Kauppa-asioita

[Tuollaisen uuden kuvankäsittelytekniikan opettelin.]

”Jotain meni pieleen” -lukee taas tässä blogin editorisivulla. Viime päivinä postausten ja niiden julkaisemisen kansa on ollut rutkasti ongelmia. Pitkiä pätkiä tekstejä olen onnistunut saamaan hävöksiin, kuvat eivät ole latautuneet ja kaikkea muuta on mennyt pieleen. Sellainen hieman syö naista tai ainakin postausintoa. Mutta minä yritän vielä.

Siis tänään merkittävintä, tai sellaista, mistä ehkä olisi ilo raportoida, on (taas?) ruoka. Tammikuun puolivälin ankeaakin ankeamman vesisateen vuoksi päivällä ei ollut ulkoilua, joten luppoaikaa tuntui olevan tavallistakin enemmän. Ajelinpa sitten Ruskon remontoituun ja laajennettuun Citymarkettiin! Se oli hieno! Siellä oli tilaa, eikä tolkuttomasti väkeä, vaikka oli lauantain puolipäivä. Valinnan varaa kaikissa tuoteryhmissä paljon, ja erikoisuuksiakin. Pestoa marokkalaisittain, meksikolaisittain ja intialaisittain. Ostin kaikkia. Ostin risottoriisiä, valmis-hollandaisea, uudenlaista tuoremehua, Fun light garnaattiomenaa. Oikein harrastin shoppailua. Ison marikassillisen herkkuja kannoin kotiin.

Mukana myös made. Parin viikon takainen surkeahko kokeilu jäi hiertämään sen verran että halusin yrittää uudelleen: kohti uusia pettymyksiä? No ei sentään. Tänään sain meille kahdelle oikein hyvät kala-annokset aikaiseksi. Ja opin sen, että made kannattaa kypsentää selkäruotoineen kaikkineen; kypsennyksen jälkeen ruodot lähtevät helposti.

Kaikkein paras – itse asiassa pahin, joka tulee viemään minut turmioon! – löytö oli Fazer leipureiden uutuus! Lakritsi-saaristolaisleipä. Syntisen hyvää! Mihin enää tarvitaan kakkua tai keksejä, limppuja tai lakuja? Tässä on kaikki! Pieni sipaisu suolaista Oivariinia, ehkä vielä pieni ripaus sormisuolaa ja se on siinä! Graavilohi ei tämän kanssa varmaankaan sovi, mutta Aura-juusto kylläkin, – jollei muuten tule kaloreita tarpeeksi. 😀

Todella toivon, että tällainen kiusaus häipyy pikaisesti markkinoilta!

Ja sitten vielä yksi viinisuositus. Meillä on ollut kerran aiemminkin tätä: silloin kuhafileiden kanssa. Sopi niille vielä paremmin kuin tänään mateen kaveriksi, mutta pitkästä aikaa on tarjolla oikein miellyttävä chardonnay, jossa ei ole tammikypsytyksen jättämää raskautta, vaan hienosti hapokkuutta, raikkautta, makua. Giesen Chardonnay Uudesta-Seelannista (15 €).

Tulppaanejakin ostin, kuten ylhäältä hoksaat. Tuolla tekniikalla voisi tehdä vaikka minkälaisia onnittelukortteja tai julisteita tai jotain…

Paljon hyvää on tarjolla!

Ulkosuomalaisten mielenmaisemasta

Sain joulun alla kirjan nimeltä ”Kuntta”. Kunttahan tarkoittaa siirtovarvikkoa, siis ”metsänpohjaa”, jota siirretään pihoille. Meilläkin on mökkipihassa aika iso alue kunttaa – muualta siirrettyä ja uuteen paikkaan juurtunutta varvikkoa ja sammalta.

Kuntta siis periaatteessa kuvaa hyvin Suomesta ulkomaille muuttaneita ulkosuomalaisia. Mutta kuitenkin – jotenkin minusta nimen valinta tälle ulkosuomalaisten kirjoituskokoelmalle olisi voinut olla parempi. Tämä kun on vähän maalainen, junttimainen, mutta tällainen ajatus voi olla tasan tarkkaan vain minulla. Ehkä kannen hieman raskas typografia moniulotteisen ja -värisen kuvan (jonka synnystä kirjassa on yksi kertomuskin) päällä lisää nimen raskautta. Mutta tässäpä onkin sitten kaikki kritiikkini, joka tähän pieneen, hyvin monipuoliseen antologiaan liittyy.

Kirjassa on pitkään ulkomailla asuneen 34 suomalaisen lyhyitä kirjoituksia: esseitä, novelleja, runoja, ajatelmia, muistoja, kirjeitä. Yksi kirjan anti onkin juuri tämä erilaisuus.

Siirtolaisuuteen ja sen historiaan olen paikallishistorioita tutkiessani ja kirjoittaessani perehtynyt, mutta nimenomaan vain lähtöalueiden (etupäässä Pohjois-Suomen) osalta. Ja nimenomaan vain 1800-luvun lopun siirtolaisuus Amerikkaan, sodan jälkeinen evakkojen asuttaminen ja 1960-luvun Ruotsiin muutto ovat tuttuja, mutta Kuntta antaa näkökulman uudempaan historiaan ja siihen, miten siirtolaisiksi lähteneet entisen kotimaansa näkevät, millainen suhde siihe on.

Kirjan tekstit ovat hyvin erilaisia, luonnollisesti. Onneksi kirjan toimittaja Anu Heiskanen, jolta itseltään on monta mainiota artikkelia ja runoa kirjassa, ei ole yrittänytkään ”yhteismitallistaa” juttuja, vaan ne on julkaistu sellaisina kuin nämä jutut on somen kautta (FB:n ulkosuomalaisten ryhmät) koottu ja varsin nopeasti kirjaksi toimitettu. (Antologian voi tilata täältä: KLIKS)

Taitaa valtaosa kirjoittajista olla naisia, jotka ovat nuorina aikuisina lähteneet ”käymään” ulkomailla, löytäneet sieltä puolison ja jääneet ”maailmankansalaisiksi”. Yksi heistä on Amerikan serkkuni, josta täällä blogissanikin on ollut puhetta: onhan hän miehensä kanssa käynyt meillä ja me heidän Long Islandin kodissaan. Yhteen hänen runoonsa on päässyt meidän mökkikin, juuri se, jonka pihalla on kunttaa 😉 . Ja hänen kauttaan kirjaan on päätynyt muutama 1910-luvun Amerikan kirjekin. Ne ovat kirjeitä mummulleni!

Kaiken kaikkiaan kirjasta tekee antoisan juuri sen monipuolisuus: koti-ikävää, mielenmaisemaa, suomalaisuutta, ulkomailla asumisen iloja ja suruja on runoissa ja näytelmissä, kirjeissä ja novelleissa, jotka eivät suinkaan kaikilta osin ole mitään kirjallisia riemuvoittoja, toki sellaisiakin on joukossa, mutta niissä kaikissa on elämän maku, tunnetta ja henkilökohtaista kerrontaa, mikä tekee niistä mukavia ja mielenkiintoisia lukea. Yksi esimerkki olkoon runo, joka on ehdottomia suosikkejani tässä opuksessa.

Happinaamari

Lentokoneessakin kehotetaan
laittamaan ensin happinaamari itselle
ja auttamaan vasta sitten toista.
Olen ottanut happinaamarin käyttöön:
Villasukat jalkaan,
lempiteetä muumimukiin
ja viimeinen pala ruisleipää pakasteesta,
Skype-puhelu siskolle.
Sitten pystyn taas auttamaan muita.

– Jaana Haouari (Wien, Itävalta)

Vähän jumissa

 

Chilit kuin liikennevalot.

Näitä ja muita studiokuvauksia tänään.

Kirjeenvaihtoa, rotissöörihommien ”alasajoa”, askeleita ulkosalla paljon yli tavoitteen, paljon alle suositusvauhdin. Ilimanaikuista netissä surffailua. Eikä tämä bloggaaminenkaan oikein nyt suju. Joten huomiseen, hyvät lukijat!

 

Joululahja, -tai siis bon appetito!

Merkillisen lämpimänä tammikuun keskiviikkona on ollut pimeää, ja aivan tolkuttoman liukasta! Varsinkin kun aamun ja päivän olin liikkeellä autolla ja kävellen ilman nastakenkiäni.

Pitkän kierroksen jälkeen oli niin mieluista tulla kotiin, – ja lähteä sitten jälleen.

Tänään ilta Italiassa; ainakin italialaisten ruokien ja juomien äärellä.

Sattuipa nimittäin mukavasti, että mieheni, joka sai joululahjaksi kaksi lahjakorttia ”Winemakers Dinnerille” ravintola Puistolaan, otti minut seuralaisekseen. Eikä sillä, että hän sai lahjan minulta, ole tietenkään mitään tekemistä asian kanssa. 😀

Viikkoa ennen joulua, kun mietin, mitä ihmettä Pehtoorille antaisin joululahjaksi ”ei-mitään-turhaa-eikä-tarpeetonta-eikä-kaappeihin-oleilemaan”, tupsahti FB:stä ja ravintoloitsija-ystävältä sähköpostista mainos: ”Tässä hieno joululahjavinkki ruoan ja italialaisten viinien ystävälle!” Hankin lahjakortit samana päivänä. Ja perfetto!

Illallinen Puistolassa tarkoitti viittä ruokalajia ja niille sopivia Masin viinitalon viinejä, joita oli esittelemässä ”suoraan Italiasta!” vientipäällikkö ja viiniasiantuntija Massimiliano Dalla Fior.

Masilla me olemme käyneetkin – tosin siitä on jokunen vuosi (Gardan lomalla 1997). Suoraan alenevassa polvessa Dante Aligherin (tiedättehän Divina Commedina) jälkeläiset ovat Masin viinien tekijöitä. Tänään huikea yhteensattuma: saimme maistaa Amaronea juurikin vuodelta 1997! Ja sille verrokkina vuosi 2015. Ja mukavan pöytäseurueen kanssa totesimme ykskantaan, että vuosikerta 2015 oli porolle ja punajuurelle mitä mainioin kumppani, tarpeeksi vahva haastaja, mutta että vuosikerta 1997 on ”kirjaviini”: sellaisenaan nautittava viini, viinin vanhuudesta ja elegantista mausta olisi nautittava sinällään rauhassa, jopa yksikseen. Pitkä ikä teki viinistä ohuehkon, toi mukanaan liki pinot noirin kaltaisen kalvakkuuden, mutta siinä oli paljon sävyjä ja vivahteita, joita kannattaisi makustella ”sinällään”. Uhrauduimme nauttimaan seurassa. 😉

Niin mukava ja makoisa ilta oli. Keskiviikoksi. Tai noh, vaikka olisi ollut lauantai … Hyvä lahja oli.

Neljä vahvaa kirjaa – suosittelen

Viimeisen vuoden aikana kirjallisuuteen perehtyminen on ollut enimmäkseen äänikirjojen varassa, – taitaa olla jo yli sadan tuo lukumäärä. Viimeiset neljä ovat kaikki olleet omalla tavallaan hyviä, kaksi liki vavisuttavia, niissä on paljon asiaa, tietoa, – tietoa myös ihmisen pahuudesta.

Rauli Virtanen, Reissukirja
Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus
Anna Fifield, Loistava toveri Kim Jong Un
Tara Westover, Opintiellä

Toisaalta niissä kaikissa on myös toivoa, ja uskoa siihen, että tieto ja ihmisten välinen luottamus ja toisista välittäminen voivat viedä maailmaa kohti parempaa. Kirjat vievät maantieteellisestikin maailman äärille: Pohjois-Koreaan, Pohjoismaihin, Yhdysvaltoihin ja kaikkialle maailmaan. Ne eivät ole romaaneja, vielä vähemmän historiallisia romaaneja.

Tara Westoverin kirja jätti ehkä isoimman jäljen. Se on kirjaimellisesti uskomaton. Mormooniperheen kuopuksen Tara Westoverin tähän astista (33 v.) elämää on vaikea uskoa todeksi. On vaikea uskoa, että Idahossa kasvanut nuori nainen, jota ei päästetty kouluun, kuten ei sisaruksiaankaan, on selvinnyt ja kouluttautunut, väitellytkin jo. Perheessä koulutus, lääketiede ja yhteiskunta (illuminaatti) olivat pahasta; paljolti erityksessä kasvatetun seitsemän lapsen ja heidän vanhempiensa arki ja elämä kertovat siitä, kuinka uskonto voi viedä ihmiset käsittämättömiin ajatuksiin ja toimiin. Jossain arvostelussa kirjaa valitettiin puuduttavaksi yksityiskohtien jankkkaamiseksi ja jossain toisessa psykiatri väitti, ettei kukaan voi henkisesti selvitä tuollaisesta, mutta minusta Westover kirjoittaa hyvin, ja uskottavasti. Kirja kyllä kosketti kovasti.

Amerikkalaistoimittaja Anna Fifieldin kirja Pohjois-Korean diktaruurin kolmannen polven hallitsijasta, ”Suuresta Johtajasta” ja hänen maastaan on pitkän, ison työn asiantunteva tulos. Se ei ole – ainakaan näkyvästi – asenteellinen, mutta se saa miettimään, miksei tällaiselle diktatuurille voida tehdä mitään, vaikka siitä ja sen julmuudesta tiedetään. Toisaalta hämmästyttää Kim Jong Uninkin elämä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen tämäkin.

Virtasen ”elämäkerta” on hyvä kertaus maailmanpolitiikasta viimeisten 40 vuoden ajalta, ja vaikka hän vähän machoileekin, niin kuitenkin aika rehellisesti kertoo itsestään ja peloistaan; on nöyrä ja humanitaarisia arvoja peräänkuuluttava. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja parasta kirjan antia onkin se, kuinka hän kertoo reissuistaan, siitä miten matkaa on tehty ja siitä, miten toimittajat toimivat. 

 

Merete Mazzarellan ”Elämän tarkoitus” on humanistin, kirjallisuuden tutkijan, filosofin, filosofin puolison, vanhan naisen viisas, oppinut kirja. Kirjassa on paljon hienoja, aforistisia ajatuksia, ja tietoa siitä, miten elämää, vihaa, myötätuntoa, surua, ystävyyttä ja arkea on tieteissä ja kirjallisuudessa käsitelty. Ja mitä niistä on ajateltu, miten niitä arvotetaan. Tätä kirjaa on luettava aina vain luku kerrallaan. On miettimistä niin paljon. Ainakin tässä iässä, tässä elämäntilanteessa olevan.

Jos vain yhtä näistä pitäisi suositella, niin se on Westover. Barack Obamakin suosittelee. Kuten myös Oprah, ja kaikki muutkin oman talk-show´n omaavat amerikkalaiset.

Näiden neljän kirjan rinnalla on kulkenut myös kaksi oikeaa, paperikirjaa, jotka ovat osin tuttujen tekemiä. Palaanpa niihin tässä loppuviikosta.

Aurinkoa rannalla

Ilokivillä paistoi tänään aurinko, eikä merenrannassa juuri tuullutkaan. Iltapäivän aurinkoiset tunnit ulkosalla tuntuivat hyvälle. Toisaalta ei tuonne mun lempparipaikkaan tehnyt mieli jäädä istuskelemaan ja katselemaan merelle kuten keväisin tai kesäisin. Hopusti jatkoin tepastelua, kunhan kuvat sain otetuksi.

Aallonmurtajan ”suojapuolella”, siis vasemmalla ja pitkälle kohti Nallikaria rantaviivassa toinen toistaan kauniimpia jääkristallikoruja.

Olisipa ollut taskulamppu/ledilamppu mukana niin olisi saanut noihin kuviin vähän (enemmänkin) kimallusta.

Ja varovaisesti vuodenvaihteen paperitöitä olen aloitellut, edunvalvojan (äidin) ja tiedottajan (paistinkääntäjien) hommia käynnistelen: mapit ovat jo esillä, ja erinäisiä yhteenvetoja hiljalleen puuhastelen.

Sunnuntaina sisällä

[Kuva eiliseltä 11.1.2020]

Sunnuntaiaamuna ei enää tuullut kuten yöllä…

Ja toisin kuin yleensä minua ei huvittanutkaan lähteä ulos, vaikka toki aikaa ja keliä olisi ollut. Aikeeni pitää tänään blinikestit vaihdoin hampurilaispäivälliseksi, mikä sekin merkitsi, ettei edes isommasti ruoanlaittohommia.

Aamun lehtiä (netissä) lukiessa ja some-päivityksiä vilkuillessa sattui silmiin ystävän linkittämä Hesarin kolumni ”Elä paremmin, käytä pöytäliinaa” … mainio juttu, erityismaininta suluissa oleville ”avainsanoille”. No tämä ei kuitenkaan ollut ratkaiseva tekijä seuraavalle liikulleni.

Hieman arveluttavaa kertoa, mutta tiedättekös, mikä tuntui oikein hyvälle tänään aamupäivällä? – Vaatehuoneen siivoaminen. Siivosin vaatehuoneen, ja erityisen huomion kiinnitin kahteen isoon hyllyyn, jotka pursusivat pöytäliinoja. Perittyjä, ostettuja, teetätettyjä, paljon käytettyjä, liki käyttämättömiä hutiostoksia, liinakriiseissä hankittuja ja jopa itse ommeltuja! Laskin, että minulla on/oli 18 isoa pöytäliinaa, iso pino pikkuliinoja ja monta rullaa kaitaliinoja. Ja tabletit päälle. Nyt niistä on osa auton perässä pakattuna matkalla kohti SPR:n Konttia.

Nyt hyllyillä liinat on ”näkyvissä”, siisteissä pinoissa, ennen kaikkea aiempaa helpommin käytettävissä, vaihdeltavissa. Ei, en minä kuvittelekaan, että tämä olisi kovinkaan iso muutos elämänmenossani, mutta kyllä sain hyvän mielen tästäkin konmarituksesta. Nyt ei oikeastaan ole kuin kirjahyllyjen perkaus ja tomuttaminen sekä (kristalli)lasivitriinin putsaus siivouksen to-do -listalla. Molemmat hommat toteutuakseen vaativat melkoisen buustauksen ja inspiraation, eivät lopultakaan kovasti aikaa. Tänään vaatehuone järjestyi ja puhdistui parissa tunnissa kuunnellen Rauli Virtasen ”Reissukirjaa”. Voin suositella.