Kuukausi: helmikuu 2020

Eilisessä vielä

Lumenveistokilpailun työt ovat valmiita. Ja valaistujakin ne nyt ovat. Emmekä todellakaan aio lähteä niitä katsomaan. Tänään on satanut vettä. Taitaa sataa nytkin. Muutamana edellisenä vuonna roikuin alueella kamera kaulassa monena päivänä ja lauantaina kävimme kaksistaan katselemassa valaistut veistokset, – mutta tämä viheliäinen marraskuinen/huhtikuinen sää helmikuussa on tärvellyt ilon tältä osin. Kalevan kuvagalleriassa on toki otoksia… KLIKS Ehkä huomenna sentään kävelen sinne kuvailemaan.

Tänään kävelin kaupunkiin, piipahdin systerin luona. Toki oli kamera mukana, mutta olisipa ollut muistikorttikin! Huoh! Kännykuvakin kertonee lohduttomuudesta, joka nyt kaupunkimiljöössä on.

Tänään olen vielä elänyt eilisessä – varsinkin karonkan tunnelmassa. Se EI ollut pönötyskaronkka, vaikka aika lailla perinteitä kunnioittaen juhla sujuikin. Siellä oli paljon mukavia, lämminhenkisiä, ei-itsekehuisia puheita. Hyvää ruokaa ja muuta tarjoilua.

Mutta siellä oli myös uusia juttuja. Ohjelmaa olen monissakin karonkoissa nähnyt ja kokenut (omassanikin oli musiikkia. Hän oli soittamassa, myös tanssin alettua lähellä puolta yötä… ), mutta aivan uusi juttu oli ”Karonkkabingo”. Se oli mitä mainioin keskustelun aloittaja, siivittäjä ja juttujen aihe.

Minä en ollut lähelläkään bingoa. Kolme ensimmäistä bingon saanutta saivat palkinnoksi suklaalevyt! Tykkäsin tästä. Kuin myös akateemisesta ”sitsi-meiningistä”. Siis että puheiden ja kaiken muun välissä laulettiin, tai siis muut lauloivat, minähän en laula – sen verran ymmärrän ottaa toiset huomioon 🙂 . Sitä paitsi olin luvannut väittelijälle lahjaksi kuvakansion koko päivästä, joten minun ”oli pakko” keskittyä kuvaamaan näiden yhteislaulujen aikana. 😉

Monilahjakkuus väittelijä oli hoksannut sanoittaa tämän [sääolojakin kuvaavan] laulun uudelleen: ”Voisin viettää väitöspäivää jälleen huomenna”.  Ja kun väittelijä itse oli opiskeluaikanaan myös ainejärjestö Tiiman ”lauluköörissä” [jonka mainiota nimeä en nyt millään muista] ei oikeastaan ole ihme, että eilen karonkan ohjelmassa oli Cassiopeiasta (Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro) pieni ryhmä (7 henkeä) laulamassa. Tykkäsinpä kovasti.

Moneskohan karonkka tuo minulle oli? Luulenpa että reilusti yli 20 niitä on. Onkohan enää yhtään? Yhden ainakin voisin ajatella vielä olevan mahdollinen, ehkä toinenkin, mutta sinne on vielä paljon aikaa…

Minähän olen yleisesti ottaenkin sitä mieltä, että aina kun on syytä juhlia, niin kannattaa juhlia. Ja väitös jos joku on kerta kaikkisen ansaittu juhlan paikka, sellainen ”Once-in-a-lifetime!”-juttu.

Väitöspäivä, karonkkailta

On ollut hatun ulkoilutuspäivä. Akateeminen päivä. Takaumien päivä. Takautumia omiin oppikoulu- ja lukiovuosiin, ja palautumia yliopistonlehtorivuosiin.

Yksi opiskelijoistani, jonka väitöskirjatyön ohjaukseen en ole paljoakaan osallistunut, mutta maisteriopintojensa  (ja ´lopullisen´ uravalintansa) vaiheissa olin (niin uskon tämän illan jälkeen 🙂 ) mukana, väitteli tänään. Olihan hienoa, että sain henk.koht. kutsun väitökseen ja karonkkaan. Vastaväittäjä teki päivästä väittelijälle ja mukana olleille hienon. Tuli mieleen, kuinka omanikin oli juuri vastaväittäjän ansiosta haastava, mutta niin hieno, antoisa, palkitseva. Niin varmaan tänään E:lläkin.

Ja liki sykähdyttävä päivä oli tänään entisellä yliopistonlehtorillakin. Olipa mukava nähdä työkavereita, ja toistakin ja kolmattakin hyvin pärjännyttä opiskelijaani. Hienoinen kaipauksen häivähdys akateemiseen maailmaan, omaan työpositioon.

Kuinkas moni blogin lukijoista on ollut mukana Teiniliitossa, – tai kouluneuvostossa?

Liikkeellä

Kyllä on ollut melkoinen liikekannalla-olo päivä tänään.

Ei pelkkiä onnistumisia touhuissani, mutta jotain kuitenkin. Äidin ja systerin apuna ja asioilla, REKOsta hakemassa herkkuja, huomiseen hankintoja ja valmisteluja, erinomaisen broiler-ruoan valmistaminen (paista jyväbroilerin fileeseen ruskea pinta rypsiöljyssä, laita ½ purkillista Sacla Pesto Maroccan -soosia pannulle, lisää vähän vettä ja kypsennä (n. 15 min.), oheen riisiä ja pähkinäistä-fetasalaattia, yesh). Ja jossain välissä, ennen ruokaa lenkki Nallikariin lumiveiston kilpailualueelle.

Tänä vuonna joukkueita on yhdeksän, ja minä tunnistin vain kaksi viimevuotista porukkaa: Saksa ja Meksiko! Meksikolaisethan ovat minulle ihan tuttuja jo; ollaan Face-kavereitakin. 😉 Muutoin on kovin Itä-Eurooppaan painottuvia kilpailun joukkoiden kotimaat (Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Venäjä). Suomen joukkueessa on tänä vuonna kolme nuorta naista.

Tänään oli toinen kilpailupäivä, ja veistokset alkavat saada muotonsa, jotka toivottavasti eivät huomisesta vesisateesta kärsi.

Meksikon joukkueen johtaja huipulla. 😉
Heillä on (taas) ajatusta ja sanomaa veistoksessaan.

 

 

Aika ainutlaatuinen keskiviikko

Erilainen helmikuu, erilainen kuin koskaan ennen.

Nallikari Snow Fest (tänä vuonna se EI ole Baltic Snow Call) alkaa tänään. Piipahdin – lohduttoman näköisellä – kilpakentällä aamusella salille mennessä. Vaikka tästä puuttuu sellainen ”big happening” -fiilis kuin oli viime vuonna , taidan käydä seuraamassa kilpailua joka päivä. Tai ehkä en perjantaina ehdi: on tiedossa akateeminen päivä! Niin mukavaa.

Eilenkin piipahdin ”kuvataiteiden” äärellä: pysäkkiä vasta päätä on Valve, jossa on aina parikin vaihtuvaa valokuvanäyttelyä ja jossa on siksi hyvä odotella onnikkaa. Ja eilen hoksasin, että hakuaika tämän vuoden ”Kuukauden kuvat” – näyttelyyn on mennyt umpeen! Argh! Olisin ainakin halunnut yrittää. Myös Helene-elokuva  (ja Pikku Naisia ja Teräsleidit ja ….) ja parhaillaan Oulun taidemuseossa oleva Ellen Thesleff  -näyttely olisi tarkoitus käydä katselemassa. Kovasti on taas ”olisi”-juttuja minulla menossa.

Tänään sentään pari ”olisi” muuttuivat menneeseen aikamuotoon: ”olisi käytävä vuositarkastuksessa” hammaslääkärissä – kävin, ”olisi vietävä puku ompelijalle” – vein ja ”olisi mukava nähdä kavereita” toteutui kun kävimme yhdessä Hellassa syömässä.

Vuositarkastus muuttuikin ”krooniseksi tulehdukseksi joka ehkä, varmaankin vaatii vanhan (1983) implantin vaihdoin massiiviseen kruunuun ja / tai siltaan” tai johonkin vuoden kestävään kalliiseen, epäesteettiseen, kivuliaaseen, ei-toivottuun operaatioon”. En halua puhua siitä enempää. Tässä taas aikuismainen suhtautuminen ”ei-puhuta-siitä-sitä-ei-ole-olemassa”. No mutta, en halua puhua siitä.

Karonkkapukuni. Omani, vuodelta 2004. Ja se oli iso! Paikka paikoin se roikkui päällä ja minun iki-ihana luotto-ompelijani otti sen lyhyellä varoitusajalla tänään ”operoitavaksi”. Niin iloinen olen tästä.

Ja sitten ilta: ystävät ymmärsivät kutsua meidät tänään ulos syömään. Tuosta vaan, arki-iltana. Kympillä tykkään tällaisesta. Hella on ennenkin todettu hyväksi, tänään ehkä tavallistakin paremmaksi. Olin taas kerran ”erilainen” illastaja ja otin alkuruoan kertaa kaksi: samettinen, pehmeä, kermainen maa-artisokkakeitto hiveli hammaslääkärin rassaamia ikeniä, maistui jokaisessa makunystärässä lempeälle, lohduttavalle, hyvälle. Seurueen pääruokaannoksista erityisesti kuha näytti (ja kuulemma maistuikin) erinomaisen hyvälle, mutta minulle maistuivat talon etanat. Ei liikaa rasvaa, ja oheen tarjottu leipä oli hyvää.

Ja jälkkäri?

Emme syöneet jälkkäreitä, vaan saimme kutsun ystävien luo, jossa meitä odotti KAKSI jälkkäriä: nostalginen, retro appelsiini-riisi muistorikkaista jälkiruokakulhoista tarjoiltuina ja sitten vielä toinen jälkiruoka, jonka perusohje on hopeatoffee-creme brulee. Tämä oli tehty Brunbergin sitruuna-lakritsista. Ja olihan hyvää” ja niin kauniisti tarjoiltu!

Mutta toisaalta: ihan sama mitä söimme. Oli hyvä olla, höpötellä. Hyvä kun on ystäviä. Minunkin olisi opittava tällaista välitöntä arki-iltojen yhdessä olemista, syömistä. Ruoka on tärkeää, – seura usein vielä tärkeämpää:

A Little Party never killed Nobody.

Sivustakuuntelijana

Keskipäivällä kaupunkiin päin kävellessä oli pilvessä, ja maisema merkillinen. Apaattinen oikeastaan.

Iltapäivällä länneltä valoa. Huhtikuinen aurinko, joka jo oikeasti lämmittikin. En kylläkään kävellyt enää takaisin päin vaan palasin bussilla kotiin. Olipas taas bussimatka: tuli mieleen aika vuosikymmeniä sitten?, jolloin minä vielä pidin hengissä pientä ajatusta, että ehkä joskus kirjoitan jotain, jotain muutakin kuin paikallishistorioita, tieteellisiä opuksia ja artikkeleita tai kaikenmaailman raportteja, että joskus kirjoitan jotain proosaa, ”juttuja”, novelleja tai vaikka pöytälaatikkoromaanin. Itse asiassa jotain sellaista joskus kirjoittelinkin.

Tuosta ajasta on kyllä tosi kauan, mutta silloin minä oikeasti keräilin pieniä ”hetkiä”, dialogeja, tilanteita, henkilöitä, ”tyyppejä”, näkymiä mustakantiseen vihkoon. Tiedättehän, aineistoa romaaniin, eikä vain omiin päiväkirjoihin. Eikä silloin todellakaan ollut tietoakaan mistään blogimaailmasta, jonne olisin voinut kuvitella upoavani kuten nyt olen tehnyt.

Tänään kuuden kilometrin ja parinkymmenen minuutin bussimatkalta olisi tullut monta muistiinpanoa, jos niitä vielä keräilisin. Kahden takanani istuneen kohtuullisen jurrissa olleen äijän topakka keskustelu siitä, kuka lopulta oli juonut kenenkin viinat, kuinka toinen oli ”lasettanut turpaan” yhtä sun toista tyyppiä, kuinka ”Tiksonin paarisa” oli kerran käynyt joku myymässä varastettuja autoja jne… Ja keskisillalla kolme kaunista teinityttöä, jotka puhuivat kokeista, kokeista, kokeista… Kympin tyttöjä? Ja vielä yksi puhelinkeskustelu kantautui korviini jostain takaviistosta: joku nainen hoiti virastoasioita, jollaisia en ehkä olisi ääneen onnikassa hoidellut. Tänään jotenkin vähän apaattisen tunnelman loivat nuo, vaikka tokihan linja-autossa oli tunnelmaa.

Nykyisin kirjailijat, kirjoittajat, luovan työn tekijät tykkäävät tehdä töitä, inspiroitua, hakea ”aineistoa” kahviloissa. Tai ainakin niin olen kuullut/lukenut. Hmmm…. ei olisi minusta siihen. Ainakaan enää. Enkä kyllä enää mistään proosan tai edes kolumnien tai artikkeleiden kirjoitteluista haaveilekaan. En todellakaan.

Päätteellä

Liekö se, että niin leuhkasti DNA-kaapelointityötä ja valokuitua kauppaavalle puhelinmyyjälle vastailin, että ei tartteta kun nyt laajakaista pelittää nopeasti ja hyvin, vaikutti siihen, että nyt ei pelitä. Vai onko nämä viimeisen kuukauden aikana sattuneet monet erilaiset tietokone/ohjelma/nettiyhteysongelmat vain sen syytä, että (pakon edessä) vihdoinkin siirryin Windows kymppiin. Tiedä häntä. Vai se, että kone on tänään ”höyrynnyt” kuumana, kun olen tehnyt melkein kellon ympäri kuvaprojekteja. Ja kuunnellut kirjoja.

PItäisiköhän se tuo valokuitu hommata? En kyllä jaksaisi millään taas ryhtyä ”rakentamaan” kaikkia systeemejä, eikä 450 euroa liittämisestä nyt ole mikään pikkusumma.

Sen verran pidin taukoa, että lenkillä kävin ihanassa auringonpaisteessa liukastelemassa meren rannassa: liittelisin kuvia vihreiltä rannoilta (meillä syreenissä on vihreät silmut!!) mutta kun yhteys Adoben pilvipalveluun ei toimi! Sapuskan tein, ja pyykkäystä olen ohessa hoidellut.

Oulu, historia, sairastamista

Näittekö Seela Sellan Nybergin haastattelussa? – Inhimillinen, kaunis, ajatteleva, humanisti, henkevä, eikä vanhuuden katkeroittama, Seela Sella! 60-luvun lopulla juutalaiseksi miehensä myötä kääntynyt Sella näyttelee Tampereella (ja syksyllä Helsingissä) Hitleriä. Mieletön nainen! Vakavasti harkitsen/harkitsemme Tampereelle lähtöä. Tekisi hyvää pieni reissu.

Elämme merkillisiä aikoja. Maailmassa, kotona, Oulussa, talvessa, perheessä, sukupolvien ketjussa, … eri aikatasoissa, ja välillä tuntuu, että eri todellisuuden tasoillakin.

Ja toisaalla: ”leikkimieliseen arvontaan” osallistui ilokseni kuusi blogin vakilukijaa; ja kaikki vastaukset olivat oikeita. Osallistuminen takasi oikean vastauksen. Tarkoitus oli tänään järjestää arvonta, joka videoitaisiin ja jossa Eevis olisi onnettarena, mutta sairastapauksen (tai tarkemmin ottaen useammankin vaikkei se flunssa ei iskenytkään) vuoksi sitä ei voitu toteuttaa, joten Pehtoorilta tivasin lukua ”sano luku 1 – 6, äkkiä, äläkä mieti!” ja tämän ilman virallista valvontaa tehdyn arvonnan tuloksena voittaja on: AK. Onneksi olkoon! Voitettuasi myös tämän vuoden kalenterin, minulla onkin tallessa osoitteesi, joten laitan postissa korttipaketin. Ja kiitokset kaikille osallistujille! On mukava näin tarkistaa, että teitä ”ruudun sillä puolellakin” on olemassa. 😉

Ja kaiken muun hyvän lisäksi AK:n vastauksessa on myös oikea sijoitus tälle kohteelle, jonka harva oululainenkaan on hoksannut. Se on siis Oulun Kympin sisäpihalla. Torikadulla on vanha entinen Suomen Pankin (1880-luku) ja nykyinen? kaupungin rahatoimiston kaunis, uusklassistinen rakennus, jossa taitaa olla Oulun ainoa kadulle avautuva ulokeparveke. Oikealla olevassa puurakennuksessa on lehtitiedon mukaan kaupunginhallituksen sauna, ja siinä pihapiirissä on tehty yksi Pojat-elokuvan kohtaus.

Matkallaan pohjoisesta etelään yhteistyökumppani, asiakas, herrn Rapu-Art piipahti: Porotokka-kuvaukset jatkuvat. Sehän on hyvä juttu se.

Nyt katseet jo tulevaan viikkoon, jossa on tiedossa paljon …