Paikasta A paikkaan B

Yöllä puhelin piippaili: siitä huolimatta, että sen piti olla ”täysin vaiennettu”! En antanut häiritä, nukahdin aina heti uudelleen. Aamulla vasta katsoin: revontulihälytyksiä. Monta. Mutta eipä haitannut. Pilvessä oli illalla ja aamullakin. Ja niin oli ollut yölläkin; mitään ei olisi kuitenkaan näkynyt. Hyvä että nukuin.

Mutta aamulla näkyi:  ei revontulia, mutta taivaantulet Vuotson eteläpuolella.

Me palasimme pohjoisesta. Kotona Oulussa ollaan. Jo hyvissä ajoin lähdimme ja kahden jälkeen kotipihassa.

Tuntui, että oli lähdettävä. En osaa tarkalleen sanoa, että miksi. Koti-ikävä? – No ei, sillä mökkikin on jo koti. Kakkoskoti kuten nykyisin on trendikästä ilmoittaa. Minulle se on ”koti”, koska se on itse ”tehnyt”, se on vain meidän, siellä on yhdet juuret, siellä on usein niitä ihmisiä, jotka kuuluvat kotiini, rakkaimmat, siellä olen ollut enemmän kuin missään muualla (jollei lasketa tätä ”ykköskotia”). Sellainen materiaalinenkin seikka, että se on minulle mieluisan näköinen, se on turvallinen, siellä on lämmin, siellä on kodikasta, siellä ei (ainakaan periaatteessa 😀 ) tarvi tehdä mitään, mitä ei halua.

Siellä nukkuu paremmin kuin Oulussa, siellä voi asettaa huolet pieneen kuvitteelliseen pussukkaan ja haudata hankeen tai tunturipuroon. Siellä liikkuminen ja liikunta ovat niin osa luontaista päivärytmiä, elämänmenoa, etteivät ne millään muotoa, missään vaiheessa, tunnu välttämättömyydeltä, jota on suoritettava. Mutta silti, silti tulimme jo tänään, vaikka alunperin ajatuksena oli tulla vasta huomenna, eikä mitään ”ihan pakkoa” olisi ollut kuin ensi viikon alussa. Ja todellakaan emme lähteneet koronavirusta pakoon, vaan vain lähdimme.  Näitä minä matkalla mietin.

Rovaniemellä oli kuskin vaihto, luovuin surffailusta, lukemisesta, kuvien muokkaamisesta ja ryhdyin ajamaan. Samaan aikaan toisaalla: koko pikkuperhe oli tekemässä lumitöitä pihallamme (Eevis oli kyllä kovasti halunnut sisällekin kuten kuvasta näkyy). Olipa sitten helppo kotiutua.


Kotona on hyvä.

Tosin jo merkkasin mahdollisen seuraavan mökkiviikon kalenteriin… 😉

Aina ei voi onnistua – ei läheskään aina

Olipa iltakävely!

Saunottuamme ja syötyämme lähdin autolla kohti Kaunispään huippua. Ajatuksenani (ja alustavan tilauksen vuoksi oli tarkoitus) mennä kuvaamaan Saariselän pulkkamäen valaistusta. Olen sen kerran käynyt kuvailemassa, ja nyt halusin ”lähikuvia”, toimintakuvia mäestä. Aurora Experience -valaistus on komea ja ajattelin, että neljän jälkeen siellä voisi olla porukkaa laskemassa kun hissi vielä pyörii.

Ja olihan siellä. Valot ja väkeä. Ja vaikka lähtiessä mökkipihassa ihan tyven ja mittarissa alle 10 astetta pakkasta (ja sen mukaisesti minulla vaatetta ja varusteita) oli huipulla ihan hirmuinen tuuli. Ei kamera jalustan nokassa pysynyt vakaana.

Viima puski linssin lumeen, ja kylymä. Ihan hiton kylymä. Aikani siinä koetin, ja sitten ajattelin että siirryn vähän alemmas: Etelä-Rinteen parkkipaikalle. Siellä näen häivähdyksen revontulista ja kuusta, ja samassa kun yritän taas asettua kuvausasemiin, tulee pilviä ja hoksaan, että kylän valot vievät revontulista tehot! Argh!

Seuraavaksi ajelin Kaunispään pohjoispuolelle Urupään parkkipaikalle. Ei tuullut enää, mutta ei myöskään näkynyt yhtään mitään. Oli säkkipimeää ja kello jo melkein kuusi.  Joten P**ska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Päivällä ladulla sen sijaan oli tyventä, joskaan ei mitään dramaattista kuvailtavaa.

Tässä ehkä päivän paras kuva. 😀

Lintukodossa lunta ja huolta

On viides vuosi kun osallistun serkkuni ylläpitämään valokuvaushaasteryhmään (Vilmaajat 5) FB:ssä. Viime vuosi oli ehkä vähän vaikea: moni jätti kesken, palautetta tuli  lopultakin aikavähän, ja osa mukana olleista otti (serkkuni ja meidän muidenkin) kehittämisehdotukset henkilökohtaisina herjoina, ja jättivät porukan, vaikka minusta siellä annettu palaute oli 97 %:sti pelkästään rakentavaa (tai aika ajoin vähän mitäänsanomatonta: ”kiva kuva” -tyyliin 🙂 ). Mutta vuosittain vaihtuneen ryhmän (meitä koko ajan mukana olleita ei taida olla kuin kymmenkunta, vaikka nytkin ryhmässä on nelisenkymmentä jäsentä) parasta antia on se, että olemme kuvaajina hyvin eri tasoisia; joten on mukava nähdä ja kuulla miten eri lailla kuvaajat omia ja toisten kuvia näkevät, mihin kiinnittävät huomiota, mitä arvostavat, mihin pyrkivät. Vuorovaikutuksessa oppii! Siis kaiken kaikkiaan olen tykännyt hommasta ja yrittänyt oppia itse ja antaa vinkkejä muille.

Tänä vuonna haaste rakentuu siten, että jokaisella kuukaudella on väri, ja sen ”sisällä” neljä teemaa/adjektiivia. Tarkoitus on, että jokainen laittaisi kuukauden aikana 2 – 4 kuvaa. Nyt tammikuun väri on ollut punainen: teemoina/adjektiiveina intohimo, nopeus, rohkeus – ja vaara. Olen kolme ensimmäistä jo saanut kuvatuksi ja mukaan haasteeseen, ja ajattelinkin, etten punaista ”vaaraa” ehdi, löydä, keksi, joten tyydyn tammikuun osalta kolmeen kuvaan.

Mutta juuri tänään, kun täällä Lapissa, nimenomaan Saariselällä olleella, Wuhanista kotoisin olevalla, nuorella, kiinalaisella naisella on Suomessa todettu ensimmäinen korona-virustartunta, sattui ladulta palatessa vastaan kuvauskohde tähän haasteeseen.

Uutinen tartuntatapauksesta tuli vasta äsken (klo 18) tietoon, ja minä olin kameran kanssa laskettelukeskuksen parkkipaikalla jo iltapäivällä, ihan muita kuvia Vastavaloon ottamassa. Mutta minulla on nyt kuvissani myös vastaus kuvahaasteeseen: punainen, vaara.

Kiinalaiset, joita täällä lomailee tosi paljon, käyttävät paljon punaisia vaatteita, mutta myös suojautuvat. Ovat suojautuneet edellisinäkin vuosina, ennen koronavirusta. Mutta tänäänkin vaikka pakkasta on ollut edelleen -12-17 C osa ulkomaalaisista kulkee avopäin, tuulessa ja pienessä tuiskussakin!

Ja kuinka iloisia he ovatkaan, kun yrittävät opetella hiihtämään tai laskettelemaan. Tänään Luttojoen varressa ainoat vastaan tulleet hiihtäjät oli kuuden hengen kiinalaisryhmä paikallisen hiihto-opettajan kanssa. Ei riemulla rajaa kun yrittävät hiihtää, pysyä ladulla ja laskea pienen pientä mäkeä. Sama porukka oli ladun alussa, kun menin kohti Palo-ojaa ja tunnin päästä, kun palasin. Ja kivaa oli.

Minullekin hiihto maistui. Pehtoori ei tänään(kään) ladulle lähtenyt, vaan päätti jo aamusella, että nyt lähtee Tuulentuvan mökiltä lumikuorma. Ja siinä se ukkelin päivä kului. Varmasti tuli enemmän liikuntaa kuin olisi tunturissa tullut!

 

Tilanne aamulla.

Keskipäivällä….

Iltapäivällä.

 

Ja illansuussa.

Nämä neljä viimeistä kuvaa täältä lintukodosta.

 

Pakkasen pauke ja pirttipäivä

 

Yöllä pakkanen paukkui nurkissa. Heräsinkin siihen, siihenkin. Mutta pakkanen merkitsee myös komeita aamutaivaita, taivaantulia.

Aamupäivän oli vielä hirmu kylmä, Pehtoori sai lähteä yksikseen kylille tepastelemaan, minulla oli ”toimistohommia”. Tais olla viimeinen kerta kun tämän pirtin pöydän ääressä päivittelin rotissöörien sivuja ja laadin kirjeitä. Ja kyllä oli sellaista äpöstämistä, eikä mitään tekemisen iloa, että se näkyy tuloksessakin. Ei eläväistä tapahtumien mainontaa, ei ruokatarinoita, ei mainioita linkityksiä; semmonen ”mää oon täällä vaan töissä” -meininki vapaaehtoishommissa. On korkea aika luopua, kun ei enää ole tunteen eikä tekemisen paloa. Tänään en kuitenkaan luopunut, enkä luovuttanut. Hommat tuli tehtyä, jos kohta vähän viime tingassa, mutta kuitenkin.

Ja iltapäivällä kun pakkanen oli jo puolittunut (nyt -15 C) ajelin Kiilopään huudeille kävelemään ja kuvailemaan. Siellä on lumikirkko, jonka alttariseinä on kovasti kenollaan kohti ”kirkkosalia”. Mutta tänään ”vain taivas kattona”  – paikka oli pyhän oloinen, ja kirjaimellisesti luonnonkaunis.

Pakkasen purtavina

Vaikka tiesimme odottaa, että tänään olisi pakkasta, oli silti vähän vaikea uskoa, kun mittari mökkiterassilla aamulla näytti -34 C (nyt vielä pari astetta kylmempää). Yksi monista syistä, miksi tulimme mökille vasta tällä viikolla oli se, että ajattelimme, ettei pakkanen enää ole niin kova, että se hankaloittaisi hiihtämistä ja muuta ulkoilua.

Kun herättyä näin mittarin lukemat, päätin saman tien, että tänään on pirttipäivä: minähän en ulos lähde. Ja ei mennyt kuin reilu puoli tuntia, kun näin kuinka aamun purppurainen valo näkyi puiden latvoissa, keräsin päälle paljon kampetta, reppuun kameran ja objektiiveja, jalustan kainaloon ja hyppäsin autoon (joka onneksi oli ollut yön ”letkun nokassa”) huikaten Pehtoorille, että käyn ison tien varressa äkkiä kuvailemassa. Ja niinhän siinä sitten meni melkein kaksi tuntia. Ajelin pitkin poikin Saariselkää, ja hain hyviä kuvakulmia nousevalle auringolle. Kaunispäällä – ylhäällä – pakkanen putosi puoleen siitä, mitä meillä Hangasojan rannalla oli, eli vain -17 C, mikä mahdollisti sen, että siellä oli mukavakin ulkoilla. Vain käsiä paleli ihan hirmuisesti kun olin jättänyt lämmittimet mökille… 🙁

Kuitenkin: oli taas kerran hyvä olo näillä huudeilla. Sellainen mukavasti vähäpätöinen tai toisaalta sellainen, ettenhän minä täällä kovin kummoisia voi, ja silti täällä on hienoa. Ei mun tartte muuta kuin ymmärtää olla kiitollinen tästä.

Iltapäivällä oltiin vielä reippaita, ja päätettiin lähteä kimpassa jonnekin kävelylle. Valitsimme kohteeksi West Villagen: ei tarvitse tarpoa hangessa, ja saattaa olla jotain kamerallekin…

Ja siellähän oli vähintään yhtä kylmä kuin Hangasojan kupeessa. Melkein sattui kasvoihin, toisaalta lopultakin vain kädet (taas) jäässä. Eihän me millään saatu 10 000 askelta täyteen, ei puoltakaan. Mutta punaiset posket sentään Ja ruokahaluahan on aina. 😉

Paluu Hangasojalle. Eikä enää mökistä ulos! 😉

Vinkkelipatikan päivä

Pyhä. Sunnuntai. Lepo.

Heräsimme sunnuntaiaamuun hyvin myöhään (meillä se tarkoittaa melkein yhdeksää 🙂 ). Eikä myöhään siksi, että olisi yöllä tai eilen illalla myöhään valvottu. Ehei, vaan koska oli väsy, ehkä alkava flunssa, mutta ennen kaikkea, koska oli aika levollinen mieli.

Huolimatta, että mökkeilemme tällä kertaa vain kaksistaan, oli meillä tarjolla aika komea sunnuntaibrunssi: puuroa ja marjoja, smoothieta ja mehua, munia ja Kuukkelin erinomaisia karjalanpiirakoita, jukurttia ja heldelmiä, pullaa ja pipareita. Ja kahvia – tietysti! Sinkkitabletteja myös.

Vastoin ennusteita pakkanen ei tänään ollutkaan kova (vain – 14 C), eikä pureva tuuli tuntunut kuin Kaunispään laella, jossa kävimme iltapäivällä vinkkelipatikan jälkeen autolla.

Ennen kuin lähdimme minnekään, joutui Pehtoori kuvausassistentiksi: tarvitsen muutamalle (valokuvaus)foorumille uuden profiilikuvan, ja olen jo kauan sitten ideoinut ”teeman”: ”Canonisti tunnustaa väriä”.

Mun pakkaskelin tepastelukamppeet täällä ovat kuin suoraan Canonin mainoksesta, joten tänään sitten vihdoin.

Ja tässä nyt sitten tänne blogiinkin tämänvuotinen ”selfie”. Kyllä se voidaan oikeastaan selfieksi lukea, sillä latasin kakkoskameran jalustalle, asetukset valmiiksi etc. ja Pehtoori (entisenä!!) valokuvaajana työsti kuvausprojektin loppuun: naps!

Tusinan verran otoksia, ja sitten lähdimme kohti Iisakkipään vinkkelipatikkaa.

Oli niin kaunista, niin puhdasta, niin hiljaista, niin hyvä kävellä …

Reilut pari tuntia valkoisten, pehmeiden hankien keskellä kuljimme. Oikein hyvin oli Iisakkipään talvikävelyreitti huollettu, eikä me muistettu flunssan/flunssien uhkia ollenkaan. Kaukana tuntuu kavala maailma olevan! Ja taas kerran, – täällä pohjoisessa, muistin, hoksasin, kuinka on niin hienoa että on kaikkia lämpimiä, sopivia, säähän sopivia kamppeita. On bambua, villaa, villa-silkkiä, gore-texiä, untuvaa, toppaa, huopatossua, kaikkea.

Reilut 200 kuvaa päivän aikana tallentui muistikortille, ja ne eivät todellakaan ole minusta. 😉

Paljon sellaisia näkymiä, joista voisi tehdä sisustustauluja, jopa tapetteja. Tai vaikka keittiön välitilaan tästä kuvasta plexi?

Ihan kuin taivaalla olisi ollut sälekaihtimet!

Arjen ja juhlan mietteissä

Olen käyttänyt eräänkin tovin etsiskelllen postausta (ja kuvia) kertoakseni siitä päiväpatikasta, jonka teimme ´joskus´. Minun mielestäni olimme siellä ’jonakin vuonna’ alkukesästä, jolloin kurun pohja oli täynnä vettä, ja itikatkin jo haittona. Pehtoori väittää, että olemme kävelleet siellä isänpäivänä! Siis marraskuussa!

Taas kerran on tullut todistetuksi se, mistä historiantutkimuksessa (ja ihmiselämässä) useinkin kiisteellään: muistitieto ei ole luottettavaa muuta kuin kertomaan siitä, MITEN (eri tavoin asioita) muistetaan, ei siitä, mikä on ”absoluuttinen totuus” (jollaista en monessa asiassa usko olevan olemassakaan). Se, että otetaan selvää, MIKSI muistetaan eri tavoin, on mielenkiintoista ja avaa tutkimuksellisestikin uusia näkökulmia, ja tuo vastauksia.

Mutta siis: tänään olen hiihtänyt Hirvaskurussa (kiitos vinkistä Naantaliin!). Aiemminkin olen ollut siellä joskus: joko alkukesästä tai marraskuussa – entäpä jos molempina? – Joka tapauksessa sielläpä oli tänään hiihtäjän hyvä hiihdellä. Tosin ei edes hyvällä tahdolla voi väittää minun suksimistani sujuvaksi. Ei ole kyse lentävästä liikkeestä ladulla – ehei, enempi vähempi sellaista hiljalleen kulkemista on laduilla kulkuni. Mutta sellainenkin on hyväksi, ulkoilma on hyväksi, liikkuminen on hyväksi, luonnon ihailu on hyväksi, leppoisa kuvaaminen on hyväksi. Siinä se iltapäivä vierähti.

Aamupäivällä olin kylillä: kaupassa (jossa oli paljon yskiviä kiinalaisia – onhan järkyttävää, kuinka moiseen kiinnittää huomiota, kun antaa uutisoinnin luoda huolta!) ja kävelemässä (jossa oli jo aamuyhdeksältä monia, monia aasialaisia ilman pipoja vaikka pakkasta oli melkein -20 C. Toki siinä saa flunssan! Onneksi ihan tavallisen flunssan.)

Kuvaamassa toki olin. Olen hiljalleen ajamassa alas kuvatoimituksia kuvatoimisto Vastavaloon, siellä pian 2000 kuvaani, ja nyt suunnilleen kuukauden vielä sinne aktiivisesti kuvaan, – sitten olkoon sivuseikka arjessani.

Arjelta ei muutoin ole tänään tuntunut. Pakkasen ja liikkumisen lisäksi on ollut sauna ja sapuska (veriappelsiinilohta ilman veriappelsiinia korvasin appelsiinin greipilllä), YLE Teeman tv-sarja Ferranten kirjasarjasta on vaikuttava, kuten kirjatkin. Ei ole muovinen, eikä tekotaiteellinen, on hyvä. Ainakin ensimmäisen jakson katsottuamme vaikutelma on tuo. Juhlaa on, kun telkkarissa on vaihtoehtoja Putoukselle, Posselle, rallille ja ties mille. Kaikki nämä ovat tehneet juhlan.

Mökkielämää lumisessa Lapissa

Näinä menneinä lumettomina päivinä ja unettomina öinä ei voinut uskoa, että vain 500 km kotoa pohjoiseen, täällä maailman uutisvirran yhden juonteen keskipisteessä (Ivalon (aiheettomat) Korona-epäilyt), lähes kokonainen  vuorokausi kuluu lunta lapioidessa ja nukkuessa. Tänään metrinen hanki on vielä vähän noussut: lähes koko päivän on satanut pehmeää, valkoista lunta. Se ei ole haitannut meidän mökkieloamme. Ihan tyventä on ollut, eikä pakkastakaan haitoiksi asti (-10 C).

Lapin tiaisilla ja muilla linnuilla sen sijaan lumi on hieman heikentänyt elinolosuhteita! Lumikuorma on käynyt ylivoimaiseksi.

Pehtoori kyllä korjasi tämän tänään, ja aikoi ensi viikolla tiputella lumia Tuulentuvan katolta, jottei tapahtuisi mitään dramaattisia romahduksia.

Mies on tällä kertaa ollut myös ”lumilinko-vastaava” ja tehnyt kaikki polut saunalle, purolle ja liiteriin sekä ajellut pihan. Minä olen tyytynyt hifistelemään, siistimään ja hiomaan.  Nyt on hyvä täällä pihapiirissä kulkea.

Minulla kun oli vähemmän hommaa, lähdin pienelle hiihtolenkillekin. Ja kuinka maailma onkaan pieni!! Ei sielllä laduilla montaa vastaantulijaa ollut, mutta kuinka ollakkaan! Juuri Piispanojan päivätuvan kohdalla  hoksasin jotain tuttua kahdessa reippaassa hiihtäjässä! Naantalilaiset! Olimme hämmästyneitä ja iloisia! Ja ihmettelimme! Että voitiinkin sattua yhtä aikaa… !

Mökille palauduttua kannoin pöpökarkotuksessa olleet petivaatteet sisälle ja sitten pääsin saunaan. Niin hyvä! Ja ruokakin oli linjassa päivän hyvien juttujen kanssa: Lokan peledsiikaa voissa paistettuna. Taas kerran tuli todistettua, että runsaassa voissa paistaminen sopii vaalealle kalalle. Eikä oheen tarvinnut kuin salaattia, munakokkelia ja vähän palsternakkaa. Oli hyvää.

Ja eihän me tässä illalla paljon muuta ole puuhattu kuin katsottu yksi Netflix-leffa (Crazy Rich Asian -kirjasta (Ökyrikkaat aasialaiset) tykkäsin, leffa oli ”muovinen”), yhdet villasukat sain neulottua valmiiksi, tietysti vähän lukemista ja nuorten kanssa chattailyä. Kuvien kanssa en ole tänään paljon jaksanut puljeerata.

Hyvää mökkielämää.

Lähteä ja tulla

Liki lumettomasta Oulusta lähdimme aamulla pohjoiseen.

Liikennettä oli rutkasti, vastaan tuli kymmeniä rekkoja, jollei satoja. Mutta Rovaniemelle asti tie aivan sula, sen jälkeen luminen ja jäinen, ja lumipenkat alkoivat nousta. Vuotsossa lunta kasattu talojen räystäille asti. Ihan oikealta tammikuulta alkoi näytttää. Jaatilassa oli pakkastakin melkein – 20 C, mutta täällä ei nyt ole kuin kymmenkunta pakkasastetta.

Porttipahdan sillalle, Zippi ja Suhaus -kahvilan kohdalle, tullessa pieni hämmästys!

Nopeusrajoitus tien oikeassa reunassa 80 km/h ja vasemmassa 100 km/h? 😀 Vai miten tämä pitäisi tulkita?

Nyt on enimmät lumityöt jo tehty, asettauduttu.

Lähteminen tuntui aika vaikealta, mutta hyvä oli taas tulla. Ehkä jään tänne.

HeippaRRRallaa…

HeippaRallaa! Kiitos! HeippaRallaa! Hei, mummi, kiitos!

Apsu huuteli puolenpäivän aikoihin Riekonmarjan päiväkodin eteisessä kun näki, että se olikin mummi, joka tänään tuli häntä vastaan. Yllätys se ensin oli vähän mummillekin, mutta mukava yllätys. Ja tuossa hihkumisessa on huomionarvoista tuo R. Nyt ärrä kuulostaa isosti hyvälle ja joka kerta kun poika hoksaa puhessaan hyvän ja reippaan ärrän toistaa sen riemuissaan! Rallaa!

En muista koskaan ennen kuulleeni että päiväkodissa ei siksi olla ulkona, että pihalla on niin liukasta ettei lapsia voi päästää sinne leikkimään. Meidän lasten aikana oli pakkasrajat ja kunnon vesisadekin piti lapset sisällä, mutta eipä silloin tammikuussa koskaan tällaisia ”kaljamakelejä” ollutkaan.

Ei me iltapäivälläkään menty mihinkään ulos: pelattiin pari tuntia Muumien VIidakkopeliä, jossa mummin ei todellakaan tarvinnut ”antaa” Apsun voittaa. Ihan oikeasti nelivuotiaan näkönopeus on jotain ihan muuta kuin mummilla.

Sitten iltapäivän ruokalistalla toivottiin olevan ”perunapalleRRRRRoita” (Pommes noisettes) ja jätskiä! Mikäpä siinä!

Pappakin tuli autotallista puunaamasta autoja, ja sai seuraavaksi hävitä pelin toisensa jälkeen. Pikkukakkonen ja ”tappetti” ~ rallipeli tabletilta viihdyttivät vielä ennen kotiinpaluuta.

Syyrialaista Oulussa

Pian pari vuotta on ohjelmassamme ollut oululaisten etnisten ravintoloiden testaaminen. Keskimäärin melkein kerran kuussa on jossain käyty, ja on yritetty etsiä ennen testaamattomia.

Kun tästä harrastuksesta vastikään Kalevassa ison ruokajutun yhteydessä minuakin haastateltiin ja kun tänään kävimme yhdessä uudessa paikassa, niin vihdoinkin päätin taulukoida tähän astisen ”tuloslistan”. Etsin blogipostauksia kategoriasta ”Oulun etniset ravintolat” ja hoksasinpa, että muutamista käynneistä on vielä tekemättä kirjallinen selonteko ja muutama on ilmeisesti jäänyt kokonaan mainitsematta. Listasta puuttuvat ainakin Espanjalainen ravintola (jo lakkautettu, – enkä ihmettele, – ruoka oli hyvää, mutta paikka uuvahtanut ja palvelu vielä uuvahtaneempaa) sekä Hagia Sofia, jossa on käyty kahdestekin. Ja jonne ei kyllä enää taideta mennä. Ensimmäisellä käynnillä palvelu oli tolkuttoman hidasta (odotimme melkein tunnin ruokia vaikka paikassa ei ollut juuri ketään meidän lisäksemme) ja nyt vastikään käydessä palvelu toimi, mutta, mutta — ruoka ei ollut sellaista kuin siellä joskus vuosia sitten olemme saaneet: aika mautonta ja Iskenderin annoskoko oli kutistunut liiankin kanssa).

Listasta puuttuu myös Hanko Sushi, jossa olen (yksikseni) käynyt ainakin kolme kertaa, mikä ehkä kertoo siitä, että pidän siitä ja sen susheista. Istanbulissa olemme käyneet KOLME kertaa kahden vuoden aikana. Se kun on minusta/meistä yksi olen kolmesta parhaasta ravintolasta, se on rotissöörikilven ravintola, siellä on tuttuja töissä sekä keittiössä että salissa, siellä on erinomainen ruoka, huomaavainen, asiantunteva ja ”sopivasti läsnäoleva” palvelu. Jos sitä vertaa Oulun toiseen (juurikin tuohon Hagia Sofiaan) turkkilaiseen, niin ollaan ihan eri tasolla. Todella nolottaa, etten ole kertaakaan tehnyt arvioita, mutta ensi kerralla kun käymme, niin teen! Ehdottomasti. Ja siellä varmasti käymme.

Nyt kun arvostelut on koottu, hoksaan, että asteikkoa olisi voinut käyttää vähän ronskimmin, erot näyttävät aika pieniltä, mutta kyllä ne kertovat järjestyksen. Hinta ei juurikaan ole vaikuttanut arvioihin, mutta miljöö ja palvelu, siis koko kokemus.

Monta kiinalaista ja intialaista on vielä käymättä tai ainakin arvioimatta 🙂 , joten projekti jatkuu.

Tänään vuorossa syyrilainen Damsko, joka (vain FB:ssä sivut ja nekin aika huonot 🙁 ) luokittelee itsensä fast food -ravintolaksi. Siellä on ainutlaatuista shawarma-hiiligrilli, jossa valmistuvat kebabit, burgerit ja grillivartaat. Pitkällä listalla on myös tex-mexiä, burgereita ja pizzaa. Ja Falafelejä!

Olimme siellä tänään iltapäivällä, jolloin paikalla oli sekä maahanmuuttajia, ehkä juuri Syyriasta, ja kahdessa pöydässä suomalaisia lapsiperheitä (hampurilaiset ja pizzat heidän pöydissään näyttivät hyviltä ja kelpaavan). Palvelu oli hyvää, nopeaa (fast food) ja sellainen kiinnitti huomion, että Pehtoorille puhuttiin ja tarjoiltiin ensin – maassa maan tavalla? miehet ensin.  – Tai siis ravintolassa kulttuurin tavalla. No, ei häirinnyt minua, hoksasinpa vain.

Pehtoori tilasi shawarma-grillin tuotteita. Grillistä lihaa ja vihanneksia, riisiä, leipää, hummuksen ja tabullehin kera. Ja totesi annoksen vähintään riittäväksi. Minä mietin kauan ”liharullien” (ohutta leipää jossa lihatäyte) tilaamista, mutta otin kuitenkin falafelia, josta minulla ei paljon verrokkikokemuksia ole. Annos oli turhan iso: ranskalaiset jätin syömättä, enkä edes kaikkia falafelejä jaksanut, vaikka oheissoosit tekivät rapsakoihin juures/kasvispalleroihin hyvän maun. Minttu salaatissa oli erinomaisen hyvä jippo! Oikein maittava annos, mutta … ensi kerralla — jos tuonne menemme, otan jotain muuta.

Ja ennen kuin saimme tilaamamme ruoat tuli ”keittiön terveisenä” tms. kipolliset jotain. Kun kysyin, mitä se hyvä, kuuma, raikas keitto oli, tarjoilija kertoi, että linssikeittoa. Noh, jotain sellaista olimme ajatelleetkin, ja se oli kyllä tosi hyvää. Joku raikas, tuntematon maku siinä kiehtoi.

Toinen ylimääräinen annos tuli pääruoan jälkeen. Pieni pala ”mannaa”. Jotain pähkinä/manteli kakkua (vrt. baklava Kreikassa). Mannaa? Raamatussa (ja Toorassa ja Koraanissa) puhutaan mannasta*, ja muistan että joskus on mietitty, mitä tämä taivaasta satava manna on? Nyt ollaan sitten Oulun Heinäpäässä päästy syömään. Hyväähän se manna on!

  • Raamatussa toisessa Mooseksen kirjassa mainittu ruoka, jolla Jumala pitää Egyptistä pakoon lähteneet israelilaiset hengissä näiden vaeltaessa erämaassa neljänkymmenen vuoden ajan.

Hintataso ei ole turhan korkea. Kahden hengen (lopulta kolmen ruokalajin ruoka) maksoi yhteensä 25 euroa. Halusimme juomaksi vain vettä, paljon muuhun ei ollut mahdollisuuttakaan. Ravintolassa ei ole A- eikä B- oikeuksia. Vaikka ei tästä meidän toistuvien käyntien paikkaa tulekaan, toivon menestystä ja paljon kävijöitä. Oululaiseen ravintolamaailmaan mahtuu hyvin yksi syyrialainenkin ruokapaikka.

JA pisteet? Hmmm… Ei missään tapauksessa huono, mutta en kyllä ihan varauksettomasti hehkuta. Ehkä uutuuden viehätys, yritys, siisteys, palvelun sujuvuus ja iloisuus, perushyvä ruoka kuitenkin riittävät jopa lähelle nelosta, siis 4 – .

 

Digitaalisessa maailmassa

Tänään olen käyttänyt kaiken mahdollisen datailutaitoni, ja aamupäivän käytin mm. blogin varmennustallennuksen kokonaisvaltaiseen varmennustallennukseen. Tuhannet kuvat, massiivinen tekstiaineisto ja yli 12 000 kommenttia talteen sekä tietokannan iso päivitysoperaatio ja erinäiset säädöt hävittivät viime päivinä häirinneet ongelmat.

Operaation seurauksena ainakin minulla blogin sivujen (ja postausten/päivitysten) latautuminen nopeutuivat. On niin pro-olo kun sain nuo tehtyä. Eikä juurikaan kirosanoja vaan kuuntelin samalla Kauko Röyhkän – tai siis lukion rinnakkaisluokalla olleen J-P Välimaan – elämäkertaa. Tulvahteleepa muistoja 70-luvun musiikista ja kouluajoilta! Epe´s levykauppa! Vieläkin on hyllyssä sieltä tilattuja älppäreitä.

Myös Adoben kanssa ohjelma/katalogi- etc. tiedostot onnistuin (luullakseni ja toivottavasti) saamaan talteen, sillä keskiviikkona tietokone lähtee täydelliseen buuttaukseen ja putsaukseen. Josko saisin sorville tällä tavoin  vielä ainakin toiset neljä vuotta sujuvaa ja ongelmatonta toiminta-aikaa.

Aamupäivän satoi lunta, ja ajattelin, että lähdenkin vasta illalla kuvailemaan valkoisia puistomaisemia Ainolaan ja jokivarteen. Kävin kuvailemassa – parahiksi ennen kuin illan vesisade alkoi. Ja ei, en ollut puistoissa. Eikä ollut valkoista.

Sunnuntaina ruoan parissa

Lakukekkerit tänäänkin (eilen leipää, tänään kakkua). Syntisen hyvää, tässä on pelkkiä kaloreita ja siksipä maistui erinomaisen hyvälle. Isosta kakusta jäi paljon, mistä pakkasin puolet pikkuperheelle dogibägiin kotiin vietäväksi. En oikein tiedä, miten moisen sorruin edes tekemään, mutta jo tekovaihe maistui hyvälle. Kun vielä pääruoaksi olin (mistä ihmeestä sekin idea??) päättänyt tehdä jauhelihapiirakkaa, retroruoka vailla vertaa, niin kyllä oli poikkeuksellinen ruokapäivä tänään.

Jauhelihapiirakka oli meidän opiskeluajan ”kotipilheissä” ja arjessakin vakioruoka: pellillinen voitaikinaan leivottua jauheliha-riisipiirakkaa (aika lailla tällaisella reseptillä tein tänään..) tuhtia ja edullista tarjottavaa. Jälkkärikakku ei ole edullinen. Ohje suoraan Valion sivuilta

Yksi hieman keveämpi ruokavinkki: granaattiomenan siemenet ovat mitä mainioin salaatin raikastaja: vihreää salaattia, tomaattia, kurkkua, ja sitten fetaa, pähkinäpurkin pohjat tällä kertaa mukana ja paljon granaattiomenaa. Erityisen hyvin sopii jos pääruoka on lihaa tai muutoin raskaampaa…

Kaloreiden kerryttämisen lisäksi olen ehtinyt niitä tänään kuluttaakin: tarvoin hienoisessa räntäsateessa (ilman kameraa!) ja kuuntelin dekkaria. Sellainen apaattinen lenkkeily-moodi. Ikävä Lappiin!

Kauppa-asioita

[Tuollaisen uuden kuvankäsittelytekniikan opettelin.]

”Jotain meni pieleen” -lukee taas tässä blogin editorisivulla. Viime päivinä postausten ja niiden julkaisemisen kansa on ollut rutkasti ongelmia. Pitkiä pätkiä tekstejä olen onnistunut saamaan hävöksiin, kuvat eivät ole latautuneet ja kaikkea muuta on mennyt pieleen. Sellainen hieman syö naista tai ainakin postausintoa. Mutta minä yritän vielä.

Siis tänään merkittävintä, tai sellaista, mistä ehkä olisi ilo raportoida, on (taas?) ruoka. Tammikuun puolivälin ankeaakin ankeamman vesisateen vuoksi päivällä ei ollut ulkoilua, joten luppoaikaa tuntui olevan tavallistakin enemmän. Ajelinpa sitten Ruskon remontoituun ja laajennettuun Citymarkettiin! Se oli hieno! Siellä oli tilaa, eikä tolkuttomasti väkeä, vaikka oli lauantain puolipäivä. Valinnan varaa kaikissa tuoteryhmissä paljon, ja erikoisuuksiakin. Pestoa marokkalaisittain, meksikolaisittain ja intialaisittain. Ostin kaikkia. Ostin risottoriisiä, valmis-hollandaisea, uudenlaista tuoremehua, Fun light garnaattiomenaa. Oikein harrastin shoppailua. Ison marikassillisen herkkuja kannoin kotiin.

Mukana myös made. Parin viikon takainen surkeahko kokeilu jäi hiertämään sen verran että halusin yrittää uudelleen: kohti uusia pettymyksiä? No ei sentään. Tänään sain meille kahdelle oikein hyvät kala-annokset aikaiseksi. Ja opin sen, että made kannattaa kypsentää selkäruotoineen kaikkineen; kypsennyksen jälkeen ruodot lähtevät helposti.

Kaikkein paras – itse asiassa pahin, joka tulee viemään minut turmioon! – löytö oli Fazer leipureiden uutuus! Lakritsi-saaristolaisleipä. Syntisen hyvää! Mihin enää tarvitaan kakkua tai keksejä, limppuja tai lakuja? Tässä on kaikki! Pieni sipaisu suolaista Oivariinia, ehkä vielä pieni ripaus sormisuolaa ja se on siinä! Graavilohi ei tämän kanssa varmaankaan sovi, mutta Aura-juusto kylläkin, – jollei muuten tule kaloreita tarpeeksi. 😀

Todella toivon, että tällainen kiusaus häipyy pikaisesti markkinoilta!

Ja sitten vielä yksi viinisuositus. Meillä on ollut kerran aiemminkin tätä: silloin kuhafileiden kanssa. Sopi niille vielä paremmin kuin tänään mateen kaveriksi, mutta pitkästä aikaa on tarjolla oikein miellyttävä chardonnay, jossa ei ole tammikypsytyksen jättämää raskautta, vaan hienosti hapokkuutta, raikkautta, makua. Giesen Chardonnay Uudesta-Seelannista (15 €).

Tulppaanejakin ostin, kuten ylhäältä hoksaat. Tuolla tekniikalla voisi tehdä vaikka minkälaisia onnittelukortteja tai julisteita tai jotain…

Paljon hyvää on tarjolla!

Ulkosuomalaisten mielenmaisemasta

Sain joulun alla kirjan nimeltä ”Kuntta”. Kunttahan tarkoittaa siirtovarvikkoa, siis ”metsänpohjaa”, jota siirretään pihoille. Meilläkin on mökkipihassa aika iso alue kunttaa – muualta siirrettyä ja uuteen paikkaan juurtunutta varvikkoa ja sammalta.

Kuntta siis periaatteessa kuvaa hyvin Suomesta ulkomaille muuttaneita ulkosuomalaisia. Mutta kuitenkin – jotenkin minusta nimen valinta tälle ulkosuomalaisten kirjoituskokoelmalle olisi voinut olla parempi. Tämä kun on vähän maalainen, junttimainen, mutta tällainen ajatus voi olla tasan tarkkaan vain minulla. Ehkä kannen hieman raskas typografia moniulotteisen ja -värisen kuvan (jonka synnystä kirjassa on yksi kertomuskin) päällä lisää nimen raskautta. Mutta tässäpä onkin sitten kaikki kritiikkini, joka tähän pieneen, hyvin monipuoliseen antologiaan liittyy.

Kirjassa on pitkään ulkomailla asuneen 34 suomalaisen lyhyitä kirjoituksia: esseitä, novelleja, runoja, ajatelmia, muistoja, kirjeitä. Yksi kirjan anti onkin juuri tämä erilaisuus.

Siirtolaisuuteen ja sen historiaan olen paikallishistorioita tutkiessani ja kirjoittaessani perehtynyt, mutta nimenomaan vain lähtöalueiden (etupäässä Pohjois-Suomen) osalta. Ja nimenomaan vain 1800-luvun lopun siirtolaisuus Amerikkaan, sodan jälkeinen evakkojen asuttaminen ja 1960-luvun Ruotsiin muutto ovat tuttuja, mutta Kuntta antaa näkökulman uudempaan historiaan ja siihen, miten siirtolaisiksi lähteneet entisen kotimaansa näkevät, millainen suhde siihe on.

Kirjan tekstit ovat hyvin erilaisia, luonnollisesti. Onneksi kirjan toimittaja Anu Heiskanen, jolta itseltään on monta mainiota artikkelia ja runoa kirjassa, ei ole yrittänytkään ”yhteismitallistaa” juttuja, vaan ne on julkaistu sellaisina kuin nämä jutut on somen kautta (FB:n ulkosuomalaisten ryhmät) koottu ja varsin nopeasti kirjaksi toimitettu. (Antologian voi tilata täältä: KLIKS)

Taitaa valtaosa kirjoittajista olla naisia, jotka ovat nuorina aikuisina lähteneet ”käymään” ulkomailla, löytäneet sieltä puolison ja jääneet ”maailmankansalaisiksi”. Yksi heistä on Amerikan serkkuni, josta täällä blogissanikin on ollut puhetta: onhan hän miehensä kanssa käynyt meillä ja me heidän Long Islandin kodissaan. Yhteen hänen runoonsa on päässyt meidän mökkikin, juuri se, jonka pihalla on kunttaa 😉 . Ja hänen kauttaan kirjaan on päätynyt muutama 1910-luvun Amerikan kirjekin. Ne ovat kirjeitä mummulleni!

Kaiken kaikkiaan kirjasta tekee antoisan juuri sen monipuolisuus: koti-ikävää, mielenmaisemaa, suomalaisuutta, ulkomailla asumisen iloja ja suruja on runoissa ja näytelmissä, kirjeissä ja novelleissa, jotka eivät suinkaan kaikilta osin ole mitään kirjallisia riemuvoittoja, toki sellaisiakin on joukossa, mutta niissä kaikissa on elämän maku, tunnetta ja henkilökohtaista kerrontaa, mikä tekee niistä mukavia ja mielenkiintoisia lukea. Yksi esimerkki olkoon runo, joka on ehdottomia suosikkejani tässä opuksessa.

Happinaamari

Lentokoneessakin kehotetaan
laittamaan ensin happinaamari itselle
ja auttamaan vasta sitten toista.
Olen ottanut happinaamarin käyttöön:
Villasukat jalkaan,
lempiteetä muumimukiin
ja viimeinen pala ruisleipää pakasteesta,
Skype-puhelu siskolle.
Sitten pystyn taas auttamaan muita.

– Jaana Haouari (Wien, Itävalta)

Vähän jumissa

 

Chilit kuin liikennevalot.

Näitä ja muita studiokuvauksia tänään.

Kirjeenvaihtoa, rotissöörihommien ”alasajoa”, askeleita ulkosalla paljon yli tavoitteen, paljon alle suositusvauhdin. Ilimanaikuista netissä surffailua. Eikä tämä bloggaaminenkaan oikein nyt suju. Joten huomiseen, hyvät lukijat!

 

Joululahja, -tai siis bon appetito!

Merkillisen lämpimänä tammikuun keskiviikkona on ollut pimeää, ja aivan tolkuttoman liukasta! Varsinkin kun aamun ja päivän olin liikkeellä autolla ja kävellen ilman nastakenkiäni.

Pitkän kierroksen jälkeen oli niin mieluista tulla kotiin, – ja lähteä sitten jälleen.

Tänään ilta Italiassa; ainakin italialaisten ruokien ja juomien äärellä.

Sattuipa nimittäin mukavasti, että mieheni, joka sai joululahjaksi kaksi lahjakorttia ”Winemakers Dinnerille” ravintola Puistolaan, otti minut seuralaisekseen. Eikä sillä, että hän sai lahjan minulta, ole tietenkään mitään tekemistä asian kanssa. 😀

Viikkoa ennen joulua, kun mietin, mitä ihmettä Pehtoorille antaisin joululahjaksi ”ei-mitään-turhaa-eikä-tarpeetonta-eikä-kaappeihin-oleilemaan”, tupsahti FB:stä ja ravintoloitsija-ystävältä sähköpostista mainos: ”Tässä hieno joululahjavinkki ruoan ja italialaisten viinien ystävälle!” Hankin lahjakortit samana päivänä. Ja perfetto!

Illallinen Puistolassa tarkoitti viittä ruokalajia ja niille sopivia Masin viinitalon viinejä, joita oli esittelemässä ”suoraan Italiasta!” vientipäällikkö ja viiniasiantuntija Massimiliano Dalla Fior.

Masilla me olemme käyneetkin – tosin siitä on jokunen vuosi (Gardan lomalla 1997). Suoraan alenevassa polvessa Dante Aligherin (tiedättehän Divina Commedina) jälkeläiset ovat Masin viinien tekijöitä. Tänään huikea yhteensattuma: saimme maistaa Amaronea juurikin vuodelta 1997! Ja sille verrokkina vuosi 2015. Ja mukavan pöytäseurueen kanssa totesimme ykskantaan, että vuosikerta 2015 oli porolle ja punajuurelle mitä mainioin kumppani, tarpeeksi vahva haastaja, mutta että vuosikerta 1997 on ”kirjaviini”: sellaisenaan nautittava viini, viinin vanhuudesta ja elegantista mausta olisi nautittava sinällään rauhassa, jopa yksikseen. Pitkä ikä teki viinistä ohuehkon, toi mukanaan liki pinot noirin kaltaisen kalvakkuuden, mutta siinä oli paljon sävyjä ja vivahteita, joita kannattaisi makustella ”sinällään”. Uhrauduimme nauttimaan seurassa. 😉

Niin mukava ja makoisa ilta oli. Keskiviikoksi. Tai noh, vaikka olisi ollut lauantai … Hyvä lahja oli.

Neljä vahvaa kirjaa – suosittelen

Viimeisen vuoden aikana kirjallisuuteen perehtyminen on ollut enimmäkseen äänikirjojen varassa, – taitaa olla jo yli sadan tuo lukumäärä. Viimeiset neljä ovat kaikki olleet omalla tavallaan hyviä, kaksi liki vavisuttavia, niissä on paljon asiaa, tietoa, – tietoa myös ihmisen pahuudesta.

Rauli Virtanen, Reissukirja
Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus
Anna Fifield, Loistava toveri Kim Jong Un
Tara Westover, Opintiellä

Toisaalta niissä kaikissa on myös toivoa, ja uskoa siihen, että tieto ja ihmisten välinen luottamus ja toisista välittäminen voivat viedä maailmaa kohti parempaa. Kirjat vievät maantieteellisestikin maailman äärille: Pohjois-Koreaan, Pohjoismaihin, Yhdysvaltoihin ja kaikkialle maailmaan. Ne eivät ole romaaneja, vielä vähemmän historiallisia romaaneja.

Tara Westoverin kirja jätti ehkä isoimman jäljen. Se on kirjaimellisesti uskomaton. Mormooniperheen kuopuksen Tara Westoverin tähän astista (33 v.) elämää on vaikea uskoa todeksi. On vaikea uskoa, että Idahossa kasvanut nuori nainen, jota ei päästetty kouluun, kuten ei sisaruksiaankaan, on selvinnyt ja kouluttautunut, väitellytkin jo. Perheessä koulutus, lääketiede ja yhteiskunta (illuminaatti) olivat pahasta; paljolti erityksessä kasvatetun seitsemän lapsen ja heidän vanhempiensa arki ja elämä kertovat siitä, kuinka uskonto voi viedä ihmiset käsittämättömiin ajatuksiin ja toimiin. Jossain arvostelussa kirjaa valitettiin puuduttavaksi yksityiskohtien jankkkaamiseksi ja jossain toisessa psykiatri väitti, ettei kukaan voi henkisesti selvitä tuollaisesta, mutta minusta Westover kirjoittaa hyvin, ja uskottavasti. Kirja kyllä kosketti kovasti.

Amerikkalaistoimittaja Anna Fifieldin kirja Pohjois-Korean diktaruurin kolmannen polven hallitsijasta, ”Suuresta Johtajasta” ja hänen maastaan on pitkän, ison työn asiantunteva tulos. Se ei ole – ainakaan näkyvästi – asenteellinen, mutta se saa miettimään, miksei tällaiselle diktatuurille voida tehdä mitään, vaikka siitä ja sen julmuudesta tiedetään. Toisaalta hämmästyttää Kim Jong Uninkin elämä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen tämäkin.

Virtasen ”elämäkerta” on hyvä kertaus maailmanpolitiikasta viimeisten 40 vuoden ajalta, ja vaikka hän vähän machoileekin, niin kuitenkin aika rehellisesti kertoo itsestään ja peloistaan; on nöyrä ja humanitaarisia arvoja peräänkuuluttava. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja parasta kirjan antia onkin se, kuinka hän kertoo reissuistaan, siitä miten matkaa on tehty ja siitä, miten toimittajat toimivat. 

 

Merete Mazzarellan ”Elämän tarkoitus” on humanistin, kirjallisuuden tutkijan, filosofin, filosofin puolison, vanhan naisen viisas, oppinut kirja. Kirjassa on paljon hienoja, aforistisia ajatuksia, ja tietoa siitä, miten elämää, vihaa, myötätuntoa, surua, ystävyyttä ja arkea on tieteissä ja kirjallisuudessa käsitelty. Ja mitä niistä on ajateltu, miten niitä arvotetaan. Tätä kirjaa on luettava aina vain luku kerrallaan. On miettimistä niin paljon. Ainakin tässä iässä, tässä elämäntilanteessa olevan.

Jos vain yhtä näistä pitäisi suositella, niin se on Westover. Barack Obamakin suosittelee. Kuten myös Oprah, ja kaikki muutkin oman talk-show´n omaavat amerikkalaiset.

Näiden neljän kirjan rinnalla on kulkenut myös kaksi oikeaa, paperikirjaa, jotka ovat osin tuttujen tekemiä. Palaanpa niihin tässä loppuviikosta.

Aurinkoa rannalla

Ilokivillä paistoi tänään aurinko, eikä merenrannassa juuri tuullutkaan. Iltapäivän aurinkoiset tunnit ulkosalla tuntuivat hyvälle. Toisaalta ei tuonne mun lempparipaikkaan tehnyt mieli jäädä istuskelemaan ja katselemaan merelle kuten keväisin tai kesäisin. Hopusti jatkoin tepastelua, kunhan kuvat sain otetuksi.

Aallonmurtajan ”suojapuolella”, siis vasemmalla ja pitkälle kohti Nallikaria rantaviivassa toinen toistaan kauniimpia jääkristallikoruja.

Olisipa ollut taskulamppu/ledilamppu mukana niin olisi saanut noihin kuviin vähän (enemmänkin) kimallusta.

Ja varovaisesti vuodenvaihteen paperitöitä olen aloitellut, edunvalvojan (äidin) ja tiedottajan (paistinkääntäjien) hommia käynnistelen: mapit ovat jo esillä, ja erinäisiä yhteenvetoja hiljalleen puuhastelen.

Sunnuntaina sisällä

[Kuva eiliseltä 11.1.2020]

Sunnuntaiaamuna ei enää tuullut kuten yöllä…

Ja toisin kuin yleensä minua ei huvittanutkaan lähteä ulos, vaikka toki aikaa ja keliä olisi ollut. Aikeeni pitää tänään blinikestit vaihdoin hampurilaispäivälliseksi, mikä sekin merkitsi, ettei edes isommasti ruoanlaittohommia.

Aamun lehtiä (netissä) lukiessa ja some-päivityksiä vilkuillessa sattui silmiin ystävän linkittämä Hesarin kolumni ”Elä paremmin, käytä pöytäliinaa” … mainio juttu, erityismaininta suluissa oleville ”avainsanoille”. No tämä ei kuitenkaan ollut ratkaiseva tekijä seuraavalle liikulleni.

Hieman arveluttavaa kertoa, mutta tiedättekös, mikä tuntui oikein hyvälle tänään aamupäivällä? – Vaatehuoneen siivoaminen. Siivosin vaatehuoneen, ja erityisen huomion kiinnitin kahteen isoon hyllyyn, jotka pursusivat pöytäliinoja. Perittyjä, ostettuja, teetätettyjä, paljon käytettyjä, liki käyttämättömiä hutiostoksia, liinakriiseissä hankittuja ja jopa itse ommeltuja! Laskin, että minulla on/oli 18 isoa pöytäliinaa, iso pino pikkuliinoja ja monta rullaa kaitaliinoja. Ja tabletit päälle. Nyt niistä on osa auton perässä pakattuna matkalla kohti SPR:n Konttia.

Nyt hyllyillä liinat on ”näkyvissä”, siisteissä pinoissa, ennen kaikkea aiempaa helpommin käytettävissä, vaihdeltavissa. Ei, en minä kuvittelekaan, että tämä olisi kovinkaan iso muutos elämänmenossani, mutta kyllä sain hyvän mielen tästäkin konmarituksesta. Nyt ei oikeastaan ole kuin kirjahyllyjen perkaus ja tomuttaminen sekä (kristalli)lasivitriinin putsaus siivouksen to-do -listalla. Molemmat hommat toteutuakseen vaativat melkoisen buustauksen ja inspiraation, eivät lopultakaan kovasti aikaa. Tänään vaatehuone järjestyi ja puhdistui parissa tunnissa kuunnellen Rauli Virtasen ”Reissukirjaa”. Voin suositella.

Päin mäntyä!

”Tukevasti eksyksissä”, todettiin romaanissa, jota parhaillaan kuuntelen, ja samalla totean, että juuri niin olen. Pienehkö rotko elämässäni avautui taas eteen, ja sinnehän minä humahdin. Tukevasti eksyksiin, – Pehtoori toppuuttelee, älähän nyt taas. Kyllä tämä tästä.

Kyllä minä niin toivon hänen olevan oikeassa, tämän kerran, ehkä toisen kerran parisuhteemme aikana, 😉 vai olisiko (miten paljon toivonkaan, että olisi) oikeassa taas kerran. edes tämän kerran 🙂 . Mietin sittenkin, kyllä tämä tästä.

FaBossa halailen rintasyöpäleikkauksen jälkeisen sytostaatin saanutta ystävää; ja yhtäkkiä mietin, mitä ihmettä!!?? Halailen virtuaalisesti!? Tunnen itseni idiootiksi. Toisaalta edes siten… Niin mietin. Mietin Ja taas mietin. Mietin kaikkea.

Onneksi on ulkoilma, joka pakottaa liikkumaan, miettimään, että mistähän kulmasta tätä rakasta, vuosikymmeniä edessäni ollutta mäntyä kiertäisin, kuvaisin.

Menin ihan kohti! On se hieno!

Rannoilla ja rajoilla

Torstaiaamuna Hietasaaren rannasta kohti kaupungin valoja: huomaatteko, kuinka paljon nostureita on Oulun profiilikuvassa? Oulu elää ja voi hyvin! Tänne rakennetaan uutta, tämä on elävä kaunis kaupunki! Kaunis kotikaupunki!

Kaksi päivää taivaalla on ollut värejä, valoja, varjoja, helmiäispilviä, huikeita auringonnousun ja -laskun hetkiä. Aamua, iltaa olen ravannut rannoilla ja rantteilla kameran ja jalustan kanssa. Enimmäkseen on jäänyt tavoittamatta tunnelma tai värit, mutta  jokunen onnistunut otos kuitenkin. Lopulta kuitenkin hyvä mieli – ulkona olosta ja edes yrityksestä.

Tänään iltapäivällä palattuani mielentilaani hetkauttavalta käynniltä yliopistolta lähdin taas rannoille: ensin Möljälle katsomaan ja kuvaamaan helmiäispilviä, merkillisiä vaaleanpunaisia haituvia länsitaivaalla, juuri silloin liki samaan aikaan oli auringonlaskun aika. Ja sitten, heti kohta, selän takana nousee kuu.

Täysikuu. Olisin tiennyt sen katsomattakin – tiennyt sen, että se on täysi. Todellakin tunsin sen nousun ja olemassaolon, rienaavan paisteen jo viime yönä. Sehän se ei sallinut nukahtaa ennen kuin kauan puolen yön jälkeen, sehän se teki unesta levottaman, painajaiset herättivät ensin jo kahdelta, sitten puolineljältä, pian taas viiden jälkeen ja periksi annoin niille jo kuudelta: luonnon laki, ajattelin. Pian se kuukin jo luovuttaa taas hetkeksi… Minulla on varaa luovuttaa nyt – siis aamuvarhain ylös.

Kun tänään ei ollut Caritasta, ei salia, ei mitään sovittua eikä tarpeellista, päätin – vihdoin, taas – lähteä käväisemään Linnanmaalla, olisi korkea aika, moneen kertaan monille luvattu, vihdoin aika ”tehdä sovittu audienssi” historiatieteisiin, käydä kirjastossa hoitamassa muutama tilaus, ja kyllä, ottaa myös muutama kuva. 😉

Vaikka parituntisen yliopistolla vietinkin, tapasin vain muutamia tuttuja, muutamia Matteja 😉 , jo heidänkin kanssaan oli paljon kuulumisten vaihtamista, oikeasti iloisia kohtaamisia, jutun jatkumista siitä mihin viimeksi jäätiin. Kuulostaa ystävävyydeltä, eikö?

Olin tietysti ahne yliopistojuoruille, -uudistuksille (typerillekö? – ehkäpä. No joo… 😉 ), kiinnosti ”omieni” valmistuminen ja doctorandien eteneminen. Ja taas yksi suru-uutinen: naapurioppiaineen kollega, samoja polkuja yhtä aikaa kulkenut, …  Lähtöni jälkeen on muuttunut edelleen lisää paljon sellaista, mistä en olisi pitänyt. Minun olisi ollut mahdottoman vaikea ”luopua” opiskelijoista, luopua siitä, ettei heille olisi enää ollut aikaa. Sepä se taisi olla yksi iso syy jo lähtiessäni, juuri se syy, miksi periaatteessa oikeinkin hyvästä työstäni luovuin: kun minun oli luovuttava ihmisistä, minä luovuin työstäni.

Mutta tulipa lipaston käytävillä hyviäkin flashbackejä tai de ja vuita tai mitä lienee muistoja. Paljon muistoja. Ikäväkin monia asioita. Ja lisää kohtaamisia; muutama opiskelijakin: ”Jee, ootko tullu takasi?” – Niin hyvä mieli tuli. Ja sitten yksi hallinnon ihminen, jonka kanssa olin viimeisenä viitenä vuonna todella paljon tekemisessä: yhtä lailla kipakasti kuin myötäsukaisesti – mikä sähköpostikirjeenvaihdon vyöry hyökyikään muistoissa ylitseni. 😉

Mutta oikeasti: menen pian uudestaan, sillä tänään ehdin nähdä vain muutamia, joita halusin tavata. Viime kädessä tuntemus oli, että hyvä että voin siellä KÄYDÄ. Ja lähteä.

Reseptejä arkeen, juhlaan ja jälkkäriksi

Torstai on hernesoppapäivä? – Voihan se olla kikhernesoppaakin niin kuin meillä tänään. Sen ohje alla. Alla myös monta joulun tienoon ohjetta, jotka eivät kyllä ole mitenkään välttämättä jouluun sidoksissa. Itseasiassa esimerkiksi halloumiranskalaisia meillä tullaan varmastikin syömään enemmälti kesällä.

Tein muuten alkuperäisohjeen mukaan, mutta en soseuttanut valmista keittoa. Ja hyvää, sakeaa talvista keittoa tuli.

TOMAATTI-KOOKOSMAITOKEITTO JA RAPEAT KIKHERNEET
(ohje Soppa365/Me naiset) 

 1 sipuli
 4 valkosipulinkynttä
 2 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
1 rkl öljyä
2 tl paprikajauhetta
2 tlk kokonaisia tomaatteja
½ tlk (à 230 g) kypsiä kikherneitä
1 tlk (400 ml) kookosmaitoa
1½ kasvisliemikuutiota
2 laakerinlehteä
(½ tl suolaa)

Rapeat kikherneet

 1½ tlk (à 230 g) kypsiä kikherneitä
1 rkl öljyä
1½ tl paprikajauhetta
1½ tl juustokuminaa
1½ tl valkosipulijauhetta
1 tl inkiväärijauhetta
noin 1 tl suolaa
ripaus mustapippuria

Kuori ja paloittele sipuli. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet ja inkivääri. Kuumenna öljy kattilassa ja kuullota sipuleita ja inkivääriä 3 minuuttia. Lisää paprikajauhe ja jatka paistamista 2 minuuttia. Kaada molemmat tomaattitölkit kattilaan.

Valuta ja huuhdo 2 tlk kikherneitä ja kaada ½ tlk kikherneitä tehosekoittimeen (tai sauvasekoittimen kulhoon) yhdessä kookosmaidon kanssa. Soseuta ja kaada seos kattilaan. Lisää myös liemikuutiot ja laakerinlehdet. Keitä noin 30 minuuttia, sen aikaa, kun valmistat rapeat kikherneet.

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Kuivaa jäljelle jääneet 1 ½ tlk kikherneitä huolella ja levitä leivinpaperin päälle uunipellille. Kääntele joukkoon öljy ja mausteet suolaa ja pippuria lukuun ottamatta. Paahda noin 25 minuuttia, välillä käännellen. Mausta lopuksi suolalla ja pippurilla.

Soseuta keitto sauvasekoittimella, tarkista maku ja mausta tarvittaessa suolalla. Tarjoa rapeiden kikherneiden kanssa.

Sitten erinomaisen simppeli alkupalaherkku, joka sopii uuniperunan, saaristolaisleivän tai vaikka – nyt ajankohtaisten – blinien seuraksi.

SAVULOHI-OMENATAHNA (Lohimousse)

300 g lämminsavulohta
1 salottisipuli
1 dl raastettua (ehdottomasti) hapanta omenaa
1 prk smetanaa
½ nippua tilliä
1 tl dijonsinappia
½ tl suolaa
valkopippuria

Hienonna kala, silppua sipuli, kuori ja raasta omena.
Sekoita ainekset ja mausta. 

Laitoin koristeeksi (kuvausrekvisiitaksi) muutaman kapriksen, mutta jos niiden mausta pitää, niin kannattaa varmaan laittaa enemmältikin – ehkä 1 rkl koko annokseen? – Aion kokeilla. Silloin voi sitten vähentää suolaa…

Ja sitten ohje, joka oli muistaakseni Maku-lehdessä. Ja nimenomaan jouluruoaksi suositeltu. No miksei, meillä syötiin uutena vuonna. Ja olivathan nämä hyviä. Todella. Nämä ja hyvä salaatti riittävät kyllä lounasruoaksi.

HALLOUMIRANSKALAISET

400 g halloumijuustoa
rypsiöljyä paistamiseen

leivitykseen
1 dl vehnäjauhoja
1 tl savupaprikajauhetta

päälle
granaattiomenansiemeniä
korianteria

dippi (tarvinneeko? tai pitäisi kehitelä vähän, mutta alkuperäisohjeessa oli tämmöinen)
200 turkkilaista jukurttia
½ sitruunan mehu
½ tl mustapippuria

Leikkaa halloumi sormenpaksuisiksi viipaleiksi, kierittele paprikalla maustetuissa jauhoissa ja paista 180-asteisessa rasvassa. Valuta talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä.
Tarjolle granaattiomenansiemeniä ja korianteria (oiskohan tämä puna-vihreä koristelu se joulujuttu tässä reseptissä? Ja sitten dippiä. Ensi kerralla teen oman (kermaviiliä, paprikaa, ketsuppia, pippuria, ….).

Ja jälkkäriksi puoloffee jonka tein eka kertaa mökillä itsenäisyyspäivän aikana ja sitten jouluksi toisen kerran. Se on banoffeen suomalaisserkku? Banaanin sijasta kakkuun käytetään puolukoita, ja tässä (K-ruokakaupan) ohjeessa rahkaa ja kondensoitu maito korvataan kinuskikastikkeella, johon sulatetaan valkosuklaata. Jo tätä ohjetta kirjoittaessa tuntuu kuinka kalorit kehossa lisääntyvät!! 😀 Mutta hyvää on, eikä jälkkäriä tarvi paljon. Ja vaikka on makeaa, niin ei vastenmielisen sokerista.

Tällä on varmasti sijansa meidän mökkimenuissa vastakin. Ei tarvitse uunia, ja mökillä  puolukkaomavaraisuus tukee tämän tekemistä.

PUOLOFFEE 

175 g täysjyvädigestivekeksejä
75 g voita

1 prk (2 dl) kinuskikastiketta
1 levy (100 g) valkoista leivontasuklaata

1 prk (2 dl) vispikermaa
1 prk (250 g) maitorahkaa
1 rkl sokeria
1 ps (200 g) Pirkka puolukoita (pakaste)

Hienonna keksit monitoimikoneessa. Sekoita joukkoon sulatettu rasva. Levitä ja painele seos piirakkavuokaan (Ø 26 cm). Nosta vuoka jääkaappiin.

Kuumenna kinuskikastike pienessä kattilassa lähes kiehuvaksi. Siirrä kattila pois levyltä ja lisää joukkoon paloiteltu valkosuklaa. Sekoita niin kauan, kunnes seos on tasaista. Anna seoksen jäähtyä. Levitä jäähtynyt kinuskikastike keksipohjan päälle ja nosta piirakka jääkaappiin.

Vaahdota kerma napakaksi vaahdoksi ja sekoita joukkoon rahka. Mausta sokerilla. Levitä kermarahka kylmän kinuskikastikkeen päälle vasta juuri ennen tarjoilua. Ripottele pinnalle lopuksi kohmeiset puolukat.

Tulppaanien tehtävä?

Kun maisema on tällainen, ei ole mitään sisäistä ääntä, joka vaatisi lähtemään lenkille tai ulos kuvailemaan. Maailman uutisvirran soljuessa autoradiosta en valita, ja huomaan ilahtuvani voidessani ostaa tulppaaneja kaupasta. On jo tulppaanien aika.

Pimeässä, sateisessa lintukodossa, jatkuvasti pienemmäksi käyvässä kuplassani tuntuu kaikki oikeastaan olevan tasaisen hyvin. Mutta kuitenkin – taas kerran – ohikiitäväksi hetkeksi jään pohtimaan maailmantuskaa:, Australia palaa, uusi sota on syttymässä, Antarktis sulaa ja – nanosekunnin ajan – poden huonoa omaatuntoa, etten edes yritä tehdä mitään. Annan itseni ajatella, etten kuitenkaan voisi ja… – vain ostan tulppaaneja.

Ja kuvailen niitä – niin ja sitruunoita.

Maailmantuskasta ja sietämättömästä tammikuisesta, aika ajoin rankasta, vesisateesta huolimatta kuitenkin aika hyvä päivä.

 

Kuvia ja niiden tulkintoja

Yksi Oulussa asumisen hyvä puoli on se, että täällä on neljä vuodenaikaa. Lapissa niitä on oikeastaan kahdeksan, joista syyskesä on minulle nykyisin mieluisin. Oulun vuodenajoista pidän kaikista: kesästä ja syksystä ehkä eniten, mutta kevät ja myös talvi ovat mieleeni. NYT ei ole talvea. On ihan kuin olisi Helsingissä talvella. Surkea keli, vesitihkua ja taivas harmaa ja matalalla.

Ei siis ihme, että hain kaupasta kassillisen sitruksia, pystytin studion ja ryhdyin kuvailemaan niitä. Keltaisten, vihreiden ja oranssien sitruunoiden, greippien, appelsiinien, limejen ja kumkvattien kanssa vetäydyin pois ikkunoidenkin äärestä.

Italialaisia sitruunoita oli lehtineen ja oksanpätkineen myynnissä.

Terveisiä Sorrentosta. 

En ole koskaan käynyt Sorrentossa, enkä Caprilla. Tuolle kuvalle tuo nimi vain loksahti. Mutta nyt ajatus Sorrentoon lähtemisestä tuntuisi kyllä hyvältä. Vaikka ei mitään matkaa ole tiedossa, – sentään nojatuolimatka alkaa huomenna yhdeksältä: Ella Kannisen uuden sarjan eka jakso ”Adrianmereltä Valpolicellaan”. Se, että katselen telkkaria hyvin vähän, on jo kummallista, mutta että katson sitä mielelläni myös hyvin ”vanhanaikaisesti”: jakso kerrallaan tiettynä päivänä viikkottain, on kai vielä kummallisempaa.

Tuossa sitruunakuvassa on vähän samaa keltaista kuin toissapäiväisessa valopallokuvassa. Melko mainiota, kuinka paljon sen ”tulkinta” hajaantui.

Neljä ohi esivastausten ohi tullutta olivat kuutamo, IKEA, tennispallon liike ja kuunpimennys ja sitten sain vielä sähköpostiinkin yhden vastauksen: ”Puolitoista palloa: Marimekon valtaus Ruotsin markkinoille marraskuussa. Alempi kuva: Kuun kierto ennen kuunpimennystä, ennen kuun häviämistä.”  Kuu sai siis oikeastaan kolme ääntä, ja saiko ruotsalaisuuskin ( IKEA ja Ruotsin markkinat … 😉 )

        

”Abstrakti aihe” nähtiin näin monin eri tavoin. Aika metkaa.

Kuvankäsittelykokeiluja tein eilenkin. Aamulla otettu kuva muokkaitui illalla tällaiseksi.  Mitäs mieltä tästä? – Rotuaarin pallo autiona loppiaisaamuna.

 

 

(Yleisön pyynnöstä = kommentin innoittamana) myös tällainen versio.

Onneksi jo loppiainen

 

Nyt kun oikein on lehdessä (Kaleva 6.1.2020) todettu, että olen ”ruokakulttuurin harrastaja” ja ”ruokakulttuuria aktiivisesti seuraava”, niin on tietysti tehtävä ruokapostaus. 😀 Olisin kyllä tainnut tehdä muutenkin.

Tänään on tullut kokeilluksi jotain ihan uutta meidän kotikeittiössä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin lapsuudenkodissani loppiaisena kaivettiin pakkasesta viimeiset joululaatikot ja tortut esiin ja hallista oli hankittu valmista kinkkua vieraitakin varten. Oli sukulaispäivällisen aika: silloisen kihlattuni (nyk. Pehtoorin) vanhemmat, ja kerran sisarensakin miehensä kanssa, tulivat meille syömään. Ratkiriemukkaita kekkereitä olivat nuo! 😀

No mutta, tänään en todellakaan tarjonnut perheelle mitään jouluruoan rääppiäisiä vaan jotain ihan muuta. En oikein edes tiedä, mistä lähti idea, että tänään on korealaista ruokaa. Aika vähän olen sitä päässyt testaamaan:  kerran tein itsekin Ja Tokiossa testasimme hotellin (tuhottoman kalliissa ravintolassa) illallisen, onnistuneempi kokemus oli Pekingissä: siellä ravintolassa oli ”aidosti” grilli keskellä ruokapöytää ja saimme itse paistaa annoksiin kuuluvat lihat pöydässä, kimchi oli hyvää ja kaikki toimi. Se on tähän astisesti paras …

No mutta tänään sitten harjoittelua, broileria kahdella tapaa. Toinen oli valmiiseen Bulgogi-marinadiin (Aasia Marketista purkki). Bulgogihan on ymmärtääkseni ensi sijaisesti naudanlihan marinadi, mutta minä hujautin broiskut siihen. Ja toinen sitten ihan oma versio. Ja se voitti kuus nolla tuon valmiin. 😀

Ei tämä kuva näistä kahdesta broileriruoasta nyt mikään valokuvataiteen klassikkoteos ole, mutta kertoo ehkä vähän siitä, kuinka kunnon siirappikerros tekee broileristakin makeaa, tummaa, tahmaista ja korealaista, suunmyötäistä ja makoisaa. (oikealla)

”Oma” ehkä aika epä-ortodoksiversio korealaisesta broilerista (jonka tarjosin paistetun nuudelin ja salaatin kera) valmistui suunnilleen näin.

Korealainen broileri helposti 

500 g broilerin fileitä
2 rkl seesamiöljyä
4 valkosipulinkynttä
4 rkl riisiviinietikkaa
4 rkl soijaa
4 rkl siirappia

Paista paloitellut broilerin fileet öljyssä. Lisää viinietikka ja soija. Anna nesteen kuivua kokoon.
Alenna lämpöä pienimmälle mahdolliselle, ja lisää joukkoon valkosipulit ja siirappi.
sekoittele koko ajan. Ainakin 20 minuuttia kannattaa karamellisoida. 

Tarjoa riisin tai paistetun nuudelin kera. Chilimaustettu majoneesi ja soijamarinoitu kurkku olivat oiva lisä annokseen.

Ruokahalua hankin jo varhain aamusella kiertelemällä kameran kanssa etsien viimeisiä jouluisia näkymiä keskustasta. Olipa muuten yhtä hiljaista kuin juhannusaamuna. Ei liikennettä, ei kulkijoita.  Kirjastolla ihan ”oma Betlehemin tähti”, mutta sitä mietin, mistä tuo revontulen näköinen vihreä valo Toivoniemen yllä on peräisin?

Kaikkinensa olen kovin iloinen, kun nämä lukuisat juhlapäivät kaikkine kokkailuineen ja syömisineen on nyt taputeltu. On hyvä palata omaan arkeen.

PS. Onpa mahtavasti tullut klikkauksia eiliseen kyselyyni, palaan huomenna asiaan… 😉

Loppiaisaatto kotona ja kuvaillen

Loppiaisaatto. Pakkassunnuntai. Pakkanen  tuntui hyvälle kaikkien viime päivien vaihtelevien kelien jälkeen: vetisen räntäsateen, plusasteiden, jäätävän tihkun, apean pilvisen sään perään pakkanen on oikein hyvä juttu.

Hyvästä ulkokelistä huolimatta viihdyin – tai noh, kummasti touhusin pitkälle iltapäivään asti – sisällä. Aamusella viimeistelin ja postittelin vielä kuvat eiliseltä: saattoväkeen kuuluvan ja hautajaiskuvaajan kaksoisrooli ei ole helppo, mutta kun lupasin…

Kummasti ovat sunnuntait nykyisin sellaisia huushollauspäiviä. Voihan sitä niinkin pyhittää lepopäivänsä. 😉 Lepopäivä mistä? Ja huushollauspäivä verrattuna mihin? 😀

Tänään kuitenkin poikkeuksellinen sunnuntai, kun ei ollut ruoka”vieraita”. Tulevat vasta huomenna, – ja ihan uutta onkin sitten kokeiltavana. Kerron huomenissa, miten korealainen keittiö meillä toimi.

Tänään iltapäivällä lopulta ”jalkauduin” ulkoilmaan. Mm. hautausmaalle, – taas kerran. Olipa siellä tunnelmallista: illan sini, kuu, hiljaista, rauhallista.

Löysin (itse asiassa FB:n ”Valokuvaajan Neuvola”-sivulla vinkattiin) yhden Youtube-videon äärelle, jossa opetetaan tekemään tuotekuvia. Se on viimeistään tiistaina testauksessa. (Ja tämmöisen kuvan näin Instassa!!!  ui-jui!!  https://www.instagram.com/p/B67uZrlhaWC/)

Jotain uudenlaista, ei ehkä noin hienoa vielä 😉 ,  haluaisin muutenkin taas kuvailla, oppia kuvaamaan. Sitä odotetellessa yksi kuva tältä päivältä. Kaikkea testailin, tässä yksi – ei ole mikään ”palikkatesti”, eikä raponen kuvana, mutta kunhan kyselen,.. (edellinen kyselyni kyllä tuotti aika niukan tuloksen 🙁  (kiitos, Jarin osallistumisesta, palaan palkintoasiaan).

No mutta, tässä ei tarvitse muuta kuin klikata yksi vastaus. Kuvan alla on klikkausvalikko, jollei vaihtoehdoista löydy sopivaa, voit kirjaillakin vastauksesi…

Lähtöjä

Tänään on ollut lähtöjen, matkaan saattamisten päivä.

Haikeutta, ikävää, surua, luopumista. Ja sitten sellaista epämääräistä pohjaimua muutenkin.

Tytär lähti kotiin, – Pehtoori vei aamukoneelle. Koodariopiskelijan arki alkoi kyllä jo torstaina täällä, mutta nyt oli aika palata omaan kotiin ja opiskeluyhteisöön. Ikävä taas jäi. Mutta sellainen hyvä ikävä.

Joulunkin pakkasin jo matkoihinsa. Valoja ja kynttilöitä lukuunottamatta purin joulun pois – menköön jo!

Ja tänään oli viimeiselle matkalle saatto – ystävä lähti tuonilmaisiin.

Vaikkei hän karjalainen tai ortodoksi ollutkaan, jotenkin tuonilmaisiin tuntuu hänen kohdallaan oikealta ilmaisulta. Innokas lintuharrastaja hän oli, mutta maan pinnalla teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan, vahvasti. Vain hieman minua vanhempi, ja menehtyi – hänkin – syöpään ja siirtyi pois … monissa muistosanoissa ja -värssyissä puhuttiin linnuista, lentämisestä, irtaantumisesta… jälleen yksi siirtyi tuonilmaisiin. Läheisimpänsä suuri suru satutti kovasti.

Yhteisiä loppiaisia on vietetty usein monin verroin paremmissa oloissa, hyvillä mielin. Tänään on surun aika.

Perjantairuoka

Kun tytär on tänään tällä erää viimeistä päivää kotikotona, ja kun (taas) on perjantai, tai viikonloppu, tai joku juhlapäivä tai sen aatto tai joka tapauksessa joku syy (teko sellainen?) syödä vähän tavallista paremmin, ajelin tänään kauppaan vakaana aikeena hankkia hyviä raaka-aineita kunnon päivällisen kokkaamiseksi. Ja niinhän lähikaupan kalatiskillä ystävällinen ja taitava liha/kalamestari minulle tuoreen Kraaselista aamulla kalastajan tuoman mateen nylki ja maksankin onnistui sapen sotkematta saamaan ehjänä pakettiin. Olinpa hyvilläni, että nyt hyvää ruokavuoden herkkua Pehtoorille ja tyttärelle kokkaan.

Jos nyt vain lyhyesti totean, että se ei mennyt ihan niin kuin olin aikonut. Kyllä, kyllä kala oli hyvää, erinomaista itseasiasa ja maksa vielä parempaa, mutta se, minkä minä sain lautasille asti 700 gramman matikasta oli aika vähäistä. Olisi todellakin pitänyt vaikka maksaa, että mestari olisi myös fileoinut kalan tai ostaa 1½ kilon fisu. EN laita kuvia tekeleestäni. Onneksi olin varautunut runsain tykötarpein, mm. palsternakkapyree oli aika täyttävää.

Jälkkäri oli oma kehitelmäni: tuoretta ananasta palasiksi, alle lakritsikastiketta, päälle sitruunalla maustettua rahkaa, johon sekoitin vähän kuohukermaa ja teelusikallisen vaniljasokeria. Sitten makuhuipuksi vadelmia ja tuoreita lakupätkiä. Kukaan (en minäkään) ei enää surkutellut madeannoksen pääraaka-aineen vähäisyyttä.

Ihan ystävällisyyttään (tai oman turvallisuutensa ja vastaisen ruokahuoltonsa takaamiseksi? 😉 ) Pehtoori väitti, että ruoka oli parempaa kuin eilen Hagia Sofiassa. Oltiin siellä eilen koko poppoo illansuussa syömässä. Pikkuperhe mukana myös, Eeviksen eka ”oikea” ravintolakokemus. Jossain välissä tai keskellä pyhiä sanoin, että tarjoan sapuskan nuorten valitsemassa ravintolassa, ei mitään lättypitsaa, muttei kovin tyyristä illallistakaan, ja paikaksi valikoitui Hagia Sofia. Noh, sainpas sen vapaapäivän keittiöstä, mitä olin suunnitellutkin. Ehdin sitten hoidella äidin asioita, olla haastateltavana (oli kyllä enemmänkin kahden ruokafriikin pitkällinen porina, Kalevassa ilmestynee pätkiä siitä), käydä ripset-kulmat-huollossa, katsomassa Valvella Marcos Katzin valokuvanäyttelyn (olipa viehättävä), etc. Mutta ruokailun lopputulema on ehkä se, että HS saa nyt taas jäädä (pitkälle) tauolle ja minä teen sapuskat. Ainakin vähän aikaa mennään taas näin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun minulla nyt kerran on tavoitteena tehdä omaan ”Oulun vanhat kauniit rakennukset” -korttisarjaan tulevaksi jouluksi myös joulukortteja, niin lähdin tänään paljon ennen aamun valkenemista etsimään ja kuvaamaan jouluvaloisia rakennuksia, jouluisia, talvisia näkymiä Oulun katukuvasta. Hyvä puoli parituntisessa kierroksessa oli, että ei palellut, vaikka välillä avokäsin kuvailin. Mutta saman asian kääntöpuoli on se, että oli +6,5 C. Eipä paljon lunta maassa ja huuraa puissa näkynyt. Tuuli niin kovasti, että jalustaa oli pidettävä pystyssä. Merkillinen on maailma!

Hyvän elämän aineksia

Tänäkään vuonna ei mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia; ei uusia projekteja, kuntokuureja, dieettejä, tipattomia, ei ikiaikaisten rästijuttujen päivittämistä, ei paluuta italian tunneille – ei mitään. Lupaan vain jatkaa hyvin alkaneita hommia… ja toivoa, että vielä jotain uuttakin tekemistä tai näkemistä tms. sattuisi tällekin vuodelle.

Edes kauan aikomaani kuntosalille paluuta monen monen vuoden tauon jälkeen ei tarvitse tehdä, sillä tein paluun jo lokakuussa. Nyt vain yritän pitää sen osana hyvää elämääni, ja senkin kautta pitää elämäni hyvänä.

Kun lokakuun alkupuolella vein sähköpyöräni huoltoon, ajelin autolla vielä samana iltana kuntikselle, ja tein kahden kuukauden koejaksosopparin, ajattelin – minä yritän.  Halusin, että kesän tuhansien pyöräilykilometrien aikana saavutettu kunto (sähköpyörälläkin sellaisen voi todella saada 🙂 )  pysyisi ja että  edelleenkin mahtuisin vuosikymmenen takaisiin farkkuihin tai ettei ainakaan tapahtuisi sellaista lässähdystä kuin vuosi sitten keskitalven aikana.

Olin pyöräilykauden lopulla jo kovasti miettinyt, mikä liikkumismuoto – ainaisen kävelyn lisäksi – edesauttaisi talven tullen pysymään liikkeessä. Ja kun minusta ei ole mihinkään kelloon sidotuille ja muiden joukkoon ryhmäliikuntatunneille: zumbat, hiitit, kahvakuulat eivät ole mun juttuja, eikä uiminenkaan, joka kyllä oli vahvoilla loppumetreille asti, houkuttanut, niin ensimmäiseksi tilasin muotihittihärpäkkeen: Hulavanne! Se ON hyvä. Kymmenenkin minuuttia päivässä tuo kummasti liikkuvuutta keskivartaloon. Eikä tarvi lähteä mihinkään, ei mihinkään  jumppatunneille – ihan työhuoneessa äänikirjoja kuunnellen sujuu sekin. Pikkujuttu. Mutta edes se.

Ja sitten salille! Minullahan on menneisyydessä seitsemän vuoden intensiivinen kokemus asiasta: kävin pari, kolme kertaa viikossa, ympärivuotisesti aamuisin ennen töihin menoa kolmenvartin salitreenin vetäisemässä. Sitten se lopahti, joskus kymmenkunta vuotta sitten lopahti aika lailla kerralla. (Teko)syitä siihen oli riittävästi. 😉

Tällä kertaa valitsin saliksi Nallikarin Eden Fitin:
– se on aika lähellä (kuljen kyllä autolla)
– siellä on isot ikkunat, mikä edes vähän lievittää ulkonaolon ja maisemien katselun kaipuuta
– siellä on rauhallista (2 – 10 muuta treenaajaa kerralla)
– siellä on siistiä, aika tilavaa, valoisaa, hyvä hengittää  ja uudet monipuoliset laitteet
– siellä ei ole ”mörssäreitä” eikä fitness-malleja – ei ainakaan aamupäivisin – vaan leppoisa, ei-kilpailuhenkinen tunnelma
– ns. ”päiväasiakkuus” (sis. kuntosali ma – pe klo 5 – 14) = 30 €/4 viikkoa (sisältyy Edenin saunat ja suihkut) on minulle soppeli.

Alkuun ostin vielä kuntokartoituksen, PT:n parin kerran ohjauksen ja ohjelman teon. Tavoitteeksi laitettiin kolmen viikottaisen tunnin reippaan kävelylenkin (tai hiihto/patikointi) ja hula-hulan lisäksi kaksi kertaa viikossa salilla; yleensä (kuten tälläkin viikolla) käyn tiistaisin ja torstaisin. Alkuun  pyöräilyä/crosstraineria ja ja loppuun soutua (10 + 10 minuuttia) sitten kolmisen varttia laitteilla ja painoilla lihaskunnon ylläpitoon kaikenmoista treeniä ottaen huomioon olkarappioni ja polvivammani. 😀

Vielä en ole katunut.