Paikasta A paikkaan B

Yöllä puhelin piippaili: siitä huolimatta, että sen piti olla ”täysin vaiennettu”! En antanut häiritä, nukahdin aina heti uudelleen. Aamulla vasta katsoin: revontulihälytyksiä. Monta. Mutta eipä haitannut. Pilvessä oli illalla ja aamullakin. Ja niin oli ollut yölläkin; mitään ei olisi kuitenkaan näkynyt. Hyvä että nukuin.

Mutta aamulla näkyi:  ei revontulia, mutta taivaantulet Vuotson eteläpuolella.

Me palasimme pohjoisesta. Kotona Oulussa ollaan. Jo hyvissä ajoin lähdimme ja kahden jälkeen kotipihassa.

Tuntui, että oli lähdettävä. En osaa tarkalleen sanoa, että miksi. Koti-ikävä? – No ei, sillä mökkikin on jo koti. Kakkoskoti kuten nykyisin on trendikästä ilmoittaa. Minulle se on ”koti”, koska se on itse ”tehnyt”, se on vain meidän, siellä on yhdet juuret, siellä on usein niitä ihmisiä, jotka kuuluvat kotiini, rakkaimmat, siellä olen ollut enemmän kuin missään muualla (jollei lasketa tätä ”ykköskotia”). Sellainen materiaalinenkin seikka, että se on minulle mieluisan näköinen, se on turvallinen, siellä on lämmin, siellä on kodikasta, siellä ei (ainakaan periaatteessa 😀 ) tarvi tehdä mitään, mitä ei halua.

Siellä nukkuu paremmin kuin Oulussa, siellä voi asettaa huolet pieneen kuvitteelliseen pussukkaan ja haudata hankeen tai tunturipuroon. Siellä liikkuminen ja liikunta ovat niin osa luontaista päivärytmiä, elämänmenoa, etteivät ne millään muotoa, missään vaiheessa, tunnu välttämättömyydeltä, jota on suoritettava. Mutta silti, silti tulimme jo tänään, vaikka alunperin ajatuksena oli tulla vasta huomenna, eikä mitään ”ihan pakkoa” olisi ollut kuin ensi viikon alussa. Ja todellakaan emme lähteneet koronavirusta pakoon, vaan vain lähdimme.  Näitä minä matkalla mietin.

Rovaniemellä oli kuskin vaihto, luovuin surffailusta, lukemisesta, kuvien muokkaamisesta ja ryhdyin ajamaan. Samaan aikaan toisaalla: koko pikkuperhe oli tekemässä lumitöitä pihallamme (Eevis oli kyllä kovasti halunnut sisällekin kuten kuvasta näkyy). Olipa sitten helppo kotiutua.


Kotona on hyvä.

Tosin jo merkkasin mahdollisen seuraavan mökkiviikon kalenteriin… 😉

Aina ei voi onnistua – ei läheskään aina

Olipa iltakävely!

Saunottuamme ja syötyämme lähdin autolla kohti Kaunispään huippua. Ajatuksenani (ja alustavan tilauksen vuoksi oli tarkoitus) mennä kuvaamaan Saariselän pulkkamäen valaistusta. Olen sen kerran käynyt kuvailemassa, ja nyt halusin ”lähikuvia”, toimintakuvia mäestä. Aurora Experience -valaistus on komea ja ajattelin, että neljän jälkeen siellä voisi olla porukkaa laskemassa kun hissi vielä pyörii.

Ja olihan siellä. Valot ja väkeä. Ja vaikka lähtiessä mökkipihassa ihan tyven ja mittarissa alle 10 astetta pakkasta (ja sen mukaisesti minulla vaatetta ja varusteita) oli huipulla ihan hirmuinen tuuli. Ei kamera jalustan nokassa pysynyt vakaana.

Viima puski linssin lumeen, ja kylymä. Ihan hiton kylymä. Aikani siinä koetin, ja sitten ajattelin että siirryn vähän alemmas: Etelä-Rinteen parkkipaikalle. Siellä näen häivähdyksen revontulista ja kuusta, ja samassa kun yritän taas asettua kuvausasemiin, tulee pilviä ja hoksaan, että kylän valot vievät revontulista tehot! Argh!

Seuraavaksi ajelin Kaunispään pohjoispuolelle Urupään parkkipaikalle. Ei tuullut enää, mutta ei myöskään näkynyt yhtään mitään. Oli säkkipimeää ja kello jo melkein kuusi.  Joten P**ska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Päivällä ladulla sen sijaan oli tyventä, joskaan ei mitään dramaattista kuvailtavaa.

Tässä ehkä päivän paras kuva. 😀

Lintukodossa lunta ja huolta

On viides vuosi kun osallistun serkkuni ylläpitämään valokuvaushaasteryhmään (Vilmaajat 5) FB:ssä. Viime vuosi oli ehkä vähän vaikea: moni jätti kesken, palautetta tuli  lopultakin aikavähän, ja osa mukana olleista otti (serkkuni ja meidän muidenkin) kehittämisehdotukset henkilökohtaisina herjoina, ja jättivät porukan, vaikka minusta siellä annettu palaute oli 97 %:sti pelkästään rakentavaa (tai aika ajoin vähän mitäänsanomatonta: ”kiva kuva” -tyyliin 🙂 ). Mutta vuosittain vaihtuneen ryhmän (meitä koko ajan mukana olleita ei taida olla kuin kymmenkunta, vaikka nytkin ryhmässä on nelisenkymmentä jäsentä) parasta antia on se, että olemme kuvaajina hyvin eri tasoisia; joten on mukava nähdä ja kuulla miten eri lailla kuvaajat omia ja toisten kuvia näkevät, mihin kiinnittävät huomiota, mitä arvostavat, mihin pyrkivät. Vuorovaikutuksessa oppii! Siis kaiken kaikkiaan olen tykännyt hommasta ja yrittänyt oppia itse ja antaa vinkkejä muille.

Tänä vuonna haaste rakentuu siten, että jokaisella kuukaudella on väri, ja sen ”sisällä” neljä teemaa/adjektiivia. Tarkoitus on, että jokainen laittaisi kuukauden aikana 2 – 4 kuvaa. Nyt tammikuun väri on ollut punainen: teemoina/adjektiiveina intohimo, nopeus, rohkeus – ja vaara. Olen kolme ensimmäistä jo saanut kuvatuksi ja mukaan haasteeseen, ja ajattelinkin, etten punaista ”vaaraa” ehdi, löydä, keksi, joten tyydyn tammikuun osalta kolmeen kuvaan.

Mutta juuri tänään, kun täällä Lapissa, nimenomaan Saariselällä olleella, Wuhanista kotoisin olevalla, nuorella, kiinalaisella naisella on Suomessa todettu ensimmäinen korona-virustartunta, sattui ladulta palatessa vastaan kuvauskohde tähän haasteeseen.

Uutinen tartuntatapauksesta tuli vasta äsken (klo 18) tietoon, ja minä olin kameran kanssa laskettelukeskuksen parkkipaikalla jo iltapäivällä, ihan muita kuvia Vastavaloon ottamassa. Mutta minulla on nyt kuvissani myös vastaus kuvahaasteeseen: punainen, vaara.

Kiinalaiset, joita täällä lomailee tosi paljon, käyttävät paljon punaisia vaatteita, mutta myös suojautuvat. Ovat suojautuneet edellisinäkin vuosina, ennen koronavirusta. Mutta tänäänkin vaikka pakkasta on ollut edelleen -12-17 C osa ulkomaalaisista kulkee avopäin, tuulessa ja pienessä tuiskussakin!

Ja kuinka iloisia he ovatkaan, kun yrittävät opetella hiihtämään tai laskettelemaan. Tänään Luttojoen varressa ainoat vastaan tulleet hiihtäjät oli kuuden hengen kiinalaisryhmä paikallisen hiihto-opettajan kanssa. Ei riemulla rajaa kun yrittävät hiihtää, pysyä ladulla ja laskea pienen pientä mäkeä. Sama porukka oli ladun alussa, kun menin kohti Palo-ojaa ja tunnin päästä, kun palasin. Ja kivaa oli.

Minullekin hiihto maistui. Pehtoori ei tänään(kään) ladulle lähtenyt, vaan päätti jo aamusella, että nyt lähtee Tuulentuvan mökiltä lumikuorma. Ja siinä se ukkelin päivä kului. Varmasti tuli enemmän liikuntaa kuin olisi tunturissa tullut!

 

Tilanne aamulla.

Keskipäivällä….

Iltapäivällä.

 

Ja illansuussa.

Nämä neljä viimeistä kuvaa täältä lintukodosta.

 

Pakkasen pauke ja pirttipäivä

 

Yöllä pakkanen paukkui nurkissa. Heräsinkin siihen, siihenkin. Mutta pakkanen merkitsee myös komeita aamutaivaita, taivaantulia.

Aamupäivän oli vielä hirmu kylmä, Pehtoori sai lähteä yksikseen kylille tepastelemaan, minulla oli ”toimistohommia”. Tais olla viimeinen kerta kun tämän pirtin pöydän ääressä päivittelin rotissöörien sivuja ja laadin kirjeitä. Ja kyllä oli sellaista äpöstämistä, eikä mitään tekemisen iloa, että se näkyy tuloksessakin. Ei eläväistä tapahtumien mainontaa, ei ruokatarinoita, ei mainioita linkityksiä; semmonen ”mää oon täällä vaan töissä” -meininki vapaaehtoishommissa. On korkea aika luopua, kun ei enää ole tunteen eikä tekemisen paloa. Tänään en kuitenkaan luopunut, enkä luovuttanut. Hommat tuli tehtyä, jos kohta vähän viime tingassa, mutta kuitenkin.

Ja iltapäivällä kun pakkanen oli jo puolittunut (nyt -15 C) ajelin Kiilopään huudeille kävelemään ja kuvailemaan. Siellä on lumikirkko, jonka alttariseinä on kovasti kenollaan kohti ”kirkkosalia”. Mutta tänään ”vain taivas kattona”  – paikka oli pyhän oloinen, ja kirjaimellisesti luonnonkaunis.

Pakkasen purtavina

Vaikka tiesimme odottaa, että tänään olisi pakkasta, oli silti vähän vaikea uskoa, kun mittari mökkiterassilla aamulla näytti -34 C (nyt vielä pari astetta kylmempää). Yksi monista syistä, miksi tulimme mökille vasta tällä viikolla oli se, että ajattelimme, ettei pakkanen enää ole niin kova, että se hankaloittaisi hiihtämistä ja muuta ulkoilua.

Kun herättyä näin mittarin lukemat, päätin saman tien, että tänään on pirttipäivä: minähän en ulos lähde. Ja ei mennyt kuin reilu puoli tuntia, kun näin kuinka aamun purppurainen valo näkyi puiden latvoissa, keräsin päälle paljon kampetta, reppuun kameran ja objektiiveja, jalustan kainaloon ja hyppäsin autoon (joka onneksi oli ollut yön ”letkun nokassa”) huikaten Pehtoorille, että käyn ison tien varressa äkkiä kuvailemassa. Ja niinhän siinä sitten meni melkein kaksi tuntia. Ajelin pitkin poikin Saariselkää, ja hain hyviä kuvakulmia nousevalle auringolle. Kaunispäällä – ylhäällä – pakkanen putosi puoleen siitä, mitä meillä Hangasojan rannalla oli, eli vain -17 C, mikä mahdollisti sen, että siellä oli mukavakin ulkoilla. Vain käsiä paleli ihan hirmuisesti kun olin jättänyt lämmittimet mökille… 🙁

Kuitenkin: oli taas kerran hyvä olo näillä huudeilla. Sellainen mukavasti vähäpätöinen tai toisaalta sellainen, ettenhän minä täällä kovin kummoisia voi, ja silti täällä on hienoa. Ei mun tartte muuta kuin ymmärtää olla kiitollinen tästä.

Iltapäivällä oltiin vielä reippaita, ja päätettiin lähteä kimpassa jonnekin kävelylle. Valitsimme kohteeksi West Villagen: ei tarvitse tarpoa hangessa, ja saattaa olla jotain kamerallekin…

Ja siellähän oli vähintään yhtä kylmä kuin Hangasojan kupeessa. Melkein sattui kasvoihin, toisaalta lopultakin vain kädet (taas) jäässä. Eihän me millään saatu 10 000 askelta täyteen, ei puoltakaan. Mutta punaiset posket sentään Ja ruokahaluahan on aina. 😉

Paluu Hangasojalle. Eikä enää mökistä ulos! 😉

Vinkkelipatikan päivä

Pyhä. Sunnuntai. Lepo.

Heräsimme sunnuntaiaamuun hyvin myöhään (meillä se tarkoittaa melkein yhdeksää 🙂 ). Eikä myöhään siksi, että olisi yöllä tai eilen illalla myöhään valvottu. Ehei, vaan koska oli väsy, ehkä alkava flunssa, mutta ennen kaikkea, koska oli aika levollinen mieli.

Huolimatta, että mökkeilemme tällä kertaa vain kaksistaan, oli meillä tarjolla aika komea sunnuntaibrunssi: puuroa ja marjoja, smoothieta ja mehua, munia ja Kuukkelin erinomaisia karjalanpiirakoita, jukurttia ja heldelmiä, pullaa ja pipareita. Ja kahvia – tietysti! Sinkkitabletteja myös.

Vastoin ennusteita pakkanen ei tänään ollutkaan kova (vain – 14 C), eikä pureva tuuli tuntunut kuin Kaunispään laella, jossa kävimme iltapäivällä vinkkelipatikan jälkeen autolla.

Ennen kuin lähdimme minnekään, joutui Pehtoori kuvausassistentiksi: tarvitsen muutamalle (valokuvaus)foorumille uuden profiilikuvan, ja olen jo kauan sitten ideoinut ”teeman”: ”Canonisti tunnustaa väriä”.

Mun pakkaskelin tepastelukamppeet täällä ovat kuin suoraan Canonin mainoksesta, joten tänään sitten vihdoin.

Ja tässä nyt sitten tänne blogiinkin tämänvuotinen ”selfie”. Kyllä se voidaan oikeastaan selfieksi lukea, sillä latasin kakkoskameran jalustalle, asetukset valmiiksi etc. ja Pehtoori (entisenä!!) valokuvaajana työsti kuvausprojektin loppuun: naps!

Tusinan verran otoksia, ja sitten lähdimme kohti Iisakkipään vinkkelipatikkaa.

Oli niin kaunista, niin puhdasta, niin hiljaista, niin hyvä kävellä …

Reilut pari tuntia valkoisten, pehmeiden hankien keskellä kuljimme. Oikein hyvin oli Iisakkipään talvikävelyreitti huollettu, eikä me muistettu flunssan/flunssien uhkia ollenkaan. Kaukana tuntuu kavala maailma olevan! Ja taas kerran, – täällä pohjoisessa, muistin, hoksasin, kuinka on niin hienoa että on kaikkia lämpimiä, sopivia, säähän sopivia kamppeita. On bambua, villaa, villa-silkkiä, gore-texiä, untuvaa, toppaa, huopatossua, kaikkea.

Reilut 200 kuvaa päivän aikana tallentui muistikortille, ja ne eivät todellakaan ole minusta. 😉

Paljon sellaisia näkymiä, joista voisi tehdä sisustustauluja, jopa tapetteja. Tai vaikka keittiön välitilaan tästä kuvasta plexi?

Ihan kuin taivaalla olisi ollut sälekaihtimet!

Arjen ja juhlan mietteissä

Olen käyttänyt eräänkin tovin etsiskelllen postausta (ja kuvia) kertoakseni siitä päiväpatikasta, jonka teimme ´joskus´. Minun mielestäni olimme siellä ’jonakin vuonna’ alkukesästä, jolloin kurun pohja oli täynnä vettä, ja itikatkin jo haittona. Pehtoori väittää, että olemme kävelleet siellä isänpäivänä! Siis marraskuussa!

Taas kerran on tullut todistetuksi se, mistä historiantutkimuksessa (ja ihmiselämässä) useinkin kiisteellään: muistitieto ei ole luottettavaa muuta kuin kertomaan siitä, MITEN (eri tavoin asioita) muistetaan, ei siitä, mikä on ”absoluuttinen totuus” (jollaista en monessa asiassa usko olevan olemassakaan). Se, että otetaan selvää, MIKSI muistetaan eri tavoin, on mielenkiintoista ja avaa tutkimuksellisestikin uusia näkökulmia, ja tuo vastauksia.

Mutta siis: tänään olen hiihtänyt Hirvaskurussa (kiitos vinkistä Naantaliin!). Aiemminkin olen ollut siellä joskus: joko alkukesästä tai marraskuussa – entäpä jos molempina? – Joka tapauksessa sielläpä oli tänään hiihtäjän hyvä hiihdellä. Tosin ei edes hyvällä tahdolla voi väittää minun suksimistani sujuvaksi. Ei ole kyse lentävästä liikkeestä ladulla – ehei, enempi vähempi sellaista hiljalleen kulkemista on laduilla kulkuni. Mutta sellainenkin on hyväksi, ulkoilma on hyväksi, liikkuminen on hyväksi, luonnon ihailu on hyväksi, leppoisa kuvaaminen on hyväksi. Siinä se iltapäivä vierähti.

Aamupäivällä olin kylillä: kaupassa (jossa oli paljon yskiviä kiinalaisia – onhan järkyttävää, kuinka moiseen kiinnittää huomiota, kun antaa uutisoinnin luoda huolta!) ja kävelemässä (jossa oli jo aamuyhdeksältä monia, monia aasialaisia ilman pipoja vaikka pakkasta oli melkein -20 C. Toki siinä saa flunssan! Onneksi ihan tavallisen flunssan.)

Kuvaamassa toki olin. Olen hiljalleen ajamassa alas kuvatoimituksia kuvatoimisto Vastavaloon, siellä pian 2000 kuvaani, ja nyt suunnilleen kuukauden vielä sinne aktiivisesti kuvaan, – sitten olkoon sivuseikka arjessani.

Arjelta ei muutoin ole tänään tuntunut. Pakkasen ja liikkumisen lisäksi on ollut sauna ja sapuska (veriappelsiinilohta ilman veriappelsiinia korvasin appelsiinin greipilllä), YLE Teeman tv-sarja Ferranten kirjasarjasta on vaikuttava, kuten kirjatkin. Ei ole muovinen, eikä tekotaiteellinen, on hyvä. Ainakin ensimmäisen jakson katsottuamme vaikutelma on tuo. Juhlaa on, kun telkkarissa on vaihtoehtoja Putoukselle, Posselle, rallille ja ties mille. Kaikki nämä ovat tehneet juhlan.