisarelleni (Apsulle R., ja ärrä tulee kaikella osaamisen voimalla) osa ja sitten sunnuntaiksi, jolloin Apsukin tulee syömään, mutta ei poika ymmärtänyt. Ensimmäinen pääsiäissuklaamuna ja hunajameloni kyllä olivat käsitettävissä. 😉

Sitten Rantapeltoon leikkimään ja pelaamaan lätkäpeliä, värittämään ja välipalalle.

Ennen kotiinpaluuta poikkesimme kaksistaan vielä Apsun lähimmässä, uudessa leikkipuistossa. Se piipahdus on ollut kauan aikeissa. Tänään huikeassa iltapäiväauringossa sinne vihdoin menimme.

Siis juhlapäivä on ollut. Tänäänkin.

Taas yksi vaihe

– Aamulla oli valoa jo niin paljon, että hoksasin, että kovin kauaa ei enää tarvitse pyöräillä sisätiloissa.
– D-vitamiinipurkin pohja on jo näkyvissä.
– Iltapäivän pienellä lenkillä oli jo aurinkolasit mukana ja tarpeen.

”Kevään merkkejä” -listaan kuuluvat myös vuosikokoukset. Yleensäkin, –  ja rotissööreillä erityisesti. Tänä vuonna erovuoroisena noin seitsemän vuotta ollut allekirjoittanut lopultakin erosi. Kymmenen aktiivisen presse-toimintavuoden älkeen.

Siis tänään oli Oulun rotissöörien vuosikokous. Juuri sieltä palasimme. Vuosikokoukseen olin duunaillut kaikenlaista. Ja vastuuvapaus minulle ja muille hallituksessa (= voutineuvosto) olleille myönnettiin.

Ja myönnettiin minulle myös samppanjapullo. Ruinartia ei koskaan ole liikaa viinikaapissa!

Ja samalla myönnettiin myös järjestön pronssinen ansiomerkki! Olen jo siinä iässä, että saan ansiomerkkejä!? Tovin mietin, onko riittävä ikä peruste ko. prinikan saamiseksi. – Ei kuulemma ole. Iällä ei kuulemma ole mitään tekemistä sen kanssa. No, totta puhuen, iloinen olen huomionosoituksesta. Ei niitä päntiönnään tässä järjestössä jaeta.

Kokouksen jälkeen – luonnollisesti, onhan kyse ruokakulttuurin vaalijoista – nautimme blinit lisukkeineen. Puistola tarjosi hyvää. Todella rapeita, sopivan rasvaisia olivat. Pikkelöity lohi yllätti iloisesti.

Oli ilo tavata kaikkia. Ilo olla paistinkääntäjä. Ilo olla.

Nälän hankkimista ja siirtoa

Pikisaaren uimahuone on taas (varmaan jo syksyllä) maalattu valkoiseksi, eikä graffiteja ja sotkuja nyt näy. Hyvä niin. Tänään sen värit olivat sävysävyyn pakkaspäivän aurinkoisessa aamupäivässä; sinivalkoinen jokisuisto houkutti ulkoilemaan monta tuntia. Unohtui kaikki huolet ja tekemättömyydet, jokirannoilla oli tyventä ja merkillisen hiljaistakin. Olisipa ollut repussa termari ja siinä kahvia, ja vaikka pieni pullakin. Olisipa ollut leppoisaa tuossa auringossa kahvit nautiskella.

Ulkoilun jälkeen oli tietysti kova nälkä, ja tänään oli lohimedaljonki-päivä. Oheen sellainen tsatsikityyppinen salaatti, ja kun jotain hiilariakin oli tarpeen (Pehtoorille) olla niin paistoinpa toisen kerran perunanuudeleita. Jokos olet kokeillut? – Tulee nopeasti hyvä perunalisäke, juuri tällaisissa yhden-kahden hengen arkikokkauksissa ainakin toimii hyvin. Eikä peruna pikapaistossa murene ja muhennu vaan perunasuikaleet pysyvät nuudelimaisina. Pieni nokare voita valmiin annoksen päälle tekee tästä pikaruoasta herkkua.

Olenkohan jo kertonut, miten olen jostain oppinut paistamaan lohimedaljongit siten, että niistä tulee pinnaltaan rapeita ja muutoinkin hyviä? Ehkä olen, mutta kerronpa uudelleen. Tämä on minulle aika uusi (pari vuotta vanha?) keino. Siis: ota lohi jääkaapista huoneenlämpöön ja mausta toinen puoli kalasta Kalaneuvoksen kalamausteella, vähän sitruuna- tai limemehua pintaan. Kata pöytä, tee salaatti, mahdolliset muut lisukkeet ja sitten laita pinnoitetun paistinpannun pohjalle sormisuolaa (Maldon), laita lohi, maustamaton puoli alaspäin pannulle, ja vasta sitten levy päälle. Älä sekoittele ja kääntele, vaan anna kalan paistua niin, että pinta ruskistuu ja käännä vasta sitten. Oliskohan kokonaispaistoaika noin viisi minuuttia. Näin lohesta valuu rasva pannulle, johon se minun mielestäni kannattaa myös jättää, ja nostaa vain kala suoraan lautasille. On hyvää.

Salama ja dumplingseja

Olisi pitänyt olla jo aamulla salille mennessä aurinkolasit. En pitänyt niiden puuttumista kuitenkaan huonona asiana; päinvastoin tuntui hyvälle, kun niille olisi ollut tarvetta sen sijaan, että tuulilasinpyyhkijät olisivat heiluneet, kuten on viime päivinä tehnyt.

Vielä illansuussakin kävin autolla Nallikarissa. Hain kuviin jotain ihan muuta kuin mitä sain, mutta menettelee nämäkin. Kertovat siitä, että tänään on ollut aurinkoa, valoa, talvea, tuuletonta, pikkupakkanen. Laskiaistiistai parhaimmillaan.

Muutoin huitelin pitkin kaupunkia: mm. vihdoin sain vietyä vanhan kamerani ja yhden tarpeettoman vanhan objektiivin Digitarvikkeeseen ja niistä saaduilla rahoilla (joita onneksi vielä jäi jemmaankin) ostin uuden (studio/käsi)salaman (Godox AD200Pro), jonka toivon olevan ”keikoilla” kätevä. Vielä kun opettelen käyttämään sitä.

Mitä mainioin yhteensattuma oli, että kaupoilla oli myös kaksi Tornion VAT-koulukaveria. Herrat opiskelijakaverit olivat juuri ne, jotka kanssani muodostivat kurssiporukkamme seniori-osaston. Ei olla näyttöjen jälkeen tavattu kuin somen välityksellä, joten olipa mukava, iloinen jälleennäkeminen. Siellä me kameraliikkeen aulassa pitkään kuulumisia vaihtelimme.

Ruokakaupasta (Prisma) ostin vihdoin Beijing8 dumplings, joita olen nähnyt olevan myynnissä jo pari kuukautta. Vaikka nyt kaikki Kiinaan liittyvä aiheuttaa vähän levottomuutta ja pandemian leviäminen kaikkine seurauksineen  huolettaa, niin silti dumplingsit maistuivat. Kaksi pakettia (2 x 10 kpl) ja oheen salaattia olivat hyvinkin riittävä ruoka meille. Eikä ollut vaikea valmistaa: höyrytin sen seitsemän minuuttia, mikä paketissa neuvottiin. Soija ja sweet chili sauce olivat hyvä lisä. Ankan ja broiskun lisäksi olisi ollut kasvis- ja nauta/chili -vaihtoehdot. Ehkä ensi kerralla sitten niitä.

Parempia nämä olivat kuin mitä olen pari kertaa Aasia Marketista ostanut. Toki kalliimpiakin ( 6 – 7 €).

Luova tauko

Tämä lupaa kuvausinnon taas heräävän. Poislukien perjantain väitös- ja karonkkakuvausta (joka kyllä olikin aika iso homma ; ) en ole moneen vuoteen kuvannut niin vähän kuin parin viime viikon aikana. Tänäänkin oli lenkillä kamera mukana, mutta repussa koko lenkin ajan.

En ole ladannut Vastavaloon kuvia, en roikkunut netin valokuvausryhmissä, Instan olen melkein unohtanut. Joku luova tässä on tauko ollut. Toivottavasti luova.

Tuntuu ulottuvan tänne bloggailuun asti. 😉

Mutta muutoin oikeinkin topakka touhun päivä tänään.

 

KEVÄTtalvea

Aamulla herätessä ja ulos katsellessa oli vaikea uskoa näkymää: yön sade oli tuonut valkoisen ja valon! Monen sentin lumikerros ja aurinko toivat hyvän mielen.

Kymmenen jälkeen oli jo jätettävä kuvien työstäminen (perjantain välittelijälle lupasi väitöslahjaksi kuvakansion – valmistuihan se tässä illan tullen 😉 ) ja lähdettävä ulos. Kamera mukaan ja kohti Nallikarin Talvikylää. Lumiveistoksista muutama oli romahtanut kokonaan, ja Ukrainan joukkueen ”Frames” josta pidin melkein eniten, oli osin hajonnut.

Yleisöäänestyksen voittaja oli yllä oleva ”Subculture” (Venäjä – Lion’s Pride). Se oli myös yksi aika hyvin säilyneistä, samoin kuin Suomen joukkueen ”Tulip”.

Kun tuolla kiertelin tuli viesti, että olisi mummille tulossa pieni ”tytteli tom” (= Eevis) lounaalle ja päikkäreille, kun muu perhe lähtisi kauppa-asioille.

Eipä siis muuta kuin tepastelemaan kohti kotia. Ja mikäs oli ulkoilla, kun oli niin huikea sää. Ja kaunista.

Iltapäivän lopulla sitten pitkän kaavan mukaan syötiin porukalla (meksikolaista) ja nautittiin laskiaissunnuntain jälkkärikahveilla pullaa kaikilla mahdollisilla täytteillä.

Helmikuu alkaa olla voiton puolella vaikka taas karkausvuosi onkin: huomenna on jo talvi-Matti ja siitä sitten ollaan jo KEVÄTtalven puolella.