Pääasiassa ulkona

Kesäaikaan siirtyminen on osaltani jo alkanut. Minun sisäinen kelloni on ”aina” ollut vähän etuajassa näiden direktiivi-aikojen kanssa, ja niinpä olen jo viikon verran heräillyt joka aamu viimeistään kuudelta. Siis tuntia tavallista aikaisemmin. Niin tänäänkin.

Aamulla oli pakkasta sen verran paljon, että vitkuttelin ulos lähtöä melkein kymmeneen. Kylmä oli edelleen, mutta niin valoisaa ja kaunista. Pikisaari-korttia varten piti vielä kerran käydä ”paikkomassa” ja kuvia ottamassa.

Samalla reissulla sitten XXL:n aleen, toiveissa löytää sopivat Sorellit 😉 ja laskettelukypärän alle sellainen kauluri-vuori-lämmitin mutta tyhjin käsin oli sieltä lähdettävä.

Aasia Marketista kyllä sitten löytyi pieni kassillinen täydennystä keittiön kaappeihin. Lienenkö hieman vainoharhainen, mutta minua vähän kummeksutti, ettei siellä ollut lisäkseni yhtää asiakkaita. Ne aiemmat kerrat kun siellä olen lauantaina käynyt, on kaupassa ollut ainakin puoli tusinaa muita asiakkaita. Noh, jos jenkit eivät voi juoda meksikolaista Corona-olutta, (viidennes amerikkalaisista uskoo sillä olevan yhteys virukseen!) niin ehkä ei ole ihme, että oululaiset välttelevät kiinalaisten kauppaa ja elintarvikkeita. No höh, – tiedä häntä. Minä kuitenkin kävin, ja sitten taas tepastelemaan. Aurinko jo lämmitti. Mieletön sää!

Monen tunnin reissun jälkeen kotitöiden pariin. Ja kun hanget kerran kimmelsivät ja siten loivat oivan miljöön mm. tällaiselle kuvattavaksi tuodulle pienelle, aika sympaattiselle jääkarhulle, otin asiakseni sitä kuvata kuin ainakin mallia.

Ja kaiken touhuamisen ohessa kuulokkeista taidehistorian professorin (emerita) Riitta Konttisen biografia ”Aino Sibelius”. Oi, että. Onpas hyvä kirja.

Isovanhempana

Isovanhempien (aamu)päivä päiväkodissa! Ja me saimme olla osallisina siinä.

Yhtämatkaa Apsun kanssa päiväkodille menimme. Ja sen kun kotipihastaan käännyimme pois, poika takapenkiltä ilmoitti: ”Voitaisiin laittaa äitille sellainen pikkuviesti, että haluan sitten myöhemmin mummipapalle kylään. ”Pikkuviesti” äidille laitettiin ja lupa humputteluun saatiin.

”Mummi osaa kyllä ajaa sinne”, ilmoitti poika papalleen, kun oltiin menossa. Pappahan ei ennen päiväkodissa ollutkaan käynyt, mummilla sentään vankka kahden kerran kokemus takana.

Aamukahvin jälkeen meidät isovanhemmat ohjattiin jumppa/juhlasaliin, jossa tovin odottelimme pieniä saapuviksi. Ryhmä kerrallaan; viiriäiset (1 – 3 v.), kiirunat (3 – 4 v.), riekot ( 4 – 5 v.) ja metsot (eskarit) tulivat saliin. Ja kun pienet tulivat, oli aivan hiljaista, ja sitten yhtäkkiä joku parivuotias hihkaisi riemastuneena: PAPPA! – Tunnisti omansa ja meille kaikille tuli ilo ja hyvä mieli.

Me Pehtoorin kanssa emme kiiruna-porukasta Apsua ihan heti löytäneet, mutta aika pian kuitenkin ja olihan ilo, kun poika meille kaukaa vilkutti!

 ”Tuo on mun tekemä”.

Melkein puolituntisen hellyyttävän, eri osastoiden laulu-leikkiesitysten jälkeen oli aika siirtyä leikkimään, katselemaan paikkoja (”tässä on mun päiksy-paikka”, ”mummi, täällä on vessa”, ”tässä me syyään”) ja kun oli tovi Aliasta kolmestaan (”me ollaan kolmestaan vähän höpöjä”, totesi Apsu) pelattu, poika ilmoitti, että nyt voidaan lähteä. Olimme luvanneet yhteisen lounaan jossain/Mäkkärin/pizzan. Ja valinta osui McDonaldsille.

Siispä kohti kaupungin keskustaa. Tänään, juuri eilisen jälkeen, mummilla läikähti mukavasti, kun olimme matkalla kohti Mäkkäriä (ei niin rotissöörin ykköspaikka, mutta Apsun toiveesta sinne suuntasimme) ja ohitimme kilpiravintola Istanbulin, joka on edelleen minun Oulun TOP3 -ravintolan listalla ja jonka ikkunassa on rotissöörien logo, lapsi vinkkaa sinne ja ilmoittaa ykskantaan: ”Mummin merkki”. 🙂 Niin on. Vieläkin.

Mäkkärin jälkeen kolmestaan kauppaan, jonka kassalla Apsu ihmetteli: ”Miten näin paljon ruokaa!!” Yritin selittää, että siinä on samalla toipilas-sisarelleni (Apsulle R., ja ärrä tulee kaikella osaamisen voimalla) osa ja sitten sunnuntaiksi, jolloin Apsukin tulee syömään, mutta ei poika ymmärtänyt. Ensimmäinen pääsiäissuklaamuna ja hunajameloni kyllä olivat käsitettävissä. 😉

Sitten Rantapeltoon leikkimään ja pelaamaan lätkäpeliä, värittämään ja välipalalle.

Ennen kotiinpaluuta poikkesimme kaksistaan vielä Apsun lähimmässä, uudessa leikkipuistossa. Se piipahdus on ollut kauan aikeissa. Tänään huikeassa iltapäiväauringossa sinne vihdoin menimme.

Siis juhlapäivä on ollut. Tänäänkin.

Taas yksi vaihe

– Aamulla oli valoa jo niin paljon, että hoksasin, että kovin kauaa ei enää tarvitse pyöräillä sisätiloissa.
– D-vitamiinipurkin pohja on jo näkyvissä.
– Iltapäivän pienellä lenkillä oli jo aurinkolasit mukana ja tarpeen.

”Kevään merkkejä” -listaan kuuluvat myös vuosikokoukset. Yleensäkin, –  ja rotissööreillä erityisesti. Tänä vuonna erovuoroisena noin seitsemän vuotta ollut allekirjoittanut lopultakin erosi. Kymmenen aktiivisen presse-toimintavuoden älkeen.

Siis tänään oli Oulun rotissöörien vuosikokous. Juuri sieltä palasimme. Vuosikokoukseen olin duunaillut kaikenlaista. Ja vastuuvapaus minulle ja muille hallituksessa (= voutineuvosto) olleille myönnettiin.

Ja myönnettiin minulle myös samppanjapullo. Ruinartia ei koskaan ole liikaa viinikaapissa!

Ja samalla myönnettiin myös järjestön pronssinen ansiomerkki! Olen jo siinä iässä, että saan ansiomerkkejä!? Tovin mietin, onko riittävä ikä peruste ko. prinikan saamiseksi. – Ei kuulemma ole. Iällä ei kuulemma ole mitään tekemistä sen kanssa. No, totta puhuen, iloinen olen huomionosoituksesta. Ei niitä päntiönnään tässä järjestössä jaeta.

Kokouksen jälkeen – luonnollisesti, onhan kyse ruokakulttuurin vaalijoista – nautimme blinit lisukkeineen. Puistola tarjosi hyvää. Todella rapeita, sopivan rasvaisia olivat. Pikkelöity lohi yllätti iloisesti.

Oli ilo tavata kaikkia. Ilo olla paistinkääntäjä. Ilo olla.

Nälän hankkimista ja siirtoa

Pikisaaren uimahuone on taas (varmaan jo syksyllä) maalattu valkoiseksi, eikä graffiteja ja sotkuja nyt näy. Hyvä niin. Tänään sen värit olivat sävysävyyn pakkaspäivän aurinkoisessa aamupäivässä; sinivalkoinen jokisuisto houkutti ulkoilemaan monta tuntia. Unohtui kaikki huolet ja tekemättömyydet, jokirannoilla oli tyventä ja merkillisen hiljaistakin. Olisipa ollut repussa termari ja siinä kahvia, ja vaikka pieni pullakin. Olisipa ollut leppoisaa tuossa auringossa kahvit nautiskella.

Ulkoilun jälkeen oli tietysti kova nälkä, ja tänään oli lohimedaljonki-päivä. Oheen sellainen tsatsikityyppinen salaatti, ja kun jotain hiilariakin oli tarpeen (Pehtoorille) olla niin paistoinpa toisen kerran perunanuudeleita. Jokos olet kokeillut? – Tulee nopeasti hyvä perunalisäke, juuri tällaisissa yhden-kahden hengen arkikokkauksissa ainakin toimii hyvin. Eikä peruna pikapaistossa murene ja muhennu vaan perunasuikaleet pysyvät nuudelimaisina. Pieni nokare voita valmiin annoksen päälle tekee tästä pikaruoasta herkkua.

Olenkohan jo kertonut, miten olen jostain oppinut paistamaan lohimedaljongit siten, että niistä tulee pinnaltaan rapeita ja muutoinkin hyviä? Ehkä olen, mutta kerronpa uudelleen. Tämä on minulle aika uusi (pari vuotta vanha?) keino. Siis: ota lohi jääkaapista huoneenlämpöön ja mausta toinen puoli kalasta Kalaneuvoksen kalamausteella, vähän sitruuna- tai limemehua pintaan. Kata pöytä, tee salaatti, mahdolliset muut lisukkeet ja sitten laita pinnoitetun paistinpannun pohjalle sormisuolaa (Maldon), laita lohi, maustamaton puoli alaspäin pannulle, ja vasta sitten levy päälle. Älä sekoittele ja kääntele, vaan anna kalan paistua niin, että pinta ruskistuu ja käännä vasta sitten. Oliskohan kokonaispaistoaika noin viisi minuuttia. Näin lohesta valuu rasva pannulle, johon se minun mielestäni kannattaa myös jättää, ja nostaa vain kala suoraan lautasille. On hyvää.

Salama ja dumplingseja

Olisi pitänyt olla jo aamulla salille mennessä aurinkolasit. En pitänyt niiden puuttumista kuitenkaan huonona asiana; päinvastoin tuntui hyvälle, kun niille olisi ollut tarvetta sen sijaan, että tuulilasinpyyhkijät olisivat heiluneet, kuten on viime päivinä tehnyt.

Vielä illansuussakin kävin autolla Nallikarissa. Hain kuviin jotain ihan muuta kuin mitä sain, mutta menettelee nämäkin. Kertovat siitä, että tänään on ollut aurinkoa, valoa, talvea, tuuletonta, pikkupakkanen. Laskiaistiistai parhaimmillaan.

Muutoin huitelin pitkin kaupunkia: mm. vihdoin sain vietyä vanhan kamerani ja yhden tarpeettoman vanhan objektiivin Digitarvikkeeseen ja niistä saaduilla rahoilla (joita onneksi vielä jäi jemmaankin) ostin uuden (studio/käsi)salaman (Godox AD200Pro), jonka toivon olevan ”keikoilla” kätevä. Vielä kun opettelen käyttämään sitä.

Mitä mainioin yhteensattuma oli, että kaupoilla oli myös kaksi Tornion VAT-koulukaveria. Herrat opiskelijakaverit olivat juuri ne, jotka kanssani muodostivat kurssiporukkamme seniori-osaston. Ei olla näyttöjen jälkeen tavattu kuin somen välityksellä, joten olipa mukava, iloinen jälleennäkeminen. Siellä me kameraliikkeen aulassa pitkään kuulumisia vaihtelimme.

Ruokakaupasta (Prisma) ostin vihdoin Beijing8 dumplings, joita olen nähnyt olevan myynnissä jo pari kuukautta. Vaikka nyt kaikki Kiinaan liittyvä aiheuttaa vähän levottomuutta ja pandemian leviäminen kaikkine seurauksineen  huolettaa, niin silti dumplingsit maistuivat. Kaksi pakettia (2 x 10 kpl) ja oheen salaattia olivat hyvinkin riittävä ruoka meille. Eikä ollut vaikea valmistaa: höyrytin sen seitsemän minuuttia, mikä paketissa neuvottiin. Soija ja sweet chili sauce olivat hyvä lisä. Ankan ja broiskun lisäksi olisi ollut kasvis- ja nauta/chili -vaihtoehdot. Ehkä ensi kerralla sitten niitä.

Parempia nämä olivat kuin mitä olen pari kertaa Aasia Marketista ostanut. Toki kalliimpiakin ( 6 – 7 €).

Luova tauko

Tämä lupaa kuvausinnon taas heräävän. Poislukien perjantain väitös- ja karonkkakuvausta (joka kyllä olikin aika iso homma ; ) en ole moneen vuoteen kuvannut niin vähän kuin parin viime viikon aikana. Tänäänkin oli lenkillä kamera mukana, mutta repussa koko lenkin ajan.

En ole ladannut Vastavaloon kuvia, en roikkunut netin valokuvausryhmissä, Instan olen melkein unohtanut. Joku luova tässä on tauko ollut. Toivottavasti luova.

Tuntuu ulottuvan tänne bloggailuun asti. 😉

Mutta muutoin oikeinkin topakka touhun päivä tänään.

 

KEVÄTtalvea

Aamulla herätessä ja ulos katsellessa oli vaikea uskoa näkymää: yön sade oli tuonut valkoisen ja valon! Monen sentin lumikerros ja aurinko toivat hyvän mielen.

Kymmenen jälkeen oli jo jätettävä kuvien työstäminen (perjantain välittelijälle lupasi väitöslahjaksi kuvakansion – valmistuihan se tässä illan tullen 😉 ) ja lähdettävä ulos. Kamera mukaan ja kohti Nallikarin Talvikylää. Lumiveistoksista muutama oli romahtanut kokonaan, ja Ukrainan joukkueen ”Frames” josta pidin melkein eniten, oli osin hajonnut.

Yleisöäänestyksen voittaja oli yllä oleva ”Subculture” (Venäjä – Lion’s Pride). Se oli myös yksi aika hyvin säilyneistä, samoin kuin Suomen joukkueen ”Tulip”.

Kun tuolla kiertelin tuli viesti, että olisi mummille tulossa pieni ”tytteli tom” (= Eevis) lounaalle ja päikkäreille, kun muu perhe lähtisi kauppa-asioille.

Eipä siis muuta kuin tepastelemaan kohti kotia. Ja mikäs oli ulkoilla, kun oli niin huikea sää. Ja kaunista.

Iltapäivän lopulla sitten pitkän kaavan mukaan syötiin porukalla (meksikolaista) ja nautittiin laskiaissunnuntain jälkkärikahveilla pullaa kaikilla mahdollisilla täytteillä.

Helmikuu alkaa olla voiton puolella vaikka taas karkausvuosi onkin: huomenna on jo talvi-Matti ja siitä sitten ollaan jo KEVÄTtalven puolella.

Eilisessä vielä

Lumenveistokilpailun työt ovat valmiita. Ja valaistujakin ne nyt ovat. Emmekä todellakaan aio lähteä niitä katsomaan. Tänään on satanut vettä. Taitaa sataa nytkin. Muutamana edellisenä vuonna roikuin alueella kamera kaulassa monena päivänä ja lauantaina kävimme kaksistaan katselemassa valaistut veistokset, – mutta tämä viheliäinen marraskuinen/huhtikuinen sää helmikuussa on tärvellyt ilon tältä osin. Kalevan kuvagalleriassa on toki otoksia… KLIKS Ehkä huomenna sentään kävelen sinne kuvailemaan.

Tänään kävelin kaupunkiin, piipahdin systerin luona. Toki oli kamera mukana, mutta olisipa ollut muistikorttikin! Huoh! Kännykuvakin kertonee lohduttomuudesta, joka nyt kaupunkimiljöössä on.

Tänään olen vielä elänyt eilisessä – varsinkin karonkan tunnelmassa. Se EI ollut pönötyskaronkka, vaikka aika lailla perinteitä kunnioittaen juhla sujuikin. Siellä oli paljon mukavia, lämminhenkisiä, ei-itsekehuisia puheita. Hyvää ruokaa ja muuta tarjoilua.

Mutta siellä oli myös uusia juttuja. Ohjelmaa olen monissakin karonkoissa nähnyt ja kokenut (omassanikin oli musiikkia. Hän oli soittamassa, myös tanssin alettua lähellä puolta yötä… ), mutta aivan uusi juttu oli ”Karonkkabingo”. Se oli mitä mainioin keskustelun aloittaja, siivittäjä ja juttujen aihe.

Minä en ollut lähelläkään bingoa. Kolme ensimmäistä bingon saanutta saivat palkinnoksi suklaalevyt! Tykkäsin tästä. Kuin myös akateemisesta ”sitsi-meiningistä”. Siis että puheiden ja kaiken muun välissä laulettiin, tai siis muut lauloivat, minähän en laula – sen verran ymmärrän ottaa toiset huomioon 🙂 . Sitä paitsi olin luvannut väittelijälle lahjaksi kuvakansion koko päivästä, joten minun ”oli pakko” keskittyä kuvaamaan näiden yhteislaulujen aikana. 😉

Monilahjakkuus väittelijä oli hoksannut sanoittaa tämän [sääolojakin kuvaavan] laulun uudelleen: ”Voisin viettää väitöspäivää jälleen huomenna”.  Ja kun väittelijä itse oli opiskeluaikanaan myös ainejärjestö Tiiman ”lauluköörissä” [jonka mainiota nimeä en nyt millään muista] ei oikeastaan ole ihme, että eilen karonkan ohjelmassa oli Cassiopeiasta (Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro) pieni ryhmä (7 henkeä) laulamassa. Tykkäsinpä kovasti.

Moneskohan karonkka tuo minulle oli? Luulenpa että reilusti yli 20 niitä on. Onkohan enää yhtään? Yhden ainakin voisin ajatella vielä olevan mahdollinen, ehkä toinenkin, mutta sinne on vielä paljon aikaa…

Minähän olen yleisesti ottaenkin sitä mieltä, että aina kun on syytä juhlia, niin kannattaa juhlia. Ja väitös jos joku on kerta kaikkisen ansaittu juhlan paikka, sellainen ”Once-in-a-lifetime!”-juttu.

Väitöspäivä, karonkkailta

On ollut hatun ulkoilutuspäivä. Akateeminen päivä. Takaumien päivä. Takautumia omiin oppikoulu- ja lukiovuosiin, ja palautumia yliopistonlehtorivuosiin.

Yksi opiskelijoistani, jonka väitöskirjatyön ohjaukseen en ole paljoakaan osallistunut, mutta maisteriopintojensa  (ja ´lopullisen´ uravalintansa) vaiheissa olin (niin uskon tämän illan jälkeen 🙂 ) mukana, väitteli tänään. Olihan hienoa, että sain henk.koht. kutsun väitökseen ja karonkkaan. Vastaväittäjä teki päivästä väittelijälle ja mukana olleille hienon. Tuli mieleen, kuinka omanikin oli juuri vastaväittäjän ansiosta haastava, mutta niin hieno, antoisa, palkitseva. Niin varmaan tänään E:lläkin.

Ja liki sykähdyttävä päivä oli tänään entisellä yliopistonlehtorillakin. Olipa mukava nähdä työkavereita, ja toistakin ja kolmattakin hyvin pärjännyttä opiskelijaani. Hienoinen kaipauksen häivähdys akateemiseen maailmaan, omaan työpositioon.

Kuinkas moni blogin lukijoista on ollut mukana Teiniliitossa, – tai kouluneuvostossa?

Liikkeellä

Kyllä on ollut melkoinen liikekannalla-olo päivä tänään.

Ei pelkkiä onnistumisia touhuissani, mutta jotain kuitenkin. Äidin ja systerin apuna ja asioilla, REKOsta hakemassa herkkuja, huomiseen hankintoja ja valmisteluja, erinomaisen broiler-ruoan valmistaminen (paista jyväbroilerin fileeseen ruskea pinta rypsiöljyssä, laita ½ purkillista Sacla Pesto Maroccan -soosia pannulle, lisää vähän vettä ja kypsennä (n. 15 min.), oheen riisiä ja pähkinäistä-fetasalaattia, yesh). Ja jossain välissä, ennen ruokaa lenkki Nallikariin lumiveiston kilpailualueelle.

Tänä vuonna joukkueita on yhdeksän, ja minä tunnistin vain kaksi viimevuotista porukkaa: Saksa ja Meksiko! Meksikolaisethan ovat minulle ihan tuttuja jo; ollaan Face-kavereitakin. 😉 Muutoin on kovin Itä-Eurooppaan painottuvia kilpailun joukkoiden kotimaat (Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Venäjä). Suomen joukkueessa on tänä vuonna kolme nuorta naista.

Tänään oli toinen kilpailupäivä, ja veistokset alkavat saada muotonsa, jotka toivottavasti eivät huomisesta vesisateesta kärsi.

Meksikon joukkueen johtaja huipulla. 😉
Heillä on (taas) ajatusta ja sanomaa veistoksessaan.

 

 

Aika ainutlaatuinen keskiviikko

Erilainen helmikuu, erilainen kuin koskaan ennen.

Nallikari Snow Fest (tänä vuonna se EI ole Baltic Snow Call) alkaa tänään. Piipahdin – lohduttoman näköisellä – kilpakentällä aamusella salille mennessä. Vaikka tästä puuttuu sellainen ”big happening” -fiilis kuin oli viime vuonna , taidan käydä seuraamassa kilpailua joka päivä. Tai ehkä en perjantaina ehdi: on tiedossa akateeminen päivä! Niin mukavaa.

Eilenkin piipahdin ”kuvataiteiden” äärellä: pysäkkiä vasta päätä on Valve, jossa on aina parikin vaihtuvaa valokuvanäyttelyä ja jossa on siksi hyvä odotella onnikkaa. Ja eilen hoksasin, että hakuaika tämän vuoden ”Kuukauden kuvat” – näyttelyyn on mennyt umpeen! Argh! Olisin ainakin halunnut yrittää. Myös Helene-elokuva  (ja Pikku Naisia ja Teräsleidit ja ….) ja parhaillaan Oulun taidemuseossa oleva Ellen Thesleff  -näyttely olisi tarkoitus käydä katselemassa. Kovasti on taas ”olisi”-juttuja minulla menossa.

Tänään sentään pari ”olisi” muuttuivat menneeseen aikamuotoon: ”olisi käytävä vuositarkastuksessa” hammaslääkärissä – kävin, ”olisi vietävä puku ompelijalle” – vein ja ”olisi mukava nähdä kavereita” toteutui kun kävimme yhdessä Hellassa syömässä.

Vuositarkastus muuttuikin ”krooniseksi tulehdukseksi joka ehkä, varmaankin vaatii vanhan (1983) implantin vaihdoin massiiviseen kruunuun ja / tai siltaan” tai johonkin vuoden kestävään kalliiseen, epäesteettiseen, kivuliaaseen, ei-toivottuun operaatioon”. En halua puhua siitä enempää. Tässä taas aikuismainen suhtautuminen ”ei-puhuta-siitä-sitä-ei-ole-olemassa”. No mutta, en halua puhua siitä.

Karonkkapukuni. Omani, vuodelta 2004. Ja se oli iso! Paikka paikoin se roikkui päällä ja minun iki-ihana luotto-ompelijani otti sen lyhyellä varoitusajalla tänään ”operoitavaksi”. Niin iloinen olen tästä.

Ja sitten ilta: ystävät ymmärsivät kutsua meidät tänään ulos syömään. Tuosta vaan, arki-iltana. Kympillä tykkään tällaisesta. Hella on ennenkin todettu hyväksi, tänään ehkä tavallistakin paremmaksi. Olin taas kerran ”erilainen” illastaja ja otin alkuruoan kertaa kaksi: samettinen, pehmeä, kermainen maa-artisokkakeitto hiveli hammaslääkärin rassaamia ikeniä, maistui jokaisessa makunystärässä lempeälle, lohduttavalle, hyvälle. Seurueen pääruokaannoksista erityisesti kuha näytti (ja kuulemma maistuikin) erinomaisen hyvälle, mutta minulle maistuivat talon etanat. Ei liikaa rasvaa, ja oheen tarjottu leipä oli hyvää.

Ja jälkkäri?

Emme syöneet jälkkäreitä, vaan saimme kutsun ystävien luo, jossa meitä odotti KAKSI jälkkäriä: nostalginen, retro appelsiini-riisi muistorikkaista jälkiruokakulhoista tarjoiltuina ja sitten vielä toinen jälkiruoka, jonka perusohje on hopeatoffee-creme brulee. Tämä oli tehty Brunbergin sitruuna-lakritsista. Ja olihan hyvää” ja niin kauniisti tarjoiltu!

Mutta toisaalta: ihan sama mitä söimme. Oli hyvä olla, höpötellä. Hyvä kun on ystäviä. Minunkin olisi opittava tällaista välitöntä arki-iltojen yhdessä olemista, syömistä. Ruoka on tärkeää, – seura usein vielä tärkeämpää:

A Little Party never killed Nobody.

Sivustakuuntelijana

Keskipäivällä kaupunkiin päin kävellessä oli pilvessä, ja maisema merkillinen. Apaattinen oikeastaan.

Iltapäivällä länneltä valoa. Huhtikuinen aurinko, joka jo oikeasti lämmittikin. En kylläkään kävellyt enää takaisin päin vaan palasin bussilla kotiin. Olipas taas bussimatka: tuli mieleen aika vuosikymmeniä sitten?, jolloin minä vielä pidin hengissä pientä ajatusta, että ehkä joskus kirjoitan jotain, jotain muutakin kuin paikallishistorioita, tieteellisiä opuksia ja artikkeleita tai kaikenmaailman raportteja, että joskus kirjoitan jotain proosaa, ”juttuja”, novelleja tai vaikka pöytälaatikkoromaanin. Itse asiassa jotain sellaista joskus kirjoittelinkin.

Tuosta ajasta on kyllä tosi kauan, mutta silloin minä oikeasti keräilin pieniä ”hetkiä”, dialogeja, tilanteita, henkilöitä, ”tyyppejä”, näkymiä mustakantiseen vihkoon. Tiedättehän, aineistoa romaaniin, eikä vain omiin päiväkirjoihin. Eikä silloin todellakaan ollut tietoakaan mistään blogimaailmasta, jonne olisin voinut kuvitella upoavani kuten nyt olen tehnyt.

Tänään kuuden kilometrin ja parinkymmenen minuutin bussimatkalta olisi tullut monta muistiinpanoa, jos niitä vielä keräilisin. Kahden takanani istuneen kohtuullisen jurrissa olleen äijän topakka keskustelu siitä, kuka lopulta oli juonut kenenkin viinat, kuinka toinen oli ”lasettanut turpaan” yhtä sun toista tyyppiä, kuinka ”Tiksonin paarisa” oli kerran käynyt joku myymässä varastettuja autoja jne… Ja keskisillalla kolme kaunista teinityttöä, jotka puhuivat kokeista, kokeista, kokeista… Kympin tyttöjä? Ja vielä yksi puhelinkeskustelu kantautui korviini jostain takaviistosta: joku nainen hoiti virastoasioita, jollaisia en ehkä olisi ääneen onnikassa hoidellut. Tänään jotenkin vähän apaattisen tunnelman loivat nuo, vaikka tokihan linja-autossa oli tunnelmaa.

Nykyisin kirjailijat, kirjoittajat, luovan työn tekijät tykkäävät tehdä töitä, inspiroitua, hakea ”aineistoa” kahviloissa. Tai ainakin niin olen kuullut/lukenut. Hmmm…. ei olisi minusta siihen. Ainakaan enää. Enkä kyllä enää mistään proosan tai edes kolumnien tai artikkeleiden kirjoitteluista haaveilekaan. En todellakaan.

Päätteellä

Liekö se, että niin leuhkasti DNA-kaapelointityötä ja valokuitua kauppaavalle puhelinmyyjälle vastailin, että ei tartteta kun nyt laajakaista pelittää nopeasti ja hyvin, vaikutti siihen, että nyt ei pelitä. Vai onko nämä viimeisen kuukauden aikana sattuneet monet erilaiset tietokone/ohjelma/nettiyhteysongelmat vain sen syytä, että (pakon edessä) vihdoinkin siirryin Windows kymppiin. Tiedä häntä. Vai se, että kone on tänään ”höyrynnyt” kuumana, kun olen tehnyt melkein kellon ympäri kuvaprojekteja. Ja kuunnellut kirjoja.

PItäisiköhän se tuo valokuitu hommata? En kyllä jaksaisi millään taas ryhtyä ”rakentamaan” kaikkia systeemejä, eikä 450 euroa liittämisestä nyt ole mikään pikkusumma.

Sen verran pidin taukoa, että lenkillä kävin ihanassa auringonpaisteessa liukastelemassa meren rannassa: liittelisin kuvia vihreiltä rannoilta (meillä syreenissä on vihreät silmut!!) mutta kun yhteys Adoben pilvipalveluun ei toimi! Sapuskan tein, ja pyykkäystä olen ohessa hoidellut.

Oulu, historia, sairastamista

Näittekö Seela Sellan Nybergin haastattelussa? – Inhimillinen, kaunis, ajatteleva, humanisti, henkevä, eikä vanhuuden katkeroittama, Seela Sella! 60-luvun lopulla juutalaiseksi miehensä myötä kääntynyt Sella näyttelee Tampereella (ja syksyllä Helsingissä) Hitleriä. Mieletön nainen! Vakavasti harkitsen/harkitsemme Tampereelle lähtöä. Tekisi hyvää pieni reissu.

Elämme merkillisiä aikoja. Maailmassa, kotona, Oulussa, talvessa, perheessä, sukupolvien ketjussa, … eri aikatasoissa, ja välillä tuntuu, että eri todellisuuden tasoillakin.

Ja toisaalla: ”leikkimieliseen arvontaan” osallistui ilokseni kuusi blogin vakilukijaa; ja kaikki vastaukset olivat oikeita. Osallistuminen takasi oikean vastauksen. Tarkoitus oli tänään järjestää arvonta, joka videoitaisiin ja jossa Eevis olisi onnettarena, mutta sairastapauksen (tai tarkemmin ottaen useammankin vaikkei se flunssa ei iskenytkään) vuoksi sitä ei voitu toteuttaa, joten Pehtoorilta tivasin lukua ”sano luku 1 – 6, äkkiä, äläkä mieti!” ja tämän ilman virallista valvontaa tehdyn arvonnan tuloksena voittaja on: AK. Onneksi olkoon! Voitettuasi myös tämän vuoden kalenterin, minulla onkin tallessa osoitteesi, joten laitan postissa korttipaketin. Ja kiitokset kaikille osallistujille! On mukava näin tarkistaa, että teitä ”ruudun sillä puolellakin” on olemassa. 😉

Ja kaiken muun hyvän lisäksi AK:n vastauksessa on myös oikea sijoitus tälle kohteelle, jonka harva oululainenkaan on hoksannut. Se on siis Oulun Kympin sisäpihalla. Torikadulla on vanha entinen Suomen Pankin (1880-luku) ja nykyinen? kaupungin rahatoimiston kaunis, uusklassistinen rakennus, jossa taitaa olla Oulun ainoa kadulle avautuva ulokeparveke. Oikealla olevassa puurakennuksessa on lehtitiedon mukaan kaupunginhallituksen sauna, ja siinä pihapiirissä on tehty yksi Pojat-elokuvan kohtaus.

Matkallaan pohjoisesta etelään yhteistyökumppani, asiakas, herrn Rapu-Art piipahti: Porotokka-kuvaukset jatkuvat. Sehän on hyvä juttu se.

Nyt katseet jo tulevaan viikkoon, jossa on tiedossa paljon …

Ei mainittavaa

Kyllä nyt on vähän hutera olo.

Hyvin vähäuninen yö, aamupäivä liikkeellä kameran kanssa, iltapäivällä tuntuma alkavasta flunssasta, kolmas yritys tälle talvelle, ja taas olen napsinut sinkkiä niin paljon, että olo on jo siitäkin syystä painava. Kahdella edellisellä kerralla taudin uhatessa onnistuin torjumaan sen – soisinpa nytkin olevani sinkkipuolustuksen tuella voimakkaampi tässä pienessä henkilökohtaisessa taistossa.

Jos oltaisiin mökillä, flunssan ehkäisyyn kuuluisivat myös sauna ja rommikaakao takkatulen ääressä. Tänään täällä kotosalla torjuntavoiton avaimet ovat hyvässä ruoassa ja vedessä. Toivottavasti.

Tällaisena päivänä aikaansaannokset vähäisiä, päivän sanoittaminen vaikeaa.

PS. Kuva-arvoitukseen on tullut vasta kaksi kommenttia: huomenna iltapäivällä on arvonta. Palkinto ei ole suuren suuri, mutta jo kommentti vaikka tyyliin ”enpä kyllä tiedä” takaa ”arvontalipukkeen”. Osallistuhan. 😉

Ystävänpäiväkortti Oulusta! – pientä tupinaa, sori. :)

Hyvää ystävänpäivää, hyvät blogiystävät!

Oulussa on paljon rutkutusta siitä, että kaikki kaunis on täällä purettu ja hävitetty, että mitään vanhaa ja kaunista ei ole tallella, – mutta se ei pidä paikkaansa! Täällä ON tuhottu paljon, on (tuho)poltettu paljon, on purettu kyselemättä mistään kulttuurihistoriallisista arvoista tai mistään muustakaan, mutta täällä on vielä paljon, paljon kaunista. Hienoja vanhoja rakennuksia eri vuosikymmeniltä ja -sadoiltakin. Olenhan täällä jo tästä asiasta sanoin ja kuvin kauan vaahdonnut.

Yhtäkkiä minä (ystävänpäivän kaupallistamisesta vuosikausia tupissut) hoksasin alkuviikosta heti Radisson Blu -kuvapaketin valmistuttua, että nyt jos koskaan on hieno mahdollisuus markkinoida minun ”Oulun vanhat kauniit rakennukset” -projektiani, ja tehdä Oulun vaaleanpunertavista rakennuksista kortti, ystävänpäiväkortti. Ei muuta kuin vanhoja kuvia leikepöydälle ja toissapäivänä vielä muutama täydennyskuvaus, ja voila! Ystävänpäiväkortti vaaleanpunaisesta Oulusta alkoi hahmottua. Hillitöntä säätämistä ja työstämistä ja eilen illalla olin valmis sen julkaisemaan.

Laitoin samoin tein ”Oulu tutuksi” -ryhmään Fabossa, samoin kaikkiin mahdollisiin muihin ryhmiin, Instaan ja (”työ”)sähköpostien liitteeksi. Juuri tuli tuhat tykkäystä täyteen, on tullut muutamia korttipakettitilauksia, alustavasti ilmainen mainospaikka korteille on sovittu, sekä yksi uusi myyntipaikka korteille varmistettu ja yksi canvastaulukin myyty! Yesh!

Mutta sitten – taas kerran – on näitä, jotka laittavat itku-emojin tai kommentoivat ”ei oo oikia kuva”, ”manipulaatio vaan”, ”helppohan se on fotosopata tuommonen”, ”muokattu kuva on tuo, ei tuommoista oo”.

No niin on! Siis muokattu, ja monta tuntia onkin muokattu. Toki on manipuloitu ja photoshopin kanssa on saatu silmät ja olkanivel kipeiksi. Mutta!!! Ensinnäkin kaikki digikuvat ovat muokattuja. Onneksi. Olisi aika karsean näköistä jollei missään vaiheessa joku ”muokkain” olisi puuttunut asiaan.

On muistettava, että on monenlaista muokkaamista. Esim. automatiikalla otetut kännykkäkuvat ovat todellakin muokattuja ja prosessoituja – ihan käyttäjän tiedosta ja tahdosta riippumatta: puhelimen kamerassa on valmiina (useimmiten japanilaisten tai kiinalaisten) insinöörien valmiiksi tekemät asetukset, joilla kuvien iso-arvot, aukot, kohinat, väriaberraatiot etc. etc. hoituvat säälliseen kuntoon, tosin tarkkuutta ja sommittelua automaatiikka harvoin pystyy itsenäisesti viemään toivottuun tulokseen. Digikameroilla, myös järkkäreillä, kuvataan aika usein ”muokkaamatta” ja ”käsittelemättä” – paitsi jos kamerassa on päällä A eli jos kuvataan kin automatiikalla. Silloin kamera tekee sen ”käsittelyn” ennen ja jälkeen kuvan ottamisen. Ja monelle kuvalle se käsittely on hyvä, ihan hyvä. Mutta on turha väittää, ettei kuvaa ole käsitelty. Kameran automatiikka on käsitellyt kuvan.

Silloin ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin kuvia ”ei käsitelty” kuten jotkut luulevat, niitä kuitenkin käsiteltiin: pimiöissä tehtiin (ja tehdään) kovastikin kuvien käsittelyä. Olen jopa itse Pehtoorin kanssa tehnyt mv-kuvia joskus 1970-luvun lopussa, ja todellakin kuvia käsiteltiin.

Ja manipulaatio. Totta totisesti olen tuotakin kuvaa manipuloinut. Ja tehnyt ihan hitosti hommia, että olen onnistunut sen manipuloimaan. Mutta ”so what”. En olekaan missään vaiheessa väittänyt, että se on ”autenttinen räpsy”, tai millään muotoa suora kopio siitä todellisuudesta, jonka kamera tallentaa ”kun painan nappia”. Sekö se olisi oikea valokuva? – Tämä on minun näkemykseni kauniista kotikaupungista ystävänpäivän silmälasien läpi. En yritäkään selittää, että tämä on ”teos”, mutta se on valokuva. On se. Tälläisia, paljon hienompia, omanlaisiaan, tekevät kaikki ”maailmanluokan” valokuvaajat.  Ehkä kuvani on kuitenkin, sittenkin vähän myös ”teos” ;). Eikös se ole niin, että kaikki eivät taiteellisuuden päälle ymmärrä. 😉

Ehkä huomaatte, että olen tuohtunut. Mutta, joo. Kuvien tekeminen on mukavaa, on mahdottoman ilahduttavaa, jos niistä on iloa myös muille. Ehkä juuri siksi nämä ”tyhjän rutkuttajat”, joita onneksi on vain marginaalinen osa kommentoijista, saavat minut tällaiseen vuodatukseen.

Tästä huolimatta, tämän vuoksi, vaaleanpunaista ystävänpäivää kaikille! Nautitaan kaikesta kauniista, vanhasta, viehättävästä ympärillämme. Koskee myös ihmisiä. 😉

Leipomista ja leikkimistä

Tänään on ollut laskiaispullapäivä ja pre-ystävänpäivä.

Jo aamuvarhain tuli mummin luo pari parasta ystävää. Apsu ja Eevis olivat tänään(kin) ilmastointiremonttipakolaisia, ja äitinsäkin tuli myöhemmin kunhan huolehtimiselta toisaalta pääsi.

Minulla oli kello ollut jo kuudelta soimassa, jotta ehtisin aamutoimet, tukan pesun ja pullataikinan hoidella valmiiksi ennen kuin pienet tulevat. Kummasti tuli mieleen toukokuu 1993, jolloin meillä lapset olivat 2 v. ja 3½ v. ja meillä oli varhennettu 10-vuotishäämatka (käytiin hakemassa linja-auto Etelä-Suomesta 😉 ). Muksut olivat kaksi yötä (eka kertaa erossa niin pitkään) Jäälin mummulassa, ja kun me sitten reissusta palattua menimme hakemaan heidät kotiin, oli M-mummu aika väsyneen näköinen (hän kun oli häätänyt P-papan kamariin nukkumaan ja nukkui itse lattialla, jotta lapset saivat olla parisängyssä, jossa kävi heitä aina välillä peittelemässä ”kun ryökäleet paleltuvat kun potkivat peitot pois” 😉 ) ja M-mummu ilmoitti myös, että ”nyt hän lähtee suihkuun ja tukan pesuun kun en ole aiemmin ehtinyt”).

Minulla ei pienet olleet edes yötä, mutta varmensin, että ehdin tukkani pestä. 😀

Sillä aikaa kun pullataikina vielä nousi, katselimme vanhoja kuvia ja tätä videota, joka saa Apsun nauraa retkottamaan ihan hervottomana.

Ja sitten leipomaan! – Kyllä tykkäsi Eeviskin pullataikinasta. Apsu teki ystävänpäiväpullia ja isille viinilasipullan (keskellä kuvaa, ja siinäkin rusinoita – luonnollisesti), ja omia laskiaispullia. Päivän kaikki välipalat ja jälkkärit olivatkin sitten pullaa!

Ulos emme tohtineet, mutta saimme toki neljästään päivän kulumaan sisälläkin.

Kun pappa kotiutui ja muutkin remppamiehet olivat lähteneet vein ”päiväläiset” kotiin, ja sitten Pehtoorin kaupunkiin: illalla oli perinteinen isä-poika -pikkujoulu. Muutamina vuosina Pehtoori & Poika ovat käyneet ennen tai jälkeen joulun kaksistaan syömässä ja viinillä Voxissa. Tänään on ollut sen aika. Kelikin kuin marraskuun räntäsateisena/vesisateisena/loskaisena pikkujouluaikana.

Oulu ja Lennon

Päivän teemana on ollut kävely. Ja kortti.

Monta tuntia kuljin kävellen, ja koetin hakea kaikki Oulun vaaleanpunaiset, hienoimmat vanhat talot. Idea ystävänpäiväkortista välähti jostain, siksi niitä hain. Itseasiassa nehän ovat aika lähekkäin melkein kaikki, mutta kävelin sitten ristiin rastiin muutenkin.

Ja iltapäivän ja illan olen sitten työstänyt otoksia. Perjantaina sitten näette tuloksen.

Taustalla ja mukana on kulkenut Eeva Lennonin muistelmateos, jonka sainkin tänään päätökseen. Nyt kun olen lyhyen ajan sisällä kuunnellut Claes Andersonin, Rauli Virtasen ja Eeva Lennonin elämäkerrat, jotka ovat olleet hyvin erilaisia monin tavoin, on ollut mielenkiintoista nähdä heidän kolmen erilainen näkemys tiedonvälityksestä ja journalismista Suomessa. Ja kuulla, miten heistä tuli se, mitä tuli. Ja näillä kolmella on kovin erilainen tapa kertoa itsestään muistelmissaan: Lennon puhuu itsestään vähiten. Erityisen mielenkiintoisia olivat hänen vanhempiensa tarinat, hänen oma lapsuutensa ja nuoruutensa, sekä aika Pariisissa (vuoden 1968 opiskelijamellakat Pariisissa – oikeastaan nyt vasta tiedän mitä oikein tapahtui). Lontoon kirjeenvaihtajan ajaltaan hän kertoo paljon (minusta liikaakin) Britannian sisä- ja ulkopolitiikasta – toisaalta tulipahan nekin asiat kerrattua ja paketoituna, syys ja seuraukset nähtävissä kun aikaa esimerkiksi Thatcherin ajasta on kulunut.

Poliitikoiden enkä urheilijoiden elämäkertoja en lue/kuuntele, mutta nämä em. opukset ovat kaikki olleet kiinnostavia.

Lankojakin kävin kaupunkireissulla ostamassa, joten nytpä taidan siirtyä pois näytön äärestä ja kutomaan, jotta silmät olisivat lepoon kelpoisia – nyt arkkitehtuuri vilisee näkökentässä vähän turhan voimallisesti.

Ai niin, yksi kuva, joka ei vaaleanpunaiseen korttiin pääse, on tämä. Oulun keskustasta on, mutta hoksaatkos mistä?

Kaikkien kommentoijien kesken arvon yhden viiden postikortin paketin…

Mökkihöperöilyä

Olisi ollut mielenkiintoinen ”Mitä juomaa liharuoalle – oppia, kokkausta ja juomia” -kurssi-ilta tänään, mutta minäpä en mennytkään. Aikas merkillistä. Kunhan kokkailin kotona sapuskaa ja soppatykkihommia. Minun piti tehdä tänään (oikeastaan jo sunnuntaina) iso kattilallinen punajuuri-vuohenjuustokeittoa, mutta – ette ehkä usko – mutta niin vain on päässyt käymään, että minä olen hukannut punajuuret. Olen satavarma, että ostimme niitä lauantaina. Valitsin vielä oikein ”mehukkaan” näköisiä luomu-punajuuria, mutta niitä ei löydy mistään. Paljon kaikenlaista olen elämässäni hukannut, mutta enpä aiemmin vielä punajuuria. Noh, on onneksi kassillinen muita keittoja huomenna äidille vietäväksi. Ja ettei hukattu juttu (tällä kertaa) ole kovinkaan arvokas tai korvaamaton.

Eiliset tietskariongelmat ovat nyt selvitetty, ja olen puuhaillut kuvienkin parissa. Enää ei puutu kun muutama kymmenen kuvaa ja sitten minulla on Vastavalossa myynnissä 2000 kuvaa. Klikkaa tästä: pääset katselemaan viimeisimpiä otoksiani: KLIK Sen jälkeen siirryn varmastikin työstämään taas ”Oulun vanhat rakennukset” -korttisarjaa valmiiksi. Josko kesäksi saisin ne kaikki myyntiin.

Päättelin myös neljä pari villasukkia, joita olen (vähäisen) telkkarinkatseluni ohessa kutonut, sillä nyt tekisi mieli ryhtyä kutomaan jotain vähän isompaa: ehkä kirjoneuletta itselleni? – Tai Eevikselle kesävillatakkia? Mistä lie kutomisinto nyt pulpahtanut? Ehkä systerin neuleprojektit sen herättivät? Tässä on pari kuukautta ennen kuin pääsee pyöräilemään ulos (ja saamaan sillä tavoin olkanivelet kipeiksi 😀 ) niin nyt voisi tässä välissä laittaa puikot heilumaan. Latasin jopa CMoren kokeilujakson, jotta voisi katsella jotain leffoja samalla. Jotain mökkihöperöitymisjuttuja tuntuu kyllä olevan nyt meneillään.

Myrskymaanantai

Yöllä myrskysi, aamulla satoi vettä. Ulkona on pimeää, liukasta ja rumaa.

Microsoft Office kieltäytyy toimimasta ja uudelleenasennus ei onnistu, sähköpostit ei kulje, eikä mikään muukaan pelitä.

Sentään perjantain kuvapaketti alkaa olla työstetty.

Taas yksi suru uutinen, – ja yksi todella hyvää tekeväkin! Minä keskityn nyt siihen.

Pizzasunnuntai

Pizzaperjantai. Sellainenhan monessa perheessa kai nykyisin on? Kun lapset meillä olivat alakoululaisia ja varhaisteinejä, meillä oli perjantaisin ”herkkuilta”. Se tarkoitti ”oikean ruoan” korvaamista kaikille erikseen ja yhdessä valituille mieluisille naposteltaville: popcorneja, kasviksia dipattavaksi, Baby-Bel -juustoja, pikkuprinssejä, patonkia, sinihomejuustoa ja brietä, hedelmiä, paahtoleipää, joskus graavilohta tai savuporolastuja, karkkia, jäätelöä, – lapsille limpparia, vanhemmille viiniä. Ja kun oli syöty, siirryttiin takkatulen ääreen lukemaan, höpöttämään, kuuntelemaan musiikkia (mikä joskus vanhempien mielestä ei ollut parasta mahdollista 😉 ). Mutta siis, tänään meillä on ollut pizzasunnuntai.

Ja minulla oli eka kertaa oikeita pizzajauhoja = 00  (Italiassa vehnäjauhojen jauhatusasteet merkitään numeroin (1, 0 ja 00), jolloin 00 on hienoin jauhatus ja 1 vastaavasti karkeaa jauhoa.

Kotipizzat Rantapellon La Festan tapaan 

    • 4 dl pizzajauhoja (00)
    • 2 tl kuivahiivaa 
    • 1 tl suolaa
    • 2½ – 3 dl kylmää vettä
    • ½ dl oliiviöljyä

Sekoita kuivat aineet, lisää vesi ja öljy. Sekoita yleiskoneen taikinavatkaimella (tai käsin). Vaivaa kunnolla 5 – 10 minuuttia. Siirrä pizzataikina jauhotetulle työtasolle ja leikkaa 4 osaan. Pyörittele pienen jauhomäärän avulla taikinasta palloja, nostele sopivaan vuokaan, voitele pinta kevyesti öljyllä ja peitä kelmulla. Laita taikinapallerot yöksi jääkaappiin. 

[Näitä 00-jauhoja alkaa olla jokaisessa vähänkään paremmin varustellussa marketissa…]

Tee tomaattikastike pizzoille seuraavasti: kattilan pohjalle pari rkl oliviiöljyä ja siihen pari murskattua valkosipulinkynttä. Mukaan yksi pieni purkki tomaattipyretta ja purkki Muttin Pizza-kastiketta (toki tavallinen tomaattimurskekin käy), 1 tl sokeria ja 1 tl suolaa. Hauduttele puolisen tuntia.

Seuraavana päivänä jauhota leivinalusta ja kädet, levitä pizzataikinapallo haluamasi kokoiseksi, tarvittaessa kaulitse ohuen ohueksi. 

Peitä pizza itsetehdyllä tomaattikastikkeella ja mieluisilla täytteillä. Paista 250-asteisessa uunissa (uunista riippuen) noin 15 minuuttia. 

Tulihan hyviä pizzoja. Oli helppo leipoa ja saada taikina ohueksi ja pellille. Oikeasti kotipizzoja. Ohut, rapea pohja ja jokainen sai tehdä toppingit itse. Apsukin.

Meillä oli tänään pullollinen Ruffinon Chiantia, joka ”sellaisenaan” ei sykähdyttänyt, ei ainakaan positiivisesti, mutta yllätys, yllätys, ruoan kanssa se pelitti oikeinkin hyvin. Sopi pizzan sekä salami- että äyriäispuolikkaan pariksi oikeinkin hyvin. Ruffinon Pinot Grigio meillä oli perjantaina kuhan kaverina, ja se kyllä yllätti positiivisesti. Oli odotuksiakin parempaa. Pinot Grigio sopii varmasti myös tattirisotolle, ja miksei pizzallekin, jollei punaviini maistu.

Harmittaa, että pizzanälkä oli myös minulla niin kova, ettei ole ainuttakaan kuvaa meidän pizzoista.

EDIT: yleisön pyynnöstä (=Katrin kommenttia alla). Muutama pala jäi kotipakettiin ja pyysin Junioria äsken kuvaamaan vaikka kylmästä slicesta kännyllä profiilikuvan, jotta näkyisi pohjan ohuus. Tässäpä siis se… Tuo epämääräien hyytelö vasemmassa reunassa on hillottua punasipulia. Sekin oli hyvää! 😉

Onneksi kuitenkin kuva Eeviksestä, jonka uusi herkku (pizzan lisäksi) on Muumi Smoothie. Silmät liki kyynelissä, kun se loppui…

Tämä on loppu!

Olisi muistettava

Pakkaspäivä. Helmikuun heleät. Valkoinen, puhdas hanki. Pitkä lenkki. Hyvää tekevä liikkuminen. Aurinko. Jännittävä, ei väkivaltainen dekkari kuulokkeista. Alkava nälkä, ja jo ennen lenkille lähtöä ukkelin kanssa kaupasta isot kassilliset ruokaa, pari pulloa hyvää viiniä. Liikkumisen ilo. Lauantai. Oma, hyvä kamera mukana ja kuvaamisen into ja mahdollisuus aina vaan oppia siitä lisää. Ilo mitään tekemättömyydestä, tai ainakin siitä, ettei tarvitse juuri tänään tehdä yhtään mitään sellaista, mikä ei tunnu mieluisalle.

. . . ja tänään taas muistan, ymmärrän, että mikään tästä kaikesta hyvästä ei ole itsestäänselvyys. Että tämä ei ole ”annettu”, ei välttämättä pysyvä, ei itsestäänselvyys. ”Voi hyvin” ja ”elämä on” – mutta miten ja kuinka kauan?

Entistä enemmän ajattelen, ”carpe diem” ja aamuinen linnunlaulu, keskipäivän kimmeltävä hanki, oikea talvi, viesteily nuorten ja ystävän kanssa, lempeä punaviini palsternakkasalaatin ja kalkkunapihvien kera varsin tutussa seurassa, paljon hyvää musiikkia tuovat ilon ja ajatuksen ”mikäs tässä”. Minulla on niin paljon. Ja hyvänen aika, muistaisinpa sen. Ja sen, että ei ole itsestäänselvyyksiä.

Raksalla duunissa

Ihan oikeissa töissä tänään. 😉 Tai ainakin oikeissa työkamppeissa: oli huomioliiviä, turvakenkää ja (huom. valkoista) kypärää.

Niin paljon jännitti uusi kokemus, että yöunet menivät pipariksi niin kuin pahimpinakin ylikierrosaikoina duunissa. Ja kaiken kukkaraksi kävin eilen yöpuulle vasta puolenyön tietämissä, sillä olin iltayöstä revontulten metsästyksessä Meri-Toppilassa ja Nallikarissa. Saalis ei ollut kovin kummoinen, vihreitä juovia siellä ja täällä, mutta niitä oli kyllä paljon. Nyt kun on menossa nämä huonot revontulivuodet, tuntui noidenkin näkeminen mukavalle. Mikä ei kylläkään ihan kompensoinut unen puolittumista siitä, mitä tarvitsisin (8 > 4). Mutta olipa sen verran mielenkiintoinen homma tänään, ettei unettanut.

Oulun Radisson Blu on ollut kesästä saakka remontissa, ja se avautuu massiivisen uusimisen jälkeen tulevan elokuun alussa. Markkinointia varten oli kuitenkin tarvetta muutamille hotellihuonekuville, ja niinpä siellä on kaksi mallihuonetta (= alle prosentti kaikista) liki valmiina, ja niistä piti saada kuvia some- ja markkinointikäyttöön. Kun ravintolapäällikkö joku viikko sitten soitteli ja kyseli, josko olisin käytettävissä, niin tietysti!

Mielenkiintoista oli, että sain toista viikkoa sitten ohjekirjasen, miten tämän maailmanlaajuisen ketjun hotelleista kuvat otetaan, millä perusteella kuvat hyväksytään, mitkä ovat oikeat kuvakulmat, stailaukset, valot ja kuvien tallennusmuodot, rekvisiitan käyttö ja kaikki muu on tarkoin säädeltyä.

Ylhäältä on hienot näkymät Oulun yli.

Kaikkiaan 42-sivuinen ohjeistus toi mieleen yhden yliopistolla tehdyn ison hakemuksen: meitä oli kolmen naisen tiimi, jotka haimme rahoitusta maisteriohjelmalle (TIEMA = tiedeviestinnän maisteriohjelma) EU:n rakennerahastolta. Minun osani oli hakemuksen räätälöinti ja tekeminen, kollegat neuvottelivat ja koettivat hankkia yhteyksiä. Järkytyin kun sain hakemuskaavakkeen käsiini: varsinainen kaavake + tarvittavat liitteet 27 sivua! Eikä mikään raksi ruutuun juttu, vaan tarkoin formuloidut kysymykset ja esseevastaukset tarkkoine argumentointeineen… Aikani tuskailtuani päättelin, että tähän on oltava JOKU OHJE! Ja lääninhallitukselta joltakin virkamieheltä sellaisen sainkin: 127-sivuinen pruju oli läkähdyttävä!  Mutta ilmeisesti tein/teimme paljonkin oikein, sillä rahoitus saatiin, ja ko. maisteriohjelma käynnistyi ja sen ”seurannaisesta” on tullut humanistisen tiedekunnan sivuaine, joka elää ja voi hyvin.

Tämän päivän muutaman tunnin kuvaussessio ei ollut ihan noin dramaattinen eikä työläs, päinvastoin. Tykkäsin, semminkin kun minulla oli hyvä assistentti ja stailaaja apuna tai oikeastaan ohjaajana.

Väsy iski vasta sitten iltapäivällä kotiin palattua, kun systeri oli piipahtamassa. Ilta sitten kulunutkin sometellessa ja Ferranten ”Loistava ystävä” -sarjan rästijaksoja katsellessa. Pian saa mennä nukkumaan… 😉

Juhlaa koko päivä

Ensimmäistä kertaa pienet olivat kahdestaan melkein koko päivän mummilassa.

Onko parempaa kuin että pieni nukahtaa viereen, kun on päikkäreiden aika? – Ja sitten herää iloisena jatkamaan oloaan kun herää.

Unosten aikana isoveljensä ehti hävittää mummin sekä Muumipelissä että Kimblessä, useasti.

Kyllä me kolmestaankin onnistuttiin puuhailemaan, mutta kun sitten laittelin simppeliä lounasta, oli jo vähän mietittävä, miten vuoden ikäisen uteliaan, liikkuvaisen touhuja valvotaan  kokkauksen ohessa ja samalla koetettava vastailla ja lupailla melkein viisivuotiaalle, että kilparadan askartelu jatkuu ihan varmasti, kunhan on syöty.

Puolenpäivän jälkeen pappakin tuli sitten apujoukkoihin.

Mutta totta puhuen, aika rauhallisia ja ”helppoja” nämä meidän pikkuiset ovat. Apsu on kyllä kerran sanonut äidilleen, ”että en minä koskaan mummille kiukuttele”, elikkäs vieraskoreita taitavat olla. 😀

Kun iltapäivällä vein heidät kotiinsa, oli liikuttavaa kuunnella, kuinka Apsu selitti Eevikselle (joka oli siis tänään eka kertaa mummin Beetlen kyydissä), missä on radio, missä pidetään autotallin kaukosäädintä, jne. Tosin sitten kummasteli, ”Mummi! Miksi sulla ei oo täällä takapenkillä penkinlämmittimiä?!” – Tuskinpa muissakaan autoissa takapenkillä ja varsinkaan lastenistuimissa mitään lämppäreitä on, vai mitä?

Illansuussa mulla oli sitten treffit Nallikarissa.

Siellä on bliniviikot menossa, ja minä halusin valmiille, joten kävelinpä sinne.  Pehtoori tuli sitten autolla. Voin suositella.

Menneessä maailmassa

Minä se kävin eilen iltayöstä kuvaamassa revontuliakin!

Sattuipa nimittäin niin, että taas kerran illan koneella istuttuani, päätin kymmeneltä siirtyä takkahuoneeseen kutomaan ja kuuntelemaan yhden äänikirjan loppuun, jotta uni olisi rauhaisa ja ylipäätään tulisi. Kun kirja sitten yhdentoista aikoihin loppui, vielä vilkaisin luurista viimeiset ”hälytykset” ja olihan siellä ”Auroras” -merkki. Ei muuta kuin pyjama ja kylpytakki päällä pihalle varmistamaan, että onhan näin? – Ja kyllä, siellä on lupaavia vihreitä juovia, tähtitaivas joskin hieman liian kirkas kuutamo. Ei muuta kuin pakkaamaan toppaa ylle, etsimään kamera, oikea objektiivi, jalusta ja hiljaa ulos, jottei Pehtoorin unet turhan päiten keskeydy.

Ja sillä samalla hetkellä kun kujan kääntöpaikalta löydän hyvän kuvakulman ja tarpeeksi valottoman nurkan, niin pilvenlonka peittää sen ainoankin vihreän. Päätän jäädä hetkeksi odottelemaan, turhan pitkäksi hetkeksi: unentulo samoin kuin revontulet olivat tipotiessään!

Huomiseksi on kyllä luvattu sekä selkeää pakkasiltaa että revontulia, ennustemittarit näyttävät 4/5. Ehkä siis huomenna.

Lyhyen ja huonosti nukutun yön jälkeen kuitenkin kuudelta ylös ja lähdimme kaksistaan ”kierrokselle”. Haimme tulppaanit ja Runebergit molempien äideille kaupungista ja huurruttelimme ensin Jääliin. Keittelin kahvit ja sitten juttelimme menneitä, oikein muistiinpanoja tein ja nyt on Pehtoorin sukupuu parin sukupolven taakse myös äidin puolelta suunnilleen hahmoteltu. Paljon tiesin, mutta myös jotain mielenkiintoista uutta tietoa tuli ja ennen kaikkea nyt tiedot ovat tarkempia ja järjestyksessä.

Löytyipä ”sukuperimästä” syy (tai siis ansio) Pehtoorin siisteille vaatteille (”berberi piti olla jo pienenä”) ja tyttären yksinlauleluille (neljäs serkkunsa on ollut oopperalaulaja Michiganissa 😉 ).  Samalla anopin urakehityksen etapit (16-vuotiaana Tuomiojan Asemaravintolaan töihin ja siitä sitten parin mutkan kautta Oulun uuden Sokoksen astia- ja kodintarvikeosastolle) tuli pistettyä paperille.

Kaksi isoa kenkälaatikollista otin kuviakin kotiin, aikeena parhaita niistä skannailla tässä jossain välissä, vaikka oman äidinkin (tosin albumeissa olevat) kuvat ovat vielä osittain läpikäymättä. Pehtoorin kanssa tuossa pitkä tovi kuvia katseltiin, ja minullekin Rahkolan suvun kasvot vuosikymmenien takaa tulivat tutummiksi.

Tässä toinen miehistä (ei tiedetä kumpi :D)  on Pehtoorin papan veli, joka muutti Ylivieskasta Amerikkaan. Löysinpä äsken My Heritage -tietokannasta tämän Jacobin tyttärentyttärenkin.

Ja tässä sitten äiti ja poika! Kyllä on anoppi sporttinen: ihan samanlaiset verkkarit oli minullakin 60-luvulla. Ja tennarit.

 

Oulussakin oikea talvi

Oikea talvi tuntuu hyvälle, jopa pakkanen, kun se on vielä kohtuullista.

Huvilan ikkunaan pakkanen piirteli höyheniä, kuurankukat tanssivat sinisessä illassa, untuvikoilla oli hempeää tai tummaa elämää…

 

 

Näistä saa läppärin näytölle aika mukavan backgroundin… Ihan fiiliksen mukaan voit valita, per favore.

(Klikkaa kuva isommaksi, ja sitten hiiren oikeaa näppäintä, ja valitse tallenna. Kuva tallentuu koneellesi ja sitten voit siirtää näytön taustakuvaksi. 😉 )

Suosituksia

Otsikon nähtyäsi aattelit, että taas tulee viinisuosituksia?

Mutta nyt ei olekaan kysymys niistä. Olen hieman epämukavuusalueellani, tai ainakin alueella, josta en paljon kirjoittele, mutta nyt on kertynyt niin monta hyväksi havaittua juttua, että on ihan pakko jakaa! 😉

Kysymys on ihon ja kehon hyvinvoinnista. Siitä, kuinka kaltaiseni atoopikko, allerginen ja talvisin ”repeilevä” on löytänyt apuja ihon kuivumiseen. Myös muutamia muita mainioita hyvinvointia edesauttavia tuotteita mukana.

Ensimmäisenä paras jalkarasva ikinä. Sinisessä, apteekista saatavassa tuubissa on ruotsalaisten kehittämää pehmeää ja pehmentävää, miedosti tuoksuvaa voidetta CCS. Viime kesästä lähtien on ollut käytössä, enkä aio ihan heti luopua. Joku toinen saa olla merkillisen erikoinen, jos on tätä parempi.

Keskellä kuvassa keinoblondaukseen hyvä hoitoaine Evo Fabuloso). Sitä on kampaajilla, joskus kemppareissa, mutta minä tilasin kesällä netistä kerralla  kolme tuubia. Kerran viikossa käytän, mikä saa muutamat vaaleanharmaiksi värjätyt raidat pitämään värinsä ja omat harmaat ”kirkastumaan”. Ja tosiaankin on siis samalla hoitoaine, joka ei lässäytä tukkaa.

Nivelgeelistä taisin mainita jo kesällä, jolloin monen tunnin pyöräilyreissut tekivät olkaniveliin uudentalaista kipuilua. Geeli ei ole selliasta kuin ICePowerit yms., jotka relaksoivat lihaskipua, vaan tämä auttaa niveliin. Ostin anopillekin tuollaisen pumppupullon (apteekkitavaraa, 23 €) ja hänkin on saanut edes vähän apua särkyihinsä.

Maybellinen punainen purkki on tyttäreltä saatu: siinä on kynsilakanpoistoainetta. Vaikka nykyisin en enää, kuten vielä töissä kulkiessani tein, juurikaan lakkaa kynsiäni mutta joskus kuitenkin ja silloin tarvin myös poistoainetta. Ja tämä on kätevä: upottamalla sormen purkkiin on lakka kerralla veks! Punaisia kesävarpaankynsiä tällä ei kyllä putsailla! 😀

Ja sitten tuo jumalattoman ruma, vihreä reilun kympin maksava Working Hands. Näin siitä mainoksen mökillä ollessa ja juuri siellähän, varsinkin talvipakkasilla, minun käteni ovat kamalassa kunnossa, pienillä tai vähän isommillakin haavoilla, iho repeytyy kynnen vierestä, rystyset ovat karheat, sormenpäissä pieniä haavoja jne. Ja olen kyllä kokeillut varmaan kaikki käsikaupan (Carpalan on paras) voiteet ja monta eri reseptisalvaa ja -voidetta on vuosien varrella ollut, mutta tulokset ovat olleet lähinnä olemattomat tai parhaimmillaankin vain ”melkoisesti helpottavia”. Mutta nyt tämä ihmetuote on reilun viikon koekäytön jälkeen ilmennyt kerrassaan oivalliseksi. Ei ole yhtäkään haavaa käsissä, vaikka viime viikko mökkielämää kovissa pakkasissa. Tätä saa apteekista, Saariselällä Kuukkeli K-kaupasta, Tokmannilla kuulemma on kans.

Pieni peltinen Elizabeth Ardenin 8 -purkki on vanha tuttu. Huulivoide vailla vertaa. Noita on ollut joskus ”maissakin” (Stockalla ja Sokkarilla olen nähnyt) mutta varmimmin niitä on lentokenttien tax free -myymälöissä, usein kassan vieressä olevissa pienissä hyllyissä. Maksoi Rooman kentällä 12 €, ja riittää vuodeksi. Yritän pitää myös tyttären ja Miniän sekä Apsunkin! näissä. Tuon aina tuliaisina reissuista.

Ja sitten loppukevennys näin ”asiapitoisen” postauksen loppuun. Apsu oli tänään lueskellut eläinkirjaa ja luetellut ääneen kirjaimia:    ”A, A, S, I = I S I” . 😀 

 

02022020

o2o22o2o: Helmikuun toinen 2020. Ja sama toisinpäin.

Kynttilänpäivän kristillinen merkitys on eri kuin kansanperinteen pakanallinen tai paremmin vuodenkiertoon liittyvä tapa:

Kynttilänpäivä (2.2.) on sydäntalven viimeinen merkkipäivä, jonka jälkeen alettiin jo odottaa kevättä. »Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä». Pohjois-Savossa kyntteliä on ehditty jo kutsumaan ensimmäiseksi kevätpäiväksi.

Päivän tapoihin on kuulunut ohrapuuron keittäminen, sama tapa tunnetaan myös virolaisilta ja liiviläisiltä. Virolaisilla on lisäksi ollut tapana juoda tuolloin olutta tai viinaa, jotta pysyi kesällä terveen ja punakan näköisenä.

Jos tämän päivän sää ennustaa tulevaa kesää, kuten ennen ajateltiin, niin tulee kylmä kesä, kuten (lumi)sade ja lauha keli ennustavat: ”Jos ei pauka Paavalina eikä kylmä kynttelinä, niin on halla heinäkuussa.” Tänään oli kuitenkin hyvä lenkkikeli ja tuli todetuksi, että edelleenkin, kaikesta huolimatta kävely on minulle parempi kuin hiihto.

Vastoin perinteitä, meillä ei ollut ohrapuuroa eikä kyllä olutta eikä viinaakaan. Oli tämän sesongin (ensimmäinen ja ainoa?) blinipäivällinen. Apsu ilmoitti heti tullessaan ja nähdessään blini- ja lettupannut keittiössä: minä en sitten syö noita! Mutta vanhempansa ja Eevis!! söivät mieluusti. Ihan omin käsin lapsi napsi blinipalasia, muttei välttämättä ymmärtänyt, mikä smetanan juttu tässä kokonaisuudessa oikein oli. Niinpä katsoi parhaaksi levitellä sitä otsalleen ja hiuksiinsa. 😀 Sellainen iho- ja hiusnaamio!

Jälkkäriksi yksi minun kevättalven herkuistani (tein ISON annoksen, joten minulla on sitä huomenna aamiaiseksi ja välipalaksikin 🙂 : appelsiinirahkaa, jossa oli paljon veriappelsiiniakin. Ja vähän mantelilastuja, – olivat hyvä juttu.

 

 

Palautumista

Palautuminen. Mökiltä paluu, olkoonkin että vain viikon poissaolon jälkeen ja että lumityöt kotipihalla oli tehty, vaatii aina pienen ”asemoinnin”. Jääkaapin päivitys, pyykit, tällä kertaa tietokoneen paluu huollosta ja päivityksistä, äidin kauppa-asiat, huushollin päivitys, huolet ja murheet, omat postit ja jopa kuvausasioista sopiminen – jee, ihan uudenlainen projekti edessä!

Liikkuminen tasaisella, liikkuminen ihan ilman tuntureita ja huikeita auringonnousuja tai -laskuja? No ei hätää, kotikaupunkikin tuntuu mukavalle. Olisinpa vielä muistanut ottaa lenkille mukaan nappikuulokkeet. Pienen lumimyrskyn kuunteleminenkin on tietysti elämys, mutta ehkä silti, kuitenkin, joku leppoisa romaani tai hyvä tietokirja olisi siivittänyt kulkemista vielä parempaan suoritukseen.

Tämä tuntuu jo kaukaiselta.